Ulkomailta

Tukholma Kuningas Kaarle XIV Juhana on 8. maaliskuuta kello puoli neljä iltapäivällä rauhallisesti nukkunut pois. Kuningas Oskar I on samana päivänä laaditulla julistuksella ilmoittanut astuvansa valtaistuimelle sen jälkeen kun hän on antanut hallitsijanvakuutuksensa valtioneuvostolle sekä ottanut vastaan asianomaisten virastojen ja korkeiden virkamiesten uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalat.

Espanjassa ei Esparteron kannattajien tekona pidetty vallankumousyritys ole saanut menestystä. Kapinalliset pitävät kuitenkin hallussaan Cartagenaa ja Alicantea. Nuori kuningatar on saanut kaikilta tahoilta kirjelmiä joissa luvataan kuuliaisuutta ja tuomitaan kapina. Hänen äitinsä, leskikuningatar, on jättänyt Pariisin matkustaakseen meritse Espanjaan.

Portugalin kapina ei ole onnistunut yhtään paremmin. Sen johtaja kreivi Bonfim on pidätetty.

Englanti. Lordi Russellin aloite Irlannin asiassa on hylätty.

Ranska. Otaheitin [Tahiti] kuuluisa lihava kuningatar Pomaré on huolissaan siitä, että ranskalainen Amiraali Dupetit Thouars on omavaltaisesti pannut hänet viralta ottaessaan saaren haltuunsa Ranskan laskuun. Asiat tullaan kuitenkin korjaamaan ja Pomaré kohottamaan takaisin valtaistuimelle.

Italiassa on ollut hiljaista epätavallisen kylmän talven aikana ja kevääksi odotetaankin levottomuuksia. Kansa kuuluu kyllä olevan rauhallista, mutta villitsijöitä on siellä niin monenlaisia. ”Nuori Italia” kummittelee jälleen ja on myös perustettu uusi, vastaava seura nimeltään ”Confederazione Italica”. On merkillistä, miten paljon siellä jaksetaan tehdä vain sen eteen, että saataisiin olla tyytymättömiä.

Lukijalle

Ne arvoisista lukijoista, jotka ovat seuranneet muiden sanomalehtien Saimaa vastaan käymää polemiikkia, ovat varmaankin ihmetelleet sen kiivautta. Mutta he tietävät myös, että ihmissydän on turhamaisin asia maailmassa. Maamme sanomalehdet ovat tunnetusti vuosikaudet pitäneet puhetta ja käyttäytyneet niin kuin ne olisivat todellisia sanomalehtiä. Samoin ne ovat puhuneet ”suomalaisista tarkoitusperistään”, omista ”kirjailijoistaan”, suomalaisesta kirjallisuudesta ja ”kirjallisesta tuotteliaisuudesta”, suomalaisista ”taiteilijoista” jne. Ne ovat sanalla sanoen koettaneet ympäröidä kaiken maamme kirjallisuuteen liittyvän jonkinlaisella sädekehällä, jonka piiriin ne ovat kätkeneet myös oman heiveröisyytensä. Viimeksi mainittu on niin hyvin tiedossa, että sanomalehtikirjallisuutemme sisältöä voi mielestämme kuvata sillä tavallisella vastauksella, joka siitä puhuttaessa naapurille yleensä annetaan: ”Ei paljon mitään”.

Pyydämme arvoisaa lukijaa huomioimaan, ettemme ole edes lukeneet tätä vähäpätöisyyttä asianomaisten toimitusten viaksi. Myöskään Saima itse ei ole mikään poikkeus julistamastaan tuomiosta. Hän on päinvastoin avoimesti tarjonnut lukijoille samaa merkityksetöntä sisältöä. Ainoa, josta hän on muita toimituksia moittinut, ja jonka hän on osin vakavissaan, osin piloillaan koettanut osoittaa, on mainittu tekopyhyys. Saima pitääkin itseään parempana vain siinä, että se avoimesti myöntää niin omansa kuin muidenkin heppoisuuden.

Arvoisa lukija uskonee ilman meidän vakuuttelujammekin sen, ettemme ota tätä asiaa esille vain sanomalehtien vuoksi. Jokainen oivaltaa helposti, ettei tässä ole kysymys vain tämän hetken asiasta. Viittaamme vain kotimaista kirjallisuuttamme käsitelleeseen artikkeliimme, jolla Saima rohkeni esittäytyä. Jos olemme sitä mieltä, että tuo kirjallisuus tällä hetkellä on sitä mitä sen pitääkin olla, niin meillä ei ole mitään näköaloja eteenpäin. Lehdistön paranemiseen tarvitaan ehkä jotain muutakin kuin kansallisen kirjallisuuden syntyminen. Emme ole kuitenkaan tästä syystä unohtaneet viimeksi mainittua.

Muistutamme myös siitä, että Saima ei suinkaan ole kieltäytynyt keskustelusta, jos siihen vain on mahdollisuus. Esimerkkinä viittaamme artikkeliimme ”Rikoksesta ja rangaistuksesta” numerossa 9. Jos keskustelu molemmin puolin on pelkkää vakuuttelua, on sen pitkittäminen tarpeetonta. Kysymme muuten, mitä keskustelunaiheita esim. tämänvuotinen lehdistö on tarjonnut. Myönnämme samalla, että kohtelimme Borgå Tidningin kaskeamista käsittelevää artikkelia epäoikeudenmukaisesti. Tällainen suhtautumisemme johtui artikkelin pöyhkeilevästä alusta.

Mitä meidän ja kollegoidemme polemiikkiin tulee, niin lukija suvainnee miettiä, mikä osapuoli kiivailee ja menee henkilökohtaisuuksiin. Saiman hyvää luonnetta kaikki tämä ei ole häirinnyt hetkeksikään, mistä sen ”näpäyksien” luulisi todistavan.

Kanavien hyödyllisyydestä Suomelle

Franklin sanoo: ”Kivihiili ja kanavat ovat tehneet Englannin siksi mitä se on.” Jotta ymmärtäisimme, miksi niin selkeästi ajatteleva ja käytännöllinen mies kuin tämä kuuluisa kirjanpainaja pitää kanavia kansakunnan hyvinvoinnin kannalta niin tärkeänä asiana, meidän on pohdittava kaupan vaikutusta tuohon hyvinvointiin.

Ei luulisi olevan epäselvää, lisääkö kauppa maan hyvinvointia vai ei. Ja silti sekin on asetettu kyseenalaiseksi. Ranskassa ennen vallankumousta esiintynyt fysiokraattien kansantaloudellinen koulukunta piti kaikkia muita elinkeinoja paitsi maataloutta hyödyttöminä ja kyvyttöminä lisäämään kansallisvarallisuutta. Ennen heidän aikaansa Euroopassa katsottiin kansallisvarallisuuden kasvavan yksinomaan kaupan varassa. Tästä seurasi se yksipuolinen oppi, että suuri vienti ja vähäinen tuonti avaisivat tien nousuun. Olemme jo eräässä aiemmassa artikkelissa huomauttaneet, ettei sellainen tilanne ole edes ajateltavissa, koska silloinhan suhteen tulisi jonkun toisen kansakunnan kohdalla olla päinvastainen, mikä taas olisi mahdottomuus. Eihän mikään kansakunta voi tuoda maahan enempää kuin se vie. Vaikka fysiokraattien oppi oli omalta kannaltaan yhtä yksipuolinen, niin se merkitsi kuitenkin herätystä merkantilismille, kuten äsken mainittua käsitystä kaupan luonteesta nimitettiin. Sittemmin on pyritty irtautumaan molempien käsitysten yksipuolisuudesta ja ymmärtämään kaupan todellinen merkitys. Nykyään kauppaa pidetään kansallisvarallisuuden kasvun välillisenä tekijänä. Varallisuus ei kasva kauppavoitosta, mutta koska kaikkien elinkeinojen kasvu riippuu kaupasta, niin se on kansallisrikkauden lisääntymisen välttämätön ehto. Sanotaan, ettei kauppa lisää välittömästi kansallisvarallisuutta, mutta tämän vuoksi ei pidä unohtaa sitä voittoa, jonka aktiivinen ulkomaankauppa antaa peittämällä kuljetuskustannukset. Viimeksi mainittu seikka on siis poikkeus yleisestä säännöstä.

Ei tarvinne myöskään todistaa sitä, että ihmisten tuottamien tavaroiden vaihto lisää aineellista hyvinvointia. Emme voi kiistää, etteikö jokin kansa voi pysyä hengissä ilman minkäänlaista kauppaa, mutta se elää silloin villien elämää. Sellaisen kansan taloudelle on tyypillistä, että nautitaan vain siitä, mitä itse voi hankkia tai saada aikaan. On toki tunteellisia maailmanparantajia, jotka saarnaavat viatonta ja yksinkertaisimpiin tarpeisiin rajoittuvaa paimenelämää korkeimman sivistyksen ja jalostumisen rinnalla. Mutta selvää on, etteivät nämä uneksijat tiedä mitään elämän todellisuudesta. Koska ihminen on kaksinainen olento, niin hänen sivistyksensä luo myös uusia ruumiillisia tarpeita sivistystä vastaavan, hienostuneemman elämän luomiseksi. Nämä tarpeet taas ovat sivistyksen välttämätön kannustin, koska ilman sitä hänellä ei ole keinoja niiden tyydyttämiseksi. Hän ei omalla toiminnallaan mitenkään pysty tuottamaan kaikkea, mitä tarvitsee. Siihen pyrkiminen vaatisi kaiken hänen toimeliaisuutensa, sivistyksen kustannuksella, ja silti hän pystyisi tyydyttämään tarpeensa vain hyvin vaillinaisesti. Siksi työnjako onkin eräs sivilisaation tuntomerkki ja sen myötä on olemassa myös kauppa. Ilmaston, tuotannon, kansanluonteen ja taipumusten erilaisuus tekevät puolestaan ulkomaankaupan yhtä välttämättömäksi kuin kotimaisenkin.

Jos katsomme niitä teollisuustuotteita ja kauppatavaroita, jotka nykyaikainen eurooppalainen sivistys on tehnyt välttämättömiksi, niin niiden moninaisuus on aivan yhtä hämmästyttävää kuin tavaranvaihdon laajuuskin. Se, että Itä-Intian tai Länsi-Intian tuotteet löytävät tiensä suomalaisen torpparin mökkiin voi tuntua kuin sadulta. Mutta tässä paljoudessa vain harvat tuotteet ovat silti kaupan kannalta todella tärkeitä. Varsinaiset ylellisyysesineet ja sivistyneiden luokkien käyttöön tulevat kalleudet eivät olekaan kallisarvoisin asia. Tärkeintä ovat suurten joukkojen tarpeet, yleiseen päivittäiseen käyttöön tulevat tavarat, jotka ovat sinänsä halpoja, mutta kulutuksensa ja menekkinsä suuruuden vuoksi merkittäviä. Ja juuri näiden tavaroiden kannalta liikenneyhteyksien paraneminen on tärkeää. Juuri niiden hintaa kuljetuskustannukset suuren määrän ja volyymin vuoksi nostavat voimakkaasti, kun taas kalliimman, vähemmän tilaa vievän ja pienemmän piirin käyttöön tulevan tavaran kohdalla nämä kustannukset eivät merkitse. Siksi kulkuyhteyksien paraneminen vaikuttaa voimakkaasti koko kansakunnan hyvinvointiin. Niiden vaikutus näkyy selvemmin mökissä kuin palatsissa. Mutta mökkejä onkin suuri enemmistö.

Suomessa näemme päivittäin esimerkkejä siitä, kuinka vähäinen maantie kykenee viemään asutusta erämaihin. Mutta mitä vesireitit, todelliset kauppatiet maan sisäosissa merkitsisivät, sitä meillä ei tähän mennessä ole juuri kokeiltu, vaikka maamme on Euroopan vesirikkain. Ylipäänsä ottaen kukaan ei voine kiistää kulkuyhteyksien paranemisen hyödyllisyyttä. Sitä vastoin on luultavaa, että Suomen maaperän köyhyys on monien mielestä voittamaton este vilkkaammalle kaupankäynnille ja voimistuvalle teollisuudelle. Näin he luulevat osoittavansa kalliiden vesiväylien hyödyn suhteellisen pieneksi. Haluamme lyhyesti punnita tätä väitettä.

Suomesta todellakin puuttuu se toinen hyvinvoinnin ehto, joka Franklinin siteerattujen sanojen mukaan on Englannin rikkauden perusta. Suomessa ei ole kivihiiltä. Mutta meillä on vettä ja metsää. Edellinen antaa paljon halvempaa käyttövoimaa kuin Englannin höyrykoneet. Jälkimmäisestä saa samoin halvempaa polttoainetta pajoihin ja muihin tuotantolaitoksiin. Vaikka uskommekin Franklinin sanoja ja asetamme kysymyksen tällä tavoin yleisesti, niin Suomi näiden luonnon tarjoamien etujen suhteen on useimpia Euroopan maita paremmassa asemassa.

Mutta meidän on lisättävä tähän se toinen vähemmän kiistetty kokemus, että maanviljelys on kansojen hyvinvoinnin lujin perusta. Viittaamme erääseen aiempaan artikkeliimme, jossa totesimme, että varsin pieni osa Suomen maaperästä on viljeltyä ja maanviljelyä yleisesti harjoitetaan varsin harkitsemattomasti ja ammattitaidottomasti. Nykyisestä tilanteesta ei voi eikä pidä päätellä tulevaisuutta. Vaikeat kuljetusmatkat nostavat rukiin tynnyrihintaa nyt 4–5 ruplaa, kaukaisimmilla seuduilla jopa kuusi ruplaa. Heinän ja olkien hinta voi jollain seudulla olla kaksinkertainen toiseen seutuun verrattuna. Itä-Suomessa on Pietarin vahva menekki toki tasoittanut karjataloustuotteiden hintoja. Mutta lispunta voita on silti maan länsiosissa tavallisesti 1 1/2–2 ruplaa halvempaa. Vielä suurempia erot ovat silloin, kun maan jossain osassa on ollut kato. Se kohottaa viljan ja laskee esim. talin ja vuotien hintaa niin että eri alueiden välillä voi olla noin 40 prosentin hintaerot. Ainoastaan hallituksen toimenpiteet kykenevät toisinaan tasaamaan viljan hintoja. Meidän mielestämme tämä todistaa maan sisäisten kulkuyhteyksien tarvetta paremmin kuin mikään muu. Eikä ole vaikeaa nähdä, mitä etua niistä olisi. Niiden avulla ei ainoastaan turvattaisi vakavamman tai lievemmän kadon kohtaamia seutuja puutteelta ja liian suurilta menetyksiltä. Kysynnän lisääntyminen tukisi maataloutta myös siellä, missä vuodentulo on ollut hyvä. Silloin ei olisi tilaa niin kutsutuille jyväjuutalaisille, jotka nykyään huhujen mukaan siellä täällä kohottavat viljan hinnan väliin äärimmilleen.

Olemme tässä puuttuneet vain maataloustuotteiden kauppaan kotimaassa. Kuuntelemmehan kuin satua puhetta ajasta, jolloin Suomea pidettiin Ruotsin vilja-aittana. Nyt ei maasta montaakaan tynnyriä viljaa viedä. Tärkeimpänä syynä tähän lienee väestönkasvu – nimenomaan maata omistamattoman väestön, mäkitupalaisten ja loisten lisääntyminen. Sen vuoksi maanviljelys ei ole kehittynyt samaa tahtia väestönkasvun kanssa. Eikä ulkomailla kysyntää tätä nykyä juuri olisi, vaikka tuotannosta vientiin riittäisikin. Olemme Saiman numerossa 5 pohtineet tämän tilanteen syitä.

Voin vienti Pietariin on ainoa kauppa, jolla tulevaisuudessa näyttäisi olevan merkitystä. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö hyvin valitut vesireitit edistäisi sitä. Mutta ennen muuta tulee muistaa, että kaikkien muiden elinkeinonhaarojen edistyminen ruokkii myös maataloutta ja jos ne hyötyvät paremmista kulkuyhteyksistä, voittaa myös maanviljelys.

Maanviljelyn jälkeen lienee perusteltua käsitellä metsätaloutta. Myös siitä voidaan sanoa, ettei sen tuoton mahdollisuuksia ole juuri kokeiltu. Savossa ja Karjalassa on sahatoimintaa tosin harjoitettu viimeisten kymmenen vuoden aikana ennennäkemättömän voimallisesti. Sen on arvioitu tuovan seudun rahvaalle vuosittain vähintään 5–6 tuhannen hopearuplan ansiot. Arvio on luultavasti liian pieni. Ja silti tämä voitto on saatu lähinnä vain lankkukaupasta. Kaikki metsä. joka ei kelpaa tähän tarkoitukseen, seisoo Suomen sisämaissa yhä koskemattomana. Niin sanotut soirot, laudat, rimat, kanget, puuastiat, potaska, pihka ym. ovat sisämaassa yhä tuntemattomia kauppatavaroita. Nyttemmin suhdanteet ovat sahojen kannalta tosin käyneet vähemmän suotuisiksi. Sen luulisi antavan vain uuden syyn auttaa tätä erittäin lupaavaa, mutta nyttemmin taantuvaa elinkeinoa liikenneyhteyksiä helpottamalla.

Moni on pelännyt jo tähänastisen vähäisen metsäntuotteiden myynnin johtavan metsien häviämiseen. Me rohkenemme omaan vähäiseen ja toisten monin verroin suurempaan kokemuksen vedoten epäillä tällaisen vaaran olemassaoloa, kunnes meille hyväksyttävästi todistetaan, ettei Suomen metsissä tällä hetkellä lahoa vuosittain enemmän puuta käyttämättömänä kuin sieltä otetaan käyttöön. Kun metsä tulee niin edulliseksi käyttää, että omistaja näkee sillä olevan arvoa, niin hänen oma etunsa panee hänet hoitamaan sitä. Pelkästään metsälle kelpaavaa maata on meillä niin paljon, että metsätaloutta voidaan pitää pysyvänä hyvinvoinnin lähteenä, vielä enemmän siksi että maatalouden edistyminen nostaa välttämättä metsäntuotteiden hintoja ulkomailla vuosi vuodelta. Tämä koskee varsinkin Amerikkaa, joka nyt painaa puutavaran hintaa alas, mutta jonka ikimetsien raja siirtyy päivittäin kohti länttä ja jonka luonnonolot tarjoavat maanomistajalle muita paljon suurempia etuja kuin parhaitenkaan järjestetty metsätalous voi suoda.

Suomi on valitettavasti rikas vuorista, mutta köyhä vuorten rikkauksista. Pitkäaikainen kokemus ainakin näyttää osoittavan, että toiveet tässä suhteessa ovat vailla pohjaa. Kokeneimmat vuorimiehemme pitävät nykyään selviönä, ettei maastamme voi koskaan löytyä suuria määriä vuorimalmia. Mutta minkä vuoret kieltävät, sen järvet antavat. Niiden malmivaroista ei tietääksemme ole tehty mitään arvioita. Kokemus vahvistaa kuitenkin oikeaksi sen, että malmi niissä uudistuu viidessätoista vuodessa. Se määrä, minkä ne antavat, on siis varma ja pysyvä. Nyt sitä käytetään vain lähiseutujen tarpeisiin. Mutta voidaan olettaa, että liikenneyhteyksien helpottuessa ainakin saatavissa oleva määrä tulisi säännölliseen käyttöön ja malmin tuonti Ruotsista kävisi enemmän tai vähemmän tarpeettomaksi. Asia on sitä tärkeämpi, koska tuonti on ollut sallittua vain poikkeustapauksissa.

Aioimme käsitellä tässä vesiväylien vaikutusta myös maan sisäosien teollisuudelle, mutta tilanpuute pakottaa meidät jättämään sen toiseen artikkeliin.

II Kanava Saimaan ja meren välille [nro 13, 28.3.1844]

Kerran koittaa varmasti päivä, jolloin osataan arvostaa niiden miesten jaloa mieltä ja laajaa katsetta, jotka ovat nostaneet esille kysymyksen ja vaikuttaneet päätöksentekoon maamme sisävesiä mereen yhdistävän kanavan rakentamisesta. Paljon sellaista häviää ja unohtuu, mitä oman ajan pikkusielut kunnioittavat loistavana ja ylistämisen arvoisena, mutta tämänkaltainen työ tehdään vuosisadoiksi. Se on työ, joka ylistää mestariaan ilman kiitospuheitakin.

Neljätoista miljoonaa, mistä hinnasta huhut kertovat, on suuri summa Suomen kaltaiselle köyhälle maalle. Mutta todellisuudessa se on vähäinen rahasumma, jos kanavan maalle ajan mittaan tuomaa hyötyä arvioidaan ennakkoluulottomasti. Ja valtion kassalle koituvat kustannukset: kuinka pian ne tulevatkaan takaisin, vaikka laskelmiin ei sekoiteta mitään hyväuskoisia toiveita?

Monet laskevat vain tulevat kanavamaksut ja arvioivat niitä Viipurin ja Lappeenrannan välisen nykyisen liikenteen mukaan. Onkin selvää, ettei ehdotetulla kanavalla olisi kovinkaan suurta merkitystä, ellei se lisäisi liikennettä näiden paikkakuntien välillä. Se taas ei vaatisi kuin kolmea asiaa: vientitavaroita, pääomia niiden valmistamiseen ja parempia kulkuyhteyksiä. Edellisessä numerossamme koetimme tehdä selväksi, että kanavan kautta aukeavien vesistöjen ympärillä on lähes mittaamattomat mahdollisuudet maataloustuotannon lisäämiseen, eivätkä metsätalous tai raudantuotanto ole läheskään niin laajaa kuin voisi olla. Mitä halvempi kanavamaksu olisi, sitä paremmin se houkuttelisi pääomia käyttämään tarjottuja etuja ja sitä nopeammin niiden tuottama voitto loisi uusia pääomia. Kanavamaksun tulee siis olla pienempi kuin nykyiset kuljetuskustannukset maanteitse, jotta se varmasti peittäisi kanavan ylläpitokustannukset. Ja muuhunhan ei pidä milloinkaan pyrkiäkään.

Eräs henkilö, joka tahtoi todistaa kanavan välttämättömyyttä, sanoi: ”Kuinka paljon maanteiden kunnossapito maksaakaan? Kuitenkaan niiden käytöstä ei peritä maksua. Sekä pääoma että korot menevät siis hukkaan. Uusi maantie merkitsee asukkaille uusia rasituksia. Köyhdyttääkö se siis heitä? – Kokemus osoittaa kuitenkin, että jokainen uusi maantie tuo uutta hyvinvointia ylläpitäjilleen. Ja mitäpä onkaan maantie vesiväylän rinnalla, varsinkin sellaisen kuin nyt ehdotettu, joka tekee sadoista rantapeninkulmista merenrannikkoa.”

Arvioikaamme siis kanavan tuottoja seuraavasti: 1) Välittömät verot niiltä laitoksilta, joiden perustamisen se saa aikaan ja niiltä viljelyksiltä, joita se synnyttää, 2) vientitulli mainittujen laitosten tuottamista tavaroista sekä paljon merkittävämpi tuontitulli tavaroista, joihin hyvinvoinnin kasvu luo tarvetta, 3) valtion säästöt huonoina vuosina annettavien avustusten sekä verorästien vähenemisestä sekä 4) kanavamaksut, jotka kaikesta tästä muodostavat mitättömän pienen osan.

Sama mies, jonka sanoja edellä lainasimme, on esittänyt seuraavan laskelman: ”Varkauden ja Konnuksen sulut maksoivat valtiolle 150 000 ruplaa ja monien mielestä oli naurettavaa odottaa näiden pääomien takaisinsaantia. Mutta niistä seurasi heti viiden sellaisen sahan perustaminen, jotka muuten eivät olisi kannattaneet. Nämä sahat maksavat vuosittain välitöntä valtionveroa 5 000 ruplaa pankkiassignaatteja. Niiden tuotteiden vientitulli on ainakin kaksinkertainen. Jos siis ensiksi mainittu summa lasketaan 3 1/2 prosentin koroksi ja jälkimmäinen pääoman vähennykseksi, niin summa tulee kuoletetuksi 15 vuodessa. Kun tähän lisätään se, että sahat antavat rahvaalle vuosittain ainakin 100 000 ruplan ansion kruununveroihin, omaan käyttöön ja viljelyksiin, niin se kaikki on valtion hankkeesta saamaa voittoa, eikä muita sen avaamia elinkeinon lähteitä ole edes laskettu mukaan.

Jos laadimme vastaavanlaisen laskelman ehdotetusta suuresta kanavasta, niin tulemme kenties hämmästykseksemme huomaamaan, että se jo lähitulevaisuudessa lupaa käytettävälle pääomalle melkoisen korvauksen. Ja tämä korvaus lisääntyy joka vuosi kahdessakin suhteessa. Korkojen pieneneminen lisää sitä jonkin verran. Mutta maan hyvinvointi kasvaa vielä verrattomasti nopeammin. Miksei suomalainen voisi toivoa, että hän kerran näkisi järviensä rannoilla uutteria kaupunkeja viljelysmaiden ympäröiminä. Yhtäkään niittyä ei jätettäisi vain tuulten ja sateen armoille, yksikään sarka ei olisi viheriöimättä. Järven kimaltelevalla selällä höyrylaivojen pitkät savuvanat elävöittäisivät nykyistä, kauhistuttavaa autiutta. Vähänpä tiesivät tukholmalaisetkaan sata vuotta sitten siitä, että heidän rakkaalla Mälarillaan tällä hetkellä parveilee 30–40 höyrylaivaa. Ja mitäpä merkitsee yksi vuosisata niin kehittymättömälle maalle kuin Suomi.

Koetamme toiste osoittaa hankkeen merkityksen koko maalle. Tällä kertaa esitämme ainoastaan muutaman sanan sen itäiselle Suomelle tarjoamista välittömistä eduista.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kysymys ei ole vain paremman tulevaisuuden toiveista, vaan tämänhetkisestä todellisesta tarpeesta. Kohtalo on viime vuosina hymyillyt suopeasti Savolle ja Karjalalle, mutta nyt tilanne uhkaa jo synkistyä. Sattuma, puutavaran tullitaksan määräämisessä Englannissa 1841 tapahtunut huolimattomuusvirhe teki sen laivaamisen Suomesta niin edulliseksi, että toiminta tuotti voittoa huolimatta kalliista kuljetuksesta Lappeenrannasta Viipuriin. Mainittua tullia on Englannissa sittemmin korotettu, minkä vaikutuksesta voidaan jo puhua varmuudella nyt, kun useita sahoja on mennyt nurin huolimatta siitä, että kotimaista vientitullia on alennettu. Sahateollisuuden merkitys maallemme näkyy siitä, että esim. Kuopion läänistä esitetyn arvion mukaan sahat ovat antaneet rahvaalle enemmän tuloja kuin koko läänistä kannetut kruununverot ovat yhteensä. Niinpä esim. vuoden 1839 veroista, yhteensä noin 91 000 ruplaa sekä valtion että armeijan tarpeisiin, jäi saamatta ainoastaan 963 ruplaa ja siitäkin suurin osa maksettiin seuraavana vuonna. Ennen sahojen syntymistä rästitarkastukset ja pakkohuutokaupat kuuluivat normaaliin päiväjärjestykseen. Nyt tämä maallemme näin tärkeä teollisuus on häviämässä. Vain kulkuyhteyksien avautuminen merelle voi pitää sitä pystyssä. Saamiemme tietojen mukaan kuljetuskustannuksien halpeneminen kolmanneksella Lappeenrannasta lähdettäessä riittäisi pitämään sen hengissä. Tällöin on luultavasti jo laskettu mukaan se, että tuhoisista maantiekuljetuksista pääseminen nostaisi myös tavarasta saatavaa hintaa.

On helppo ymmärtää, että tämän elinkeinon kaatuminen vaikuttaisi myös muihin elinkeinonhaaroihin. Itä-Suomessa ei ole laajoja, hedelmällisiä peltomaita. Sitä vastoin esim. Kuopion läänin koko pinta-alasta, noin 30 000 neliövirstasta peräti 11 000 neliövirstaa on suota ja rämettä. Niiden kuivattamiseen ja viljelemiseen tarvitaan välttämättä varoja. Sekin, mitä asian eteen on viime vuosina tehty, jouduttaisiin lopettamaan. Mutta väkiluku lisääntyy vuosittain noin kahdella prosentilla eli tällä vauhdilla se kaksinkertaistuisi 50 vuodessa. Lisäys tapahtuu erityisesti köyhälistön, maata omistamattoman väestön keskuudessa. He elättävät itsensä kaskeamalla talonpojan mailla. Mutta tämä ja ehkä myös maanomistajien oma huoleton kaskeaminen supistavat käytettävissä olevaa maa-alaa vuosi vuodelta. Varsinainen viljely on jäänyt miltei huomiotta. Odotettavissa on, että sama jatkuu. Ja kun tiedämme, että parhaatkaan sadot eivät ole antaneet viljaa yli seudun oman tarpeen, niin nyt ne uhkaavat käydä vuosi vuodelta yhä riittämättömämmiksi. Sen ansion menettäminen, jonka sahat ovat kymmenen vuoden aikana rahvaalle antaneet, ei siis ainoastaan estäisi maatalouden edistymistä, vaan synnyttäisi myös suoranaista hätää.

Se, mitä tässä on sanottu Kuopion läänistä, pätee suurin piirtein koko Savoon ja Karjalaan. Tämän vuosisadan kolme ensimmäistä vuosikymmentä ovat osoittaneet, että näiden maakuntien tilanne tulee väkiluvun kasvun myötä huononemaan. Ja mitäpä muuta voisi ajatella maassa, jossa talonpojan täytyy etsiä ostajaa parille voinaulalle ja ostaa jokainen suolakappa 30–50 peninkulman päästä? Viime aikoina on laskettu jonkin verran Pietarin viennin varaan. Huonot kulkuyhteydet haittaavat myös sitä, sillä kuljetus maitse tulee kalliiksi ja lämpimänä vuodenaikana tavara pilaantuu. Ja kuinka voi karjanhoitoa harjoittaa, jos rehun puute pakottaa maamiehen kahtena vuonna peräkkäin teurastamaan karjansa. Vain laajeneva maanviljelys kykenee sen estämään. Mutta maanviljelyksen kehittäminen edellyttää parempia kulkuyhteyksiä, jotka jossain määrin auttaisivat myös rehunpuutteen kohdatessa.

Itä-Suomen asukkaille kanava ei siis ole vain varma tae heidän jälkeläistensä paremmasta asemasta, vaan myös pelastus heitä aivan lähitulevaisuudessa uhkaavasta hädästä.

Jos aiottu kanava sen sijaan avataan – ja se avataan ja se täytyy avata, siitä voi jokainen ajatteleva ihminen olla varma – niin miten se muuttaisi Itä-Suomen näkymiä? Muutaman vuosikymmenen kuluttua ei yksikään maan monista rautaa sisältävistä järvistä jäisi hyödyntämättä. Sahojen perustamiseksi on yritteliäisyyttä jo olemassa ja jos niiden kannattavuus vain näyttää pysyvältä, niin niiden lukumäärä moninkertaistuu nopeasti. Myös ne metsäntuotteet, joita kuljetuskustannuksien vuoksi nyt ei voida hyödyntää, soisivat asukkaille moninkertaisesti ansiota. Jo se väkimäärä, joka saa välittömästi työtä näiden elinkeinojen, kuljetusten ym. palveluksessa, tulee kuluttajina edistämään maataloutta melkoisesti. Kulkuyhteydet mahdollistavat Pietarin elintarvikekaupan järjestämisen niin että se on sekä laajempaa että tuottavampaa. Lisäksi tulee vielä halkojen ja puuastioiden myynti. Ensiksi mainittu kannattaa ajan mittaan aina paremmin, kun rannikoiden metsät yhä kauempaa myydään Pietarin ja maan omien rannikkokaupunkien tarpeisiin. Edelleen Itä-Suomelle avautuu mahdollisuus käydä viljakauppaa maan sisällä. Esimerkiksi ne 30 000 jauhomattoa, jotka tänä vuonna tuodaan Sortavalaan Venäjältä, olisivat merkinneet maan eteläisille maakunnille noin 550 000 ruplan suuruista kauppaa. Muiden elinkeinojen tuella voisivat myös Savon ja Karjalan viljelykset vuorostaan auttaa muuta maata. On muistettava, että kolmanneksen maakunnan pinta-alasta muodostavat suot ovat usein monien neliöpeninkulmien laajuisia. Yksittäiset omistajat eivät voi ottaa niitä viljelyyn ilman suuria kustannuksia ja jatkuvaa varallisuutta.

On vielä lisättävä, että erinomaiset mahdollisuudet vesivoimaloiden perustamiseen ja liikametsien käyttöön miilunpoltossa eivät nyt voi hyödyttää erilaisia tehtaita, koska raaka-aineen kuljettaminen ja valmistaminen tekevät niiden perustamisen mahdottomaksi. Kaiken pitkälle kehittyneen teollisuuden edellytyksenä oleva työnjako, joka antaa tilaisuuden myös käsityöammattien syntymiseen, tulee mahdolliseksi vasta kehittyneemmän ja kannattavamman maanviljelyn seurauksena. Kaikki nämä elinkeinot taas edistävät maataloutta kuluttamalla sen tuotteita. – Jos ajatellaan kaikkea tätä, ja sitä, ettei mikään muu keino kuin kyseinen kanava voi tuoda näitä etuja, niin on kai myönnettävä sen olevan tärkein Itä-Suomea koskeva hanke, jota milloinkaan voidaan nostaa esille.

Mutta kanava ei koske vain Itä-Suomea. Se on myös koko maata ajatellen suurin kansallinen hanke kenties vuosisatoihin. Seuraavassa artikkelissa koetamme perustella tätä väitettä, joka ei ole vain meidän, vaan monen taitavan, ajattelevan ja kokeneen isänmaanystävän kanta.

III Saimaan kanava tulee lisäämään koko

Suomen hyvinvointia [nro 14, 4.4.1844]

Yleisissä hankkeissa, jotka vaativat yhteisiä uhrauksia, käy aina niin että kukin osallistuja haluaa omalta osaltaan myös korvausta uhrauksistaan. Ei siis pidä ihmetellä, jos maan muissa osissa ei oltaisi yhtä kiinnostuneita kanavasta, joka niin selvästi näyttää hyödyttävän ensi sijassa Itä-Suomea. Osoittaisi kuitenkin ymmärryksen puutetta, jos tämä johtaisi siihen, että sen katsottaisiin vaikuttavan yksinomaan Itä-Suomen hyvinvointiin.

Silloin unohdettaisiin ensinnäkin se, että Suomen kokoisessa maassa tuskin voidaan tehdä sellaisia uutteruutta rohkaisevia ja taloudellista hyvinvointia edistäviä toimia, jotka hyödyttäisivät yhtä lailla maan kaikkia osia. Sellainen vaatimus johtaisi vain siihen, että maan hyödyksi ei voitaisi tehdä mitään. Sitä vastoin on perusteltua väittää, että se mikä todella hyödyttää jotain osaa maasta, tuo ainakin jonkinlaista etua myös koko maalle. Tavaranvaihdon lisääntyminen ja raha-ansioiden kasvu eivät vaikuta vain jollain tietyllä seudulla. Myös teollisuuden kasvun aiheuttama valtion tulojen lisääntyminen on taitavan hallituksen käsissä väline, jonka avulla se ryhtyy yhä useampiin ja laajempiin toimiin maan parhaaksi. Puhumme nyt ensi sijassa taloudellisista seikoista. Vedotaksemme isänmaallisuuteen, jonka kannalta jokainen isänmaan kolkka on yhtä kallisarvoista maata, riittänee muistutus siitä, että myös numerot merkitsevät kansakuntien kohtaloista päätettäessä. Kuusi miljoonaa on kuusi kertaa niin paljon kuin yksi miljoona. Kuusi miljoonaa ihmistä kykenevät yhteisillä hankkeillaan entistä suurisuuntaisemmin kartuttamaan hyvinvointiaan ja edistämään sivistystään. Se taas merkitsee myös tietoisempaa kansallishenkeä. Eikä kukaan kai voi osoittaa, ettei Suomen maaperä kykene asuttamaan ja elättämään kuutta miljoonaa asukasta. Eikö siten kaikki, mikä edistää taloudellista hyvinvointia missä osassa maata tahansa, edistä myös kokonaisuuden etua?

Ja koska nyt on kysymys hankkeesta, joka hyödyttäisi erityisesti Itä-Suomea, meidän on ensiksi katsottava, minkä osan kokonaisuudesta tällä nimellä kutsuttava alue muodostaa. Lähinnä se tarkoittanee Viipurin, Mikkelin ja Kuopion läänejä, jotka myös eniten hyötyisivät uudesta kanavasta. Niissä on yhteensä noin 540 000 asukasta eli reilusti yli kolmasosa koko Suomen väkiluvusta. Olettakaamme, että tämän kulkuväylän välitön vaikutus ulottuisi myös ainakin kolmanteen osaan Hämeen, Vaasan ja Oulun lääneistä. Tällöin tässä suhteessa Itä-Suomeen laskettava väkiluku kasvaa 170 00 hengellä. Toisin sanoen puolet maan väestöstä pääsisi jollain tavoin nauttimaan niistä kanavan tarjoamista eduista, joita olemme edellä koettaneet osoittaa. Pinta-alan mukaan laskettuna suhde on vielä edullisempi. Jos Lappi jätetään pois, niin kolme ensiksi mainittua lääniä ovat noin puolet Suomesta. Ja jos mukaan lasketaan kolmen jälkimmäisen läänin kolmannekset, niin kanava yhdistää mereen lähes kolme viidesosaa koko maasta. Kuolleisuustilastot osoittavat myös, että väkiluku tässä osassa Suomea kasvaa nopeammin kuin muualla. Noiden alueiden luonnonolot ja nykyisen väkiluvun suhde pinta-alaan osoittavat myös, että väestö tulee edelleen lisääntymään pinta-alojen suhteessa.

Huomaamme siis, ettei kysymys ole jonkin pienen osan eduista muun maan kustannuksella, vaan asia koskee suoranaisesti yli puolta Suomea. Entä loppuosa, eikö se sitten hyödy lainkaan hankkeesta? Katsokaamme pikaisesti, mitä Länsi-Suomi voi uuden kanavan avulla saavuttaa tai menettää.

Emme lainkaan epäile, etteivätkö monet Länsi-Suomen kaupunkien asukkaat pitäisi uuden kauppatien avaamista suoranaisena tappiona. Asia ilmaistaan lyhyesti: koko sisämaan vienti tapahtuisi Viipurin kautta ja myös tuonti suuntautuisi sinne. Mutta näin puhuttaessa sekoitetaan se, mikä on ollut, siihen mikä on. On nimittäin ollut aikoja, jolloin Savosta ja osasta Karjalaa tuotu vilja ja elintarvikkeet, lähinnä voi ja tali, olivat Pohjanmaan kaupunkien tärkein kauppatavara. Mutta se aika on jo ohi. Savosta ja Karjalasta ei ole saatu viljaa vientiin vuosikausiin. Voikauppa suuntautuu jo nykyisten yhteyksien puitteissa Pietariin ja vieläpä niin, että ostot tätä kauppaa varten tehdään Pohjanmaan kaupunkien lähialueilta. Tali on ainoa tavara, jota jossain määrin viedään Pohjanmaalle suolaan vaihdettavaksi. Se kauppa tulee epäilemättä uuden kanavan myötä häviämään. Mutta tämä sinänsä merkityksetön vienti luultavasti joka tapauksessa lakkaisi kokonaan. Se nimittäin suuntautuu Tukholmaan ja Suomen kauppa Tukholman kanssa vähenee vuosi vuodelta, koska Norrlanti ja Västerbotten huolehtivat yhä monipuolisemmin Ruotsin pääkaupungin tarpeista. Pian ne kykenevät täyttämään nuo tarpeet ja Ruotsin hallitus tuskin enää sallii suomalaista kilpailua.

Sama koskee myös Turusta Tukholmaan tapahtuvaa elintarvikkeiden vientiä, jota varten voita on ostettu Savosta asti. Myös tämä kauppa tulee suuntautumaan luonnollisempaa ja tuottavampaa reittiä Pietariin. Kaikkien länsirannikon kaupunkien on siis pakko valita tämä tie niiden elintarvikkeiden vientiin, joita rannikolta kenties liikenee. Mutta kukaan ei ole voinut odottaakaan, että Itä-Suomen tuotteita kaupattaisiin Pietariin Pohjanmaan tai Turun kautta. Tappio on tässä suhteessa siis joka tapauksessa jo kärsitty.

Mitä Pohjanmaan kaupunkien suolakauppaan tulee, niin seudun kauppiaiden on tietysti sitä helpompi myydä suolalastinsa Viipuriin mitä enemmän tarve sillä suunnalla kasvaa. Lisääntyvä puutavaran ja kenties raudankin vienti tältä seudulta antavat lisäksi heidän laivoilleen rahteja, joita niiltä nyt puuttuu. Jos englantilaiset laivat voivat sieltä noutaa tavaraa, niin sen pitää kannattaa myös kotimaisille, varsinkin Pohjanmaan laivoille, jotka ovat omistajilleen varsin edullisia. Myös viljankauppa on tarpeen vaatiessa helpompi hoitaa vesitse kuin maanteitse. Siirtomaatavaroiden ja teollisuustuotteiden myyminen Pohjanmaalta Itä-Suomeen sitä vastoin tulee olemaan yhtä edullista kuin tähänkin asti. Niiden kohdalla kuljetuskustannukset eivät merkitse juuri mitään. Ja ne ovat tähän asti olleet Pohjanmaalla paljon halvempia kuin Etelä-Suomen kaupungeissa – luultavasti pohjalaisten aktiivisen kaupankäynnin vuoksi. Kun vienti Itä-Suomesta helpottuu ja hyvinvointi sen myötä kasvaa, tulee näiden tavaroiden menekki Pohjanmaan kaupungeista sinne siten moninkertaistumaan.

Sitä, että Länsi-Suomi ei ole koskaan kyennyt lisäämään puutavarakauppaansa Itä-Suomen metsien avulla, eikä uusi kanava siten lainkaan järkytä näillä tavaroilla nyt käytävää kauppaa, ei tarvitse juuri mainitakaan. Olemme koettaneet osoittaa, ettei kanava muutenkaan tule aiheuttamaan Länsi-Suomelle sellaisia tappiota, joita ei voisi tapahtua tai osin jo ole tapahtunut ilman sitäkin. Osin nämä tappiot myös voidaan korvata Viipuriin suuntautuvalla kauttakulkuliikenteellä ja rahdeilla. Muilla aloilla Länsi-Suomenkin vientikauppa voi ainoastaan hyötyä.

Muuten Länsi-Suomi tulee saamaan vain niitä välillisiä etuja, joita teollisuuden kasvu maan jossain osassa antaa koko maalle ja joista puhuimme tämän artikkelimme alussa. Erityisesti voisi kuitenkin olettaa, että kulkuyhteyksien paraneminen Pietariin tulee rohkaisemaan karjanhoitoa myös kaukana Saimaan vesistöstä sijaitsevilla seuduilla.

Lisäksi tämä vesistöjen muodostama kulkuväylä tulee varmasti ulottamaan reittinsä vielä suurempaan osaan maata. Saimaan yhdistämistä Päijänteeseen on jo tutkittu ja todettu mahdolliseksi. Se tulisi halvemmaksi kuin suora yhteys Päijänteestä mereen. Silloin myös Päijänteen ranta muuttuisi merenrannikoksi ja kaikki uuden kanavan edut ulottuisivat vielä monta sataa neliöpeninkulmaa laajemmalle alueelle. Tämän yhteyden kustannukset on arvioitava vain neljäsosaksi Saimaan ja meren välisen kanavan hinnasta. On myös löydetty mahdollisuus, etten sanoisi helppous, Saimaan vesistöjen ja Oulujärven yhdistämiseksi. Se voidaan suuriakin laivoja ajatellen tehdä yhtä edullisesti Iisalmen kuin Pielisenkin vesien kautta. Molempia reittejä tullaan tulevaisuudessa varmasti käyttämään ja Oulusta tulee tapulikaupunki osalle siitä vientiä, jonka nämä yhteydet sisämaasta tekevät mahdolliseksi.

Toiveisiimme kaiken tämän tapahtumisesta yhtyvät varmasti kaikki ne, jotka ovat verranneet Suomen luonnonoloja muiden maiden vastaaviin ja jotka tuntevat muissa maissa rakennettuja vesiväyliä. Ne eivät ole luvanneet paljoakaan siihen verrattuna, mitä Suomen vesistöt lupaavat, mutta silti niiden hyöty on ylittänyt arviot kymmen- jopa satakertaisesti. Todellakin, kun ajattelemme kaikkia näitä liikenneyhteyksiä avattuina, emme pysty edes kuvittelemaan miltä vanha Suomi silloin näyttää. Yksi vuosisata voi muuttaa enemmän kuin kolme edellistä. Jos väkiluku lisääntyy samassa suhteessa kuin viimeisinä 50 vuotena, se tulee sadan vuoden kuluttua olemaan kuusi miljoonaa. Ajatelkaapa sitä viljelystä, jota nämä kuusi miljoonaa kykenevät raivaamaan ja ylläpitämään apunaan sisäiset kulkuyhteydet, jollaiset vain harva maa pystyy tarjoamaan ja merenrannikko, joka on yhtä pitkä kuin Ranskalla. Siinä vain pääpiirteet tauluun, joka mielikuvituksen maalattavaksi tässä avautuu. Eikä Suomi silti ole puoliksikaan niin tiheään asuttu kuin Ranska – niinpä myöskään maaperän ja luonnon tarjoamia etuja ei ole arvioitu kuin puoleksi Ranskan vastaavista.

Toivomme hartaasti, että tämä puutteellinenkin esityksemme kanavahankkeen suunnattomasta merkityksestä isänmaalle olisi saanut jonkun asiaa vielä epäilleen isänmaamme pojan siitä innostumaan. Kansallisen hankkeen edistyminen ja hyödyllisyys nimittäin edellyttävät myös innostuneempaa kansallishenkeä, joka toivoen ja luottaen odottaa sen valmistumista ottaakseen sitten halukkaasti ja tarmokkaasti käyttöönsä hyvän hallituksen näin tarjoamat edut. Tällä hetkellä voi olla asianhaaroja, joita emme ole osanneet ottaa lukuun ja jotka voivat estää hankkeen nopean toteutumisen. Mutta toistamme, että siihen tullaan ryhtymään, siihen täytyy ennemmin tai myöhemmin ryhtyä ja se on vietävä päätökseen. – Sen edut ovat niin selvät, että ne pakottavat meitä nauttimaan niistä. Kysymys on ainoastaan siitä, mille ajalle hankkeen vaatimat uhraukset ja sen suoma kunnia on varattu. Kunniaa tulee nimittäin se aika niittämään, jolla on kyllin avaramielisiä ja isänmaallisia miehiä tämän hankkeen toteuttamiseksi. Kukapa suomalainen ei halukkaasti ja kiitollisena tunnustaisi kaikkia niitä maan henkistä ja aineellista hyvinvointia edistäviä toimia, joita isällinen hallitus on myös viime vuosina toteuttanut. – Jos nykyajalle kuitenkin suotaisiin sen suuren työn tekeminen, josta tässä olemme puhuneet, niin siitä tulisi hallituksen hyödyllisen toiminnan kestävin muisto.

Kuopio

Lopultakin on myös täällä Kuopiossa voitu iloisesti vakuuttua siitä, että aurinko on yhä pyöreä ja keltainen ja lämpimänä paikallaan taivaankannella. Tätä iloa saatiin kokea useiden perättäisten päivien ajan viime viikon lopussa. Luultavasti estääkseen taivaan tällaisesta aurinkoisesta hyväntuulisuudesta hurmaantuneet mielet liiaksi ylpistymästä taivas näki kuitenkin hyväksi toimittaa tämän viikon ensimmäisenä päivänä paikkakunnalle edelleenkin lisää lunta ja muistuttaa äkillisellä tuiskusäällä paikan sijainnista 63. leveysasteella. Tunnemme täällä kuitenkin oikeutettua ylpeyttä siitä, että olemme nyt valistuksen tiellä päässeet yhtä pitkälle kuin muu maanpiiri, ja yhä lähemmäksi tulee päivä, jolloin olemme tässä asiassa edistyneet tuntuvasti pitemmälle kuin itse pääkaupunki. Mestarimme ovat kuitenkin Kajaanissa. Ja se on hiukan harmillista.