Nykyinen ajankohta maassamme ei todellakaan ole sovelias suuriin teollisiin yrityksiin ryhtymisen kannalta. Mutta sitäkin sopivampi voi aika olla sen miettimiseen, mitä tulisi tehdä sen jälkeen kun rauha antaa teollisuudelle ja kaupalle uutta vilkkautta.
Vaikkemme olekaan sen tarkemmin perehtyneet rahalaitosten luonteeseen, olemme kauan olleet vakuuttuneita yksityispankkien tarpeesta ja hyödystä tälle maalle. Vakaumukseemme on ollut kaksi syytä: ensinnäkin se täällä saatu kokemus, että maan olosuhteisiin nähden melkoisen suuria pääomia on teollisuuden kannalta hedelmättömästi sijoitettu pääasiassa venäläisiin, vähemmässä määrin kotimaisiin luottopapereihin; lisäksi niitä on suurin, tarkemmin arvioimattomin määrin käteisenä rahana, osin seteleinä, osin metallirahana. Toisena syynä on muiden maiden esimerkki: niissä tunnustetaan, että pankit ovat olleet pääasiallisin vaikuttava keino maanviljelyn, teollisuuden ja kaupan kasvattamisessa sekä ovat edelleenkin välttämättömiä näiden elinkeinojen pystyssä pysymiselle. Pyrimme edempänä valaisemaan lähemmin näitä seikkoja samoin kuin sitä pääasiallista vastaväitettä, joka tällaisten pankkien tarvetta vastaan voidaan esittää ja jonka olemme kuulleet jopa kokeneiden liikemiesten suusta, nimittäin että yksityispankin olisi Suomessa vaikeaa saada pääomiaan sijoitetuksi ja seteleitään kiertoon.
Mutta ennen tätä haluamme kahden aihetta käsittelevän varsin hyvän kirjan johdolla selostaa lukijalle muiden maiden luottolaitoksien ja etenkin yksityispankkien toiminnan yleispiirteitä. Nämä teokset ovat:
1. Om Krediten och Bankväsendet, af Ch. Coquelin. Öfversatt med tillägg af G. Lallerstedt. Stockholm 1854 [Luotosta ja pankkilaitoksesta, kirjoittanut Ch. Coquelin. Käännös ja lisäykset G. Lallerstedt. Tukholma 1854]
2. Försök till en Statsekonomisk Statistik öfver Sverige, af C. A. Agardh och C. E. Ljungberg. 2:a Del. 4. Häftet [Yritys Ruotsin valtiontaloudelliseksi tilastoksi, kirjoittaneet C. A. Agardh ja C. E. Ljungberg. 2. osa, 4. vihko] – tämä myös erillisellä nimellä: Statsekonomisk Öfversigt af Sveriges penningeväsende; jemte Förslag till reform af detsamma [Valtiontaloudellinen katsaus Ruotsin rahalaitokseen, sekä ehdotus sen uudistamiseksi], af C. A. Agardh. Carlstad 1854.
Nro 1 on melkoisen laaja oppikirja, jossa esitetään metallirahan, luoton, pankkien ja pankkiseteleiden historiallinen synty sekä pankkilaitoksen historia viime aikoihin saakka; lisäksi siinä selvitetään, mitä luotto, metalliraha, pankkiseteli ovat ja mitä niiden luonteensa mukaisesti pitää olla. Se ei silti ole oppikirjamuotoinen, vaan koostuu pikemminkin sarjasta tutkielmia; siitä syystä tekijä esittääkin myös omia tutkimuksiaan pankkilaitoksen ja varsinkin yksityispankkien merkityksestä. Nämä tutkimukset ovat erityisen kiinnostavia, koska niissä teoriaan liittyvät kaikkialla historiallinen todistelu, kokemuksesta otetut esimerkit ja puhuvat numerotiedot. Tunnemme liian vähän alan kirjallisuutta voidaksemme arvioida, mikä Coquelinin väitteissä on uutta. Esitys todistaa silti ainakin, ettei kukaan ennen häntä ole niin yksinkertaisesti ja selvästi selvittänyt, että jokainen pankkiyritys on ja sen pitää olla yksityinen liiketoimi, joka kaikkien muiden aikaa vaativien liiketoimien tavoin perustuu vain luotolle, luottamukselle. Hänen näkemystensä yhteenveto tässä asiassa löytyy sivulta 136 ja ed. seuraavien ”yleisten periaatteiden” muodossa:
Jos ei ole totta, että pankkisetelit ovat paperirahaa tai kuvitteellista rahaa, niin silloin ei ensinnäkään kellään ole oikeutta väittää – mitä kuitenkin saa päivittäin kuulla – että vain hallituksella tai sen oikeudenomistajilla on lupa laskea seteleitä liikkeelle, vain sen tyhjän verukkeen varjolla, että rahanlyöntioikeus on suvereenisuuden muuan olennainen osatekijä. Samoista syistä lienee lupa pitää kuvitteluna sitä muka välttämättömänä pidettyä seikkaa, että kaikki pankkisetelit olisi palautettava yhdeksi ainoaksi lajiksi ja niiden täytyisi olla kaikkien peräisin samasta lähteestä; tämän tarkoituksena olisi (kuten uskotellaan) tehdä kuvitteellisesta rahasta samalla tavoin kuin todellisestakin samankaltainen koko maassa. Jos pankkisetelit eivät ole muuta kuin kaupallisia obligaatioita, merkitsee se tosiasiassa sen väittämistä, etteivät pankit itse ole mitään muuta kuin suuria vakavaraisia kauppataloja. Jos tämä selvästi oivalletaan, on vaikeata olla pitämättä väkivaltana, tai lievemmin sanottuna vallan väärinkäyttönä niitä rajoituksia ja kahleita, joilla pankit sidotaan ja vyötetään.
Ei ole millään tavoin välttämätöntä, että lainsäätäjän tehtävänä olisi järjestellä pankkeja omalla tavallaan, rajoittaa niiden toimintaa, antaa määräyksiä niistä operaatioista joita pankit saavat tai eivät saa suorittaa, sanalla sanoen alistaa ne poikkeussäännöstelylle, kuten silti lähes kaikkialla tehdään. Tämä on niin vierasta valtioviisaudelle, että jokainen tähän suuntaan menevä kokeilu johtaa aina turmiollisiin seuraamuksiin. Jokainen, joka haluaa vakavasti perehtyä pankkien historiaan, tulee pian vakuuttuneeksi, että niiden joskus kansoille tuottamien todellisten onnettomuuksien alkuperä on yksistään ja ainoastaan siinä myrkytetyssä lähteessä, minkä hallituksen asiaankuulumaton sekaantuminen muodostaa.
Vielä vähemmän vastaa tarkoitustaan se, että rajoitettaisiin pankkien lukumäärää; sillä niiden luvusta tulee vain tarpeiden määrätä, ja tarpeiden laita on siten, ettei kukaan ihminen voi ennalta tietää niitä; vain kokemus osoittaa niiden olemassaolon, lopputulos vahvistaa niiden aiheellisuuden. Yleensä ottaen voi sanoa, että pankkien lukumäärän kasvaminen on hyvä ja hyödyllinen asia. Mitä lukuisampia ne näet ovat, sitä vähemmän haittoja syntyy niistä osittaisista puutteista, joita pankeilla voi olla. Hallituksen olisi tässä suhteessa turha yrittää määritellä jokin yläraja; hallitus ampuisi ehdottomasti joko yli tai ohi maalin; yhtäältä sen toimet johtaisivat kuristamiseen, toisaalta huijaukseen. Mitä tulee siihen joissakin maissa, eritoten Ranskassa noudatettuun periaatteeseen, ettei sallita enempää kuin yksi pankki, jolle myönnetään muut poissulkeva yksinoikeus, niin lienee tarpeetonta haaskata sanojaan sen kommentoimiseen.
Siis: pankkien perustamisen pitää olla jokaisen oikeus, eikä pankkitoimelle pidä asettaa sen enempää esteitä, kahleita tai rajoituksia kuin minkään muunkaan kauppayhtiön liiketoimille.
Kuitenkin, koska nämä laitokset vaikuttavat paljon suuremmassa määrin kuin tavalliset kauppayhtiöt maan hyvinvointiin – tämä vaikutus on suorassa suhteessa niiden merkitykseen – niin on vain oikein ja kohtuullista, että hallitus kiinnittää niiden toimintaan suurempaa huomiota kuin tavallisiin kauppayhtiöihin ja että niitä koskevat lait kiinnittävät niihin enemmän huomiota ja valvovat enemmän. Seuraako tästä nyt, että hallituksen ja lain tulee katsoa pankkien perään ja sälyttää niiden kannettavaksi kaikenlaisia poikkeussäännöstelyjä? Ei kylläkään. Mutta kauppaa yleensä koskevia asetuksia ja määräyksiä tulee soveltaa pankkeihin sitä suuremmalla ankaruudella, mitä haitallisempia seurauksia pienimmälläkään löyhyydellä tässä suhteessa on. Mitä niiltä ehdottomasti tulee vaatia, mitä hallituksen on tarkoin valvottava, on että kaikki pankkien tekemät sitoumukset täytetään kirjaimellisesti, ilman vastaväitteitä ja lykkäyksiä, horjumattoman rehellisesti.
Sikäli kuin voimme havaita, on Coquelin täydelleen todistanut näiden jokseenkin kärkevin ilmaisuin esittämiensä periaatteiden oikeellisuuden. Hän osoittaa, että Ranskassa ja Englannissa, missä nämä on sivuutettu ja valtio on säännöstellyt yksityistä pankkitoimintaa etuoikeutettujen pankkien hyväksi, ovat suuret kauppakriisit syntyneet juuri sen seurauksena, että yhtäällä on ollut etuoikeuksia, toisaalla taas rajoituksia. Sen sijaan Skotlannissa ja Uudessa Englannissa sekä Yhdysvalloissa yleensä on pankkitoimen suurempi vapaus suhteellisessa määrin myös pelastanut nämä maat niiltä järistyksiltä, jotka ovat käynnistyneet Lontoosta ja Pariisista käsin.
Meillä tulee pian olemaan tilaisuus perehtyä lähemmin tähän todisteluun. Äsken esitetyn tarkoituksena oli vain lujittaa näkemystä, jonka mukaan pankkitoiminta on samanlainen liiketoimi kuin kaikki muutkin kauppaliiketoimet, että setelien liikkeelle lasku on samaa kuin vaadittaessa lankeavien velkasetelien liikkeelle laskeminen, ja tästä johtuen jokaisen pitää pystyä harjoittamaan kumpaakin yhtä vapaasti.
Koska kuitenkin useimmilla lukijoilla ei liene muuta käsitystä pankista kuin että se on laitos, jolla on parissa kellarissa kulta-, hopea- ja kuparivarastoja ja joka tähän rikkauteen nojautuen laskee liikkeelle seteleitä esimerkiksi kaksin tai kolmin kerroin enemmän kuin sen tämä valuutta on, kaikki kiinne- tai takuulainojen muodossa, niin esityksemme jatkon ymmärtämisen kannalta lienee paikallaan, että tässä esitetään lyhyt katsaus siihen, mitä pankkiliikkeellä meidän aikanamme ymmärretään. Ensinnäkin on kylläkin totta, että pankkitoimen harjoittamiseen – hoiti sitä sitten yksityishenkilö, pankkiiri, tai yhtiö, kuten esimerkiksi Englannin pankki, Ranskan pankki tai niin kutsutut varsinaiset yksityispankit, tai valtio, joskaan ei hallitus, kuten esimerkiksi Ruotsin pankki – vaaditaan enemmän tai vähemmän merkittävä peruspääoma, osin käteisenä rahana, osin vastaavan muun omaisuuden muodossa. Yhtiöpankkien kohdalla on asianlaita tavallisesti niin, että osakkeita vastaan merkitty pääoma maksetaan vain osittain, ja jäljelle jääneen suuremman osuuden vastineeksi asetetaan hyväksyttävä takuu. Yhtiömiehet puolestaan voivat vastata pankin liiketoimista joko koko varallisuudellaan ja sillä, mitä he vastaisuudessa perivät tai hankkivat, kuten asianlaita luonnollisesti aina on yksityisen pankkiirin kohdalla, tai sitten he vastaavat vain osakkeissa merkityn määrän ja tätä vastaan asettamansa takuun verran. Jälkimmäistä muotoa pidetään parempana, koska suurempi määrä henkilöitä pystyy näin sijoittamaan osan omaisuuttaan pankkiosakkeisiin.
On nimittäin selvää, ettei mitään suurempaa liiketoimintaa pysty harjoittamaan ilman omaa pääomaa, ja että siihen tarvittavaa luottoa ei aina pysty hankkimaan pelkästään henkilökohtaisella uskottavuudellaan. Pankkitoimi varsinkin vaatii paljon harkintaa, taitavuutta ja täsmällisyyttä; se on kuten liikkeenharjoittaminen yleensä altis suuremmille häiriöille riippumatta siitä, mitä pankkiiri henkilökohtaisesti tekee, ja häiriöt voivat tuottaa tappioita, joita mahdollinen voitto ei niin helposti korvaa.
Mutta aivan kuten se liikemies, joka ansaitsee vain oman pääomansa, ei luoton, toisten parissa nauttimansa luottamuksen varassa, tekee vain pieniä liiketoimia, samoin pätee tämä aivan erityisesti pankkiiriin ja pankkiyhtiöön. Pankkitoiminnassa on suorastaan pääasiana ansaita luotolla ja toisten rahoilla.
Kaikkein hyödyllisintä näet, mitä pankki voi tehdä, on että se ottaa rahaa niiltä, joilla sitä on yli tarpeen – tai paremmin, joilla on rahaa, mutta joilta puuttuu into tai keinot saada se kantamaan hedelmää jossain elinkeinossa – ja jakaa nämä rahat niille, jotka sitä tarvitsevat harjoittaakseen jotain teollisuustoimintaa, mille ovat omistautuneet. Pankkiliikkeen voitto muodostuu korvauksesta siitä riskistä ja vaivasta, mikä syntyy välitettäessä rahaa niiltä, joilla sitä on, niille, jotka sitä tarvitsevat.
Pankin kannalta helpoin tapa saada rahaa on siis talletusten vastaanotto, säästöpankkina toimiminen suuressa mittakaavassa. Kuten tiedetään, ei meillä Suomessa ole mitään muita talletuspankkeja kuin säästöpankit. Mutta näihin ei kuka tahansa saa tallettaa rahaa, ei myöskään yli tietyn summan. Ne ovat näet työtätekevän luokan hyväntekeväisyyslaitoksia; eikä niiden palkatta työtään tekevältä hallinnolta voi vaatia, että sillä olisi vastuu ja vaiva varakkaan väen rahojen säilytyksestä, vielä vähemmän koron maksamisesta siitä.
Nyt näyttää selvältä, että pankin pitää maksaa korkoa kaikista talletuksista. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla asiainlaita. Mutta jos korkoa maksetaan, antaa pankki talletussummaa vastaavan korkoa tuottavan paperin, joka lunastetaan vaadittaessa tai lyhyemmän tai pitemmän irtisanomisajan jälkeen. Nämä obligaatiot ovat juoksevia ja kiertävät rahana mieheltä miehelle. Korkomäärän täytyy riippua näistä eri ehdoista ja yleensä suuremmasta tai pienemmästä talletusten määrästä. Jos pankille nimittäin tarjotaan enemmän rahaa kuin mitä se vaikeuksitta voi käyttää, on seurauksena korkokannan lasku. Helposti havaitsee silti, että missä on useita pankkeja ja kilpailu sen seurauksena suuri, talletusten korkokannan täytyy pysyä vakaana pidempiä ajanjaksoja. Sellainen pankki näet, joka pienimmänkin vaikeuden pilkistäessä laskisi talletuskorkoa, menettäisi pian tallettajansa.
Englannin ja Ranskan pankit esimerkiksi eivät maksa mitään korkoa talletuksista. Ranskan pankista olemme löytäneet sen tiedon, että se asettaa talletustodistuksen koko summalle, minkä vain tallettaja voi esittää lunastettavaksi. Mutta täällä kuten Englannin pankissakin on tapana, että pankki maksaa tallettajalle hänen tekemiensä määräysten mukaan ja lunastaa hänen velvoituksensa aina talletussummaan saakka. Tai sitten nämä maksut suoritetaan niin kutsuttuna tilille merkintänä siten, että yksi tallettaja antaa maksettavaksi veloituksen, toinen, jolle ensin mainitun on suoritettava maksu, saa hyvityksen. Näitä talletuksia tehdään siksi, että rahat pysyvät varmemmin pankkiholvissa kuin omassa kassakirstussa, ja myös siksi, että maksuunpanot, suoritettiin ne sitten suoraan tai tilille merkiten, mistä ei koidu lisäkustannuksia, sujuvat helpommin. Rahojen virtaaminen varsinkin Lontooseen ja molempien pääkaupunkien suuriin liiketoimiin saa aikaan sen, että kyseiset talletukset nousevat suunnattomiin summiin, vaikkei niistä maksetakaan korkoa.
Kun pankki hoitaa maksuja tallettajan laskuun, on sillä tässä ensimmäinen tilaisuus laskea omia seteleitään liikkeelle.
Korottoman rahan saaminen on kyllä edullisempaa kuin koron maksaminen niistä. Mutta helposti huomaa, että riittävän kilpailun vallitessa korottoman rahan saanti käy ainakin suuremmassa mittakaavassa mahdottomaksi. Mainituilla pankeilla onkin yksinoikeutensa, jotka Pariisissa ja niillä paikkakunnilla missä Ranskan pankilla on haarakonttorinsa, sulkevat pois kaiken kilpailun ja Englannissa rajoittavat suuresti yksityispankkien operaatioita. Coquelin on lisäksi sitä mieltä, että juuri tässä piilee suurien rahakriisien ja kyseisten pankkien jaksoittain uudistuvien suurien ahdinkojen syy. Hänen mielestään säästäjät näet tallettavat niihin rahansa vain toistaiseksi, edullisen sijoitusmahdollisuuden puutteessa; mutta kun jokin tällainen tilaisuus ilmaantuu, tallettajat virtaavat taas pankkiin ja ottavat rahansa pois, minkä seurauksena pankki, joka tällä välin on sijoittanut ne toisaalle, joutuu hankalaan välikäteen. Coquelin jopa väittää, että vaikeus saada mitään korkoa Englannissa on johtanut siihen, että ajoittain on menty liioiteltuihin spekulaatioihin (over trade, liikakauppa), minkä seurauksena on ollut vararikkoja ja lisää pankkitilien tyhjennyksiä. Hän pitää siis pankkien yksinoikeuksia kauppakriisien vaikuttavana syynä. Silti pankkivoitto on suuri ja osakkeenomistajat saavat korkeita vuosittaisia osinkoja.
Kummassakin tapauksessa talletukset kuitenkin lisäävät pankkien varantoja.
Toinen tapa lisätä pankin varantoja ovat niin sanotut diskonttaukset. Pankki ostaa kaikenlaisia luottopapereita, etenkin velkakirjoja ja ns. kotimaan vekseleitä. Tätä ei luonnollisesti tehdä ilmaiseksi, vaan myyjä saa välirahan, jota kutsutaan diskonttokoroksi ja jonka määrä riippuu lähinnä siitä, kuinka pian kyseinen paperi lankeaa maksettavaksi. Sellaisia papereita vastaan pankin täytyy antaa ulos yhtä paljon kuin se saa, vähentäen ainoastaan diskonttokoron; mutta koska pankki voi maksaa seteleillä, joita se itse voi tuottaa mielensä mukaan, hankkii se itselleen tällä tavoin itse asiassa rahojen arvon ja rahaa omia papereitaan vastaan. Vähäisellä miettimisellä oivaltaa, että diskonttauksista tulee näin pankin tulojen päälähde. Talletuksista se tavallisesti maksaa korkoa eikä voi niillä ansaita paljoakaan, vaikka sen tietenkin täytyy vaatia antolainaukselta suurempaa korkoa kuin mitä se ottolainauksesta maksaa. Mutta niistä varoista, jotka pankki diskonttauksella saa käsiinsä, se ei maksa mitään korkoa, ja niiden setelien valmistaminen joita pankki antaa tilalle ei voi maksaa paljoa. Asia on kiinni vain siitä, että saadaan ihmiset ottamaan setelit vastaan. Mutta tätä ei saada muilla keinoin aikaan kuin sillä, miten yksi liikemies saadaan suostumaan toisen vekselin, osoituksen, velkakirjan hyväksymiseen, nimittäin luotolla. Jos yleisö luottaa pankkiin, se ottaa mieluummin sen seteleitä kuin kilisevää rahaa, koska setelien käyttö on mukavampaa.
Keskeytämme tähän pankkien operaatioiden luettelemisen kiinnittääksemme lukijan huomion kahden jo esitetyn operaation, talletusten ja diskonttausten valtavaan merkitykseen.
Ei pidä luulla, että vain suurten kapitalistien tulee sijoittaa varansa pankkiin. Pankki ei voi pitää talletuskorkoa niin ylhäällä, etteivätkö kapitalistit saisi jostain muualta yhtä korkeata korkoa kuin pankki itse lainatessaan talletettuja varoja. Talletuspankkiin tulee pikemmin suhtautua säästöpankkina, mutta suuremmassa mittakaavassa. Niihin pitäisi saada tallettaa pieniä, heti korkoa tuottavia summia määrättyyn minimiin saakka, esimerkiksi viisi tai kolme kertaa niin suuria kuin säästöpankit ottavat vastaan, mutta talletukset saisivat nousta myös mihin summaan tahansa. Kapitalisti voi siis tallettaa tänne rahansa kooten ne suuremmaksi lainaksi. Kaikilla, jotka voivat säästää vain pienemmän summan vuosittain eivätkä koskaan voi ajatella suurempia lainoja, on tässä tilaisuus saada säästönsä kantamaan hedelmää jälkikäteen, kuten on tavallista. Myös moni, joka voisi saada toisaalta korkeampaa korkoa, tyytyy pankin alhaisempaan korkoon, koska hänen ei tarvitse huolehtia kiinnityksistä, panteista tai takuumiehistä ja hänen on helpompi kontrolloida pankin tilaa ja luottoa kuin lukuisia yksityishenkilöitä, hän pääsee velanhausta, konkurssien valvomisesta ym., ja silloinkin kun velvoitteita esiintyy, on hänen vaatimuksensa merkitty pankin kirjoihin. Edelleen hän voi olla vakuuttunut siitä, että pankkikorko suoritetaan aina määräpäivänä; tässä suhteessa hän pääsee kaikesta riidasta ja hankaluudesta. Ja päälle päätteeksi tallettajalla on edelleen rahansa käyttövalmiina. Sillä vaikka obligaatiolla olisikin lyhyenpuoleinen irtisanomisaika, käy pakostakin vain harvoin niin – jos pankin luotto on vakaa – ettei jokainen ottaisi vastaan obligaatiota aivan yhtä mielellään kuin kilisevää rahaa tai korkoa tuottamattomia seteleitä, kun taas jokainen, joka ei heti maksa summaa pois, ilman muuta ottaa mieluummin vastaan korkoa tuottavan paperin kuin jonkun toisenlaisen maksun. Sitä paitsi voidaan myös olettaa, että silloin kun ei ole kyse suurista summista, pankki diskonttaa halukkaasti omia papereitaan. Edelleen: liikemiehillä on usein lyhytaikaisesti hallussaan suurempia summia, ja ne he panevat mielellään kasvamaan korkoa, kun on olemassa täysi varmuus takaisinmaksusta; voi kyllä käydä niinkin, ettei pankki halua ottaa suuria summia vastaan liian lyhyeksi aikaa. Liikemiehillä on sitä paitsi aina varakassa päivittäisiä juoksevia menoja ja odottamattomia tarpeita varten. Maissa, missä pankkilaitos on kehittynyt pitemmälle, jätetään tämäkin kassa pankin hoidettavaksi juoksevalle tilille, joten tallettaja voi milloin tahansa nostaa siitä suuremman tai pienemmän osan, ja pankki lunastaa hänen maksuosoituksensa siltä. Myös se, joka on säästöpankkitalletuksissaan päässyt korkeimpaan summaan minkä pankki ottaa vastaan, voi nostaa tämän summan ja sijoittaa sen talletuspankkiin ja jatkaa uudella vastakirjalla talletuksiaan säästöpankkiin. Säästöpankki taas voi, kun sinne kerääntyy rahaa, havaita kannattavaksi niiden sijoittamisen talletuspankkiin vaikkapa samaa korkoa vastaan, minkä säästöpankki maksaa tallettajille. Sama pätee kaikkiin muihin hyväntekeväisyyslaitoksiin sekä kirkon- ja kunnankassoihin.
Sanalla sanoen: kaikkialla, missä on jotain sivilisaatiota, kauppaa ja liiketoimintaa, ei ole vain luultavaa, vaan varmaa, että pankki joka vastaanottaa talletuksia tulee saamaan enemmän rahaa kuin se tahtoo tai sen on suositeltavaa ottaa vastaan.
Syntyy näet kysymys, miten pankki voi käyttää talletettuja varoja siten, ettei se vain kykene kattamaan niille tulevaa korkoa, vaan itsekin voittaa jotain niiden käytöstä. Eräänä keinona on, kuten sanottu, diskonttaus. Mutta tässä meidän on aiheellista tarkastella lähinnä tämän toiminnan hyvää tekevää vaikutusta yleisön kannalta.
Aivan kuten talletusten kohdalla, ei tässäkään ole syytä ajatella vain suurille summille kirjoitettujen papereiden tai ulkomaisten vekselien diskonttausta. Viimeksi mainitut liiketoimet kuuluvat yksityispankkiirille, joka on yhteydessä ulkomaisiin pankkiiriliikkeisiin ja muutenkin tuntee liike-elämää siinä määrin että pystyy arvioimaan tällaisten vekselien laadun; tätä ei kaikilta pankkien hallinnoilta voi odottaa. Pankin sitä vastoin tulee pitäytyä päivittäiseen rahaliikkeeseen omalla paikkakunnallaan ja niillä seuduilla, missä sillä mahdollisesti on haarakonttoreita. Vähittäiskauppias, tehtailija, käsityöläinen esimerkiksi ostavat tavaroita tukkukauppiaalta. He ottavat tavarat luotolla ja antavat sitoumuksen, että maksavat summan määräajassa myyjälle tai antavat maksumääräyksen. Tukkukauppias voi olla riittävän varma rahojensa saannista sitoumuksen langetessa. Mutta väliaikana hän tarvitsisi niitä liiketoimissaan. Jos hän nyt menee pankkiin ja siirtää sitoumuksen sinne, hän saa heti rahat käteensä diskonttokorolla vähennettynä, jos nimittäin pankki luottaa sitoumuksen esittäjään tai tukkukauppiaaseen itseensä, joka allekirjoituksellaan on ottanut kannettavakseen takaisinmaksun vastuun samalla lailla kuin ensin mainitutkin. Jos sitoumus on vekseli tai osoitus, syntyy vastuu vain siirrosta; jos se on velkakirja, vaaditaan hänen määrättyä osallistumistaan maksun takaamiseen mikäli sen asettaja ei siihen kykene. – Mitä varmempi sitoumus on ja mitä lyhyempi sen aika, sitä pienempi on diskonttokorko. Jos se juoksee korolla, katsotaan tämän eräpäivään saakka muodostavan osan pääomaa, ja sitoumuksen luovuttaja saa pankilta heti myös korkosumman vähennettynä sen diskonttauskorolla. Mitä hän diskonttauksessa menettää, on vähäpätöistä siihen etuun verraten, että hän saa rahat heti käteensä ja voi käyttää niitä liiketoimissaan. Voi myös olla varma, että siellä missä on näin helppoa realisoida velkakirjaan merkitty summa, sitoumukset kulkevat kädestä käteen valuuttana ennen joutumistaan pankin kassaan. Samalla lailla voivat tehtailija ja käsityöläinen myydä tavaransa ajoissa kauppiaalle ja antaa pankin heti diskontata tämän antamat sitoumukset. Myös maanviljelijä voi tällä lailla tyytyä tuotteidensa ostajan antamaan paperiin ja toisaalta saada tällaista paperia vastaan luottoa tarpeisiinsa, jonka ansiosta hän välttyy pakolta myydä tavaransa mihin hintaan tahansa. Tätä voidaan laajentaa edelleen niin, että myös kuluttaja voi tyydyttää tarpeensa luotolla vähittäiskauppiaalta, käsityöläiseltä ym. ja jättää tämän sitoumuksensa samalla lailla diskontattavaksi, mutta sellainen luottojärjestelmä on, kuten kokemus osoittaa, huono juttu: se merkitsee tulojensa syömistä etukäteen; ja pankin pitää varsinaisesti tukea tuotantoa. Vain erityiset olosuhteet voivat sallia poikkeuksen. Kun vähittäiskauppiaan sitä paitsi on helppo saada luottoa, seuraa siitä ilman muuta, että hänkin antaa lyhytaikaista luottoa asiakkailleen; ja tämä vaikuttaa hyvää tekevällä tavalla työläisiin ja köyhempään kansanluokkaan.
Jos nyt silmäämme edellä esitettyä, käy siitä ilmi kaksi johtopäätöstä, nimittäin: missä on talletuksia vastaanottava pankki, siellä ei pennin pyöryläkään makaa käyttämättömänä liikemiehen kädessä; ja missä on pankki, siellä liikemiehellä on aina rahaa.
Tämä on todellista taikuutta, niin että päätä voi huimata kun sitä ajattelee. Sillä ei vain päivittäisiä liiketoimia voida hoitaa, vaan maailmankauppaa hoidetaan todellakin paperilapuilla. Ei pidä uskoa, että kun pankki esittää diskontatut sitoumukset lunastettaviksi, se vaatii kultaa ja hopeaa. Kaukana siitä! Pankin ja jokaisen liikemiehen suurena ilona on päästä näkemästä kultaa ja hopeaa; se näet on kovin raskasta ja kömpelöä ja kustannuksia lisäävä maksuväline. Ei, maailma tahtoo vain hyvää paperia, tai paremminkin hyviä papereita, ja sitä tahtoo pankkikin. Mutta pankki ei pidä omia seteleitään parhaina; se tahtoo ne takaisin niin myöhään kuin mahdollista. Uudet diskontattavat paperit sitä vastoin ovat pankin parasta herkkua.
Mainittuihin kahteen johtopäätökseen voidaan kuitenkin lisätä vielä kolmas: missä on pankki, siellä yleinen liikkeellä oleva pääoma moninkertaistuu.
Pankki näet korvaa obligaatioillaan ja seteleillään heti sen pääoman, joka talletuksina ja diskonttauksina virtaa sen kassaan. Mutta se ei voi pitää koko tätä pääomaa vieraina luottopapereina tai kilisevässä rahassa. Se pitää ainoastaan kilisevää rahaa (tai maassa yleisesti käypää setelirahaa) sen verran kuin on osoittautunut tarpeelliseksi pankin obligaatioiden ja seteleiden lunastamiseksi silloin kun sitä vaaditaan. Muun sisään tulleen pääoman pankki antaa taas mennä ulos toisten operaatioiden kautta: lainoihin ja ennakkoihin. Jo tämä lähes kaksinkertaistaa pääoman. Se liikemiesten välinen luotto taas, joka syntyy heidän asettamiensa sitoumusten diskonttaamisen helppoudesta, lisää yritteliäisyyttä ja tavaroiden menekkiä, joten kyse on vain lyhytaikaisesta luotosta, ja alkuperäinen pääoma, joka aiemmin voitiin käyttää liikevaihdossa esimerkiksi vain kerran vuodessa, voidaan nyt käyttää kolme, neljä kertaa vuodessa. Myyjän ei näet koskaan tarvitse odottaa rahaa ostaakseen lisää. Myös pankin mitä suurimpana etuna on, että käy näin, että käyttöpääoma kulkee sen kassan kautta niin usein kuin mahdollista, ja pankin oman edun mukaista on kaikin tavoin helpottaa tätä kiertokulkua.
Siirrymme nyt niihin kahteen operaatioon, joiden avulla pankki voi päästä tarpeettomasta pääomastaan ja myös laajentaa liiketoimiaan laskemalla entistä enemmän seteleitä liikkeelle, nimittäin antamalla yksityisille ennakkoja suorina lainoina tai ns. kassaluottoina.
Miten pankki antaa lainaa, on lukijoillemme varmaan tuttua. Se tapahtuu kiinnittämällä kiinteää omaisuutta, hypoteekkilainana tavaroita vastaan, kulta- tai hopeapantteja ja takuita vastaan. Mutta kaikki nämä lainat eivät kuitenkaan kuulu hyvin järjestetylle pankkiliikkeelle. Yleensä ei pankin asiana ole antaa pitkäaikaisia lainoja. Sellaisia voi kapitalisti antaa suoraan ilman pankin väliintuloa. Maanviljelyslainoina, manufaktuurilainoina jne. ne kuuluvat vain sellaisille pankeille, jotka ovat samalla valtion tätä tarkoitusta varten perustamia lainakonttoreita. Pitkäaikaiset kiinnelainat eivät siksi myöskään sovi varsinaisille pankeille. Pankki operoi pääasiallisesti luotollaan, eikä pitkäaikaisia operaatioita voi tehdä pelkällä luotolla. Viisas pankin hallinto välttää myös antamasta lainoja takuuta vastaan muuten kuin lyhyeksi ajaksi. Sellaisia lainoja ovat myös niiden paperien diskonttaukset, joissa on kaksi tai useampia nimiä. Jäljelle jäävät siis hypoteekkilainat. Jos hypoteekki koostuu kullasta tai hopeasta, joka sijoitetaan pankin holviin, on operaatio yhtä yksinkertainen kuin varmakin. Jos se koostuu muista tavaroista, jotka täytyy jättää lainanottajan omaan haltuun, perustuu operaatio pääasiassa luottamukselle.
Kassaluotoksi kutsutaan sitä, että pankki avaa konttorissaan liikemiehelle luoton tiettyyn summaan saakka, joko pelkästään hyvän luottamuksen varassa tai sitten jonkun henkilön, jota kohtaan pankin hallinto tuntee luottamusta, antamia takuita vastaan. On selvää, että luotonsaajan täytyy maksaa määrätyn lyhyen ajan sisällä takaisin jokainen summa, jonka hän nostaa tai antaa pankin maksaa puolestaan; tämän määräajan puitteissa hänellä on vapaus maksaa silloin kun hän tahtoo tai voi, kun taas pankki laskee itselleen koron vain siltä ajalta jolloin rahat todella ovat olleet lainassa. Tämäntyyppistä ennakkoa tapaavat antaa varsinkin Skotlannin pankit, jotka viime aikoina ovat vetäneet puoleensa koko Euroopan huomion erinomaisen järjestyksensä ansiosta, mistä niiden on kiittäminen sitä seikkaa, että ne ovat Euroopan vapaimpia pankkeja. Tätä pidetään erityisen hyödyllisenä operaatiotapana ei vain sen tuen ansiosta, joka siitä koituu liike-elämälle, vaan myös koska se vaikuttaa siveellisesti liikemiehiin. Pankin täytyy näet tällaista luottoa myöntäessään katsoa tarkemmin kuin muulloin henkilön luonnetta, elämäntapoja ja hyvää nimeä. Jätämme kuitenkin Coquelinin kerrottavaksi, miten pankkilaitos ja sen synnyttämä luotto ovat vaikuttaneet henkisesti. Muistettakoon, että puhuja on ranskalainen joka puhuu Englannista.
Kun luotosta on tullut vallitseva jossain maassa, se antaa kaikkien kansakuntien elintavoille uuden suunnan. On helppo käsittää, että huolimatta kaikesta siitä helppoudesta, millä pankit myöntävät luottoa, sen saamisen välttämättömänä ehtona on osoittaa ansainneensa sen. Miten halukkaita nämä laitokset saattanevatkaan olla lisäämään asiakkaidensa lukumäärää, eivät ne kuitenkaan voi, koska niillä on omat etunsa valvottavanaan, ottaa asiakkaikseen muita kuin nuhteettomasta vaelluksestaan tunnettuja. Näin ne vaikuttavat melkoisesti kansan siveellisen hengen lujittumiseen. Jotta pääsisi runsaammassa määrin nauttimaan kaikille avoimen luoton eduista, pyrkii itse kukin synnyttämään luottamusta rehellisellä käyttäytymisellä; hän oppii osoittamaan omantunnontarkkuutta kaikissa toimissaan ja varsinkin täyttämään uskollisesti kaikki sitoumuksensa. On myös voitu huomata, että elämäntavan ja tekojen rehellisyys on suorassa suhteessa luoton levinneisyyteen. Eikä tämän paikkansapitävyys käy ilmi vain laina- ja diskonttausoperaatioissa, vaan myös ostoissa ja myynneissä, sanalla sanoen kaikissa yhteisöelämän sopimuksissa ja neuvotteluissa. Kun luotto on harvinaista ja vaikeasti saatavaa, ei kavaltaminen ja pettäminen juurikaan arveluta, sillä petos tuo aina jotain hyötyä, rehellisyys sitä vastoin ei. Jos sen sijaan luotto on laajalle levinnyt, pyrkii itse kukin varmistamaan itselleen osan tätä arvokasta aarretta ja kilvoittelemaan nuhteettomassa vaelluksessa, joka on ainoa keino päästä siitä osalliseksi. Aluksi tämä on vain laskelmointia, melkoisen alentavaa, jos näin haluaa sanoa, meidän ihmisarvomme kannalta; mutta pian tämä laskelmointi muuttuu tavaksi ja siitä tulee ikään kuin koko kansakunnan ajattelu- ja toimintatavan kanssa yhteen kasvanut peruslause.
Täytyy tunnustaa, että tämä töiden ja toimien rehellisyys on verrattomasti yleisempää Englannissa kuin Ranskassa. Englannissa näkee vain vähän tai ei lainkaan noita kauppiaan toiseen kauppiaaseen tai kauppiaan kuluttajaan kohdistamia temppuja ja petoksia, joita valitettavasti saattaa päivittäin nähdä Ranskassa – noita yhtä sietämättömiä kuin kurjiakin temppuja, jotka itse asiassa tuskin hyödyttävät edes harjoittajiaan, mutta koskevat kovasti niistä kärsiviin ja ovat ennen kaikkea erittäin vahingollisia maan liike-elämälle. Emme siksi halua väittää, että tällaiset petokset ovat täysin tuntemattomia Englannissa, mutta siellä ne ovat ainakin erittäin harvinaisia, etenkin korkeamman tason kaupankäynnissä, eikä niillä siellä ole tuota pikkumaista ja ärsyttävää luonnetta minkä onnettomuudeksi voi todeta Ranskassa. Jos Englannissa halutaan harjoittaa petosta, sitä tehdään suuressa mitassa huomattavan voiton toivossa, ei joidenkin kurjien lanttien vuoksi, jotka on saatu tinkimällä tavaran kyynärämitoista, laadusta tai hinnasta. Tavallisesti voi kuitenkin Englannissa kauppaneuvotteluissaan turvallisesti luottaa myyjän sanoihin, ja yleensä niin tehdäänkin. Tärkeimmät liiketoimet sovitaan siellä yhdellä sanalla. Huomattavia tavaramääriä siirtyy siellä kädestä käteen ilman että kenenkään mieleen juolahtaa, paitsi jos ehdoton välttämättömyys siihen pakottaa, tutustua lähemmin niiden laatuun ja painoon. On helppo käsittää, miten kallisarvoista kustannusten ja ajan säästöä tämä merkitsee. Ja mitä etuja suhteessa ulkomaalaisiin koituukaan tästä molemminpuolisesta luottamuksesta ja uskosta toisen kunniallisuuteen! Onko tarpeen muistuttaa, miten monasti Ranskan kauppa on hankkinut itselleen huonon maineen ulkomaalaisten parissa valitettavilla petoksilla, joissa tavaroiden välittömällä lähettäjällä ehkä ei useinkaan ollut osaa eikä arpaa? Englannissa ei mitään vastaavaa satu. Englantilainen tavaranviejä osoittaa tavallisesti rajatonta luottamusta sitä kohtaan, jonka kanssa hän tekee liiketoimia, ilman että huolestuneesti ympäröisi itsensä kaikilla niillä turvatoimilla joihin ranskalaisen tukkukauppiaan on pakko tukeutua. Jos hän haluaa hoitaa tavaralähetyksen ulkomaille, hän tekee vain tilauksen eikä sitten huolehdi siitä sen enempää, täysin varmana siitä että hänen määräyksensä täytetään täsmällisesti. Tätä luottamusta petetään harvoin, mistä todistaa se, että sitä jatketaan edelleen näin pitkäaikaisen kokemuksen jälkeen.
Aloitimme viittaamalla Coquelinin esittämiin pankkiliikkeen ”yleisiin periaatteisiin” ja siirryimme sitten kuvaamaan niitä operaatioita, joista pankkiliiketoiminta koostuu. Kuvasimme myös lyhyesti tämän liikkeen tuottamaa erinomaista etua sille maalle, missä sitä harjoitetaan. Tämä esitys oli tarpeen sen ymmärtämiseksi, mistä on kyse. Palaamme nyt sanottuihin periaatteisiin, ja vaikka aikomuksenamme ei tosin olekaan selvittää tässä pankkilaitoksen varsinaisia perusteita, jatkamme silti Coquelinin tähän liittyvien näkemysten esittelyä antaaksemme lukijalle näin osviitan niiden epäilyjen ratkaisemiseksi, joita hänessä lienee syntynyt koskien pankin kykyä saada aikaan niin suuria asioita kuin äsken esitimme.
Ensinnäkin jokainen kiinnittää varmaan epäilevän huomionsa pankkien setelianteihin. Että pankkien seteleitä voidaan vastaanottaa ja ne menevät yleiseen kiertoon, ei kukaan enää silti kai pidä sen ihmeellisempänä kuin sitä, että yksityisen liikemiehen vekseleillä ja osoituksilla on rajaton luotto kaikkien niiden parissa, jotka tuntevat hänen nimensä. Epäily ei koskekaan nimenomaan tätä seikkaa, vaan pikemmin setelien liikkeellelaskun haittoja. Pelätään, että pankki voi laskea seteleitä liikkeelle niin suuressa määrin, ettei se pysty asiaankuuluvassa järjestyksessä lunastamaan niitä.
Tekijä on nyt sitä mieltä, että setelien liikkeellelaskun tulee olla täysin esteetöntä. Hänen mukaansa se säätelee itse itseään. Lähemmin ajatellen havaitseekin suuremmitta vaikeuksitta, ettei asia riipu siitä, haluaako pankki julkaista seteleitä mielensä mukaan, vaan siitä, miten paljon yleisö näitä seteleitä tarvitsee. Nyt kaikki pankkiliiketoiminta pyrkii tekemään seteleistä yhtä lailla tarpeettomia kuin kilisevästä rahastakin. Pankkiliikkeen tärkein vaikutus näet on, että se kasvattaa luottoa; eikä luotolla tehtyihin liiketoimiin tarvita lainkaan rahaa. Luottokaupassa liikemiehet tekevät itse setelinsä, nimittäin velkakirjat, osoitukset, vekselit. Coquelin kertoo, kuinka tuotannon määrä on Englannissa suunnilleen yhtä suuri kuin Ranskassakin, ja tavaran menekki Englannissa kaksi kertaa suurempi kuin Ranskassa, mutta tästä huolimatta koko Englannin rahapääoma, pankkisetelit mukaan lukien, on 1 500 miljoonaa frangia, mistä puolet on kilisevää rahaa; Ranskassa taas pelkästään metallirahan määrä nousee 3 500 miljoonaan frangiin. Tämä todistaa suuressa mittakaavassa, miten kehittynyt luottolaitos tekee rahasta tarpeettoman. Edelleen kokemus todistaa, etteivät korkeammille summille kirjoitetut pankkisetelit pysy yleisessä kierrossa, vaan palaavat pian pankkeihin; ne eivät näet ole käyttökelpoisia päivittäiseen tarpeeseen. Pankit voivat siis laskea suuremmassa määrin liikkeelle vain pienille summille kirjoitettuja seteleitä; tämäkin estää suuremman setelien emission. Sitä paitsi jonkin pankin setelit – jos niiden tukena ei ole jokin yksinoikeus, kuten että ne muodostavat laillisen maksuvälineen ja hyväksytään kruununveronkannossa – eivät leviä kauas sen paikkakunnan ulkopuolelle, missä on konttori niiden lunastamiseksi. Lopuksi osoittaa Skotlannin ja Yhdysvaltain yksityispankkien esimerkki, että silloinkin kun on olemassa oikeus rajoittamattomaan setelien liikkeelle laskuun, kierrossa olevien pankkisetelien määrä on ja jää verrattain vähäiseksi. Skotlannin pankit menettivät tämän vapauden 1845, jolloin niiden setelien ulosanti rajoitettiin edellisen vuoden keskimäärän tasoon. Maan yli 30 pankilla yli 250 haarakonttoreineen oli silloin talletuksina 30 miljoonaa sterlingpuntaa, mutta keskimäärin vain 3 miljoonaa kierrossa olevina seteleinä. Tämä setelimäärä on pysynyt vakaana kymmenkunnan vuoden ajan. Niiden metallikassa oli silloin noin ½ miljoonaa, mutta nyt se on miljoonan. Yhdysvalloissa oli 1851 yhdeksänsataa kaksikymmentäyksi pankkia, joiden pääoma oli 248 miljoonaa dollaria, setelivaranto 150 miljoonaa ja metallirahaa 50 miljoonaa dollaria. Niin kuin näkyy, pankkisetelit muodostivat Skotlannissa vain 1/10:n talletuksista, siitä pääomasta, jonka varassa nämä pankit varsinaisesti toimivat, Yhdysvalloissa taas 3/8 koko liikepääomasta. Setelien ulosanti olisi kummassakin maassa varmasti ollut suurempi, jos yleisessä kiertokulussa olisi tarvittu enemmän seteleitä. Syynä, miksei se ole noussut suuremmaksi, voi olla ainoastaan, että tämän määrän yli menevät setelit palaavat pankkiin. Toisin sanoen: diskonttauksia ei ole tarjottu eikä ennakkoa pyydetty suuremmille summille kuin että pankkien pääoma ja jo liikkeelle lasketut setelit pystyvät kattamaan sen.
Mitä ylempänä totesimme käyttöpääoman kasvamisesta seteliemission avulla, vaatii siis tämän kokemuksen jälkeen korjausta. Puhuimme siitä, mitä voi tapahtua, mikäli tarve niin vaatii. Yhdysvalloistakin löytyy monia esimerkkejä pankeista, joilla on suunnilleen sama setelimäärä kierrossa kuin koko niiden pääoma.
Tässä onkin kaikki mitä näin aluksi olemme halunneet selostaa hra Coquelinin työstä, jonka sisältämää runsasta tietomäärää ei enempää tarvinne ylistää. Lisäämme vain, että tekijän esitys on yhtä eloisaa ja viihdyttävää kuin hän on näkemyksissään selkeä.
Ja tämän myötä siirrymme nro 2:een, nerokkaan ruotsalaisen piispan omalla tavallaan yhtä kiintoisaan työhön.
Esipuheessa tekijä itse antaa lyhyen esityksen rahalaitosta ja luottoa koskevista näkemyksistään sekä kirjan sisällöstä ja tarkoitusperistä. Hän sanoo:
Tekijän järjestelmä pohjautuu sille periaatteelle, että rahan saanti kaikkeen, mikä antaa korkoa tai on tuottoisaa, on jokaisessa maassa rajaton; ettei Ruotsin siis tarvitse mennä muihin maihin etsimään rahaa, silloinkaan kun sitä tarvitaan miljoonittain. Meidän maassamme tämä lause tuntuu paradoksilta; silti se on totuus, jonka kaikkien muiden maiden esimerkki vahvistaa.
Englanti loi suuressa sodassa Ranskaa vastaan kiertävän 500 miljoonan sterlingpunnan rahavarannon, joka vastasi 6 000 miljoonaa bankoriksiä. Sitä ei aiemmin ollut Englannissa. Rahoja ei saatu kaupasta, niitä ei lainattu vieraista maista, vaan ne virtasivat esiin heidän omasta maastaan niin kuin vesi kivestä, johon Mooses löi sauvallaan.
Ihailemme Amerikan valtavaa kasvua. Mikä on sen pääasiallisin syy? Syynä ei ole mikään muu kuin että rahat virtaavat 800 pankista, ei suinkaan vain maaperän erinomaisuus, joka olisi jäänytkin hedelmättömäksi, mikäli ei rahoissa piilevä elähdyttävä tekijä olisi näistä 800 lähteestä tihkunut sen läpi niin kuin niittyä kastellaan.
Miten Ruotsista voikaan tulla muuta kuin mitä se on, kun sen johtavat valtiomiehet herkeämättä askartelevat tukkiakseen tällaiset lähteet sen sijaan että avaisivat ne.
– – –
Järjestelmä, jota Ruotsissa noudatamme, lähtee tekijän mielestä väärästä rahaa koskevasta käsityksestä; oletetaan että se on vain hopeaa ja kultaa. Tekijä on toisaalla jo aikaa sitten verrannut rahaa pelimerkkeihin, joilla ei itsessään ole mitään arvoa; ne ovat pelkkiä maksu- tai vaihtovälineitä niin kauan kuin peli kestää, ja muutetaan hopeaksi ja kullaksi vasta kun peli on pelattu ja liiketoimet selvitetään. Ja koska yleisen kiertokulun loppuselvitystä ei koskaan saateta päätökseen eikä kokonaisen maan liiketoimista milloinkaan tehdä tilinpäätöstä, ei millään muotoa ole tarpeen, että sen pelimerkkejä koskaan tarvitsee muuttaa hopeaksi ja kullaksi. Vai ovatko Ruotsin bankosetelit muuta kuin pelimerkkejä, jotka täytyy muuttaa hopeaksi vain silloin kun valtakunnan pelin suuri pankkiiri, valtionpankki, lakkaa pelaamasta.
Rahat, sanan laajimmassa mielessä käsitettynä, eivät ole muuta kuin vaatimuksia tai velkoja, joita siirretään; ne eivät ole muuta kuin liikkuvia vaatimuksia tai velkoja.
Mitä muuta pankkisetelit ovat kuin liikkuvia velkoja? mitä muuta vekselit? mitä muuta valtion obligaatiot? Juuri näillä pelimerkeillä voimme hoitaa kaikki juoksevat asiamme, maksaa kaikki ostoksemme ja kuitata kaikki saatavamme.
Pankkisetelit ovat päivittäisiä maksuja varten; vekselit ovat myöhempiä maksuja varten; valtionobligaatiot ovat suuria ja suurimpia varten.
Rahan hankkimisen ongelma ei siis ole muussa kuin siinä, saako velat ja saatavat liikkuvaan muotoon, kiertoon.
Englannissa kiertää vuosittain 50 miljoonaa sterlingpuntaa pankkiseteleinä, 530 miljoonaa £ St. kotimaan vekseleinä ja 750 miljoonaa £ St. valtion obligaatioina, toisin sanoen yhteensä 1 330 miljoonaa £ St. = 16 000 miljoonaa bankoriksiä. Siinä Englannin rahakanta; eikä koko tämä rahavaranto ole muuta kuin liikkuvia, kiertäviä velkoja.
Ruotsissa on tuskin lainkaan kotimaan vekseleitä, ei lainkaan valtion obligaatioita, ja niitä 35 miljoonaa pankkiseteliä, jotka meillä ovat liikkeessä, pyrkii vallassa oleva järjestelmä herkeämättä vähentämään tai pidättämään. Miten Ruotsi siis voi olla muuta kuin mitä se on?
Vaatii jonkin verran pohdintaa, jotta käsittäisi oikein nämä nerokkaalla tavalla ilmaistut näkemykset, joiden oikeellisuus kuitenkin niitä tarkemmin tutkaillessa täytyy myöntää. Coquelinin työn kääntäjä hra Lallerstedt sanoo: Ruotsin pankin setelien ominaisuus toimia valtionrahana, ts. niiden hyväksyminen maksuvälineenä kruununveronkannossa ja niiden yksinoikeus toimia laillisena maksuvälineenä kaikissa käteissuorituksissa, joita saajaosapuoli ei voi kieltäytyä vastaanottamasta – tämä niiden ominaisuus on antanut yleisölle väärän käsityksen setelirahasta ja rahalaitoksesta yleensä. Sama käsitys on vallalla useimmissa maissa. Mutta jos pitää kiinni Agardhin osuvasta vertauksesta, että setelit ovat pelimerkkejä pelissä, joka ei koskaan pääty, missä lopputilinselvitystä ei koskaan suoriteta, tai vielä mieluummin, että ne ovat kiertäviä velkoja, niin on tämän avulla saanut oikean käsityksen setelirahasta ja rahalaitoksesta yleensä. Tämän seteleitä luottomerkkeinä koskevan käsityksen lisäksi on tarpeen muistaa vain, että kulta ja hopea ja samoin myös kaikki metalliraha ovat tavaraa.
Setelien ja kilisevän rahan käypyys eivät tämän vuoksi ole missään välttämättömässä yhteydessä keskenään. Seteli kelpaa niin kauan kuin sillä on luottoa, niin kauan kuin sitä vastaan saa tavaroita yleensä, ei vain kultaa ja hopeaa. Kultaa ja hopearahoja pyydetään, kun kulta tai hopea ovat jossain päin hyvissä hinnoissa.
Agardhin teos jakautuu neljään kirjaan, joista ensimmäinen käsittelee metallirahaa, toinen mittojen, painojen ja rahan laskennan uudistusta, kolmas on tutkielma rahalaitoksesta yleensä, neljäs sisältää ehdotuksen Ruotsin rahalaitosuudistukseksi.
Vain kolmas ja neljäs kirja liittyvät aiheeseemme. Niiden sisältö on kahden edellisen tavoin mitä suurimmassa määrin opettavainen. Tekijän katsomukset ovat pääosin ennakkoluulottomia ja selkeitä, todistaen hänen laaja-alaisesta katseestaan. Mutta missä hän päätyy positiivisiin uutta koskeviin ehdotuksiin, käy hänelle, kuten teoriamiehille useinkin, että yksityiskohta muuttuu välistä mielivaltaiseksi eikä saa tukea kokemuksen opetuksista.
Hra Agardhin rahalaitosta koskevien näkemysten merkille pantavimpana puolena on, että hän korostaa ”valtion luottojärjestelmän” välttämättömyyttä Ruotsille – ja jokaiselle maalle, joka haluaa päästä pidemmälle teollisuudessa ja hyvinvoinnissa. Kuivasanaisesti todettuna Agardh sanoo suunnilleen: valtion velka on kansallisrikkautta; valtiolainan otto on korkoa kantavan pääoman luomista, jota aiemmin ei ole ollut, jne. Kyse on, huomattakoon, yksinomaan kotimaisista valtiolainoista.
Näiden toteamuksien paikkansapitävyyttä ei koskaan voikaan kiistää. Kotimaisella valtiolainalla valtio saa rahaa, joka ehkä suurimmaksi osaksi on maannut säästöinä tuottamatta mitään, osin taas olisi haaskattu kulutukseen, mutta olisi näinkin merkittävältä osaltaan joutunut yleisen liikkeen ulkopuolelle. Mutta yleinen liike ei siitä käy lainkaan sen köyhemmäksi; valtion obligaatioita näet lasketaan yleiseen liikkeeseen samasta summasta minkä laina on sieltä vetänyt pois. Joka tapauksessa tämän summan täytyy olla edullisemmin sijoitettuna valtiolainaan kuin lainanantajan kädessä, muutenhan hän ei lainaisi rahojaan valtiolle. Yleensäkin syntyy siis valtiolainan ansiosta korko pääomalle, jota ei ollut ennen kuin laina tehtiin. Korko otetaan luonnollisesti kansalta verovarojen muodossa; siksi näyttääkin siltä kuin sananlaskun tapaan ottaisi yhdestä taskusta pannakseen toiseen. Mutta aivan näin ei ole laita. Koron maksun takia lisätyn veron verovelvolliset hankkivat tekemällä lisää työtä ja olemalla harkitsevaisempia tai säästämällä enemmän. Korkosumma on siis säästetty varanto, ja pääoma jota se vastaa, on itse asiassa uutta pääomaa, jota ei aiemmin ollut.
Jos nyt valtiolaina lisäksi käytetään johonkin tuottavaan yritykseen, esimerkiksi kanavien ja rautateiden perustamiseen, palaa suurin osa lainatuista rahoista kotimaiseen liikkeeseen. Valtion obligaatiot kaksinkertaistavat sen korolla, ja valmiiksi saatu yritys edustaa vielä kolmannen kerran samaa pääomaa, joka antaa korkoina ei vain yrityksen nettotuotoksen, vaan sen lisäksi kaiken siitä koituvan yleisen edun. Nimenomaan tällaisia yrityksiä ajatellen ollaan yleisesti vakuuttuneita valtiolainojen suuresta hyödyllisyydestä.
Jos esimerkiksi rautatie voitaisiin rakentaa 20 vuodessa käyttämällä vuosittain 150 000 ruplaa valtion määrärahoina, olisi Agardhin mielestä väärin olla mieluummin tekemättä sitä valmiiksi kolmessa vuodessa ottamalla vuosittain miljoonan laina. Samalla vuosittaisella 150 000 ruplan määrärahalla voidaan näet kattaa lainan 5 % korko rakennusajalta ja säästää 165 000 ruplaa, joka voidaan käyttää lainan maksamiseen samoin kuin tämän jälkeen saatava yrityksen vuosituotto; lisäksi tulee se yleinen etu että rautatie saadaan käyttöön 17 vuotta aikaisemmin ja voidaan välttää kustannukset jotka koituisivat työn venähtämisestä 20 vuoden mittaiseksi.
Mutta Agardh ei sano vain, että olisi absurdia olla heti lainaamatta varoja julkiseen yritykseen sen sijaan että pitkään kokoaisi niitä säästöön. Hän toteaa myös, ettei yksikään maa pääse hyvinvoinnissa eteenpäin ilman sellaisia lainoja. Eikä hän sano tätä vain siinä mielessä, että yleiset työt ja muut valtakunnallisesti hyödylliset yritykset, joita toteutetaan lainavaroilla, luovat pohjaa tälle hyvinvoinnille; hän tarkoittaa myös, että maan pääomavarannot lisääntyvät, syntyy uutta pääomaa valtion obligaatioiden muodossa, joka toimii vipusimena teollisuuden kasvussa.
Meidän on lisättävä, että Agardh intoilee kiivaasti ulkomaisia valtiolainoja vastaan, samaten kun hän ei väitä, ettei kotimaisilla lainoilla pitäisi olla mitään rajaa. Hänen näkemyksensä on, että jokainen laina tulee kuolettaa sellaisessa ajassa, minkä pituus määräytyy yrityksen luonteesta ja muista seikoista käsin. Tällainen kuoletus tapahtuu, kuten tunnettua, siten että määrätty pienempi summa pannaan vuosittain sivuun kasvamaan korkoa, kunnes nämä määrärahat ja niiden korko korolle kattavat lainan. Valtiolla on silloin se ulospääsytie, että se lunastaa obligaatiot pörssissä, jos niiden arvo jostain syystä putoaa pari-kurssin alapuolelle, ja se voi helpottaa operaatiota tarjoamalla käteismaksua niiden nimellisarvoa vastaan tai uusia matalampikorkoisia obligaatioita, jos niiden arvo on noussut nimellisarvon (pari-kurssin) yläpuolelle, ts. niin sanotun korkokonversion avulla.
Tämän opin olennainen seikka, mihin meidän tulee kiinnittää huomiomme, on että se lankeaa yhteen väitteen kanssa, jonka mukaan talletuspankki on maalle suureksi hyödyksi. Kummassakin tapauksessa on kyse hedelmää kantamattomien pääomien keräämisestä yhteen ja niiden tekeminen tuottaviksi sekä siitä, että pääomavarannot kaksinkertaistetaan laskemalla yleiseen liikkeeseen obligaatioita, jotka vastaavat lainaa tai talletusta, ts. luotolla. Yksistään siinä on ero, että valtion luotto on suurempi, ja se voi antaa taas ulos koko lainaamansa pääoman, kun taas pankin täytyy varata jokin osa obligaatioiden lunastamiseen, milloin sellaista vaadittaisiin. Esimerkki tämänkaltaisista valtiolainoista Suomessa ovat Saimaan kanava-setelit. Pientä osaa lukuun ottamatta on koko niitä vastaan lainattu pääoma pysynyt maassa ja mennyt heti taas yleiseen kiertoon, samalla kun itse setelit muodostavat yhtä suuren korkoa tuottavan pääoman, samoin käyttöpääoman maan teollisuudelle.
Meidän on pakko, koska muuten tämä artikkeli uhkaisi kasvaa yli kaikkien kohtuuden rajojen, sivuuttaa tekijän mitä valistavin esitys niistä hankaluuksista, joita Ruotsissa on syntynyt valtion luottolaitoksen ja yleishyödyllisten yritysten tarvitseman pääoman puutteen johdosta. Mainitsemme niiden joukossa vain paloviinan ryyppäämisen, jonka lisääntymistä tekijä pitää pääasiallisesti puutteellisten kanava- ja rautatieliikenneyhteyksien seurauksena. Sillä, sanoo hän, viinan poltto on maanviljelijälle ainoa keino saada viljastaan hinta, joka ei kärsi kuljetuskustannuksista rannikolle; nykyisin maa tuottaa tavallisina vuosina viljaa yli oman tarpeen, ja hyvinä vuosina sen hinta laskee niin, että esimerkiksi 1844 ruis maksoi tietyissä osin maata 3–4, ohra 2–3, kaura 1 1/3 bankoriksiä. On helppo käsittää, että asia on Suomessa yhtä tärkeä kuin Ruotsissa. Tekijä esittää kasvavan viinankulutuksen eräänä myötävaikuttavana tekijänä sen, että puuttuu rahalaitos, joka antaisi lainaa viljaa vastaan. Hän ehdottaakin viljaa vastaan annettavia hypoteekkilainoja Ruotsin yksityispankkien pääasialliseksi liiketoimeksi. Meidän mielestämme tämä huomautus ja tämä vaatimus on mitä tärkein.
Muuten tekijä ehdottaa yksityispankeille skottilaista järjestelmää. Hän korostaa myös, että osaomistajien lukumäärän tulisi olla vähintään 50, mikä estäisi liiketoimen monopolisoitumisen muutamiin harvoihin käsiin, ja haluaa myös että rajoittamaton vastuu kumottaisiin; sen sijaan pankkien tulisi asettaa takuut seteleilleen, joiden summan tulee olla rajoitettu, tekemällä hyvin huomattavia talletuksia valtion huostaan. Osoittautuu kuitenkin, ettei hän ole yhtä selvästi kuin Coquelin oivaltanut, mikä vika skotlantilaisten pankkien järjestelyssä on. Kuten yllä todettiin, tämä on siinä, että osaomistajien lukumäärä on pieni, ja sen seurauksena talletukset suhteettoman suuria. Coquelinin mukaan parannuskeinona olisi, ettei kukaan osaomistaja vastaisi enemmästä kuin osakkeidensa määrästä. Näin toimitaan Yhdysvalloissa, missä osakkeet ja osakasosuudet koostuvat pienistä summista, osaomistajat ovat peräisin kaikista yhteiskuntaluokista, usein enimmäkseen työtätekevästä luokasta, ja talletukset ovat pieniä. Itse kukin näet mieluummin pyrkii saamaan osaomistajana suuremman koron rahoilleen, osallistumaan pankin voittoon, kuin saada tallettajana vähäisempää korkoa. Säätämällä pankkien lukumäärän ja niiden liikkeelle laskettavan setelimäärän tietyn suuruiseksi sekä esittämällä lukuisia muita tarpeettoman rajoittavia määräyksiä yksityiskohdissa Agardh osoittaa, ettei hän ole harkinnut tätä kysymystä yhtä hyvin kuin kysymystä valtiolainoista.
Sen jälkeen kun tekijä on käsitellyt kysymystä henkivakuutusyhtiöistä, säästöpankeista, korkovakuutuslaitoksista, hän päätyy lopuksi ”elinkorkolaitokseen naisille” sekä tarkastelemaan sen johdosta naisen asemaa yleensä, hänen asemaansa Ruotsissa, sen lainsäädäntöä naisen suhteen ym. Tulemme vastaisuudessa palaamaan tähän yhtä tärkeään kuin tekijän suurella lämmöllä laatimaan lukuun.
Oppineille ja niille, joilla on oppineen rahaa halveksivat elkeet (teoriassa!), suosittelemme erityisesti piispa Agardhin kirjaa, joka soveltuu osoittamaan, miten yllä kosketelluilla rahakysymyksillä on huomattava yleisinhimillinen intressi. Meidän ei tarvitse muistuttaa siitä, että missä on kauppaa, teollisuutta, rahaa ja hyvinvointia, sieltä ei myöskään ole puuttunut oppineisuutta, tiedettä eikä kirjallisuutta, sillä niitäkin kannattavat lait ja laitokset, jotka ovat niiden kukoistuksen välttämättömiä ehtoja.
Meidän pitäisi tässä siirtyä soveltamaan yllä esitettyä kotimaisiin oloihin. Tilan puute pakottaa meidät kuitenkin siirtämään sen johonkin seuraavaan numeroon. Sen sijasta lopetamme esittämällä mitä kiinnostavimman asiakirjan, jonka Agardh esittää käännöksenä. Hän moittii ankarasti Ruotsin pankin toimintatapaa, etenkin sitä että pankista voidaan ottaa hopeaa ulkomaille vietäväksi; näin onkin tapahtunut joka kerta, kun vekselikurssi on noussut niin paljon, että on tullut edullisemmaksi lähettää hopeaa kuin ostaa vekseleitä. Vekselikurssi nousee, kun tuonti on vientiä suurempi. Agardh katsoo nyt, että hopean vaihto pankissa, koskapa tätä hopeaa saa lähettää ilman mitään tullia, rohkaisee suureen tavarantuontiin ja painaa vientiä alas. Emme käy tässä pohtimaan mielipiteen paikkansapitävyyttä. Tilanne on sama Englannissa, joskin tästä maasta tapahtuva suuri vienti johtaa siihen, että Englannin pankista viedään harvemmin suuria määriä kultaa mannermaalle. Tällainen ”drain” syntyi kuitenkin vuosina 1830–32. Vuonna 1833 asetettiin komitea tutkimaan sen syitä. Komiteaan kuuluvien henkilöiden joukossa oli N. M. Rotschild, silloinen kauppahuoneen johtaja. Agardh esittää hänen selityksensä. Lainaamme näistä esityksistä vain sen osan, mikä liittyy rahan kiertoon yleensä. Kysymysten numeroista lukija voi päätellä, miten tällaiset tutkimukset tapahtuvat Englannissa.
Kysymys 4871. Koska kantanne näyttää olevan, että mikäli tämän maan ei välillä tarvitsisi tilata viljaa ja mikäli ulkomaille annettavien lainojen kautta kullan ei tarvitsisi lähteä maasta, olisi kurssi aina meidän eduksemme; eikö siis (koska edellä mainitut tapaukset ovat väliaikaisia) vääjäämättömänä seurauksena olisi, että koko maailman kaiken kullan ja hopean täytyisi vähitellen tulla tähän maahan? – Vastaus. Ainakin se pyrkisi tulemaan tänne.
Kysymys 4872. Eikö sitten ole mitään tätä vastaan vaikuttavaa estettä? – Vastaus. Kyllä; jos ei mitään sellaista olisi, ei maailma pystyisi jatkamaan. Jos ei välillä tarvitsisi tilata viljaa ja muut maat eivät ajoittain saisi lainaa meiltä, niin en ymmärrä, miten ihmiset ulkomailla pystyisivät elämään.
Kysymys 4876. Tarkoitatte siis, että silloin kun viljan tuonti ja kullan lainaaminen ulkomaille eivät tule kyseeseen, tästä maasta viedään sellainen tavaroiden ylijäämä tuontiin nähden, että kyseessä on säännöllinen kullassa maksaminen koko maailmasta tälle maalle? – Vastaus. Tosiaankin. Koen tämän itse omissa liiketoimissani.
Kysymys 4884. Kun siis toiset maat eivät voi maksaa tuotteillaan velkojaan meille, vaan niiden on pakko lähettää kultaa maksuksi, eikö niiden täydy köyhtyä jatkuvasti? – Vastaus. Epäilemättä.
Kysymys 4885. Mikä sitten on seurauksena? – Vastaus. Seurauksena on, että niiden täytyy yhä enemmän ottaa meiltä lainaa, ja kun niille tulee suuri puute rahasta, tulevat ne meille saadakseen lainaksi 5 tai 10 miljoonaa tai niillä main, miten tarvitaan.
Kysymys 4947. Onko mielipiteenne se, että paras sääntö mitä Englannin pankki voi seurata, on että se laskee liikkeelle paljon seteleitä ja tekee liikepääomasta runsaan? – Vastaus. Kyllä, jos maalla on rahaa yllin kyllin, se saa haltuunsa koko maailman kaiken kaupan, ja jos synnytätte pahan rahapulan, siirtyy kauppa muihin maailman maihin.
Sovellukset tarjoutuvat itsestään. Mikään maa ei voi nielaista ”koko maailman kaikkea kauppaa”, koska muidenkin maiden täytyy vähitellen hankkia itselleen ”rahaa yllin kyllin”. Mutta näyttää varmalta, että kauppa siirtyy maista, joissa on ”paha rahapula”, toisiin maihin. Ja jos on joku maa, missä ei millään keinoilla pystytä synnyttämään ”rahaa yllin kyllin”, menetellään tässä maassa silti varmasti hyvin, jos hankitaan niin suuri rahavaranto kuin vain voidaan. Keinon tähän – eikä suinkaan vähiten tehottoman – tarjoavat yksityispankit. Ja siksi aiomme jatkossa puhua sellaisten tarpeellisuudesta Suomessa.
J. V. S.
