1Minun on lunastettava eräs antamani lupaus ja siksi rohkenen pyytää arvon yleisön huomiota.

Olen vakuuttunut siitä, että mahdollisuus antaa hätääkärsiville ropo tuottaa kuitenkin jokaiselle läsnäolijalle tyydytyksen, jonka vuoksi myös tämä esitelmä voi toivoa suopeaa vastaanottoa.

Koska olen valinnut sen aiheeksi perheen merkityksen historiassa, niin aiheen pitäisi ainakin olla yleisesti kiinnostava. Mutta vaatii aina oman pienen ponnistuksensa, kun koettaa saattaa selkeästi tietoiseksi myös sellaisia asioita, jotka tunne tavoittaa varmimmin. Siksi minun on pyydettävä arvoisilta kuulijoilta ja erityisesti kuulijattarilta hieman enemmän kärsivällisyyttä kuin mitä tarvittaisiin johonkin kuvaukseen tai kertomukseen. Sallikaa siis minun tässä lyhyessä esityksessäni valita sellainen tie, että tavoittelemamme selvitys perheen merkityksestä historiassa esiintyy meidän tarkastelumme tuloksena. Uskallan vakuuttaa, että tämä on lyhyin tie. Meidän aikamme viisaus näyttää monessa suhteessa suurelta, kun sitä verrataan menneisiin aikoihin.

Kuinka lapsellisia olivatkaan esimerkiksi esi-isien käsitykset maapallomme paikasta maailmankaikkeudessa. Siinä se oli, tämä maapallo, ihmiselle mittaamattomassa suuruudessaan maailmanrakennelman keskipisteenä. Jumala oli asettanut auringon paikalleen valaisemaan ja lämmittämään maailmaa – sen kasvien ja eläinten ja ennen muuta ihmisen hyödyksi. Kuu oli yön pimeyteen ripustettu lyhty; tähdet loistivat ihmisen nöyrän ihailun kohteiksi asetettuina.

Mutta entäs nyt! – Tämä maapallommehan on yksi pikku piste maailmankaikkeudessa. Lukuisten samanlaisten mitättömien mineraalilohkareitten kera se kiertää aurinkoa. Ja aurinko itse on vain yksi äärettömän monista auringoista, jotka on siroteltu avaruuteen ja jotka siinä pienine planeettakuulineen kulkevat omia ratojaan.

Kuinka suuri olikaan aiemman tarkastelutavan mukaan ihminen, kun hän seisoi luomisen keskipisteessä, sen loppupäämääränä, Jumalan kuvana, jota kaikki näkyväinen oli määrätty palvelemaan!

Kuinka pieneksi hän onkaan tullut nyt, muurahaisen vertaiseksi, ryömimässä tällä pienellä maatilkulla, jossain maailmankaikkeuden mitättömässä nurkkauksessa.

Mutta onko meidän todellakin uskottava, että asia on näin?

Ei – ja tuhat kertaa ei! Ihminen on yhä tänä päivänä luomisen keskipiste. Hän on sitä – tai sitten hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin madolla mullassa. Mutta hänen omatuntonsa todistaa siitä, että hänellä on korkeampi tehtävä. Hänen henkensä todistaa hengen korkeudesta.

Jätämme tämän kysymyksen luonnontieteen alueelle huomauttaen ainoastaan siitä, että jopa elävien olentojen olemassaolo muualla kuin tällä maapallolla on pelkkää arvailua, jota vastaan puhuvat yhtä todennäköiset syyt kuin sen puolestakin.

Me puutumme vain yhteen tosiseikkaan, jota kukaan ei kiistä eikä voi kiistää. Maan päällä on jotain, jota mistään muualta universumista ei ole edes etsitty, saati sitten löydetty. Tämä yksinomaan maapallolle kuuluva asia on – oikeus.

Oikeus – se on olemassa todellisena, tosiasiana, maailmassa vallitsevana mahtina ainoastaan ihmisten teoissa.

Tässä merkityksessä maa on yhä tänä päivänä luomisen keskipiste ja ihminen, ihmisen toiminta, historia, sen lopullinen tarkoitus.

Kuvitelkaamme, että luominen olisi vain sokeiden luonnonvoimien toimintaa – että taivaankappaleet kiertäisivät, materiat erkanisivat toisistaan ja yhdistyisivät jälleen, kasvit puhkeaisivat esiin ja lakastuisivat, eläimet (ihminen niiden joukossa) syntyisivät jälleen kuollakseen – mutta että oikeaa faktana ja mahtina ei olisi olemassa maailmassa. Kuinka tarkoituksetonta olisikaan silloin koko luomisen työ. Ja jos lisäksi kuvitellaan, että ihmisen pitäisi tietää ja käsittää luonnon järjestys – niin mitä arvoa tällä tiedolla olisi, jollei hän tietäisi mitään oikean järjestyksestä, siveellisestä maailmajärjestyksestä, siksi että sellaista ei olisi olemassakaan?

Niin, tämä tieto olisi arvotonta, niin kuin itse luonnonjärjestyskin olisi tarkoitukseton, jos ne eivät palvelisi siveellistä maailmanjärjestystä ja tietoa siitä.

Kiellämmekö tällä sen, että tieto luonnosta on arvokasta? Emme suinkaan. Ilman sitä ihminen olisi kyvytön järjelliseen toimintaan. Vain siksi, että hän tuntee luonnon lait ja tietää niiden olevan muuttumattomia, hän kykenee arvioimaan tekojensa seurauksia. Emme olisi kokoontuneet tähän, ellemme tietäisi, että järjellinen tiedonvälitys on ihmisten kesken mahdollista puhe- ja kuuloelinten toiminnan sekä ilman ääniaaltoja kantavan ominaisuuden vuoksi, kun se kantaa äänen yhdestä ajattelevasta ja tahtovasta hengestä toiseen, ja ellemme tietäisi, että säästöpossuun pantu kolikko muutetaan leiväksi ja leipä pitää toisen ihmisen hengissä – mikä sekin tapahtuu hänen tahtovan ja ajattelevan henkensä vuoksi – jotta hän tekisi oikeaa maan päällä, maailmassa, toimittaisi sen tehtävää siveellisessä maailmanjärjestyksessä.

Siis – toistan sen: maa on yhä luomisen keskipiste – ihminen sen lopullinen päämäärä.

Mutta ihmisyksilöhän on niin hauras, ruumiillisesti ja henkisesti! –

Onko silloin oikein arvostaa häntä näin korkealle?

Me ajattelemme näin ihmisestä, emme yhdestä ihmisyksilöstä.

Kristinusko opettaa: ”niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi sen vuoksi ainoan poikansa”. Maailma ei tässä ole taivaankappaleita, kiviä, kasveja ja eläimiä. Se on ihminen. Tässä ihminen asetetaan niin korkealle, että se on vain uskon tavoitettavissa. Mutta kristinusko ei siis kiellä arvostamasta ihmistä ja hänen tehtäväänsä korkealle.

Traditio ja pohdinta sallivat meidän kuitenkin mennä johtopäätöksissämme vieläkin pitemmälle.

Uskomme ja sanomme että oikea on täydellisyydessään olemassa vain Jumalassa. Mutta tällä me ymmärrämme sitä, että Jumala tietää oikean sen korkeimmassa täydellisyydessä, ja että Jumala on pyhä, eikä jumalallisessa tahdossa voi olla valintaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä.

Mutta me emme tiedä, että Jumalan tieto oikeasta ja oikean tahtominen toteutuisi, ilmenisi tosiasiana ja voimana muutoin kuin luomisessa, muualla kuin täällä maan päällä ja ihmisen teoissa. Voimmepa mennä vielä pitemmälle ja sanoa: Emme voi kuvitella mitään muuta toimintaa kuin inhimillisen toiminnan, koska kaikki toiminta on aistimellista ja näkyvää sekä ilmenee luonnonolioiden käyttämisessä välikappaleina. Siksi emme voi kuvitella oikeaa toteutuvan toiminnassa muutoin kuin ihmisen toiminnassa – eikä oikea toiminnassa ole mahdollinen, ellei se kumpua vapaasta valinnasta oikean ja väärän välillä – moraalisesta vapaudesta.

Siksi sanotaan, että totuus on Jumalassa. Se on olemassa myös luomisen ulkopuolella. Myös oikea on Jumalassa – mutta tietona oikeasta, oikean ikuisena ideana. Mutta oikealla toimintana on olemassaolonsa ainoastaan täällä maan päällä – ja sikäli kuin ihminen voi tietää ja käsittää, ainoastaan täällä.

Kristillinen maailmankatsomus on siksi se, että Jumalan tieto oikeasta ilmenee siveellisessä maailmanjärjestyksessä täällä maan päällä ja saattaa siinä itsensä vallitsevaksi – mutta aina ihmisten teoissa, niiden kautta välittyneenä.

Tämä käsitys sisältää sen, että ihmiskunnan historiassa on järjellinen ykseys, että siinä tapahtuu se minkä järjellisesti pitää tapahtua – siis että oikea tapahtuu. Ja kun tunnustamme tämän käsityksen, niin meidän on lisättävä, ettei oikeaa voi olla olemassa ilman tällaista järjellistä ykseyttä – eikä se siksi voi tapahtua monissa, toisistaan erillisissä maailmankaikkeuden paikoissa. Maailmanhistoriaksi kutsutaankin siksi vain ihmiskunnan historiaa. Se on ja sen täytyy olla ainoa historia maailmassa.

Mutta tämä oppi ihmiskunnan historiasta, joka meille kaikille näyttää niin selvältä, tutulta ja vastaansanomattomalta – tämä oppi on toisaalta täysin uusi maan päällä ja maailmassa.

Voi tuntua hämmästyttävältä, mutta niin asia on.

Sivistyneimmät kristinuskoa edeltävältä ajalta tuntemamme kansat, kreikkalaiset ja roomalaiset, eivät päässet lähellekään minkäänlaista käsitystä yleisinhimillisestä kehityksestä. Myös juutalaiset, joilla oli niin selkeä tietoisuus jumalallisesta johdatuksesta, rajoittivat sen Juudaan kansaan.

Edes kristityt, vaikka olivatkin lujasti vakuuttuneet Jumalan kaitselmuksesta ja huolenpidosta yksilön ja kristityn kirkon kohtaloissa, eivät pitkään aikaan käsittäneet historiaa kokonaisuudessaan, pakanoiden elämää ja kulttuuria, eivätkä edes kristittyä valtiota, yhteiskuntaa ja ihmisen toimintaa yleensä jumalallisen maailmansuunnitelman johtamaksi. Vain sen, että tämä kaikki oli olemassa synnin vuoksi. Elämä perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa katsottiin tällaiseksi synnin pakoksi, josta jumalaapelkäävän tuli vapautua niin paljon kuin hän vain kykeni. ”Mitä väliä sillä on”, Augustinus sanoo, ”kenen vallan alla katoavainen ihminen on, kunhan häntä ei pakoteta jumalattomuuteen.”

Siirtyminen toisenlaiseen tarkastelutapaan tapahtui vasta vähitellen ja vakiintui uuden ajan alussa. Emme voi tässä käsitellä tämä siirtymän eri vaiheita. Opittiin tuntemaan, että perheellä ja valtiolla on jumalallinen pyhyys, eikä maallinen elämä ylipäätään ollut olemassa vain syntien vuoksi vaan että Jumalan tahto ilmenee kaikissa tuon elämän seikoissa. Tuli oikeudeksi ja velvollisuudeksi olla perheenjäsen ja toimiva yhteiskunnan jäsen sekä valtion kansalainen. Aluksi tämä koski vain kristillistä yhteiskuntaa. Mutta seuraava askel oli sen tunnustaminen, että historiassa oli järkeä myös ennen kristinuskoa ja sen ohella. Tuona aikana antiikin kansoista, kreikkalaisista ja roomalaisista, heidän kirjallisuudestaan ja taiteestaan tuli kristittyjen kansojen oppimestareita. Eikä omia opettajiaan voinut asettaa Jumalan johdatuksen ulkopuolelle ja ajatella, että malliksi otettu kulttuuri olisi Jumalan ihmiselle antamien neuvojen vastainen tai niistä riippumaton.

Niin alettiin 16. vuosisadan alussa kirjoittaa ”Maailmanhistoriaa” – sitä historiaa, jonka me kaikki tunnemme – joka alkaa assyrialaisista, persialaisista jne. – ja sen rinnalla pyhää historiaa Aatamista ja Nooasta alkaen. Mutta tämä historia oli pitkään vain muistinvaraista. Kristittyjen kansojen täytyi ensin oppia, että niiden oman sivistyksen, perhe-elämän ja yhteiskunnallisten olojen juuret olivat siinä mikä oli jo vuosituhansia vallinnut pakanoiden ja juutalaisten keskuudessa, jotta he oppisivat uskomaan yleisinhimilliseen kehitykseen. Heille oli helppoa toivoa yleisinhimillistä kulttuuriyhteyttä tulevaisuudessa – kristillinen oppihan yhdistäisi kaikki kansat ja kielet. Vaikeampaa oli tunnustaa kristinuskon omat juuret muinaisajan historiassa.

18. vuosisadan alussa eli italialainen ajattelija Giovanni Battista Vico (k. 1744). Hän kirjoitti 1725 ”Uuden tieteen perusteet”. Ja mikä sitten oli tämä uusi tiede ”kansakuntien yhteisestä luonteesta” kuten hän sanoi. Se oli julkilausuttu ajatus inhimillisen kulttuurin historiasta. Ajatuskin siitä on siis ollut olemassa vasta runsaan vuosisadan ajan.

Tämä ajatus kehittyi 18. vuosisadan aikana. Vapaan ajattelun 1700-luku kannatti kuitenkin lämpimästi kristinuskon ajatusta, että kaikki ihmiset ovat veljiä ja että ihmisen tulee elää ihmiskuntaa varten. Ensimmäinen yritys kattavaksi ihmiskunnan kulttuurin historiaksi on itse asiassa jalon Herderin tunnettu ”Ihmiskunnan historian ideoita” 1784.

Niin uutta on tämä tieto, joka meistä näyttää niin selvältä, kaiken epäilyksen yläpuolella olevalta.

Näyttäsi helpolta ymmärtää, että kun historia tällä tavoin ymmärretään ihmiskunnan historiaksi, sitä eivät tee yksilöt vaan kansat. Emme voi osoittaa mikä yhteys on Aleksanteri Suuren, Caesarin, Kaarle Suuren ja Napoleonin välillä – mutta voimme helposti nähdä yhteyden kreikkalaisten, roomalaisten, frankkien ja nykyisten kansojen välillä. Ranskalaisten historia ja kulttuurin tila ylipäänsä – ei siis vain heidän valtiollinen historiansa, vaan myös valtiosääntö, yhteiskunnalliset laitokset, lait, yhteiskunnalliset tavat, yhteiskuntaluokkien keskinäiset suhteet, elinkeinot, jopa perhe-elämä ja lastenkasvatus, tiede, kirjallisuus ja taide. Kyllä, siihen kuuluu myös poliittinen historia, varsinainen valtiollinen historia. Mutta sen tapahtumat selitetään kaikesta muusta, kansojen kulttuurista käsin, ei päinvastoin. Se on hedelmä, ei juuri.

Ja toisaalta: kansat, joista tätä kulttuuria etsimme, jotka ovat ikään kuin yleisinhimillisen kehityksen metamorfooseja, eivät ole yhteen valtioon ja yhden hallituksen alle kasautuneita ihmisryhmiä. Ruotsin valtiota esim. edelsivät monet pikkuvaltiot, Ruotsin kansaa svealaiset ja göötit. Ruotsin valtio on eri aikoina ollut milloin Ruotsi ja Norja yhdistyneinä, milloin se on kuulunut tanskalaiseen unionivaltioon ja milloin se on koostunut kaikista Itämeren ympärysmaista. Mutta Ruotsin valtiomuoto, laki, yhteiskuntajärjestys ja tavat, perhe-elämä, tiede, kirjallisuus ja taide ovat olleet ja ovat yhä sen Ruotsin kansan työtä, joka on alkuperältään ja kieleltään ruotsalaista – Ruotsin kansakunnan. Ja tästä kulttuurista käsin on oikeutettua selittää myös Ruotsin poliittista historiaa.

Tässä mielessä meidän aikamme on päätynyt oppiin kansallisuuksien oikeudesta ja kansakuntien tehtävästä historiassa.

Tämä oppi on uusi – siksi, että tietoisuus ihmiskunnan historiasta, yleisinhimillisestä kehityksestä, on uusi.

Itse tämä tietoisuus kuuluu ihmiskunnan historiaan – ja voimmepa sanoa, että se sisältää itsessään kaiken sen, minkä vuoksi nykyisen ihmiskunnan kulttuuri eroaa menneiden aikojen kulttuurista.

Kun katsomme Euroopan poliittista historiaa, huomaamme sen koostuneen valtioiden ja edelleen kansakuntien muodostumisen prosessista. 30-vuotisesta sodasta ja Westfalenin rauhasta lähtien puhuttiin Euroopassa ”valtiojärjestelmästä”, toisin sanoen eurooppalaisten valtioiden keskinäisestä kansainoikeudellisesta tunnustuksesta. Tiedämme, että valtioiden rajat ovat tästä huolimatta sen jälkeenkin olleet muuttuvaisia. Vielä Wienin kongressissa 50 vuotta sitten jaettiin kansoja valtioiden kesken kansallisuuteen katsomatta. Mutta meidän tulee toivoa, että niin ei enää tapahdu!

Jo alusta alkaen valtioiden ytimen ovat muodostaneet kiinteät kansallisuudet. Historiallisen kehityksen laita on tässä samoin kuin luonnollisenkin. Vasta kun siemen on kasvanut, niin tällä tavoin syntynyt kasvi ilmentää, mikä siemenessä on ponnistellut elämään ja olemassaoloon. Samoin ymmärrämme, että vasta sitten, kun jokin kansallinen kulttuuri on kehittynyt, ymmärrämme mitkä voimat ovat muodostaneet sen valtion, jossa tämä kulttuuri vallitsee. Nyt onkin käsitettävissä, että esimerkiksi Englannin koko edeltävä historia on pyrkinyt tähän päämäärään, muodostamaan Englannin kansakuntaa ja sen kulttuuria.

Kun tarkastelemme ihmiskunnan historiaa kansakuntien, ei yksilöiden, työnä, niin mitä me voimme siinä sanoa oikeaksi ja vääräksi. Helposti ymmärretään, että kysymys muuttuu toisenlaiseksi jos se asetetaan esimerkiksi näin: onko oikein, että Englanti on yhdistänyt itseensä Skotlannin ja Irlannin, valloittanut Itä-Intian, ottanut Pohjois-Amerikan ja Australian haltuunsa – että Englannin kansakunta on ulottanut valtansa kaikkiin näihin maihin, vienyt niihin kielensä, tapansa, lakinsa ja laitoksensa, uskontonsa – sanalla sanoen kulttuurinsa? Ja toinen asia on kysyä, miten tässä yhteydessä toimivat ne hallitsijat, sotapäälliköt ja muut, joiden ansiosta tämä tapahtui? Mitä hyveitä he tässä osoittivat? Mihin vääryyksiin, julmuuksiin ehkä rikoksiinkin he syyllistyivät?

Voimme puhua siitä miten yksilön olisi pitänyt toimia. Mutta on ilmiselvästi omahyväistä ja hölmöä puhua siitä, miten historian olisi pitänyt tapahtua, mutta se ei niin tapahtunut. Tai kukahan haluaisi sanoa, että Englannin kansakunta on mainituissa asioissa tehnyt väärin. Kaiken sen ei olisi pitänyt tapahtua. Kristitty tunnustaa historiassa ilman muuta Kaitselmuksen johdatuksen, tieteellinen tutkija näkee siinä järjellisen, välttämättömän järjestyksen, kansakuntien kehityksen ja ihmiskunnan yleisten etujen järjellisen kehityksen.

Tätä on se oikean olemassaolo maan päällä, josta olemme puhuneet – oikea todellisena, vastustamattomana mahtina, joka ilmenee kansakuntien töissä ja toimissa.

Ja sen sisällä oikea historiassa sisältää kaiken, mitä oikea maan päällä on ja mitä siksi kutsutaan. Se on sama oikean mahti, joka ilmenee valtioissa yhteiskunnan lakina ja yhteiskuntajärjestyksenä. Laki on tämä mahti, ei siksi että tietyt viranomaiset sitä ylläpitävät, vaan siksi että yhteiskunnan jäsenet tunnustavat sen ja toimivat sen mukaisesti. Kun sadat tuhannet ja miljoonat tekevät sen oikean, jonka laki lausuu julki, sillä on mahti yksilön mielivaltaa ja arvelua vastaan. Jo kauan onkin oltu yksimielisiä siitä, että laki on ja sen tulee olla kansakunnan tavan ilmaus, sen minkä kansalaiset toimintatavassaan tunnustavat ja joka heille vallitsee. Tästä seuraa myös, ettei laki voi olla sama kaikille kansoille, tai yhdelle kansalle sama kaikiksi ajoiksi.

Tämä oikea historiassa sisältää, toiseksi, oikean perheessä. Myös siinä oikea on mahti, ei kansakunnan poliittisen vaikutusvallan eikä kansallisten lakien ja instituutioiden vaan ainoastaan tämän kansallisen tavan mahtia.

Oikealla on maan päällä kolme olemassaolon ja todellisuuden muotoa: perhe-elämä, lainalainen kansalaistoiminta ja kansakunnan valtiolliset teot ja tekemättä jättämiset.

Kaikki tämä toiminta näissä kolmessa muodossa kuuluu ilmiselvästi siveelliseen maailmanjärjestykseen, ihmiskunnan historiaan. Mutta ainoastaan valtiollisessa toiminnassa, valtioiden välisissä suhteissa, kansakuntien kesken se kantaa itsessään leimaa, että se on ihmiskunnan ratkaiseva voima.

Kun luemme esimerkiksi Kustaa Aadolfin hallitustoimista, niin näemme silmiemme edessä, että ne määräsivät ihmiskunnan historiaa. Kun olemme varmoja, että hän ylläpiti omantunnon vapautta, tunnustamme, että se oli historiallisesti oikein, ihmiskunnalle oikeaa. Emme myöskään epäile, etteikö hänen teoissaan ilmennyt oikean oma mahti. Ja nämä teot olivat ja ovat Ruotsin kansakunnan historiaa.

Mutta kun tarkastelemme perheen elämää niin se, mikä siinä pätee oikeana, näyttäytyy jonain täysin unohdettuna ja erillisenä, ainoastaan perheenjäseniä ja heidän omaatuntoaan koskevana.

Perheellä on itse asiassa ollut ja sillä tulee sisällään olla tämä vapaus, että se pyrkii vain ja ainoastaan omaan tyydytykseensä. Tämä ei luonnollisestikaan kiellä sitä, että perheenjäsenillä on velvollisuuksia ulospäin yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan. Mutta keskinäisissä suhteissa – ja sitä on perhe-elämä – perheenjäsenet turvautuvat ainoastaan rakkauteensa. Heidän siveellisellä omallatunnollaan on tämän tunteen muoto.

Perhe-elämä ei siksi itsessään ilmennä minkäänlaista suhdetta historiaan. Niissä teoissa, joista se muodostuu, ei näy tällainen suhde. Niillä ei ole tätä merkitystä, ne eivät ole sen nojalla oikeita tai vääriä – niin kuin edellä sanoimme poliittisesta toiminnasta.

Valtiomies toimii oikein, kun hän täyttää sen, mitä kansakunnan historia hänen toiminnaltaan vaatii. Äiti ja puoliso turvautuu siihen, mitä hänen rakkautensa häneltä vaatii. Rakkaus on hänelle sen käskyjen täyttämistä.

Perhe-elämän yhteys historiaan ei siksi näy itse tässä elämässä, niissä teoissa, joista se muodostuu. Sen kuuluminen siveelliseen maailmanjärjestykseen ilmenee vain tämän ulkoisesta tarkastelusta.

Tämä voidaan käsittää ainoastaan siten, että perhe-elämä kuuluu kansakunnan elämään – ja tätä kautta se on välittyneenä siveelliseen maailmanjärjestykseen.

Todistus tästä ei ole kaukana. Me tunnemme sen kaikki.

Ihminen ei valitse sitä paikkaa maan päällä ja sitä historian ajankohtaa, johon hänen elämänsä sijoittuu.

Mutta tässä ihminen ei maan päällä ole vain jonkin suvun yksilönä – vaan luonnollisesti hän on erään kansanheimon yksilö, henkisesti hän on erään kansakunnan jäsen, tämän tietyssä kehitysvaiheessa.

Ihminen kasvaa tähän tiettyyn kieleen, äidinkieleen, oman kansansa uskonnollisiin katsomuksiin, kansakuntansa tapaan, siinä vallitsevaan oikeaan, sen yhteiskunnallisiin intresseihin ja valtiolliseen toimintaan. Tietämisessään yksilö kykenee enemmän tai vähemmän kohottautumaan kansansa ja ylipäätään aikansa yläpuolelle. Mutta toiminnassa, kysymyksessä sen oikeasta ja väärästä, hän on sidottu vallitseviin oloihin. Hänen tekojensa tulee olla lenkkejä siveellisessä maailmanjärjestyksessä, ne kuuluvat tähän sen ajankohtaan, jossa hän elää.

Perhe muodostuu avioliiton nojalla. Siinä vallitsevaa elämää määrää puolisoiden rakkaus, joka saa heidät toimintatavassaan tekemään sitä, mitä he pitävät hyvänä ja oikeana. Mutta mikään harkinta ei voi antaa toiminnalle tätä sisältöä, jos se ei ole ihmisessä jo nuoruudesta asti istutettua hyvää tapaa. Tämä kahdesta perheestä periytyvä tapa yhdistyy puolisoiden rakkaudessa ja sulautuu yhdeksi. Tämän toimintatavan yhdenmukaisuudesta oikean kanssa riippuu avioliiton onni. Mikään luuloteltu tunteiden, mielipiteiden tai harrastusten yhdenmukaisuus ei pysty pitämään sitä yllä. Mutta kun tapa on yhdenmukainen, eli kun vallitsee yksimielisyys siitä, mikä tunnustetaan oikeaksi ja mikä vääräksi, ja tämä ilmenee puolisoiden toimintatavassa joka on muuttunut heidän itsestään selväksi tavakseen ja tottumuksekseen – siellä onni säilyy lujana.

Tämä avioliittoon perustuva tavan yhtenäisyys saa lasten elämässä kiinteän hahmon, lapselle siitä tulee yhden tahdon työ. Se, mikä puolisoiden toimintatavassa on päämäärä ja tavoiteltu tulos, siis tämä mainittu yhtenäinen tapa – se on lapsen siveellisessä elämässä välitön alku. Vanhemmat antavat lapselle jaloimman, mitä heissä on, opin ja esimerkin välityksessä – ja tiedämme, että esimerkki vaikuttaa voimakkaimmin, siis toimintatapa, jonka yhdenmukaisuus tulee heille pakottavaksi tarpeeksi juuri kasvatuksessa, jollei sen haluta ristiriitojen vuoksi epäonnistuvan.

Puhumme nyt oikean olemassaolon ja maallisen mahdin hiljaisesta työpajasta, sellaisena kuin oikea tekee itsensä vallitsevaksi maailmanhistoriassa, kansakuntien elämässä. Sillä tässä se on, tällä tavoin luodaan perheessä kansakunnan tapa, josta sen lait ja instituutiot saavat alkunsa, ja niiden mukaisesti kansakunnat toimivat maailmanhistoriassa suhteessa muihin kansakuntiin. Maailmanhistoria ei ole paikallaan, se on jatkuvaa kehitystä. Tämän kehityksen kulku on se, minkä sanoimme. Perhe-elämä kumpuaa isien tavoista – mutta kahdesta perheestä. Tämä kaksinaisuus muutetaan perheessä ykseydeksi – kahdesta muodosta tulee yksi. Tämä täydellistyy lapsen tavoissa, hänen siveellisessä luonteessaan ja toimintatavassaan. Perheenjäsenet luovat tämän uuden muodon keskinäisen rakkautensa – puolisoiden, vanhempainrakkauden, lapsenrakkauden – välityksellä.

Jollei tätä kansakunnan siveellisyyden perustaa olisi, yksikään sen jäsen ei kykenisi tekemään oikeaa maan päällä. Yksilö asettaa toiminnalle yleiset perusaatteet, hän harkitsee niin päämääriä kuin keinojakin. Mutta harkinnan tulee jossain vaiheessa lakata – päätös on tehtävä; jokainen teko on yksilöllinen, tässä, yksin maailmassa, tässä paikassa, tänä hetkenä, näissä yksilöllisissä olosuhteissa. Mitkään periaatteet, mikään harkinta ei riitä määrittämään sen oikeaa. Hänen siveellisen omantuntonsa tulee ratkaista – eikä tätä ratkaisua ole ilman tapaa, perhe-elämässä istutetun siveellisen tavan ulkopuolella, joka siten aina edellyttää itseään.

Ja kukapa ei tietäisi, kuinka voimattomia periaatteet ovat hallitsemaan haluja ja intohimoja ja kukistamaan itsekkäitä etuja? Tai kuinka vähän harkinnan mahdollisuuksia elämän lukemattomissa hetkissä voikaan olla. Jollei tottumusta, tapaa tehdä hyvää ja oikeaa, olisi, ihmisen elämä olisi surkeiden erehdysten, äkkipikaisuuksien, rikkomusten ja rikosten ketju.

Lopulta: vain tapa ratkaisee. Yksilö on vapaa siinä määrin kuin hän tekee oikeaa siksi että siitä on hänellä tullut tapa. Velvollisuuden täyttäminen lakkaa olemasta pakko: ihminen suorittaa sen siksi, että hän ei tiedä, tahdo tai osaa muuta, koska laiminlyönti sotii hänen yleistä ajattelu- ja toimintatapaansa vastaan.

Kyky tällaiseen elämään on luotava perheessä ja siitä siirrettävä yhteiskuntaelämään sekä korkeampaan historialliseen toimintaan. Sitä ei voida muualta löytää – eivätkä kansat sitä jokapäiväisen kokemuksemme todistuksen mukaan mistään muualta löydäkään.

Opit ja esimerkit välittyvät sivistyskansojen keskuudessa kansakunnalta toiselle – samoin kuin kunkin kansakunnan sisällä yhteiskuntaluokalta toiselle, perheeltä toiselle. Mutta jokaisessa perheessä näitä kulttuurin aineksia sovelletaan vapaasti. Niille ei olisi minkäänlaista maaperää, jollei perheen elämä perustuisi isiltä perittyihin tapoihin. Ne jäävät vain ulkoiseksi vernissaksi, ellei niitä ota valtaansa rakkaus, perheen siveellinen omatunto, joka sallii niiden vaikuttavan perheen tapojen kehitykseen vain siinä, minkä se katsoo olevan oikein, hyläten ja hyväksyen niitä nimenomaan sen perityn tavan voiman pohjalta, josta se itsekin kumpuaa.

Siksi historia todistaa, että oikeus katoaa sellaisesta kansasta, jossa perhesiteet ovat rapistuneet – rakkauden yhdistävä side on katkennut. Mutta myös siitä, että näin on tapahtunut ja tapahtuu niiden kansojen keskuudessa, joilla isien tapa on lakannut olemasta se perusta, josta perhe-elämä kumpuaa ja jolle se rakentuu.

Kaikissa niissä kansakunnissa, jotka ovat päässeet historiaan lakiensa ja instituutioidensa, poliittisten ansioidensa, tieteensä, kirjallisuutensa ja taiteensa kautta, kaikissa niissä isien tapa on pidetty kunniassa, ja perhe-elämä on ennen muuta tämän leimaamaa. Eikä tämä ole, kuten olemme koettaneet osoittaa, mielivaltaista valintaa, vaan se muodostaa perheen ja sitä kautta kansakunnan siveellisen elämän ainoan perustan.

Niin tärkeä ja suuri on perheen merkitys kansakunnan elämälle ja historialle. Se on sen oikeuden lähde, joka maan päällä tapahtuu ja josta tämä kumpuaa. Mutta sanoimme, että maanpäällinen oikea on oikeaa maailmassa, todellisena ja vallitsevana voimana.

Jos katsomme taaksepäin tarkastelumme kulkua, niin sen kokoava side on seuraava: perheessä luodaan oikea siveellisenä tapana, tästä tavasta nousee oikea, sellaisena kuin se lausutaan julki ja todistaa mahtinsa valtion laeissa ja instituutioissa, sen kansalaisten yhteiskuntaelämässä, kansan koko kulttuurissa; tämän omintakeisen, kansallisen kulttuurinsa mukaisesti kansakunnat esiintyvät ja vaikuttavat historiassa, ratkaisevat äänellään ja mahdillaan historiallisen oikean. Ja lopuksi: oikeaa tosiasiana ei ole olemassa maailmassa muutoin kuin ihmisen toiminnassa, näissä muodoissa, perhe-elämän koskaan tyhjentymättömästä lähteestä kumpuavana, eikä järki voi sitä siellä sen syntyhetkellä pukea miksikään oikeudellisiksi väitteiksi, mutta tunne voi sen käsittää, omatunto tunteena, perherakkaus sen käsittää.

Minun ei tarvitse puhua sanaakaan naisen merkityksestä perheelle ja sen siveelliselle elämälle. Jos tätä, niin kuin asia on, määrää rakkaus, niin puolison ja äidin rakkaus on perheessä – ellei kaikki, niin lähes kaikki.

Ja silti rohjetaan puhua kevytmielisesti siitä miten naisen tehtävä perheessä olisi liian vähäpätöistä hänen henkensä toiminnaksi!

Te jalot naiset, älkää uskoko siihen. Jumala on asettanut perheessä kansakunnan kohtalot, ihmiskunnan kehityksen ja oikean olemassaolon maailmassa teidän sydämenne käskyjen varaan.

• 1. Esitelmä tilaisuudessa, joka pidettiin kadosta kärsivien hyväksi.