Sanomalehtiväittely on tavallisesti hyödytöntä, kuten kokemus opettaa. Sillä se, joka on lausunut jonkin mielipiteen, jonka vastaväittäjä väittää kumoavansa, saa tavallisesti vastata: mitään sellaista en ole lausunut tai vaatinut.

Tai jos huomauttaja on sattunut osumaan johonkin hänen lausumaansa, on hyvin harvinaista, että hän vastaa muuta kuin toistaa todistelunsa, koska huomauttaja on jättänyt sen huomiotta ja esittää vain syitä, joita hän on pyrkinyt kumoamaan.

Ja niin jatketaan, ja kaikki ratkeaa riidaksi siitä, mitä yksi on sanonut ja mitä toinen on sanonut – tai ei ole sanonut. On selvää, että niin kävisi myös tämän kyseisen polemiikin osalta – jos jatkaisin vastaamalla.

Mutta siihen minulla ei ole mitään halua. Ja jos nyt teen poikkeuksen, niin se tapahtuu vain siksi, että huomauttaja merkitsee nimekseen A. M. [A. Meurman] kirjoitukseen Morgonbladetin Toimitukselle tämän lehden numerossa 207. Siinä hän asettuu vastustamaan minun Morgonbladetissa esittämääni vaatimusta käyttää molempia kotimaisia kieliä opetuskielinä maan kaikissa lyseoissa. Mutta A. M. on tehnyt minulle mahdottomaksi olla vastaamatta muussa kuin tavallisessa järjestyksessä. Siispä.

A. M. lainaa: ”Meidän maassamme täytyy osata kahta kieltä yhtä hyvin; siksi koulun täytyy antaa oppilailleen tämä taito.”

Siten olisin vaatinut, että maassamme täytyy osata ruotsia ja suomea ”yhtä hyvin”, ja että koulun, sanoo: koulun, täytyy antaa oppilailleen ”tämä taito”! Mistä löytyy sellainen vaatimukseni? Anteeksi, hyvä ystävä, jos epäilen, voiko A. M:lle kirjoittaa mitään. Sillä ilmeisesti hän ei sitä lue.

Tietääkseni olen nimenomaan protestoinut vaatimusta, että julkinen koulu kykenisi opettamaan oppilasta puhumaan ja kirjoittamaan mitään kieltä. (Morgonbladet nro 179).

Myös jonkun muun kuin A. M:n lukuun vetoan esim. kaksi palstaa Morgonbladetin numerossa 173. Siinä ehdotetaan, että toista kieltä käytetään latinan kursiivikäännöksessä luettavan auktorin lyhyempiin tai pitempiin kappaleisiin ja yleisen historian kappaleiden tai jonkin aikakauden tai ruotsalaisissa kouluissa isänmaan, suomalaisissa kouluissa Ruotsin historian lukemisessa, eli ei kokoomateoksista vaan osana kirjallisuutta. Kun kaikessa muussa lukemisessa läpi lukion käytetään oppilaitoksen yleistä opetuskieltä, sisältää näin rajallinen laajuus käyttää toista kieltä opetuskielenä nyt olettamuksen, peräti vaatimuksen, että oppilaiden koulusta päästessään täytyy osata molempia kieliä ”yhtä hyvin”!

Lainatussa kohdassa sanotaan nimenomaan, että toisen kielen käyttö on aloitettava kokeilun jälkeen, aiemmin tai myöhemmin, ja numeron 176 artikkelin jatko omistetaan tämän tekstin laajemmalle käsittelylle. Polemiikkina tässä kysymyksessä tavallista abstraktia keskustelua vastaan siinä esitetään näet, miten erilaisia oppilaiden kotitaidot molemmissa kielissä maan eri osissa ja eri lyseoissa ovat ja siksi miten erilaisiksi vaatimukset valmistuvien oppilaiden taidoista toisessa kielessä täytyy asettaa. Kaiken tämän A. M. sanoo nyt tarkoittavan, että maan kaikkien lyseoiden kaikkien oppilaiden täytyy osata molempia kieliä ”yhtä hyvin”.

Todistelustani en halua puhua. Sillä A. M. katsoo, että ”sitä ei kannata ryhtyä kumoamaan”. Mutta hän väittää silti, että hänen mainitsemansa ”täytymiset” jne. muodostavat tämän todistelun: ”että koulu todella voi kahdella opetuskielellä antaa täysin yhtä hyvän taidon molemmissa kielissä”. Siis varmemmaksi vakuudeksi: A. M:n soma satu olisi todisteeni hänen saman soman satunsa toistamisen puolesta – ”yhtä hyvin” todistaa ”täysin yhtä hyvän”! Melkein uskomatonta mutta totta!

Olin kuitenkin koettanut tähdentää, että kielen opettamiseen tarvitaan synteettistä kielenkäyttöä; että koska vain hyvin rajallinen kirjallinen harjoitus on lyseoissa mahdollista, se pitäisi koettaa korvata suullisella, lähinnä käännösharjoituksilla; että siihen soveltuu lähinnä kääntäminen klassisista kielistä, mikä on myös koulun tuloksellisinta äidinkielen eli ajatuksen ja ilmaisun selkeyden harjoitusta; että koska koulun on opetettava vain tieteen ja kirjallisuuden kieltä, toiseksi sopivinta olisi historian lukeminen, koska se sisältää runsaimmin tähän kuuluvaa kieliaineistoa jne. Kaikkea tätä A. M:n ”ei kannata” kumota muuten kuin panemalla sen sijaan ”täytyy – – osata yhtä hyvin” todisteeksi siitä, että ”koulu todella voi kahdella opetuskielellä antaa täydellisesti yhtä hyvän taidon molemmissa kielissä”.

Sitten kun todistelustani on näin selvitty A. M. saa itselleen helpon huvin kumota oman todistelunsa, nimittäin sen minkä hän on pannut edellisen sijaan.

Tärkeimmäksi siinä on varmaan asetettava A. M:n oma pedagoginen kokemus. Se opettaa, miten äärettömän vaikeaa on opettaa lapset lukemaan ja varsinkin lukemaan kahta kieltä, vaikka he ovat lapsesta asti puhuneet molempia kieliä. Koulumamsellit ovat varmaan kaikkina aikoina joutuneet taistelemaan tätä vaikeutta vastaan. Mutta silti koulujärjestyksen mukaan äidinkielen osalta se voidaan voittaa lapsen yhdeksänteen ikävuoteen mennessä ja aloittaa silloin vieras kieli. Epäilemättä opettajat pitäisivät itseään onnellisina, jos oppilaat olisivat jo lapsesta asti puhuneet myös latinaa. Sillä he tietävät, että kielioppi opitaan paljon helpommin, jos oppilaalla on jo etukäteen kieliaineistoa ja hän sekä deklinoi että konjugoi korvakuulolta. Ja oletan, että he katsovat asiaa samalla tavalla, jos tämä pohjatieto pätee kotimaiseen kieleen latinan asemesta. Mutta kukaan heistä ei kai väitä, että oppilas osaa ”yhtä hyvin” sitä kieltä, jota hän ei ole oppinut lukemaan aina 9 vuoden ikään, kuin sitä ainoaa kieltä, jota hän on lukenut. Kukaan ei tiettävästi liene liioin ehdottanut, että lasten pitäisi aloittaa aapisella kahdessa kielessä yhtä aikaa. Jokainen varmaan myöntää, että erilaisuutta ei korjata käyttämällä molempia kieliä opetuskielinä – vaikkakaan ei juuri A. M:n kokemusten seurauksena. Mutta lienee mahdotonta keksiä kenen muun kuin itsensä A. M. on siten kumonnut.

Omasta puolestani olen edellyttänyt, että toista kotimaista kieltä pitäisi lukea koulussa vähintään neljän vuoden ajan ennen kuin sen käyttö opetuskielenä yllä esitetyssä rajallisessa laajuudessa voi tulla kysymykseen, ja olen vaatinut, että venäjä pitää sulkea pois kaikkien neljän vuoden, latina kahden ensimmäisen vuoden kurssista, jotta jätetään tilaa toisen kotimaisen kielen lukemiselle. Mutta en ole edes vaatinut, että sanotun käytön pitää alkaa lyseon viidennellä luokalla, vaan katsonut sen saavan riippua oppilaiden erilaisista pohjatiedoista molemmissa kielissä maan eri osissa. Uskallan väittää, että oppilailla, jotka ovat lapsesta asti puhuneet kieltä, lukeminen 9–13 vuoden iässä voi korvata puutteellisen lukemisen ennen yhdeksättä vuotta, vaikka sillä ei suinkaan täytettäisi A. M:n vaatimusta ”täysin yhtä hyvästä taidosta molemmissa kielissä”.

Hänen toisen kumoustodisteensa, että ehdotustani ei ole kokeiltu käytännössä, voidaan katsoa sopivan meidän molempien vaatimuksiin. Mutta kun hän melko todenmukaisesti muistuttaa myös minun katsovan, että oppikirjan kelvollisuus voidaan selvittää vain sitä käyttämällä, on mahdotonta ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan. Sillä oppikirjahan täytyy kirjoittaa ja painaa ennen kuin sitä voidaan käyttää. Ja ei kai hän tahdo, että esittäisin ehdotuksena ja suosittelisin laveasti jotain, mitä kouluissa jo käytetään. A. M. väittää, että kokemus koko maailmassa ja lisäksi Böömissä ja Suomessa puhuu kahta opetuskieltä vastaan. Olen maininnut (nro 176) yhden Normaalikoulun kokeilun. Olisi ollut ilahduttavaa, jos A. M. olisi maininnut kokeilun nro 2, joka olisi ollut viisaampi. Sillä hänen oma kokemuksensa pätee vain kielen lukemiseen. Mitä Tampereen ent. koulun menetelmään tulee, sillä on tekemistä ehdotukseni kanssa vain sikäli, että myös sen mukaan täytyy käyttää kirjoja sillä kielellä, josta on kyse, esim. historiassa ja latinan sanakirjana. Siitä voidaan mainita, että myös nyt ruotsalaisten koulujen oppilaat ovat käyttäneet Rothsténin suomeksi kirjoitettua latinan sanakirjaa, koska se on ollut paras saatavilla oleva. Vedotaan myös herra lehtori Kihlmanin lausuntoon yleisessä anomusvaliokunnassa. Sitä, että olen käsitellyt (nro 176) tätä lausuntoa siltä osin kuin se koskee aihettani, A. M. on sattunut huomaamaan yhtä vähän kuin mitään muutakaan, minkä hän väittää kumoavansa.

A. M:llä ei ilokseen ole yhtään ”keppihevosta”, jollaisen hän katsoo minulla olevan. Mutta sen sijaan hän ratsastaa sydämen riemusta tavallisella lehtikiistan luuskalla. Kun tähän kuuluva kysymys oli esillä valtiopäivillä, kuulun esittäneen lausunnon, että pedagogien ei pidä saada suunvuoroa asiassa – tai jotain sinne päin. Muistan ilmauksen käyneen onnettomasti, ja siksi olen korjannut sen pöytäkirjaan. Tarkoitukseni on tietenkin se, että pedagogeja on kuultava kysymyksessä koulun organisaatiosta, mutta heillä ei pidä olla ratkaisevaa ääntä. Sillä jokaisella kansalla on oikeus saada koulu järjestetyksi tarpeensa ja varojensa mukaan. Monet muut kuin pedagogit tuntevat ne aivan yhtä hyvin, nimittäin niissä yhteiskuntaluokissa, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat koulun ja yliopiston. Lisäksi pedagogiikka tieteenä on mielestäni epäluotettava organisaattori. Sillä se on tiede ilman omaa tieteellistä pohjaa. Esimerkkejä teoreettisista kouluehdotuksista on kosolti. Myöskään meidän maamme ei ole jäänyt vaille sellaista, joka kuitenkin onneksi pantiin ad acta [asiakirjojen joukkoon]. Sitä vastoin ohjaavien ja ajattelevien pedagogien kokemusta täytyy kunnioittaa. Mutta siellä missä sellaista kokemusta ei ole, siihen ei voi myöskään voi vedota tueksi.

J. V. S.