Saima nro 2, 11.1.1844

Tietoka dokumentista

Tietoa
11.1.1844
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Työtätekevien luokkien historia

Työtätekevien luokkien historia on jotain niin uutta, että joku voisi luulla otsikkomme tarkoittavan pikemmin näitä luokkia varten kirjoitettua yleistä historiaa kuin kertomusta, jonka sankareita ne itse ovat. Tähän asti historia on ollut kuninkaitten, ritareiden, aatelin ja papiston historiaa. Vähitellen myös uskonto, tiede ja kaunokirjallisuus ovat saaneet oman paikkansa sen kuvagalleriassa hallitsijanvaihdosten, sotien ja kapinoiden rinnalla. – Sen sijaan kauppa, käsityö ja maanviljely tai niiden harjoittajat eivät ole historiantutkijoita juuri askarruttaneet. Maanviljelyksen välttämättömyys järjestyneelle yhteiskunnalle tietenkin myönnetään. Sanotaan myös kaupan vaikuttaneen suuresti kulttuuriin. Mutta harvat historiankirjoittajat ovat tähän asti koettaneet osoittaa, miten näiden elinkeinojen harjoittajat ovat maailmantapahtumiin vaikuttaneet. Ja kuitenkaan kukaan ei epäile sitä, että kaikki maailman suurmiehet ovat kyenneet aikaansaannoksiinsa vain siksi, että he ovat oikein käsittäneet suurten joukkojen hämärän tietoisuuden, niiden toiveet ja tarpeet.

Ihmisen aineellisia intressejä ei pidä korostaa liikaa, sillä ihmisen historia on inhimillisen hengenhistoriaa. Mutta sen kehitys ilmenee myös siinä, miten aineellisia tarpeita tyydytetään. Ja kansojen liikehdinnän lähin syy on aina tyydyttämättömissä aineellisissa tarpeissa, vaikka niiden tyydyttämisen vaikeus toisaalta johtuukin henkisen kehityksen häiriintymisestä. Mutta tarkastellaanpa tätä henkisten ja aineellisten tarpeiden vuorovaikutusta kuinka tahansa, niin jokainen historiaa opiskellut joutuu tätä asiaa lähemmin pohtiessaan hämmästymään sitä, kuinka vähän hän tietää eri kansojen arkielämästä ja eri askareista. Hän tietää jotakin niiden tavoista ja valtiollisista oloista, mutta eri kansanluokkien toiminnasta perheen sekä valtion sisäisen vallan säilyttämiseksi hän ei tiedä mitään. Niinpä tuskin yksi tuhannesta Rooman historiaa opiskelleesta tietää, millaista kauppaa Rooman valtakunta lähinnä kävi, mikä oli käsityöläisten yhteiskunnallinen asema tai mikä roomalaisen maamiehen asema valtakunnan myöhempinä aikoina. Moni varmasti hämmästyy saadessaan tietää, että kauppiaat ja käsityöläiset hoitivat suuren osan maailmanvallan sisäisestä hallinnosta tai että feodalismi oli siinä yhtä vakiintunut kuin keskiajan valtioissakin.

Itse kukin on kokenut sen, että ihmisen tiedonhalu etsii tavallisesti tyydytystään kaikkein kaukaisimmasta ja hänelle itselleen vieraimmasta. Sen sijaan hänellä ei ole halua oppia tuntemaan sitä, mikä on itseä lähinnä ja mikä häntä itseään eniten koskettaa. Niinpä voinemme vääryyttä tekemättä olettaa, että meidänkin maassamme on monia kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia, jotka haluavat tietää vieraista maista, ehkäpä Suomestakin, ja jotka voivat ihailla suuria tekoja. Heidän mieleensä ei silti ole koskaan juolahtanut, että heidän omalla ammatillaankin voisi olla oma historiansa ja omat sankarinsa. Luulisi kuitenkin, että kun tällainen mies lukee Caesarin sodista ja elämästä, niin häntä kiinnostaisi tietää, kuinka hoitivat liikeasioitaan ne kauppiaat, joilta Caesar osti kankaan toogaansa. Ja tieto siitä, miten kaupankäynti on sujunut eri hallitusmuotojen tai erilaisten lainsäädäntöjen puitteissa ei olisi lainkaan hyödytöntä hänen oman ammatinharjoittamisensa kannalta.

Esimerkiksi teollisuudenharjoittajalle voi olla masentavaa kuulla, että hän on todennäköisesti jonkun vapautetun orjan jälkeläinen tai että hänen työtänsä on joskus pidetty niin arvottomana, että siihen ryhtyivät pakollisen elantonsa saadakseen vain orjat, joilla ei ole ollut mitään osaa eikä arpaa isänmaan asioihin. Mutta toisaalta on kohottavaa, että orjan kurjasta jälkeläisestä on vähitellen tullut maailmanhistorian herra, eikä hän ole kohonnut väkivallan ja raa’an voiman oikeudella, vaan valistuksen vastustamattoman voiman ja rauhan sivistämien ammattien kautta. Ja itse asiassahan tämä hänen vapautumisensa lankeaa yhteen kansakunnan ja ihmiskunnan kehityksen kanssa.

Näin hän voi saada omasta tehtävästään sellaisen käsityksen, joka antaa myös suurempaa tyydytystä kuin pelkkä laivojen, varastojen tai runsaiden satojen katseleminen. Ilo, jota ihminen tuntee nähdessään vaivojensa kantavan hedelmää, on kiitettävää iloa. Vielä suuremman merkityksen se saa jo siitä, että työn tulokset tulevat hyödyttämään työntekijän lähiympäristöä. Mutta kaikkein korkeimman merkityksensä tämä ilo saa, kun ihminen tiedostaa oman työnsä jo sinänsä auttavan ihmiskuntaa sen korkeiden päämäärien saavuttamisessa. Jokainen rehellinen ihminen voi toki luottaa tähän ilman tietämistäkin, mutta vasta oivallus oman työn yhteydestä koko ihmiskunnan pyrkimyksiin antaa ihmiselle selvän vakaumuksen tästä asiasta. Ja se suo hänelle myös halua ja kykyä antaa tämän oivalluksen johdattaa työtään.

Näihin mietteisiin meidät johdatti eräs Ranskassa vuonna 1837 ilmestynyt kirja, Granier de Cassagnacin ”Histoire des Classes industrieuses”, joka kirjakauppailmoitusten mukaan on nyt käännetty ruotsiksi nimellä Den Arbetande Klassens Historia. Seuraavassa artikkelissa lausumme muutaman sanan tästä erittäin omintakeisesta ja oppineesta kirjasta, joka tarjoaa jokaiselle sivistyneelle lukijalle runsaasti tietoa ja nautintoa ja jonka aiheen luulisi kiinnostavan erityisesti teollisuudenharjoittajia.

 

A. Granier de Cassagnac, Työväenluokan historia [nro 3, 18.1.1844]

Kirjoittaja pitää Guizot’ta historiantutkimuksen uuden suuntauksen uranuurtajana. Kysymys lienee osin oppilaan kunnioituksesta mestariaan kohtaan. Mutta kenen tahansa puolueettomasti asiaa tarkastelevan on myönnettävä, että Guizot’n teokset ovat osoittaneet useita niistä historiantutkimuksen aukoista, joista Cassagnac monin paikoin puhuu. Jo Guizot’n ”Euroopan sivilisaation historiassa” lukija tutustutettiin kansojen ja suurten joukkojen todellisiin elämänpiireihin. Tähänastihan joukkoja on kuvattu vain poikkeustilanteessa, taistelukentällä. Mutta historiantutkimuksen puutteet ilmenevät vielä paremmin Guizotin pienemmistä Ranskan historiaa käsittelevistä tutkielmista, sellaisista kuin ”Roomalaisesta kaupunkilaitoksesta 400-luvulla” tai ”Ranskan yhteiskunnallinen tilanne ja instituutiot 400–900 -luvuilla”. Niissä esitellään monia seikkoja, joista ihmiskunnan kohtalot varmasti riippuvat mutta joista hoveissa tai armeijoissa ei juuri puhuta. Ja juuri näiden piirien kieltähän historia etupäässä on puhunut.

Cassagnac hahmottaa tilanteen samalla tavoin kysyessään ”Kuka on joskus kirjoittanut perheen historian? Kuka uskontojen?1 Entä hallinnon? Lainsäädännön? Kaupan? Maanviljelyn? – Kysymykset voi luokitella paremminkin, mutta vastaus on aina sama: ei kukaan. Vastaus on niin hämmästyttävä, että tekee mieli kysyä: Mitä niin sanottu historia sitten oikeastaan sisältää? Voidaan tietysti väittää, että nämä vaatimukset on osin täytetty ja että esim. sellainen mestari kuin Heeren on kirjoittanut antiikin kaupan historian. Mutta lähemmin asiaa pohdittaessa huomataan, että hän kuvaa tosin erittäin oppineesti kauppateitä ja kauppatavaroita, muttei anna juuri minkäänlaista käsitystä yhteiskuntaluokasta, jonka ammattia hän kuvaa, sen sisäisestä rakenteesta ja sen suhteesta muihin yhteiskuntaluokkiin ja valtioon. Sama koskee myös ”kirjallisuutta, sotataitoa, rakennustaitoa ym.” joiden historian perään Cassagnac myös kyselee. Kuka on käsitellyt esim. kirjallisuuden vaikutusta perhe-elämään, eri yhteiskuntaluokkiin tai kansojen valtiollisiin vaiheisiin? –

Moni pitää historiaa jo vanhana viljelysmaana, joka nyt vaatii vain tavanomaista hoitoa. Myös meidän maamme historiankirjoitus on velvollisuudentuntoisesti takertunut jauhamaan kaikkea ikävää, mitä saksalainen pedanttisuus kulloinkin tuottaa. Olemme tottuneet siihen, että historiantutkimus on 72:n Reuss-Ebersdorff Lobensteinia Jumalan armosta hallinneen Henrikan luetteloita, pitäjänkertomuksia tai edesmenneiden saksalaisten hovioikeudenneuvosten ja omien autuaiden asessoriemme ansioluetteloita. Siitä elämän kyllyydestä, jonka tietyn yhteiskunnallisen ilmiön tarkastelu vuosisataisen kehityksensä valossa tuo päivänvaloon, eivät meidän historioitsijamme juuri piittaa. Ylistetty poikkeuksemme, ”Bidragen till Svenska Samhällsförfattningens historia” ei tätä väitettä kumoa. Sen sijaan meiltä puuttuu Suomen historian tarkastelu tästä näkökulmasta, vaikkei Suomen kaltaisella kansalla juuri muuta itsenäistä historiaa voi ollakaan.

Sen, joka tahtoo vakuuttua tällaisten tutkimusten kiinnostavuudesta, kannattaa lukea Cassagnacin kirja. Huomataan, että uppoutuessaan innokkaasti työhönsä ja koettaessaan väkevästi todistaa esittämiään todella uusia käsityksiä, hän parissa kohdassa päätyy varsin epätodennäköisiin väitteisiin. Aineisto on myös niin valtava, ettei sitä kaikin paikoin ole saatu riittävään järjestykseen eikä toistolta vältytä. Mutta kokonaisuus on niin tuore, aito ja opettavainen, että puutteet unohtuvat helposti. Historiantutkijan lisäksi myös filologit ja muinaistutkijat löytävät tästä kirjasta monia yhtä perusteltuja kuin yllättäviäkin tietoja.

Myös saksalaiset arvostelijat ovat huomauttaneet siitä, ettei tekijä käsittele myöhempiä aikoja yhtä laajasti kuin Kreikan ja Rooman historiaa. Syy lienee osin siinä, että elinkeinojen ja kuntien synty keskiajalla toistaa sitä, mitä antiikin kohdalla on jo esitetty, ja osin siinä, että toiset ranskalaiset kirjoittajat ovat jo käsitelleet kunnallislaitoksen myöhempää historiaa. Mutta tämä seikka aiheuttaa joka tapauksessa sen, ettei kirja ole suurta yleisöä ajatellen niin antoisa kuin se muuten voisi olla.

Kirjaa läpäisevä pääajatus on se, että kaikki yhteiskuntaluokat alunperin palautuvat kahteen suureen ryhmittymään, joita kirjailija varsin tylysti kutsuu jaloiksi suvuiksi ja orjasuvuiksi. Hän sanoo lakien historiaa tutkiessaan huomanneensa, että lakien synnyn perustana oli ero kahden ihmisluokan välillä. Siitä hän siirtyi perheen historiaan ja huomasi saman kaksijakoisuuden muodostuneen jo kansojen varhaisimpina aikoina. Sen perusta on hänen mukaansa kuitenkin alkuperäisessä isänvallassa, joka koski yhtä despoottisesti lapsia kuin muutakin omaisuutta. Tämä selittää sen, että orjuutta on esiintynyt kaikilla kansoilla. Vapautetuista orjista taas tulee vapaita työntekijöitä, maataomistamattomia elinkeinonharjoittajia. Tästä seuraa toisaalta kolmannen säädyn työvoimaan ja varallisuuteen perustuva yhteiskunnallinen valta ja kansalaisvapauden kehittyminen, toisaalta työläisen välitön riippuvuus kapitalistista samoin kuin proletariaatin olemassaolo.

Sellainen on muutamalla sanalla esitetty työtätekevien luokkien historia Cassagnacin mukaan. Tämän paljaan rungon hän kuitenkin peittää valtavalla määrällä historiallisia tosiseikkoja, joita hän todistelee niin oppineesti ja terävästi, että tässä niin kuin yleensäkin vasta yksityiskohdat opettavat näkemään perusajatuksen koko merkityksen.

Lisäämme vielä, että kirja tarjoaa kiinnostavaa lukemista jokaiselle vähänkin historiaa tuntevalle, vaikka lukuisat lainaukset jäisivätkin tavoittamattomiksi. Tällaisen lukemisen sovittavasta vaikutuksesta olemme edellä jo puhuneet.

Esipuheessa kirjoittaja lupaa jatkossa kirjoittaa ”jalojen sukujen”, historian niin kuin hän asian ilmaisee.

 

Kuopio

Täälläkin vietettiin juhlallisesti Nikolain päivää 18. joulukuuta. Aamupäivällä kokoontuivat täkäläiset virka- ja palvelusmiehet esittääkseen läänin kuvernöörin edessä alamaiset onnentoivotuksensa Hallitsijalle. Illalla kaupungissa oli juhlavalaistus ja seurapiirit kokoontuivat tanssiaisiin herra Wiikin uuteen varsin kauniiseen tanssisaliin.

Jouluna täällä vallitsi poikkeuksellisen lämmin sää, niin että lämpömittarin lukema kohosi +2 asteeseen. Tämän pelätään vahingoittaneen niittyjä, jotka jäävät paksun jääpatjan peittoon pitkälle kesään asti, ellei kevät ole erityisen leuto.

Muuten täällä valitellaan turmeluksen pahenemista maailmalla. Ei enää riitä se, että uusmuotiset uudenvuodenvierailut, jotka tapahtuvat lähettelemällä kortteja ristiin rastiin, ovat jo viisi vuotta rehottaneet Helsingissä. Nythän kerrotaan näiden visiittien kokonaan loppuneen. Ylistämme onneamme, kun me emme toimi niin kuin publikaanit, vaan suoritamme vierailumme henkilökohtaisesti. Niinpä onkin kuulemma päätetty, että ensi uutenavuotena jokainen istuu kotonaan koko uudenvuodenpäivän voidakseen myös ottaa onnentoivottajat vastaan henkilökohtaisesti.

 

Uutisia

Pietari. Sotaministeri on armollisella määräyksellään ilmoittanut, että kaikki aliupseerit, jotka ovat saaneet hopeisen porte d’épéen [tupsukoriste joka kiinnitetään miekankahvaan], sekä kaikki sotilaat, jotka ovat saaneet sotilasritariston tai Pyhän Annan ritarikunnan kunniamerkin tai mitalin ”ihmishengen pelastamisesta” tai ”urhoollisuudesta” vapautetaan ruumiinrangaistuksesta niin kauan kuin heillä on nuo kunniamerkit.

Ulkomailla eletään niin hiljaa ja hurskaasti, että Finlands Allmänna Tidning on jälleen saanut etsiä uutisensa Turkista, Egyptistä, Haitilta ym. Espanjan viimeisin hallitusvaihdos nosti pääministeriksi ”hienostuneisuudestaan tunnetun” herra Gonzales Bravon. Tämä näyttääkin toden sanoaksemme olevan tarpeen, sillä se tyyli, jolla Olozaga kohteli nuorta kuningatarta, saattoi espanjalaisten hienostuneisuuden jokseenkin huonoon valoon. Uusi ministeri on jo antanut osoituksen ritarillisuudestaan kutsumalla kuningatar Kristiinan Espanjaan. Muistamme, että kun Espartero pakotti kuningattaren maanpakoon, tämä sanoi hänelle: ”Olen tehnyt kaiken sinun hyväkseksi, mutta ritaria en osannut sinusta tehdä”. Herra Bravo taitaakin olla hallituksen ensimmäinen ritari noiden aikojen jälkeen. Mutta käsittämätöntä on, ettei niin nuori kuningatar kuin Isabella herätä nuorissa miehissä innostusta. Se antaisi aiheen olettaa, ettei hän ole mitenkään erinomaisen kaunis.

 

Helsingissä eletään ”juhlamuistoissa ja juhlan odotuksessa”. Muistot palaavat vuoteen 1734 ja ovatkin todella juhlimisen arvoisia. Toiveet pilkistävät esiin ”miespolvien” takaa. Helsinki on silti ”Suomen tulevaisuuden toivon keskipiste”. Tämä tieto on peräisin Helsingfors Morgonbladetista. Artikkeli, jossa se on julkaistu, sisältää yhtä ja toista sellaista joka, toimitus suonee meille tämän anteeksi, olisi yhtä hyvin voinut jäädä sanomatta. Morgonbladet elääkin siinä uskossa, että tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen edistyminen Suomessa viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana ”ei liene vähäistä.” Tällaisessa tapauksessa ei tarvitse sanoa lienee. Kirjallinen tuotanto on ainoa täsmällinen mittapuu. Olisi erittäin mieluisaa, jos Morgonbladet voisi osoittaa siinä ”edistystä”.

Sortavala. Helsingin sanomalehdet vahvistavat meille yksityistä tietä saapuneet tiedot Sortavalassa tapahtuneesta onnettomuudesta. Myös ilmoitukset kuolleiden määrästä ovat yhdenmukaiset, luku on viisikymmentäneljä. – Voimme lisätä ainoastaan sen, että uhrit olivat enimmäkseen vanhuksia ja lapsia ja että huuto ”telineet romahtavat” sekoittui huutoon ”kirkko palaa”, mikä lisäsi kauhua. Kirkko kuuluu nimittäin käynnissä olleiden korjaustöiden vuoksi olleen kirvesmiesten telineiden täyttämä.

Turusta, Porvoosta ja Vaasasta ei ole uutisia eikä niitä siten voi lohduttaa mitenkään.

 

Näin sai Suomi lääkärin

Katse iloisena ja avoimena kiiruhti muuan nuori mies lämpimänä keskipäivän hetkenä yli Tukholman uuden Kungsholmin sillan. Se tukholmalainen joka näki hänen hiukan kalpeat kasvonsa, joille henkiset ponnistukset olivat lyöneet selkeän leimansa, sekä kirjan hänen kainalossaan ynnä tiesi, että Karoliinilainen instituutti ja Serafiini-Lasaretti sijaitsivat Kungsholmenilla, olisi epäröimättä arvellut hänet yhdeksi lääkäritaidon opiskelijoista, jotka tavallisesti tähän aikaan kansoittivat pitkän sillan. Eikä hän olisi erehtynytkään. Mutta nuorukaisen kiireisillä askelilla oli varmastikin jokin vähemmän proosallinen syy kuin ruokahalu. Siihen ne olivat liian nopeat, ja lisäksi hänen eteenpäin tähyävät katseensa paljastivat että hänellä oli muita syitä. Ja tuskin hän oli ehtinyt ohi sillan keskivaiheilla veneidensä luona odottavien taalainmaalaistyttöjen, kun hänen katseensa tapasi kohteensa, siron naishahmon, joka punaisista kojuista päin lähestyi sillan päätä. Miehen askeleet siivittyivät – nainen näytti hidastavan kulkuaan, mutta kohotti samalla suloisella eleellä vihreää harsoaan, heitti aran katseen taakseen ja kohotti vielä kerran kätensä heiluttaakseen pari kertaa nenäliinaansa. Ja hän ehti tuskin laskea pyöreän käsivartensa, kun mies jo seisoi hänen luonaan ja tämän käsi oli tarttunut hänen pienoiseen pehmoiseen käteensä.

”Mari, rakas ihana Mari-kulta.”

Ja mies katsoi naista silmiin kovin lämpimästi ja läpitunkevasti. Mutta noista kauniinsinisistä silmistä karkasi kierivä kyynel, ja vielä toinen, ja kovin monta, kun hän sanoi hennolla vavahtelevalla äänellä:

Vilhelm, se on ohi.

”Rakas, mikä? – Tietääkö isäsi? – tunnustakaamme kaikki!” pauhasi mies levottomana.

Joku tulee! – kuiskasi neito, pyyhkäisi nenäliinallaan poskiaan ja silmiään ja laski voileen. He lähtivät hitaasti kulkemaan rinnakkain pitkin uutta Kungsholminsillan katua.

Noita kahta eivät olleet saattaneet yhteen mitkään poikkeukselliset tapahtumat. Nuori lääkäri oli aivan tavalliseen tapaan tutustunut Mariaan eräissä Djurgårdsbrunnin kesätanssiaisissa. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikaan heistä ei loppukesänä laiminlyönyt yhtäkään näistä tanssiaisista. Iäkäs, joskin vielä naimaton täti, joka oli Marian seuralainen ja asui tämän upporikkaan aatelisen isän luona, havaitsi hullutukset vasta kun ne suunnitelmat olivat kariutuneet, joita hän näillä kutsuilla oli hautonut omaan laskuunsa. Nuoret olivat myös parhaansa mukaan käyttäneet hyväkseen tädin hajamielisyyttä. Eikä kumpikaan ollut heidän yhdessäolonsa hetkenä ajatellut huomispäivää. Se hetki oli aivan liian täysi moiseen. Sillä aamuhetkenään rakkaus täyttyy hyvin vähästä. Kun daamien tanssiaiskäynnit äkkiä lakkasivat, selvisi nuorukaiselle vasta, että hänen tunteensa tällä kertaa oli vaativampi kuin ennen, ja hän tiesi että Maria jakoi saman tunteen. Kun hän siinä laati mitä kirjavimpia suunnitelmia päästäkseen tytön isän taloon, mikä oli vaikeata, koska siellä kävi hyvin harvoja ihmisiä, johdatti hänen onnen tähtensä tytön häntä vastaan – tosin vain kadulla. Tyttö oli yksin. Ennen kuin he erosivat, nuorukainen oli kerjännyt uuden tapaamisen. Tytöstä siinä ei ollut mitään pahaa, mutta silti oli jotakin joka pidätteli hänen lupaustaan aivan eron hetkeen asti. Mutta koska tapaamisnäkymät muuten olivat niin synkät ja kun mies niin kiihkeästi pyysi, aivan kuin olisi aavistanut että ensi kerta olisi viimeinen – kuinka tyttö olisi voinut sanoa ei? Kuitenkin hän sanoi vain: ”joskus” – ”jonkin ajan päästä”, – mutta he tapasivat silti 48 tunnin kuluessa ja samalla paikalla missä nyt olimme todistamassa kohtaamista. Sen jälkeen olivatkin harvassa ne päivät, joina tytön esteet olisivat olleet kyllin voimalliset voittaakseen sydämen ihanan kaipuun. Ja he vaelsivat aina Klaran hautuumaan taakse ja sen harvalukuisten puiden alle. Eräällä tällaisella kävelyretkellä yksi tilapäishauta houkutti heitä kurkistamaan siihen. Siinä ei ollut ketään. Ja tässä kuoleman vierashuoneessa heidän janoisia huuliaan kärvensi ensimmäinen ja ainoa suudelma. Nuorukainen ei vaatinut sitä – tyttö ei kieltänyt sitä.

Nytkin he suuntasivat kulkunsa sinne. Ja matkalla yhdeksäntoistavuotias kertoi, että pitkään uhannut asia oli nyt tapahtunut. Nuorukainen kyllä hämmästyi, kun kuuli nyt ensimmäisen kerran puhuttavan jostakin aatelisesta serkusta, majurista, joka oli jo vuoden ajan ollut sijoitettuna maaseudulle, mutta ollut sitä ennen kaartinkapteenina aina Marian kosijoiden joukossa. Mutta Marian värisevä ääni, jonka tukahtunut nyyhkäisy katkaisi tuon tuostakin, ilmaisi liiankin selvästi, miten vähän hänellä oli pelättävää tämän kilpailijan taholta. Ja kuitenkin hän kohta sai kuulla, miten vaarallinen tämä oli, koska tällä ilmeisesti oli ankaran isän lupaus, ja isä oli edellisiltana ilmoittanut Marialle, että majuri palaisi tänään Tukholmaan ja että tämä oli jo kirjallisesti pyytänyt tytön kättä ja että tytön tulisi kuuliaisesti noudattaa isänsä neuvoa.

”Eikä Mari kieltäytynyt, ei sanonut sanaakaan minun puolestani?” – puuskahti nuorukainen kiivaana ja epäoikeudenmukaisena kuten rakastaja ainakin. Mari tunnusti lapsellisen pelokkaana, ettei hän ikinä maailmassa uskaltaisi vastustaa isäänsä, ja suru sai taas hänestä vallan, kun hän lisäsi:

Ei, mitään pelastusta ei ole. Mikään ei voi taivuttaa isäni tahtoa. – Kohtaloni on sinetöity. – Meidän onnemme aika on lopussa – kaikki on lopussa – hän päätti luottaen täydellisesti myös nuorukaisen tunteeseen. Tämän käsi vapisi tarttuessaan ja puristaessaan hänen kättään, mutta ääni oli vakaa, kun hän sanoi:

”Mikään ei ole lopussa, niin kauan kuin minulla on oman Marini rakkaus. Puhun isäsi kanssa vielä tänä päivänä.”

Maria katsoi häntä säikkyneenä, ja suru väistyi hämmästyksen tieltä. Ikinä hän ei ollut kuvitellut että joku uskaltaisi asettua poikkiteloin hänen isänsä suunnitelmien tielle. Tottahan hän aina ajatteli että hänen Vilhelminsä näytti kovin ripeältä – salongissa. Mutta nyt, kun tämä uhkasi astua hänen isänsä silmien alle mies miestä vastaan, kun hän näki sen vakavuuden, jonka jo miehekäs päätös tuottaa, loistavan koko hänen olemuksestaan, hän näki nuorukaisessa täysin uuden ihmisen. Oli kuin hän olisi siirtänyt nuorukaiseen osan siitä rajattomasta alamaisuudesta jota tunsi isäänsä kohtaan. Mutta tämä viimeksi mainittu vei sentään ensi hetken järistyksen jälkeen voiton, ja hän pyysi sinnikkäästi Vilhelmiä jättämään noin epätoivoisen askelen ottamatta. Hän ”ei uskaltaisi astua isänsä silmien eteen”, hän sanoi, ”jos tietäisi että tämä edes aavisti heidän suhteestaan. – Isä ei ikinä antaisi hänelle anteeksi sitä mitä oli tapahtunut.” – Hänen pelkonsa sai rakastetun jälleen kuohuksiin. – Tämä valitti välinpitämättömyydestä ja sai siten taas tytön kyyneliin. Kohta tyttö olikin valmis kaikkeen, mutta nuorukainen ei saanut häntä täysin lohdutetuksi. Aika oli jo pitkään vaatinut heitä eroamaan. Tyttö lähti sydän ahdistuneena. Mies pysähtyi vielä hautuumaan portille tavoittaakseen tytön ihanat silmäykset tämän kääntyessä katsomaan taakseen. Ja nyt hän kääntyi Drottninggatanin kulmasta. Nuorukainen seurasi samaa tietä nopein askelin, ja tyttö huomasi vasta kotiovella, että tämä oli yhä hänen lähellään. – Nenäliina heilahti vielä kerran, kenenkään muun kuin nuorukaisen näkemättä, ja tyttö oli kadonnut.

 

II

Puoli vuotta myöhemmin seisoi sama nuorukainen Lindström Nro 1:ssä Turussa ammentaen lasiinsa höyryävää boolia pikku pöydältä. Hänen pukunsa, varsinkin tuuhean turkiksen reunustamat saappaat, paljastivat, että hän oli lähdössä matkalle, ja ne kolme nuorukaista, jotka hänen lisäkseen olivat huoneessa ja nyt kilistivät hänen kanssaan, paljastivat että nyt juotiin jäähyväismaljoja, ja hänen hehkuvat poskensa ja kiivaat liikkeensä, että hän oli juonut paljon.

”Meidän tyttöjemme malja!” remusivat nuo kolme muuta.

Hän kilisti ja joi, ja hänen silmänurkassaan kimmelsi kyynel. Hän paiskasi rajusti lasin lattiaan, kääntyi kiivaasti pois – mutta lähestyi ennen pitkää taas pöytää ja kumosi kolme, neljä lasillista peräkanaa. Muut vaihtoivat katseita; iloista puheensorinaa seurasi kauhea hiljaisuus. Hän oli ainoa joka näytti haluavan jatkaa; mutta muiden yhteinen ponnistelu onnistui keskeyttämään seurustelun ja saattamaan hänet matkaan.

Hän oli viipynyt Suomen maaperällä vain muutaman kuukauden ja sinä aikana saanut lääketieteen kurssinsa päätökseen. Nyt hän oli ottanut virkaatekevän piirilääkärin toimen sisämaassa, ja oli matkalla juuri sinne. Hyvin harva ihminen tiesi, mikä oli saanut hänet lähtemään isänmaastaan. Hän oli myös seurustellut hyvin harvan opiskelutoverinsa kanssa. Nämä tunsivat hänet selkeästi ajattelevana miehenä, jolla kuitenkin oli synkkä ja sulkeutunut luonne. Vain pari kertaa hän oli leimahtanut iloon, mutta se oli ollut myrskyisän luonnotonta, ja ilmennyt tilanteissa joissa juotiin opiskelijatavan mukaan ja jolloin hän oli ilon saavuttamiseksi käyttänyt boolia aina toveriensa hämmästykseen asti.

 

III Näin kävi lääkärin morsiamen [nro 3, 18.1.1844]

Vain yksi läsnäolijoista, joka oli palvellut Serafimer Lasaretissa samaan aikaan kuin Vilhelm ja sattumalta asunut Marian isän talossa, oli saavuttanut hänen luottamuksensa ja kertoi pari vuotta myöhemmin, mitä tiesi, suurin piirtein seuraavin sanoin:

Olin tiennyt noiden kahden suhteesta jo pitkään. Kaunis haaveellinen tyttö osoitti hänelle hellyyttä, jollaista voi olla naissydämessä vain yhdeksäntoista vuoden iässä. Mutta Vilhelm ei ollut koskaan puhunut minulle siitä, eikä hän ollut mies joka olisi houkuttanut muita tunkeutumaan hänen asioihinsa. Minä en myöskään ollut koskaan nähnyt häntä talossa. Mutta kerran näin ikkunastani miten hän nousi portaita talon ovelle ja kuulin hänen askeltensa häipyvän yläkertaan. Tavallinen uteliaisuus sai minut tarkkaavaksi, ja lyhyen hetken päästä kuulin pääni yläpuolella vaihdettavan kiivaita sanoja. Kenties kuullakseni paremmin avasin ajattelemattomasti porstuan oven raolleen ja näin neitosen katoavan portaita ylös säikkyneen kauriin lailla. Kohta ovet paukkuivat kiivaasti, ja portaissa kuului taas nopeita askeleita jotka kuitenkin äkkiä pysähtyivät. Nyt kaikui ääni, jonka tunsin isän ääneksi.

”Te olette kohdellut tytärtäni viettelijän tavoin – ja sinä, unohdatko sinä mitä olet velkaa nimellesi, syntyperällesi! – petät isäsi – heittäydyt köyhän ylioppilaan käsivarsille!”

Tyttö aneli itkuisella äänellä: Anteeksi – suokaa anteeksi arvoisa isä! minä olen maailman onnettomin – –

Mutta isä keskeytti hänet jylisten: ”Pois täältä, mene! – ja aiotteko te uhmata minua minun omassa talossani? – Petter, Frans! Tänne senkin vetelykset! Heittäkää hänet ulos! – Ja sinä arvoton painu omaan huoneeseesi.”

Hänen äänensä kähisi hurjaa hillitöntä vihaa. Minun nuori vereni kuumeni ja juoksin ulos aikoen miehekkäästi olla toverini tukena. Tämä seisoi alimmalla askelmalla kalpeana ja liikkumatta, kädet nyrkissä, ja tuijotti ylöspäin. Siellä näkyi talon herra ja hänen takanaan pari epäröivää palvelijaa. Hän toisti mitä nöyryyttävimmin sanoin käskynsä heille senkin jälkeen kun olin tarttunut Vilhelmin käsivarteen, ja tämä salli tyynesti kuljettaa itsensä pois. Mutta jo minun huoneeni ovella hän riuhtaisi itsensä irti ja ryntäsi portista ulos.

Kului monta päivää minun näkemättä häntä. Mutta eräänä päivänä hän tapasi minut Serafimer-lasaretin ulko-ovella, jossa hän tuntui vasiten odottaneen minua. Hän tervehti lyhyesti, otti esiin kirjeen ja kysyi suoraan:

”Voitko viedä tämän perille?”

Katsoin kuoren kirjoitusta, vaikka helposti arvasin kenelle se oli, ja lupasin heti tehdä parhaani. Hän kiitti lämpimällä kädenpuristuksella ja hyvästeli. Hän oli aina ollut niukkasanainen. Eikä sanoja nyt tarvittukaan.

Marian isän taloon kuului pieni puutarha, jonka tuuheiden vaahteroiden suojassa olin usein nähnyt tyttären työnsä ääressä, ja tunnustan etten katsellut häntä täysin välinpitämättömänä. Onni salli, että minä vielä samana iltapäivänä monien turhien tähyilyjen jälkeen näin hänet jälleen tuolla paikalla. Hän oli pannut työnsä syrjään ja istui kumartuneena pienen ompelupöydän ylle nojaten kauniin kiharaista päätään käteensä. En uskaltanut lähestyä puutarhaa, koska talon ikkunoista näki sinne. Seisoin siis pitkään huomaamattomana vartiossa talon pihan puoleisella ovella ja pakenin moneen kertaan takaisin huoneeseeni kun kuulin liikettä yläkerrasta.

Lopulta minun oli pakko yskähtämällä ilmaista läsnäoloni, ja kun hän kohotti katseensa, sai kirjeen näyttäminen hänen punastuksensa entisestään yltymään. Hän nousi jo hetkeksi tuoliltaan mutta istuutui heti takaisin, ja silmille painettu nenäliina ilmaisi minulle että hän oli turvautunut tavalliseen naisten lohtuun – kyyneliin. Seurasi jälleen hetken odotus.

Mutta suurimman surunkin keskellä täytyy naisihmisen ilmeisesti katsoa, mihin kirje rakastetulta sekä sen tuoja menevät. Hänen lempeä katseensa tavoitti minut paikaltani, ja vaikka hän minun jälleen kohottaessani kirjettä otti jo askelen lähteäkseen puutarhasta, ritarillisuuteni velvoitti minut laskemaan sen kynnykselle ja kumartamaan hyvästiksi. Hän pysähtyi jälleen ja katsoi tutkivasti yläkerran ikkunoihin. Ehkä sitten olisi seurannut armollinen viittaus minulle, palkitseva tervehdys, mutta en jäänyt näkemään tulosta, vaan vetäydyin pois miltei hiukan harmissani. Kuitenkaan en voinut olla raottamatta kamarini ovea kunnes näin kaunottaren keveästi kumartuvan nostamaan tuota onnekasta kirjettä.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei hän kenties tiennyt lainkaan Vilhelmin ja minun tuttavuudesta. – Ehkä aavistukset johdattivat häntä, ja varmasti hän oli näiden pitkien päivien mittaan tutkaillut kaikki mahdollisuudet saada Vilhelmiltä edes muutama sana. Ainakaan hänen ei ollut vaikea keksiä viekasta tapaa lähettää vastauksensa. Minä lähdin joka aamu ulos puoli kymmeneltä. Seuraavana päivänä tasan viisi minuuttia sitä ennen kuulin miten joku väänsi avainta ovessa. Kehotin napakasti: ”sisään!”, mutta ketään ei näkynyt. Kun menin ulos, riippui avaimen päällä sinisessä silkkinauhassa mitä ihastuttavin pikku kirje. Olin varma että hän kuunteli portaissa ja sanoin: ”hiljaa hyvä tulee, kaunis neiti.”

Olisin voinut vannoa, että hän tavalliseen kotiinpaluuaikaani kello kolmelta iltapäivällä olisi puutarhassa. Mutta erehdyin. Heti kun astuin taloon kuului portaissa keveitä askeleita, ja neitonen seisoi edessäni posket ja kaula punastuneina, mutta niin sanomattoman ihastuttavana, että hetkiseksi unohdin Merkuriuksen virkani.

”Ah! – Herra tohtori! Älkää tuomitko minua poloista liian ankarasti. Kiitollisuuteni on ikuinen. Kiitos! Sydämelliset kiitokseni!” – sanoi hänen hento mutta sointuva äänensä, kun minä otin kirjeen. Lausuin pari vakuutusta joita tilanne vaati. Mutta hän ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Kirjeenvaihto kuitenkin jatkui päivittäin, ja minulle tuotti iloa nähdä, miten hänen luottamuksensa kasvoi. Hän saattoi jo kysyä minulta, oliko Vilhelm täysin terve? näyttikö hän kalpealta jne. Ja vasta kun raportoin tästä Vilhelmille, hän kävi avomielisemmäksi, tahtoi tietää pienimmätkin yksityiskohdat neidon käytöksestä ja suorastaan uuvutti minut, ennen kuin toinen viikko oli loppuun kulunut. Mutta tuona aikana hän otti minut osalliseksi suunnitelmaan, jonka reippaus suuresti miellytti minua heidän edukseen.

 

IV

Oli jo heinäkuun loppupuoli, näin jatkoi Vilhelmin kohtalon tuntija tarinaansa, ja lämpimät yöt olivat jälleen kyllin pimeät rakastavaisten salaisiin kohtauksiin. Tuohon aikaan minun roolini oli muuttunut suorastaan uhkarohkeaksi, sillä minut oli kirjeenkantajasta ylennetty yksinkertaiseksi kantajaksi. Sillä on totista totta, että eräänä yönä kahdentoista maissa vaelsin ulos asunnostani varsin kookas matkalaukku kainalossa. Se ei ollut minun omaisuuttani, sillä minä olin jo hyvissä ajoin iltapäivällä siirrättänyt tavarani turkulaiskuunariin, jonka oli määrä lähteä purjehtimaan juuri nyt.

Askeleni veivät minut joutuisasti seuraavalle kadulle, jossa näin nuoren parin käsikkäin. He ilmeisesti odottivat minua, ja nuori mies, Vilhelm, ei edes tuona hetkenä unohtanut, etten ollut ammattikantaja, vaan tahtoi vapauttaa minut taakastani. Mutta näin että nuori nainen varmaankin tarvitsi hänen tukeaan ja kuulin lisäksi hänen äänekkäät nyyhkytyksensä, ja pidin siksi kantamukseni mutta ehdotin että kääntyisimme oikotielle lähimmän kujan kautta, en niinkään takaa-ajoa peläten kuin antaakseni Marialle siitä pienen lykkäyksen ehkäistäkseni siten hiukan hänen suruaan. Kierrettyämme kaupungin ahtailla kujilla pääsimme sinisen sulun kalastajakäytävään, laskeuduimme odottavaan kuunarin jollaan, olin tuokiossa sen kannella, näimme miten ankkuri nostettiin ja miten heikko tuuli pullisti sen märssypurjeen.

Olin koko edellisen viikon esittänyt, kuten nyt olen taipuvainen arvelemaan, tyhmääkin tyhmempää roolia. Olin luovuttanut huoneeni luvattomiin kohtaamisiin. Olin suostutellut kelpo kipparin viemään maasta pikkuisen varsin viehkeän, se on totta, mutta täysin passittoman henkilön. Minun portinavaimeni oli avannut hänelle pakotien hänen isänsä asunnosta. Olin omin käsin opastanut hänet sen kynnyksen yli ja samalla kädellä pyyhkäissyt hänen kenties ainoan isänperintönsä sen tien. Siinä olikin miettimistä. Niinpä istuinkin varsin mietteliäänä kuunarin kannella. Viimein sentään lohdutin itseäni sillä, että olin tunnollisesti jättänyt vanhalle palvelijalle mainitun avaimen ja pyytänyt häntä sulkemaan portin perässäni sekä viemään nöyrimmät tervehdykseni talon herralle.

Maria oli huonovointisena luikahtanut kipparin ahtaaseen makuuhuoneeseen, jonka tämä oli luovuttanut yksinomaan hänen käyttöönsä. En tiedä miten vaikea häntä oli ollut taivuttaa tähän uhkarohkeaan askeleeseen, mutta kaikki seikat yhdessä viittasivat siihen, että hän oli pitänyt tätä parempana kuin sitä varmaa mahdollisuutta, että olisi kolmen viikon kuluessa majuurska ja häntä kutsuttaisiin hänen armokseen. Hänen avoin tunnustuksensa suhteestaan Vilhelmiin ei ollut viilentänyt majurin rakkautta. Tällä olikin suurempi syy lämpöönsä kuin ensiksi mainitulla, sillä hänellä oli varmat näkymät myös isänperintöön, kun taas äidinperintökin oli Vilhelm-raukalle epävarmassa kaukaisuudessa. Uskon kuitenkin että nyt olimme huiputtaneet hra majurilta molemmat.

Vilhelmkin oli vakavan näköinen, vaikkakin tiedän varmasti että se johtui muista syistä. ”Kunpa vihdoin oltaisiin avomerellä”, hän toisti toistamistaan. Mutta kukaan ei kuullut hänen toivomuksiaan. Sillä kolmen tunnin purjehduksen jälkeen olivat ulapat peilityynet aamunsarastuksen loistossa ja heijastivat kauniissa kulmassa kuunarimme ankkurikettinkiä. Olimme päässeet vain puolimatkaan kohti Vaxholmia. Seuraavien levottomien tuntien aikana heräsi useaan otteeseen kysymys, pitäisikö noiden kahden lähteä maihin pyrkiäkseen joko maanteitse tai soutuveneellä edeltä Furusundiin. Mutta Marian jatkuva pahoinvointi esti tämän järkevän suunnitelman toteuttamisen.

Kello oli nyt 8 aamulla, Maria virui peräkannella ja Vilhelm pingotti mesaanipurjeen lievettä suojaamaan tätä auringon jo polttavilta säteiltä. Minä suuntasin katseeni useasti takaisin Tukholmaan päin, mutta vielä ei sieltä suunnalta tuleva vene ollut kohdannut niitä lukuisia jotka raskaassa lastissa pyrkivät kaupunkiin. Amiraliteetin ruma mustanpunainen purjevene, jonka näin nyt lipuvan esiin niemen takaa, oli ensimmäinen. Se ei juuri huolestuttanut minua, koska se oli selvästi matkalla Vaxholmiin. Mutta yllättäen se muutti kurssiaan ja suuntasi meitä kohti. Viittasin Vilhelmiä kiinnittämään siihen huomiota. Hän ilmeisesti aavisti pahaa kuten minäkin, mutta selitti silti tyyneen sävyyn Marialle, että kävijöitä oli tulossa, ja ehdotti että hän siirtyisi hetkiseksi kajuuttaan. Vilhelmin käsivarteen nojaten Maria hoippui kajuutan portaisiin, annettuaan värähtäen katseensa viivähtää voimakkaasti soudetussa purressa.

Kohta se olikin kuunarin kyljessä. Virkapukuinen ja virkamerkkinen tullivirkailija kohottautui tuhdolta, kysyi aluksen ja kipparin nimeä sekä viimein: ”onko matkustajia?” Astuin esiin ja esittelin itseni. Mutta vastatessani purren salongista ilmaantui myös Marian isä, minun entinen vuokraisäntäni, ja hänen perässään mies, jonka punaiset viikset paljastivat sotilaaksi. Ensiksi mainitun vihaiseen huudahdukseen: ”Jaaha, arvoisa herra!” vastasin vain keveällä tervehdyksellä, mutta tullimiehen kysymykseen ”Eikö muita?” vastasin selkeästi: Ei. ”Alus on tutkittava”, kiljui vanha herra. ”Eikö täällä ole ketään muuta?” toisti tullimies ja kääntyi samalla virkatoverinsa, vahtimestarin puoleen, joka oli aluksella. ”Eräs herra ja hänen rouvansa Furusundiin”, tämä vastasi. ”Onko rouva iäkäs?” – mies kyseli. Eipä nyt ikivanhakaan, ilmoitti vahtimestarimme vältellen. Mutta vanha herra oli tänä aikana vuoron perään vakuuttanut: ”Ne ne ovat! täällä ne ovat!” ja varustanut minut monenmoisilla kunnianimityksillä, jotka minä otin vastaan filosofin tyyneydellä. Kohta kaikki olivat nousseet alukseen ja sekasorto oli suuri.

Vierailija otti pari askelta kajuutanportailla, mutta Vilhelmin huuto ”Takaisin, on kysymys elämästä ja kuolemasta!” siivitti hänen jalkansa päinvastaiseen liikkeeseen. Vanha herra, joka oli sanomattoman raivoissaan ollut aikeissa käydä minuun käsiksi, ryntäsi nyt kajuuttakäytävään, huomattuaan ettei kehottava katse majuria kohti tehonnut. ”Niin, murhatkaa isä, pelkurimainen naisenryöstäjä!” hän huusi ja katosi. Minä seurasin viipymättä perässä.

Kun tulin kajuuttaan, virui tytärparka jo isän jaloissa kietoen käsivartensa tämän polvien ympärille.

”Älkää riistäkö minua hänen luotaan”, tyttö rukoili, ”rakas isä! suokaa meille molemmille anteeksi! onnettoman lapsesi tähden, äitini tomun tähden, taivaan armon tähden, anteeksi, anteeksi, anteeksi!” – –

Isä näytti taipuvan eikä saanut vastatuksi sanallakaan. Mutta samassa hänen katseensa osui majuriin, joka nyt myös oli uskaltautunut kajuuttaan, ja ylpeys vei voiton isänsydämestä.

Pois täältä, sinä arvoton – hän ärjähti taas ja tarttui tyttöä uumalta – minä kiroan hänet, kiroan hänet ikuisiksi ajoiksi.

Mutta hän ei edes katsonut sitä jonka kirosi. Tämä seisoi ja piteli kädessään ruosteista miekkaa, joka kuului kipparille. Hän seisoi siinä liikkumatta, neuvottomana, kuolemankalpeana, silmissä tuijotus ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla muutamia vaahtokuplia. Minä väänsin varoen miekan hänen kädestään, eikä hän näyttänyt tajuavankaan sitä. Mutta kun Marian ääni kaikui vielä ylhäältä sydäntäsärkevänä: ”Vilhelm!”, silloin nuorukainen ryntäsi ulos ja ylös portaita, mutta romahti päistikkaa alas, yritti kohottautua mutta ei pystynyt, ja kuolemankaltainen horros esti häntä tajuamasta mitä sitten tapahtui. Hän oli pudotessaan murtanut kaksi kylkiluutaan.

Me juutuimme vastatuuleen samaan paikkaan vielä kahdeksi päiväksi. Kuumehoureiden lomassa, jolloin hän luuli olevansa Marian luona, hän halusi vielä palata takaisin ja yrittää mahdotonta. En tiedä teinkö oikein vai väärin. Mutta julmistunut isä oli vielä veneestä uhannut haetuttaa Vilhelmin, ja minä katsoin meidän Suomemme toistaiseksi turvalliseksi pakopaikaksi lain vainolta. Tuskin olimme ehtineet sinne, kun Ruotsin lehdet jo julkaisivat tiedon Maria paran avioliitosta.

 

V

Tähän loppui ystävän kertomus. Hänen paljastaessaan mitä tiesi maatui nuoren ruotsalaisen sydän jo Suomen mullassa. Hänen papereidensa joukosta oli löytynyt Marian kirje joka huokui mitä lämpimintä rakkautta. Hänen miehensä on kuollut, ja hän tarjoaa nuoruudenystävälleen kättään ”ei lahjana vaan oikeutena”. Kukaan ei tiedä mitä Vilhelm vastasi, mutta oletetaan, että hänen ylväs miehekäs sielunsa ei halunnut luikerrella onneen, jota hän nykyisin ei tuntenut ansainneensa. Sillä epätoivoisesta yrityksestä tukahduttaa tuskaa oli kehkeytynyt arvoton intohimo, joka kuuleman mukaan oli myös lyhentänyt hänen ilotonta elämäänsä.

 

 

  • 1. Ei vain opinkappaleiden ja puoluekiistojen, vaan myös uskonnollisen ajattelutavan historiaa.

Vertailu

Alkuperäinen