Filosofista kirjallisuutta
Ei pitäisi tuntua ihmeelliseltä, että aloitamme tämän lehden filosofisella kirjoituksella. Muiden syiden lisäksi tämä johtuu siitä, että filosofia on tiedettä kaikista tieteistä ja sellaisena se kuuluu myös yleissivistykseen paremmin kuin mikään muu tiede.
Väittäessämme näin olemme näennäisesti asettuneet vastustamaan kaikkia niitä, joiden mielestä filosofia päinvastoin enemmän kuin mikään muu tiede on pelkkää koulutietoa. Ja siitä huolimatta koko koulumaailman ulkopuolinen yleisö on meidän kanssamme samaa mieltä. Tämän yleisön piirissä kuulee silloin tällöin valistukselle vihamielistä varoittelua filosofiasta, mutta yleensä tällaiset käenpiiat eivät lainkaan epäröi asettua samalla minkä tahansa filosofisen järjestelmän ja sen oppien tuomariksi. Toisin sanoen he ryhtyvät itse filosofeiksi. Ihmisten enemmistö ajattelee samalla tavalla ja on tavallisesti sitä mieltä, että kaikki muut tieteet edellyttävät tutkimusta, mutta ollakseen filosofi tarvitsee vain istua alas ja filosofoida.
On myös helppoa ymmärtää, kuinka järjetöntä olisi pitää jotain tiedettä vain kouluun kuuluvana. Tieteensisältönä on tietenkin oltava totuus, jos tiede ylipäänsä aikoo olla nimensä arvoinen. Mutta jos sanotaan, että totuus tulee sulkea koulun sisäpuolelle niin silloin kielletään ihmiskunnalta kaikki järki, sitä on silloin vain koulussa. Jos siis filosofia todella on tiedettä, sen täytyy olla myös suurelle yleisölle tarkoitettua tietämistä.
Yleisö ei kuitenkaan saa vaatia filosofialta muuta kuin mitä filosofia on. Jos se pitää filosofiaa vain kokoelmana lauseita, joista saa valaistusta joihinkin erityisen tähdellisiin asioihin, niin sellaisiahan filosofian historia tarjoaa määrättömästi ja silloin on aivan samantekevää, mitä lauseita arvoisa yleisö suvaitsee valita. Mutta jos tunnustetaan, että millä tahansa tällaisella ajatuksella on arvoa vain silloin kun siitä on kovan työn ja tutkimuksen kautta tullut elävää vakaumusta, silloin asetutaan filosofian omalle kannalle. Silloin tarvitsee vain seurata kokemustaan eteenpäin huomatakseen, että elävä vakaumus ei ole mikään kuollut lause, vaan vakaumus ilmenee kaikissa lauseissa elävänä kehittelynä. Toisin sanoen: kaikki todellinen vakaumus ihmisessä muuttaa lauseen pelkäksi merkiksi, jonka merkitys muuttuu, terävöityy ja rikastuu niin kauan kuin hänen vakaumuksessaan on elämää ja voimaa.
Kukaan ei voi hevin kieltää sitä, että näin ymmärrettynä filosofia kuuluu myös suurelle yleisölle. Yleisön vaatimukset tällaisesta filosofiasta ovat aiheellisia kun juuri sanotun kaltaiset pyrkimykset kuuluvat kaikkein jaloimpiin luonteisiin. Koulufilosofi voi tietenkin vastata tähän pyrkimykseen vaikenemisella, mutta tämä hiljaisuus on egoismia, edellyttäen että hänellä on jotain todellista annettavaa tieteelle. Pelkästään ajattelijansa päässä ajatus on voimaton. Vasta kun se tulee ulos, elämään, se näyttää kykynsä kehitellä itseään. Ja tämä kehittely vie myös tiedettä eteenpäin paljon enemmän kuin ajattelijan terävimmätkään spekulaatiot. Filosofian suurimmat edistysaskeleet on otettu silloin, kun ajatus tällä tavoin on osoittanut kuuluvansa koko kansakunnan ja koko ihmiskunnan elämään.
Terveestä järjestä ihmisten suuren massan yhteisenä omaisuutena voidaan siis sanoa pelkkää hyvää. On kuitenkin helppo myöntää, että tätä järkeä ei ole olemassa ilman sivistystä. Ja ellei haluta kiistää tieteen vaikutusta inhimilliseen sivistykseen, mikä olisikin samaa kuin sivistyksen olemassaolon kieltäminen, niin täytyy kai myöntää, että pystyäkseen näin vaikuttamaan tiedemiehen tulee astua koulunsa ulkopuolelle. Mutta tehtävänsä hän täyttää vasta silloin, kun hän koettaa johdattaa suurta yleisöä samalle tielle, jota hän itse on kulkenut.
Asioiden näennäinen hahmo aiheuttaa joskus sen, että filosofien kohdalla halutaan tehdä poikkeus tästä säännöstä. Sanotaan, että filosofian oman luonteensa vuoksi tulee todistaa oma totuutensa järjestämällä ja muovaamalla muita tieteitä. Siksi onkin sanottu, että filosofian pitäisi suuntautua myös suureen yleisöön päin muiden tieteiden ja taiteiden, etenkin kaunokirjallisuuden välityksellä. Sinänsä filosofia on rahvaalle käsittämätöntä ja tuhoisaa. Tällaisesta vaatimuksesta on jo tullutkin aika lailla vallitseva käsitys. Mutta tämän väitteen kumoaa kaikkein yksinkertaisimmin jo se, että jokainen tiede on periaatteiltaan filosofiaa. Ei kai tieto eri tieteiden yhteisistä periaatteista voi olla sen vaarallisempaa kuin näiden tieteiden tunteminen sinänsä, jos niitä ylipäänsä voisi tuntea sinänsä, ilman eri tieteitä yhdistävien periaatteiden tuntemista. Edelleen juuri ne tieteet, jotka käsittelevät ihmiskunnan tärkeimpiä asioita ja ovat lähinnä yleistä tietämystä, muodostavat luonteensa perusteella myös filosofian järjestelmän tärkeimmän osan. Näitä tieteitä ovat oikeusoppi ylipäänsä ja varsinkin valtio-oikeus, samoin kuin varsinainen teologia, dogmatiikka. Sitä paitsi jokainen sivistynyt, henkisesti herännyt ihminen pyrkii tietämisessään päinvastoin kokonaisuuteen, järjestelmälliseen tietämiseen.
Jollei seuraavassa arvioitava kirja pyrikään täysin tyydyttämään tällaista koulun ulkopuolisten ihmisten tiedon tarvetta, niin ainakin se voi ruokkia sitä ja opastaa sitä kohti päämääräänsä.
K. W. E. Mager: Populär Framställning af Hegelska Philosophien, i bref till ett fruntimmer. Käännös ja esipuhe F. G. Afzelius. Tukholma 1843. Hinta 36 killinkiä banko.
Siis Hegelin järjestelmä! Mutta sehän on jo aikaa sitten kuollut ja kuopattu. Se on ”mitätöity velkakirja” ja filosofia kokonaan on ”tehnyt vararikon” – niinhän Upsalan professorit sanovat. Svenska Biet, lähestulkoon ainoa ruotsalainen sanomalehti, jota Suomessa luetaan, on kaksi kokonaista vuotta joka numerossaan todistellut samaa asiaa. Toivomme, että niin suurenmoisesti asiaan perehtynyt lehti jatkaa loistavaa todisteluaan vielä kymmenen vuotta eteenkinpäin.
On kuitenkin syytä olettaa, että järjestelmä, joka on raivannut tiensä useimpiin Euroopan maihin, ansaitsisi jonkinlaista huomiota. Ja koska se täytyy aina uudelleen kumota ja koska sellaiset, jotka eivät muuhun pysty, lakkaamatta toistavat varmuuttaan sen tuhosta, niin on kaikki syyt olettaa tällä järjestelmällä yhä olevan jotain merkitystä. Jokainen, joka vähänkin tuntee saksalaista tieteellistä kirjallisuutta, tietääkin asian olevan juuri näin. Sitä paitsi järjestelmä voidaan kumota vain toisella järjestelmällä. Tosin ei voida kieltää, että melkein joka yliopistolla Saksassa on oma järjestelmänsä. Mutta niitä ei luentosalien ulkopuolella juuri tunneta. Ne kaikki alkavat polemiikilla Hegeliä vastaan ja samalla ne heti ensi askeleesta lähtien rakentavat hänen järjestelmänsä pohjalle. Niin tekevät Fichte nuorempi, Weisse ja Fischer Erlangenissa. He ovat ainoat, jotka ovat kyenneet jonkin aikaa julkaisemaan antihegeliläistä lehteä, kun taas Hegelin koulukuntaan lukeutuvia lehtiä on ollut kolme. Ainoa saksalainen filosofi, joka kulkee omaa tietään ja todella aikoo asettaa jotain kunnollista vallitsevan järjestelmän tilalle, on Reiff Tübingenistä, mutta hänkään ei ole vielä saanut ääntään tämän hetken suunnannäyttäjien kuuluviin.
Se lukija, joka ammentaa tietonsa näistä asioista Svenska Bietistä, ihmettelee varmasti sitä, ettemme ole maininneet Ulricia, jonka nimi Bietin palstoilla näyttää olevan todellinen kaiken hegeliläisyydeksi sanotun meduusanpää. Tosiasiassa Ulrici ei kotimaassaan Saksassa ole filosofien keskuudessa kovin tunnettu eikä tunnustettu. Vain pari teologista julkaisua on Svenska Bietin tavoin ottanut hänet omakseen. Niihin kuuluu Berliinissä ilmestyvä Literarische Zeitung, joka alkujaan oli puolueeton ja vaatimaton kirja-arvostelujen julkaisija. Nyttemmin siitä on tullut kaiken yleisen järjen mahtava vastustaja. Nyt se väittää samalla hurskaalla ja fanaattisella kiihkolla, ettei teologi saa ajatella maailman tuhoutuvan, jos filosofiaa saa opettaa vapaasti tai että saksalaisten kansallinen vapaus on heidän oikeudessaan syödä omaa leipäänsä. Miksikäs ei kaikki tämä sopisi Svenska Bietin palstoille?
Mutta osoittaaksemme, kuinka paljon järkeä ja mieltä tällaisten kiihkoilijoiden väitteissä on, tahdomme esittää samaisen Ulricin lyhyen yhteenvedon tästä asiasta. Magerin teoksen kääntäjä lainaa esipuheessaan Ulricia, joka sanoo seuraavasti: ”Hegelin spekulaation perusprinsiippi on filosofian ainoa tosi periaate, kaikki muut pyrkimykset ovat epäfilosofisia. Hegel on siten näyttänyt ainoan tien, jota pitkin filosofia voi kulkea kohti päämääräänsä, mutta hän esittää prinsiippinsä puutteellisesti.”
Tämä vajavaisuus on toki ollut tunnettu ja tunnustettu asia jo kauan ennen Ulricin kannanottoa. Hänen huomautuksensa ovat osin perusteltuja, mutta monessa tapauksessa ne perustuvat väärinkäsitykseen tai sitten hän ei todista niitä. Tällainen osittainen kritiikki ei kuitenkaan riitä mihinkään ratkaistaessa filosofisen järjestelmän pätevyyttä. Toistamme vielä, että järjestelmän voi kumota vain toisella järjestelmällä. Yksityiskohdista voidaan esittää monenlaisia mielipiteitä, jotka terveen järjen valossa näyttävät täysin päteviltä. Näin ei kuitenkaan voi asiaa ratkaista, sillä järki on tervettä vain silloin, kun järjellisessä tietämisessä ei ole ristiriitoja. Ja tietäminen on järjellistä silloin kun se on kokonaisuus ja muodostaa järjestelmän, jonka puuttuessa ei myöskään ristiriitoja voi huomata.
On vakuuteltu sitäkin, että Saksassa on jo syntynyt sellainen filosofinen järjestelmä, joka syrjäyttää niin hegeliläisyyden kuin kaiken muunkin. Kysymys on 70-vuotiaan Schellingin esiintymisestä Berliinissä. Se herätti nämä toiveet, joita myös hänen omat lupauksensa tukivat. Nyttemmin nämä vakuuttelut ovat vaienneet, kun eräät kuulijat ehkä sinänsä epäoikeudenmukaisesti toimittivat Schellingin luennot suuren yleisön tietoon. Vanhan Schellingin uuden tulemisen merkitystä käsittelemme lähemmin toisella kertaa. Tämänkertaiseen aiheeseemme sopii paremmin jokunen sana filosofisten järjestelmien vaihtumisesta ylipäänsä.
Lukija lienee huomannut, että me emme kuulu niihin hurmahenkiin, jotka kaikista historian opetuksista huolimatta toivovat ja väittävät, että jonakin aikana toden opin tulee olla ikuisiksi ajoiksi pätevä. Tuntuu kyllä hieman oudolta puhua totuudesta, joka pätisi vain jonakin aikana. Mutta siitä huolimatta inhimillinen kokemus ei ihmiskunnan tärkeimmissä kysymyksissä löydä mitään muita totuuksia. Kukaan ei epäile sitä, etteikö väittämä 2 + 2 = 4 olisi ikuisesti tosi. Mutta asiaa oikein harkitessaan huomaa, että tällaiset väittämät ovat hengelle sinänsä vähintäänkin yhdentekeviä. Kukaan ei esim. pidä tällaista väittämää Korkeimmalle Olennolle kyllin arvokkaana tietona, vaan hänen kaikkitietävyydellään ja kaikkiviisaudellaan ymmärretään kyllä jotain aivan muuta. Tai jos ajatellaan, että ihmishenki tuonpuoleisessa saavuttaa ymmärryksen siitä, mitä henki on, niin tuonkaltaisen lauseen tietäminen on siinä yhteydessä täysin tarpeetonta. Asiahan on niin, että luonnon muodot ovat pysyviä, ikuisesti samanlaisia. Mitä abstraktisemmin nämä muodot käsitetään esim. niiden olemassaolona abstraktisessa ajassa ja paikassa, sitä pysyvämmiltä ne näyttävät. Kaikki hengen elämä sitä vastoin on uusien muotojen luomista ja niissä on hengen todellisuus. Yksilön kehitys, kansakuntien ja ihmiskunnan tietämys, oikean olemassaolo valtiossa ja historian kehityskulku, kaikki ne osoittavat jatkuvaa vaihtumista ja siirtymistä uusiin muotoihin. Jos haluttaisiin kuvitella sellainen ajankohta, jolloin tietäminen ja toiminta tapahtuisivat vain annetussa muodossa, jolloin totuus ja oikeus olisi sidottu joihinkin täsmällisiin lauseisiin, niin silloin hengestä tehtäisiin luonnonolento ja vapaus, joka on sen olemus, alennettaisiin luonnonvälttämättömyydeksi.
Jos siis hengen elämä muodostuu tällaisesta kehityksestä – ja kukapa voisi kokemuksestaan sitä kieltää – niin on selvää, ettei totuutta koskaan voi vangita joihinkin lauseisiin. Sillä täytyy tietenkin aina olla tämä muoto, mutta se ei ole luopunut vallastaan omaksua myös jokin toinen muoto. Tietämistä pidetään liian helposti sivuasiana, joka voi olla tai olla olematta, ja se erotetaan mielellään kaikista muista inhimillisistä olosuhteista. Niinpä sanotaan esim., että kreikkalaisten uskonnollinen tieto oli väärää, tuomittavaa epäjumalienpalvontaa. Mutta kreikkalaisille se oli totuutta ja vieläpä niin todellista totuutta, että heidän koko olemisensa oli siitä riippuvaista. Se, joka valittaa, etteivät he tienneet sitä, mikä meidän aikanamme pätee totuutena, haluaa ahtaa koko ihmiskunnan olemisen yhteen ainoaan nykyhetkeen eli toisin sanoen saattaa tämän olemisen lujan, järkähtämättömän luonnonvälttämättömyyden muotoon.
Jos antiikin kreikkalaisilla olisi ollut meidän aikamme tietoisuus, niin neljäs vuosisata ennen Kristusta olisikin ollut 19. vuosisata jälkeen Kristuksen ja ihmiskunta olisi silloin Egyptin pyramidien ja Libanonin seetrien sisar. Mutta vieläkin sanotaan, ettei sellainen totuus, joka pätee vain kunakin aikana, ole mikään totuus. – Silti on kai myönnettävä, ettei kukaan voi tietää toisen tietoisuudella eikä siten mikään aika voi tietää toisen ajan tietoisuudella. Jos tämä väite käännetään toisinpäin, on myös tunnustettava, ettei totuus tarvitse mitään aikaa ollakseen sitä mitä on. Se, mikä jonain hetkenä on totta, on sitä, vaikkei mikään aika rajaisi tätä hetkeä. Tämä voidaan sanoa niinkin, että Korkeimman Olennon maailmansuunnitelma on jokaisena ajankohtana yhtä tosi ja yhtä välttämätön.
Niinpä myös filosofia saanee luvan seurata hengen yleistä lakia. Jos jokin järjestelmä on omana aikanaan tosi, niin sen täytyy saada edustaa totuutta. Sitä, onko se tosi, ei ratkaise mikään tuomioistuin. Enemmistön tuomio ei aina ole varmin. Eikä ole ratkaistu sitäkään, kenellä yksityisellä on oikeus tuomita. Historia antaa tuomionsa järjestelmien säilymisestä tai kaatumisesta aivan samoin kuin kansakuntien ja valtioidenkin. Mutta saman ajan yksilöllä ei ole muuta järjestelmän totuuden tuomaria kuin oma vakaumuksensa eikä siihen ole muuta tietä kuin oma työskentely, oma tutkimus.
Hegelin järjestelmää ei meillä ole niinkään kiistetty kuin tehty epäilyttäväksi. Tämä on tapahtunut Svenska Bietissä, ainoassa lehdessä, jossa me suomalaiset näemme näitä kysymyksiä käsiteltävän. Asian luontoon kuuluu, että niistä on samalla tehty poliittisia puoluekysymyksiä.
Itse asiassa sellainen päivälehti, joka ei ole jonkin puolueen äänenkannattaja, ei kelpaa mihinkään. Paljon puhuttu rauhallinen ja puolueeton keskustelu on yhtä kykenemätöntä valistamaan kuin vakuuttamaankaan suurta yleisöä, joka kaipaa yhtä lailla tiedon levittämistä ja innostuksen virittämistä. Svenska Biet on Ruotsissa ensimmäinen esimerkki poliittisen puolueen perustamasta ja ylläpitämästä lehdestä, joka pyrkii muodostamaan yleistä mielipidettä. On tunnettua, että lehti tuottaa jatkuvasti tappiota, mutta se ilmestyy silti. Tämä todistaa innostuksesta, joka on aivan yhtä hyvää kuin minkä tahansa kirjallisen seuran tai tieteellisen koulukunnan pyrkimykset saada opeilleen kannatusta. Eihän tässä ole kysymys mistään muusta kuin voiton saavuttamisesta vakaumuksen kentällä. Ja meidän aikamme kaunein edistysaskel menneisyyteen verrattuna on se, että yleistä mielipidettä kunnioitetaan voimana, joka viime kdessä johtaa tapahtumien kulkua.
Välttämättä käy kuitenkin niin, että poliittisesti suuntautunut lehti arvioi myös käsittelemiään tieteellisiä kysymyksiä yksipuolisesti poliittisesta näkökulmasta. Näin on käynyt myös Svenska Bietille. Kaikkialta sen hegeliläisyyttä käsittelevistä artikkeleista huokuu kiihkoilu, joka on aivan liian kiukunvihreää herättääkseen luottamusta. Ensimmäisen aiheen tähän kiivaaseen väittelyyn antoi eräs ruotsiksi käännetty teos, valikoima kuuluisan Straussin kirjoituksia. Sen julkaisijaa syytettiin vuonna 1842 harhaoppisuudesta, mutta jury vapautti hänet.
Kirjan sisältämät käsitykset olivat jo filosofisena oppina kohdanneet kirjailijan kotimaassa Saksassa yhtä ankaraa kuin oikeutettuakin vastustusta. Kiivaimpia vastustajia olivat monet teologit ja kirkonmiehet. Mutta jos tunnustetaan, että todellisen kumoamisen on tapahduttava samalla alueella, jolla kumottava mielipide on esitetty, niin tuntuu luonnolliselta, että jos nämä opit ovat filosofista spekulaatiota, niin ne pitää myös siitä käsin kumota. Mitään sellaista Svenska Biet ei ole yrittänyt eikä se ole myöskään perehtynyt siihen, mitä tässä mielessä jo oli tehty. Sen todistelu on ollut vetoamista moniin, usein muuten hyvin hämäriin auktoriteetteihin, sekä mitä erilaisimmista kirjoista poimittujen otteiden yhteenniputtamista.
Svenska Bietin kannalta Hegelin järjestelmästä tuli poliittisesti tärkeä jo niiden ulkoisten olosuhteiden vuoksi, joissa mainittu kirja ilmestyi. Se nimittäin painettiin Aftonbladetin omistajan kirjapainossa ja, kuten yleisesti epäiltiin, myös hänen kustannuksellaan. Sitä pidettiinkin niin sanottujen liberaalien hyökkäyksenä Ruotsin kirkkoa vastaan. Ainakin asialle annettiin tällainen leima.
Hegelin järjestelmä on kuitenkin myös sinänsä asetettu mitä moninaisimpien epäilyjen kohteeksi. Hegelin elinaikana ja heti hänen kuolemansa jälkeen sitä ylistettiin yksinvaltaisen monarkistisen hallitusmuodon oikeuttajana. Myöhemmin sitä on kuitenkin syytetty myös poliittisen omavaltaisuuden puolustamisesta. Tämä on kaikkein paras todistus molempien puolueiden epäviisaasta kiihkoilusta.
Kukaan ei voine estää sitä, että pinnallisesti käsitetty oppi voi aiheuttaa kaikenlaisia äärimmäisyyksiä. Selvää on myös, että Hegelin spekulaatio on kuohuttanut koko kirjallista tasavaltaa enemmän kuin mikään muu Saksassa viimeisen puolen vuosisadan aikana esitetty järjestelmä. Tämä ei merkitse sitä, etteikö nykyinen ajanhenki olisi edistänyt tätä vaikutusta. Hegelin spekulaatiolle on ominaista, että se opettaa ajattelun, järjen ja hengen riippuvuutta omasta itsestään niin että kaikki olemassaolo edellyttää henkeä, mutta henki on oman itsensä työtä. Tämä viaton oppi on kuitenkin helppo käsittää väärin. Sillä jos henki yleisyydessään käsitetään ajasta ja paikasta riippumattomaksi, niin että se olemassaolonsa jokaisena hetkenä on täydellisesti läsnä, niin silloin kielletään helposti koko historia ja siirretään kaikki subjektiiviseen henkeen sellaisenaan, subjektiin.
Näin johdutaan helposti väittämään, että tosi ja oikea ovat kaikesta traditiosta riippumattomia ja että subjekti saa normit niitä varten vain omasta järjestään. Niinpä vaaditaan toisaalta, perustellusti, ettei yliaistillista voida todistella historiallisesti, vaan sen olemassaolon voi todistaa vain uskon, siis tunteen, tai järjen, spekulaation, avulla. Tämä juuri on Straussin johtoajatus hänen tunnetussa teoksessaan ”Leben Jesu”. Mutta kun näin on tultu kysymykseen positiivisesti annetun järjenmukaisuudesta, niin filosofisesti on ollut vaikeaa päästä yleisiä lauseita pidemmälle. On jopa katsottu johdonmukaiseksi kieltää, että esim. jonkin tietyn uskonopin ajatuksia pitäisi voida järjellisesti perustella. Tämän johtopäätöksen perustelu on seuraava: järki ei voi itsestään käsin rekonstruoida historiaa, a priori [ennen aistien välittämää kokemusta] todistaa sen tapahtumien välttämättömyyttä. Mutta positiivisesti annetun, kirkon opin tai valtion lakien ja instituutioiden perusta ja ainoa oikeutus on silti juuri näissä tapahtumissa. Näin ollen siitä, että jotain on annettuna niin kuin on, ei seuraa, että niin tulee välttämättä olla. Tällainen olemassaolon oikeutus ei järjelle riitä.
Näitä oppeja Svenska Biet pukee kaikella sellaisella, jonka on määrä kauhistuttaa hurskaita mieliä ja herättää ärtymystä myös viileämmin asiaa tarkastelevassa. Ja juuri samoja oppeja vastaan lehti niin urhoollisesti miekkailee. Voitaneen sanoa, että Biet on aina ollut aivan liian ihastunut omaan sankaruuteensa, siis omien pöpöjensä pystyttämiseen aina uudelleen, jotta ne sitten voisi yhä uudelleen näennäisesti suuremmin tai pienemmin voimanponnistuksin kaataa. Ei tosin voida kieltää sitä, että nämä opit ovat aiheuttaneet levottomuutta myös Saksassa. Mutta sielläkin on monia Svenska Bietin kaltaisia, joille on edullista liioitella noiden oppien merkitystä, jotta ne itse voisivat sitä loisteliaammin käydä taisteluun ja julistaa Hegelin spekulaation kumotuksi, mitätöidyksi jne. Emme tiedä, johtuuko tämä vakuuttelu tietämättömyydestä vai älykkyydestä. Jokaiselle, joka on lukenut Hegeliä, on joka tapauksessa selvää, että edellä selostettu oppi järjen riippumattomuudesta traditiosta ei ole hänen oppinsa. Opin tunnustajat tosin vakuuttavat, että se olisi Hegelin kannan johdonmukainen seuraus, jota tämä itse ei vain ole tahtonut tai uskaltanut sanoa ääneen. He sanovat näin hyvässä uskossa, sillä heidän opintonsa ovat johtaneet näin pitkälle meneviin johtopäätöksiin. Svenska Bietille ja muille samanlaisille, jotka hyvässä uskossa ja ilomielin hyväksyvät tällaiset vakuuttelut, tilanne on sikäli edullinen, että he itse pääsevät kaikesta asioihin perehtymisen vaivasta.
Filosofista kirjallisuutta [4.4.1844]
Tässä ei voida täysin pitävästi todistaa sitä, että ne opit, joita vastaan Svenska Biet lähinnä taistelee, eivät ole Hegelin oppeja. Mutta jos lukija omien opintojensa tai hyvän uskonsa perusteella hyväksyy sen, että Hegel ei tarkastele ajatusta vain ajattelijan tuotteena, vaan itse ajatteluna, niin todistelu on verrattain helppoa. Silloinhan on selvää, että jokainen ajatus saa merkityksensä suhteessa muihin määritettyihin ajatuksiin. Siten voidaan sanoa, että mistä tahansa määritetystä ajatuksesta käsin voidaan kehittää kaikki muut ajatukset. Ja tämä ”voidaan” on yhtä kuin ”täytyy”. Sillä yhden ajatuksen merkityksen tuntee täysin vasta silloin, kun tietää sen merkityksen ajatusten järjestelmässä.
Siksi Hegel opettaakin, että ajatteleva järki ei ole vain tyhjää ajattelukykyä, vaan se lankeaa yhteen sen järjellisen kehityksen kanssa, jonka jokainen ajatus itsessään sisältää ja jota se vaatii. Siksi ei ole järjen asia asettaa tälle tai tuolle ajatukselle jokin sisältö. Päinvastoin järki osoittaa järjellisyytensä käsittämällä sisällön, ajatuksen merkityksen sellaisena kuin se on ajatuksessa annettu. On siis ajateltava niin kuin ajatus itse vaatii.
Kuka tahansa ymmärtää helposti, että kaikki ihmisten käsitteet ovat saaneet merkityksensä aikojen kuluessa. Sama sana merkitsee eri aikoina samaa asiaa – niin ainakin luullaan – mutta itse asiassa minkään sanan merkitys ei säily muuttumattomana ja asian, jota se merkitsee, täytyy myös toisena aikana olla jokin toinen. Jos kysymys on aistimellisista esineistä, niin ainakin silloin ajatellaan, että esine on aina sama. Voidaan kysyä, eikö se ole sama aurinko, jota tuhansia vuosia sitten kutsuttiin ja nyt kutsutaan samalla nimellä? Se aurinko, jota ”tarkoitettiin”, on varmasti sama nyt kuin silloinkin. Mutta esimerkiksi kopernikaaninen järjestelmä antoi ajattelevalle ihmiselle kokonaan toisen auringon käsitteen kuin hänellä oli aiemmin ja sanan nimeämä esine niin ollen muuttui hänelle joksikin aivan toiseksi.
Yliaistillisten olioiden suhteen asia on vielä selvempi. Oikea ja väärä oli kreikkalaisille kokonaan toinen asia kuin mitä se on kristinuskon peruslauseiden mukaan. Eikä pidä sanoa, että vain oikean käsite on muuttunut. Sillä on kristittyjen valtioiden laeissa ja instituutioissa, koko yhteiskuntaelämässä uusi, aivan toisenlainen olemassaolo ja se todellakin on asiana jotakin aivan muuta.
Jos tässä esitettyä ajatellaan tarkemmin, niin oivalletaan, ettei oppi järjen riippumattomuudesta traditiosta voi kuulua Hegelin spekulaatioon. Se ei todellakaan ole niin uusi asia. Sitä on esitetty kautta aikojen ja viimeksi sitä ovat voimakkaasti kannattaneet Ranskan ensyklopedistit. Hegel vastusti melkeinpä liiankin kiivaasti tällaista käsitystä järjen ja tradition suhteesta. Siitä huolimatta se on haluttu esittää hänen prinsiippiensä johtopäätökseksi ja näin on tämän opin mukana voitu tuomita myös Hegelin ajatukset.
On kuitenkin selvää, että jos järjestelmän erityinen metodi on juuri käsitteen sisäisen merkityksen kehittely, niin tämä metodi samalla tunnustaa tradition merkityksen spekulaatiolle. Samoin voidaan tässä mielessä pitää yhdentekevänä, mistä käsitteestä kehittely aloitetaan, koska kehittelyn täytyy välttämättä johtaa toisiin käsitteisiin ja siten voidaan väittää jokaisen käsitteen liittyvän tuhansin sitein ihmiskunnan koko sivistykseen sellaisena kuin se vuosisatojen kuluessa on kehittynyt.
Emme siis suinkaan väitä, ettei filosofia milloinkaan voisi järjellisesti oikeuttaa olemassa olevaa ja historiallisesti annettua, tai että filosofia sanoutuisi irti siitä, missä kaikki inhimillinen tietäminen elää ja liikkuu. Päinvastoin filosofialla Hegelin tälle tieteelle antamassa muodossa on se perusperiaate, että järjellinen ajattelu on historiallisesti annetun, ihmiskunnassa elävän tietämisen omaa kehitystä. Tämä filosofia ei siten oleta sellaista järkeä, joka olisi vain yksilön synnynnäinen, sivistyksestä ja historiallisesta traditiosta riippumaton kyky. Yhtä vähän se myöskään opettaa abstraktista itsetietoisuutta. Se nimittäin tunnustaa, että mitä enemmän ihminen tulee ulos vain omasta itsestään ja paneutuu historiallisesti annettuun, sitä paremmin hän tulee tietoiseksi myös omasta olemassaolostaan.
Sanoimme siis, että ihmiskunta, ihmiskuntaa läpäisevä tietämys, kehittää itse itseään ja se yksilö, joka käsittää tämän kehityksen, ajattelee järjellisesti. Mutta tämän väitteen kautta myönnetään myös, että olemassa oleva ja historiallisesti annettu on jatkuvaa kehitysprosessia. Jos yksilö nimittäin käsittäisi olemassa olevan joksikin kiinteäksi ja muuttumattomaksi, niin silloin ihmishenki, kuten edellä on esitetty, alennettaisiin pelkäksi välttämättömyyden ohjaamaksi luonnonesineeksi. Mutta siitä seuraa myös, että historiallisesti kadonnut voidaan ja se pitää ymmärtää ja käsittää vain nykyisyydessä, siis sillä korkeimmalla tasolla, johon se itse on päässyt. Niinpä Hegel todellakin väittää, ettei yliaistillisesta voida esittää historiallisia todisteita, vaan sen totuus pitää todistaa vain järjen avulla. Edellisestä käy ilmi, että tämä lause pysyy voimassa ilman että kiellämme tradition totuutta. Muistettakoon vain, että traditionaalinen elää ja sillä on olemassaolonsa nykyisen ihmiskunnan tietämyksessä.
Kenties olemme väsyttäneet lukijan näillä tarkasteluilla. Myönnämmekin kernaasti, että tämä on ollut meille tärkeämpi asia kuin itse kirjan arvostelu. Haluamme kuitenkin vielä lyhyesti esitellä sen mielestämme merkittävintä sisältöä.
Jo kirjan nimi antaa ymmärtää, että kyseessä on yritys antaa suurelle yleisölle jonkinlainen käsitys Hegelin syvämietteisistä opeista. Näin ollen on myös selvää, mistä näkökulmasta teosta tulee arvostella. Sen arvo riippuu siitä, kuinka tekijä on onnistunut kansantajuistamaan esitystään ilman että se samalla menettäisi kaiken todistusvoimansa.
Tässä suhteessa kirjan alku- ja loppupuoliskoa on mielestämme arvosteltava eri tavoin. Alkuosa on useimmilta kohdiltaan niin selkeästi ymmärrettyä ja esitystavaltaan helppoa, että kenen tahansa olisi vaikea asettua kilpasille kirjoittajan kanssa. Alkupuolellakin on silti heikkoja kohtia, osin itse aiheen luonteen ja osin Hegelin käsittelytavan vuoksi. Niinpä esim. kirjoittajan luonnonfilosofiaa käsittelevästä esityksestä ei löydä sen paremmin Hegelin ajatuksia tästä aiheesta kuin sen merkitystäkään Hegelillä. Mutta tämä tieteenhaara onkin näihin asti ollut varsin vähän harrastettu. Luonnontieteiden nykyinen tila ei anna luonnonfilosofialle juurikaan menestyksen toiveita ja Hegel on tällä alueella tehnyt niin selvästi osoitettavia virheitä, että kirjoittajan suppeus tässä kohdassa ansaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta. Ja jos muualla onkin sellaisia puutteellisuuksia, jotka olisivat korjattavissa, niin useimmiten ne koskevat vähemmän tärkeitä asioita, etenkin kun ottaa huomioon, kunka vaikeaa tämänkaltaisessa kirjassa on tehdä eroa välttämättömän ja toisarvoisen välillä. Tämä siis kirjan alkupuoliskosta.
Kirjan loppupuoli sitä vastoin on heikompi sekä asian käsittämisen että esitystavan suhteen. Tekijä käsittelee tässä hengenfilosofiaa eikä hän alkupuolen tavoin tyydy yleisiin tarkasteluihin, vaan etenkin uskonnonfilosofiassa menee yksityiskohtiin saakka. Tästä osasta löytäisi monia oikaisemisen arvoisia virheitä, mutta yksityiskohtiin menevä kritiikki on vastoin lehtemme linjaa eikä se olisi mahdollista tilankaan puolesta. Luulemme kuitenkin hyödyttävämme lukijaa, jos pyydämme häntä pitämään mielessään sen käsityksen absoluuttisen hengen ilmenemisestä luomakunnassa, johon seuraavassa viittaamme ja joka mielestämme on yhdenmukainen Hegelin käsityksen kanssa. Ainakin lukija huomaa, että tämä ei ole se oppi, jota hän kenties Svenska Bietistä on oppinut pitämään niin taivaita kaatavana ja valtakuntia tuhoavana.
Kun siis opetetaan, että sama henki ilmenee sekä luonnossa että maailmanhistoriassa, niin tämä ei ole yhtään hämmästyttävämpää kuin oppi siitä, että molemmat ovat samaa hengen työtä. Luonnon ja maailmanhistorian suhde toisiinsa ei kuitenkaan käy tästä kirjasta kyllin selvästi ilmi, sillä tässä kohdin tekijä vain toistaa tavallisesti käytettäviä termejä ilman selkeää oivallusta. Tämä kysymys on siten sama kuin äsken mainittu kysymys absoluuttisen hengen ilmenemisestä luomakunnassa. Koskeehan myös tämä kysymys kuolemattoman hengen suhdetta katoavaiseen, yliaistillisen suhdetta aistilliseen.
Meidän mielestämme yksinkertaisin tapa käsittää tämä suhde on lähteä liikkeelle naturalistisesta käsityksestä ja tarkastella koko maailmanrakennusta saman elämää antavan hengen läpäisemänä niin että tämä henki ilmenee ja se on olemassa kaikissa tämän maailman ilmiöissä ja ihminen on sen tuottama niin kuin muutkin luonnontuotteet. Luonnon suuressa valtakunnassa ei kuitenkaan ole mitään ihmisen kaltaista. Hänellä nimittäin on itsetietoisuus, ja se on mukana hänen ajattelussaan niin että hän voi mielikuvituksessaan antaa koko maailman hävitä ilman että hänen itsetietoisuutensa katoaisi tämän ajatuksen moninaisen sisällön mukana. Juuri tässä tietoisuudessa on hänen ajattelunsa ja hänen vapaan tahtonsa perusta. Kuinka tällainen itsenäisyys voisi olla luonnon sokeasti vaikuttavien voimien tulosta, sitä eivät naturalistit pysty sanomaan. Siksi se filosofia, joka asettaa hengen kaikkien olioiden yläpuolelle, sanookin: tämä itsetietoisuus on samaa henkeä, joka ilmenee luonnossa – mutta henkeä itsetietoisuutena. Vaikka henki nyt näyttääkin olevan jotain olioiden ketjussa myöhäisempää, niin itse asiassa se muodostaa ketjun ensimmäisen yhtä hyvin kuin sen korkeimmankin muodon. Tätä ei tarvitse mieltää ajallisesti niin että henki edeltäisi luontoa. Mutta koska itsetietoisuus välttämättä edellyttää tietoisuutta luonnollisista olioista, joista se sitten kääntyy itseensä, niin itsetietoisuus, henki, voidaan käsittää jatkuvana prosessina, jossa se edellyttää luonnon ja siitä kääntyy takaisin itseensä. Onko tällä prosessilla ollut jokin alku ja koska se ollut, on tässä toisarvoista. Suhde on joka tapauksessa tällä hetkellä kaiken aikaa jatkuva.
Kokemus vahvistaa tämän, mitä ihmishenkeen tulee. Yhtä hyvin yksilön kuin koko ihmiskunnan elämä muodostuu hänen pyrkimyksestään vapautua luonnon kahleista, luonnonvälttämättömyydestä ja luonnollisten halujen ylivallasta sekä kohota pelkkien vaistojen ja pelkän aistillisen yläpuolelle ajattelemaan yliaistillista maailmaa. Mikä siis muodostaa sekä yksilön että ihmiskunnan historian, sitä myös filosofia pitää hengen ja luonnon suhteen selityksenä. Ja koska filosofia näkee, että historia on hengen vapaata tekoa, niin se ei sano henkeä luonnon tekemäksi vaan väittää: tämä luonnon edellyttäminen juuri on hengen olemus. Sillä palaamalla luonnosta takaisin itseensä henki toteuttaa vapautensa.
Tämän käsityksemme olemme halunneet esittää korvaamaan niitä epämääräisempiä käsityksiä hengen ja luonnon suhteesta, joihin kyseessä oleva kirja voisi antaa aihetta.
Erehdyttäisiin kuitenkin pahasti, jos luultaisiin filosofian tyytyvän tähän abstraktiseen käsitykseen hengen olemuksesta. Päinvastoin filosofia uskonnon tavoin opettaa, että vain Jumalan kanssa sovintoon päässyt ihminen vastaa tätä hengen käsitettä. Mutta sanottakoon filosofiasta sitten mitä tahansa, niin se ei leiki sanoilla. Siksi se käsittää apostolin sanat ”En minä, vaan Kristus minussa” aivan sananmukaisesti. Niinpä on myös helppo ymmärtää, kuinka filosofia voi opettaa saman hengen elävän luonnossa ja ihmisessä. Tämä henki ei ole yksilön, subjektin itsetietoisuutta, vaan absoluuttinen henki, joka elää ja vaikuttaa subjektissa.
Ja nyt olemme tulleet erääseen arkaan kohtaan, ei vain käsillä olevassa kirjassa, vaan Hegelin spekulaatiossa ylipäänsä. Juuri tässä kohdassa se on saanut monenlaista moitetta sekä älykkäiltä että vähemmän älykkäiltä kiivailijoilta. Syytökset keskittyvät siihen, että hegeliläinen spekulaatio tässä hävittää vuoroin korkeimman olennon, vuoroin ihmisen persoonallisuuden käsitteen. Ja rehellisesti sanoen spekulaatio näyttääkin johtavan samaan käsitykseen ihmisen persoonallisuudesta, jota mystikot ovat kautta aikojen esittäneet opettaessaan, että vasta ihmishengen vaipuminen jumalalliseen henkeen johdattaa sen itseensä ja antaa hänelle oikean itsetietoisuuden. Tämän mukaan ihminen siis lujittaa persoonallisuuttaan sitä enemmän, mitä perusteellisemmin hän luopuu minästään. Uudempi filosofia ei kuitenkaan luonnollisesti pysähdy tähän tunteen passiiviseen vajoamiseen kohti absoluuttia, josta mystikot ovat turhaan koettaneet pitää kiinni. Filosofia vaatii päinvastoin kaksinkertaista energiaa, ajatuksen järjellisyyttä ja yleispätevyyttä sekä siveellisesti oikeaa toimintaa.
Mager ei esitä kyllin selvästi ja varmasti tätä oppia Hegelin spekulaation oppina. Mutta uskomme, että tarkka lukija myös hänen esityksestään huomaa tämän käsityksen olevan sopusoinnussa koko järjestelmän tarkoituksen kanssa. On myös totta, että vain harvat Hegelin koulun kannattajista tunnustavat tämän ajatuksen kuuluvan Hegelin järjestelmään. Teoksessaan ”Entwickelungs Geschichte der neuesten Philosophie”. Berlin 1843, Michelet lukee heihin itsensä ja Vatken, nuoren teologin Berliinin yliopistossa. Uskomme kuitenkin, että tämä kanta tulevaisuudessa tulee osoittautumaan ainoaksi, joka voi pitää pintansa niitä straussilais-feuerbachilaisia oppeja vastaan, joita vastaan Svenska Biet turhaan suitsuttaa vanhaa nuorekkuuttaan.
Mutta Magerin kirja koostuu kirjeistä eräälle naiselle ja siitä emme ole vielä sanoneet mitään. Vilpitön käsityksemme on, että harvat, itse asiassa hyvin harvat naiset meidän maassamme jaksavat lukea enemmän kuin ensimmäiset 20 sivua. Edelleen tätä kirjaa, kuten filosofiaa ylipäätänsäkään, ei voi suositella niille jotka eivät tunne vakaumuksen tarvetta, koska heillä jo on vakaumus ihmiskunnan tärkeimmistä asioista. Mutta vaikka onkin syytä olettaa tällaisen asenteen olevan harvinaisempi miehillä kuin naisilla, joille tunne helpommin riittää vakaumukseksi, niin sehän ei estä ensin mainittuja lukemasta sitä, mikä jälkimmäisille on turhaa. Olemme sitä mieltä, että jos tämän kirjan lukee johdatukseksi jatko-opiskeluun, niin se vaiva ei ole mennyt hukkaan. 36 killingillä ei voi odottaa tulevansa filosofiksi, mutta pelkästään uteliaillekin kirja voi tarjota jotain tietoa niistä asioista, jotka nykyään askarruttavat niin monia kirjallisesti sivistyneitä. Ehkä se innostaa myös oman vakaumuksen etsimiseen.
Kuinka luonnontutkimus geologian alalla kieltää itse itsensä
Jos sanoisimme, että jotkut nykyajan etevimmätkin luonnontutkijat tuntevat tiettyä halveksuntaa spekulatiivisia tieteitä kohtaan, niin tätä arviota pidettäisiin kenties puolueellisena. Seuraavassa osoitamme kuitenkin täysin pitävästi, että näin saattaa tapahtua silloin kun luonnontutkija kokemushavaintojensa perusteella ryhtyy esittämään yleisiä lakeja. Monet luonnontutkijat itse taas myöntävät tai väittävät, ettei tieto luonnon yksittäisistä ilmiöistä ole kovin kiinnostavaa niin kauan kuin siitä ei voi tehdä ihmisen maanpäällistä tarkoitusta valaisevia johtopäätöksiä.
Geologia on tässä mielessä kiehtovaa myös asiaan vihkiytymättömän kannalta. Viimeaikaiset tutkimukset ovat ainakin antaneet niille arvoituksille, joita tämä tiede on aina pitänyt sisällään, jonkin täsmällisen muodon. Jotkut ylistävät edistyksenä sitä, että geologia ei enää nykyään askartele minkäänlaisten kosmogonioiden [oppi maailman alkuperästä] parissa. Mutta sisimmässään jokainen varmasti myöntää, että kaikkein kiinnostavimpia tietoja ovat ne, jotka antavat jonkinlaista aavistusta maapallomme alkutilasta ja sen ensimmäisistä mullistuksista. Samoin myönnetään, että kosmogoniaa tulee ainakin pitää päämääränä, johon geologia ja koko luonnontiede pyrkivät ja johon niiden pitää pyrkiä. Tällä emme edellytä sitä, että maapallon muodostuminen pitäisi ajoittaa johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen menneisyydessä. Päinvastoin luonnontieteet näyttävät osoittavan, että tuo muotoutuminen on samaa kuin maan olemassaolo jokaisena hetkenä. Ja jos täydellinen tieto luonnon taloudesta siten osoittaisi, että kaikki sen ilmiöt jatkuvassa kiertokulussa vaikuttavat toisiinsa, niin tämä antaisi tiedon myös maapallon muodostumisesta.
Nämä vakuuttelut siitä, että on luovuttu luonnollisten olioiden alkuperän etsimisestä, ovat siten yhtä teennäisiä kuin kopeitakin. Mitä iloa minulle on siitä tiedosta, että maapallon massa joskus on ollut juoksevaa nestettä, jos lisään siihen sen, että kasvien ja eläimien ilmestyminen maan pinnalle on minulle täysin selittämätön asia. Myös viimeksi mainitun asian yksityiskohdilla on arvoa vain kuriositeetteina, jotka kiusaavat ja askarruttavat tyhjää uteliaisuutta. Itse asiassa geologia ei ole tähän päivään mennessä päässyt tämän pitemmälle. Sen vuoksi ei olekaan toivottavaa edetä hypoteeseihin, kun edes päätelmiä, joiden varassa mainitut tulokset lepäävät, tuskin voidaan pitää kelvollisina. Olemme kuitenkin varmoja siitä, että tutkimuksen tavoite tulee aina pysymään samana, vaikka päinvastaista kuinka vakuuteltaisiin.
Ei pidä vaieta siitä, että myös spekulaatio tekee omalla tahollaan samanlaisen hypyn kuin luonnontutkimuskin. Spekulaatiohan väittää, että järki itsetietoisuutena on ikuista, eikä vain siinä merkityksessä, että se joka hetki on sitä mitä se on, vaan myös siten, että se energia ja toiminta, joka nyt muodostaa hengen olemuksen, jatkuu ajassa ilman alkua tai loppua. Mutta tämä merkitsee myös sitä, että itsetietoinen henki ylipäänsä on jatkuvassa suhteessa luontoon. Siksi filosofin on, ollakseen rehellinen, jätettävä sivuun kaikki alkua koskevat luulotellut kokemustodisteet. Näin ollen spekulaatio etenee, kuten sanotaan, luonnontutkimuksen paralleelina. Edellinen jättää geologian väitteet sikseen, jälkimmäinen ei välitä siitä, miten järjellisen ja itsetietoisen olennon olemassaolo maan päällä sopii yhteen näiden väitteiden kanssa.
Me emme kirjoita tiedemiehille, ja lyhyttä yhteenvetoa geologian tuloksista ei siksi voi pitää tarpeettomana.
Ensinnäkin maankuori koostuu useista erilaisista kerroksista. Tavallisesti niitä erotetaan kolme: alkuvuoret, siirtymäkivilajit ja kerrostumakivilajit. Alkuvuoret koostuvat etupäässä tavallisesta harmaakivestä, jota on kolmea eri lajia, graniitti, gneissi ja kiilleliuske. Lisäksi alkuvuoriin katsotaan kuuluvan useita muita kivilajeja, niiden joukossa myös tavallinen kalkkikivi ja talkkikivi. Näihin on sekoittuneena erilaisia malmeja. Siirtymäkivilajeja ovat hiekkakivi, niin sanottu alunaliuske, eräs kalkkikivilaji ym. Näissä kivilajeissa tavataan jo joukko merieläinten, sienten ym. kivettymiä. Niiden yläpuolella on paikoitellen vulkaanisia kivilajeja, jotka ovat, kuten nimikin sanoo, muodostuneet vulkaanisten purkausten tuloksena. Kerrostumakivilajeja on lukematon määrä. Niitä ovat eräät hiekkakivilajit, kalkkikivi, liuske, savi, liitukivet, kivihiili, kotilokalkki jne. Näistä kivilajeista löytää kaikenlaisten organismien fossiileja ja monet niistä muodostuvat todistettavasti vain orgaanisista tuotteista. Viimeksi mainittu seikka on tuore havainto, joka tavallisesti yhdistetään Ehrenbergin nimeen, ja se muodostaa siis poikkeuksen siitä, miten kerrostumamuodostumien muuten oletetaan syntyneen. Näistä muodostumista on muuten Pohjolassa varsin vähän merkkejä. Keski- ja Etelä-Euroopassa ne sitä vastoin muodostavat tasankojen maaperän.
Nämä kolme kivilajia muodostavat siis tässä järjestyksessä maanpinnan eri kerrokset niin että siirtymäkivilajit täyttävät alkuvuorten syvänteet ja kerrostumakivilajit levittäytyvät näiden päällä. Alkuvuorten kivilajit eivät ole keskenään missään määrätyssä järjestyksessä, vaan ne ovat sekoittuneet toisiinsa mitä erilaisimmin tavoin. Siirtymäkivilajit ovat sitä vastoin aina kerrostuneet määrätyllä tavalla ja määrätyssä keskinäisessä järjestyksessä. Kerrostumat sijaitsevat aina vaakasuorassa. Kerrostumakivilajit ovat myös vaakasuorissa kerroksissa, mutta monenlaisessa ja tiheään vaihtuvassa järjestyksessä.
Tämän lyhyen selvityksen jälkeen käsittelemme yhtä lyhyesti geologien tapaa järkeillä. Ensinnäkään meillä ei ole alkuvuorten ja malmien nykyisestä koostumuksesta ja tilasta mitään muuta selitystä kuin oletus, että aikojen alussa koko maamassa on ollut sulana. Sitten se on vähitellen viilentynyt, mitä todistaa sekin, että lämpötila nousee mentäessä syvemmälle maan sisään. Tämän avulla selitetään maanpinnan epätasaisuuksien synty. Jäähtyessään pinta nimittäin kutistuu kokoon ja rypistyy kuin kuivattu hedelmä. Tämä kutistuminen jatkuu edelleen, mitä osoittaa Ruotsin ja Suomen rantojen kohoaminen Itämerestä, samoin kuin vuorten halkeamat, jotka ovat voineet syntyä vain tällä tavoin. Sen jälkeen vesi, joka on höyrynä kaiken aikaa ympäröinyt maata, on kerääntynyt syvänteisiin ja niihin ovat laskeutuneet siirtymäkivilajit, jotka ovat olleet veteen liettyneinä siinä järjestyksessä, missä ne nytkin ovat. Tästä todistavat näiden kivilajien sisältämät kivettymät sekä niiden vaakasuora kerrostuneisuus. Tämän rikkoutuminen paikoitellen selittyy sillä, että jatkuvan supistumisen aikana alkuvuoret ovat kohonneet ylös ja nostaneet siirtymäkivilajit pitkin näin syntyvän vuoren reunoja. Sitten vesi on rynnännyt hurjaa vauhtia koillisesta lounaaseen, ottanut mukaansa kivi- ja sorakerroksen, joka on tasoittanut esiin nousevat alkuvuoret, ja siirtymäkivilajit sieltä missä ne eivät ole olleet vulkaanisten kivilajien peitossa. Niin syntyivät kerrostumamuodostumat, jotka puolestaan laskeutuivat vedestä, kun se pysähtyi. Tämä veden liike on se tunnettu vierinkivivirta, jonka Borgå Tidning näköjään haluaa tehdä koko maan muodostumisen liikevoimaksi. Herra Sefström on Ruotsissa tehnyt joitakin tarkkoja tutkimuksia tämän virran jäljistä. Näitä jälkiä on siellä täällä meidänkin maassamme ja ne näkyvät uurteina vuorten koillisrinteillä. Samanlaisia uurteita ei ole niiden etelärinteillä, jonne taas veden pysyessä paikallaan muodostuivat hiekkaharjut, jotka ovat täynnä pyöreitä, sileiksi hioutuneita kiviä. Virran olemassaolosta todistavat sekä mainitut uurteet ja hiekkaharjut että hioutuneiden kivien, vierinkivien olemassaolo, jota ei muuten voida selittää. Virralla on ollut hirveä vauhti ja se on kohonnut aina 800 jalkaa Itämeren nykyisen pinnan yläpuolelle.
Näin siis selitetään, mutta sen pitemmälle ei päästä. Me kysymme silti: mikä aiheutti tuon suunnattoman kuumuuden ja minne se katosi? Miksi maanpinnan sula olotila päättyi? Mistä tulivat siirtymäkivilajit, joiden ainesosat ovat erilaiset kuin alkuvuorien? Mikä pani veden liikkeelle ja mikä sen pysäytti? Miksi se kulki juuri koillisesta lounaaseen? – näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin emme saa luonnontieteeltä minkäänlaista vastausta. Ja silti on varmasti monia luonnontutkijoita, jotka suhtautuisivat säälivästi hymyillen siihen, että joku yrittäisi epäillä heidän selitystensä pätevyyttä – jos sellainen epäily koskaan edes tulee tällaisen miehen tietoon.
Lukija lienee oivaltanut, ettei tarkoituksenamme ole testata esitettyjen kokemushavaintojen varmuutta tai asettaa uusia hypoteeseja aiempia selityksiä vastaan. Tahdomme vain mainita, että sveitsiläinen Agasiz – toivottavasti muistamme nimen oikein – on selittänyt mainittujen uurteiden syntyneen vuoriin jäätiköiden liukuessa vuorenrinnettä alas. Vielä 1841 hänen käsityksensä, joka perustui monivuotisiin havaintoihin Sveitsissä ja Skotlannissa, sai kannatusta myös Saksassa. Tämän teorian mukaan olisi maan pinnalla siis vallinnut yhtä suuri kylmyys kuin edellisen teorian mukaan lämpö. Lämpimän kauden puolesta puhuvat kuitenkin myös kaukaisesta pohjolasta löydetyt sellaisten kasvien ja eläinten fossiilit, jotka vaativat lämmintä ilmastoa. Vielä tärkeämpi todiste on se hieno jauho, jota joskus löytyy soiden pohjalta ja jota on pantu myös hätäleipään. Muiden löytöjensä ohella Ehrenberg on havainnut tämän jauhon syntyneen pienten hyönteisten selkäkilvistä ja se koostuu piihaposta – samasta aineesta, joka on alkuvuoren tärkein ainesosa.
Se riittäköön tästä asiasta. Meidän huomautuksemme koskee tällaisten selitysten koko menettelytapaa, ja väitämme, että luonnontutkimus on niissä pettänyt itsensä. Luonnontutkimuksen pitäisi rakentua vain kokemuksen varaan. Mutta näissä selityksissä ensinnäkin tehdään johtopäätöksiä, jotka perustuvat omaan riittämättömyyteensä ja toiseksi niissä hylätään kaikki kokemus. Ei voida nimittäin ymmärtää, kuinka alkuvuoret olisivat voineet syntyä ilman sulamista, kuinka siirtymäkivilajit olisivat voineet saada niiden sijaintinsa ja simpukkansa, elleivät ne olisi laskeutuneet vedestä. Ei ymmärretä, kuinka vuorissa voisi olla uurteita ja hioituneita kiviä ellei olisi ollut virtaa. Ja silti on lisättävä, että näitä mullistuksiin ei ole mitään selityksiä. Vieläpä siirtymäkivilajien ja kerrostumamuodostumien eri kerrosten laskeutuminen vedestä jää käsittämättömäksi. Sitä vastoin luonnontutkija näkee päivittäin niin kuin me muutkin, että eläimet ja kasvit lisääntyvät vain suvunjatkamisen kautta – mutta äsken esitetyt selitykset kieltävät tämän. Maamassan ollessa sula ei siinä tietenkään voinut olla eläviä organismeja. Kun siirtymäkivilajit laskeutuivat vedestä, saattoi olla vain vesieläimiä. Ja jos graniittipaaseilla olisikin elänyt jotain muita itikoita, niin ne olisivat menneet vierinkivivirran mukana.
Voidaan tietysti sanoa, että siitä, mikä on, on epävarmaa päätellä, että niin on aina ollut tai että niin tulee olemaan. Mutta vielä epävarmempaa on päätellä siitä, mikä on, sellaisia syitä, jotka eivät vain ole kaiken kokemuksen ulkopuolella, vaan jopa kieltävät sen. Sellaiset loppupäätelmät eivät ole edes todennäköisiä. Ja todennäköisyys on kuitenkin enintä, mitä luonnontutkimus voi koettaa saavuttaa kysymyksessä siitä, mikä on ollut tai tulee olemaan.
Geologian todelliset faktat ovat siis hyvin mielenkiintoisia, mutta geologien niistä tekemät maan muodostumista koskevat johtopäätökset ovat varsin epäpäteviä ja epätyydyttäviä. Kenties tulevaisuudessa asia on toisin.
