Pääkaupungissa kokoontuu näinä päivänä komitea, jonka työn merkitys isänmaalle on niin suuri, ettei mikään muu tuollainen neuvottelukunta voi nykyhetkellä tehdä tärkeämpää työtä.

Suomen kielen ottaminen oikeudenkäytön kieleksi on ratkaisu, jota ei voida enää lykätä tuonnemmaksi. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomenkielinen rahvas on tullut tietoiseksi tämän vaatimuksen oikeutuksesta ja saanut vakaan käsityksen tämän toimenpiteen välttämättömyydestä oikeusturvan kannalta, ja tästä taas seuraa, että jokainen viivytys herättää väistämättä sen keskuudessa mitä suurinta katkeruutta. Sanomme tämän, koska tunnemme täydellisesti tämän rahvaan yleisen ajattelutavan tästä asiasta; ja lisäämme tästä syystä: jokaisen, joka voi jollakin tavalla vaikuttaa asian ratkaisemiseen, on viimeistään nyt harkittava hyvin tarkasti, millaista ratkaisua hän puoltaa.

Kysymyksellä ei ole välitöntä poliittista merkitystä. Poliittiselta kannalta hallitukselle on yhdentekevää, millä kielellä lakia ja oikeutta pannaan täytäntöön, vaikka sen kannalta väistämättä onkin toivottavaa, ettei kieli anna aihetta kovin yleiseen tyytymättömyyteen eikä nakerra luottamusta puolueettomaan ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyttöön. Jo nyt yleinen ja voimakas tyytymättömyys ei sekään kohdistu hallitukseen. Suomalainen talonpoika arvioi täysin oikein, että asia on kotimaisten ”herrojen”, lähinnä tuomioistuinten henkilöstön käsissä.

Alioikeuksien tuomareiden on johdettava suullista oikeuskäsittelyä suomenkielisissä tuomiokunnissa suomeksi. Elleivät he täysin pysty tähän, he ovat virkaansa epäpäteviä. Ja riippumatta siitä, miten ja millaisilla ehdoilla he ovat virkaansa tulleet, heidän toimeentulostaan huolehtiminen sallimalla heidän pitää virkansa ei merkitse mitään, kun vastassa on oikeutta etsivän yleisön oikeus vaatia henkilön ja omaisuuden suojan takaavaa oikeusturvaa. Kielen suullisesta osaamisesta on sen kirjalliseen käyttöön kuitenkin niin lyhyt askel, ettei sen astuminen aiheuta järin suuria ponnistuksia, näin tuon ajattelun linja jatkuu.

Tämä edellä sanoiksi puettu ajatusten linja on yksinkertainen ja velvoittava. Sitä vastaan voidaan asettaa vain ja ainoastaan henkilökohtaisia etunäkökohtia ja löyhiä mielipiteitä. Nimittäin: nykyinen tilanne nyt kerta kaikkiaan on sellainen kuin on; oikeudenhoito on maassa toiminut hyvin, vaikka tuomareiden kyky ymmärtää ja käyttää suomen kieltä on ollut usein tai ehkä pikemminkin useimmiten puutteellinen. Nykyisin virassa olevia tuomareita ei voida vaatia lukemalla parantamaan edes kykyään ymmärtää ja puhua kieltä, saati hankkimaan kykyä sen kirjalliseen käyttämiseen.

Kukapa ei silti huomaa, että tämä huolehtiva ja valitteleva puhe on täysin joutavaa. Voiko oikeudenhoito todellakin olla hyvää siellä, missä tuomari ja oikeudenkäynnin osapuoli eivät ymmärrä toistensa kieltä? Terve järki vastaa tähän kieltävästi. Emme epäile, että oikeudenkäyttö yleensä osoittautuu hyvin hoidetuksi, jos tarkastellaan pelkästään kirjallista käsittelyä, pöytäkirjoja. Mutta juuri tästä on kyse: miten pöytäkirjat ovat syntyneet? Sisältävätkö ne todella sen, mitä tuomioistuimessa on tapahtunut? Emme varmaankaan ole ainoina kuulleet maan eri puolilta valituksia väärin kirjoitetuista pöytäkirjoista, jopa esimerkkejä siitä, että tuomioistuimen päätös ja pöytäkirjaan merkitty ratkaisu eivät ole vastanneet toisiaan. Vastaväitteeksi esitetään: tämä valittaminen johtuu kielieron rahvaan keskuudessa herättämästä epäluuloisuudesta. Siinä ehkä onkin liioittelua. Silti jokainen varmaankin myöntää, että tämä epäluuloisuuden peruste on poistettava. Kansaa, joka menettää uskonsa lainkäytön oikeudenmukaisuuteen, ei voida saada tyytyväiseksi millään huolenpidolla sen eduista. Asia on toki itsestään selvä: kun tuomari ja oikeudenkäynnin osapuoli eivät ymmärrä toisiaan, pöytäkirja ei voi missään tapauksessa olla oikein laadittu. Tässä ei auta mikään tinkiminen, jonka mukaan riittäisi, että he ymmärtävät toisiaan suurin piirtein, riittävän hyvin jne. Asiasisällöltään oikean pöytäkirjan laatiminen nimittäin edellyttää välttämättä sitä, että tuomari ymmärtää kieltä paremmin kuin sitä äidinkielenään puhuva rahvas, ymmärtäähän kirjallisesti sivistynyt aina kieltään paremmin kuin sivistymätön.

Ja kun suullinen käsittely on lisäksi kirjoitettava muistiin toisella kielellä, vaaditaan erinomaista kääntäjän lahjakkuutta, jotta käännös ei sisältäisi virheitä. Pöytäkirjasta tulee nykyisissä oloissa väistämättä virheellinen.

Kun taas oikeudenkäynnin osapuoli ei lainkaan ymmärrä pöytäkirjaa saadessaan sen käsiinsä, tämä saattaa tuomarin epäasialliseen kiusaukseen menetellä huolimattomasti memoriaalin kirjoittamisessa ja lopullisen pöytäkirjan laadinnassa.

Ei hyödytä myöskään sanoa: useimmat oikeustapaukset ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä käsitellessään tuomarin tarvitsee ymmärtää varsin vähän siitä, mitä osapuolet sanovat. Esim. velkomisjutuissa hänen tarvitsee tuomitakseen saatavan maksettavaksi vain selvittää, että velallinen on saanut rahat tai tavaran, ja saada vahvistettu tieto kyseessä olevasta summasta, jos toiselta osapuolelta puuttuu todiste suoritetusta maksusta. Ottamatta huomioon sitä, että kyseessä olevan selvityksen aikaansaaminen on joissakin velkomistapauksissakin mutkikasta, on toki täysin yhdentekevää, onko oikeusjutuista 9 tai 99 tuollaisia yksinkertaisia tapauksia. Kymmenennessä tai sadannessa tarvitaan kuitenkin tuomaria, joka hallitsee kielen täydellisesti. Jos tuon tapauksen pöytäkirjasta tulee tuomarin puuttuvan kielitaidon takia virheellinen, tuollainen tuomari ei selvästikään ole oikealla paikallaan – tai hän kelpaa käsittelemään pelkästään yksinkertaisempia ja merkityksettömämpiä juttuja.

Asiaa tarkastellaan tavallisesti vain yksipuolisesti toteamalla, että suomenkieliselle oikeusjutun osapuolelle tuottaa ”hankaluutta” se, että hän saa pöytäkirjan, jota ei itse ymmärrä. Mutta vaikka tämäkään seikka ei ole pelkkä hankaluus, vaan voi vaikuttaa myös oikeudenkäynnin lopputulokseen, koska pystyessään itse lukemaan ja ymmärtämään pöytäkirjan oikeusjutun osapuoli havaitsisi parhaiten, mitä puutteita hänen puheenvuoroissaan ja todisteissaan vielä on ja voitaisiin korjata, tärkeintä ja ensisijaista kuitenkin on, että tuomari ymmärtää oikeudenkäynnin osapuolten kielen täydellisesti eikä laadi pöytäkirjaa muulla kuin tuomioistuinkäsittelyssä käytetyllä kielellä, koska erehtyminen näissä asioissa johtaa väistämättä puutteelliseen oikeudenkäyttöön. Rahvas ymmärtää asian oikeastaan tältä viimeksi mainitulta puolelta; sehän esittää valituksia väärin kirjoitetuista pöytäkirjoista ja epäoikeudenmukaisista tuomioista. Näitä valituksia ei esitetä julkisesti; pelätään nimittäin vastuuseen joutumista. Mutta kun etenkin tietyiltä maan seuduilta kantautuvia rahvaan puheita kuuntelee suljettujen ovien takana, ne ovat kauhistuttavia. Asia kuulostaa yksinkertaiselta: herrat vastustavat suomen ottamista oikeudenkäytön kieleksi, koska tämä estäisi heitä vääristelemästä oikeutta. Allekirjoittaneen ei tarvitse vakuuttaa, että hän on todella kuullut tällaisia puheita ja jopa mitä valistuneimpien talonpoikien suusta. Jos halutaan tutkia, mistä syystä suomenkielinen rahvas tuntee tyytymättömyyttä ja herrasväkeen kohdistuvaa epäluottamusta, perustaksi havaitaan varmasti kielikysymys ja rahvaan vakaa käsitys, että se kärsii vääryyttä, koska ruotsi on tuomioistuinten ja hallinnon kielenä.

Uskomme, että edellä on tullut selvästi todistetuksi, ettei oikeutta voida maassa jakaa asianmukaisella tavalla, koska tämä on täysin mahdotonta edellä esitetyissä oloissa. Ja jos asiat ovat näin, ei vallitsevaa tilannetta tarvitse ottaa lainkaan huomioon.

Kun väitetään, että suomea ymmärtävän ja puhuvan tuomarin on vaikeaa tai mahdotonta laatia pöytäkirjaa tällä kielellä, katsokaamme todellista tilannetta.

Jos vaaditaan, että hänen on kirjoitettava pöytäkirjansa nykyisin käytetyn kaavan mukaisesti, että hänen on esim. sanatarkasti suomennettava ruotsinkielinen pöytäkirja, tämä on epäilemättä tuomareiden suurelle enemmistölle lähes mahdotonta.

Paraskaan ruotsin kielen taito maailmassa ei riitä nykyisin noudatetun kaavan mukaisen pöytäkirjan kirjoittamiseen ilman erityistä harjoittelua. Ihminen voi olla erinomainen kirjailija pystymättä silti tähän tehtävään.

Vastaavaa suomalaista pöytäkirjakieltä tai, jos niin halutaan sanoa, suomalaista pöytäkirjatyyliä ei ole olemassa. Sen oppimiseksi ei voida missään harjoitella. On siis mahdotonta ottaa suomea tuomioistuinten käyttökieleksi, jos tämän pitäisi olla yhdenmukaista ruotsinkielisen käytännön kanssa. Jos siis halutaan tuomarin kirjoittavan pöytäkirjansa suomeksi, on hänelle suotava vapaus laatia ne sellaiseen muotoon, että hän itse ymmärtää sen ja pystyy saamaan sen aikaan. Tuomioistuinten tavanomaisen kielenkäytön – nimittäin kirjallisen tekstin – puolesta ja sitä vastaan voidaan esittää näkökohtia. Mielestämme se ei ole täsmällistä eikä selvää. Pöytäkirjassa näyttää olevan tärkeää vain yksi asia: että se on selkeä ja todenmukainen kertomus tuomioistuinkäsittelystä, ja päätöksessä samoin vain yksi asia: että siinä esitetään selkeästi tuomion perustelut ja annetaan tuomio niin selvin sanoin, ettei mitään väärinkäsittämisen mahdollisuutta jää. Käsittelyn johtamiseen ja tuomion langettamiseen vaaditaan laintuntemusta; kummankin asiakohdan kirjalliseen esittämiseen riittävät vain selvä järki ja koulutus kirjalliseen ilmaisuun, tähän sisällytettynä kyky ilmaista yleensä kirjallisesti ajatuksiaan. Tuomarin, joka osaa suomea niin paljon, että pystyy johtamaan käsittelyä ja julistamaan tuomion suomeksi niin hyvin, ettei oikeudenmukaisuus kärsi, on siis kyettävä myös kirjallisesti toistamaan käsittelyn kulku ja tuomio, jos hänellä vain on tarpeeksi ymmärrystä ja sivistystä.

Tästä kaikki riippuu. Suullisessa puheessa voi olla paljonkin huolimattomia ilmauksia, joita ei hyväksytä kirjakielessä eikä kieliopinkaan mukaan. Tällaisia ilmauksia ehkä pääsee pöytäkirjoihinkin. Tuomari puolestaan puhuu maakuntansa tai synnyinseutunsa murretta, jota hän joutuu käyttämään pöytäkirjoissaankin, tai hän ei ehkä tunne muunlaista suomen kirjakieltä kuin Raamatun ja virsikirjan kielen ja näkee vaivaa jäljitelläkseen sitä. Oikeinkirjoituskin osoittautuu varmasti varsin kirjavaksi. Ellei asiaa haluta lykätä vielä muutaman vuosikymmenen päähän, kaikki tämä on väistämätöntä. Eikä näitä hankaluuksia kyetä milloinkaan täysin välttämään. Hyväksymme auliisti sen seikan, että kirjallisen tuomioistuinkielen on oltava jossakin määrin yhdenmukaista ja että siinä on tästä syystä noudatettava kutakuinkin selväpiirteistä kaavaa. Mutta milloin tahansa suomen kielen käyttö aloitetaankin, tätä kaavaa ei ole valmiina olemassa, vaan sen on vähitellen kehityttävä.

Niinpä joudutaan alituisesti havaitsemaan, että pöytäkirjojen suomen kieli on aluksi vapaata, riippumatonta ruotsinkielisestä kaavasta, silloinkin kun lakimiehet velvoitetaan ennen yliopistosta valmistumistaan osoittamaan kykynsä käyttää suomen kieltä sekä suullisesti että kirjallisesti. Aluksi kenelläkään ei ole hallussaan kaavaa eikä tilaisuutta harjoitella oikeusopillista kirjoitustyyliä – ja lisätkäämme: hyvin käy, jos ruotsinkielistä tyyliä ei oteta esikuvaksi. Tätä kirjoitustapaahan ei kyetä käyttämään ilman erityistä harjoittelua ja yhtä vähän sitä pystytään ilman harjoittelua ymmärtämään. Yksinkertaisimmankin harkinnan pitäisi osoittaa, että yhden ainoan virkkeen jatkaminen monen liuskan mittaiseksi on nurinkurista. ”Piste ja uusi rivi” on yksinkertainen ohje kirjoitettaessa mitä tahansa kieltä niin selvästi kuin tuomioistuimissa pitäisi kirjoittaa, jotta oppimattomin ja yksinkertaisinkin pystyy sitä ymmärtämään.

On syytä puhua niistä hirmuisista lainkäytölle koituvista vaaroista, jotka aiheutuvat epämääräisestä kielenkäytöstä, kun tuomareille suodaan vapaus kirjoittaa oman parhaan taitonsa mukaan. Oikeudenmukaisuus ei voi kuitenkaan joutua suurempaan vaaraan kuin silloin, kun tuomari ja oikeudenkäynnin osapuoli eivät ymmärrä toisiaan, tilaisuus ja kiusaus toimia kevytmieleisesti oikeudenjaossa ei voi kasvaa suuremmaksi kuin silloin, kun tuomari saa antaa oikeudenkäynnin osapuolen käteen päätöksen, joka voisi yhtä hyvin olla samanlainen nippu kirjoittamatonta paperia, koska jälkimmäinen ymmärtäisi siitä yhtä paljon kuin nykykäytännön mukaisista seitsemästä tavusta riviä kohti.

Vähitellen varmaankin kehittyy yhdenmukaisempi kirjoitustapa. Tämän kehityksen edistämiseen on monia keinoja. Hovioikeudet voivat asian edistämiseksi painattaa vuosittain muutamia parhaita pöytäkirjoja ja levittää niitä kiertokirjeenä alioikeuksien tuomareiden keskuuteen. Hovioikeudet voinevat samoin torjua kirjoitustavan liian suuret ja poikkeukselliset erikoispiirteet, jotka selvästikin perustuvat vain kirjoittajan itserakkaaseen mielivaltaisuuteen. Silloin kun ne johtuvat auttamattomasta taitamattomuudesta, olisi sijaisen määrääminen viran tilapäiseksi hoitajaksi välttämätöntä.

On tarpeetonta pohtia sitä, johtaisiko muuttunut kirjoitustapa pöytäkirjojen muuttumiseen laveasanaisemmiksi vai ei, sillä tämä on samantekevää. Omasta puolestamme olemme sitä mieltä, että pöytäkirja oikeastaan lyhenee, jos nykyinen pöytäkirjatyyli käännetään tavalliselle kirjakielelle.

Rikosoikeudenkäyntien tutkintaa pidetään yleensä tuomarin velvollisuuksista vaikeimpana, ja niiden pöytäkirjojen ja ratkaisujen kirjoittamisen arvioidaan vaativan tavallista suurempaa taitoa. Voidaan myöntyä siihen, että silloinkin, kun siviilijuttujen toimituskirjat kirjoitetaan suomeksi, mainitut asiakirjat voidaan ilman suuria hankaluuksia toistaiseksi kirjoittaa ruotsiksi oikeusjutuissa, joista saattaa seurata sakkoa ankarampi rangaistus. Jos kuvernöörinviraston kielenkääntäjä saa tehtäväkseen kääntää tekstin syytetylle ja vangitulle henkilölle sana sanalta suomeksi, mikä vielä varmuuden vuoksi voisi tapahtua esim. lääninsihteerin apulaisen läsnä ollessa, näyttää syytetyn välttämätön oikeusturva riittävältä. Tietenkin hänellä pitäisi olla tällöin oikeus kutsua paikalle se henkilö, jolle hän antaa tehtäväksi valitustensa tai armon­anomuksensa kirjoittamisen.

Lukija päätynee edellä esitetystä siihen johtopäätökseen, että me muka vaadimme kaikkien tuomioistuinten velvoittamista antamaan pelkästään suomea osaaville oikeudenkäynnin osapuolille heti suomenkieliset toimituskirjat. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoituksemme. Olemme edellä vain halunneet tehdä selväksi sen, ettei tuollaisenkaan käskyn täyttäminen tuottaisi ainakaan alioikeuksissa voittamattomia vaikeuksia.

Teemme tästä ainoastaan sen loppupäätelmän, ettei siis todellakaan mikään estä myöntämästä alioikeuksien tuomareille niin kaupungeissa kuin maaseudullakin heti lupaa ryhtyä antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja niitä haluaville oikeudenkäynnin osapuolille. Ja lienee aihetta odottaa, että vähintään tämän verran voi nykyhetkellä tapahtua.

Kun tätä on vastustettu sanomalla, että rahvas alkaisi suhtautua penseästi tuomareihin, jotka eivät tähän kykene, perusteena on sellainen hienotunteisuus, jolla ei saa olla sijaa näin tärkeän asian ratkaisemisessa. Kun jokaisen tuomarin velvollisuus on toteuttaa uudistus mikäli mahdollista, tämä velvollisuus on tunnustettava. Suomalainen rahvas on varsin kärsivällistä; ja jos se voi toivoa, että tuomari, joka ei itse millään ehdolla voi suostua kirjoittamaan suomea, hankkii itselleen mahdollisimman nopeasti siihen kykeneviä apulaisia, se kyllä säilyttää kärsivällisyytensä. Kun myöntyminen suomenkielisten pöytäkirjojen laatimiseen johtaa esimerkin voimalla pakon eteen ne tuomarit, jotka eivät heti pysty käyttämään lupaa hyväkseen, tämä voi vain terveellisellä tavalla edistää uudistuksen toteuttamista.

Tämän myönnytyksen jälkeen on sekä kohtuullista että välttämätöntä, ettei sellaisiin tuomiokuntiin, joissa suomea on kirjallisesti jo käytetty, nimitetä sellaista tuomaria eikä viran väliaikaistakaan hoitajaa, joka ei sitoudu laatimaan pöytäkirjoja suomeksi. Suomea puhuvalle henkilölle riittää parin kuukauden työ sellaisen suomen kielen kirjallisen käyttämisen kyvyn hankkimiseen kuin pöytäkirjan ja oikeuden päätöksen kirjoittamiseen välttämättä tarvitaan. Mahdollisuus väliaikaisten viranhoitomääräysten ja vakinaisten virkojen saamiseen on aluksi palkintona niille, jotka ovat valmiita tähän vaivannäköön. Tämän harjoittelun helpottamiseksi hallitus voi huolehtia oikeudenkäyntiasiakirjojen ja tuomioistuinten toimituskirjojen malleja sisältävän käsikirjan sekä suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen oikeusopillisen sanakirjan julkaisemisesta.

Vaikeuksiin kuuluu sekin, että tuomarit joutuvat käyttämään toimituskirjojenkin laadinnassa apulaisia, jotka eivät ole suorittaneet loppututkintoa, ja että siirtyminen suomen kielen käyttöön on näille vaikeampaa. Varmaankin jopa puhtaaksikirjoittamisessa tarvitaan aluksi suurempaa tarkkaavaisuutta ja se vaatii enemmän aikaa kuin ennen. Sille ei mahda mitään. Näitä apulaisia käytetään kuitenkin tavallisesti pöytäkirjojen laatijoina vain tietynlaisissa jutuissa, velkomis- ja kiinnitysasioissa jne. Näissä tapauksissa noudatetaan vakiokaavaa, eikä tuollaisen suomenkielisen kaavan oppiminen voi vaatia paljonkaan aikaa, etenkin kun apulaiset tavallisesti osaavat suomea paremmin kuin itse tuomari ja ovat asioitsijoina sekä tulkitessaan ruotsiksi kirjoitettuja pöytäkirjoja osapuolille hankkineet valmiutta oikeustermien ja oikeudellisten sanontojen suomentamiseen.

Emme ole kuitenkaan vielä lainkaan puhuneet siitä, miten ylemmissä tuomioistuimissa, hovioikeuksissa ja senaatissa, vallitseva tilanne antaa mahdollisuuksia uudistuksen toteuttamiseen.

Miten hovioikeudessa on meneteltävä, kun sinne toimitetaan suomenkielisiä valitusasiakirjoja eivätkä ehkä monet jäsenistä ymmärrä suomea lainkaan?

Voidaan sanoa: on väärin, että hovioikeuksissa on lainkaan sellaisia jäseniä, jotka eivät ole aiemmin harjoitelleet eivätkä hoitaneet väliaikaisesti virkoja missään suomenkielisessä tuomiokunnassa. Lieneekin niin, että perin harvat jäsenistä eivät ole olleet tuollaisten tuomiokuntien tuomareina. Suomeksi kirjoitetun pöytäkirjan ymmärtämisen ei pitäisi tuottaa heille minkäänlaisia vaikeuksia.

Ei toki ole odotettavissa, että aluksi jouduttaisiin käsittelemään suomenkielisiä asiakirjoja kovinkaan monissa jutuissa. Niidenkin käännättäminen palkkaamalla kielenkääntäjiä tuottanee kuitenkin vaikeuksia. Ja kun suomen kielellä käsiteltäviksi lähetettyjen oikeustapausten määrä kasvaa, tuollainen käännöstoiminta käy mahdottomaksi. Voidaan kuitenkin pitää mahdollisena, että kielenkääntäjä tai mieluumminkin asiakirjat ääneen lukeva hovioikeuden virkamies samalla suullisesti kääntää ne ruotsiksi. Niiden jäsenten, jotka eivät lainkaan osaa suomea, on tällöin tyydyttävä täten saamaansa näiden asiakirjojen tuntemukseen sekä tapauksen ratkaisuesityksen tehtäväkseen saaneen jäsenen suorittamaan esittelyyn. Jos muilla jäsenillä on hyvää tahtoa, he oppivat nopeasti ymmärtämään suomenkielisiä valitusasiakirjoja yhtä hyvin kuin ruotsinkielisiäkin. Jos käy välttämättömäksi nimittää joihinkin hovioikeuksiin useampia suomen kielen hallitsevia jäseniä, tästä aiheutuvat kustannukset eivät voi merkitä mitään tavoitteen merkittävyyden rinnalla.

Pidämme selvänä, että aluksi tarvitaan lisähenkilöstöä hovioikeuden päätöksistä annettavien suomenkielisten toimituskirjojen kirjoittamiseen tapauksissa, jotka on lähetetty käsiteltäviksi tällä kielellä. Näiden tuomioistuinten nykyisessä henkilöstössä lienee vain harvoja tähän kykeneviä yksilöitä. Jos heitä on käytettävissä, näyttää siltä, että heitä on kannustettava tähän palkankorotuksella. Nykyisin hovioikeuksissa tavallinen toimituskirjojen korjailu, jonka sanotaan kuuluvan jäsenten velvollisuuksiin, jäisi aluksi varmaankin pois. Vaikka se on yleensä hyödyksi, koska oikeudellisen kielenkäytön jonkinlainen yhdenmukaisuus tunnustetaan toivottavaksi, se lienee kuitenkin usein rappeutunut takertumiseksi yksilöllisiin mieltymyksiin ja käsityksiin. Voitaisiin ajatella, että tavoite saavutettaisiin helpommin, jos toimituskirjojen laatimisen valvonta jätettäisiin tietyille hovioikeuden virkamiehille kaikkien ratkaisuun osallistuneiden oikeuden jäsenten sijasta, joilla olisi oikeus ainoastaan istunnossa esittää tekstiä koskevat huomautuksensa. Suomenkielisten toimituskirjojen osalta tällainen järjestely käynee välttämättömäksi, jotta tulos ei jäisi ainoastaan pöytäkirjan kirjoittajasta riippuvaiseksi.

Valtiovallalle voi siis koitua kustannuksia suomen kielen ottamisesta käyttöön hovioikeuksissa. Kun hallitus on esittänyt ehdotuksen laamanninoikeuksien lakkauttamisesta, jonka kannalle myös [tammikuun] valiokunta asettui ja jonka valtiopäivätkin luultavasti hyväksyvät, jää laamannien käräjämatkojen kustannuksiin käytetyistä varoista rahaa käytettäväksi tulevaisuudessa näihin kasvaviin menoihin. Ruotsin kokemusten mukaan hovioikeuteen tulevien oikeusjuttujen määrä kasvanee mainittujen tuomioistuinten lakkauttamisen jälkeen, ja jos silloin on lisättävä hovioikeuksien henkilöstön määrää, tämäkin tarjoaa tilaisuuden palkata näihin tuomioistuimiin jäseniä ja virkamiehiä, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä laatimaan pöytäkirjoja ja kirjoittamaan toimituskirjoja suomeksi. Edellä esitettyjen vaatimusten takia on itsestään selvää, että osoitettu taito tämän tehtävän hoitamiseen vaaditaan jokaiselta hovioikeuden jäseneksi nimitettävältä samoin kuin tulevilta sihteereiltä, kanneviskaaleilta ja notaareilta.

Kauan on vielä odotettava, ennen kuin asioiden suullinenkin käsittely hovioikeuksissa tapahtuu suomeksi. Vasta silloin uudistus on suoritettu loppuun. Erityisiä hankaluuksia ei kuitenkaan voi aiheutua siitä, että memoriaalipöytäkirja kirjoitetaan edelleenkin ruotsiksi, vaikka jokin määrä siihen merkityistä oikeusjutuista kirjoitetaankin lopulliseen pöytäkirjaan suomeksi.

Ylimmässä tuomioistuimessa, keis. senaatin oikeusosastossa, pitäisi suomenkielisiä asiakirjoja tietysti käsitellä samalla tavalla kuin hovioikeuksissa. Yhtä tärkeätä ei sen sijaan ole senaatin tuomioiden laatiminen suomen kielellä, koska niihin ei enää ole saatavissa muutoksia ja jutun voittanut osapuoli kyllä huolehtii siitä, että hän saa tietoonsa tuomion sisällön ja pääsee nauttimaan oikeuttaan. Sekä oikeustapauksen selostuksen sisältö että tuomion perustelut ovat osapuolille yhdentekeviä. Heitä kiinnostaa ainoastaan ratkaisu sinänsä.

Pitäisikö siis kuitenkin myös senaatin jäsenten pystyä lukemaan ja ymmärtämään suomenkielistä tekstiä? – Tietysti; tämä ei mielestämme ole Suomessa liian paljon pyydetty.

Yleensäkin haluamme vielä muistuttaa, että asia on liian tärkeä lykättäväksi pikkumaisin keinoin epämääräiseen tulevaisuuteen. Sivistyneessä Euroopassa hämmästyttäisiin, jos siellä saataisiin tietää, että maassa, joka on puolen vuosituhannen ajan ollut osallisena eurooppalaisesta sivistyksestä, vallitsee oikeudenkäytössä yhä näin nurinkurinen tilanne; ja siellä pidettäisiin edellä esitettyjä vaatimuksia totisesti mahdollisimman vaatimattomina. Emme myöskään ole lainkaan varmoja siitä, että niiden täyttäminen riittäisi yleisesti tyydyttämään ihmisiä, joita asia lähinnä koskee, suomalaista rahvasta.

Kun puhutaan siitä, miten tärkeätä on, että tuomioistuimet käyttävät samaa kieltä kuin oikeutta hakevat osapuolet, Suomessa Suomen kansa, nousee itsestään esiin ajatus, että sama koskee alemman hallinnon virkakieltä. Asiakirjat, joita kruununvoudit ja nimismiehet ym. antavat rahvaalle, on kirjoitettava sellaisella kielellä, jota se ymmärtää. Lienee itsestään selvää, että asetettu komitea ulottaa ehdotuksensa koskemaan tätäkin asiaa. Yleensäkin voidaan olettaa, että maan suomenkielisissä osissa nämä virkamiehet osaavat kieltä suhteellisesti paremmin kuin tuomarit. Niinpä he pystyvätkin käyttämään sitä helpommin niissä varsin vähäisissä kirjoitustöissä, joissa se tulee kyseeseen. Kun tuomioistuinten ratkaisujen toimituskirjat annetaan suomenkielisinä, on itsestään selvää, että tuomioiden toimeenpanijoiden on kyettävä lukemaan ja ymmärtämään ne. Niinpä he saavat kosolti tilaisuuksia oppia virallista suomen kirjakieltä malliksi omiin kirjoitustöihinsä.

Kuvernöörinvirastoissa on asian luonteen johdosta mentävä askelta pitemmälle kuin alioikeuksissa. Suomenkielisten toimituskirjojen antamista ei nimittäin voida jättää ensiksi mainittujenkaan osalta niiden vapaan harkinnan varaan. Eihän uudistuksen toteuttaminen 8 kuvernöörinvirastossa ole yhtä vaikeaa kuin noin 50 tuomiokunnassa. Niiden toimituskirjat ovat myös laajuudeltaan ja laadultaan toisenlaisia, laajuudeltaan suppeampia, luonteeltaan paljon yksinkertaisempia. Niinpä säännön pitää nähtävästi tulevaisuudessa olla: suomenkieliseen anomukseen suomenkielinen päätös. Nämä ovat yleensä valmiin kaavan mukaisia; ja mahdollisesti esiin tulevissa mutkikkaammissa tai poikkeuksellisemmissa tapauksissa kielenkääntäjän tai jonkun muun avustajan käyttäminen silloin, kun asianomainen toimituskirjan antava virkamies ei itse pysty laatimaan sitä suomen kielellä, jää merkitykseltään vähäiseksi.

Suomen kielen opettaminen tuleville lakimiehille koulussa ja yliopistossa on mielestämme vasta toissijaista. Uudistuksen tarve nimittäin voimistuu yhä polttavammaksi, ja on mahdotonta lykätä sitä niin kauas, että uusia tuomareiden sukupolvia ennätetään kasvattaa.

Tätä kasvatusta ei tietenkään pidä laiminlyödä. Alkeisoppilaitoksissa ei niinkään tarvita lisää oppitunteja kuin suomen ottamista opetuskieleksi ainakin parissa oppiaineessa. Yliopistossa ja etenkin oikeustieteellisessä tiedekunnassa on professoreilta vaadittava suomen kielen taitoa. Jos näin olisi ja he kävisivät edellä mainitulla tavalla koulussa opetettujen oppilaidensa kanssa läpi Suomen lakikirjan jonkin kaaren sekä sen yhteyteen kuuluvat asetukset luennoiden näistä itse suomeksi, tulevilta laki- ja hallintomiehiltä ei tarvitsisi vaatia erillistä suomen kielen tutkintoa.

On korvaamaton vahinko, ettei 10 vuotta sitten säädetty, että kaikkien opetusvirkaa yliopistosta hakevien maan syntyperäisten asukkaiden on osoitettava jonkintasoinen suomen kielen taitonsa. Tämä laiminlyönti haittaa vuosikymmenten ajan kansallisen sivistyksen edistymistä, suomalaisen kansalliskirjallisuuden nousua ja suomen kielen yleistä käyttöä tuomio­istui­missa ja hallinnon piirissä. Se vähentää yliopiston merkitystä maalle ja kan­salle ja täten yleensäkin sen kykyä täyttää tehtäväänsä. Kun nimittäin yliopis­to ei kulje kansakunnan vallanneen henkisen liikkeen kärjessä, kun tämän liikkeen piiristä alkunsa saavat uudistukset raivaavat tietään sen toiminnasta riippumatta ja se vasta jälkikäteen, ympärillään tapahtuneen muutoksen pakottamana seuraa vastahakoisesti virran mukana, se on itse luopunut roolistaan, ja sen kansallinen voimattomuus johtaa sen tieteelliseen rappeutumiseen.

Ehkäpä voidaan odottaa, että uudet opettajat, joiden saamien nimitysten myötä yliopiston opettajakunnasta on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana uudistunut kaksi kolmasosaa, voivat isänmaallisina henkilöinä tunnustaa sen, mitä isänmaa tässä suhteessa vaatii. Niin kauan kuin suomenkielinen Raamattu ja suomenkielinen lakikirja ovat teoksia, joita yliopistossa ei tunneta, suomen kansa voi moittivasti kysyä siltä, miten se täyttää paikkansa.

Sen, mitä ei ole tapahtunut, on kuitenkin tapahduttava. Komitea voi tuskin vaatia, että ainoastaan oikeustieteellisen tiedekunnan opettajien on osattava suomea. Maan kaikkien muiden oppilaitosten opettajat on velvoitettu suorittamaan suomen kielen tutkinto. Yliopiston opettajat eivät saa jäädä poikkeusasemaan.

Nykyoloissa on siis yhä välttämätöntä, että oikeustieteen opiskelijat suorittavat suomen kielen tutkinnon. Jo vanhastaan tiedetään, että heidän nykyisin venäjän kielen opiskeluun käyttämänsä aika kuluu heidän tulevan toimintansa kannalta hyödyttömästi hukkaan. Tästä kannattaa kuitenkin jälleen muistuttaa. Ja kun tämä aika säästetään suomen kielen opiskeluun, kyseessä olevan tutkinnon vaatimustasoa ei tarvitse asettaa matalaksi.

J. V. S.