Litteraturblad nro 8, elokuu 1855: Kotimainen kirjallisuus

Editoitu teksti

Suomi

6. Öfversigt af Finska Vetenskapssocietetens förhandlingar. II. Helsingfors 1855. [Katsaus Suomen Tiedeseuran toimintaan. II. Helsinki 1855.]

 

Tämä katsaus kattaa huhtikuun 29. päivän 1853 ja saman päivän 1855 välisen ajan. Se sisältää lyhyitä kertomuksia Tiedeseuran kokouksista, vuosikertomukset sekä tiedonantoja, joita ei ole otettu julkaisusarjoihin mutta pidetään silti yleisemmin kiinnostavina; suurin osa on jo aiemmin julkaistu Finlands Allmänna Tidningissä. Tällä teoksella on siis varsin vähän uutta tarjottavaa yleisölle. Sen julkaisemisen aiheeksi esitetään, että Allmänna Tidning on ajan myötä muuttunut vaikeammin saatavaksi, joten siis kertomukset ja tiedonannot voisivat joutua jälkimaailmalta kadoksiin.

Kun seura on nyt alkanut ajatella isänmaan ”laajemman yleisön” valistamista näillä Öfversigt-katsauksilla, näyttää aivan tarpeettomalta julkaista tiedonannot ensin Allmänna Tidningissä. Ainakin katsaukset menettävät sen johdosta huomattavasti mielenkiintoaan tämän yleisön silmissä. Tai sitten katsausten tulisi sisältää useita artikkeleita lehdessä julkaistujen tiedonantojen ohella. Kokonaisuus, yksitoista hyvin ilmavasti taitettua arkkia, jotka kattavat kahden vuoden ajanjakson, vaikuttaa köyhänpuoleiselta ja tulee entistäkin enemmän tällaiseksi, koska sisältö on juuri aiemmin jo kerran julkaistu.

Sitä vastoin Tiedeseurassa pidettyjen manalle menneiden jäsenten muistopuheiden uusintapainoksen yleisö epäilemättä ottaisi hyvin vastaan. Nyt muistopuheet julkaistaan Handlingar-sarjassa ja menevät siksi laajemmalta yleisöltä sivu suun. Mutta tuskin tämä yleisö voi olla kiinnostuneempi joistain tiedonannoista kuin näistä muistopuheista, jotka perehdyttäisivät sen tiedettä harjoittaviin maanmiehiin ja heidän ansioihinsa tieteen edistämisessä.

Vain harvoin näyttää sattuvan, että seuran jäsenet kokouksissaan ilmoittavat mistään tärkeämmistä ilmiöistä tieteen kentällä. Seura voi epäilemättä itse parhaiten ratkaista, lisäisivätkö tällaiset tiedonannot kiinnostusta kokouksiin. Mutta varmaa on, että näissä Öfversigt-katsauksissa ne olisivat yleisölle yhtä opettavaisia kuin tervetulleitakin.

Pidättäydymme kokonaan arvioimasta tässä esiteltävän vihkon sisältöä, joka on lukijalle jo tuttu. Pysyvä merkitys on erinäisillä tiedoilla jotka koskevat isänmaan ilmasto-oloja ja muita luonnonsuhteita. Hra Bonsdorffin lääketieteellisiä tiedonantoja, jotka vievät suuren osan vihkosta, sitä vastoin on lähes mahdoton lukea sekavan esitystapansa ja sen barbaarisen kielen takia, jolla ne on kirjoitettu.

 

7. Finlands Minnesvärde Män. Band II, Häfte 1. Helsingfors 1855. [Suomen merkkimiehet. II nide, 1. vihko. Helsinki 1855.]

 

Meillä ei ole käsillä tämän suurenmoisen työn ohjelmaa; mutta mikäli emme muista väärin, on suunniteltu noin 500 elämäkerran laatimista 10 vuoden sisällä. Viisisataa erityisesti Suomen historiaan liittyvää nimeä – siinä varmasti tietoa kylliksi tulevaisuuden koululaisille, lienee moni meistä ajatellut, joka häpeä kyllä ei ole päntännyt päähänsä mitään Suomen historian koululäksyä. Mutta ehkei osoittaudu mahdottomaksi saada todellakin nämä nimet kokoon, vaikka se ei näytä onnistuvan juuri kymmenessä vuodessa, kun puolessatoista ei olla saatu aikaan kahdeskymmenesosaa enempää. Mutta kiitettävä päänavaus on tehty piispojen, tuomiorovastien ja piirilääkärien elämäkerroilla; ja mikäli näiden virkojen kohdalla jatketaan tähän tapaan ja jatkossa siirrytään maan kaikkien muiden virkojen entisiin haltijoihin, tulee suunniteltu lukumäärä kyllä vähitellen täyteen.

Tai vakavasti puhuen: yritys ansaitsee kaiken kunnioituksen. Mutta tähän asti toteutettuna työ on osoittautunut pelkäksi Suomen historian ja suomalaisten miesten elämäkertojen aineistokokoelmaksi; kaikkien tällaisten kokoelmien tavoin se sisältää koko joukon yhdentekeviä tietoja historiassa käyttökelpoisten ohella. Tältä kannalta tulee työtä meidän mielestämme arvioida.

Jos näet teokselle asettaa korkeampia vaatimuksia, jos odottaa löytävänsä kuvauksia miehistä, jotka neroutensa, epätavallisen oivalluskykynsä ja taitavuutensa ansiosta, uhrautuvassa isänmaanrakkaudessa ilmenevän luonteen jaloutensa, yhteisen hyvän puolesta tekemiensä huomattavien ponnistusten, huono-osaisempien vertaistensa puolesta toimimisen tai maan kulttuurin ja teollisuuden kohentumisen puolesta tekemiensä huomattavien yritysten ansiosta ovat muita huomattavampia, voidaan ilmestyneistä neljästä vihosta kyllä löytää muutamia myös tällaisten miesten nimiä. Mutta jos lisäksi odottaa, että heidän elämäkertansa on laadittu niin, että esitys voisi herättää ihailun, kunnioituksen, kiintymyksen tunteita esiteltyä henkilöä kohtaan – sanalla sanoen, jos odottaa, että esityksessä on jotakin historiallista taidetta, etsii melko lailla turhaan. Voi olla samantekevää, miten tämän laita on silloin kun kyse on edellä mainituista tuomiorovasteista ja piirilääkäreistä, joiden ansiona on se että he ovat riittävän hyvin täyttäneet virkavelvollisuutensa. Mutta kun jopa sellaisenkin miehen kuin Adlercreutzin elämäkerta jää itse asiassa hänen yhteiskunnallisten tehtäviensä aikajärjestyksessä eteneväksi luetteloksi sekä Montgomeryn niitä taisteluja koskevien kuvausten toistoksi, joihin sankari osallistui tai joissa hän johti Suomen armeijaa – silloin laskee kirjan käsistään miltei harmia tuntien. On näet kerta kaikkiaan tuskallista nähdä, miten erinomaisimmat kuvat joita isänmaantunne voi eteensä kutsua, on näin latistettu mainittujen kelpo virkamiesten kaltaisiksi; ja on harmittavaa havaita, miten kylmin välinpitämättömyys on ominut itselleen oikeuden olla ensimmäinen, joka heitä kuvaa, ja on näin ainakin pitkäksi aikaa sulkenut pois sen mahdollisuuden, että tuo kuva tulisi esitetyksi lämpimämmin, suuremmalla rakkaudella ja taiteellisuudella toteutettuna.

Älköön meitä käsitettäkö väärin. Emme halveksi niitä, joita kutsuimme kelpo virkamiehiksi. Jokainen mies ja nainen, joka on nuhteettomasti pyrkinyt toteuttamaan maisen kutsumuksensa, ansaitsee tulla muistetuksi. Mutta tällä muistelulla on ja sillä täytyy olla ahtaammat tai laajemmat puitteensa. Perheellä on historiansa, kunnilla, eri säädyillä omansa; ja tässä kohdin puolustavat paikkaansa myös niiden miesten elämäkerrat, joista on puhe. Maan lääkärikunnan kannalta voi olla kiinnostavaa tuntea edeltäjänsä ja lääkintätaidon tila vanhempina aikoina; papistoa kiinnostaa tietää, ketkä miehet ovat järjestäneet hiippakuntahallinnon ja miten tämä on vähitellen kehittynyt. Lääkintälaitoksen tilan ja kirkollishallinnon yleisellä puolella on myös merkityksensä maan historialle. Mutta eivät kaikki henkilöt, jotka ovat mainitussa tehtävässään olleet moitteettomia työntekijöitä, eivät edes heistä erinomaisimmat kuulu tämän takia maan historiaan tai maan muistelun arvoisiin miehiin. Tähän joukkoon kuuluakseen täytyy kyseisen henkilön toki olla saanut aikaan jotain koko maan kannalta arvokasta, toisin sanoen hänellä täytyy olla jokin ratkaiseva osuus sen kansan historiassa, mihin hän kuuluu.

Koko yrityksen suhteen meillä siis on varsinaisesti se huomautus esitettävänä, että tässä työssä on otsikon ”Finlands minnesvärde män” [Suomen merkkimiehet] alle kerätty henkilöitä, jotka kuuluvat hiippakuntien historioihin, Suomen lääkintälaitoksen historiaan jne. Ja jos kirjan nimeä on tarkoitus pitää yhdentekevänä, mitä se ei suinkaan ole, koska on kyse väärinkäytöstä, niin toisekseen voi moittia sitä, että teoksessa yhdistetään henkilöitä, joita ei voi lukea Suomen historiaan, sellaisten Suomen aikakirjoissa huomattavimpien kanssa kuin Agricolan ja Adlercreutzin; ja kolmanneksi, että tällaisten miesten elämäkerta (mikä ei aina ole kuvaus) on jäänyt puolitiehen elämäkerran ja kuivan kronikan väliin.

Ensin mainittua väitettä ei tarvitse todistaa. Työssä, missä Nylander, Alopaeukset, Tillandz, Leche, Bergman, Björnlund, Sacklinius ovat saaneet sijansa, on varmasti kaikilla Suomen piispoilla, tuomiorovasteilla, professoreilla ja lääkäreillä oikeus vaatia tilaa. Mitä tulee huomattavampien henkilöiden kuvaukseen, venähtäisi liian pitkäksi, jos ryhtyisimme erityisesti arvostelemaan muita kuin nyt käsillä olevaa vihkoa. Työ on lähes muuttumattomasti toteutettu siten, että elämänvaiheet luetellaan kronologisessa järjestyksessä, ja kun ne tarjoavat liian vähän aiheita, tehdään jokin enemmän tai vähemmän asiaan liittyvä historiallinen ekskursio, minkä jälkeen kaikki päätetään muutamin myönteisin sanoin miehen luonteesta ja ansioista, usein niin että nämä eivät käy ilmi edeltäneestä kertomuksesta. Voi olla jossain määrin epäoikeudenmukaista, että tässä ei erotella eri kirjoittajia, mutta sekä käsillä oleva vihko että seuraavat tulevat antamaan meille suotuisan tilaisuuden heidän ansioidensa tunnustamiseksi.

Jokainen lienee meidän kanssamme samaa mieltä siitä, että huomattavan miehen elämä on kuvattava siten, että esitys antaa ehjän kuvan siitä, mitä hän on ollut ja miten toiminut. Esityksen tulee olla laadittu henkeen, joka synnyttää lukijassa ihailua ja osanottoa, nostaa hänen mielialansa päivänkohtaisten egoististen pyrkimysten yläpuolelle ja innostaa häntäkin jaloon toimintaan, jossa hän voisi ansaita itselleen kunnioitetun nimen. Tällainen esitys todistaa, että elämäkerran laatijakin on kohteensa elähdyttämä. Myös tyylin pitää soveltua tällaiseen esitykseen, se ei saa olla kuiva ja arkipäiväinen, vaan ylevä ja syvemmän ajatuksen sekä tunteen leimaa kantava. Tällainen esitys vaatii tiettyä taiteellisuutta tapahtumien ryhmittelyssä ja harkintaa, joka estää tapahtumia painamasta kuvausta ja vetämästä huomiota pois kuvauksen varsinaisesta kohteesta; lisäksi esitystä kohottaa melkoisesti, jos siihen sisältyy mietelmiä ja arvostelmia, jotka todistavat selvästä tapahtumien yhteyden tajuamisesta, inhimillisten seikkojen järjestyksen oivaltamisesta yleensäkin sekä psykologisesta kokemuksesta. Erityisesti nämä arviot, ajattelevan ja korkeammalle virittäytyneen sielun huomiot elävöittävät esitystä ja kohottavat tyyliä. Jos tämän lisäksi tulee vielä elävämpi isänmaan tunne, onhan puhe isänmaan merkkimiehistä, niin uskomme osoittaneemme kaikki ne vaatimukset joita hyvälle elämäkerralle tulee asettaa. Asiantuntemus ja kielen hallinta ovat näet yleisiä vaatimuksia, joiden täyttämistä edellytetään jokaiselta kirjoittajalta.

On totta, että teoksen julkaisijat eivät ole luvanneet vain elämäkertoja, vaan myös ajankuvia. Mutta oikeastaan eivät ajankuvat saa tehdä väkivaltaa elämäkerroille. Huomattava mies edustaa aina enemmän tai vähemmän omaa aikaansa ja sen pyrkimyksiä, eikä tästä ajasta anneta kuvaa kasaamalla muutamalle sivulle joukkoa tietoja; se syntyy pikemmin niin että selitetään henkilön ajattelutapa ja toiminta hänen aikansa yleisistä pyrkimyksistä käsin. Tosi ajankuvan laatiminen on siksi sama kuin tosi henkilökuvan laatiminen, ja tämä tapahtuu juuri niiden pohdiskelujen ja arviointien kautta, joita yllä painotimme. Elämäkerran tekemisen taito on, kuten todettu, siinä ettei persoona katoa näköpiiristä yleisen tieltä, vaan annetaan yleisen muodostaa pakottomasti se tausta, jota vasten henkilön kuva piirtyy saaden siitä oikean valaistuksensa.

Valitettavasti voi todeta, että tilanne on nyt se, mikä todettiin: julkaisijat ovat antaneet tilaa henkilöille, jotka eivät juurikaan sovellu edustamaan mitään aikakautta, yhtä vähän kuin käyvät ylevämmänlaatuisen elämäkerrallisen kuvauksen kohteeksi. Sivuutamme sen pohtimisen, onko kovinkaan aiheellista, että julkaisijat saavat näistä henkilöistä todettujen merkityksettömien seikkojen johdosta syyn esittää sitä, mitä he näyttävät ymmärtävän ajankuvilla, erinäisiä enemmän tai vähemmän tunnettuja samanaikaisia tapahtumia ja olosuhteita. Mutta kun teoksessa on myös Suomen ja Suomen kansan kannalta ikuisesti muistamisen arvoisien miesten kuvauksia, voidaan kohtuudella ja oikeudella vaatia, että näiden elämäkertojen olisi pitänyt muodostaa poikkeus yleisestä kaavasta. Sitä ettei näin ole käynyt, me kutsumme erinomaisen ja keskinkertaisen, jopa verraten merkityksettömän asettamiseksi samalle tasolle.

Olisi väärin väittää, että julkaisijat ovat luvanneet meille jonkinlaisen ”Nuorison Plutarkhoksen”. Mutta ilman tällaista muodollista lupaustakin on kuitenkin ollut syytä toivoa, että voisi panna jonkun näistä elämäkerroista nuorukaisen käsiin vakuuttuneena siitä, että sen lukeminen olisi omiaan herättämään hänessä jaloa innostusta toden ja oikean puolesta, halua uhrata elämänsä ponnistelut isänmaan ja toisten ihmisten puolesta. Tämän kirjoittaja ei tunne muiden vakaumusta tässä asiassa. Hänen omansa on – toivo, että työn jatko tulee lahjoittamaan Suomen nuorisolle jotain tällaista luettavaa, jonkun elämäkerran, minkä Suomen miehetkin voisivat lukea ylösrakennuksekseen ainakin kaksi kertaa.

Lopuksi ansainnee pari riviä se kysymys, missä määrin Suomessa syntyneet miehet, joiden koko miesiän toiminta on tapahtunut Ruotsissa, tulee lukea Suomen suurmiesten joukkoon. Meistä näyttää, että Kaarle IX, Kustaa II Aadolf ja Kaarle XI ansaitsisivat tämän epiteetin pikemmin kuin esimerkiksi Lillienstedt ja Crusell. Suomen historiassa voi tosin todeta, että maan ollessa yhdistyneenä Ruotsin kanssa Suomen parhaat kyvyt vedettiin sinne, tekemään työtä Ruotsin ja välillisesti myös Suomen etujen puolesta, sekä mainita tällaisten kykyjen joukossa Lillienstedtin. Mutta heidän elämäkertojensa ottaminen Suomen merkkimiehiä esittelevään teokseen merkitsee kaksinkertaisen työn tekemistä, sillä Ruotsi ei varmastikaan unohda niitä, jotka todellakin ansaitsevat tulla muistetuksi.

 

Ja näin siirrymme työn uusimman vihkon, toisen niteen ensimmäisen vihkon pariin.

Vihko sisältää kuusi elämäkertaa, nimittäin Erik Eriksonista, Turun piispasta 1583–1625; Magnus Jakob Alopaeuksesta, Porvoon piispasta 1809–1818, hänen pojistaan Pehr Johan Alopaeuksesta, tuomiorovasti samalla paikkakunnalla 1811–1814, sekä Magnus Alopaeuksesta, hänkin Porvoon tuomiorovasti 1817–1843; Nils Ehrensköldistä, joka oli rohkea meriupseeri Kaarle XII:n sodissa ja kuoli Merihallinnon esimiehenä 1728, sekä eräästä sotapappi Lars Sackliniuksesta, joka lopulta oli pastorina Mynämäellä. E. Eriksonin ja N. Ehrensköldin elämäkerrat on allekirjoittanut S. E., Alopaeusten M. A. sekä Sacklinin -bbe.

E. Erikson muistetaan Suomessa varsinaisesti yhdestä seikasta, nimittäin suomenkielisenä kirjailijana. Hän laati suomeksi kaksi katekismusta, suuremman ja pienemmän. Edellinen kului pitkään yhteisen kansan käytössä; jälkimmäinen oli ensimmäinen laatuaan, ja hra Elmgren ylistää sen sisältöä ja esitystapaa. Lisäksi E. Erikson kirjoitti ensimmäisen suomalaisen postillan, jota yhteisen kansan sanotaan käyttäneen liki kaksisataa vuotta. Hän käänsi myös kirkkokäsikirjan; ja hänen aikanaan sekä hänen valvonnassaan ilmestyi myös ensimmäinen suomalainen virsikirja. Erikson ryhtyi tähän maalle ja kansalle hyödylliseen toimintaan myöhempinä elinvuosinaan, kun hän sitä ennen taas näyttää olleen uppoutunut ajan uskonnollisiin ja poliittisiin puoluekiistoihin. Hän oli läsnä Upsalan kokouksessa ja kuului kokouspäätöksen allekirjoittajiin; hän osoittautui intoilevan erityisesti sen puolesta, että kalvinistit ja zwingliläiset tuomittaisiin siinä koko muun ei-luterilaisen kristikunnan ohella. Tämä into ei oikein sovi yhteen sen suvaitsevan ja ajan oloihin nähden epätavallisen valistuneen hengen kanssa, mikä näkyy hänen kiertokirjeissään, joista hra E. julkaisee otteita. Sen lähin syy olikin epäluulo, mitä tunnettiin Kaarle-herttuan reformoituun uskonoppiin kallistuvista taipumuksista, ja Sigismundin kannattajana lienee Eriksonilla tässä ollut lisäsyy intoonsa. Sillä oli hänelle turmiolliset seuraukset, koska hän näin lisäsi Kaarlen häntä kohtaan tuntemaa katkeruutta, mistä hän joutui kärsimään niin kauan kuin Kaarle eli. Erikson ei silti ollut mikään Sigismundin avoin ja rohkea kannattaja, joten hänellä oli Klaus Flemingin kanssa miltei yhtä huonot välit kuin Kaarlen. Jos lisätään, että hän Juhanan hallitusaikana oli tämän liturgian edistäjä ja tämän valmiutensa takia itse onnistui etenemään piispantuolille asti, voi miehen poliittisesta luonteesta tuskin saada muuta kuvaa kuin että hän yritti luovia ajan levottomuuksien läpi pysyäkseen pinnalla niin hyvin kuin saattoi. Upsalan kokouksessa hän otti selvän harha-askeleen; siihen aikaan näet oli Kaarlella vielä kovin vähäiset mahdollisuudet valtaistuimeen. Erikson näyttääkin kokeneen puolueettomien tavallisen kohtalon, nimittäin sen että sai koko maailman vihollisikseen, niin että jopa hänen oman konsistorinsa jäsenet kuuluivat näihin.

Herra Elmgren on käyttänyt kaiken tämän ”sotkun”, kuten hän itse sitä kutsuu, selvittämiseen paljon vaivaa. Oman ilmoituksensa mukaan hän on päätynyt tuloksiin, jotka ”osin poikkeavat kaikista aiemmista Erikssonin elämän esityksistä”. Tarkoituksemme ei ole millään tavoin vähätellä tämän selvityksen ansioita, ja historia tulee varmasti hyötymään myös hänen tutkimuksistaan. Että hra E. on onnistunut torjumaan Eriksoniin kohdistetun syytöksen katolisista sympatioista, on nähdäksemme selvää, ja joskaan tällainen syytös, joka liittyy asiaan missä itse kunkin on seurattava omaatuntoaan, ei muserra kohdettaan, on aina hyödyksi saada totuus päivänvaloon. Mutta koko ”sotku”, joka pääosin liikkuu henkilökohtaisuuksissa, vaikuttaa kaikesta huolimatta lukijasta melkoisen yhdentekevältä.

Artikkeli on pikemmin historiallinen tutkimus kuin lopullisesti muokattu elämäkerta. Sen ansiona on kuitenkin, että se antaa melko selvän kuvan päähenkilöstä, joskaan ei niin selvää, että voisimme olla varmoja siitä, että käsityksemme on sama kuin tekijän. Sanomattakin selvää on, ettei henkilö kuulu niihin, jotka voidaan tarjota kansan ihailun ja kunnian kohteeksi; mutta maan varhaisimpiin suomalaisiin kirjailijoihin kuuluvana älköön Eriksonia myöskään unohdeta, vaan mainitkoon jälkimaailma hänet kiitollisuudella.

Piispa M. J. Alopaeus näyttäytyy hra A:n kuvauksessa määrätietoisena herrana – määrätietoisena virkamiesrutiinissa nimittäin – tiukasti lakia noudattavana ja oman käsityksensä mukaan oikeudenmukaisena, mutta Eriksonin tapaan jonkinlaiseen prelaatin ylimielisyyteen taipuvaisena. Hänen aikaansaannoksensa jäävät hämärään, eikä muuten voisi käydäkään siellä, missä toiminta koostuu kollegion tai viran juoksevien asioiden hoidosta. Sillä mitä sen lisäksi, esimerkiksi koulutoimen alalla tulee, on toimintana niin merkityksetöntä että sitä tuskin ansaitsee mainita. Varsinkin kun vilkaisee kansakoulujen nykytilaa tai pikemmin lähes täydellistä olemattomuutta, tuntuu turhalta koettaa selvitellä jonkun suomalaisen miehen ponnisteluja niiden puolesta. Valtionkirkon luonteeseen kuuluu myös, että mitään ei voi sanoa prelaattien pyrkimyksistä lisätä tosi kristinuskoa ja kristinopin tietoutta. Elämäkerturilla ei olekaan tässä suhteessa mitään kerrottavaa piispa Alopaeuksesta, paitsi ehkä että hänen saarnansa olivat puhdasoppiset. Kun tämän lisäksi ei Alopaeuksen tätä edeltäneestä lukionopettajan urastakaan löydy mitään erityistä sanottavaa, ei juuri voi vaatia että hänen elämäkertansa pystyisi panemaan paremmaksi.

Sama arvio täytyy esittää hänen pojastaan, tuomiorovasti M. Alopaeuksesta. Molemmat olivat epäilemättä kunnioitettavia miehiä ja kelpo virkamiehiä, jotka eivät mitenkään poikenneet niistä sadoista, joista voi sanoa samaa. On kyllä ilo että voi kanssaihmisistään sanoa tämän, ja asiaan kuuluu myös, että kunnioittava arviointi henkilöistä annetaan heidän tomunsa ääressä. Mutta eivät he siitä muutu Suomen merkkimiehiksi. Samassa mitassa näet on merkkimies jokainen suomalainen, joka nuhteetta ja ymmärryksellä on hoitanut kutsumustaan viljellä Suomen kamaraa.

Piispa Alopaeuksen ansioihin kuuluu Porvoon lukion historian laadinta. Molemmat hänen poikansa tosin avustivat siinä. Emme tunne teosta, mutta tiedetään sen sisältävän monia tietoja, jotka valaisevat Suomen sisäistä historiaa. Sen julkaiseminen menee siis jossain määrin yli tavallisen virkamies- ja myös tavallisen piispanuran puitteiden. Poika kirjoitti Porvoon kaupungin historian. Kaikki tämä on oikein ja hyvin. Mutta tosiaan hämmästyy, kun lukee elämäkerrasta, että poika Alopaeus suunnittelemaansa Porvoon hiippakunnan historiaa varten ”kirjoitti tuomiokapitulin protokollista sadan vuoden ajalta (1734–1834) kaiken muistiin ja in extenso [lyhentämättä] enimmän osan siitä, mitä protokollissa todettiin jokaisesta seurakunnasta ja koulusta”. Nämä muistiinpanot käsittävät seitsemän folionidettä ”mitä tiiveimmällä käsialalla” kirjoitettuna, ja kahdeksas samanlainen nide sisältää asiakirjoja ja pöytäkirjaotteita, jotka eivät liity seurakuntiin ja niissä palvelleisiin pappeihin. Lienee lupa olettaa, että tässä ”historiassa” olisi ollut tilaa jokaiselle Porvoon hiippakunnan pastorille, kappalaiselle ja apulaispapille. Silti tulee ajatelleeksi, että sillä, joka luonnostelee tuollaisen historian ja kirjoittaa sitä varten kahdeksan nidettään puhtaaksi, ei ole ollut mitään parempaa tekemistä. Ja tätä täytyy lehtorin ja tuomiorovastin kohdalla valittaa.

Vanhempi poika P. J. Alopaeus kulki samaa tietä kuin isä ja veli. Koska hän näyttää olleen hyvä koulunopettaja, on tässäkin aihetta valittaa – vaikka aihe onkin kovin arkipäiväinen – siitä, että koulu on sekä hyville että huonoille opettajille tie kohti pastorinvirkaa. Alopaeuksen elämä oli lyhyt; hän kuoli 41-vuotiaana. Lyhyt on myös elämäkerta. Kiinnostavuutta, joskin subjektiivista, se saa siitä että Alopaeus kuvataan varsin humaaniksi ja hienotunteiseksi ihmiseksi. Elämäkerran kirjoittajan mukaan hän oli ”sydän”, veli oli ”ymmärrys”, isä ”tahto”. Voi pitää paikkansakin, joskin nuo 8 folionidettä varmasti saavat monen ”ymmärtävän” miehen pudistamaan päätään. Mutta lainaamme erään ystävän osuvaa ilmausta asiasta: ”millään suunnalla ei siis olla täysin kokonaisia”.

Olemme ilmaisseet mielipiteemme. Ei voida odottaa mitään ylevämpään tyyliin laadittua elämäkertaa siellä, missä aihe on näin vähän ylentävä. Selvästä proosasta voidaan kirjoittaa vain proosallisesti. Ja silti olisi epäoikeudenmukaista olla myöntämättä, että hra A. on juuri näissä elämäkerroissa näyttänyt koko teoksen puitteissa epätavallisen parempiin tuloksiin pääsemisen mahdollisuuden, ja että hän on puristanut aiheesta kaiken, mitä siitä voi saada irti. Kokonaisuus on silti melko epätasainen, ja tekijän itselleen sallimat poikkeamat näyttävät melko lailla palstantäytteeltä, etenkin kun ne eivät tuo esiin mitään uutta eivätkä ole historiallisesti merkittäviä.

Ehrensköldin elämäkerta on melko kiinnostava sotahistoriallinen luonnostelma. Kuvattava henkilö vetää puoleensa ja herättää sen myötäelämisen tunteen, joka aina syntyy tavattaessa mies, joka velvollisuuksiensa rinnalla ei paljoakaan välitä elämästään. Koko kiinnostavuus pohjautuu kuitenkin yhdelle ainoalle tapahtumalle, sankarin Hangon luona 27. heinäkuuta 1714 moninkertaisesti ylivoimaista venäläistä sotavoimaa ja itse tsaari Pietaria vastaan käymälle taistelulle sekä hänen sitä seuranneelle vankeudelleen. Tekijä on selvästikin tiennyt Ehrensköldistä muuten liian vähän. Esitys on eloisaa ja mukaansatempaavaa.

Sackliniuksesta ja hänen elämäkerrastaan ei meillä ole mitään lisättävää.

Sitä vastoin velvollisuutemme on teoksesta sanomaamme lisätä, että otamme Suomen muiden lukevien piirien lailla sen kiitollisena vastaan sellaisena kuin se on. Yritys ansaitsee kaiken kunnian samoin kuin niiden tekijöiden vaivannäkö, joiden käsiin se on uskottu. Useimmilla lienee meidän laillamme paljon opittavaa näistä vihkoista, ja tulevaisuus osaa varmasti käyttää niitä osin aineistona, osin osviittana sinne, mistä lisätietoja on saatavana.

Tosin olemme monasti epäröineet, olisiko omantunnontarkka kritiikki, arviointi joka epäröimättä ilmaisee vakaumuksensa ja esittää sen perustelut, edes ajan vaatimusten mukainen. Muuallakin kuin pienen kotimaisen kirjallisuutemme puitteissa näkee kohteliaisuuksia vaihdettavan ja keskinkertaisuuksien nostavan toisiaan vastavuoroisesti pilviin saakka. Vakava kritiikki on lähes kaikkialta kadonnut; ajassa täytyy mennä useita kymmeniä vuosia taaksepäin löytääkseen kirjallisuuskritiikkiä, josta olisi jotain opittavaa. Mutta nykyinen aika on myös tieteellisen ja kirjallisen keskinkertaisuuden aikaa verrattuna edellisen vuosisadan loppuun ja tämän vuosisadan alkuun. Tieteen tulokset ovat ehkä pysyneet saman suuruisina, vaikka ne nyt tuottaa useiden satojen yhdistyneet ponnistelut, ei aiempaan tapaan muutamien harvojen ylivoimainen nerous. Kirjallisuudessa ei kuitenkaan yhteenliittymistä ole apua. Täältä puuttuu merkittävän kyvyn myötä myös sen vaikutus, merkittävä tuote. Onko nyt mitään hyötyä siitä, että vaikkei kyky näyttäydy, silti vaatii sen esiintuloa? Olisi varmasti yhtä yksitoikkoista kuin hyödytöntäkin keskeytymättä vaatia mahdotonta tapahtuvaksi. Tässä ei kuitenkaan ole kyse mahdottomasta. Hengen maailmassa on mahdottomuutta koskeva mielle samaa kuin kuolema. Se tukahduttaisi jokaisen yrityksen ylittää arkipäiväisyys. Pyrkimyksen kohti täydellisempää ja toiveen sinne pääsystä täytyy aina olla elossa, jos tulee saada aikaan jotain keskinkertaisuuden ylittävää. Ja missä tämä pyrkimys näyttää kadottaneen voimansa, siellä on kritiikin velvollisuus pitää kiinni ihanteesta ja huudahtaa kirjailijoille: Paremmin! Eteenpäin! – Tämä asiaintila on poistanut epäröintimme. Ja vaikkemme osaisi opettaa kirjailijoille mitään, toivomme etteivät sanamme kokonaan joutuisi hukkaan lukevan yleisön keskuudessa.

Suomalaiset kirjailijat voivat tosin sanoa: yleisö tyytyköön siihen, mitä se saa vastaanottaa, sillä meidän työmme on ylimääräisellä ajalla tehtyä, ilman velvoitteita ja ilman mitään palkkiota. Näin enimmäkseen todella onkin. Sillä ne, joiden velvollisuutena olisi valistaa kansalaisiaan, eivät tavallisesti tee sitä, ja kieltävät usein koko velvollisuuden. Niiden kohdalla taas, jotka sisäinen pakko johtaa esiintymään kirjailijoina, ei ponnisteluja lasketa edes ansioksi silloinkaan kun ne ovat melko onnistuneita. Kaikella tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yleisön vaatimusten kanssa. Kirjallisuus ei ole mikään köyhän säästölipas, jonne jokainen almu, likainen kuparilantti ja kulunut hopeakolikko otetaan kiitollisuudella vastaan. Se on kansakunnan aarrekammio, jonka tarkoituksena on kantaa korkoa kaikkina tulevina vuosisatoina, ja siihen pitäisi virrata vain jaloa, selvästi ja kauniisti lyötyä metallirahaa. Sanomme: pitäisi, ja tämän ”pitäisi”-vaatimuksen tulee aina olla yleisön vaatimuksena. Jos kirjailijat eivät sitä aseta itselleen, on se heidän oma asiansa. Mikäli yleisö vastaanottaa heidän tuotteensa kylminä, on se harvoin poikkeuksin todiste siitä, etteivät ne kuulu aitoon kirjallisuuteen. Jos yleisö ottaa hyväntahtoisesti vastaan jopa melko heikkotasoisen tuotteen, on syynä se, että ansiot ovat puutteita suuremmat, tai se että tuote antaa lupauksen rikkaammasta tulevaisuudesta. Toisella lailla toimivat yleisö ja kritiikki ovat huonon kirjallisuuden turmelemia ja imartelun lahjomia.

Emme ole koskaan voineet yhtyä niiden mielipiteeseen, jotka syyttävät lukevan yleisön harvalukuisuutta ja vähäistä sivistystä kotimaisen kirjallisuuden köyhyydestä. Tämä näet merkitsee syy- ja seuraussuhteen kääntämistä päälaelleen. Hyvät kirjalliset tuotteet valloittavat itselleen oman lukijakuntansa, muovaavat yleisönsä sekä lukumäärän, lukuhalun, oivalluksen että maun suhteen. Esimerkkejä ei Suomestakaan puutu.

Mielipiteemme kotimaisen kirjallisuuden tärkeimmistä puutteista on tunnettu. Tältä kirjallisuudelta puuttuu omaperäisyys, kansallisuuden leima. Herran kädessä on, milloin koittaa aika, jolloin toisenlaiset olot ovat mahdolliset. Varmaa on silti, että ainakin kansallinen sisältö on voimakkain keino saada jollekin tekstille suurempi lukijakunta. Mutta muoto ei sen takia ole yhdentekevä. Mitä täydellisempi se on, sitä suuremmassa määrin se lähestyy kansallista leimaa; muodon täydellistyminen näet vaatii tekijältä omaperäistä henkeä; ja mitä rohkeammin suomalainen, silloinkin kun hänen kielensä on lainattua, ammentaa henkensä sisuksista, sitä enemmän täytyy hänen tuotteidensa saada omaperäinen, kansallinen muoto. Meidän ei tässä tarvitse ryhtyä todistamaan sanottua yksityiskohtaisesti Finlands Minnesvärde Män -teoksen pohjalta.

Mutta ennen kuin lopetamme, emme tahdo jättää käyttämättä tilaisuutta kosketella erästä Helsingfors Tidningarin numeroissa 54 & 55 ilmestynyttä, Chambers Journalista käännettyä artikkelia ”Suomalaisesta kansallisuudesta ja Suomen kirjallisuudesta”. Artikkeli on kirjoitettu epätavallisella asiantuntemuksella, emmekä olisi laiminlyöneet sen julkaisemista tässä lehdessä, jos ei se kunnioitettu mies, joka tätä nykyä hoitaa Helsingfors Tidningaria, jo olisi varannut sitä käyttöönsä, vieläpä ainoan alkuperäiskappaleen, minkä Helsingistä todennäköisesti saisi käsiinsä. Nyt ei voi olla kyllin ihmettelemättä, kuinka yliolkaisesti muuten niin tarkkanäköinen artikkelin kirjoittaja sivuuttaa kysymyksen, pitäisikö Suomen kansalliskirjallisuuden olla ruotsalaista vai suomalaista kirjallisuutta. Jos, niin kuin tuntuu luultavalta, hra Stephens on artikkelin tekijä, voi hänen sokeutensa tässä kysymyksessä selvittää vain hänen pitkällisen Ruotsissa oleskelunsa synnyttämän nurinkurisen katsantokannan avulla. Hänen sanansa kuuluvat:

Ajattelemme tosiaankin, että huolimatta nuoren Suomen suurelle osalle leimallisesta palavasta rakkaudesta vanhaan suomalaiseen kansallisuuteen, voitolle tulevat eräänä päivänä pääsemään selväjärkisemmät näkemykset, ja kansakunta tulee oivaltamaan, että monien vuosisatojen ajan sivilisoidun kielen vaihtaminen tähän asti raakaan ja barbaariseen merkitsisi todellisuuden uhraamista unelman takia. Suomalaiset tyytyvät vastedes siihen erityisen suomalaisen kansallisuuden synnyttämään muunnelmaan, joka siitä huolimatta että ruotsin kieli on heidän ajatustensa väline, silti päivänselvästi leimaa heidän parhaiden runoilijoidensa töitä, sekä Franzénia viime vuosisadalla että Runebergia tällä vuosisadalla.

Emme puutu tämän toteamuksen viimeiseen lauseeseen, vaikka voitaisiin aiheellisesti huomauttaa, ettei Franzénin kansallinen omalaatuisuus estänyt häntä ottamasta ilman tästä koituvia moitteita paikkaa Ruotsin kirjallisuushistoriassa, ja että Kuningas Fjalarilla ja Vänrikki Stoolin tarinoilla lienee tuskin enempää yhteistä Franzénin runojen hengen kanssa kuin esimerkiksi Lingin runojen.

Olisimme halunneet kysyä tältä kirjoittajalta mitä mieltä hän on siitä ”unelmasta” jota Länsi-Euroopan kansakunnat hellivät siitä lähtien kun ne vaihtoivat ”vuosisatojen ajan sivilisoidun” latinan omiin siihen asti ”raakoihin ja barbaarisiin” kieliinsä? On tosiaan kevytmielistä ja todistaa kaiken syvemmän ajattelun puutteesta, että alentaa pelkäksi konventiokysymykseksi, muka hyödyllisen ja hyödyttömän väliseksi valinnaksi asian, jossa aivan yksinkertaisesti on kyse kansakunnan olemassaolosta tai olemattomuudesta. Miksi lännen kansakunnat eivät oppineet ”tyytymään siihen muunnelmaan” latinankielisestä kansallisuudesta, joka epäilemättä leimasi heidän vanhempia, latinaksi kirjoittavia runoilijoitaan ja prosaistejaan? – Mikseivät, herra artikkelin tekijä? – Aivan yksinkertaisesti siksi, että ne olisivat siinä tapauksessa lakanneet olemasta, mitä ne nyt ovat – tai paremminkin olisivat jatkaneet Rooman valtakunnan ja roomalaisen sivilisaation lisäkkeenä olemista.

Vai pitääkö tämä kirjoittaja unelmointina ja tyytymättömyytenä sitä, että jokin suomalainen toivoo saavansa perehtyä edes yhteen ainoaan Suomen merkkimieheen? On vaikea sanoa, kenelle nämä miehet yleensä olisivat muistelun arvoisia, jos eivät suomalaisille. Mutta tänään he olisivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen suomalaisille yhtä paljon haudan kätköissä kuin aina aiemminkin, jos eivät jotkut muistamisen arvoiset miehet itse olisi aloittaneet työtä suomalaisen kansalliskirjallisuuden puolesta. Uskoisimme, että tässäkin kysymyksessä sanottua käy ilman muuta soveltaminen tässä esiteltyyn teokseen.

 

8. Läseöfningar i Finska språket. Förra afdelningen. Wasa 1855. [Lukuharjoituksia suomen kielellä. Ensimmäinen osa. Vaasa 1855.]

 

Samaan aikaan kun suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuuksista esitetään tyhmiä mielipiteitä, etenee sen puolesta tehtävä työ hiljaa, mutta tasaisesti.

Käsillä olevan teoksen tarkoituksena on muuttaa hedelmää kantaviksi ne harvat oppitunnit, jotka kouluopetuksessa omistetaan kansalliskielelle. Y. K:n allekirjoittama esipuhe, ripeyden ja hyvän ymmärryksen mestarinäyte, toteaa paikkansapitävästi, että nykyisen opetustavan vallitessa oppikurssin päättänyt ”oppilas, joka lapsuudesta asti tuntee käytännössä kielen, ei pysty ilmaisemaan itseään sillä kirjallisesti edes auttavan virheettömästi; toinen taas, joka vasta koulussa on tehnyt tuttavuutta isänmaansa kielen kanssa, ei 300 tunnissa ole päässyt siihen pisteeseen, että kykenisi selviytymään edes välttämättömimmästä kestikievarikeskustelusta”. Esipuhe vaatii oikeutetusti käytännöllisempää menetelmää kuin se, että aloitetaan suomessa niin monimutkaisesta ja laajasta muodollisesta kieliopista ja lopetetaan sen pohjalle rakennettuun sijamuotojen pänttäämiseen ja verbien taivutteluun.

Tekijä ei nyt kylläkään halua häätää suomen kielioppia koukuista, mutta hän haluaa opettaa sen olennaisimmat puolet jälkikäteen ja jatkuvien käytännöllisten harjoitusten ohella. Hän noudattaa tunnettua Robertsonin menetelmää, ja lukuharjoitukset on laadittu sen mukaisesti.

Pitää kyllä paikkansa, ettei tämä menetelmä sovi yhtä hyvin kaikkiin kieliin. Germaanisissa kielissä, kuten indogermaanisissa yleensä, sanavartaloiden määrä on suhteellisesti vähäisempi kuin suomessa. Sivistyskielissä on sitä paitsi koko joukko johtimia, joita ei vielä ole suomessa, ja lopuksi eri sanoilla on runsaasti johdettuja merkityksiä, joita voi olla vain pidemmän aikaa abstraktisten asioiden kanssa tuttavuutta tehneissä kielissä. Kaiken tämän riittämättömänä vastineena suomella on verbijohdannaisensa, diminutiivien runsaus jne. Meillä ei ole käsillä Robertsonin lukukirjaa. Mutta mikäli emme muista väärin, lupaa Robertson tutustuttaa oppilaan 40 (48 ?) tuntinsa aikana 6 000 englannin kielen sanaan. Onko hra Y. K. valinnut harjoitusten pohjana olevan kertomuksen sanat niin harkiten, että niiden tuntemus antaa myös runsaampaa tietoa kielen yleisimmin esiintyvistä sanontatavoista, sen voivat ratkaista ainoastaan opettajat, jotka ottavat opetuksensa pohjaksi hänen lukuharjoituksensa. Meistä vaikuttavat tekstissä esitetyt harjoitusesimerkit jonkin verran köyhiltä. Olisimme myös pitäneet käytännön kannalta hyödyllisenä, jos tekijä olisi suomennettujen uudissanojen rinnalle asettanut kaikkien kielten kieliopissa tavalliset ja suomen kieliopeissakin käytetyt latinankieliset nimitykset.

Tämä ei silti ole kovin tärkeää, ja tulevaisuudessa se korjaantuu helposti. Pääasia on, että tekijä on, kuten toivomme, lukukirjallaan ohjannut suomen kielen kouluopetuksen uusille, hedelmällisemmille urille, joille jokainen sekä itsensä että oppilaansa kieliopin ulkoluvulla uuvuttanut opettaja varmaankin ilolla siirtyy.

 

9. Lutheruksen Epistola-postilla. Suomentanut Karl Enebäck. 2 Wihko. Turussa 1855.

10. Huutavan ääni korvessa. Turussa 1855.

11. Sibillan Ennustus-kirja. Prophetia Sibilla. Turussa 1855.

 

Koska kustantaja J. W. Lillja & C:o on huomaavaisesti lähettänyt toimitukseen kappaleet näitä teoksia, pidämme velvollisuutenamme esitellä ne lyhyesti.

Nro 9 on uusi osoitus innosta, millä viime aikoina on omaksuttu Lutherin teoksia suomenkieliseen kirjallisuuteen. On tosiaan outoa havaita, kuinka Suomen kansa on kolmesataa vuotta ollut luterilainen tuntematta muita Lutherin teoksia kuin Vähän katekismuksen, minkä lukemiseen myös suurin osa pappien oppineisuutta lienee tällä suunnalla rajoittunut. Tässä havaitsee saman hyvässä uskossa elämisen kuin siinä ilmiössä, että Upsalan kokouksen päätöslauselma, jonka varaan Suomen kirkko Ruotsin kirkon tavoin pohjaa olemassaolonsa, jäi painamatta ja tuntemattomaksi; sekä tämän päätöslauselman että sen uskonnormina toimineen Augsburgin tunnustuksen kappaleet ovat viime aikoihin saakka olleet siinä määrin harvinaisia, että suuri määrä pappeja, jotka kuitenkin ovat vannoneet valan näiden tunnustuskirjojen mukaan, ovat eläneet ja kuolleet näkemättä tai lukematta niistä kirjaintakaan.

Lienee selviö, että pietistiset liikkeet ovat nyt tuoneet Lutherin kirjoitukset päivänvaloon. Etukäteen ei voi sanoa, mitä vaikutuksia tällä uudella, hyvin levinneellä kirjallisuudella puolestaan tulee olemaan. Historia opettaa täydellä varmuudella, ettei menneisyyttä koskaan manata esiin vain jotta se jatkaisi olemassaoloaan muuttumattomassa muodossa. Mutta joka kerta kun henkiä nostatetaan tällä lailla, ennustaa se kuitenkin käännekohtaa tämän päivän kehityksessä.

Kukaan ei epäile, etteikö tuon valtavan, tavattoman lahjakkaan uskonpuhdistajan kirjoitusten lukeminen kantaisi kaikissa tapauksissa hyvää hedelmää. Mutta toisaalta ei myöskään voi kiistää, etteivät hänen näkemyksensä useissa suhteissa ole sopusoinnussa aikamme sivistyksen kanssa, ja että hänellä esiintyy paljon sellaista, mikä vaatii vähemmän sivistyneeltäkin tietyn arvioinnin ja valinnan tekemistä, koska Luther kirjoitti toista aikaa ja toisia oloja varten.

Suomennokset muistuttavat muuten osin alkuperäistekstiä siinä, että ne on laadittu erinomaisella kielellä ja näin vaikuttaneet suomalaisen kilvoittelukirjallisuuden uudistumiseen. Myös käsillä olevan Epistola-Postillan kieli on hyvää ja selkeätä ja tässä suhteessa se ansaitsee parhaat kiitokset. Painojälki ei ole yhtä selvää ja kaunista. Emme osaa ratkaista, onko vika itse painossa, painomusteessa vai kirjasintyylissä. Kokonaisuus on kuitenkin kelpo työtä, ja äärimmäisen halpa hinta, ei täyttä 1½ hopeakopeekkaa arkilta, näyttää osoittavan, että kustantajat voivat laskea saavansa kaupaksi hyvin huomattavan suuruisen painoksen.

Nro 10:stä on otettu monia myös suomalaisia painoksia ja se tunnetaan nimeltä hyvin. 5 arkkia duodesikoossa maksaa sidottuna 18 kopeekkaa.

Nro 11 on kurja tekele, joka ei olisi ansainnut tulla painetuksi. Vaikka sen sisältö on vain yksinkertainen runo, voi joku yksinkertaisempi sielu ottaa sen todesta aiheen ylevyyden takia, ja silloin teos yksinomaan levittää harhaluuloja ja taikauskoa.

 

12. Houkuttelija, kertomus Niku Pietarinpojalta. Helsingissä 1855.

 

Tämä on neljäs suomenkielinen kirjanen, jota Paloviinan väärinkäytön vastustusseura jakaa – tai oikeammin kyseessä on seura, joka julkaisee kirjasia tätä väärinkäyttöä vastaan. Kolme aiempaa olivat ”Kolme päivää Sairion kylässä”, ”Paimelan Ukko” ja ”Rampa Lauri”. Ruotsiksi on tähän mennessä jaettu ainoastaan professori Hussin aihetta käsittelevää tunnettua kirjasta, mutta seuraavaksi lienee taas julkaisuvuorossa ruotsalainen kirjanen.

”Houkuttelija” on suomalainen alkuperäisteos, ja sekä tendenssikirjasena että kertomuksena hyvin lahjakkaasti laadittu. Siinä esitetään, miten aiemmin hyvinvoiva, asukkaidensa työteliäisyydestä ja siveellisestä elämäntavasta tunnettu itäsuomalainen kylä vajoaa köyhyyteen ja siveelliseen rappioon sinne muuttaneen paloviinan myyjän voitonhimon ja houkuttelujen seurauksena. Tapahtumakulku on kuvattu suurella ihmistuntemuksella ja näihin oloihin liittyvällä kokemuksella, ilman liioittelua ja tunteellisia vuodatuksia; yksinkertaisella ja liikuttavalla tavalla kuvataan niiden onnettomien perheiden tilaa, joissa isästä on lopulta tullut ”houkuttelijan” päivittäinen asiakas. Asiaankuuluvalla oikeudenmukaisuudella ja, kuten kokemus opettaa, täysin totuudenmukaisesti, antaa tekijä ”houkuttelijan” jakaa houkuteltujen kohtalon.

Näiden kirjoitusten levittämisestä ei voi odottaa koituvan suuria ja nopeita vaikutuksia. Tehtäessä työtä ajattelutavan ja tapojen uudistamisen puolesta saa yleensä pitää vanhaa sukupolvea hukkaan menneenä. Työtä tehdään tulevan ajan eteen, ja toiveet on siksi kohdistettava nousevaan polveen. Omasta puolestamme uskoisimme, että papiston ja kaikkien niiden, jotka hyvää tarkoittaen huolehtivat näiden kirjoitusten leviämisestä jokaiseen perheeseen, missä perheenisä kärsii tästä sairaudesta, on parasta kääntyä äidin puoleen ja kehottaa, että hän myöhemmin antaisi lasten lukea kirjaset.

On tunnettua, että kaikki Pohjolan kansat rakastavat väkijuomia, eikä juoppous silloin ole kaukana. Mutta kaikkien muiden seurustelutapojen lailla se etenee ylhäältä alas. Maan säätyläisväen keskuudessa ei nykyään enää juurikaan esiinny itsensä umpihumalaan juomista; jokainen sivistyneempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluva alkaa jo hävetä juovuksissa näyttäytymistä. Joillakin maan seuduilla tämä asenne esiintyy myös maataomistavan yhteisen kansan parissa ja esimerkiksi Karjalassa sitä kerrotaan tavattavan kaikkialla. Mutta useimmilla seutukunnilla on tähän vielä pitkälti. Ja varsinkin irtolaisen väestön, kaupungin työläisten ja palvelusväen kohdalla kestänee vielä kauan, ennen kuin on havaittavissa mitään muutosta parempaan. Köyhyys ja raakuus ovat juoppouden alituisia liittolaisia, samalla kun juoppous lisää niitä.

Vaikka voi tuntua sopimattomalta mainita tässä yhteydessä Kuopio Tidningin artikkelit koululaitoksesta, jotka muuten ovat osin hyvin ansiokkaita, on tässä kuitenkin paikallaan tehdä se huomautus, jonka olemme halunneet tehdä parin artikkelin johdosta. Jokaisen viisaan ihmisen on näet täytynyt hämmästyä havaitessaan, miten kyseinen lehti esittää kaikenlaisia esimerkkejä siitä, miten ryypiskeleväisiä Pekan ja Paavon kavereista on tullut, ja pyrkii esittämään koulut ja niiden nurinkurisen opetuksen syyllisiksi poikien onnettomuuteen. Jos lehden toimitus olisi edes väittänyt, että on lukioita, missä opettajat juhlivat oppilaiden kanssa ja että sellaisella täytyy olla haitallinen vaikutus nuorisoon, niin tätä väitettä vastaan ei olisi mitään sanomista. Mutta että vedotaan kyseisiin esimerkkeihin todisteina kouluopetuksen nurinkurisuudesta ja vähäisestä sivistävästä voimasta, on vähintäänkin ajattelematonta. Lienemme osoittaneet, ettemme ole mitään opetuksen nykytilan puolustajia. Silti ei mieleemme olisi koskaan juolahtanut vaatia ensin koululaitoksen päätä vadille kyseisen paheen leviämisen takia. Olemme omin silmin nähneet, kuten kuka tahansa varttuneeseen ikään ehtinyt mies meidän ohellamme, miten vielä pari vuosikymmentä sitten lapsilla oli silmiensä edessä sekä useimmissa kodeissa että vieraisilla, minne vanhempien seurustelu heidät vei, päivittäisiä esimerkkejä juomisesta – enemmän tai vähemmän liiallisesta. Lukija päättäköön, missä määrin tämäntapainen elämänvietto on kaikkialta maasta hävinnyt. Mutta missä kotitavat ovat tällaiset, siellä voi täysin vaieta koulun vaikutuksesta suuntaan tai toiseen. Vastuullisen kouluesimiehen on helppo estää koulunuorisoa juhlimasta majatalossa tai asunnossaan, varsinkin pikkukaupungissa. Harvoin sattuu myöskään, että selvä taipumus väkeviin kehittyisi niin varhaisella iällä; ja jos niin käy, on väärää hentomielisyyttä olla heti erottamatta sairasta oppilaitoksesta. Vasta yliopistossa kehittyy taipumus, joka kotona on saanut ensi herätteensä ja ehkä välistä koulussa tai lukiossa opettajien huonon esimerkin ja höllän kurin tarjoamaa rohkaisua. Ei ole aihetta kieltää, että yliopisto on tässä suhteessa suuri syyllinen; siellä on ylenmääräinen juominen ollut tapana. Silti jokaisen, joka tuntee yliopistoelämän Turun ajoilta ja Helsingin ensimmäiset vuodet, täytyy tunnustaa, että tavat ovat näiltä osin parantuneet.

Varmaankaan ei käy kiistäminen, että korkeammat tieteelliset tai siveelliset pyrkimykset tarjoavat monessa suhteessa vastavoiman juoppouden paheelle. Vasta yliopistossa voivat tällaiset pyrkimykset varsinaisesti tulla kyseeseen. Jos Kuopio Tidning siis olisi esittänyt esimerkkinsä siinä mielessä, että ne omalta osaltaan todistavat korkeampien henkisten pyrintöjen puuttumisesta yliopistonuorison tietyn osan parissa, olisi lehden kirjoittelussa ollut jonkin verran päätä ja häntää – nyt ne puuttuvat kokonaan. Vankkumaton mielipiteemme on kuitenkin, että juoppouden paheen alkuperä useimmissa tapauksissa piilee kodin ja lapsuuden tarjoamissa huonoissa esimerkeissä.

J. V. S.

 

 

Vertailu