Kuopio
Mätäkuun alun myötä kesä on täällä muuttanut muotoaan: kylmä ja sateinen sää, jota tähän asti jatkui harvoja keskeytyksiä lukuun ottamatta useita viikkoja, on vaihtunut trooppiseksi ilmastoksi. Kuumuus on kohonnut aina +30 asteeseen varjossa. Jo unikeonpäivänä painostava ilma kuitenkin purkautui kovaksi ukonilmaksi, jota seurasi kaatosade. Ukkonen ja saderyöpyt toistuivat 28. ja 29. heinäkuuta. Sen jälkeen on taas ollut selkeää ja lämmintä. Ihanampia aamuja, iltoja ja öitä, kuumempia päiviä kuin mitä me nyt elämme pohjoisen taivaamme alla ei – kohtuuden nimessä – juuri voine toivoa. – Mansikka-aika on parhaimmillaan ja köyhälle talonpojalle taas merkitsee enemmän se, että rukiista on luvassa hyvä sato, paitsi kaskimailla, joilla saatujen tietojen mukaan on yleisesti tulossa täydellinen kato. Lisäksi pelätään sateiden aiheuttaneen myös pelloilla jonkin verran vahinkoa.
Kun arvon turkulais- ja helsinkiläisyleisö on saanut ilon katsella Almlöfiä näyttämöllä, niin täällä Kuopiossa tyydytään stoalaisen rauhallisesti katselemaan erään Olof Olofssonin ”vesi-ilotulituksia”, joista mainittakoon ”Hyppy 50 jalan korkeudesta palavalla riikinkukonpyrstöllä”, samanlainen ”kahdella riikinkukonpyrstöllä”, ”12 palavaa kappaletta, jotka esittävät 12 palavaa köyttä” jne. Ainakin näin sanotaan ilmoituksessa, luoja tietää kuka ja kuinka moni on sellaista katsellut. Kaupunkimme on nimittäin aika lailla tyhjillään, koska melkeinpä koko beau monde [hienosto] on lähtenyt ulos luonnon helmaan. – Mutta kuitenkin, olimmepa unohtaa erään yhdentoista (siis 11) nuoren suoraan Ruotsista tulleen naisen vierailun. Jos passeihin on uskomista, he ”elättävät itseään hiustöillä”. Koko seurueen suojelijana tällä Morasta Uumajan ja Vaasan kautta tehdyllä pikku jalkamatkalla oli yksi ainoa taalainmaalainen mies.
Ulkomailta
Englannin uusi hallitus on järjestäytynyt Lordi John Russellin johdolla. Peelin hallituksen puoliksi vapaaehtoinen väistyminen on kieltämättä rauhallisen aikamme tärkeimpiä tapahtumia. Monet toryhallitukset ovat kaatuneet aikaisemminkin mutta yksikään ei yhtä kunniakkaasti kuin Peelin, jonka kaatumista voidaan sanoa humaaniksi. Tällä miehellä on nimittäin perusteita vaatia Englannin kansalta kiitollisuutta, mitä onkin jo riittävästi ilmaistu. Hänen suuret uudistuksensa työtätekevien luokkien hyväksi saivat kuitenkin rikkaat maanomistajat, aristokraatit – siis hänen omat puoluetoverinsa suhtautumaan häneen karsaasti. Hän oli kyllin luja ja oikeudentuntoinen ollakseen pelkäämättä sellaista ja tämän liberaalisuutensa vuoksi hänen täytyi kaatua, varsinkaan kun hän periatteen vuoksi ei halunnut liittyä lähemmin myöskään whigeihin. Kun muistaa lordi J. Russellin ja Lordi Palmerstonin (nyk. ulkoministeri) aiemman hallinnon, on mielenkiintoista nähdä, miten hyvin ja kuinka kauan he omista lähtökohdistaan kykenevät tuon mahtavan valtiomiehen vanavedessä pitämään puolensa puolinaisten toimenpiteidensä avulla, juuri niiden ristiriitaisten elementtien keskellä, joita Peel ei kyennyt sovittamaan. – Muutoin Englannista kerrotaan, että vanha lordi Wellington on ”suostunut jatkamaan armeijan ylipäällikkönä”. – Roomalaiset ovat puolestaan ”ihastuneita uuteen paaviin, jolla on miehekäs ja viehättävä ulkonäkö.” Ihastuksissaan he ”iloitsevat odotettavissa olevista uudistuksista”.
–––––––––––––––
Morgonbladet on lopettanut pohdiskelunsa siitä, millainen ”mamselli X:n ja herra Y:n” suhde tulevaisuudessa on. Tässä toki varsin pitkäksi venähtäneessä keskustelussa on kuitenkin tuotu esiin sekä ajatustavaltaan jalo että suhtautumistavaltaan lämmin näkemys monellakin taholla sangen pahasti repostellusta ”naisemansipaatiosta”. Vaikka näille tulevaisuudensuunnitelmille onkin aihetta toivottaa sydämellisesti menestystä, asiassa kuulostaa arveluttavalta se seikka, että kaunis sukupuoli on jo tähän mennessä käyttänyt valmistautumiseensa merkittävän pitkän ajan eli noin 6 000 vuotta laskettuna siitä, kun kaikkien meidän kantaäitimme Eeva sai kierolla tempulla Aadamin tekemään syntiä. Mainitun emansipaation toteutumisen pohdiskelussa hra Y lienee jo sanonut mams. X:lle ”au revoir”; jonkin verran joutunee Mbl. kuitenkin vielä kestämään, etenkin kun – kuten mams. X. varsin todentuntuisin perustein olettaa – ”syyt naisen aseman vinoutumiseen ovat suureksi osaksi etsittävissä siitä tavasta, jolla miehet ovat naisia kohdelleet”.
Kuuluisuuksien paljous Suomessa
Hra Nervanderin viime numerossa tarkastelemamme kirjoitus näkee asian niin kuin kirjallisuudessa syntyisi merkkimiehiä joka päivä ja niin kuin Suomessakin ei vain tällä hetkellä olisi, vaan olisi ennenkin ollut ja tulisi aina olemaan niin ylenpalttisesti kirjallisia kuuluisuuksia, ettei heille mitenkään voisi löytää paikkaa maan yliopistosta. Nämä menneisyyden, nykyajan ja tulevaisuuden kuuluisat miehet ovat tietenkin kaikki opiskelleet yliopistossa ja kukapa voisi silloin epäillä, etteikö näin loistavan kuuluisuuksien sadon kasvattanut yliopisto ole työskennellyt tieteen hyväksi ja antanut ansiolle sille kuuluvaa arvoa?
Johtopäätös meidän on tässä asiassa jätettävä käsittelemättä. Sen sijaan jokainen ajatteleva lukija samoin kuin me huomannee perusteen olevan tyhjän päällä.
Voisimme tosin kysyä: miksi J. J. Nordström on jättänyt yliopiston ja maan? Kuinka kukaan yliopistossa ei aavistanut A. v. Nordtmanista tulevan erinomaisen luonnontutkijan? Miksi hra Sjögren on etsinyt ja löytänyt kirjalliselle työlleen paikan isänmaan ulkopuolelta? Voisimme liittää näiden joukkoon pari myöhemmän ajan nimeä, jotka on yliopistossa tunnustettu erinomaisen kyvykkäiksi, mutta jotka ovat kadonneet sen luetteloista. Mutta nämä kysymykset veisivät sivuun pääasiasta eli siitä, onko Castrénin, Lönnrotin ja Runebergin kaltaisten miesten löytäminen todella niin jokapäiväistä kuin hra Ndr:n kirjoituksen valossa voisi uskoa. Liitämme näihin nimiin Crusellin kuitenkin samalla tavalla epäröiden kuin aiemmissakin artikkeleissamme.
Omasta puolestamme emme tiedä, että Suomella olisi koskaan ollut todella merkittävää kielentutkijaa. Myönnämme myös avoimesti, että niin terävä-älyinen ja laaja-alainen filologi kuin Castrén on jo kiistatta osoittanut olevansa, on harvinainen ilmiö missä maassa tahansa. Castrénilla on epätavallisen hyvät perusopinnot varsinkin kreikassa sekä itämaisissa kielissä ja perehdyttyään myöhemmin venäjän sekä unkarin kieliin hän on filologisissa tutkielmissaan osoittanut tuntevansa hyvin suomen, lapin ja viron kielet, julkaissut syrjäänin ja tseremissin kieliopit, oman varmasti luotettavan lausuntonsa mukana laatinut samojedin kieliopin ja viimeksi vuoden ajan tutkinut useita itäaasialaisia murteita. Hänen kielioppinsa osoittavat suurinta mahdollista selkeyttä ja yksinkertaisuutta, hänen suomen ja lapin kieltä koskevat tutkielmansa todistavat perusteellisesta ja terävä-älyisestä tutkijanotteesta, hänen Kalevala-käännöksensä jopa runollisesta mielenlaadusta. Hänen tyyliltään epätavallisen taitavat kirjoituksensa ja kirjeensä taas ilmaisevat hänen opintojaan ohjannutta suurenmoista näkökulmaa. Jo päältä voi nähdä, että hän ei niissä pyri ainoastaan vertailemaan, vaan omien sanojensakin mukaan Castrén pyrkii aina liittämään tutkimuksensa historiaan, eri ihmisrotujen keskinäisiin suhteisiin, eri kansanheimojen leviämiseen, vaelluksiin, kulttuuriin ja historiallisiin kohtaloihin. Kun tähän kaikkeen lisätään Castrénin meidän maassamme enemmän kuin harvinainen ahkeruus, sitkeys ja hänen uhrautuva rohkeutensa, niin rohkenemme pitää asiattomana asettaa hänen rinnalleen ketään sen paremmin entistä kuin nykyistäkään suomalaista kielimiestä. Ja niin mielellään kuin me hra Ndr:n tavoin toivoisimmekin hyvää tulevaisuudelta, niin kaikkien aikakausien tarjoama kokemus pakottaa meidät kuitenkin arvelemaan, että kuluu sukupolvia, ennen kuin Castrénin vertaista Suomeen ilmestyy. Ja vaikka eri tieteenalojen vertaileminen onkin kovin vaikeaa, voitaneen jopa väittää, ettei yksikään suomalainen mies ole siinä määrin kuin Castren täyttänyt todelliselle tiedemiehelle asetettavia vaatimuksia. Ja kuitenkin Castrénin tähänastinen toiminta on normaalin inhimillisen arvioinnin perusteella vain lupausta vielä merkittävämmästä toiminnasta tulevaisuudessa. Toistamme, että sellaisia miehiä ja sellaisia ansioita ei maallamme ja yliopistolla ole joka päivä hoivattavanaan ja palkittavanaan.
Lönnrotin suuri vaatimattomuus suo halukkaasti etusijan muillekin kuin Castrénille. Jälkimmäisen laajat opinnot tarjoavatkin lähtökohdan, joka saattaa tehdä hänen näkemyksensä terävämmäksi myös suomen kieliopin suhteen. Mutta Lönnrot on ja tulee olemaan vertaansa vailla Suomen kansakunnan kirjallisuuden esiin nostajana ja pelastajana unohduksesta. Voidaan sanoa, että joku toinen olisi voinut tehdä saman. Mutta kukaan Lönnrotin tunteva ei voi sanoa tuntevansa tai voivansa edes kuvitella miestä, joka syvemmin, lujemmin ja puhtaammin rakastaisi tätä tehtävää. Sikäli kuin me kykenemme arvioimaan, tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään oli tarjolla vain yksi mies. Niin kauan kuin Suomen kansakunta elää, tulee siksi myös Lönnrotin nimi elämään sen keskuudessa. Mutta sellaisia nimiä ei yliopiston matrikkeleissa ja Suomen aikakirjoissa ole monia. Lönnrot on edelleen tällä hetkellä ainoa, joka kykenee vähänkään menestyksellisesti parhaillaan tekemäänsä työhön eli Suomen kielen sanakirjan laatimiseen. Hän on perehtynyt lapin, viron, lätin sekä tsuudin kieliin ja on varmasti paras suomen kielen tuntija, joka Suomella koskaan on ollut. Myöskään viime mainitussa mielessä hänen veroisiaan ei synny joka päivä. L. ei siten ole pelkkä keräilijä, kuten hra Ndr häntä A. E. Afzeliukseen verratessaan arvioi. Hän on useilla Suomi- ja Mehiläinen-aikakauskirjojen artikkeleillaan paremmin kuin kahdella akateemisella väitöskirjalla osoittanut olevansa tiedemies eikä myöskään hänen nykyinen tehtävänsä ole pelkkää kokoamista. Voidaan sanoa hänen koko olemuksensa kasvaneen kiinni isänmaan kieleen ja kirjallisuuteen, jonka rakastamisessa kukaan ei kykene häntä koskaan ylittämään. Jos myönnetään se, mitä nykyään ei voi kieltää, että nykyaika on Suomessa ensimmäinen ja ainoa, joka on osoittanut kansakunnan sivistyneen osan keskuudessa luovaa henkistä harrastusta niin on helppo oivaltaa, mitä Lönnrotin kaltainen mies saisi aikaan yliopiston opettajana tai ainakin olemalla läsnä siellä, jonne kokoontuneen nuorison töistä ja toiminnasta riippuu tämän hetken toiveiden muuttuminen ilahduttavaksi todellisuudeksi. On tietysti kiitollisena myönnettävä, että maan hallitus on antanut Lönnrotin nostaa piirilääkärin palkkaansa ilman että hän hoitaa virkaansa. Mutta kun tietää, mihin Lönnrot tämän eläkkeensä jakaa, tietää myös, miksi hän on valinnut olinpaikakseen myös virkavapautensa aikana niin syrjäisen kolkan kuin Kajaani.
Teemme tässä välissä huomautuksen, joka muuten ei juurikaan olisi tarpeen, mutta joka Suomessa ei ole suinkaan hyödytön useinkin toistettavaksi. Varsinkin Suomen kaltaisessa maassa yliopiston tehtävä on tietenkin maan virkamiesten kasvattaminen samalla kun se on tieteitä edistävä laitos. Mutta jos ensiksi mainittu ymmärretään niin, että yliopiston on tarjottava tulevalle virkamiehelle vain tietty ennaltamäärätty tutkintoläksy, niin sekä ajattelun että kokemuksen tarjoamien todisteiden mukaan opettajaa ei silloin tarvita kuin kontrolloimaan läksyn osaamista eli pitämään tutkintoa. Läksy voidaan lukea moninaisista kompendioista. Luentoja ei niiden lisäksi tarvita eikä niillä käykään muita kuin ”uskonvahvistajia” ja ”knoppienkeräilijöitä”, siis niitä jotka haluavat päästä tentaattorin suosioon, saada selville hänen mielikirjailijansa tai omaksua hänen lempilauseitaan ja ilmauksiaan. Akateemisessa opetuksessa pääasia on siten tieteellisen halun ja tieteellisen oivalluksen synnyttäminen ”jollain” tiedon alalla – monille tai kaikille aloille kyvyt eivät riitä. On hyvä, jos yliopistossa saa vapaasti valita niin että opinhaluinen nuoriso voi saada opastusta mihin tieteeseen hyvänsä, ja mikä tärkeintä, saada jokaisesta oppituolista kokea ylivertaisen persoonallisuuden vaikutusta. Mutta kun edes hra Ndr ei liene sitä mieltä, että esim. meidän maamme yliopistossa kaikki oppituolit voidaan täyttää ylivoimaisilla, omalla tieteenalallaan ansioituneilla miehillä, niin on jo hyvä, jos yliopistolla kunakin aikana on edes muutamia sellaisia miehiä, riippumatta siitä, mitä tiedettä he ex professo [ammattinsa puolesta] harjoittavat. Onhan nimittäin selvää, että suuri tietomäärä ja kyvykkyys yhdellä laajemmalla tieteenalalla tuo mukanaan selkeämmän näkemyksen myös moniin siihen rajoittuviin aloihin ja yhtä varmaa on, että sellainen merkittävä persoonallisuus voi ympäristössään vaikuttaa innostavasti ja johdattavasti myös muihin tieteellisiin pyrkimyksiin kuin mitä hän itse ensisijaisesti edustaa. Sanalla sanoen: tentaattoriksi voidaan yliopiston kaikkiin tiedekuntiin ottaa melkeinpä kuka hyvänsä siinä akateemisen oppiarvon suorittanut. Samoin heidän joukossaan lienee vähän sellaisia, jotka eivät kykene suorittamaan akateemisiin virkoihin vaadittavia tavallisia opinnäytteitä ja kertaamaan tutkintoläksyjä ylioppilaiden kanssa. Mutta tieteestä todella innostuneet ja perillä olevat miehet, jotka kykenevät hehkuttamaan nuorison elävään opiskeluun, ovat aina ja kaikkialla olleet harvinaisia. Yliopistolle on siksi suuri onni omistaa edes joitakin sellaisia, mitä tiedettä he sitten ensisijaisesti edustavatkin. Alempaa tointa virkatutkintojen ja niihin kuuluvien läksyjen hoitamiseksi he pystyisivät hoitamaan millä hyvänsä paikalla. Saksan oppilaitoksissa menetellään tällä tavoin, eikä varmasti tieteen sen enempää kuin nuorisonkaan haitaksi. Yliopistojen lukuisuus on tosin siellä lisäetu. Mutta hra Ndr myöntänee varmasti väitteemme todeksi myös silloin kun maassa on vain yksi ainoa yliopisto.
Olemme edellä koettaneet kumota sen vastaväitteen, että maamme yliopistolla ei ole oppituoleja niitä erityisiä kieliopintoja varten, joille Castrén ja Lönnrot ovat omistautuneet. Sellaisten olemassaolo tosin olisi erittäin toivottavaa. Ei myöskään ole kovin suuri toivomus, että yksi oppituoli perustettaisiin isänmaan kirjallisuutta ja historiaa varten. Mutta kukaan mainitut miehet tunteva tuskin epäilee, että he myös muiden toimien hoitajina kykenisivät hyödyttämään enemmän kuin nuo toimet tavallisesti hyödyttävät.
Innostus, jonka vallassa akateeminen nuoriso ympäröi Runebergin joka kerran hänen käydessään pääkaupungissa olkoon yksi todistus siitä vaikutuksesta, joka hänellä tuon nuorison johdattajana voisi olla. Herra Ndr luottaa siihen, että Castrénin ja Lönnrotin veroisia ”kuuluisuuksia” ilmestyy piankin, mutta myöntänee kuitenkin, että on Kaitselmuksen kädessä, koska Suomi seuraavan kerran saa Runebergin veroisen runoilijan. Ruotsalaisvalloituksen jälkeisen 700 vuoden aikana maalla on ollut kaksi, siis kaksi, samantasoista runoilijaa. Runeberg on myös ”ilmaissut toiveensa” tulla kiinnitetyksi yliopistoon. Vaikka hän ei olekaan tunnettu varsinaisena kielentutkijana, hän kuitenkin tuntee Kreikan ja Rooman kirjallisuuden ja on erinomainen latinan kielen käyttäjä. Hänen omien runojensa muoto ja antiikkinen ryhti kertovat riittävän hyvin hänen tutustumisestaan antiikin runoilijoihin. Harvat tätä kirjallisuutta opiskelleet lienevät yhtä hyvin kuin hän omaksuneet sen hengen ”in succum et sanguinem” [tuoretta ydintä myöten]. Kun siis toivomme myös Runebergin saamista maan yliopistoon, ei toivomustamme voi pitää sopimattomana eikä millään totuuden varjolla voitane väittää, että maalla ja yliopistolla olisi käytettävissään ylenpalttisesti sellaisia miehiä. Meidän ei tarvitse toivomuksemme perusteluksi enää muistuttaa, että maassamme voimassa olevasta oppikurssista puuttuu kokonaan esteettinen sivistys ja että yksi sen edustaja kai kuuluisi maan korkeimpaan oppilaitokseen.
Hra Ndr on asettanut näiden miesten rinnalle Mannerheimin, Sjögrenin, v. Nordtmanin ja Snellmanin. Hra v. Nordtmanin uusimpia tieteellisiä ansioita emme tunne. Epäilemme kuitenkin, voisiko häntä Suomen yliopistossa verrata yhteenkään noista kolmesta miehestä. Myöskään Sjögren ei missään tapauksessa ole yhtä merkittävä, vaikka onkin ilahduttavaa, että hänen ossetin kielioppinsa äskettäin sai niin merkittävää tunnustusta ulkomailta. Vuosikymmenien poissaolo on lisäksi vieraannuttanut molemmat miehet Suomesta. On tietenkin kiitettävää, että niin korkea virkamies kuin kreivi Mannerheim suuntautuu myös tieteellisiin tutkimuksiin, vaikkakin vain keräilijänä ja suppealla luonnonhistorian alueella. Mutta hänen asettamisensa kirjoittajana ja tiedemiehenä Castrénin, Lönnrotin ja Runebergin rinnalle on kuitenkin lievimmin ilmaistuna sopimatonta. Teeskentelemättä ja kuitenkin täysin itsetuntoisina väitämme, ettei myöskään Snellman kuulu joukkoon. Hra Ndr olisi aiheellisesti voinut säästää meidät näiden sanojen sanomiselta. Tulevaisuuteen ja sen kuuluisuuksiin taas emme ota enempää kantaa.
Niin kuin hra Ndr on lisännyt mainittujen kolmen miehen rinnalle saman joukon kuuluisuuksia, samoin hän on myös verrannut Crusellia Daguerreen ja Priesnitziin. Mitä kuuluisuuteen tulee, niin vertailu on varsin kunniakas. Mutta Crusellin arvoa tiedemiehenä se kiistatta alentaa, kun hänen vertaisikseen tässä suhteessa asetetaan koristemaalari ja talonpoka. Näyttää kuitenkin varmalta, että Crusell on päätynyt keksintöihinsä teorian kautta, olkoon se aluksi ollut kuinka puutteellinen ja virheellinen hyvänsä. Jos nyt käy niin kuin kaikki merkit tuntuisivat osoittavan ja hänen keksintönsä hyödyllisyys saa uutta varmistusta, niin hän on sen ansiosta tällä hetkellä Suomessa ainutlaatuisessa asemassa eikä tulevaisuudessa monikaan tule varmasti hänen rinnalleen nousemaan. Ei tosin ole vielä varmaa, mitä hän pystyy tieteelliseltä kannalta keksintönsä perusteella esittämään. Hänen julkaisemissaan teoksissa on kuitenkin kohtia, jotka puhuvat sen puolesta, että C. on enemmän kuin satunnainen keksijä. Niiden joukossa on teoretisoivia tutkielmia, jotka kestänevät hyvin vertailun tavallisten akateemisen virkaan vaadittavien opinnäytteiden kanssa. Mainitsemme esimerkiksi C:n tutkielman ”Stärke des (galvan.) Stromes”, hänen teoksessaan ”Ueber den Galvanismus als chemisches Heilmittel”, s. 138. Tämän kirjan yleensäkin selkeästä ja asiallisesta esityksestä päätellen hra C:n ei tarvitse myöskään vastaisuudessa hävetä kirjoituksiaan, eikä tiedemiehen tarvitse jäädä kaipaamaan asiaan sovellettua kehittelyä hra C:n menetelmästä ja sen pohjana olevasta teoriasta. On helppo ymmärtää, mitä hyötyä hänen Helsinkiin kiinnittämisestään olisi. Niin kauan kuin kukaan ei tunne asiaa yhtä hyvin kuin Crusell, hänen nimensä ja keksinnön tärkeys keräisivät oppilaita eri maista ja tapahtuisi se ennenkuulumaton seikka, että vierasmaalainen kerrankin etsisi tieteellistä tietoa Suomesta. Yliopistonopettajana Crusell tulisi siis luultavasti vaikuttamaan samaan tapaan kuin Castrén, joka myös omalla alallaan on Euroopan oppineiden kärkinimi. Edelleen Crusellin kiinnittäminen merkitsisi sitä, ettei Suomi ja sen nuoret tieteenharjoittajat menettäisi tällaisen suurenmoisen keksinnön aina väistämättä synnyttämää innostusta. Ja ennen muuta ne tärkeät fysiologiset tutkimukset, joita tämä keksintö epäilemättä tulee synnyttämään, toteutettaisiin silloin ensimmäisinä Suomen yliopistossa. Sanalla sanoen: Crusell ei silloin Franzénin, Nordströmin, Sjögrenin ja v. Nordtmanin tavoin lakkaisi olemasta Suomen kansalainen – niin kuin muussa tapauksessa väistämättä käy. Hänen toimintansa ja kirjoituksensa eivät silloin rikastuttaisi jotain muuta kansakuntaa ja kirjallisuutta eikä tämän suomalaisen miehen toiminnan tieteellinen vaikutus lankeaisi ensi sijassa ulkomaalaisten osalle.
Hra Ndr esittää vain Crusellin osalta laskelman siitä, kuinka paljon julkista tukea tämä on tutkimuksiinsa saanut. Tällainen rajaus on tietysti järkevä. Jotain kertoo se, että hra Ndr vakuuttaa Crusellin saaneen tukea noin 10 000 ruplaa Asia on nyt näin. Crusell on piirilääkärinä Käkisalmessa. Monien muiden tieteellisissä merkeissä ulkomaille matkustavien lääkärien tai monien muiden terveyttään hoitamaan matkustavien virkamiesten tavoin C. on nyt saanut virkavapautta jatkaakseen tutkimuksiaan Pietarissa, ei Käkisalmessa. Toisin kuin moni muu, hän ei ole tänä aikana nauttinut täyttä palkkaa, mitä hänen virassaan ei voi tapahtua, vaan ainoastaan puolta palkkaa toisen puolen eli sivutulojen mennessä viranhoitajalle. Hra Ndr laskee nyt Crusellin saamaksi erityiseksi tueksi sellaisen, mitä koskaan ei ole evätty keneltäkään muulta. Jollemme erehdy, C:n vuositulot ovat 450 hopearuplaa. Neljässä vuodessa se tekee 6 300 seteliruplaa. C:n olisi siis kahtena edellisenä vuonna pitänyt saada Pietarin Tiedeakatemian ja Kreivi Rehbinderin välityksellä 3 700 ruplaa. Epäilemme toistaiseksi tätä tietoa koska saamiemme tietojen mukaan jälkimmäinen kahden vuoden ajan annettu tuki on ollut tuhat ruplaa vuodessa. Näemme, että C. on joka tapauksessa saanut enintään 1 300 seteliruplaa vuodessa aikana, jonka hän on viettänyt Pietarissa, mannermaan kalleimmalla paikkakunnalla. On alhainen arvio, jos olettaa C:n laitteiden ja kokeiden monen vuoden aikana maksaneen vain tämän summan. Lopun tuen hän on saanut palkaksi väsymättömästä innostaan hankkia kunniaa maalleen ja hyödyttää ihmiskuntaa. On selvä, että se ei ole riittänyt hänen elämiseensä.
Hra Ndr valitsee erikoisen sukkeluutensa kohteeksi sen kielteisen sävyn, jolla mainitsimme, että maan pääkaupungista ja sen ”kirjallisesta keskuksesta” on yleisöä muistutettu Crusellin olemassaolosta vain muutamin velkojen vuoksi annetuin kuulutuksin. Hän arvelee, että olisimme voineet eräästä toisesta saman lehden ilmoituksesta nähdä kuinka ”kirjallisesta keskuksesta” välitetään myös muuta tietoa Crusellista. Kyseessä on ilmoitus elektrolyyttisen hoitolaitoksen perustamisesta itse ”kirjalliseen keskukseen”. Mutta asia on niin, että jälkimmäisen ilmoituksen on laatinut ja allekirjoittanut Crusell itse, ei kukaan kirjallisen keskuksen edustaja. Hra Ndr suvainnee siis myöntää tähän liittyvän sukkeluutensa olevan tyhjän päällä.
Sitä, että kaksi Crusellin keksintöä ja kokemusta hyväkseen käyttävää yliopiston lääkäriä ovat liittyneet hänen yhtiökumppaneikseen hoitolaitoksen perustamiseksi, eivät nämä itse varmasti lue ansiokseen. Hra Ndr tekee siitä kunnian kruunun koko kirjalliselle keskukselle.
Lopuksi on sanottava, että jos tätä aihetta käsittelevissä artikkeleissamme on näkynyt jonkinlaista ärtymystä, niin sellaista löytyy varmasti vain siitä, johon aiheen antoi M. B:n ensimmäisenä ilmestynyt vastaus. Ei voida sanoa ”katkeraksi hyökkäykseksi” yliopistoa vastaan, kun olemme toivoneet sen piiriin merkittäviä miehiä, jotka koko maa sellaisiksi tunnustaa. Jos herra Ndr tai joku muu katsoo kirjoitustemme viittaavan siihen, että yliopistossa ei olisi asianmukaisesti suosittu tieteellisiä kykyjä ja ansioita, niin siihen meillä ei ole muuta sanottavaa. Kehnoutta lehtemme ei varmasti millään tavoin puolusta. Mutta lämmintä, innokasta rakkautta emme pidä minään ansiona silloin kun on kyse todellisista ansioista. Olisi vain outoa, jos sellaista löytyisi yksinkertaisista ”lehtikirjoittajista”, mutta puuttuisi kirkkaan sädekehän korkealle heidän yläpuolelleen kohottamista yliopiston oppineista. Muun sivistyneen yleisön kera kiitämme hra Ndr:ia vilpittömästi siitä avomielisyydestä, jolla hän on tässä ja monissa muissakin tapauksissa esiintynyt sanomalehdistössä. Henkilökohtainen kiitollisuutemme olisi vielä suurempi, jos hra Ndr olisi jättänyt pois ystävyyden sanelemat lausuntonsa Saiman julkaisijasta ja antanut lehteen sekä sen toimitukseen kohdistuvien moitteiden koristaa Saiman omia palstoja.
