Morgonbladet nro 187 ja 189, 14. ja 16.8.1878: Sosialismi

Editoitu teksti

Suomi

Sosialismi on siemenenä ja senhetkisinä vaatimuksina ollut olemassa kaikissa sivistyneissä maissa, kaikkina aikoina. Syynä on se, että niissä on pakosta aina yhteiskunnallista erilaisuutta. Se kasvaa sivistyksen myötä. Mitä enemmän kansan kansallisvarallisuus kasvaa sitä suurempia rikkauksia kerääntyy yksittäisten ihmisten käsiin. Erilaisuutta ei tasoita se, että myös rikkaiden määrä kasvaa. Omistamattomien määrä kasvaa suhteessa paljon enemmän.

On itsestään selvää, että tämä erilaisuus ei herätä vain kateutta vaan myös tunteen kärsitystä epäoikeudenmukaisuudesta. Niin kauan kuin uskonnolla ja kirkolla on ollut suurempaa vaikutusta, kristityissä kansoissa tätä tunnetta on jossain määrin hillinnyt usko, että maallinen elämä on vain koulu, koeaika, ja että kaikista sen kärsimyksistä saa korvauksen haudan tuolla puolen. Köyhyyttä on pidetty jopa ansiona, suorastaan pääsylippuna taivaan valtakuntaan. Mutta kaikesta huolimatta myös lujimman uskon kausina sosialismi on liittynyt uskonnollisiin liikkeisiin, ja sen vaatimukset on voitu torjua vain asevoimin. Nykyään, kun kirkolliset siteet ovat löystyneet rinnan poliittisten siteiden kanssa, mainittu erilaisuutta tasoittava voima on, jollei kadonnut ainakin merkittävästi heikentynyt. Vasta poliittisen vapauden myötä sosialismista on pystynyt tulemaan teoria ja omistamattomista kansanjoukoista poliittinen puolue. Jos vaalioikeus on rajoitettu, se johtaa salaliittoihin, jos painovapaus ja kokoontumisvapaus antavat myöten, se johtaa poliittista tasa-arvoa ajavaan avoimeen kiihotukseen, jonka taustalla on tavallisesti aina ajatus taloudellisesta yhdenvertaisuudesta.

Kun yleinen vaalioikeus tulee siihen viimein lisäksi, sosialismi voi esiintyä laillisesti oikeutettuna poliittisena uskontunnustuksena. Opin saarnaamisen alituinen kuuleminen on ikävää idem p:r idem [saman toistoa]. Mutta käytännön tavoite on saada johtajista lainsäätäjiä. Väkijoukoissa moni luultavasti pysyttelee sivussa niin kauan kuin kumous on ainoa keino toteuttaa oppi. Mutta kun liike on nyt saanut laillisen muodon ja lain suojan, ei ole kovin ihmeellistä, että puolueeseen liittyvät kaikki ne, joilla ei ole mitään ja jotka eivät voi mitään menettää. Siitä seuraa lähinnä se, että kiihottajat saavat lisää pelitilaa vapaamielisten poliittisten laitosten jokaisella edistysaskeleella. Sellainen virka on kannattava bisnes. Tätä nykyä se näyttää liittyvän sanomalehdenjulkaisijan tai toimittajan ammattiin. Kannattajat saavat näistä sanomalehdistä kaikki päivän uutiset omaan makuunsa kommentoituina, ja sosialistisen rihkaman kaupan päälle. Rahanuhraus henkeä kohti ei ole suuri, mutta yhdessä se tuottaa asianosaisille runsaat sadot. Saksalla on jo kauan ollut suuri lauma tuota niin kutsuttua kirjallista köyhälistöä. Sille sosialismi on avannut runsaan ansiolähteen; ja siksi nykyajan kaikissa sosialistisissa liikkeissä tapaa kirjallisesti sivistyneitä saksalaisia. Muussa kirjallisuudessa kilpailu on ankaraa. Mutta sosialistisen kirjoittajantaidon oppii helposti, ja kaikille, jotka ovat kärsineet tappion muilla kirjamarkkinoilla, tämä ala on verrattain varma pakotie. Jokainen sanomalehti synnyttää luonnollisesti oman kirjeenvaihtaja- ja tilauksenkerääjälaumansa ym., ja leipä antaa siten tähteitä monelle.

Vakavamielisiä, pelkän vakaumuksen johtamia esitaistelijoita sosialismilla ei liene ollut missään muussa maassa kuin Ranskassa, nimittäin simonistien ja fourieristien aikaan. Saksassa on puhtaimpana pidetty Lassallea. Mutta hänen nyt päivänvaloon tulleesta intiimistä kirjeenvaihdostaan on hämmästykseksi saatu tietää, että myös hänelle pääasiana oli raha, jota hän tarvitsi suurelliseen ja puoliriettaaseen elämään. Muilta kukaan ei liene edes edellyttänyt todellista vakaumusta ja epäitsekkyyttä. Sellaista ei liioin voi sanoa kannattajista, mutta sitä ei myöskään voi heiltä vaatia. Oman aseman parantaminen, suurempi osuus tämän maailman hyvästä, on heidän avoimesti lausuttu pyrkimyksensä. Se on puhtainta itsekkyyttä. Mutta se on heille luvallista, koska pyrkimys onnellisempaan elämään on yleensä oikeutettua, jopa todella inhimillistä ja kiitettävää. Heille on kyllä selvää, että nykyisessä yhteiskuntajärjestyksessä tämä pyrkimys kruunataan menestyksellä vain poikkeustapauksessa. Ei siis mikään ihme, että he kuuntelevat ennustuksia toisesta yhteiskunnasta, joka tasoittaisi kaikkien ihmisten osan. Mutta kenelläkään heistä ei voi olla tietoon perustuvaa vakaumusta sellaisen yhteiskunnan mahdollisuudesta – varmasti melko harvalla edes sokeaa uskoa tähän tulevaan riemujuhlaan. Sosialistikokouksissa esiintyy laumoittain hyviä puhujia. Mutta heidän lahjansa näkyvät nykyisen orjuuden hirveyksien ja pääoman riiston kuvaamisessa, kun taas itse opin esitteleminen on jatkuvasti yhtä ja samaa ulkoa opittua läksyä. Massoilla vakaumuksesta voi siksi olla vielä vähemmän kysymys kuin johtajilla, jos sellaiseksi ei laske heillä varmasti yleistä käsitystä, että omaisuuden jako olisi erittäin toivottava ja mainio asia. Ei voi edes olettaa, että kansanjoukko kiinnostuisi tulevaisuuden valtiomuodosta sosialismin oppien mukaan. Jos nykyisellä työläissukupolvella ei ole toivoakaan nähdä tilanteensa muuttuvan, niin tulevien sukupolvien kohtalo on varmasti suurelle enemmistölle yhdentekevä. Kaikissa maissa, joissa perustuslakitaistelut jatkuvat, myös sivistyneiden, politiikassa toimivien miesten parissa ei ole vähän niitä, joita johtaa vain toive saada hankitulla vallalla välitöntä hyötyä siihen kuuluvine tuloineen. Ja olisi liikaa vaadittu, että tietämätön, hädän tai puolihädän ahdistama työläinen ponnistelisi vain tulevan sukupolven hyväksi, ellei hänellä ole toivoa omasta onnellisemmasta tulevaisuudesta.

Jos olot nyt ovat niin kuin niitä tässä on lyhyesti kuvattu – ja vaikka tahtoisikin tehdä sosialismille oikeutta on mahdotonta tulla niistä oloista mihinkään muuhun käsitykseen – niin on varmaan silkkaa narrimaisuutta luulla, että mikään todistelu oppeja vastaan voisi kaataa sosialistisen liikkeen. Ne, jotka ymmärtävät todisteet, vain teeskentelevät omaksuneensa opin totuuden, ja ne, jotka uskovat siihen, eivät ymmärrä oppia eivätkä vastatodisteita. Lisäksi vastatodistelua ei voi olla olemassa ihmisille, jotka kieltävät historian todistuksen. Mutta hylkäämällä perhesiteet ja yksityisen omistusoikeuden sosialismi hylkää ihmiskunnan tähänastisen historiallisen kehityksen ja haluaa panna sen sijaan Lassallen, Marxin, Bebelin & kumpp. upouuden keksinnön. Luultavasti ainoa vaikuttava todiste, joka sosialismia vastaan voidaan esittää, on seuraava: Kun kaiken tuotannon tuotto jaetaan tasan niiden kesken, jotka ovat siihen osallistuneet, ei synny mitään säästöä, ts. ei mitään uutta pääomaa. Jos pääoma, kertynyt kansallisvarallisuus, ei kasva, niin maa ei voi ruokkia kasvavaa väestöä saati tyydyttää nousevan sivistyksen lisääntyviä tarpeita. Terävästi ja omaperäisesti sitä on korostanut vastikään Zürichissä julkaistu, paljon kiitetty teos: ”Die sogenannte soziale Frage oder die neueste Volksverdümmung von Eduard Fries” [E. Fries, Niin sanottu sosiaalinen kysymys tai uusin kansan tyhmistyminen]. Mutta jo etukäteen voi varmaan sanoa, että myös tämä todistelu menee hukkaan. Sillä kun sosialistinen valtio on kuviteltu tulevaisuudenvaltio, jollaista ei vielä koskaan ole kokeiltu, ellei osittain Spartan tasavallassa joka ei varmasti miellyttäisi meidän aikamme sosialisteja, niin mielikuvitus voi vapaasti antaa uuden valtiovallan korjata opin kaikki epäkohdat. Sosialistit voivat siis antaa valtiovallan, joka yhdistää käsiinsä kaiken tuotannon johdon ja on ainoa kapitalisti, olla myös se, joka säästää ja lisää pääomaa. Jos siten pääoman kasvu on sama kuin nykyään yksityisten kapitalistien käsissä, työläisen osuus tuotannosta ei voisi kasvaa suuremmaksi kuin se nyt on. Siihen sosialismi voi vastata muistuttamalla, että kaikille kuitenkin jaettaisiin se osuus, jonka hyväosaisemmat nyt kuluttavat päiväpalkkalaisen pienen päivärahan yli. He varmasti jättäisivät laskematta sen, miten äärettömän pieneksi lisäys tulisi miljooniin käsiin jaettuna. Vuonna 1848 kerrottiin parin ”pötypuhujan” tulleen Frankfurtin paroni Rothschildin luokse. He antoivat hänen ymmärtää, että kun jossain kansankokouksessa oli päätetty jakaa kaikki omaisuus, he olivat nyt tulleet hakemaan oman osuutensa hänen rikkauksistaan. Paroni otti heidät vastaan kaikessa rauhassa, kertoi heille sen, mitä he varmasti eivät tienneet, että Saksan väkiluku oli 40 miljoonaa ja että hän, paroni, sattui olemaan juuri 40 miljoonan taalarin omistaja – luultavasti tyhjänpuhujille yhtä tuntematon seikka, vaikka summan on täytynyt tuntua heistä melko kunnioitettavalta. He eivät voineet kiistää paronin laskelmaa, että Saksan jokainen mies ja nainen saisi häneltä siis tasan yhden taalarin. Ja kun taalari annettiin heti heidän kunkin tulevana osuutenaan, siihen heidän oli tyytyminen. Se oli suuri osa, koska se tuli valmiiksi kootusta pääomasta, mutta jos se olisi tullut siitä vuotuisen kasvun osasta, jonka paroni käytti omiin tarpeisiinsa, se olisi ehkä tehnyt vain taalarin tuhannesosan.

Lainattu kirjoittaja Fries on darvinisti, joka lisäksi esiintyy myös Schopenhauerin koulukunnan saksalaisena filosofina. Darwinin tavoin hän osoittaa, että on horjumaton luonnonlaki, että olemassaolon taistelussa vahvempi syrjäyttää heikomman, ja Schopenhauerin avulla hän lohduttaa siitä kärsimään joutuvia sillä, että ihmisen elämä on väistämättä kurjaa eikä ihmisellä ole muuta tehtävää kuin kantaa vaivansa niin hyvin kuin taitaa. Hänen mielestään vikana kaikissa sosialismin oppien arvioissa on arvioijien väärä optimismi, kun he uskovat itse ja uskottelevat muille, että maailman kulkua voidaan parantaa. Hän haluaa sanoa suoraan, että se kaikkien hyvinvointi, johon sosialistit pyrkivät, on luonnon ja historian järjestystä vastaan ja siksi siihen ei koskaan päästä.

Todistelumenetelmä sikseen, mutta päätelmän totuutta ei kukaan voi epäillä. Puhuvimman todisteen siitä antaa oma suuresti ylistetty aikamme, joka on korkeasti valistunut ja jolla on suunnattoman paljon keinoja kasvattaa ihmisen ylivaltaa luonnosta, mutta jonka köyhäläisyys on kaikesta huolimatta tartuttanut yleisemmin kuin minkään edeltävän ajan.

 

[nro 189, 16.8.1878]

Historialla ei liene mistään maasta ainuttakaan esimerkkiä yleisestä omaisuudenjaosta. Mutta monin paikoin on kyllä hyvin eri aikoina tehty suuria omaisuudensiirtoja enemmän tai vähemmän laillisessa muodossa. Katolisen kirkon maiden takavarikko ja reduktio ovat sellaisia esimerkkejä meidän maastamme. Mutta missään ei Vilhelm Valloittajan ajoista lähtien ole tehty niin laajaa omaisuudensiirtoa kuin Ranskan suurella vallankumouksella.

Kukaan ei ole epäillyt, että takavarikoidun maaomaisuuden jako ja luovutus miljoonille uusille omistajille hankki vallankumoukselle kansanjoukkojen voimakkaan tuen. Mutta kukaan ei liene vielä yhtä avoimesti kuin kuulu kirjailija H. Taine teoksen Les origines de la France moderne toisessa osassa lausunut ja niin terävästi osoittanut, että tämä omaisuudensiirto oli koko vallankumouksen varsinainen ydin. Hänen runsassisältöisen tutkimuksensa loppupäätelmä on, että se on vallankumouksen perusta ja sen historiallinen merkitys, vaikka se on koristautunut suurilla sanoilla ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Muuten hän on vallankumousmiesten ankara tuomari. Ja lukija voi tulla sairaaksi kun kerrotaan kansajoukkojen saaliinhimosta ympäri Ranskaa ja sen synnyttämästä, usein kannibalistisesta murhanhimosta ja julmuuksista, jotka hän armotta luettelee. Ja silti tekijä ei ole vielä ehtinyt konventtiin eikä vallankumoustuomioistuimiin eikä giljotiiniin. Siksi ei ole ihme, että materialistiksi ja tasavaltalaiseksi ylistetty kirjoittaja veti teoksellaan niskoilleen uskonveljiensä vihan, niin että nousi myrsky vastustamaan hänen valintaansa Ranskan akatemiaan. Vastoin odotuksia herroista darvinisteista, positivisteista ym. näkyy tulevan vallankumousmiehille ja kaikenlaisille yhteiskunnan parantajille vaikeammin suomustettavia kaloja kuin vannoutuneimmista ahdaskatseisista teoreetikoista. Taine osoittaa armottomasti kansallis­kokouksen ja lakiasäätävän kansalliskokouksen käskyjen ja perustuslain kaistapäisyyden ja miten Pariisin roskaväki vahvistettuna 200 000 maaseudun kulkurilla ja pusakkapukuisella kapinallisella sotilaalla sai ne syntymään rääkymisellään, aina etuoikeuksien jalosta luovuttamisesta lähtien. ”Nälkäisten asianajajien ontot fraasit” savustetaan moneen kertaan. Pitäkää hyvänänne, herrat Gambetta, Favre & kumppanit! Itse suuren sankarityön, Bastiljin valtauksen, hän kutistaa parin sadan invalidin verettömäksi antautumiseksi sankareille, jotka jälkeenpäin viilensivät vimmaansa kantamalla edestakaisin kuvernöörin ja muiden katkottua, keihäisiin pistettyä päätä. Se oli siitä päivästä lähtien jokapäiväistä pariisilaishuvia, jota matkittiin uskollisesti ympäri maata. Paremman puutteessa katupojat kantoivat kulkueessa katkottuja ”kissanpäitä”. Toiveikasta nuorisoa!

Kuten tunnettua, maaomaisuuden jako sujui siten, että vallanpitäjät antoivat seteleitä, assignaatteja, jotka lunastettiin takavarikoitujen aatelis- ja kirkon tilojen myynnillä ja jotka kruunu myös vastaanotti kauppasumman käteismaksuksi. Mutta talonpojat pitivät huolen maatilojen vapautumisesta ryöstämällä ja tuhoamalla ”linnat” ts. herraskartanot, ja pakottamalla omistajat luovuttamaan saantokirjansa – sillä kaikki etuoikeudethan oli juhlallisesti kumottu ja maan omistusoikeus oli talonpoikien silmissä vahingollisin etuoikeus. Lukuisissa tapauksissa teko päättyi murhaan. Myös irtolaiset, karanneet vangit ja muut rikolliset vahvistivat näitä laumoja ja tekivät karkeimmat pahat työt. Aatelittomat pikkuherrat ja ”asianajajat”, jotka olivat kärsineet aatelin vuoksi, avustivat neuvoilla kuin myös teoilla. Kaikki maaseudulla asuva aateli pakeni kaupunkeihin. Pienemmistä se karkotettiin, suuremmista se sai tilapäisen suojan, mutta lopulta sillä ei ollut muuta keinoa kuin paeta ulkomaille. Siten maatilat jäivät takavarikoinnin uhriksi. Ja silti Taine sanoo, että maaseudulla asuva aateli eli yleensä erittäin ystävällisissä väleissä sekä talonpoikiin että muuhun väestöön, ja että edellinen ei tuntenut tai osoittanut mitään henkilökohtaista kaunaa herrojaan kohtaan. Mutta näiden omaisuuden, vuokraamansa maapalat, he ottaisivat – sitä he eivät voineet estää. Kun kunnat ryhtyivät hoitamaan takavarikointia ja myyntiä, siirto kävi helposti, ja kun assignaattien arvo laski yhä enemmän ja enemmän, maksu huokeni.

Mutta koko tämä omaisuudenjako ei koitunut niinkään omistamattomien kuin maatalonpoikien hyväksi, jotka ikimuistoisista ajoista olivat isältä pojalle viljelleet saamaansa maata. Taine asettuu vallankumouksen menettelyä vastaan ja kehuu Venäjän maaorjien vapautusta. Jos hän olisi tuntenut meidän lahjoitustalonpoikiemme vapauttamisen, se olisi varmasti vieläkin enemmän saanut hänen suosionsa.

Mutta tämä suuri omaisuuden siirto on tehnyt mahdottomaksi kaiken sosialistisen jaon Ranskassa. Sillä pienmaanomistajat suhtautuvat jakoon yhtä ynseästi kuin jäljellä olevat suurmaanomistajat. Saksassa maaomaisuus jakaantuu eri tavoin eri osissa maata. Mutta myös vuokratalonpoikien asema näyttää yleensä olevan sellainen, että ainakaan sorto ja hätä eivät aja heitä sosialistien leiriin. Ja he varmaan tajuavat, että se ei paranisi, kun myös he joutuisivat jakoon renkiensä ja piikojensa kanssa. Italiassa tilanne kuuluu vielä olevan suunnilleen samanlainen kuin Ranskassa ennen vallankumousta, ja se on kyllä vaarallista. Englannissa, missä kaikki maaomaisuus tunnetusti koostuu suurtiloista, on jo kauan kuultu vaatimuksia maanpilkkomisen helpottamisesta. Sellaisia uudistuksia voidaan ehkä saada aikaan. Mutta ne aiheuttavat silloin myös koko nykyisen aristokraattisen valtiomuodon tuhon. Sillä se perustuu oleellisesti suuriin maatiloihin.

Mutta maaomaisuuden jako ei ole nykyisen sosialismin pääasia. Se on syntynyt kaupungeissa, manufaktuuriteollisuuden ja kaupan keskuksissa. Sen kannattajien suuri enemmistö koostuu tehdas- ja käsityöläisistä. On vaikea käsittää mitä jälkimmäiset oikeastaan haluavat jakaa, kun kaikkialla vallitsee ammattivapaus ja kun käsityötä harvoin harjoitetaan suuremmalla pääomalla kuin minkä verstaanomistaja on itse koonnut. Voi olla että taitamattomat, laiskat ja huolimattomat mielellään jakaisivat taitavampien ja kunnollisempien ammattiveljiensä tulot. Mutta he eivät kärsi pääoman sorrosta. Tilanne on toinen tehtaissa. Niiden pyörittäminen edellyttää työläiseltä mahdotonta pääomaa, jolla lisäksi on se ominaisuus, että sitä ei voi paloitella niin kuin maatilaa. Rakennukset, energia, koneet, käyttöpääoma – kaikki täytyy pitää hajaantumatta yhdessä, jotta voidaan toimia. Tämä pääoman jakamattomuus on synnyttänyt sosialistisen teorian. Valtion eikä kenenkään yksityisen pitää omistaa tehdaspääoma, sillä silloin koko tuotto tai melkein koko tuotto voi koitua työläisen hyväksi. Kun opin luojat ovat kuitenkin kyllin sivistyneitä oivaltamaan, että tätä vaatimusta ei yksin ja poikkeustapauksena voi esittää tehtaille, niin kaikki muu tuotanto saa seurata perässä ja valtiosta pitää tulla ainoa omistaja ja kapitalisti. Osan tuloista valtio voi pitää yleisiin valtion tarpeisiin. Mutta loppu lankeaa lyhentymättömänä työläiselle – ellei Friesin ja muiden muistutus pääoman kasvamisesta asetu vastustamaan sitä. Kaikki yksityinen omistusoikeus katoaa. Niin oppi on suurenmoinen, vastaansanomaton järjestelmä, jonka mukaan koko tulevaisuuden valtio rakennetaan.

Milloin niin tapahtuu, näyttää varovasti sanottuna epävarmalta. Mutta kansanjoukoilla ei ole suinkaan aikaa odottaa edes vuosikymmeniä, vaikka johtajat mielellään antaisivat periksi, koska heidän virkansa luonnollisesti tarpeettomina lakkautettaisiin sinä päivänä kun opista tulee totta. Siksi heidän joukossaan olevat maltilliset saarnaavat laillisuutta. Uudistuksen täytyy käydä laillista tietä, väkivaltaa vältetään. Mutta kansanjoukkojen huomioon ottaminen pakottaa heidät poikkeamaan roolistaan, esim. korottamaan Pariisin kommuunia pahantekoineen, lupaamaan pikaista jatkoa jne. Jokainen suhteellisen viisas ihminen voi myös tajuta, että jos kiihotus saa jatkua, se päättyy väkisin yritettyyn omaisuuden jakoon ja verisiin yhteenottoihin.

Englantilainen työläinen on niin perustuslaillisen vakaumuksen läpitunkema, että häntä ei voi houkutella siihen uskoon, että sosialistinen perustuslaki voitaisiin vaihtaa sen tilalle. Hän on myös aina halutessaan käyttää väkivaltaa saanut niin verisesti kokea valtion lujuuden, että hän ei helposti uusi yritystä. Hämmästyttävää on myös nähdä, miten lakon täyttäessä Englannin kadut ja tiet tuhansilla nälkää näkevillä, kunnat tehtaanherroja myöten täysin sävyisästi ruokkivat näitä osansa valinneita kerjäläisiä. Ranskassa, missä kukaan ei tunne kunnioitusta perustuslakia kohtaan tai edes usko sellaiseen, työläinen voi ainakin elätellä sellaista väärää uskoa. Siksi vuoden 1848 vallankumouksesta lähtien on varustauduttu erityisillä laeilla sosialismia vastaan. Mutta ei ole olemassa yhtään sosialistiyhdistystä, joka ei ole jossain yhteydessä internationaaliin. Siksi aina toisinaan luetaan kertomuksia jostain ranskalaisesta yhdistyksestä, jonka jäseniä passitetaan vankilaan sen vuoksi ja kenties koska yhdistys on ollut salainen, syntynyt ilman asiaan kuuluvaa poliisin lupaa. Lisäksi siellä näkyy uskottavan, että kommunistikapinan lopetustapa on antanut herroille sosialisteille niin perusteellisen pelon, että rauhan voi odottaa jatkuvan leirissä pitkälle tulevaisuuteen.

Saksassa tilanne on toinen. Yleensä Saksa on aina kolmikymmenvuotisesta sodasta asti ollut etupäässä laillisen järjestyksen maa, missä henkilö tai omaisuus on nauttinut erittäin varmaa suojaa – vaikkakin ilman mitään perustuslaillista koneistoa. Vuosi 1848 muodosti siinä katkon. Tosin sen liikkeeseen sisältyi myös sosialistisia aineksia, mutta esittämättä mitään huomattavaa osaa. Mutta kun siitä ajasta lähtien vapaita poliittisia laitoksia on otettu käyttöön, myös sosialismi on saanut ilmaa siipiensä alle. Kun valtakunnankansleri onnettomuudekseen perusti Pohjois-Saksan liiton valtiopäivät – nykyiset Saksan valtiopäivät – välittömän yleisen vaalioikeuden pohjalle, siitä tuli valtio valtiossa. Kukaan ei varmasti olisi moittinut, jos äänestys olisi ollut kahdessa asteessa välillinen, ja siinä tapauksessa valtakunnan kansanedustuslaitos olisi luultavasti osoittautunut yhtenäisemmäksi kuin nykyinen monenkirjava kokoelma. Lisäksi saksalainen kansanedustuslaitos ei mielellään voi olla mitään muuta kuin radikaali teoriankannattaja. Sellainen on myös tähän asti vahvin puolue, ns. kansallisliberaalit, vaikka sitä paremmaksi on vielä pannut sen entinen asetoveri, edistysmielinen puolue, joka liberaalin teorian kunniaksi on juossut päänsä suoraan seinään. Merkillistä on kuitenkin, että valitsijat ovat vähitellen menettäneet mieltymyksensä tähän ylevään näytelmään ja että puolue kuolee pois. Mutta jo kansallisliberaalinen puolue on kylliksi. Se katsoo selvästi, että vasta eilen ehdottomasta yksinvallasta selvinnyt Saksa haluaa heti perustuslaillisen valtion kaikki laitokset in amplissima forma [laajimmassa muodossa]. Myös sosialistien pitää täydellisesti nauttia rajoittamatonta kiihotusvapautta, painovapautta ja kokoontumisvapautta – muuten koko saksalainen vapaus olisi loppu.

On nykyajan poliittisen vapauden rekvisiittaa, että myös valtiomuodon ylilaidanheittämistä pitää saada vapaasti opettaa ja vaatia, mutta lisäyksellä: laillisessa järjestyksessä. Mutta sitä ei vielä koskaan ole tapahtunut laillisessa järjestyksessä. Jos saarna saavuttaa tavoitteensa, lisäys putoaa sen tähden pois. Ja kaikesta huolimatta huvitellaan tällä puhevapaudella, jonka tiedetään sisältävän ilmeisen epätotuuden. Plectuntur Achivi [Kreikkalaiset l. akhaijit saavat selkäänsä]!

Tulevaisuus näyttää, voiko jokin toimenpide torjua Saksassa itsestään selvän loppukatastrofin, että sosialistit täytyy lyödä avoimessa verisessä taistelussa. Mutta jämäkästi käytettyjä lakeja, jotka estävät jättämästä kansanjoukkoja kenen tahansa kiihottajan käsiin, tarvitaan kaikissa maissa, joissa ei haluta jättää loppuratkaisua asevoimille. Jopa Englannissa katsotaan välistä jouduttavan lykkäämään habeas corpus -lakia. Se ei estä tekemästä kaikkea mahdollista tasoittamaan suuria eroja tämän maailman hyvän osuuksissa. Mutta niitä ei voi kokonaan hävittää. Niin ei myöskään sosialistisia pyrkimyksiä missään muodossa, kaikkein vähiten teoreettisesti kumoamalla. On mahdollista, että ehkäisevät laitkaan eivät tehoa. Silloin jäljellä on vain yhteiskunnan voiman itsepuolustus yhteiskunnan hajoamista vastaan. Ja eittämättä vain kaikkien vakaumus tämän yhteiskunnan voimasta voi tehdä myös sosialismin saarnaamisen vaarattomaksi. Mutta on onnetonta, että kaikkia ei voi saada siitä vakuuttuneeksi muuten kuin kantapään kautta.

Taine korostaa mainitussa teoksessa, miten 1700-luvun ns. filosofiasta tuli sivistyneiden tapa ajatella ja puhua, ja miten sen opit vähitellen levisivät alas kansanjoukkoihin, ei niinkään kirjallisuuden kautta kuin tietenkin niin, että niistä puhuttiin kahviloissa, salongeissa ja kodeissa kiihkeästi kuuntelevien palvelijoiden ynnä muiden edessä, jotka ymmärsivät, kommentoivat ja käyttivät niitä omalla tavallaan. Mutta se oli pikkujuttu verrattuna meidän aikamme lehdistöön, jossa kirjoittajien ja kustantajien laumat kiivaasti kilpaillen rientävät lentolehtisissä ja sanomalehdissä juuri suuren yleisön lukuun levittämään jokaista hajottavaa oppia. Maailma on pelkkää ainetta ja sen muutoksia, jotka yksin ovat ikuisia. Totuutta on vain se, mitä silmä näkee ja korva kuulee, oikeus taistelua olemassaolosta. Ihmisen ainoa päämäärä on yksilön vapaa kehitys, joka itsessään on oma päämääränsä ja jonka palveluksessa valtio on. Maailmanhistoria on vain pitkä vapautumisprosessi maallisista kahleista ja siitä väärästä uskosta, jonka tyhmät ihmiset ovat antaneet väkivallantekijöiden ja himokkaiden pappien jne. panna niskoilleen. Kilvoittelun kansanjoukkojen onnellistuttamiseksi täytyy kantaa hedelmää. Nämä opit kantautuvat myös sosialistien sanomalehdistä ja kokouksista. Ne kaikuvat mainiosti tryffelipasteijan ja samppanjan kera. Mutta ne kuulostavat toiselta työläisen niukan leivän äärellä. Myös hän on löytänyt uuden ihmiskunnan vihollisen, joka ei erotu siellä, missä oppeja haudotaan, eli pääoman.

J. V. S.

 

 

Vertailu