Morgonbladet nro 245, 20.10.1877: Millä tavoin suomenkielisen kirjallisuuden etua ajetaan ehdotuksessa ”asetukseksi kirjailijan ja taiteilijan oikeudesta työnsä tuotteisiin”

Tietoka dokumentista

Tietoa
20.10.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

1Jokainen joka on pohtinut kahden kotimaisen kirjallisuuden välistä suhdetta tietää, että ruotsinkielisen asun saaneella tieteellisellä ja korkeammalla kirjallisuudella on suurempi lukijapiiri, kun taas karulla ja koko suomenkielisen asun saaneella kansankirjallisuudella on verrattomasti suurempi määrä lukijoita. Koulukirja- ja sanomalehtikirjallisuuden lukijakunta on tasaisemmin jakaantunut, vaikka enemmistö on vielä ruotsinkielistä.

Vaikka vapautuisimmekin tästä kahden kirjallisuuskielen onnettomuudesta, sivistyneiden lukijoiden yhteenlaskettu lukumäärä on niin pieni, että kotimainen kirjallisuus saisi siitä melko heikon tuen. Tulevaisuudelta on toivottava suotuisampia oloja. Mutta kukaan ei voi epäillä, että juuri suomenkielinen kirjallisuus laajentaa merkittävimmin lukijakuntaansa, enemmän tai vähemmän ruotsinkielisen kirjallisuuden kustannuksella.

Kansankirjallisuutta lukuun ottamatta vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa voi tulla kysymykseen julkaista jokin teos yhtaikaa molemmilla kielillä. Sillä kahden painoksen kustannukset mahdollisen kirjoittajanpalkkion ja käännöskorvauksen lisäksi tulisivat niin suuriksi, että yhteinen lukijakunta voisi harvoin ja silloinkin vasta pitkän ajan kuluttua korvata sen. Jos oletetaan, että kustantaja on maksanut kirjoittajanpalkkion suomenkielisestä alkuperäisteoksesta, ruotsalaisen käännöksen julkaiseminen voi olla keinottelijalle hyvä liiketoimi, koska se houkuttelee suurempaa yleisöä. Mutta kaikkihan tietävät, että monen teoksen osalta pyritään vain saamaan painatuskustannukset takaisin niin lyhyessä ajassa, että niiden korko ja juoksevat kulut eivät nouse summaan, joka loppulaskussa tuottaa kustantajalle tappiota. Sellaisissa oloissa muodostuu taloudellisesti tuhoisaksi kilpailla käännöksellä, joka vie alkuperäisteokselta huomattavan osan lukijoita.

Nythän on suuri joukko sivistyneitä lukijoita, jotka lukevat sekä ruotsia että suomea. Heidän joukossaan on silti vähän niitä, jotka eivät pidä toista parempana, osaksi periaatteesta, osaksi tavasta ja mieltymyksestä. Jos heille tarjotaan kirja molemmilla kielillä, kukin heistä luonnollisesti valitsisi oman makunsa mukaan. Mahdollisesti enemmistö heistä on perehtynyt paremmin ruotsiin ja lukee vaivattomammin ruotsalaista kirjaa. Mutta ei ole mahdotonta, etteikö varsinkin nuoremman polven enemmistö periaatteesta valitse suomalaista. Joka tapauksessa on paljon niitä, jotka lukevat mieluummin ruotsia. Tähän asti suomenkielinen kirjallisuus on kuitenkin voinut odottaa saavansa nämä lukijat. Sillä suomenkielisten kirjoittajien ja kustantajien oikeuksia kohtaan on tunnettu sellaista kunnioitusta, että kukaan keinottelija ei ole rohjennut julkaista ruotsinkielistä käännöstä edes silloin kuin sellainen hanke olisi voinut kannattaa. On jätetty kirjoittajan huoleksi laatia käännös, jos ja kun hän on katsonut sen sopivaksi. Samaa hienotunteisuutta on noudatettu ruotsalaisia kirjailijoita kohtaan, vaikka heille on tavallisesti koitunut vähemmän vahinkoa käännöksestä suomen kieleen. Kuten on todettu, vain ruotsalaisten kansankirjasten suomennoksilla on ollut suuri yleisö; ja siksi siinä tapauksessa käännösoikeus on arvokasta omaisuutta.

Ehkä erehdyn. Mutta uskon, että esitetty tilanne on auttanut suomenkielistä kirjallisuutta laajentamaan lukijakuntaansa ja kasvattamaan ystäviensä määrää. Sillä onneksi maassa on kuitenkin sekä miehiä että naisia, jotka vapaina sokeasta puoluekiihkosta hakevat hyvää kirjallisuutta sieltä missä sitä on tarjolla, ja jotka eivät ole kaihtaneet sen suomenkielistä asua. Tapa lukea suomea on vähitellen synnyttänyt monessa rakkauden kansan omaa kieltä kohtaan, jota toisissa onnellisemmissa kansoissa jokainen yksilö pitää kunnia-asianaan.

Tämän tilanteen uhkaa nyt tuhota täysin valtiopäivillä käsiteltävänä oleva ehdotus ”Asetukseksi koskien kirjailijan ja taiteilijan oikeutta työnsä tuotteisiin”.

Ehdotus jättää 6 §:ssä kirjailijalle, joka teoksen nimilehdellä on pidättänyt itselleen käännösoikeuden, viisi vuotta aikaa julkaista käännös. Jos niin tapahtuu, hänellä on, kuten 7 §:n mukaan muullakin kääntäjällä, käännökseen samanlainen oikeus kuin alkuperäisteokseen. Mutta kuka tahansa voi kilpailla hänen kanssaan ja julkaista toisen käännöksen hänen teoksestaan. Vain jos hän samanaikaisesti julkaisee sekä alkuperäisen että käännöksen, käännösoikeudet säilyvät hänellä.

Lukija soveltakoon sitä nyt ruotsin ja suomen väliseen tilanteeseen ja miettiköön vaikutusta suomenkieliseen kirjallisuuteen, kun suomalainen kirjailija ei voi välttää kilpailua ruotsintajan kanssa muuten kuin kilpailemalla itsensä kanssa ja julkaisemalla ruotsinkielisen painoksen samalla kertaa kuin suomalaisen.

Valiokunnan mietintö ei ole pitänyt tätä ehtoa kyllin tuhoisana tai ehkä syystä katsoi viiden vuoden lykkäysajan merkityksettömäksi kirjailijan suojaksi. Siksi mietinnöstä jätetään pois koko se osa pykälää ja jäljelle on saanut jäädä vain vapaamielinen säännös suojasta, jonka saa julkaisemalla samalla kertaa sekä alkuperäisen että käännöksen. Jos kirjailija on jättänyt sen tekemättä, kenellä tahansa, joka on hankkinut käsiinsä oikovedosarkit ja sivu sivulta kääntänyt ne, on oikeus julkaista käännös päivä sen jälkeen kun alkuperäisteos on ilmestynyt. Mutta vaikka käännös ilmestyy vasta vuoden päästä, vaikutus meidän kirjakauppaoloihimme on sama. Käännös saa olla myös kuinka vääristelevä tahansa. Se ei kuulu kirjailijalle. Hänelle saa riittää, kun mietintö pitää itsestään selvänä, että ”käännöksen itsenäinen panos sekä aiheen hallintaan ja kielen teokseksi muokkaamiseen pantu työ” ovat oikeuttaneet kenen tahansa julkaisemaan sen.

Herra Ehrström näyttää olleen ainoa valiokunnan jäsen, joka on muistanut, että meillä on kaksi kirjallisuuskieltä ja että kääntäminen niiden välillä voi vaatia muita määräyksiä kuin yleensä kotimaisen kirjallisuuden kääntäminen vieraisiin kieliin. Kuten huomataan, tätä eroa ei tehdä ehdotuksessa eikä mietinnössä. Koko asetusehdotus koskee Suomessa millä kielellä tahansa julkaistuja teoksia.

Mietinnössä käännösoikeuden vapauttamista perustellaan esittämällä olettamus, että kääntäjä on henkilö, jolla on tietoa ja taitoa, mutta ”etupäässä” sillä, että kirjallisuutemme ei voi tulla toimeen ilman käännöksiä vieraista kielistä, ja siksi vastavuoroisuus vaatii, että myös maassamme saa julkaista vapaasti käännöksiä näihin kieliin. Samaan yleispätevyyteen sullotaan nyt kääntäminen toisesta kotimaisesta kielestä toiseen, vaikka mikään ei olisi estänyt säätämästä siitä erikseen. Kun yksi valiokunnan jäsen on muistuttanut sen välttämättömyydestä, on oletettava, että valiokunnan enemmistö ei ole ollut tietämätön siitä vahingosta, jonka ehdotuksen hyväksyminen lähinnä suomenkieliselle kirjallisuudelle aiheuttaisi.

On tarpeetonta huomauttaa, että mietinnössä esitetty pääsyy koskettaa kirjallisuudellemme toistaiseksi suhteellisen yhdentekevää kysymystä. Sillä niin kauan kuin vieraiden maiden lainsäädäntö ei estä kääntämästä meidän kirjallisuuttamme, myös me voimme hyvällä omallatunnolla kääntää näiden maiden kirjallisuutta. Lisäksi meitä siunataan ylenpalttisesti ruotsinnoksilla Ruotsista, missä näköjään ollaan sitä mieltä, että millään konventioilla ei luovuta niiden täydellisestä vapaudesta. Ja muualla ulkomailla tultaneen iät ajat olemaan äärimmäisen välinpitämättömiä siitä, käännetäänkö niiden kirjallisuutta suomeksi vai ei. Ulkomailla voitaneen käsittää myös, että valiokunnan tarjoama vastalahja, oikeus julkaista täällä ulkomaisia käännöksiä meidän kirjallisuudestamme, on imaginäärinen suure.

Hra Ehrström ehdottaa myös tämän kysymyksen järjestämistä järkevällä ja inhimillisellä tavalla: nimittäin niin, että ulkomainen kirjailija, joka on pidättänyt itselleen käännösoikeuden, saisi viiden vuoden ajaksi suojan myös meidän maassamme. Ehdotus pyrkii lähinnä vastavuoroisuuteen Saksaa kohtaan, jonka laissa vieraalle kirjallisuudelle on annettu samanlainen suoja.

Mutta koko tämä kysymys on kuten sanottua verrattain samantekevä. Pääasia on suhde kahden kotimaisen kirjallisuuden välillä. Sen osalta hra Ehrström ehdottaa seuraavaa säännöstä, joka sisältyy 6 §:ään:

”Julkaisuoikeus kotimaisen kirjoittajan teokseen sisältää myös oikeuden toiset poissulkien julkaista siitä käännös kotimaiselle kielelle koko suoja-ajan sekä viisi vuotta sen jälkeen kun teos on ensimmäisen kerran ilmestynyt toisella kielellä. Suomea ja ruotsia on pidettävä Suomen kotimaisina kielinä.”

Ei pidä unohtaa, että käännösoikeuskysymyksessä myös valiokunta on ottanut huomioon kotimaisen kirjallisuuden edun. Koko lakiehdotuksessa se on ainoa esimerkki, että siitä kannetaan huolta. Mutta huolenpito on kyllä tunnusomaista. Sillä se ulottuu vain käännöskirjallisuuteen vieraista kielistä – toisin sanoen siihen kirjallisuudenalaan, joka meidän aikanamme ja varsinkin pienemmissä kansoissa uhkaa eniten tukahduttaa kaiken kelvollisen kotimaisen kirjallisuuden. Kaiken sitä kohtaan tunnetun huolen vuoksi valiokunta ei liioin uhraa ajatustakaan varsinaisen kotimaisen kirjallisuuden hyväksi. – Sitä vastoin hra Ehrströmin ehdottama säädös pyrkii suoraan edistämään kotimaista alkuperäiskirjallisuutta suojelemalla sekä ruotsalaista että suomalaista kirjallisuutta liian varhaiselta kustantajakilpailulta, jossa käännetään toisesta kotimaisesta kielestä toiseen. Ja siinä tarkoituksessa ehdotettu säädös antaa asianomaisille kirjoittajille sen kautta mahdollisuuden päästä nauttimaan oikeuksistaan.

Kaiken kaikkiaan tätä kysymystä pohdiskellaan kuin myös meidän maassamme olisi jo suunnaton kirjarunsaus valmiina käyttöön ja kuin oltaisiin vain huolissaan keinoista levittää tätä runsautta oletetuille kirjallisuudennälkäisille lukijoille. Tämä väärä tarkastelutapa leimaa koko lakiehdotusta. Siihen nojaa myös herrojen Montgomery ja Wrede esittämä varauma samaan 6 §:ään. Varauman tekijät ehdottavat, että tekijä, joka teoksen nimilehdellä on pidättänyt itselleen käännösoikeuden, saa nauttia siitä 3 vuotta, ja jos hän sinä aikana on huolehtinut käännöksen julkaisemisesta, hän saa viiden vuoden nautintasuojan kilpailua vastaan. Myös tämä ehdotus pätee alkuperäisteokseen ja käännökseen kaikilla maailman kielillä. Perusteluista näyttäisi kuin se tarkoittaisi myös ulkomaisen kirjallisuuden käännöksiä. Mutta sen sanamuodosta on mahdotonta ymmärtää säännöksen voivan koskea muita kuin Suomessa painettuja teoksia. Merkillistä on, että vaikka perusteluissa tulee puheeksi myös kirjallisuutemme kaksikielisyys, se seikka on jätetty ehdotuksessa huomiotta. Vaikka sen hyväksyminen ei ole yhtä tuhoisa kuin mietintö, on selvää, että se ei antaisi riittävää suojaa. Sillä kuinka moni kotimainen teos tuottaa painatuskustannukset 3 vuodessa? Ja kuinka monen teoksen kaksi kilpailevaa painosta voitaisiin myydä 8 vuodessa? Ja lopuksi, jos jokin teos olisi niin harvinaisen arvokas, että sen painoksia voitaisiin julkaista ja myydä molemmilla kotimaisilla kielillä jo parissa vuodessa, onko mitään kohtuutta ja rohkaisua kirjallisuudelle riistää sellaisen teoksen kirjoittajalta se vähäinen tulo, jonka kirjamarkkinamme parhaassakin tapauksessa kykenee tuottamaan?

Kokemuksen mukaan ei kannata huolehtia asetuksin toisella kotimaisella kielellä laadittujen teosten kääntämisestä toiselle kielelle. Siitä huolehtiminen on kirjailijan etu heti kun mahdollisuus siihen ilmenee. On muistettava myös, että useimmat kirjailijat ovat riippuvaisia kustantajista, jotka eivät odota kirjalta yhtä helppoa tuottoa kuin mahdollisesti kirjailija itse, ja joita ei suinkaan innosta vaarantamaan kustantamoa saati korottamaan kirjoituspalkkiota se mahdollisuus, että toiselle kotimaiselle kielelle tehty käännös tulee kilpailijaksi. Kuka onkaan soveliaampi valvomaan käännöksen kelvollisuutta kuin kirjoittaja itse, varsinkin siellä missä sekä käännös että alkuperäisteos kuuluvat kotimaiseen kirjallisuuteen? Ja kuinka joku muu voidaan tässä kirjallisuudessa katsoa oikeutetuksi edustamaan hänen työtään hänen oman mielensä ja halunsa mukaisessa asussa? Siksi hra Ehrströmin ehdotus pyrkii myös tässä suhteessa edistämään kotimaisen kirjallisuuden kelvollisuutta. Se on ainoa käsillä oleva ehdotus, jolla on kaikin puolin tämä tarkoitus ja joka siis nojaa oikeaan perustaan, jolta kaiken asiaa koskevan lainsäädännön pitäisi lähteä, nimittäin kansallisen itsenäisyyden ehtoihin kuuluvan kotimaisen kirjallisuuden suojelemiseen.

Lisään yhden huomautuksen. Lakiehdotus ei sisällä määräystä jo julkaistujen teosten käännösoikeudesta. Valiokunnan ehdotuksessa se on johdonmukaista. Mutta kun esityksen ja hra Montgomeryn varauman mukaan kirjailijan käännösoikeus edellyttää tehtyä varausta teoksen nimiösivulla, kaikki jo julkaistu kirjallisuus jää sanotussa suhteessa oikeudettomaksi. Voi olla epävarmaa missä määrin hra Ehrströmin ehdotuksen hyväksyminen tekee säännöksen sovellettavaksi kaikkeen kotimaiseen kirjallisuuteen, myös siihen, joka on ilmestynyt ennen sitä päivää, josta laki tulisi voimaan. Erityinen säännös siitä poistaisi kaiken epävarmuuden.

J. V. S.

 

 

  • 1. Katso nro 244 artikkeli: ”Lakivaliokunnan mietintö” jne.

Vertailu