Joka haluaa ymmärtää ja arvioida aikansa poliittisia pyrkimyksiä, ei saa rajoittaa katsettaan vain tämänhetkiseen, vaan hänen tulee tuntea ja ymmärtää aikaisemmat historialliset ilmiöt, joista nykyisyys on noussut esiin – tämä on yleisesti tunnustettu vaatimus.

Valtiomiehet kaikilla tasoilla toimivat toki näennäisesti tällaisesta tarkastelusta riippumatta. He hoitavat tämän hetken valtiollisia etuja suunnilleen samalla lailla kuin yksityishenkilö ponnistelee hyvinvointinsa takia, arvioiden ainoastaan mahdollisuuksia sen edistämiseksi. Kokemus todistaa kuitenkin yhdessä ajattelun kanssa, että ainoastaan riittävältä historialliselta perustalta nousevilla poliittisilla suunnitelmilla on menestystä. Juuri tämä historiallinen välttämättömyys, että mikään tarkoitusperä ei menesty, ellei sen toteuttamisella ole tällä hetkellä riittävästi historiallisia edellytyksiä, tekee myös valtion intressin tarkoitusperänä järjelliseksi. Voidaan esittää kaikenlaisia enemmän tai vähemmän todennäköisiä teorioita esim. sodan tuomittavuudesta ja ikuisesta rauhasta, yleistä onnellisuutta aikaansaavasta valtiomuodosta jne., mutta samaan aikaan armeijat kasvavat ja kokeiltavana olevat uudet perustuslait putoavat yli laidan.

Kaksi harhaan johtavaa pyrkimystä on tällä hetkellä vallalla arvioitaessa menneitten aikojen poliittisia tapahtumia niin kuin myös poliittista toimintaa. Kumpikin perustuu todellisten ja yleisten historiallisten ilmiöitten tarkasteluun, mutta kumpikin kiinnittyy niihin yksipuolisesti, sivuuttaen historian opetukset muilta osin, ja antaa niille merkityksen, jota niillä todellisuudessa ei ole.

Ensimmäinen näistä mielipiteistä koskee valtion tarkoitusta yleensä. Suuri joukko aikalaisistamme kannattaa oppia yhteiskuntasopimuksesta. On niin helppo asia ymmärtää, että valtio on yhtiö ja sen tarkoitus on suurin mahdollinen voitonjako kaikille yhtiömiehille. Kukaan ei mielellään halua sanoa, että voitto muodostuu ainoastaan ruuasta ja juomasta ja muista elämän välttämättömyystarpeista, vaikka tämä on toki pääasia. Mutta oppi yrittää auttaa itseään irti materialismista sanomalla, että yhtiön tarkoitus on tämä: antaa yhtiömiehille mahdollisuus kehittää kaikkia kykyjään. Näin seuraa todellinen voitto itsestään jokaisen yhtiömiehen omasta työstä – voitaisiin tästä päätellä. Mutta ei! Kaikissa valtioissa havaitaan olevan vielä niin paljon [asioita] hullusti, että valtio, oikeastaan yhtiösopimus, tehdään vastuulliseksi tietämättömyydestä, köyhyydestä, paheista, rikoksista.

Kansakoulut, hyväntekeväisyyslaitokset, pelastuslaitokset, parempi vankeinhoito – kaikki tämä saa aikanamme osakseen harrasta sympatiaa. Nämä hedelmät on tuottanut kristinusko, joka on yhä enemmän muuttunut vaatimukseksi uskosta tekoihin ja toimintaan. Myös ne, jotka ovat uskonopin suhteen epäileviä tai välinpitämättömiä, saavat tietämättään itsekin kiittää sitä ihmisoikeuksia koskevasta vakaumuksestaan ja tunteistaan kaltaistensa hätää kohtaan. Mutta että valtion tarkoitus olisi tässä, sitä ei kuitenkaan kukaan halunne väittää, sitäkin vähemmän, kun useimpia näistä asioista voidaan edistää, ei kylläkään järjestyneellä valtiomuodolla, mutta kuitenkin yksityisillä vapaaehtoisilla yhteenliittymillä.

Eikä ole merkillistä, että ihmisystävä voi joutua epätoivon partaalle havaitessaan, että köyhyys kasvaa samaan aikaan vapaitten instituutioitten, rauhan ja kansallisvarallisuuden kanssa, ja myös demokratia, ei lainkaan vähemmän kuin yksinvaltius, heittää menemään valtion koko väitetyn tarkoituksen ja uhraa tuhansia miljoonia omaisuuttaan ja satoja tuhansia ihmishenkiä puhtaasti poliittisissa tarkoituksissa.

Niinpä uskotaan voitavan päästä pahan juureen käsiksi perustamalla valtioiden välille ikuinen rauha. Se on taas kristinuskon hedelmä: oppi yleisestä veljeydestä, ulotettuna koko ihmiskuntaan. Itse asiassa on kristinuskon valtapiiri menetellyt tällä kohden hyvin merkillisesti. Kuinka monia pyhiä sotia onkaan käyty kristinuskon nimissä, ja kuinka julmia juuri ne ovatkaan olleet! Kaikkialla siunataan lippuja, kirkoissa kaikuvat rukoukset vihollisten tappion puolesta ja Te Deum voittojen johdosta – usein kummallakin puolella. Kristinuskon oppi, jonka mukaan sen, jota lyödään yhdelle korvalle, pitää kääntää esiin toinenkin, on kuitenkin selvä ja selkeä. Sitä rajoittaa ainoastaan muuan toinen käsky: antakaa keisarille mikä keisarin on, mikä jättää avoimeksi, niin kuin uskonopissa pitääkin, mitä hänelle kuuluu. Ja jos ensimmäinen välttämätön asia keisarille, siis valtiolle, on voima säilyä, riippumattomuus, suvereniteetti, niin täytyy myös ihmishenkien ja omaisuuden uhraamisen sodassa, tähän pyrkivänä keinona, kun muut keinot on käytetty loppuun, olla oikein ja kristillistä.

Ei voida epäillä, etteikö myös kristillisten valtioiden keskinäisissä suhteissa ihmisarvon ja yleisen ihmisten tasa-arvon ja veljeyden tunnustaminen olisi vaikuttanut ja vaikuttaisi rauhan säilymiseksi ja sen siunausten levittämiseksi kaikkien maan kansojen keskuuteen. Mutta yhtä vähän on epäilystä siitä, että ainoastaan se voiman tasa-arvoisuus, johon suuret valtiot ovat vuosisatojen taisteluissa päätyneet, ei anna turvallisuutta vain niille itselleen, vaan myös pienille valtioille, jotka ovat kykenemättömiä suojaamaan itseään.

Ikuisen rauhan ystävistä ja heidän toiminnastaan ei kukaan voi puhua muuta kuin hyvää, niin kauan kuin tämä toiminta pysyy siinä, että levitetään ja lujitetaan oppia kaikkien ihmisten veljeydestä ja kitketään pois kansallisia ennakkoluuloja ja menneitten aikojen sodista periytynyttä kansallisvihaa. Mutta heistä tulee väistämättä naurettavia, joskaan ei vaarallisia, kun he saarnaavat yleismaailmallista tasavaltaa ja kaikkien armeijoiden lakkauttamista. Väärän asenteensa he paljastavat, kun he myöntävät, että heidän on pakko panna tämä alulle suurella vallankumouksella ja suurella sodalla – joka on luonnollisesti viimeinen, koska se nostaa valtaan heidät ja heidän oppinsa.

On onni, ettei kansojen kohtaloita ole annettu sellaisten järjettömien terroristien käsiin, joille tarkoitus pyhittää jokaisen keinon. Rauhan todelliset ystävät voivat iloita siitä, että ihmiskunnan historiallinen kehitys ja erityisesti Euroopan valtioiden poliittiset suhteet ovat yhä enemmän ja enemmän tehneet rauhan säilyttämisestä ensisijaisen valtiollisen intressin.

Kun sanotaan, että vuosisadan alusta lähtien, tai tarkemmin sanottuna vuodesta 1815, on sisäpolitiikka, valtiomuodon määräytyminen, ollut tärkein sisältö Euroopan kansojen poliittisessa historiassa, niin tällöin muistutetaan vain yleisesti tunnetusta ja tunnustetusta tosiasiasta.

Tässä liikkeessä on Ranska ollut eturivissä, ja kaksi kertaa on vallankumouksen kipinä Pariisin ahjosta lentänyt yli Euroopan, sytyttäen enemmän tai vähemmän vahvoja liekkejä. Tämä Ranskan hallitseva vaikutus politiikan muotoutumiseen on peräisin jo 18. vuosisadalta. Englantihan on ollut ensimmäinen, ja se on edelleenkin tärkein nykyaikaisen perustuslaillisen valtion malli. Mutta ranskalaiset ovat olleet niitä apostoleja, jotka ovat esitelleet tämän mallin muulle Euroopalle – oppeina, se on totta, enemmän tai vähemmän vääristyneinä, ei uusina esimerkkeinä; sillä yritykset toteuttaa noita oppeja ovat tähän mennessä epäonnistuneet. Tämä ranskalaisten rooli Euroopan poliittisina oppimestareina, vaikka oppien perustat on hankittu muualta, on epäilemättä luettava kansakunnan omalaatuisen nerouden tiliin. On sanottu, että ranskalaiset ovat mitä turhamaisin kansa. Kenelläkään muulla ei ole samassa määrin halua loistaa. Mutta voidaan lisätä: loistaa puheessa ja kirjoituksissa, se on tämän heidän halunsa korkein päämäärä. Se asetetaan jopa korkeammalla kuin sodassa saatu kunnia. On tunnustettava, että jos jokin turhamaisuus on oikealla ja tosi inhimillisellä tavalla humaania, niin juuri tämä. Myöskään ei ole yksikään muu kansa voinut haastaa ranskalaisia kamppailemaan tästä heidän ensimmäisestä sijastaan. Ei niin, että ranskalainen kirjallisuus olisi yli kaikkien muiden tietämyksen laajuudessa, syvyydessä ja totuudessa tai runollisessa kauneudessa. Mutta sillä on se jo kauan sitten hankkimansa etu, että sitä luetaan ennen muita ja luetaan mielenkiintoa tuntien. Yhtä kiistaton on ranskalaisen kyky puhua, keskustella, kyky, joka kaikkien matkalaisten todistuksen mukaan kuuluu myös kaikkein vähiten sivistystä saaneille maan kaikkein syrjäisimmissä kolkissa. Muuan hyvin mielenkiintoinen kirjailijatar kertoi hiljattain Tidskrift för hemmet -lehdessä julkaistuissa Ranskan-matkansa muistiinpanoissa satunnaisesta keskustelusta, jonka hän kävi neljätoistavuotiaan tytön, rautatievirkamiehen tyttären kanssa. Täysin luonnollista oli, ettei tämä tuntenut Tukholmaa edes nimeltä. Mutta sanomalla kohteliaasti, ”Madame, vous me faites rougir de mon ignorance” [Madame, te saatte minut punastumaan tietämättömyyteni takia], hän otti syyn itselleen. Ja kun hän puhui edesmenneestä veljestään, lisäsi hän ”Ah, madame, un fils unique, quelle grande douleur” [Voi madame, ainoa poika, miten tuskallista]. Tässä on kokonainen kansallinen historia. Näissä sanoissa kuuluu edustajainhuoneen puhujan ääni. Jos kuuntelemme heitä, niin saamme vielä tänäänkin tietää, että heidän tärkein tehtävänsä on opettaa Ranskan kansaa puhujankorokkeelta. Kuinka eri lailla onkaan Englannissa! Parlamentissa pidetyt puheet eivät sisälly pöytäkirjoihin eikä niitä julkaista. Niin, niiden julkaiseminen on laissa kielletty. Mutta sanomalehtien sallitaan kuitenkin referoida niitä, oman mielensä mukaan ja omalla riskillä.

Ensimmäinen Napoleon on epäilemättä vaikuttanut niin hyvässä kuin pahassa siihen, että muun Euroopan korva on niin avoinna sille, mitä Ranskassa puhutaan ja mieli vallankumouksen esimerkeille Pariisista. Ei voida kuvitella mitään latteampaa kuin viime aikojen yritykset alentaa tämä historian jättiläinen ja arvoitus yksinkertaiseksi väkivallan mieheksi vailla ihmisarvoa. Sillä inhimillisen rajoittuneisuuden alin porrasaskelma on pitää maailmaa mullistavia historiallisia ilmiöitä yksilön päähänpistojen ja mielivallan seurauksina. Joutuisimme liian kauaksi menneisyyteen, jos ryhtyisimme tässä kokoamaan yhteen todisteita Napoleonin suuresta historiallisesta tehtävästä. Ne ovat nähtävissä tapahtumissa, jotka hänen aikansa jälkeen ovat seuranneet Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja Itävallassa.

Hänen seuraajansa Napoleon III:n poliittinen merkitys liikkuu kylläkin alemmalla tasolla, mutta on silti myös sellainen, ettei hänen nimeään suinkaan tulla historiassa unohtamaan. Nyt tammikuussa 1869 Ranskassa tapahtuva mullistus on vielä ”hämärä piste taivaanrannalla”. Moni Euroopan valtiomies katsellee sitä arvaillen, mitä myrskypilviä siinä on ladattuna. Ensimmäinen vaikutelma lienee jokaisella se, että ne kädet, joihin Ranskan keisari on jättänyt niin suuren osan Ranskan kohtalon johtamisesta, näyttävät varsin heikoilta. Tulevaisuus tehnee vertailtaessa oikeutta niiden miesten tahdonvoimalle ja lahjakkuudelle, jotka ovat olleet ns. persoonallisen hallituksen palvelijoita. Se ulkoinen vaikutusvalta, se hyvinvointi maan rajojen sisällä, jonka Ranska tämän hallituksen alaisena on saavuttanut, voidaan helposti haaskata, mutta sitä ei yhtä helposti saada takaisin.

Kahden tätä mullistusta selittävän seikan pitäisi olla ilmeisempiä kuin mitä tämän päivän kirjoittajat antavat ymmärtää. Mistä persoonallista hallitusta muuten syytetäänkin, ja missä määrin nuo syytökset sitten ovatkin oikeutettuja, on yksi asia kuitenkin varma, nimittäin että maan rauhaa rakastava suuri enemmistö on tullut siihen tyytymättömäksi tämänhetkisen epävarmuuden takia. Tässä epävarmuus koskee oikeastaan kysymystä sodasta tai rauhasta. Kolme vuotta se on leijunut Ranskan ja Euroopan yllä. Ei kuitenkaan juuri voitane näyttää, että Ranska olisi siitä huomattavassa määrin kärsinyt. Mutta se on kuitenkin herättänyt huolta ja ainakin vaikuttanut estämällä sen edistyksen, jota muuten olisi katsottu oikeutetuksi toivoa. Uskallettua olisi katsoa tämän johtuvan hallitusmiesten taitamattomuudesta. Se on voinut syntyä olosuhteitten pakosta. Ei nimittäin ole ollut helppo julistaa ehdotonta tyytyväisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä Saksassa on tapahtunut ja tapahtuu, vaikka olisikin ollut mahdotonta tai poliittisesti epäviisasta yrittää estää sitä. Olisivatko asiat Itävallassa kehittyneet eri lailla kuin tähän asti on tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, kun ei ole kokeiltu. Kukaan ei tiettävästi epäile, etteikö Itävallan valtakunnankanslerilla, Saksan pikkuvaltioiden Preussin vastaisen koalition entisellä sielulla, olisi ollut tähtäimessään sellainen mahdollisuus. Ehkä nyt uusi parlamentaarinen hallitus voi poistaa tämän epävarmuuden. Mutta jospa se sen tilalle saakin aikaan toisen epävarmuuden, joka koskee vallankumousta? Se on asia, josta lähitulevaisuus sanoo sanansa.

Toinen mainittu seikka on, että kaikki oppositio on Ranskassa ollut dynastista. Se ei vaadi suurempaa vapautta, tai vaikkapa uutta perustuslakia pysyvän hallituksen alaisena, vaan yksinkertaisesti hallituksen syöksemistä vallasta, tapahtuipa sitten mitä tahansa. On kunnia-asia, että legitimisti pysyy legitimistinä kuolinpäiväänsä asti ja mahdollisuuksien mukaan siirtää saman poliittisen tunnustuksen jälkeläisilleen kolmannessa ja neljännessä polvessa. Orleanistin tulee yhtä muuttumatta kuulua tähän puolueeseen. Kaikki muut, joille keisarikunnalla ei ollut tilaa antaa kunnianosoituksia ja valtaa, liittyvät niihin vuoden 1848 tasavaltalaisista, jotka vielä ovat uskollisia – kantamatta huolta siitä, että tämä tasavalta on ollut huonoin niistä hallitusmuodoista, joita Ranskalla on ollut, että useimmat keisarikunnan hätätapauksissa soveltamat poliittista ja henkilökohtaista vapautta rajoittavat lait olivat noiden samojen uskollisten tasavaltalaisten allekirjoittamia, ja että tasavalta, joka oli Ranskalle yllätys, kaatui suureen ja yleiseen epäsuosioonsa.

Hiljattain tapahtuneelle uudistukselle sen sijaan on ominaista, että sen on saanut aikaan perustuslaillinen oppositio, joka vaatii poliittista vapautta, mutta haluaa tunnustaa ja säilyttää keisarikunnan. On todella hämmästyttävää nähdä, miten nyttemmin oikeusministeriksi tullut Ollivier, joka kaksi vuotta sitten aivan yksinään saarnasi tätä oppositiota, saaden moitteita tasavaltalaisilta oppositioystäviltään, jotka hän näin hylkäsi, on nyt yhdistänyt kamarin enemmistön liberaaliksi hallituspuolueeksi. Asia näytetään kyllä ymmärtävän yleisesti ikään kuin se olisi pakottanut Napoleon III:n hänen tekemiinsä myönnytyksiin. On aika inhimillistä, että se, jolla on valta, ei halua luovuttaa sitä, varsinkin jos hän on niin erinomainen henkilö kuin ranskalaisten nykyinen keisari, ja jos hän on sitä käyttäessään onnistunut sillä tavoin kuin hän. Tässä ei pidä turvautua vulgääriin selitykseen itsekkäästä vallanhimosta. Jokainen, joka ei ymmärrä, että hallituksen velvollisuus on pitää itseään yllä, ei totisesti ymmärrä, mitä valtio on. Hallitus, joka eroaisi saatuaan ensimmäiset moitteet joltakin omatekoiselta kansan asiamieheltä, ei ansaitsisi mitään muuta kuin juuri sellaiset potkut. Mutta kelvolliselta hallitukselta kansa voi vaatia ajanmukaisia päätöksiä vallankäytössään, vaikka toisaalta sen velvollisuus on huolehtia siitä, ettei sen oma turvallisuus niiden takia vaarannu. Sillä ”anarkiaa”, sanoo Carlyle, ”Jumala vihaa”.

Se seikka että Napoleon III on antanut periksi tälle keisarilliselle oppositiolle, voidaan yhtä hyvin selittää hänen valtioviisaudellaan kuin oletetulla kykenemättömyydellä panna vastaan. Jos otetaan huomioon Ollivierin ensi hetkistä lähtien saama suopea vastaanotto, hänen neuvojensa vaikutus jo ensimmäisissä myönnytyksissä, vuonna 1868 koskien lehdistöä ja kokoontumisoikeutta, ja että hallitus salli hänen tulla valituksi Varin departementista hänen epäonnistuttuaan Pariisissa, ja lopulta itse se enemmistö, jonka hänen mielipiteensä ovat saaneet edustajainkamarissa, ja josta ainakin yhtä paljon on luettava keisarin hyväksyvän suhtautumisen kuin hänen oman vapaamielisyytensä tiliin, niin on riittävästi syitä olettaa, että keisari, nyt niin kuin niin monesti aiemminkin, on toiminut vapaasti tekemänsä päätöksen mukaan. On helppo ymmärtää, että hän haluaa kruunun säilyvän hänen pojallaan hänen jälkeensä. Voidaan kuvitella, että tätä toivomusta vahvistaa hänen lähes fatalistinen uskonsa napoleonidien välttämättömyyteen Ranskalle – joka usko vei hänet itsensä valtaistuimelle. Mutta kiistämätöntä on, että Ranska jokaisen muun valtion tavoin tarvitsee vakaan hallituksen, ja että se on muita enemmän alttiina dynastian vaihtumisen onnettomuudelle. Kovin yleinen on se käsitys, että Napoleon luovuttaa mielellään pojalleen perustuslaillisen monarkin roolin – jos hän vain voi saada Ranskassa aikaan pysyvän parlamentaarisen hallituksen.

Tämä onkin se kysymys. Totisesti outo on se näytelmä, että Ranskan edustajainkamarissa nähdään puolue, joka avoimesti tunnustautuu tasavaltalaiseksi, ts. asettaa tavoitteekseen keisarikunnan kukistamisen – laillisin keinon, tietysti, kansanäänestyksellä ja edustajainkamarin päätöksellä. Sellainen laillinen vallankumous vaatii luonnollisesti, paitsi senaatin pyyhkimistä pois perustuslaista, myös hallitsijan erotettavuutta, ja että hän tyytyy erotetuksi tulemiseen – toisin sanoen, se vaatii tasavaltaa ennen tasavallan julistamista. On vaikea kuvitella, että herrat tasavaltalaiset, mitä tulee mainittuihin laillisiin keinoihin, todella toimivat hyvässä uskossa. Mutta ihmisymmärryksessä on paljon itsepetosta, ja Ranskan nykyhistoriassa varsinkin on runsaasti kaikenlaisia poliittisia teorioita. Mutta vaikka tasavallan ei juuri voida odottaa saapuvan sisään tuolla tavoin, hyväntahtoisesti avatun portin kautta, ei silti ole mitään takeita, etteikö se voisi rynnätä murretun portin lävitse. Ranskan kaltaisessa suuressa maassa ei kansanäänestys merkitse hallitusmuotokysymyksessä kerrassaan mitään. Pienessä Sveitsin kantonissa, jossa on väkeä saman verran kuin pitäjässä tai korkeintaan kihlakunnassa täällä Suomessa, voi käydä päinsä, että kokoonnutaan torille ja äänestetään keisarikunnasta tai kuningaskunnasta tai tasavallasta tai mistä vaan. Mutta jos Pariisissa tasavaltalainen väliaikaishallitus vaatii kansanäänestystä, niin tuskinpa se luovuttaa valtaansa, vaikka enemmistö kantoneista kaukana Pyreneillä ja Alpeilla jne. niin määräisikin. Valinta on tehtävä sisällissodan ja Pariisissa tapahtuneen tunnustamisen välillä.

Englannissa esimerkiksi ei voisi tapahtua tällaista, että puolue puhuisi alahuoneessa avoimesti kuningattaren ja hänen dynastiansa karkottamisesta. Myöskin Yhdysvaltojen käytännöllinen kansa tekisi nopeasti lopun edustajista, jotka haluaisivat kumota tasavaltaisen perustuslain. Tällainen tilanne, joka nyt vallitsee Ranskan edustajainkamarissa, on itse asiassa historiassa jotain uutta. Jos tasavalta palaa siellä jälleen valtaan, ei se puolestaan varmasti salli mitään vastaavaa.

Tasavaltalaisten pyrkimys on lähinnä saada kamari hajotetuksi ja uudet vaalit, kunhan ensin on äänestyksessä hyväksytty uusi vaalilaki, jolla vaalipiirien kokoa pienennetään ja niiden lukumäärä lähes kaksinkertaistetaan. Jos tämä onnistuu, niin ei voida epäillä, etteikö puolue vahvistuisi merkittävästi, varsinkin kun kaikki julkinen vaaleihin vaikuttaminen on kielletty. Valtaan pyrkivä puolue on aina tarmokkaampi, ja demokraattinen tasavalta, jonka periaate on: köyhät hallitkoot varakkaampia, antaa kansankiihottajille aina yliotteen suuren massan keskuudessa. Miten laillisen yhteiskuntajärjestyksen tarve ja vuoden 1848 opetukset voivat vaikuttaa vastakkaiseen suuntaan maalaisväestön keskuudessa, sitä on vaikea sanoa. Kaupunkien työläismassat on enimmäkseen jo etukäteen voitettu.

Kukaan ei voi ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että Euroopan valtioissa yleensäkin on ennemmin tai myöhemmin ratkaistava sama kysymys. Nykyaikainen teollisuus kulkee omaa rataansa ja pääoman herruus kasvaa. Pienteollisuudet katoavat. Vain pieni maanviljelys on tähän mennessä tunkeutunut suurten alueelle. Toistaiseksi se on, siellä missä se on vallitsevana, varmin turva enemmän tai vähemmän sosiaalista tasavaltaa vastaan. Miten paljon voimaa kansanvalistus ja yhdistykset voivat siihen lisätä, on vielä yksi tulevaisuuden kysymys.

Ranskan ulkopuolella pyrkimykset poliittisen vapauden puolesta eivät saa paljoakaan mielenkiintoa osakseen. Niiden menestyminen on kaikkialla vain ajan kysymys.

Paljon merkittävämpi on Euroopan politiikassa uusi kansallisuuskysymys, joka on niin monella taholla ollut epämiellyttävä yllätys, ei vain vallanpitäjille, vaan myös vapaamielisille oppositioille.

Mitä siitä sitten ajatellaankin, niin harvat nykyhistorian tarkastelijat lienevät niin sokeita, etteivät he huomaisi, että Italian ja Saksan yhdistymiset ovat tämän historian jakson tärkeimpiä poliittisia tapahtumia.

Kansallisten pyrkimysten ei kuitenkaan voida sanoa olevan mitään uutta. Kaikki, mitä nykyajalla on jäljellä menneisyydestä, on erilaisten kansallishenkien tekoja. Mutta uutta on, että kansallisuus on yleisessä kansainoikeudessa tunnustettu oikeuttavana, vastakohtana pelkälle valloittamisen oikeudelle, joka oli oikeuttava aikana, jolloin Euroopan valtiot muodostuivat ja jolloin myös monissa niistä luonteeltaan, tavoiltaan ja kieleltään erilaiset heimot liittyivät yhdeksi kansakunnaksi.

Italian katastrofi on pääasiassa jo menneisyyttä. Myös siinä näytelmässä havaittiin suurta valtioviisautta, jota edusti Cavourin suurenmoinen persoonallisuus. Mutta olosuhteet pakottivat johtajat etsimään toiminnalleen keinoja, joiden käytöstä Italian valtio vieläkin kärsii; ja voidaan sanoa, että Cavourin italialainen mielenlaatu sopi niiden käyttämiseen. Kun hän yhdellä kädellä asetti Italian lipun Ranskan suojeluksen alle, ojensi hän toisen Keski-Italian kapinallisille ja Garibaldille vapautuakseen suojelijan käskevältä ääneltä: ”tänne asti”. Ja silti hänen oli maksettava suojelusta luovuttamalla Italian alueita. Toisen näkymän tarjosi Preussin esiintyminen oman valta-asemansa ja Saksan yhtenäisyyden puolesta. Kuin taitavassa shakkipelissä liikkuivat sen armeijat, vieläpä niin sanotusti ennalta määrättyinä kellonaikoina, ja koko operaatio kehittyi draamaesityksen säännöllisyydellä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö historia esittelisi tätä tapahtumaa yhtenä parhaista inhimillisen ennakointikyvyn ja toimintatarmon esimerkeistä.

Suhteessaan poliittiseen liberalismiin on Saksan yhdistymiskatastrofi puoliksi koominen näkymä, jonka kuitenkin voidaan katsoa symboloivan suurten kansallisten intressien ja pienten valtiosääntöriitojen välistä suhdetta. Vuosikausia oli Preussin oppositio kilvoitellut syöstäkseen vallasta saman hallituksen, joka nyt niin varmalla kädellä toteutti tuon pitkään valmistellun hankkeen. Preussin armeijan heikentäminen oli sen lähin tavoite. Kun ministeri Bismarck oli Frankfurtissa vaatinut yleiseen äänioikeuteen perustuvaa kansallisparlamenttia, piti varmasti mainitun opposition tavoin koko Eurooppa tätä ehdotusta ilveilynä. Mutta asiat kulkivat omaa rataansa. Muutaman viikon kuluttua ei Preussissa ja Saksassa juuri ollut muuta mainitsemisen arvoista nimeä kuin Bismarck. Kansanäänestys käynnistyi nopeasti, ja oppositio (edistysmieliset) lyötiin hetkessä laudalta. Mitäpä heitä auttoi sanoa, että he olivat vapauden miehiä, mutta halusivat vain oman puolueensa vapautta, ei kansanäänestystä. Yhtä vähän hyötyä oli heidän todisteluistaan, että kaikki on tapahtunut hullusti, että Preussin olisi ensin pitänyt saada demokraattinen perustuslaki, jota pikkuvaltiot epäilemättä olisivat apinoineet ja ehkä menneet pitemmällekin karkottamalla ruhtinaansa. Kun niin ei tapahtunut, ei Saksan yhtenäisyys ollut sellainen kuin sen piti olla. Mutta tosiasialle ei voi mitään. Ja kun ministeristä on nyttemmin tullut liberaali ja perustuslaillinen ja hän aivan tyytyväisen näköisenä suostuu monien parlamenttiensa tekemiin päätöksiin, joissa edistysmielisillä ei ole ollut osaa eikä arpaa, niin koko yhdistämistoimi on luonnollisesti heidän silmissään sitäkin kelvottomampi.

Olemassaolo on valtiolle ensimmäinen asia. Mutta valtion olemassaolo tarkoittaa, että muut valtiot tunnustavat sen, tarkoittaa sen valta-asemaa suhteessa niihin. Tämä totuus on juurtunut syvälle jokaisen elinvoimaisen kansakunnan tietoisuuteen; eivätkä kansat ole kaihtaneet suunnattomiakaan uhrauksia ja ponnisteluja puolustaakseen ja vahvistaakseen itsenäisyyttään. Pienille kansakunnille on itsenäisyydellä negatiivisempi merkitys, valtion riippu­mattomuus itsensä sisällä. Myöskään ne eivät kuitenkaan voi olla ulkoista tunnustusta vailla, ilman suhdetta muihin valtioihin. Pinnallisesti tämä näkyy siinä, että ne eivät voi olla ilman kanssakäymistä muun maailman kanssa. Pohjimmiltaan tämä tarve ilmaisee vain jokaisen kansakunnan olemassaolon ehtoa, nimittäin osallisuutta yleisessä inhimillisessä kulttuurissa, eikä tämä osallisuus voi olla pelkästään passiivista vastaanottamista, vaan sen on välttämättä oltava tätä kulttuuria kehittävää toimintaa. Kaikki muut kansakunnan elämän ilmaisut ovat keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.

Ne suuret kansakunnat, jotka ovat pystyneet voittamaan itselleen tarvitsemansa valta-aseman, voivat oikeutetusti vaatia saada osallistua kaikkien poliittisten olojen järjestämiseen. Kun Englannin valtiomiehet nykyään julistavat maansa puolueettomuutta ja välinpitämättömyyttä Euroopan suurvaltoja kiinnostavia kysymyksiä kohtaan, voitaisiin tämä nähdä merkkinä poliittisesta rappiosta. Mutta sellaisia julistuksia ei pidä ottaa todesta. Ne tarkoittavat vain, että tietyt kysymykset ovat sellaisia, että ne ratkeavat itsestään ilman Englannin osallistumista ja horjuttamatta sen valta-asemaa. Jos se sitä vastoin olisi uhattuna, ei Englannin kansa yhtä vähän kuin tähänkään asti sallisi ministeriensä istuvan kädet ristissä. Vain liitossa mahtavampien kanssa voivat pienet kansakunnat käyttää jonkin verran poliittista vaikutusvaltaa. Mutta nekin työskentelevät ihmiskunnan hyväksi teollisuudellaan ja kaupallaan, kansanvalistuksellaan, kirjallisuudellaan ja taiteellaan, poliittisilla ja sosiaalisilla instituutioillaan.

Sellaista käsitystä valtioiden ja kansojen tehtävästä vastustavat yleensä poliittisesti liberaalit, ts. ne, jotka itse ensi sijassa käyttävät itsestään tätä nimeä. Heidän oppinsa on tuo yllä selostettu, että yhtiö, valtio, on olemassa yhtiömiesten etua varten. Päivänpoliittisten olojen tarkastelu tällä tavalla voi olla oikeutettua. Sillä kuten yksilöt, kukin vakavissaan työskennellen omien henkisten ja aineellisten etujensa hyväksi, lisäävät kansallisvarallisuutta, yleistä valistusta ja sivistystä, niin samoin on myös valtioiden oikeus ensi sijassa huolehtia omista intresseistään, sillä kun näin tapahtuu kaikissa valtioissa, edistää se inhimillistä kulttuuria. Mutta jokaisessa valtiossa yksilön hyvinvointi on keino, ei lopullinen päämäärä. Sillä loppu olisi silloin pian käsillä, koska yksilö poistuu pian keskuudestamme. Ja kuka on se yksilö, joka näin lopun tullessa ylistää menneen elämänsä onnellisuutta? Samalla tavoin on valtioiden intressien laita. Niistä on huolehdittava. Mutta tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kansat, jotka aikanaan ovat kulkeneet ihmiskunnan eturivissä, elävät enää jäljelle jättämissään olemassaolonsa muistoissa ja tämän perinnön edelleen jatkuvassa vaikutuksessa inhimilliseen kulttuuriin.

Jo raakalaisheimoilla on tämä ajatus itsensä säilyttämisestä. Castrénin kirjoituksista voidaan lukea, kuinka Etelä-Siperiassa puolisen tusinaa perhettä kottien keskuudessa, ne ainoat, jotka eivät vielä ole sekaantuneet tataareihin ja omaksuneet heidän tapojaan ja kieltään, kokoontuvat eri puolilta elämään yhdessä säilyttääkseen perinteensä ja jälleen elävöittääkseen puoliksi unohtunutta äidinkieltänsä. Tämä vähäisyytensä vuoksi puoliksi koominen, joskin toisaalta surullinen ilmiö, on perustaltaan yhtäläinen Saksan ja Italian suurenmoisten kansalliseen yhtenäisyyteen tähtäävien pyrkimysten kanssa. Toisaalta oli Yhdysvaltojen verinen sota vain jatkoa sille poliittiselle prosessille, jonka Eurooppa oli jo käynyt läpi. Republikaanit osoittivat kunnioittavansa kansojen oikeutta päättää itse poliittisesta asemastaan, ja valtiosta, johon he haluavat kuulua, sillä tavoin kuin tätä oikeutta oli kunnioittanut absoluuttinen monarkia. Kysymyksessä oli yksinkertaisesti valloittamisen oikeus, kun pohjoisvaltiot pakottivat etelävaltioiden väestön pysymään unionissa. Vain varsin pieni vähemmistö halusi varsinaisesti orjuuden kitkemistä pois. Suurille joukoille olisi ollut yhdentekevää, vaikka etelävaltiot olisivat muodostaneet erillisen valtakuntansa. Mutta juuri tätä ei haluttu sallia. Tätä vastaan asettui valtion intressi, jota tukivat tavalliseen tapaan monet taloudelliset intressit, niistä merkittävimpänä pohjoisvaltioiden monopolin säilyttäminen etelävaltioiden markkinoilla. Tulevaisuus näyttää, voiko unioni säilyä. Yhtäältä saa neekerien vapautuminen epäilemättä aikaan uuden elementin etelävaltioiden väestössä rotujen sekaantumisen seurauksena, mutta toisaalta vahvistanee eurooppalaista elementtiä siirtolaisuus pohjoisvaltioista ja Euroopasta, nyt kun vapaa työ on tehnyt sen mahdolliseksi. Joka tapauksessa on tämä tulevaisuuden tuomio osoittava, että kansallisuuskysymys on täälläkin ollut pohjimmaisena.

Ne, jotka tekevät historian päämääräksi yksilön hyvinvoinnin, tyydytyksen ja vaikkapa myös sivistyksen ja siveyden, eivät pysty millään tavalla todistamaan käsityksensä totuudellisuutta. Se puhuttelee niin vahvasti egoismia, henkilökohtaista intressiä, että suuret joukot voivat muitta mutkitta ja lainkaan asiaa tutkimatta hyväksyä sen ja pitää sitä totena, ja niiden on vaikea ymmärtää, miksi yksilöt ja vieläpä kansatkin ponnistelisivat ja kärsisivät toteuttaakseen päämäärää, joka on heidän oman olemassaolonsa tuolla puolen – sillä näin ymmärretään tavallisesti oppi yleisesti inhimillisestä kehityksestä historian päämääränä. Kansallisuuskysymys ja se mahti, jonka se on päivän poliittisten tapahtumien määräytymisessä itselleen saanut, vaikuttaa heistä sitä häiritsevämmältä ja epämukavammalta, mitä vähemmän he käsittävät, että se on kaikkina aikoina ollut perustana valtioiden keskinäisille suhteille, joskin se kansakuntien oikeuksien muodossa on vasta meidän päivinämme saavuttanut täyden tietoisuuden.

Varsin yleinen on myös ns. sivistyneistön keskuudessa se mielipide, että tietämykselläkin on arvoa vain siinä määrin kuin sitä voidaan muuttaa leiväksi. Mutta aivan vähäinen ei ole niidenkään lukumäärä, jotka myöntävät, että totuuteen itsessään on pyrittävä, ja että todellinen tieto itsessään on päämäärä. Miltei yleisempi on meidän esteettisenä aikanamme tunnustus, että kauneuden olemassaoloa runoudessa ja kuvataiteessa ei tarvitse perustella millään käytännöllisellä käyttökelpoisuudella. Sama käsitys ei kuitenkaan koske oikeaa. Lakien ja tapojen, poliittisten instituutioiden, kansainoikeudellisten suhteiden, näin ajatellaan, perimmäinen tarkoitus on kansojen ja yksilöiden hyvinvointi. Turhaan protestoi päivittäinen kokemus tätä vastaan. Yksilön on alistuttava lakeihin, joiden pakkoa hän mieluiten välttäisi, ja myös jossain määrin tapoihin, jotka eivät häntä miellytä ja jotka mitä suurimmassa määrin häiritsevät hänen hyvinvointiaan; kansoja kiusataan veroilla ja sotapalveluksella, ja siitä huolimatta usein myös vieraiden sotajoukkojen sorrolla; vallankumoukset, valtaistuinriidat, puolueriidat antavat vallan milloin mihinkin käsiin, sisäisen rauhan kadotessa katoaa ulkoinenkin, ja vuosikymmenien työ kansan hyvinvoinnin ja onnen hyväksi tuhoutuu – puhumattakaan kadoista, tappavista kulkutaudeista, tulvista jne., jotka niin katkerasti mitätöivät kaikki laskelmat hyvinvoinnista. Voidaan toki vielä lohduttautua sillä, että nykyinen sukupolvi kärsii tulevien hyväksi. Mutta kokemus opettaa selvästi, että kulta-aikaa ei ole muuten kuin muinaisuuden taruyössä, ja monesti voidaan kysyä, mitä tyydytystä joku suurmies saisi siitä, että hän saisi nähdä ne viheliäiset sukupolvet, jotka muutaman vuosisadan kuluttua asuttavat maata, jonka hyväksi hän on uhrannut voimansa ja elämänsä.

Mutta kysymys oikeasta on historiassa toki muuta kuin kysymys siitä, mikä on minun ja sinun, ja vieläpä enemmän kuin moraalinen kysymys ihmisen tekemisistä ja laiminlyönneistä, niin oikeutettu kuin omantunnon ratkaisu onkin kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Historian oikeaa ja väärää koskeva tuomio lankeaa vasta toiminnan tulosten selvittyä. Vain kaikkein suurenmoisimmille ihmisille on annettu kyky enemmän tai vähemmän hämärästi nähdä nuo seuraukset ja toimia sen mukaisesti. Suurilla joukoilla, jotka seuraavat heitä, ei ole tätä kykyä, mutta sitäkin voimakkaampi intohimo ilmauksena siitä, että he ovat tietoisia sen hetken vaatimuksista. Noina suurina hetkinä kansojen elämässä on lakina uhrautuminen, ei itsekäs hyvä olo, ja vain niistä voidaan oikeutetusti sanoa: vox populi vox Dei [kansan ääni on Jumalan ääni]. Välistä tapahtuu paljonkin, niin sanoakseni, kansojen päitten yli sellaista, johon he vain vähän osallistuvat, koska yksilöt ovat kukin omassa piirissään huolehtimassa omista suppeammista asioistaan. Mutta tätä hiljaiseloa ei pidä ymmärtää päämääränä, vaan oikeammin välttämättömänä valmistautumisena historiallista toimintaa varten.

Jos siksi oikeus, kuten totuuskin, on itse oma päämääränsä, ja sillä on oikeutuksensa ja arvonsa vain omassa olemassaolossaan, niin sitä ei voida käsittää pelkästään ihanteena, jota ei koskaan vastaisi todellisuus. Päinvastoin on oikea juuri todellisuutta, ei mitään muuta, se on tosiasia, toimi, ja on olemassa vain nykyhetkessä. Tämä on, niin kuin rahvaanomaisesti sanotaan, ihmiselle kova pähkinä purtavaksi. Mutta vastalauseet eivät auta. Yksilön on tunnustettava se tai oltava tunnustamatta. Hänen on taivutettava niskansa historiallisen välttämättömyyden ikeen alle. Hän ei voi viedä elämäänsä nykyhetken ulkopuolelle. Jos hän haluaa saada siinä aikaan jotain muutosta, on hänen aloitettava tunnustamalla sen järjellinen yhteys menneisyyden kanssa. Tämä sama järjellinen yhteys, jota historiankirjoittajat etsivät, on tuo historian oikea, kaksinkertaisessa merkityksessä, niin kuin vanha viisaus sanoo: ”oikea säilyy, väärä katoaa”.

Yksi sellainen Euroopan kansojen historialliseen kehitykseen syvälle juurtunut ilmiö on kansallisuuksien oikeudet. Voidaan sanoa, että historia on tuomionsa julistanut koskien sitä muodostumisprosessia, jossa kansakunnat ovat syntyneet: sen tulokset säilyvät. Kun feodalismin kaatuessa perintöoikeus on lakannut olemasta valtioiden rajojen perustana, ei mitään muuta oikeusotsikkoa ole voitu asettaa sen tilalle valloittamista vastaan kuin traktaatit, jotka ovat enemmänkin palvelleet sen hyväksymisessä ja vahvistamisessa kuin se torjumisessa. Nyt pyrkii kansallismielisyys vahvistamaan asemansa uuden ajan todellisena oikeusotsikkona. Se ei ole perintöoikeuden tavoin riippuvainen luonnollisista välttämättömyyksistä, syntymästä ja kuolemasta, eikä se perustu mielivaltaiseen sopimukseen, vaan se on pysyvä historiallinen tosiasia, jonka poistamiseen vaaditaan vuosisatoja – missä edes vuosisatojen vaikutus siihen enää pystyy.