Kenenkään mielikuvitus ei vuoden 1861 alussa kyennyt hahmottamaan kuvaa siitä, mitä tuona vuonna Suomessa tapahtui.

Uskottiin, että keis. senaatin ehdotus valtiopäiville annettavista esityksistä esiteltäisiin Hallitsijalle varsin pian vuoden alkupuolella – ja oli aivan luonnollista, että tämän ehdotuksen perusteella hyväksyttyjen esitysten toivottiin olevan vuonna 1862 valmiita säädyille annettaviksi. Vaikka aika-arvio oli väärä, vuosilukuun ei pitäisi tuijottaa liikaa.

Suomen kansan asemassa oleva kansa unohtaa helposti, että sen toivomusten toteutuminen riippuu menneisyyden luomista oloista tavallista enemmän. Niinpä mainittuja toiveita viriteltäessä ei näitä oloja otettu riittävästi huomioon. Toki tiedettiin, että suurta vapauttamisratkaisua [maaorjien vapauttamista] odotettiin Venäjällä päivästä päivään. Tätä koko Euroopassa ilon vallassa osoitettua tapahtumaa pidettiin vain, ja aivan asianmukaisesti, yhtenä suotuisista enteistä Suomenkin osalta. Vähemmän ajateltiin asiaan liittyneitä vaikeuksia ja mahdollisia vaaroja. Varmana voitaneen kuitenkin pitää, että ne vaikuttivat Suomenkin tapahtumiin. Ikimuistoinen edikti maaorjuuden lakkauttamisesta keisarikunnassa julkaistiin maaliskuun 3. päivänä. Sitä seuranneista joillakin alueilla puhjenneista levottomuuksista ja sen julkaisemisen yhteydessä toteutetuista varotoimista voidaan päätellä, millaisia pelkoja tämä Venäjän yhteiskunnan mullistava toimenpide siellä väistämättä ennakolta nostatti. Keis. senaatin kyseessä oleva ehdotus luovutettiinkin vasta kaksi kuukautta myöhemmin.

Varsovassa ja useissa muissa Puolan kaupungeissa samaan aikaan puhjenneet mielenosoituksetkaan eivät liene edistäneet Suomen toiveiden pikaisen toteuttamisen asiaa.

Ainakin on helposti kuviteltavissa, miten suotuisana tällaisessa tilanteessa ajankohtaa voitiin pitää valtiopäivien avaamiselle Suomessa. Keisarillinen manifesti [tammikuun] valiokunnan koollekutsumisesta näyttää olevan ilmaus noiden olosuhteiden vaikutuksesta, mutta sitä seurasi mitä selväsanaisin vakuutus, etteivät ne kuitenkaan riistä Suomen kansalta sen oikeutettua toivoa päästä näkemään, että maan perustuslait todellistuvat käytännössä valtiopäivien osalta.

Jokainen, joka hieman tuntee maassa vallitsevia mielialoja ja mielipiteitä, tietää, ettei tuolloin ollut kyse viikoista eikä kuukausista. Kuviteltiin, kuten sanottu, että valtiopäivät voisivat kokoontua kuluvan vuoden aikana. Kukaan ei silti olisi yllättynyt, jos olisi saatu tieto, että niiden koollekutsumista on lykättävä vielä vuoden verran. Pelkkä komiteoiden asettaminen laatimaan ehdotuksia siviili- ja rikoslainsäädännön uudistamiseksi, uudeksi merilaiksi, viinanpolttoa koskeviksi säädöksiksi, pankkilaitoksen järjestämiseksi jne. olisi riittänyt tuolla hetkellä. Yleisö olisi pitänyt näitä valmisteluja takeena lopputuloksesta, johon niillä tähdättiin.

Näin ollen voidaan sanoa: huhtikuun 10. päivän keisarillinen manifesti iski tämän rauhallisen odotuksen ja luottamuksen keskelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Levottomuutta ei tällöin herättänyt valtiopäivien lykkääminen, vaan ne manifestin sanonnat, jotka antoivat aiheen olettaa, että valtiopäivien sijaan tulisi valiokunta. Mielenkiinto on kohdistunut vuoden 1861 aikana tähän suureen tapahtumaan niin voimakkaasti, ettei sitä ole riittänyt melkeinpä mihinkään muuhun.

Ei voida vaatia, että ihmiset tulkitsisivat hyvää tarkoittaviksi sellaiset toimet, joiden ulkonainen puoli näyttää osoittavan ne heidän kalleimpiin etuihinsa kohdistuvaksi uhaksi. Kun sanomme tämän, meidän velvollisuutemme on todistaa, että manifestin herättämien tunteiden velloessa Hallitsijan henkilökohtaisten jalojen tarkoitusperien Suomen asioissa ymmärrettiin tietysti olevan korkealla kaikkien niiden epäilysten, pelkojen ja selvän katkeruuden yläpuolella, joiden vallassa osaa manifestin sanamuodoista eri tahoilla tarkasteltiin. Suomalaisen talonpojan vanha sananparsi kuuluu: ”Ei se ole hallitsijan, vaan herrojen tekoja!” Eikä tämän lausahduksen ilmaisemaan ajattelutapaan ole koskaan ollut parempia perusteita kuin Aleksanteri II:n toimia arvioitaessa. Mainittu käsitys manifestin tarkoituksesta on toki sisäisesti ristiriitainen. Onhan vaikeata olettaa, että joku henkilö olisi niin uskalias, että hän tahallisesti muuttaisi hallitsijan kansan eduksi ja sen tyytyväisyyden takaamiseksi suunnitteleman hallitustoimen sille tyytymättömyyden aiheeksi ja onnettomuudeksi. Yleinen mielipide ei kuitenkaan puntaroi perin tarkasti syitä ja vastasyitä; ja miten perusteita ja tarkoituksia sitten arvioitiinkin, kaikki olivat väistämättä samaa mieltä yhdestä asiasta, nimittäin sellaisen selityksen välttämättömyydestä, joka ilmaisisi oikeustilan selkeästi ja samalla näin rauhoittaisi kiihtyneen mielialan.

Selitys saatiin huhtikuun 24. päivänä valiokunnan puheenjohtajalle osoitetulla Armollisella reskriptillä. Enää on turhaa kiistellä siitä, oliko sen sisältö täysin selkeä vai ei. Asiasta voidaan vähintäänkin sanoa sen verran, että olisi varmaan ollut toivottavaa, että osa 23. elokuuta annetun keisarillisen julistuksen sisällöstä olisi ollut mukana jo reskriptissä. Ja joka tapauksessa on valitettava sitä, ettei päätös kaikkien keis. senaatin ehdotusten jättämisestä valiokunnan käsiteltäviksi ja tästä aiheutuvasta näiden ehdotusten julkaisemisesta ja itse julistuksen antaminen lopettanut jo muutamia kuukausia aikaisemmin kaikkia epäröiviä pohdiskeluja valiokunnan tehtävästä ja merkityksestä. Sanomme: ”lopettanut kaikkia epäröiviä pohdiskeluja” tarkoittaen kaikkia niitä, joka halusivat epäröinnin loppuvan.

Tämän lehden lukijat tietävät jo Armollisen reskriptin julkaisemisen olleen meille riittävänä perusteena siihen, että kehotimme luottavaiseen suhtautumiseen. Me emme silloin esiintyneet ensimmäistä kertaa vastustaaksemme sellaista arvostelua, joka näkee kaiken tapahtuvan taustalla mustia tarkoituksia ja jolla ei tämän lisäksi ole muuta kerrottavaa – tätä arvostelua, joka pyrkiessään lakkaamatta halventamaan maan julkisen elämän henkilöitä oikeastaan halventaa maata ja kansaa. On toki valitettavaa, jos jonkin maan julkisia asioita hoidetaan vailla kunnollisia tietoja ja arvostelukyvyttömästi. Voidaan kuitenkin toivoa, että kummassakin suhteessa aikaa myöten edistytään. Jos taas moraalinen rappio on niin syvään juurtunutta, ettei kansa enää löydä epäitsekkäitä ja isänmaataan rakastavia miehiä niiden joukosta, joiden tehtävänä on sen kalleimpien asioiden hoitaminen, ei ole toivoakaan muutoksesta, ennen kuin katkerat kohtalot ovat puhdistaneet kansan. On joutavaa väittää, että oikeita isänmaanystäviä on vain niiden keskuudessa, jotka ovat kelvottomia pääsemään yhteiskunnan korkeimpiin asemiin. Fraasi-isän­maal­lisuudella ei ole sijaa historiassa. Samoin on perusteetonta uskoa, että kansojen kohtaloiden isänmaallisia johtajia ilmaantuu esiin vain tiettyjen valtiomuotojen vallitessa. Rajattoman yksinvaltiuden oloissa on nähty mitä erinomaisimpia hallitsijoita, valtiomiehiä ja sotapäälliköitä; ja demokraattinen tasavalta on nostanut mitä surkeimpia maansa olojen tärvelijöitä valtion johtoasemiin. Kummankaan valtiomuodon piiristä ei tietenkään puutu myöskään päinvastaisia esimerkkejä. Tapausten luonne on riippunut ajankohdasta kyseessä olevien kansojen historiassa. Korkeatasoisen kansallishengen elähdyttämältä kansalta ei ole vielä koskaan puuttunut arvoisiaan johtajia.

Arvostelu, joka lukee kansakuntaan vain hallitut eikä siis näe hallitsevilla kerroksilla olevan isänmaata eikä kansallisuutta, on järjenvastaista. Kansakuntaa edustavat historiassa Kustaat ja Kaarlet, Oxenstiernat, Torstensonit jne., ei kuka tahansa Matti Pekanpoika.

Kukaan ei voi estää tapahtumia tapahtumasta. Suuri sotapäällikkö tai valtiomies voi sortua, ja huono voi tulla hänen sijaansa. Kelvokkuus punnitaan vasta sitten, kun on näytön paikka. Nämä sattumanvaraiset seikat eivät kuitenkaan kumoa sääntöä.

Nyt maassa on jo runsaasti viisaita, nimittäin perustuslakien tuntijoita. Mutta kuinka moni pystyi maaliskuussa 1861 sanomaan, että vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 [yhdistys- ja] vakuuskirja olivat maan lakeja, ja ne henkilöt, jotka tunsivat noiden lakien sisällön, saattoi helposti luetella. Mistäpä tieto näistä asioista olisi voitu hankkia? Oli tosiaan tultu niin omituiseen tilanteeseen, että maan sivistyneestä väestä vain harvat olivat nähneet sanaakaan perustuslaeista, mutta suomenkielisellä rahvaalla oli ollut ainakin mainitut kaksi lakia lähes kaksikymmentä vuotta painettuina saatavissaan. Kyse ei tosin ollut varsinaisesti perustuslakitekstien tuntemisesta; kyseessä oli tottumus tämän aihepiirin asioiden ajattelemiseen. Ja juuri se oli ollut puoli vuosisataa vailla ravintoa.

Ensiksi virisi kysymys: voidaanko vanhentuneesta lainsäädännöstä aiheutuvat epäkohdat poistaa hallinnollisin toimin, lakeja muuttamatta?

Verotuskysymysten ratkaiseminen valiokunnan avulla ei ole koskaan ollut harkittavanakaan. Kukaan ei voi lukea manifestista sellaista tarkoitusta. Kun tuon motiivin kuitenkin tulkittiin siitä ilmenevän, tämä oli tulosta tunnetusta arvostelutavasta, joka etsii kaikesta vain kehnoja motiiveja. Voitiin kuitenkin sanoa: kaikki tähtää vain yhteen tulokseen; jos hallinnolliset toimet riittävät korvaamaan lain yhdessä asiassa, ne riittävät silloin toisissakin. Ja epäluottamus sanoi: juuri näin tässä käy.

In abstracto [teoriassa] vastaus mainittuun kysymykseen on helppo. Jokainen säädös, joka on ristiriidassa yleisen lain kanssa, rajoittaa sen soveltamisalaa tai lakkauttaa sen soveltamisen toistaiseksi, on oikeudenvastainen. Lain epätäydellisyyttä voidaan kuitenkin käyttää hyväksi sen mitätöimiseen. Esim. viinanpoltto-oikeutta ei voida ottaa pois maanomistajilta ilman valtiopäivien päätöstä. Hallituksella on kuitenkin oikeus määrätä, milloin viinanpoltto on sallittua. Supistamalla sallittua aikaa oikeus voidaan mitätöidä. Muodollisesti tässä ei tapahdu laittomuutta. On kuitenkin edellytettävä, ettei hallitus koskaan saa tuollaisilla toimilla muuttaa lain säädöstä näennäiseksi. Aiemmin maanomistaja saattoi luopua viinanpoltto-oikeudestaan ja vapautua siitä perittävästä verosta. Tiukan tulkinnan mukaan silloinkin meneteltiin väärin; verohan on julkisen vallan omaisuutta, eikä sen maksamisesta saa antaa vapautusta. Valtion tarpeet on täytettävä, ja helpotus yhtäällä on korvattava maksujen lisäyksellä toisaalla. Sopimusten tekeminen näistä asioista maan eri seutujen kanssa kohottaa maakunnalliset kokoukset valtiopäivien asemaan. Erityisestä syystä lisäämme vielä yhden esimerkin. Jos hallitus valiokunnan puoltolauseen saatuaan esim. määräisi, että kunnat saavat omalla alueellaan tai keskinäisin sopimuksin laajemmallakin alueella vapaasti päättää, haluavatko ne määrätä pellot ja niityt aidattaviksi vai velvoittavatko ne jokaisen pitämään karjansa vartioituna, ja että yksityisten henkilöiden on tässä asiassa alistuttava noudattamaan enemmistön päätöstä, laki yksityisen maanomistajan laillisesta sananvallasta aitausvelvollisuutta koskevissa asioissa ilmeisestikin kumoutuisi.

Kysymys näyttää siis olevan helposti ratkaistavissa, ja vastauksen pitää aina olla kielteinen. Jos kyse on laeista, jotka on kummankin valtiomahdin päätöksellä säädetty, niiden vaikutusta ei voida millään hallintotoimella kumota eikä lakkauttaa toistaiseksi; saman vallan, joka on ne säätänyt, on ne myös kumottava tai muutettava niitä. On samantekevää, antaisiko hallitus tuollaisia säädöksiä jollakin tavoin valittuja luottamushenkilöitä kuultuaan tai ilman heitä.

Toiseksi esiin nousi kysymys: onko hallituksen kuultava kansan keskuudesta valittuja valtuutettuja valtiopäivien ulkopuolella asioista, jotka sillä on perustuslain nojalla oikeus ratkaista yksin?

Ei voi olla minkäänlaista epäilystä siitä, että hallitus voi mielensä mukaan kutsua koolle soveliaaksi katsomansa määrän henkilöitä, joita se pitää luotettavina maan tarpeiden tuntijoina, kuullakseen heidän käsityksiään tuollaisista asioista. Mutta voiko hallitus antaa näiden henkilöiden valinnan joidenkin yhteiskuntaluokkien suoritettavaksi vaalimenettelyllä? Vaikka kysymys esitetään näinkin, vastaus voi olla ainoastaan myöntävä. Hallituksen oikeutta kutsua heidät tehtävään itse tai jättää heidät vaaleilla valittaviksi ei voida kiistää.

Nyt luottamusmiehet oli yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kuitenkin määrä valita juuri niiden yhteiskuntaluokkien toimesta, joilla on oikeus olla edustettuina valtiopäivillä. Oliko tällä tavalla valittujen henkilöiden kuuleminen näistä mainituista, hallituksen yksinomaiseen päätösvaltaan kuuluvista asioista lain mukaista? Tästä ei perustuslaeissa sanota mitään. Mutta niissä ei tietenkään sanota mitään myöskään siitä seikasta, että hallituksella on oikeus asettaa komiteoita, joiden kantaa halutaan kuulla tuollaisista kysymyksistä. Syy on selvä. Hallituksella on oikeus kuulla näistä asioista mielensä mukaan ketä tahansa tai olla kuulematta ketään, nimittämiään henkilöitä tai minkä tahansa yhteiskuntaluokan keskuudesta valittuja valtuutettuja – koska kysymysten varsinainen ratkaiseminen on yksinomaan hallituksen vallassa.

Olemme kuitenkin kysyneet: pitääkö hallituksen valituttaa vaaleilla ne henkilöt, joita se haluaa tällaisista kysymyksistä kuulla? Tähän voidaan vastata, että se riippuu kysymysten merkittävyydestä ja vaalien toteuttamistavasta. Hallitus on perinteisesti kuullut säätyjä tärkeistä asioista. Helposti myös havaitaan, että kun vaalin suorittavat ne neljä säätyä, joilla on edustusoikeus valtiopäivillä, hallitus olisi oletettavasti muussa tapauksessa kuullut säätyjä näistä kysymyksistä ja että siis luottamusmiesten valitsemisen tapa on riistänyt tulevilta valtiopäiviltä tilaisuuden saada hallituksen kysymykset käsiteltäväkseen. Vaikka menettely on miten laillista tahansa, se ei kuitenkaan ole valtioviisasta.

Pääasia kuitenkin oli, että valiokunnan koollekutsuminen uhkasi lykätä valtiopäivien koollekutsumisen tuonnemmaksi. Jos olisi myös ollut mahdollista, että kaikki puoli vuosisataa uudistamattomina voimassa olleiden lakien aiheuttamat epäkohdat olisi voitu korjata hallinnollisilla toimilla, tätä keinoa olisi ollut syytä pitää maalle turmiollisena. Varsinainen epäkohtahan oli ja edelleenkin on se seikka, ettei tämän pitkän ajan kuluessa ole pidetty yksiäkään valtiopäiviä. Tässä maassa ei ollut ketään, joka ei olisi mielihyvin sietänyt ajanmukaisten lainuudistusten puuttumisesta aiheutunutta asioiden tilaa, kunhan vain valtiopäivien koollekutsumista olisi voitu pitää varmana. Kansakunnalle nimittäin merkitsee paljon enemmän se, että sillä on käsissään keino jatkuvien uudistusten aikaansaamiseen, kuin vapautuminen jostakin yksittäisestä hankaluudesta.

Huhtikuun 24. päivän keis. reskripti kuitenkin hälvensi kaikki edellä ensiksi mainittua kysymystä koskevat epäilykset niiden mielestä, jotka eivät lue sanoista enempää kuin niihin sisältyy. Selitettiin, että valtuutettujen on molempien valtiomahtien myötävaikutusta tarvitsevista asioiden osalta ainoastaan ”esitettävä ehdotuksia esityksistä, jotka on aikanaan annettava maan säädyille”. Kyseeseen eivät siis voineet tulla mitkään hallinnolliset asetukset, jotka järjestäisivät uudelleen sellaisia asioita, jotka on aikoinaan järjestetty säätyjen myötävaikutuksella.

Jokaiselle olisi myös pitänyt olla selvää, että valtiopäivät olivat ehdottomasti tulossa valiokunnan kokoontumisen jälkeen, kun sille kerran annettiin tehtäväksi esittää ehdotuksia valtiopäiville annettavista esityksistä. Varmuus tästä asioiden järjestyksestä kasvoi vielä, kun annettiin tieto valiokunnan pöytäkirjojen julkaisemisesta. Millaisia epäilyksiä valtiopäivien koollekutsumisesta on saattanutkin olla, reskripti osoittaa selvästi, että niistä luopuminen oli välttämätöntä.

Vai voitiinko mitenkään olettaa, että maan valitsemat neljäkymmentäkahdeksan miestä kokoontuisivat keskustelemaan valtiopäiväesityksistä vailla minkäänlaista huolta siitä, tuleeko valtiopäivistä totta vai ei? Ja voiko kukaan uskoa, että hallitus olisi sallinut tällaisten keskustelujen käymisen ennakoimatta sen seurauksia? Ei ole ajateltavissa, että ihmisten ajatuksia ja toiveita pantaisiin liikkeelle nimenomaisesti juuri sellaisen aiheen merkeissä, jota ajattelemasta heidät halutaan vieroittaa.

Sen jälkeen kun keis. senaatti sai toukokuussa 1859 Armollisen käskyn esittää Hänen Majesteetilleen tiedot niistä maan henkisen ja aineellisen kehityksen kannalta tärkeimmistä asioista, joiden ratkaisemiseen tarvittaisiin molempien valtiomahtien myötävaikutusta, ja kun tämä Armollinen käsky oli julkaistu myös sanomalehdissä, painotuotteissa ei saatu sanoa sanaakaan tästä asiasta. Valitut valtuutetut saisivat nyt keskustella ehdotetuista valtiopäiväkysymyksistä ja keskustelut julkaistaisiin painettuina. Jo näiden ehtojen perusteella oli mahdotonta ajatella, ettei keskustelu jatkuisi painotuotteissa. Olihan jopa selvää, että valiokunnan käsiteltäviksi tulevat asiat oli ilmoitettava jo ennakolta ja että julkinen keskustelu niistä siis edeltäisi valiokunnan keskusteluja. Meistä näyttää siltä, että jokaisen miehen ja naisen tässä maassa olisi pitänyt pystyä tekemään nämä päätelmät. Tavallinen ihmisjärki ei pysty käsittämään, miten valtiopäivien koollekutsuminen olisi voinut tällaisessa tilanteessa lykkääntyä kovinkaan pitkälle. Huhtikuun 24. päivän reskripti antoi valtiopäivät Suomen kansan omiin käsiin. Me puolestamme olemme lujasti vakuuttuneita siitä, ettei tämä asiakirja olisi koskaan nähnyt päivänvaloa, ellei se olisi perustunut päätökseen valtiopäivien koollekutsumisesta. Jäljellä saattoi olla vain kysymys siitä, kuluisiko siihen aikaa jokin kuukausi enemmän tai vähemmän.

Valitettava totuus kuitenkin on, että Suomen kansa oli todellakin romahduttamaisillaan tämän jo käsiin saamansa varmuuden. Kiihtyneen mielipiteen laineet eivät tyynny aivan helposti. Ja kun se kiihtyy, paikalle ilmaantuu pian henkilöitä, jotka kelluvat pinnalla ylimpinä vain näissä laineissa. Sellaisina aikoina ei juuri kuunnella järkipuhetta. Jos valiokunnan mitätöimiseen pyrkineet olisivat onnistuneet hankkeessaan, on selvää, että reskripti olisi muutenkin jäänyt vaille seurauksia.

Tullaan asiaan, joka on melkeinpä naurettava, mutta silti totista totta. Reskriptissä sanotaan nimenomaan, että valtuutettujen on esitettävä ehdotuksia valtiopäiville tehtäviksi esityksiksi. Hallitus siis sanoo: valitkaa valtuutetut, kuormatkaa heidän kannettavakseen paljon ehdotuksia asioista, joista olisi annettava esitys valtiopäiville; tällä tavalla voitte saattaa kaikki mahdolliset ehdotukset Majesteetin tietoon ja samalla painettuina julkisuuteen! Mutta tähän kehotukseen vastataan: Herra varjele, meidän valtuutettumme eivät saa ehdottaa minkäänlaisia valtiopäiväkysymyksiä, he eivät saa puhua niistä, mikään ei ole tätä vaarallisempaa; ei, he eivät saa esittää meidän puolestamme yhtään ainoata ehdotusta, ja jos he kuitenkin ryhtyvät johonkin tuontapaiseen toimeen, hallitus älköön kiinnittäkö siihen mitään huomiota, sillä he esittävät vain yksityisiä päähänpistojaan, maan tarpeista ja eduista heillä ei ole mitään tietoa! Ehkä pelättiin valiokunnan ehdottavan, että hallitus antaisi maan säädyille esityksen punaisen tasavallan perustamisesta.

Senaatin tehtävänä oli ehdotusten tekeminen valtiopäiville annettavista esityksistä. Jos olisi saatu lupa keskustella valtiopäivistä painotuotteissa, joka miehellä maassa olisi ollut tämä oikeus ilmaista julkisesti mielipiteensä siitä, mistä asioista maan tarpeet ja edut vaativat valtiopäivien päätöstä. Mutta valiokuntaan valitut jäsenet olivat tässä maassa ainoat ihmiset, joita pidettiin kelpaamattomina sanomaan sanaakaan tässä keskustelussa.

On vaikea sanoa, miten syvälle kansan keskuuteen tällaiset mielipiteet ulottuivat. Asia oli uusi ja epätavallinen. Jokainen oli yhtä tottumaton ajattelemaan näitä aiheita. Helpoimmin asiasta eksyvät ja vetävät muitakin mukaansa ne, jotka tällaisina aikoina huutavat kovimmin ja todistelevat isänmaallisuuttaan ja asiantuntemustaan kuvailemalla selvin sanoin, että hallitus haluaa ajaa maan ja valtakunnan turmioon ja että protestointi, vastarinta, on todellista viisautta ja ansiokkuutta. Epäluulon sanelema jyrkkä Ei! vapauttaa kokonaan ajattelemasta. Tällaisten neuvonantajien innokkuus asiansa ajamisessa tuotti tuloksia. Esimerkkiä annettiin taholta, jolla asiat olisi pitänyt tietää, ja niin kaikki kulki omaa rataansa.

Vaalien toimittamisen aikaan annettiin elokuun 34. päivän Armollinen julistus ja senaatin ehdotus valtiopäiväkysymyksiksi julkaistiin. Tämä ehdotus määrättiin valiokunnan neuvottelujen perustaksi.

Tiukasti tulkittuna tällä julistuksella rajoitettiin valiokunnan toimintaa. Sen oli ilmaistava kantansa vain näistä 52 kysymyksestä. Ei kuitenkaan voida sanoa, että julistuksella olisi suoranaisesti otettu siltä pois oikeus esittää itse ehdotuksia valtiopäiväesityksiksi. Asia kuitenkin tulkittiin sillä tavalla, ja kumma kyllä oltiin sitä rauhallisempia, mitä ahdasrajaisempina valiokunnan oikeuksia pidettiin!

Vasta myöhemmin on herännyt se valoisa käsitys, ettei valiokunnan pitäisi lainkaan välittää noista 52 kysymyksestä, vaan tehdä vain omia ehdotuksiaan valtiopäiväesityksiksi. Tätä viisasta neuvoa ei kuitenkaan ole perusteltu reskriptillä. Kaikista julkisuudessa näkyneistä tämän kysymyksen pohdiskeluista on käynyt selvästi ilmi, etteivät asianomaiset pohdiskelijat ole lainkaan tunteneet reskriptin sanamuotoa. Niin kauan kuin ainoastaan reskripti suoranaisesti kehotti valiokuntaa nopeasti ehdottamaan, mistä asioista valtiopäiville annettavia esityksiä se suosittelee, haluttiin, ettei se missään tapauksessa ryhtyisi noin vaaralliseen tehtävään. Mutta kun hallitus sanoi: no samapa se, olkaa sitten ystävällisiä ja ilmoittakaa edes, pidättekö Te näitä senaatin ehdotuksia valtiopäiville tehtäviksi esityksiksi järkevinä sekä maan tarpeiden ja etujen mukaisina – silloin havaittiinkin oikeaksi, ettei valiokunnan pitäisi noudattaa tätä kehotusta, vaan laatia ehdotuksia itse. Neuvonantajat eivät nähtävästi tienneet, että he olivat ryhtyneet kehottamaan valiokuntaa olemaan piittaamatta elokuun 23. päivän julistuksesta ja pitäytymään sen sijaan huhtikuun 24. päivän reskriptin kannalla – siinähän valiokuntaa, kuten sanottu, juuri kehotetaan esittämään itse ehdotuksia valtiopäiville annettavista esityksistä.

Meidän on lisättävä, että julistus sisälsi myös sen ohjeen, että valtuutettujen olisi ilmaistava vain oma käsityksensä noista 52 kysymyksestä. Tätäkin pidettiin hyvänä asiana. Näytti siltä kuin olisi uskottu tämän merkitsevän, ettei hallitus halua piitata siitä, mitä valiokunta suvaitsee ehdottaa, tai ainakin arvioi valiokunnan jäsenet täysin tietämättömiksi maan tarpeista ja eduista. Ja kunhan heitä vain tuolla tavalla arvioitaisiin, sitten oltaisiin tyytyväisiä.

Lopuksi julistus jätti Hänen Keis. Majesteettinsa ratkaisun varaan sen, mitkä näistä 52 kysymyksestä kuuluvat valtiopäivien käsiteltäviksi ja mitkä eivät. Suureksi vaaraksi oli kuvattu sellainen tilanne, jossa valiokunta ryhtyisi tekemään ratkaisua tästä asiasta. On toki vaikeata käsittää, miten valiokunta olisi voitu houkutella sellaiseen hankkeeseen. Sen verran pitäisi toki voida luottaa sen jäsenten arvostelukykyyn ja isänmaallisuuteen, ettei se asettuisi vastustamaan keis. senaatin ehdotusta, että kaikki 52 kysymystä olisi esitettävä säädyille. Silti pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että valiokunnan toiminnalle asetettaisiin tässäkin suhteessa asianmukaiset rajat. Tai pikemminkin julistuksen sanamuodosta piitattiin oikeastaan yhtä vähän kuin reskriptinkin tekstistä ja sen sijaan selitettiin, että itse pidetään huolta siitä, mikä on maalle parasta, kieltämällä valiokuntaa ryhtymästä tekemään minkäänlaista ratkaisua tästä asiasta. Sille seikalle ei kuitenkaan mahdettu mitään, että valiokunnan oli kuitenkin lisättävä jokaisen kysymyksen jälkeen: toivomme, että tästä asiasta annetaan esitys säädyille, ja siten tehtävä ainakin puolinainen ratkaisu, ellei se sitten olisi ollut kaunopuheisesti vaiti, kuten oikein isänmaalliset neuvonantajat halusivat.

Kysymys valiokunnan suhtautumisesta niihin asioihin, jotka kuuluvat hallituksen päätösvaltaan, on jäänyt sille kannalle, joka esitettiin huhtikuun reskriptissä. Olemme aiemmin pyrkineet osoittamaan, että vain ja ainoastaan näissä asioissa valiokunnan kannanotot voisivat saattaa valtiopäivät tapahtuneiden tosiasioiden eteen – jos nimittäin hallitus ratkaisisi ne ennen valtiopäivien kokoontumista ja antaisi pelkästään valiokunnan kantoihin tukeutuen niitä koskevia asetuksia. Valiokunta ei ole epäröinyt kantansa ilmaisemista näistäkään kysymyksistä.1 Voidaan silti varmaankin vakaasti uskoa, että valtiopäiviä toki kuullaan kaikista näistä asioista ilman yhtäkään poikkeusta.

Arvoisa lukija voi kysyä, miksi olemme pitäneet edellä esitettyä tarkastelua tarpeellisena sen jälkeen, kun valiokunnan enemmistö on nyt osoittanut, ettei sillä ole minkäänlaista kiinnostusta ryhtyä mielenosoituksiin. Vastaamme: olemme uskoneet, että tulevaisuuden kannalta on hyödyksi luoda silmäys menneisyyteen. Olisimme helposti voineet vain ylistää niiden henkilöiden viisautta ja rohkeutta, jotka ovat kyseessä olevan ajan vaiheessa antaneet äänen kansakunnan ajattelutavalle, kuten on väitetty. Jätämme tämän ylistelyn kuitenkin niille, jotka ovat kannustaneet tuollaisiin mielenilmauksiin. Kuten näkyy, asetamme viisauden selvästikin kyseenalaiseksi; ja rohkeus koetellaan vain silloin, kun vaara uhkaa. Kukaan ei tiettävästi ole ollut vaarassa menettää ruokalevostaan minuuttiakaan kannanottojensa takia. Muistettakoon, ettei valiokunnan asemaa ole millään tavoin muutettu sen jäsenten vaalien jälkeen, ja tämän mukaan arvioitakoon sen epäluottamuksen vaikutus, jota pidettiin niin kovin tarpeellisena. Mutta tarpeellista on myös, että tulevaisuudessa harkitaan, miten viisasta on antautua sellaisten äkillisten mielenailahdusten valtaan, jotka pystyivät pääsemään esille valiokunnan vaalien aikaan. Mielipiteitään esittäneiden enemmistö ei tiedä, keiden asioilla he ovat kulkeneet. Näiden johtajien laadun se voi halutessaan päätellä mielipiteenilmausten tulosten perusteella. Yhdet ja toiset lienevät saaneet kokea näiden isänmaanpelastajien vierailun tuottaman ilon tai lukeneet heidän nimiään heidän kirjoitustensa alta. Jos he silloin olisivat hämmästyneet siitä, miten äkkiä suurmiehiä nousee tyhjästä, tuollainen hämmästys voitaneen varmaankin antaa anteeksi.

Perussyynä oli kuvitelma, että valiokunta voisi ottaa valtiopäivien paikan. Yhdessä kohdassa näin olisi voinut käydä, nimittäin siinä tapauksessa, että valiokunta antaisi lausuntoja asioista, joissa päätösvalta on yksin hallituksella ja joista valtiopäiviä ainoastaan kuullaan, jos hallitus sen hyväksi näkee. Niidenkin osalta oli kuitenkin tiedossa senaatin ehdotus, että säätyjä olisi niistä kuultava, ja voitiin toki luottaa siihen, ettei valiokunta ryhtyisi tätä vastustamaan. Tämän lisäksi valiokunnalla oli huhtikuun 24. päivän reskriptistä saakka tehtävänään vain mielipiteensä ilmaiseminen tuleville valtiopäiville annettavista esityksistä. Eikä valtiopäivillä taas ole tuollaista tehtävää. Tämä olisi voitu lukea painetuista asiakirjoista; painamattomat huhupuheet kertoivat muuta.

Onneksi kaikki on ohi ja sellaisella tavalla. josta jokainen isänmaanystävä ehdottomasti iloitsee. Kansakunnan tervettä järkeä ei voitu pitkään johtaa harhaan. Voitaneen toki olettaa, että valiokunnan suuri enemmistä on toiminut sellaisella tavalla, että se tietää voivansa puolustaa menettelyään valitsijoidensa edessä. Ja on tunnustettava, että valituiksi on enimmäkseen tullut miehiä, joiden nimiä tässä maassa on kunnioitettu ja kunnioitetaan. Täällä Suomessa ei kuitenkaan arvioida aivan Ruotsin lehtiin syötetyllä arvosanalla nimiä, joilla kuulemma on ”Suomessa hyvä kaiku” – vaikka Suomi ei ole aiemmin sattunut kuulemaan niitä. Voivathan ne silti kuulua kunnollisille isänmaanystäville. Kuten kaikki tietävät, valiokunta on varaumia esittämättä käsitellyt esitetyt kysymykset ensimmäisestä viimeiseen asti, ja voimme iloksemme tulevissa numeroissa esittää ne monet asiantuntemusta osoittavat päätökset, joissa se on ehdottanut muutoksia tai lisäyksiä keis. senaatin ehdotuksiin.

Valiokunnan tällaisen toiminnan ansiosta Suomen kansan lähin tulevaisuus näyttää nyt mitä valoisimmalta. Suomen Suuriruhtinas on jalomielisesti oikaissut sen väärän käsityksen, jonka huhtikuun 10. päivän manifesti sellaisenaan saattoi aiheuttaa, eivätkä hänen jalot tarkoituksensa ole jääneet puolitiehen, vaan ne on toteutettu tavalla, joka on tehnyt heti lopun kaikista sekaannuksista. On ilmoitettu, että valtiopäivät kutsutaan koolle, heti kun valtiopäiville annettavat esitykset vain ennätetään laatia viimeisteltyjen lakiehdotusten muotoon, ja tuo yksi sana ratkaisee kaikki erimielisyydet ja kaikki ilmassa leijuvat kysymykset.

Kansa, joka ei pysty ensimmäisestä edustajiensa kokouksesta tekemään säännöllisesti kokoontuvaa kansanedustuslaitosta, saa syyttää itseään tavallistakin enemmän siitä ajasta, joka kuluu tämän kaikkien toiveiden kohteena olevan kaivatun lähimmän tavoitteen saavuttamiseen. Alusmaana oleva valtio on tässä mielessä samoin kuin kaikissa muissakin suhteissa toki paljon hankalammassa asemassa kuin itsenäinen valtio. Viisas kohtuullisuus on kuitenkin kaikkialla maailmassa vienyt kansojen poliittista vapautta eteenpäin. Silloin, kun mielipiteet sen uudesta muodosta ovat olleet niin yleisiä ja selkeitä ja kun perinteiset olot ovat olleet niin kestämättömiä, ettei kehitys tai uudistus ole enää kohdannut kovinkaan vahvaa vastarintaa, juuri sellaisina ajankohtina on perustettu jotakin pysyvää.

Niissäkin maissa, joissa kansanedustus nojaa laajimpaan, demokraattiseen perustaan, havaitaan jopa useinkin, ettei se suinkaan edusta kansan yleisiä etuja. Modernin edustuksellisen valtiomuodon väistämättömänä haittana on se, että lakiasäätävien kokousten luonne perustuu olennaisesti rikkauden vaikutusvaltaan ja että taitavasti kiihotukseen käytettynä tämä voi luoda puolueen ajamaan tai vastustamaan jotakin ajankohtaista asiaa. Niinpä jo kauan sitten onkin luovuttu teoriasta, joka edellytti lakiasäätävän vallan ja toimeenpanovallan tiukkaa erottamista toisistaan valtiossa. Historian on havaittu kaikkialla johtaneen siihen, että hallitus osallistuu lainsäädäntötyöhön samoin kuin kansanedustuslaitos hallitustoimiin. Hallitus edustaa lainsäädäntötyössä mielipiteitä ja etuja, jotka eivät tule kansankokouksissa lainkaan tai tulevat vain heikosti esiin ja yleensäkin tulevaisuuden oikeuksia hetkellisten mielipiteiden vastapainoksi. Niinpä se on luonnostaan konservatiivinen. Vain tietämättömyyden varassa voidaan olettaa, että hallitus voisi koskaan pysyä vallassa, jos se puolustaisi vain hallitsevan henkilöpiirin etuja. Sen säilyminen päinvastoin jo sinänsä osoittaa, että sitä kannattelevat mitä voimakkaimmat edut. Näistä syistä uudistusten aikaansaaminen on vaikeaa itsenäisissäkin valtioissa, eikä näiden uudistusten pysyvyydestä ja niistä odotettujen tulosten ilmaantumisesta ole takeita, ennen kuin uudistus voidaan toteuttaa ilman suuria vaikeuksia, kutakuinkin ilman vastustusta. Hallituksen viisaus ilmenee kyvyssä oivaltaa, milloin saavutaan ajankohtaan, jolloin se ei tuollaisessa asiassa enää edusta ketään eikä mitään.

Liittovaltioissa hallituksen on vielä otettava huomioon eri osavaltioiden erilaiset edut ja niissä vallalla olevien mielipiteiden erilaisuus. Jos tuollainen liittosuhteessa oleva valtio on pienuutensa ja historian kuluessa muotoutuneiden olojen takia alusmaan asemassa eli sitä ei ole tunnustettu valtioksi suhteissa vieraisiin valtioihin, vaan se on sodassa ja rauhanteossa, liittosuhteissa ja sopimuksissa mahtavamman valtakunnan myötäkulkija, asiaintila on tietysti vielä mutkikkaampi. Hallitsija ei silloin edusta riippuvuussuhteessa olevassa maassa ylimpänä ratkaisijana pelkästään tuossa maassa itsessään muuten ajankohtaisesti ilmenemättömiä mielipiteitä ja etuja, vaan myös johtavan valtion etuja yleensä. Suhde ei ole eikä sen suinkaan pidäkään olla yksipuolinen. Hallitsijan on yhtäläisesti edustettava riippuvuussuhteessa olevaa valtiota johtavan valtion suuntaan. Ja Suomen osalta täällä on saatu monia osoituksia siitä, että näin on tapahtunut. Täsmällisesti sanottuna jopa maan koko nykyinen valtiojärjestys on tästä todisteena. Kukaan ei kuitenkaan voi muuttaa historian säätämää pakkoa, ja riippuvuus on yhtä kuin juuri tämä pakollinen tosiasia, että mahtavamman valtion edut ovat ylivoimaisesti tärkeämpiä.

Tätä tulee maassamme harvoin ajatelluksi, ja vieläkin vähemmän halutaan tämän seikan häiritsevän toiveitten vapaata lentoa. Lisäksi voidaan osoittaa, ettei Suomen vapaa kehitys ole vastoin mitään etuja maailmassa. Todistelu on hyvä asia – mutta valta ratkaisujen tekemiseen voittaa sen kautta aikojen.

Monet asiat, joita Suomessa olisi tarvittu kauan sitten, näyttävät nyt onneksi olevan suuren keisarikunnankin etujen mukaisia. Tästä syystä Suomen kansan lähin tulevaisuus onkin muuttunut paljon valoisammaksi.

Sikäli kuin ihmissilmä pystyy näkemään, kukaan ajatteleva ihminen ei varmaankaan epäile sitä, että 1900-luvun alkaessa Euroopan kaikilla kansakunnilla on poliittista vapautta niin paljon kuin suinkin voidaan toivoa. Tämä osoittautuu nimittäin jo nyt Euroopan valtioiden mahtiaseman ja jatkuvan olemassaolon välttämättömäksi edellytykseksi. Nykyisin on kyseessä ja voikin olla kyseessä vain se, onko rauhallinen siirtyminen olemassa olevasta valtiomuodosta toiseen mahdollinen väkivaltaisten mullistusten häiritsemättä.

Olemme näin ollen lujasti vakuuttuneita siitä, että Suomenkin tulevaisuus on tässä suhteessa turvattu. Suomen asemassa olevalle maalle tämä ei kuitenkaan ole tärkeintä. Kyse on siitä, missä muodossa Suomen kansa saa nautittavakseen perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen edut. Kun silmäillään Eurooppaa, havaitaan, että useallekin samantapaisessa asemassa olevalle kansakunnalle tarjotaan perustuslaillista valtiojärjestystä, mutta ne eivät ota lahjaa vastaan. Ajankohta, jona tämä kysymys Suomen osalta ratkeaa, on luultavasti paljon kauempana kuin vapaiden valtiosääntöjen yleinen voimaansaattaminen Euroopassa. Ja siihen saakka Suomen kansan on varjeltava itseään. Ensisijaisena ehtona on kansallinen yhtenäisyys. Mutta ehtojen joukossa on sekin seikka, ettei Suomi saa nostattaa torjuvaan vastarintaan niitä mahtavia etuja, joista sen omat edut riippuvat. Yksi tie tähän tavoitteeseen on se, ettei kytketä turhia toiveita siihen, mitä väistämättä siellä täällä maailmassa tulevina aikoina tapahtuu. Koska sellainen kehitys ei perustu olosuhteisiin, joista voidaan tehdä ratkaisuja kansakunnan oman valtapiirin ulkopuolella, se merkitsee sinänsä riippumattomuutta noissa olosuhteissa tapahtuvista mullistuksista.

Edellä viittauksenomaisesti mainittujen seikkojen vaikuttaessa suotuisasti, mutta epäilemättä ensisijaisesti omassa maassa ilmenneiden virikkeiden vaikutuksesta on uuden vuoden alkaessa tapahtunut ilahduttava muutos painatusoloissa. Ellei tämä muutos samalla antaisi toivoa varsin pian lailla vakiinnutettavasta painovapaudesta, voitaisiin suurena puutteena pitää sitä, ettei läänien kuvernöörejä ole vapautettu kaikista sensuuria koskevista virkatehtävistä. Ymmärrettäneenhän yhä laajemmin, että maan edistyminen riippuu suuressa määrin siitä, että noilla paikoilla on miehiä, joiden into lääniensä henkisen ja aineellisen vaurastumisen edistämiseen ja taito tässä työssä herättävät heihin kohdistuvaa yleistä luottamusta. Niin kauan kuin kuvernöörit huolehtivat sanomalehtien sensuroinnista, heihin kuitenkin auttamattomasti kohdistuu torjuntaa, jonka vaikutuksesta heitä syytetään sellaisistakin asioista, joihin he todennäköisesti ovat täysin syyttömiä. Jokaisessa maassa, jossa julkaisujen painatusta valvotaan pakkotoimin, tämä herättää meidän aikanamme suurempaa tyytymättömyyttä kuin mikään muu vapauden rajoitus. Suomi ei ole tässä suhteessa ollut poikkeus, ja verratessaan oloja parinkymmenen vuoden takaisiin huomaa väistämättä hämmästyksekseen, miten nopeasti näissä asioissa on tultu herkkänahkaisemmiksi.

Kuten edellä sanotusta havaitaan, vastikään alkanut vuosi näyttää avaavan verrattomasti iloisempia näköaloja kuin mikään aikaisempi. Kaikki tämä on kuitenkin vain ulkonaisia muotoja, entistä laajempi kenttä Suomen kansan tulevaisuuden hyväksi tehtävälle työlle. Jos joku uskoo, että tätä ulkonaista vapautta seuraa ilman muuta sisäinen vapaus, jos joku osoittaa ennakkoluulotonta tietäväisyyttään ja miehekästä riippumattomuuttaan päivänkohtaisista mielipiteistä, hän odottaa saavansa enemmän kuin pelkkä ulkonainen muoto voi antaa. Päinvastoin. Aina kun jokin side irrotetaan, ensimmäiseksi nousee vaahto kansakunnan elämän pintaan. Nämä henkilöt oppivat vapauden oikean käytön käyttämällä sitä väärin. Valmistauduttakoon siis siihen, että aluksi uskalias holtittomuus ja ala-arvoiset intohimot tempaavat sanan haltuunsa ja sanelevat päivän puheenaiheet. Kyvykkyyteen ei liity tällaista itseluottamusta, joka on kehnon luonteenlaadun synnynnäinen piirre. Koska kyvykkyys on kyvykkyyttä, se tunnustaa, ettei kansan asioiden johtaminen ole jokaiselle luontuva tehtävä, ja ottaa paikkansa vasta sitten, kun sitä välttämättä tarvitaan, voitaisiinpa sanoa vasta sitten, kun kyvyttömyys on rohkaissut sen astumaan esiin. Kunpa tämä Suomen kansan poliittinen hampaidenpuhkeamisaika jäisi mahdollisimman lyhyeksi, koska asiasyiden pakko tätä edellyttää.

J. V. S.

Litteraturblad nro 2, helmikuu 1862: Ruotsalaista kirjallisuutta

Upsala universitets årsskrift 1861 [Upsalan yliopiston vuosikirja 1861].

Tästä uudesta aikakauskirjasta on 1861 ilmestynyt viisi varsin paksua vihkoa. Jokainen niistä keskittyy tiettyyn tieteeseen tai tieteiden ryhmään ja niitä myydään kirjakaupoissa erillisinä. Aihepiirit ovat teologia; oikeus- ja valtiotieteet; lääketiede; filosofia, kielitiede ja historiatieteet; matematiikka ja luonnontiede. Järjestys näyttää noudattavan Upsalan yliopiston tiedekuntajakoa siten, että kaksi viimeksi mainittua vihkoa ovat filosofisen tiedekunnan osuutta.

Teologian vihkon artikkelit ovat A. E. Knösin ”Ruotsalaisen raamatunkäännöksen uudistamisesta”, C. A. Hultkrantzin ”Presbyteriaanisen kirkkojärjestyksen tuomisesta Skotlantiin” ja C. T. Hjerpen ”Jaakobin kirjeen aitoudesta”.

Oikeustieteelliseen sisältyvät H. L. Rydinin ”Muutamia huomautuksia kuninkaan armahdusoikeudesta ja sen suhteesta erivapauksia ja oikeuksien palauttamista koskeviin säädöksiin” ja G. K. Hamiltonin ”Rahasta ja luototuksesta”.

Lääketieteellisessä julkaistaan P. Hedeniuksen puhe ”Israel Hwasserin muisto”, F. Holmgrénin kirjoitus ”Valkoisesta verisolusta”, R. F. Fristedtin ”Tutkimuksia yleisen lääkeaineopin alalta” ja P. Hedeniuksen ”Surkastunut kohtu, tapausselostus”.

Neljänteen vihkoon sisältyvät F. F. Carlsonin ”Ruotsin vaikutuksesta Puolan kuninkaanvaaliin 1704”, S. Ribbingin ”Absoluutin käsitteestä” ja C. Säven ”Ruotsalaisten ja islantilaisten muinaisten tekstien kielellisistä eroista”.

Viidennessä: W. Liljeborgin ”Skandinavian (Ruotsin ja Norjan) alueella tavatuista valaiksi luettavista nisäkkäistä”, T. H. Daugin ”Tutkimus eräistä yhteneväisistä käyristä”, H. Schultzin ”Asteroidi Alexandran efemerideistä 1862”, H. Schultzin ”C. A. v. Steinheilin menetelmä itse valmistettujen parallaktisten laitteiden tarkistamiseksi”, C. W. Pajkullin ”Tutkimuksia granaattikivistä” sekä Rob. Fredr. Fristedtin ja Rob. Friesin ”Kahdesta Ruotsissa tätä ennen tuntemattomasta Rumex-suvun [hierakka] kasvilajista”.

Kaikkiin vihkoihin on erikseen numeroituina sivuina liitetty F. F. Carlsonin laatima ”Rehtorinvaihdoksen ohjelma 1861” sekä mainitun vuoden luentosarjojen luettelo.

Tällainen osoitus vanhan kunnianarvoisan yliopiston tieteellisestä toiminnasta ilahduttaa jo ulkonaisella hahmollaan. Osaksi sen ulkoisen mittavuuden selittää kuitenkin myös yliopistollisia opettajanvirkoja varten esitettyjen opinnäytteiden sisällyttäminen kokoelmaan. Meillä niitä myydään nykyisin yleensä erillisinä niteinä kirjakaupoissa. Säädyt ovat myöntäneet kyseessä olevan upsalalaisen aikakauskirjan julkaisemiseen merkittävän suuren määrärahan, ja näiden opinnäytteiden kirjoittajat tuskin siis joutuvat enää maksamaan vuosikirjaan sisällytetyn osapainoksen painatuskustannuksia. Tuollaiset opinnäytteet sekä virkaanastujaisluennot ja muut tieteelliset esitelmät voisivat meidänkin yliopistossamme olla aineistona muutamiin vuosikirjaniteisiin, etenkin sellaisina vuosina, joina esitetään useita lisäopinnäytteitä. Jos nämä tutkielmat julkaistaisiin yhdessä, lukeva yleisökään ei sivuuttaisi niitä yhtä helposti kuin nyt, kun ne ilmestyvät pieninä irrallisina vihkosina, joista varmasti vain harvoin jokin pääsee kirjakauppoihin Ruotsissa tai yleensäkään Helsingin kirjakauppoja kauemmaksi.

Tutkielmien nimet ilmaisevat, että joukossa on myös sellaisia, jotka soveltuvat laajemman sivistyneen yleisön luettaviksi.

Muistopuhe Israel Hwasserista, tästä lämpimästä Suomen ystävästä, luetaan varmasti tässä maassa kiitollisen myötämielisyyden vallassa. Hän on melkeinpä ainoa ruotsalainen, joka on osannut ajatella Suomen tulevaisuutta ja joka monien maanmiestensä osoittaessa myötätuntoaan suomalaisille veljilleen todistelemalla heille painokkaasti heidän nykyisen tilanteensa surkeutta pyrki päinvastoin kannustamaan Suomen kansaa luottamaan tulevaisuuteensa osoittamalla, millaisen perustan sille tarjosivat maan itsenäinen valtiojärjestys ja heräävä kansallishenki.

Apulaisprofessori, kreivi Hamiltonin tutkielma ”Rahasta ja luototuksesta” on sangen ansiokas ja tarjoaa runsaasti tietoa. On sekä poikkeuksellista että ilahduttavaa havaita, että kansantaloudellisessa kirjoituksessa käsitteiden selkeys ja ankara johdonmukaisuus ovat tällä tasolla. Sisältökin on laajempi kuin otsikko varsinaisesti lupaa, mukana on mm. esitys pankkitoiminnan perusteista. Otamme vapauden saattaa tuonnempana lukijoittemme käsiin pari otetta tästä erinomaisesta tutkielmasta.

Yleisemmin kiinnostaviin tutkielmiin kuuluvat myös professori Hultkrantzin kirjoitus Skotlannin presbyteriaanisuudesta ja professori Carlsonin kuvaus Ruotsin suhteesta Puolaan 1704, luultavasti katkelma mainitun kirjoittajan laatimasta jatkosta Geijerin Ruotsin kansan historiaan. Jatko-osia on jo ilmestynyt kaksi, ja ne kattavat Kaarle IX:n ja Kaarle XI:n hallituskaudet. Artikkelista välittyy murheellinen kuva Puolan tuolloisesta aatelisvallasta. Rahalla oli siellä sama merkitys kuin vapauden ajan Ruotsissa.

Lifvet i Gamla verlden af Fredrika Bremer. 3:e och 4:e delarne. Turkiet och Palestina [F. B., Elämää Vanhassa maailmassa 3–4. Turkki ja Palestiina]. Tma 1861.

Tämän matkakuvauksen kaksi ensimmäistä osaa kuvailevat, kuten luultavasti useimmat lukijoistamme ovat itse saaneet havaita, kuuluisan kirjailijattaren matkaa Sveitsissä ja Italiassa. Sisiliasta hän lähti Maltan ja Aleksandrian kautta, joista viimeksi mainitussa hän ei kuitenkaan mennyt maihin karanteenimääräysten säikäyttämänä, Palestiinaan ja lähinnä Jerusalemiin. Oleskeltuaan siellä lähes puoli vuotta hän matkusti meritse Jaffasta Haifaan ja teki sieltä retken maan pohjoisosaan Genesaretjärven ympäristöön. Sitten hän jatkoi Syyrian ja Vähän-Aasian rannikkoa seuraillen Konstantinopoliin.

Odotettavissa on vielä kaksiosainen kuvaus kirjailijattaren kaksivuotisesta oleskelusta Kreikassa, jonne hän lähti Konstantinopolista.

Yleisluonteisesti näistä osista voidaan sanoa, että ne sisältävät runsaasti tietoutta Palestiinasta ja Jerusalemista. Kirjailijatarta kiinnostavat etenkin luonto ja kansanelämä, johon hän sisällyttää myös perhe-elämän. Pyhistä paikoista on tietysti olemassa useita aiempia ja yksityiskohtaisempia ku­vauksia, mutta kirjailijatar katselee niitä sekä hurskaalla että valistuneella mielellä, ja niinpä vierailu niissä on mieluisa kokemus lukijallekin.

Turkin muista alueista kuin Palestiinasta kirjoittajalla sitä vastoin on varsin vähän kerrottavaa, ja sekin on enimmäkseen vanhastaan tuttua. Mutta tämä matkan osa viekin tilaa vain neljännen osan loppupuoliskon verran.

Kirjailijattaren hyvänä tapana on lukea paljon niistä maista, joissa hän matkustaa. Niinpä hän näissäkin osissa opettaa lukijan tietämään jotakin Aasian luonnosta, kansoista ja historiasta yleensä. Tämä teksti ei tietenkään ole kirjoitettu oppineita varten. Lukijoiden suurelle enemmistölle tarjolla on kuitenkin sangen valistavaa tietoutta.

Lukija tietää vanhastaan, että mamselli Bremerin matkakuvauksissa saa kaupan päälle sangen yksityiskohtaisen kuvauksen kirjailijattaren omasta arkielämästä, ruumiillisesta hyvinvoinnista, mielialoista ym. Jos arvoisa kirjailijatar voisi hieman rajoittaa tätä osuutta kuvauksissaan, se olisi epäilemättä eduksi hänen vihkosilleen. Lukija nimittäin olettaa varmaankin elämän vanhassa maailmassa tarkoittavan niiden kansojen elämää, joiden parissa kirjailijatar vierailee. Aidosti lukija joka tapauksessa ihailee kirjailijattaren reippaita otteita, kun hän liikkuu ratsain ja jalkaisin, merellä ja vuorilla, usein alttiina puolivillin väestönkin taholta uhkaaville vaaroille. Lukija seuraa todellakin levottomana hänen matkaansa Tiberiakseen ja Genesaretjärvelle ainoana seuralaisenaan autiolla seudulla opas, joka oli puoleksi rosvo. Onneksi kohdataan ainoastaan sellaisia beduiineja, jotka vain epäkohteliaan ivallisesti hymyillen päästävät rohkean pyhiinvaeltajan ohitseen. Monikin mies miettisi kolme kertaa, ennen kuin lähtisi tuollaisille retkille, ja moni tyytyisi jäämään höyrylaivaan.

Mainitsimme edellä, että kirjailijatar katselee pyhiä paikkoja hurskain mielin. Matka Palestiinaan on hänelle todellakin muuta kuin käväisy uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Hänen edelliset matkakertomuksensa ovat osoittaneet, että hän on kuulunut maailmalla liikkuviin etsijöihin. Opinnot ovat järkyttäneet hänen uskoaan uskonnon opetuksiin, eikä hän ilmeisestikään ole pystynyt saattamaan näitä aineksia sopusointuun – ennen kuin tällä matkalla Jerusalemissa, Öljymäellä, nähtävästi siten, että hän teki valintansa ja sulki ymmärtämisen halun kokonaan kirkon julistaman uskon varsinaisen ydinsisällön ulkopuolelle. Tämä valinta on epäilyksittä viisain. Ja tämä kirjai­lijattaren matkan tavoite ja merkitys tuo kuvaukseen hiljaista, juhlavaa vakavuutta. joka vakavoittaa lukijankin mielen. Ja tässäkin matkakertomuksessa on kaiken kaikkiaan paljon sellaista, mikä herättää erinomaiseen älykkyyteen ja lahjakkuuteen kohdistuvan ihailun lisäksi myös kunnioituksen tunteen tätä ihmiskunnan ylimpien pyrkimysten innostamaa naista kohtaan.

Mamselli Bremer on tunnetusti ollut sitä mieltä, että jonkinasteinen naisemansipaatio on erityisen tärkeä asia meidän aikanamme. Itämailla hän on oppinut tuntemaan kansakuntia, jotka hänen varsin oikeaan osuneiden havaintojensa mukaan eivät ajaudu turmioon sen takia, ettei nainen ole perheen ulkopuolella miehen kanssa tasa-arvoinen, vaan siitä syystä, ettei hänen asemansa perheessä ole sellainen kuin sen pitäisi olla. Ehkä voidaan pitää selvänä, että kristittyjenkin kansojen hyvinvointi ja menestys riippuvat naisen asemasta perheessä eivätkä siitä, millainen hänen asemansa on sen ulkopuolella, yhteiskunnallisessa elämässä ja valtiollisessa toiminnassa. Ja tuskin­pa hänestä tulee parempi vaimo ja äiti, jos hänelle myönnetään valta päättää omista asioistaan, jos hän opettelee ammatin, jos nuoret naiset opiskelevat yliopistossa nuorten miesten rinnalla ja saavat oikeuden päästä kaikkiin valtion virkoihin. Tällä ei kiistetä sitä, että itämailla naisen merkityksetön asema perheessä perustuu hänen asemaansa yhteiskunnassa. Eihän hän maissa, joissa vanhemmat myyvät hänet eniten tarjoavalle, voi merkitä miehelle eikä lapsilleenkaan mitään. Mutta ellei huomiota kohdisteta naisen asemaan perheessä, vaan pelkästään tasa-arvoisuuteen miehen kanssa määriteltäessä naisen asemaa yhteiskunnassa, ei menettelyllä edistetä naisen omaa eikä myöskään hänen kansansa onnea.

Qvinnans kallelse. Öfversättning [Naisen kutsumus. Ruotsinnos]. Tma 1861. Det verkliga lifvet af M:me Mathilda Froment. Öfversättning [Rva Mathilde Fromentin todellinen elämä. Ruotsinnos]. Tma 1861.

Molemmat nämä kirjaset käsittelevät teemaa, jota me koskettelimme edellä olevassa arvostelussamme.

Lukija on nähnyt viime numerossa ensiksi mainitusta otteen, joka riittää osoitukseksi englantilaisen kirjoittajattaren jalohenkisistä pyrkimyksistä ja erinomaisesta sivistyneisyydestä. Oppia perhe-elämän merkityksestä kansan menestykselle ja naisen suuresta vaikutuksesta tähän pelkästään hänen perheen sisäisen vaikutusvaltansa kautta näkee harvoin julistettavan näin vankkaan vakaumukseen nojautuen, ja vain harvoin se on todistettu näin erinomaisen tietämyksen avulla.

Jälkimmäinen vihkonen on arkipäiväinen, kirjeiden muodossa kerrottu tarina, jonka aiheena ovat samoin naisen elämä ja naisen velvollisuudet. Lukija saa seurata kertojatarta sisäoppilaitoksesta sille tuolille asti, jolta hän katselee lastenlastensa leikkejä. Tuohon elämään sisältyy iloisia ja surullisia käänteitä kuten useimpien ihmisten vaiheisiin, ja niitä kuvattaessa tendenssi on piilotettu mahdollisimman tarkoin. Vaikka teos ei ole järin tasokas, sitä voidaan kuitenkin suositella, sillä se sisältää vakavia, mutta silti helppolukuisia opetuksia. Ensiksi mainittuun todella erinomaiseen kirjaseen sitä ei voi verrata, mutta jossakin määrin hyödyllisesti se osoittaa, miten siinä esitettyjä periaatteita sovelletaan naisen elämän suuria ja pieniä huolia kohdattaessa.

Floden Okavango. Resor och jagtäfventyr af Charles John Andersson [C. J. A., Okavangojoki. Matkoja ja metsästysseikkaluja]. Tma 1861.

Vaikka tämä matkakuvaus on käännetty englannin kielestä ja ruotsintaja, hra G. Thomée, on jättänyt kirjoittajan etunimet englantilaiselta kuulostavaan muotoon ja sukunimikin on Englannissa yleinen, tosin yhdellä ässällä kirjoitettuna, kirjoittaja on kuitenkin aito ruotsalainen. Hän on astunut rohkean norsunmetsästäjän maanmittari Wahlbergin jäljille, miehen, jonka elämä lopulta onnettomasti päättyi ärsytetyn otuksen jalkojen alle. Hra Andersson on hänen laillaan viettänyt vuosia eteläisessä Afrikassa. Wahlberg keräili metsästyksen ohessa luonnontieteellisiä näytteitä, mutta hra Andersson puolestaan näyttää tekevän matkoillaan maan- ja kansatieteellisiä havaintoja ja tutkimuksia.

Kirjoittaja on aiemmin julkaissut niteen verran kuvauksia ja kertomuksia otsikolla ”Ngamijärvi”. Kyseessä on sama Kalaharin autiomaan pohjoispuolella sijaitseva järvi, jonka ensimmäisenä löysi Livingstone, vaikka hänen mukaansa myöhemmät kävijät ovat riistäneet häneltä kunnian tästä löydöstä. Okavangojoki laskee Atlanttiin suunnilleen 20. eteläisellä leveysasteella. Kirjassa kuvatulla matkalla kirjoittaja on selvittänyt sen kulun ja tutkinut lisäksi pitkän kaistaleen länsirannikkoa kääntöpiirin molemmin puolin. Sillä asuu enimmäkseen ovambokansoja, erityisen alhaisella tasolla olevaa neekeriheimoa. Kertomukseen sisältyy yllin kyllin kuvauksia vaivalloisista matka- ja vaarallisista metsästysseikkailuista. Kirjassa on runsas ja hyvin tehty kuvitus, ja se on muutenkin typografialtaan tasokas.

Minnen från en sjuttonårig vistelse i nordvästra Amerika af Gustaf Unonius [G. U., Muistoja 17-vuotisesta oleskelusta Amerikan luoteisosassa]. Upsala 1861.

Kirjoittaja kuuluu suomalaiseen Unonius-sukuun, vaikka on luullaksemme syntynyt ja käynyt koulunsa Ruotsissa. Ennen vuotta 1840 hän opiskeli jokusia vuosia Upsalan yliopistossa. Vuonna 1841 hän lähti nuoren vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin vain muutamia viikkoja häiden jälkeen rakentaakseen hirsimökkinsä ja tulevaisuutensa Wisconsinissa siirtolaisena ja uudisasukkaana. Sellaisesta hankkeesta suoriutuakseen mies tarvitsee tottumusta kirveen käyttöön ja auran ohjaamiseen; elämä opiskelijan kammiossa ja kirjojen ääressä on huonoa valmistautumista sellaiseen elämään. Sen takia kirjoittajan hanke ei menestynyt. Ja kun ruotsalaiset ja norjalaiset uudisasukkaat joutuivat luterilaisen papin puutteessa liittymään englanninkielisiin episkopaalisin tai metodistiseurakuntiin, hra Unonius sai tästä herätteen hankkiutua pappisuralle, palvelemaan pappina skandinaavisia maanmiehiään.

Tällaista elämää eläessään kirjoittaja sai tilaisuuden oppia hyvin tuntemaan olot Pohjois-Amerikan Lännessä. Hän kuvailee niitä enimmäkseen kertomalla niin omista vaiheistaan kuin muidenkin siirtolaisten kohtaloista siellä. Hieman liiallisesta yksityiskohtaisuudesta ja kertoilun laveudesta voitaneen esittää vähäinen moite. Toisaalta lukija perehdytetään niin perusteellisesti tähän elämään, että hän voi tästä teoksesta saada ennakolta muuten vaikeasti hankittavaa kokemusta kaikista sen vaikeuksista ja vaivoista, jos hän itse haluaa lähteä kokeilemaan sitä. Nämä kokemukset eivät rohkaise lähtemään siirtolaiseksi; ja toivottavasti kuluu joka tapauksessa runsaasti aikaa, ennen kuin siirtolaisuuskuume leviää tähän maahan, jossa jokaisella asukkaalla on runsaat mahdollisuudet hirsimökin ja tulevaisuuden rakentamiseen.

Meidän suomalaisten pitäisi oppia jotakin meidän keskuuteemme asettuneiden ulkomaalaisten antamasta esimerkistä. Kysyttäköön heiltä, ellei asiaa muuten tiedetä, ja he todistavat varmasti, ettei Euroopassa ole toista maata, jossa taitava, yritteliäs ja kunnollinen yksilö voi ansaita rahaa yhtä helposti ja turvallisesti kuin tässä ”köyhässä” Suomessa. Voidaan lisätä, ettei missään tulla toimeen yhtä vähällä työllä. Näyttää tosin siltä, että poikkeuksena tästä on suomalaisen talonpojan asema. Mutta jos hänen koko vuoden työmääränsä lasketaan yhteen, ei hänenkään päivittäinen työaikansa ole liian pitkä, ja jos otetaan huomioon myös työn laatu, ollaan pahasti jäljessä muissa, sivistyneemmissä maissa yleisestä työsuoritusten tasosta. Tiedon ja taidon puute, huonot työvälineet ja huono ravitsemus vaikuttavat työn verraten vähäiseen arvoon. Talonpoika, maanomistaja, on itse ainoa kunnollinen työmies, silloin kun hänellä todella on halua ja tarmoa. Mutta hänen palvelusväkensä, torpparinsa ja päivätyöläisensä ovat enimmäkseen huonoimpia työntekijöitä Euroopassa. Heidän elämänolonsa ovat toki usein surkeat, mutta vakinaisesti torppaansa asuvilla torppareilla on kuitenkin yleensä turvattu toimeentulo; toisaalta tuollaisesta työnteosta ei kuitenkaan voida odottaa suuria satoja.

Hra Unoniuksenkin kuvauksesta voi havaita, ettei hyvinvointia Yhdysvalloissakaan tuota valtiosääntö eikä maan hedelmällisyys, vaan asioista huolehtiminen ja työ.

Lefnadsteckningar öfver de utmärktare personerna under kriget emot Ryssland åren 1808–1809. Förra delen [Venäjää vastaan 1808–1809 käydyn sodan merkkimiesten elämäkertoja. Ensimmäinen osa (kahdesta)]. Tma 1861.

Kirjan kirjoittajaksi ilmenee esipuheen allekirjoituksesta J. G. Collin.

Kun kirjalla on tämä nimi, sisällöltä voisi odottaa enemmän kuin se tarjoaa. Nämä ns. elämäkerrat nimittäin sisältävät useimmiten vain kyseessä olevan henkilön muodolliset elämäkertatiedot, syntymän, ylennykset, kunniamerkit, maininnan vanhemmista, vaimosta ja lapsista. Kirjoittaja ei ole myöskään voinut suorittaa omia tutkimuksiaan kirjaa varten, vaan hän on vain kerännyt, merkinnyt muistiin ja järjestänyt aineistoa, jota hän on löytänyt painotuotteista kuten sotahistorioista, elämäkerroista, sanomalehtiuutisista ym. Tämäkin on toki vaatinut vaivannäköä, ja siitä on aihetta kirjoittajaa kiittää. Tältä pohjalta ei kuitenkaan ole ollut mitenkään mahdollista arvioida koottujen tietojen luotettavuutta. Ja on hyvin ymmärrettävää, että mainitut tiedotkin ovat monessa kohdin epätäydellisiä.

Puutteistaan huolimatta teos on kuitenkin meille suomalaisille ehdottomasti tervetullut, koska se antaa yhteen koottuina nämä tiedot miehistä, joiden nimillä on sangen näkyvä sija Suomen historiassa. Ja heistä merkittävimmistä annetaan myös runsaammin tietoja. Ja sodan historiassa mainituista vähemmänkin tärkeistä miehistä lukee mielellään ne tiedot, jotka kirjoittajalla on esitettävänään. Kun esim. Montgomery [kirjoittamassaan Suomen sodan historiassa] sanoo: raportissa mainitaan kunnostautuneina ne ja ne – on aina kiinnostavaa tietää, missä rykmentissä he palvelivat, millaisia heidän aikaisemmat vaiheensa olivat olleet jne. Ja tällaisia tietoja löytää hra Collinin teoksesta.

Useimpien henkilöiden osalta voidaan laajemmat elämäkerrat kirjoittaa ja varmasti oikeat perustiedot niitä varten hankkia ainoastaan täällä Suomessa, vaikka samalla onkin käytettävä hyväksi Ruotsin sotaministeriön arkistoa. Ja tällaisen täydellisemmän teoksen laatimisvastuun ottaminen ja kirjan kirjoittaminen onkin lähinnä jonkun suomalaisen miehen velvollisuus.

J. V. S.

• 1. Tällä asialla on oma historiansa, joka ei kuitenkaan näy valiokunnan pöytäkirjoista.