Kenenkään, joka on kiinnostunut kansansa aineellisesta ja henkisestä edistymisestä, ei pitäisi lyödä laimin maatalouskokousten pöytäkirjoihin tutustumista. Tosin ne koskevat lähinnä maataloutta, mutta maatalous on pysyvästi se luja perusta, jolla Suomen kansan tulevaisuus lepää, maanviljely on pohja, jota vailla tällä kansalla ei voi olla ylimalkaan minkäänlaista viljelyä, kulttuuria. Valtiolaitoksen olemassaolo perustuu maatalouteen; se maksaa valtionkassan kolmen miljoonan tuloista miljoonan maaveroina, suurimman osan 1½ miljoonan tullimaksuista ja lisäksi manttaalimaksut, suurimman osan leimaveroista ym. Lisäksi maatalous pitää yllä kirkon ja tuomioistuimet samoin kuin liikenneyhteyksiä, teitä, siltoja jne. Vientitavarat saadaan maataloudesta, ja sen on pidettävä huoli yhteyksistä ulkomaille peltoviljelyn ja karjanhoidon varassa, sen jälkeen kun metsät eivät enää riitä, ja järjestettävä varat ulkomaiden tuotteiden kuluttamista varten. Sen tähden maan kaikki yleiset asiat ovat myös maatalouden asioita, samoin kuin myös kaikki maatalouden asiat ovat maan yleisiä asioita.

Niinpä maatalouskokoukset ovatkin ainoita todella olemassa olevia yhteisiä neuvottelutilaisuuksia, joissa maan yleisistä asioista voidaan puhua ja joissa maan todelliset tarpeet voidaan kuulla suoraan kansan suusta. Maassa, jossa yleisiä asioita ei ole melkeinpä lainkaan käsitelty julkisuudessa lähes vuosisataan ja jossa kansallinen luonteenlaatu ei muiden historiallisten syiden takia ole juuri taipuvainen puheliaisuuteen, ei voida odottaa kuultavan puheenvuoroja, jotka todistaisivat erinomaisesta syiden ja vaikutusten ymmärtämisestä tai olisivat kaunopuheisuuden näytteitä. Päinvastoin selitys löytyisi helposti, jos vieläkin useammin kohdattaisiin vain vaatimuksia väärin ymmärretyn säätyedun edistämisestä yhteiskunnan muiden etujen kustannuksella. On kuitenkin ilahduttavaa havaita, että tällaiset puheenvuorot ovat olleet poikkeuksia maatalouskokouksissa ja että vapaamielisimmät, isänmaan yleistä etua puolustavat mielipiteet ovat tavallisesti saavuttaneet niissä menestystä.

Tätä osoittaviin moniin esimerkkitapauksiin kuuluu kysymys luiden vientitullista. Koska kysymystä kosketeltiin vain ohimennen, kokous ei voinut esittää siitä yleistä kannanottoa. Monet sen asiantuntevimmista edustajista vastustivat kuitenkin puheenvuoroissaan paitsi vientikieltoa myös koko vientitullia. Esitetyt syyt riittävät vakuuttamaan jokaisen, sellaisenkin, joka ei ymmärrä, että jokainen vientitulli ainoastaan haittaa tuotantoa ja että kotimaiseen raaka-aineeseen kohdistuvasta tullimaksusta tulee raaka-aineen tuottajaa rasittava vero. Vientikielto taas yksinkertaisesti velvoittaa tuottajan lahjoittamaan osan tavarastaan kuluttajalle. Maan maanviljelijät pakotetaan tähän ajoittain viljanviennin kieltämisellä. Eivätkä he saa mitään korvausta, kun tuontikiellot tulevat vuoroon. Niiden avullahan kuluttaja toki pakotettaisiin maksamaan maanviljelijälle korkeampaa hintaa. Mutta kun kielto ei koskaan kohdistu Venäjältä tapahtuvaan tuontiin, se vaikuttaa ainoastaan maan köyhimmillä seuduilla, jotka ovat kauimpana merestä ja Laatokasta ja joilla kurjuudessa elävä maaton väestö voi joutua maksamaan niukasta ravinnostaan hieman enemmän kuin muulloin. Yleensä vientikiellolla maanviljelijän kannettavaksi pantu rasite ja vero jää hänen tappiokseen. Sama koskee raakapuun vientitullia ja nyt vientitulliksi muutettua sahaveroa. Molempien maksajana on ollut ja on edelleenkin ikiaikoihin asti metsänomistaja yksin. On toki hyvä, että sahaus on nykyisin vapaata, niin etteivät privilegiotkin ole mukana metsän hintaa alentamassa. Sahanomistajat elivät hyviä aikoja, kun kahdenkymmenenkahden kyynärän mitalta sahatukiksi riittävä puu voitiin ostaa 20 bankoassignaattikopeekan kantohinnalla. Asian katsottiin tuolloin koskevan vain yksityistä maanomistajaa, ja häntä pyrittiin tavan mukaan holhoamaan metsänsä säilyttämiseen sahauksen estämisellä. Tämä on johtanut vain siihen, että talonpoika on turhan päiten antanut metsänsä mennä kaupoissa pilkkahintaan ja hävittänyt kaskenpoltolla ja metsäpaloissa arvottomana sen, mitä jäljelle jäi. Alueilla, joilla on kruununtiloja, kruunun metsät ovat kokeneet saman kohtalon. Vasta nyt, kun kruunu ryhtyy itse myymään metsiään, on päädytty käsittämään, että hyvä hinta on metsän huolellisen hoidon kannalta hyväksi. Hämmästyttävänä seurauksena tästä ajattelutavasta ovat valtion metsistä myydystä puutavarasta nykyisin maksetut korkeat hinnat.

Luiden vientitulli ei varmaankaan rasita ketään tuottajaa. Se vaatii vain muutaman kopeekan niiltä resupekoilta, jotka ovat vuosittain yrittäneet saada toimeentulonsa luita keräilemällä. Maanviljelijä ei hyödy siitä mitään. Luunvientiä voidaan toki vähentää, koska keräily loppuu, kun kerääjät havaitsevat kerjäämisen sitä tuottoisammaksi. Sanomalehtien asiaa koskevista kirjoituksista on voinut hämmästyksekseen huomata, miten oman edun tavoittelu sokaisee ihmisen. Maanviljelijöiden näkee erittäin innokkaasti ja mitä suurinta oikeudenmukaisuutta korostavin perusteluin vaativan kankiraudan tuontitullin alentamista, koska se Ruotsissa nykyisin käyvän hinnan perusteella korottaa ruotsalaisen raudan hintaa 30 pros., mistä syystä kotimaisenkin hintaa voitaisiin varmaankin korottaa sievoisella prosenttimäärällä rautatehtaiden omistajien hyväksi maanviljelijän taskusta. Mutta kun puhutaan resupekan vapaasta elinkeinonharjoituksesta, herrat tilanomistajat eivät suinkaan halua hyväksyä sitä; he haluaisivat mikäli mahdollista saada häneltä puijatuksi jonkin pennosen. Tämä heidän laskelmointinsa ei kuitenkaan johda tulokseen. Asioilla on eroa: heidän on pakko ostaa rautaa mihin hintaan tahansa; resupekan taas ei ole pakko keräillä luita heidän laskuunsa heidän haluamallaan hinnalla. Köyhäinhoito vapauttaa hänet tästä pakosta.

Toinen kysymys, josta kokouksen enemmistö esitti kantansa maan yleisen ja näin ollen myös maatalouden oikein ymmärretyn edun mukaisesti, on kysymys viinan kotitarvepoltosta. Kokous nimittäin tunnusti kotitarvepoltto-oikeuden turmiollisen vaikutuksen ja suositteli sen lakkauttamista.

Kokousasiakirjoista ilmenee myös kiitettävää halua maattoman väestön aseman parantamiseen ja taloudellisesti turvatun vanhuuden järjestämiseen palvelijoiden luokalle. Pelkäämme kuitenkin, etteivät hyvää tarkoittavat ehdotukset eläkekassoista jne. ole toteuttamiskelpoisia. Ellei tarkoitukseen saada valtion tukea, eläkekassa voidaan luoda vain nykyisen sukupolven uhrauksilla tulevien sukupolvien hyväksi. Ja tarvittaisiin varmaankin useiden sukupolvien aika, ennen kuin tuollainen kassa voisi vastata tarkoitustaan, jolloin eläkkeensaajien määrä vastaisi palvelijaluokkaa ja kassan perimät maksut olisivat mahdollisimman vähäisiä tuohon määrään nähden. Ne kokouksen osanottajat, jotka ovat vaatineet vapaampia oikeuksia maatilojen jakamiseen, ovat vakaan käsityksemme mukaan löytäneet parhaan keinon tilanteen parantamiseksi. Jos palvelija nimittäin voisi odottaa saavansa oman maapalan, tämä odotus olisi epäilemättä hänelle mitä voimakkain kannustin ponnisteluun ja säästäväisyyteen. On mielenkiintoista todeta, että myös kokoukseen osallistuneet suomenkieliset talonpojat suosittelivat tätä ratkaisua.

Näiden suomalaisten talonpoikien puheenvuorojen joukosta löytyy yleensäkin sellaisia, jotka kestävät hyvin vertailun ruotsinkielisten kannanottoihin, vaikkakin näiden esittäjien yleistietämys ja älyllinen sivistys ovat tietysti paljon korkeammalla tasolla kuin ensiksi mainittujen. Monien muiden ansiokkaiden puheenvuorojen joukossa eräs esim. koskettelee hypoteekkiyhdistystä ja sille annettua kieltoa ottaa mukaan maatiloja, joiden arvo jää 2 000 hopearuplaa vähäisemmäksi. Julkaisemme tässä tämän puheenvuoron erityisen mielellämme, koska olemme aiemmin esittäneet omana käsityksenämme, ettei rajoituksen pitäisi tuottaa haittaa tuollaisten tilojen omistajille sen takia, että parannukset heidän maataloudessaan vaativat vain perin vähän pääomaa. Kun hypoteekkiyhdistystä tarkastellaan pelkästään laitoksena, jonka tehtävänä on maaomaisuuden vapauttaminen sitä nyt rasittavista veloista, voidaan aina pohtia kysymystä, miten velat ovat syntyneet – ja päättyykö velkaantuminen siihen, että olemassa olevat velat siirretään hypoteekkiyhdistyksen vastuulle. Tai: jos hypoteekkiyhdistys olisi perustettu viisikymmentä vuotta sitten, olisiko Suomen maaperä nyt vapaa velkarasitteista? Pelkäämme pahoin, että maatiloja ostetaan tulevinakin aikoina velaksi, että niitä on lunastettava muilta perillisiltä velaksi, että velkaantumista tapahtuu ikiaikoihin asti, koska jotkut ihmiset elävät yli varojensa, juovat, laiskottelevat, hoitavat talouttaan holtittomasti jne., että katovuodet ja muut onnettomuudet pakottavat ihmisiä ottamaan velkaa ja että hypoteekkiyhdistyksen toimiluvan aikanaan päättyessä maanviljelijöitä rasittava velkataakka ei suinkaan ole pienempi kuin nyt. Lyhyesti sanottuna periaate on mielestämme väärä. Jos hypoteekkiyhdistys voitaisiin muodostaa ja sitä voitaisiin hallinnoida siten, että siltä otetut lainat käytettäisiin viljelyn edistämiseen ja parannuksiin, tilanne olisi toinen. On tosin vielä mahdollista, että myös pelkkä velkojen siirtäminen edistäisi maanviljelijän hyvinvointia, nimittäin jos rahat voitaisiin saada tuntuvasti maassa vallitsevaa korkotasoa alemmalla korolla eli jos voitaisiin saada ulkomainen halpakorkoinen laina. Mutta pientilalliselle, joka nyt maksaa esim. 1 000 ruplan velasta korkoa 60 ruplaa ja jolle hypoteekkiyhdistys tarjoaisi rahoja 40 ruplan vuosimaksulla, sekä korko että kuoletus siihen sisällytettynä, tässäkin tapauksessa koituva 20 ruplan vuotuinen säästö olisi niin vähäinen, ettei sillä kustanneta minkäänlaisia viljely- tai parannushankkeita. Huolellisella säästämisellä ja rahat korkoa tuottavasti sijoittamalla voitaisiin kaiketi näillä 20 ruplalla useiden vuosien mittaan koota pieni pääoma. Mutta tuollaiseen tulokseen päästään varmasti hyvin harvassa tapauksessa. Voidaan sanoa: 20 ruplalla saa ostetuksi hyvän auran ja lisäksi jonkin muun paremman työvälineen. Se voi toki olla hyvä asia ja aivan oikein. Edellytyksenä kuitenkin on, että rahat todella säästetään tähän tarkoitukseen. Ja tärkein ehto on, että yhdistys voi antaa rahaa lainaksi noin alhaisella korolla.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hypoteekkiyhdistys voi menestyä ainoastaan siinä tapauksessa, että se saa hankituksi ulkomaisen lainan. Maatalouspankki, joka jätti itsestään sekavat muistot, on muuntunut Yhdyspankiksi, eli kauppa ja teollisuus ovat kaapanneet itselleen maatalouden piiristä lähteneen pankkialoitteen ja kaappaavat tulevina aikoina ne rahat, joihin hypoteekkiyhdistys perusti laskelmansa, mikä on vielä ikävämpää. Tämä on mitä selvimmin asian luonteen mukaista. Rahat saa se, joka tarjoaa korkeimman koron, kunhan vakuudet ovat hyvät. Yhdyspankki voi toki ottaa alennetulla hinnalla vastaan hypoteekkiyhdistyksen obligaatioita osakepääomaansa, mutta maanviljelijä ei tällöin vapaudu veloistaan, kuten ei siinäkään tapauksessa, että ne hyväksytään Yhdyspankin luottojen vakuuksiksi. Tulevaisuus näyttää, missä määrin suurten tuottojen odotus saa kapitalistit luopumaan kiinnitysvakuuksistaan ja siirtämään rahansa pankkiosakkeisiin, jolloin maanviljelijän olisi saatava lainansa siirretyksi millaisella korolla hyvänsä.

Olemme kuitenkin unohtamaisillamme mainitun puheenvuoron. Se on tällainen:

Tilavakuus-yhdistys on kieltämättä hyvin suuresta painosta maa­viljelyksen parantamiselle, mutta siinä on välttämätön ehto, että kaikilla maaviljelijöillä pitää olla pääseminen siihen osalliseksi eikä ainoastaan niillä, joiden tilat ovat 2 000 ruplan arviosta eli sen yli. Viime-mainitussa tapauksessa on muka hyvin helppo vastata nyky­seen kysymykseen, että tilavakuus-yhdistys ei tule ollenkaan autta­maan »paremman viljelyksen saattamista vähäisemmille tiloille», kuin ne eivät ollenkaan pääse sen osallisuuteen, niinkuin eilen kuulimme hallituksen päättäneen. Mutta kuin kysymys nähtävästi on tehty siinä tarkoituksessa, että nyt keskusteltaisiin, jos se on hyvää vähäisemmille tiloille, että pääsisivät osallisiksi tilavakuus­yhdis­tykseen, saan minä tässä laveammalta selittää ajatukseni.

Kuin viime Syyskuussa olimme Helsingissä koolla päättämässä tilavakuus-yhdistyksen asettamisesta Suomeen, jäi yhteiseksi pää­tökseksi, että hallitukselta oli armollinen lupa hankittava vähäisem­millenki tiloille pääsemään sen aivotun yhdistyksen osallisuuteen. Minä en suinkaan voinut muuta ajatellakaan kuin että se lupa saataisiin, koska koko yhdistys ei ollut hallituksen toimessa vaan tilallisten edesvastasella puuhattava, tulee siis olemaan yksityinen laitos. Hallitukselta ei kukaan ole kieltänyt valtaa katsomaan perään ja valvomaan, ett’ei yhdistys tule rikkomaan yhteistä hyvää ja että se täyttää velvollisuutensa; se on vaan suotua ja hyvää, että hallitus niin tekee. Mutta kuin kerran yhdistys perustaa asiansa sille kannal­le, että se voipi täyttää velvollisuutensa yleisöä kohtaan, niin olisi voinut toivoa, että sille olisi suotu täysi vapaus sen yksinäisissä asioissa asettamaan ja säätämään paraite kuin taitaa. Kyllähän se on tosi, että tähän asti hallitus on pitänyt maakuntaa alaikäisenä, ajatellut ja toiminut sen edestä; mutta siinä asiassa saisi jo tulla muutos. Olisi ainaki ollut syytä toivoa, että hallitus olisi armossa kuullut alamaisen pyyntömme vähempäin tilallisten pääsemisestä yhdistyksen osallisuuteen, koska sen pyynnön olivat tehneet eivät vähempi-tilalliset itse, joita ei ollut ainoatakaan mainitussa Helsin­gin kokouksessa, mutta isoin tilain haltijat, jotka ottamalla vähem­pi-tilalliset yhdistyksen osallisuuteen tahtoisivat sitoutua vastaa­maan neki velat, jotka vähempi-tilalliset olisivat tulleet saamaan yhdistyksen kautta. Siinä ei olisi ollut siis vaaraa yleisölle eikä mitään edesvastausta hallitukselle.

En myöskään ymmärrä, mitä vaaraa tahi vahinkoa olisi yhdistyk­selle tahi hallitukselle tahi sitte vähempi-tilallisille itsille, jos yhdis­tykseen osallisiksi päästen nämä olisivat saaneet kohtuulilisilla eh­doilla velkarahoja viljelystensä parantamiseen ja enentämiseen sekä entisten, kova-ehtoisten velkainsa kuolettamiseen. Se aika alkaa jo olla ohitse, jolloin ihmisen äly ja arvo punnittiin rikkauden tahi synnyntä-säädyn vaaka-mitalla, ett’ei mahtane pitää enää kutiansa se luulo, että vähäisempi-tilallisilta yksinään puuttuisi sekä älyä että taitoa velkarahain oikeaan käyttämiseen. Yleinen onki se havainto, että vähempi-tilallisista on yhtä monta kuin isompi-tilallisista, jotka taidolla ja toimella viljelevät maatansa sekä huolellisesti hallitsevat omaisuuttansa, olipa se peritty, ansaittu tahi velaksi saatu. Eikä vähempi-tilalliset saa yhdistykseltä velkarahoja lahjaksi mutta tilain­sa vakuutta vastaan, samoin kuin isompi-tilallisetki, jonka tähden itsekultaki, joka väärin käyttää saadut velkarahansa, menee tilansa vieraalle ja hän siis saapi ansaitun rangaistuksensa, joka uhka lienee yhtä raskas vähempi- kuin isompi-tilallisille. Siihen tulee, ett’ei mikään valta kuitenkaan voi estää vähempi-tilallisia ottamasta yksityisiä lainoja keltä tahansa eikä niitäkään väärinkäyttämästä, niin miksikä heitä tahdottaisiin estää saamasta velkarahoja yhdis­tyksen kautta, joka kuitenki tulisi jotenkuten pitämään heitä sil­mäinsä alla oman vahinkonsa pelosta! Sen pelko ei myöskään liene aivan perustamaton, että nyt kuin vähempi-tilalliset ovat suletut yhdistyksen osallisuudesta, he voivat, kellä on vaan vähäkään syitä, luvattomillaki keinoilla saada arvoissa tilainsa hintaa 2 000 ruplaan korkenemaan, niin päästäksensä osallisiksi, joten todella yhdistys voipi tulla vahingoita kärsimään.

Mitä taas etuihin tulee vähempi-tilallisille, jos pääsisivät osallisiksi yhdistykseen, niin ne yleensä ovat ainaki yhtä suuria kuin isompi­tilallisillenki. Usealla niistä on laveita soita ja muita viljelysmaita, jotka makaavat hyödyttömänä, vieläpä hallan pesänä ja muuna turmiona hänen entisille viljelyksillensä, vaan joiden viljelykseen häneltä puuttuu varoja enemmän kuin isompi-tilalliselta, joka myös on enemmän tunnettu ja sen tähden saapi helpommasti velkaa yksityisiltäki ja aina paremmilla ehdoilla. Viime katovuosien alla ja tähden jäi monen köyhemmän paras pelto ja niitty velka-saannin vakuudeksi ja palkioksi varakkaaniman viljeltäväksi, ja häntä ei auta mikään miehuus enää jaloille, kuin vieras nauttii etupaikat.

Toisten köyhempäin täytyy taas suunnattomilla hyväntekiälsillä lahjoa velkojiansa, ett’eivät ylössanoisi hädän tilaan annettuja raho­jansa, joista vielä laillinen korko on maksettava. Nämä sen tähden ensimmäiseksi tarvitsisivat niitä edullisia velkoja, joita yhdistys voisi hankkia, ja joiden kautta he pääsisivät vapaiksi pahoista velkapu­listansa ja saisivat maansa parannetuiksi, joten sekä niiden arvo ja antavaisuus että siinä samassa kansan yhteinen varallisuus kohoisi, joka juuri tulisi olla hallituksen päätarkoitus. Mutta nyt kuin köyhemmät vieroitetaan yhdistyksen avusta ja se laitos omistetaan kokonaan rikkaille, niin vähempi-tilalliset vaipuvat vielä pahempaan velan-saannin pulaan kuin tätä ennen, koska yhdistys nähtävästi tulee keräämään osallisillensa kaikki irtonaiset rahat, ja siinä ta­pauksessa ne tulevat kurjemmiksi ja isompi-tilallisten orjuuteen kuin myös heidän maansa jäävät parantamatta, jolloin yhdistys tulee vaikuttamaan, että rikas yhä rikastuu ja paisuu vaan köyhä yhä köyhenee ja vaipuu, joten yhteinen varallisuus tulee vähentymään. Jo ennestäänki on maassamme syvä juopa rikkaan ja köyhän, herran ja talonpojan välillä, joka juopa yhä lavenee ja syvenee, kuin nyt yhdistyksen kautta köyhät saavat syytä uusiin valituksiin, joka polkee yhteyshengen maassa ja saattaa eripuraisuutta kansan jäse­nissä. Tämä seikka on vielä surkeampi senvuoksi ett’ei vähempi­tilallisten vieroittamiseen yhdistyksen osallisuudesta ole mitään muuta näkyvää syytä kuin ett’eivät ole rikkaita eivätkä rikkaista syntyneitä. Kellä vaan on iso talo, olipa se velaton tahi velkana kaikki, hän saapi yhdistyksen kautta velkaa, olipa hän minkälainen nuhjus, hulttio tahi tuhlari tahansa. Eiköhän tähän nähden olisi kohtuullisempi ja vakaampi, että vähemmän katsottaisiin yhdistyk­seen pyrkijän tilan hintaan vaan ainoastaan hänen toimeellisuuteen­sa ja kuntoonsa, josta määrätyt arviomiehet saisivat antaa lauseensa, jonka perästä läänikomitea saisi päättää, jos pyrkijä otetaan vastaan ja saapi velkaa tahi ei?

Useat kokouksen osanottajat puhuivat samassa hengessä. Esitetyt perustelut eivät ole saaneet meitä vakuuttumaan rajoituksen vahingollisuudesta; emme kuitenkaan usko sitä myöskään välttämättömäksi. Meistä tuntuu vain kummalliselta, etteivät asianomaiset ole esittäneet keis. senaatille uutta alamaista anomusta ja pyytäneet rajoituksen poistamista, kun käsitys sen haitallisuudesta näyttää olevan yleinen. Uusien perustelujen esittäminen voi toki antaa aihetta uusiin päätöksiin. Talousasioita koskevan oikeudenkäynnin ratkaisu ei toki ole vuosisadoiksi säädetty laki. Tällaisia muutoksia tehdään päivittäin täällä Suomessa kuten kaikissa maissa, etenkin niissä, joissa elinkeinovapaus ja yhdistymisvapaus ovat vielä yhtä rajallisia kuin meillä. [Suomeksi:] ”Mutta siinä asiassa saisi jo tulla muutos.” Vielä lienee kuitenkin aikaa tuollaisen anomuksen esittämiseen, kun yhdistys voi tarjota rahaa korolla, joka alittaa täkäläisen korkotason.

Meidän on vielä muistettava kaksi yleisemmin kiinnostavaa kokouksessa käsiteltyä kysymystä. Muuan puhuja esitti seuraavat lyhyesti ilmaistut syyt viljanviennin vähenemiseen:

1. Koska kansa eli entisinä aikoina pettu- ja olkileivällä;

2. kaskimaat eivät tuota yhtä paljon kuin ennen;

3. kauramaat on imetty tyhjiin;

4. niittyjä on muutettu pelloiksi

5. ottamatta käyttöön kunnollista rehukasvien viljelyä ja karjanhoitoa;

6. monista muista painoarvoltaan erilaisista syistä, joiden joukossa viinapannu on ehdottomasti merkittävin.

Ja hän lisäsi:

’Suomi ei ole elänyt eikä vieläkään elä maan korkotuotosta, vaan syömällä sen pääomaa.’

Tämän puheenvuoron katsottiin ilmaisevan kokouksen yleisen mielipiteen.

Kokouksen osanottajat osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa kansakoulun järjestämistä kohtaan. Mainitsemme tämän kysymyksen käsittelyn kuitenkin pääasiassa siitä syystä, että sen yhteydessä puhuttiin kansakoulujen kustantamisesta pitäjänmakasiinien välityksellä ja viimeksi mainittujen hyödyttömyydestä varsinaisen tarkoituksensa kannalta, jopa niiden turmiollisesta vaikutuksesta rahvaaseen. Muuan puhuja ilmaisi näistä laitoksista mielipiteensä näin seuraa suomenkielinen lainaus:

Koska rahvaan opetus on niin sangen tärkeä asia, niin ei liene kiistelemistäkään, ettei se ole aikaan saatava, milloin vaan saapi kelvollisia opettajia ja niille palkkaa sekä koulu-laitokselle muuten tarpeellisia varoja. Ja varojen neuvotteleminen, jossa kyllä on monta vastusta, lieneeki tätä nykyä se pää-asia, mistä maakuntain tulee huolta pitää. Sitä varten minäkin tässä uskaltasin tehdä ehdotuksen, jonka kuitenkaan en varsin uskalletuksi luulisi, koska sen pitäisi muutenki tulla maaviljelykselle hyödyksi. Soisin muka erään säästölaitoksen muuttamista toiselle kannalle. Etten säästä-pankkia tarkoita, lienee selvä sekä siitä, ettei niitä maaseuduilla asiaksi asti löydykään, että myös sentähden, että ne ovat hyvin hyödylliset laitokset, joita voisi toivoa maa-seurakumulle, jos se muuten olisi mahdollista. Mutta useammassa maakunnassa löytyy nyt jo toi­senlainen säästölaitos, johon pannan säilyyn varoja, toisena tarpeen aikana pois otettaviksi, samate kuin säästö-pankkiin. Niillä vielä on se yhtäläisyys, että kumpanenki kasvaa, maalla kuitenki ihan toista vauhtia. Mutta niiden välillä on kumminki yksi kummallinen eroitus. Kuta enemmän säästä-pankkiin panee, sitä enemmän saatava velka lisäytyy. Vaan kuta enemmän maalla panee säilyyn, sitä enemmän maksettava velka lisäytyy.

Tuskin enää tarvitsen mainita tässä tarkoittavani pitäjän maka­siinia. Niitä yleensä perustetaan sillä tapaa, että kuki panija syksyllä leikkuun perästä viepi kantojyviä, minkä verran missäki paikassa, esm. tynnerin. Useammat sitte tulevana keväänä ottavat oman tynnerinsä velaksi, syksyllä takasi maksettavaksi kasvukappojen keralla. Kasvu on ollut eri määrään eri paikoissa ja eri aikoina päätetty. Ala-Karjalassa esm. v. 1823 vahvistetun ohjesäännön mukaan maksoivat osa-miehet 4 ja osattomat 8 kappaa tynneristä ja kuki velanottaja, joka ei märä-aikana toimittanut maksunsa, vielä lisäksi 2 sakko-kappaa. Kasvu sitte vähennettiin 3 ja aivan viimei­seksi 2 k. tuiristä. Mikä syksyllä maksetaan, se taas toisena keväänä otetaan velaksi jne. vuosittain, kunne 10 vuoden perästä sama tynneri tekee: jos % on 10: 2 t. 18 k., 20 v. päästä päälle 6 t. 21 k. jos % on 13 1/3: liki 3 1/2 t., 20 v. päästä päälle 12 t. 4 1/2 k. 2 sakko k. lisäksi maksaen: 1 t. 6 k., 20 v. päästä 5 t. 15 k.

Jos kantojyvän panija näin on tehnyt, on hänen velkansa omista eloista lisäynnyt kutakuinki, lukematta omat jalka-vaivansa. J05 hän taas kerran vaan ottasi pois oman tynnerinsä sitä makasiinista kotiinsa kulettamatta, niin ei sekään paljon auta. Velka lisätään täydelleen korolla korolle. Juoksemasta hän toki pääsee.

Jotka ottavat enemmän kun omista kanto-eloista kasvaneen summan, niin ne tosin ottavat päällisen velaksi; vaan miten hyödyl­unen se on, saattaa jo nähdä äsken mainituista numeroista. Ja paitsi monta muuta riesaa, jota nyt ei sovi kertoa, olen äskettäin nähnyt 11/5 1855 annetun velkakirjan, jossa alkujaan oli velkaa yhteensä 23 tnnä 20 k., mutta kasvun keralla 1859 v:n loppuun siitä oli maksettu yhteen 37 t. 19 1/4 k. Luultavasti se sama mies, niinkuin moni muuki, konnustaan vierautuu siitä hyvästä avusta kun makasiini oli hänelle antanut. En suinkaan tiedä, paljonko hän alkujaan otti, luulen kuitenki ettei se ollut paljo enemmän kuin itse edelliset kontunsa haltijat olivat sinne panneet.

Ainoasti niille perustajoille, jotka eivät mitään ota, siis varallisille, voipi olla makasiinista etua, milloin siitä otetaan palkkoja ja muita yhteisiä maksuja, mihin he eivät tarvitse panna mitään. Ne menevät köyhiltä, joidenka yllä-pidettävät makasiinit tukkunaan ovatki. Tämä niinkun useampi muuki painaa köyhiä.

Surkein kohta on kuitenki se ala-ikäisyys, mistä makasiinit ovat hyvin selvä todistus, – koska se näyttää siltä, jotta elot viedään makasiiniin ainoasti sentähden, ett’eivät säily omassa salvossa. Kun makasiini. on suurempi, niinkuin esm. Tohmajärvellä ensi syksynä pitäsi löytyä noin 1 780 tynneriä, ja semmoinen jyväin paljous tulee kahdesti vuodessa makasiinista kuletettavaksi velan-ottajien kotiin ja taas takasi; niin kyllähän siinä menee paljon aikaa ihan tyhjään. Ja tähän asti ainaki taitaa olla harva vuosi kun makasiinissä lainauksen perästä on löytynyt paljon mitään. Selvähän se siis on, ettei makasii­nein kautta ole eloja lisäytynyt paljon ollenkaan, jos vaan tohtisi uskoa, että elot olisivat säilyneet yhtä hyvästi yksityisten salvoissa kun makasiinein. Jos vast’edes tulisiki enemmän jyviä pidettäviksi lainaamatta, niin ei kuitenkaan tarvitsisi pelätä puutetta elosta sielläkään, missä makasiinit häviävät, semminki jos jyvän-kauppa tehtäisiin aivan vapaaksi, niinkuin hallituksen puolesta on pantu kysymykseen. Yksityiset kauppiaat näet kyllä hankkisivat jyviä. Vielä vähemmän sitä tarvitsisi pelätä, jos makasiinein omistajat tottusivat tarkempaa lukua menoistä ja tuloista pitämään ja siitä taas tarkkuuteen ja säästäväisyyteen. Se olisiki tarpeellista, koska armollinen asetus 23 p. toukok. v. 1857 niiltä seurakunnilta, jotka eivät hanki makasiinia, kieltää semmoisen avun ruunulta siemeniksi ja leiväksi, kun ne seurakunnat saattavat odottaa, jotka makasiinia perustavat. Syy tähän sääntöön näkyy selvästi olevan siinä, että seurakunnat vähitellen luopusivat pois siitä pahasta hätä aikana yhtä luottaa ruunun apuun, sekä myös siinä, että tiedettiin mainitun alaikäisyyden olevan tavallisen. Mutta jos seurakunnat uskaltaisivat peräytyä ruunun avusta, niin makasiinin muuttaminen ei mahtaisi olla tällä armoll. asetuksella kielletty. Ja saattaisivathan pitäjänmie­het, jos muuta neuvoa ei olisi, omaan aittaan laatia lukkoniekan salvon, missä siemeniä j. m. s. säilyttäsi, ja antaa avaimen toisen talteen. Semmoisen makasiinin hallinta ei maksaisi mitään.

Asiakirjoissa mainitaan, että niiden yhteenveto painetaan myös suomeksi. Toivottavasti aikomuksesta tehdään totta. Näiden kokousten vaikutus kasvaa sitä mukaa kuin keskustelut leviävät suuremman yleisön tietoon. Ja maata viljelevää rahvasta on toki pidettävä ensisijaisena yleisönä, jonka kiinnostus kokouksessa käsiteltyjä kysymyksiä kohtaan olisi herätettävä.

J. V. S.