Litteraturblad nro 12, joulukuu 1859: Ehdotetuista luottolaitoksista

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.12.1859
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

I.

Tämän lehden vuosikerran 1855 syyskuun vihkossa julkaistiin artikkeli ”Yksityispankeista” samoin kuin arvostelu Coquelinin ruotsiksi käännetystä teoksesta ”Om krediten och Bankväsendet” [Luotosta ja Pankkilaitoksesta] ja Agardhin teoksesta ”Statsekonomisk öfversigt af Sveriges penningeväsende” [Valtiontaloudellinen katsaus Ruotsin rahalaitokseen]. Olemme aiemmin maininneet, miksi tälle artikkelille luvattu jatko oli pakko keskeyttää. Kun myöhemmin artikkelissa ”Suunnitelluista luottolaitoksista” (1858, maaliskuun vihko) palasimme aiheeseen, oli sitä jo monilla tahoilla julkisuudessa käsitelty ja vuonna 1857 kokoontunut komitea oli myös esittänyt ehdotuksen yksityispankkien perustamiseksi. Viimeksi mainitussa artikkelissa yritimme siksi vain tuoda esiin muutamia seikkoja, jotka uusien luottolaitosten perustamisen yhteydessä tekivät tarpeelliseksi yleistä hyötyä tarkoittavat takuut. Seuraavassa palaamme myös kysymyksen tuolloin mainittuun puoleen, sen lisäksi että lyhyesti käsittelemme luottolaitosten hyödyllisyyttä ja tarpeellisuutta. Täytyy olla toivottavaa, että näiden hankkeiden vaikutusta yleiseen hyvinvointiin tarkastellaan usealta puolelta, koska ainoastaan sillä tavoin voi muodostua yleinen varma käsitys niiden hyödyllisyydestä, mikä käsitys taas on välttämätön edellytys, jotta tuo hyöty voisi syntyä. Yksityispankilla, jota ei käytetä, ei ole mitään virkaa. Eikä riitä, että sitä käyttävät vain suuret kaupanharjoittajat. Se osoittaa hyödyllisyytensä vasta sitten kun jokainen, jolla on säästöjä, rahoina tai saatavina myydyistä tuotteista tahi tehdystä työstä, tekee pankista varainhoitajansa. Ei riitä, että perustetaan hypoteekkiyhdistys, jos sen obligaatiot eivät saavuta luottamusta, ja jollei ymmärretä, että siitä saatavat rahat tulevat hyödyllisiksi vain mikäli ne käytetään tarkoitukseensa, maanviljelyksen laajentamiseen ja parantamiseen, ja edelleen, jos lainanottaja ei ole oppinut käsittämään, että laajemmasta maanviljelyksestä ei juuri ole hyötyä, mikäli hän ei ole laskenut, mistä otetaan suurempi pääoma sen harjoittamiseksi jne.

Jotta emme turhaan toistaisi aikaisemmin sanottua, neuvomme lukijaa tutustumaan yksityispankkien toiminnan yleisten perusteiden osalta mainittuun artikkeliimme vuosikerrassa 1855 ja muilta osin hra H. Borgströmin tältä osin erittäin asiantuntevasti laadittuun kirjoitukseen ”Penningställningen år 1859 och Privatbanker” [Vuoden 1859 rahatilanne ja yksityispankit].

 

Mainitussa artikkelissa pyrimme näyttämään, että yksityispankin varsinainen tehtävä on ottaa vastaan rahaa niiltä, joilla sitä on luovuttaa, ja lainata sitä henkilöille, jotka sitä tarvitsevat.

Lainaus voi tapahtua kaikenlaisilla tavoilla. Sen eri lajeista voi lukija saada perusteellisemman esityksen hra B:n brosyyristä, jossa aivan oikein pannaan eniten painoa diskonttauksille eli yhtiöiden ja yksityisten osoitusten, vekselien ja velkakirjojen lunastamiselle tiettyä provisiota, diskonttokorkoa, vastaan. Pankin oman edun mukaista on, että kaikkien näiden arvopaperien tulee olla lyhyelle ajalle asetettuja, koska pankin voitto riippuu nopeammasta vaihtuvuudesta, ja koska sellaisen paperin vakuus voi helposti muuttua eli sen asettajan varallisuusehdot voivat muuttua.

Käsittämätöntä kuitenkin on, mitä hra B. tähän lisää, nimittäin että pankki sillä tavoin vakuuttaa varojen antajan, luottopaperin entisen haltijan, ”niiden menetysten varalta, jotka saattaisivat syntyä, mikäli takaisinmaksu velallisen puolelta on puutteellinen” eli niiden puolelta, jotka ovat asettaneet tai siirtäneet kyseisen paperin. Kiertoonhan tulee rahaa, metallirahaa tai seteleitä, vekselin tai muun sellaisen sijaan, joka toistaiseksi jää pankin salkkuun. Mutta yllä sanottu voi koskea vain velkasitoumusta ”haltijalle”. Osoitukset tai vekselit pitää toki tavallisessa järjestyksessä maksaa, osoituksen maksaa sen asettaja ja vekselin sen siirtäjät ja lopulta asettaja, jos vekselin hyväksymisestä kieltäydytään tai jos hyväksyjä ei pysty maksamaan. Mikään pankki ei tiettävästi tällä kohden anna mitään anteeksi. On siis harhaanjohtavaa antaa ymmärtää yksityispankin olevan jonkinlainen luotonantajan vakuutuslaitos. Että pankki antaa edelleen rahaa paperia vastaan, joka ei vielä ole langennut maksettavaksi, on jo niin suuri etu, että jokaisen kaupanharjoittajan täytyy nähdä, mitä hyötyä on laitoksista, jotka ovat halukkaita antamaan sellaista ennakkoa.

Mutta jääköön tämä sikseen. Tähän asti esitetyssä olisi yksityispankki ollut vain ja ainoastaan tavallinen pankkihuone. Jokainen voi milloin haluaa avata sellaisen pankkiliikkeen. Eikä mikään laki tietääksemme estä yhtiötä tekemästä samoin, kunhan se on täyttänyt tavanomaiset muodollisuudet kauppayhtiön perustamiseksi. Jokaisella on oikeus mielensä mukaan ottaa ja antaa lainaksi, ottaa ja antaa korkoa, lain salliman määrän.

Yksityinen pankkiiri voi vielä sen voiton lisäksi, jonka hän saa näiden otto- ja antolainausoperaatioiden seurauksena, eli korkoeron ansiosta, myös myydä omia vekseleitään niin suuren määrän kuin hänen luottonsa sallii ja hän voi odottaa pystyvänsä ne kattamaan. Pankkiyhtiö voi käyttää samoja keinoja. Mutta se voi myös vielä edullisemmin asettaa seteleitä vekselien sijasta – myöskin niin paljon kuin sen luotto riittää.

Hra B. on nyt mainitussa kuten myös eräässä edellisessä kirjoituksessaan ylimieliseen sävyyn ojentanut Agardhia, mikä oli ja on mielestämme ajattelematonta. Agardh, joka on runollinen ja käyttää paljon kuvia, vertaa rahaa ”pelimarkkoihin”. Tämän hra B. käsittää ikään kuin Agardh katsoisi myös metallirahan olevan pelimarkka, jossa on leimattuna muu arvo kuin metallin arvo. Hän selvittää nyt, miksei pelkkä rahamerkki voi säilyttää siihen leimattua arvoa, ikään kuin niin triviaalin asian esittämistä tarvittaisiin Agardhia vastaan. Olemme mainitussa artikkelissamme ”Yksityispankeista” lainanneet Agardhin lausumaa. Tuo nerokas kirjoittaja sanoo:

Raha, laajimmassa merkityksessä ymmärrettynä, ei ole mitään muuta kuin siirrettäviä saatavia tai velkoja, ei mitään muuta kuin liikkuvia saatavia ja velkoja. Mitä muuta pankkisetelit ovat kuin liikkuvia velkoja? Mitä muuta valtion obligaatiot ovat? Näillä pelimarkoillahan me voimme suorittaa maksumme, maksaa kaikki ostoksemme ja periä kaikki saatavamme.

– Mutta hän ei tällä tavoin suinkaan kiellä, etteikö näitä pelimarkkoja täytyisi ”vaihtaa hopeaksi ja kullaksi pelin päätyttyä, kun liiketoimien tulos selvitetään” – paitsi että valtionpankin seteleistä puhuttaessa liiketoimien tulosta ei koskaan selvitetä. Samoin on itse asiassa myös vekselien laita. Niitä vaihdetaan jatkuvasti uusiin, jotka perustuvat uusiin liiketoimiin. Ainoastaan kauppakriisien yhteydessä, liiketoimien pysähtyessä, ei ole saatavissa uusia papereita vaihtoa varten, ja silloin täytyy mennä selvitystilaan. Useimpia valtion arvopapereita taas ei ole edes tarkoitettu koskaan lunastettaviksi, ja saamamiehistä on kaukana toivomus saada ne maksuun.

Hra B. ei itse sano kerrassaan mitään muuta kuin Agardh. Sillä jos hän vakavissaan vaatisi, että jokaisen pankin on kaikissa tapauksissa pystyttävä lunastamaan setelinsä hopealla, täytyisi sellaisella pankilla olla hopeaa markka jokaista sen liikkeelle laskemaa seteliä kohti. Niin ei kuitenkaan menetellä. Pankit kuten pankkiiritkin käyttävät luottoaan ja antavat velkasitoumuksia, seteleitä, ”pelimarkkoja”. Jos kaikki sujuu tasaista kulkuaan, ei kysymykseen tule laisinkaan tilien selvittäminen. Mutta kriisin sattuessa, jos se on kyllin vaikea, täytyy mennä selvitystilaan, koska tavallisesti käy niin, ettei sitä voida panna toimeen. Kiinteistöhypoteekit eivät nimittäin ole hopeaa. Sellaisina aikoina ei edes valtion obligaatioilla ole hopea-arvoa. Kaikkein vähimmin lienee mahdollista lähettää Suomen valtionobligaatioita hopean sijasta ulkomaille. Vuosina 1810–12 Englannissa kaatui 47 pankkia; vuosina 1814 ja 1815 meni 92 yli laidan; 1824 ja 1825 kaatui taas tietty määrä, samoin 1838 – puhumattakaan Pohjois-Amerikan pankeista.

Vekselin- ja setelinannon välillä on se ero, että vekseli menee muutamalle henkilölle, jotka voivat arvioida kirjoitettujen nimien luoton. Seteli taas menee ihmiseltä toiselle, ilman että yhdellä sen haltijalla noista sadasta olisi mahdollisuutta arvioida setelit liikkeelle laskeneen pankin liiketoiminnan tilaa. Vekselien asettamisen mahdollisuus on siksi rajallinen. Pankki taas voi aina, ainakin lyhyehköksi ajaksi, saattaa kiertoon suuren määrän seteleitä, jos se vain on halukas antamaan luottoa. Niiden ensimmäisen vastaanottajan, joka heti antaa ne edelleen, ei tarvitse kantaa huolta pankin kyvystä lunastaa ne, ja niin se jatkuu vähän kerrallaan. Ero näkyy siinä, että pankin tärkeimmät lainanannot tapahtuvat vekseleitä diskonttaamalla, eli vekselit, jotka eivät juuri ole käypää, vaihdetaan helposti juokseviin seteleihin. Pankin luotonantohalukkuudesta taas riippuu sen voitto, ja voitto houkuttelee, kun se tarjoutuu vain muutaman paperilapun painamisen vaivasta.

Ei siksi ole kummallista, että kaikissa maissa setelinantoa harjoittavat pankit on asetettu valtion valvonnan alaisiksi ja että setelinanto on riippunut valtiovallan erityisestä luvasta. Jos seteli todella olisi hopean edustaja, ei sellaista valvontaa tarvittaisi. Mutta se on juokseva velkakirja, joka perustuu vain sen luottoon, jota nauttii sen liikkeellelaskija, jonka vakavaraisuutta setelin haltija ei voi valvoa. Valtio ottaa siksi aivan oikein tehtäväkseen tämän valvonnan.

Jos kuitenkin setelinannon tarkoituksena olisi ainoastaan pankin voitto, olisi jokseenkin tarpeetonta, että valtio myöntää siihen luvan ja ottaa tehtäväkseen valvonnan. Mitä yleistä hyötyä pankkisetelistä on, se nähdään parhaiten jo mainitusta esimerkistä, nimittäin että vekseli on vaihdettava seteliin, jotta siitä tulisi enemmän käypä ja liikkuva. Seteli edustaa tuolloin vekseliä, vekseli taas velkaa. Elinkeinonharjoittajalle on vekselin esittämä velka myymättömästä tavarasta saatavan hinnan ennakko, ja jopa vielä ennakko valmistamattomasta tavarasta eli maksusta valmistukseen käytetystä työstä. Jos esim. maanviljelijä ostaa auran ja maksaa sen velkakirjalla, odottaa hän sitä viljaa, jonka hänen työnsä hänelle antaa ja jonka hinnalla hän lunastaa velkakirjan. Tällä velkakirjalla voi auran valmistaja saada pankista muutaman setelin ja ostaa niillä rautaa uutta auraa varten. Mutta ehkä hän ostaakin ruoka-aineksia ja tekee itse velkakirjan ruukinomistajalta saamastaan raudasta. Tämä taas voi pantata velkakirjan pankissa ja maksaa saamillaan seteleillä työläisilleen. Näin on kaksi kertaa auran arvoa vastaava rahamäärä tullut yleiseen liikkeeseen, ennen kuin se vilja on vielä kypsynyt, jonka hinnalla aura oikeastaan on määrä maksaa. On helppo kuvitella esimerkki, jossa kolmin-, nelin- ja useampikertainen määrä muuttuu seteleiksi. Maissa, joissa vekselit ovat enemmässä määrin käypiä, sujuu asia luonnollisesti niin, että auran valmistaja ottaa vekselin maanviljelijältä (asettaa hänelle osoituksen), ruukinomistaja samalla tavoin auran valmistajalle, ja molemmat vekselit kulkevat pankkiin. Nämä kauppatoimet, jotka muuten eivät ehkä olisi voineet tapahtua, ovat nyt käyneet mahdollisiksi siksi, että pankki saa painaa ja laskea liikkeelle seteleitä. Ehkä yksi jos toinenkin olisi sentään myynyt luotolla, mutta hän ei olisi silloin saanut rahaa, seteleitä, jotka nyt tekevät hänet kykeneväksi aloittamaan heti uuden tavaran valmistuksen.

Mutta sanotaan: kaikki tämä voi tapahtua ilman setelien tehtailua. Pankki voi ansaita sievoisen summan diskonttaamalla velkakirjoja ja vekseleitä, vaikka se operoisikin vain osakkeenomistajien rahoilla ja niillä, jotka se itse lainaa tai ottaa vastaan talletuksena. Se voi siis muiden lainanantajien tavoin käyttää vain laillisesti käypää vaihtovälinettä, valuuttaa ja seteleitä. Se saa silti voittoa korkoerotuksen ansiosta ja jos vaihto on vilkasta, saa se korkoa korolle, varsinkin kun se diskonttausten yhteydessä perii koron etukäteen. Näinhän toki on, mutta silloin katoaa koko luotonannon varsinainen ydin. Yksi elinkeinonharjoittaja voi tosin odottaa saavansa maksun työstään tai tavaransa myynnistä, mutta tämä antisipaatio tapahtuu toisen työn kustannuksella. Jos nimittäin pankin osakkeenomistaja voi auttaa auran valmistajaa ja rautaruukin omistajaa tekemällä uusia seteleitä, niin hän voi näin tehdessään käyttää omistamaansa hopeaa ja tavallisia paperiruplia kustantamaan jotakin elinkeinotoimintaa, omaansa tai kolmannen miehen harjoittamaa. Mutta jotta hän voisi noilla rahoilla diskontata kyseiset velkakirjat tai vekselit, on kyseisen elinkeinon tultava toimeen ilman niitä.

Pankki voisi myös yksityisen pankkiirin tavoin vahvistaa peruspääomaansa asettamalla vekseleitä. Se olisi varmasti etu, sillä sen vekselit käyvät paremmin kuin esimerkiksi maanviljelijän. Mutta ne palaavat niihin merkityn ajan kuluttua, kun taas pankkiseteli jatkaa vaelteluaan ja antaa lukuisille henkilöille käteisen maksuvälineen lähdettyään esimerkiksi auranvalmistajan tai ruukinomistajan kädestä. Kun maanviljelijä on puinut ja myynyt viljansa ja saamallaan hinnalla lunastanut velkakirjansa pankista, ja kun auranvalmistaja niinikään on saanut valmiiksi uuden auran ja siitä saamallaan hinnalla maksanut pankille velkakirjansa määrän, jatkavat heidän saamansa pankkisetelit vielä omaa kulkuaan. Ja jos sattumoisin yksi jos toinenkin niistä on palannut pankkiin osana maksusuoritusta, pysyy kuitenkin suurempi tai pienempi osa niistä liikkeessä.

Mutta eikö valtionpankki voi tehdä seteleitä siinä missä yksityispankkikin? Tottahan toki. Mutta kysymys on, voiko se antaa luottoa niin moniin käsiin kuin yksityispankki. Hra B. käsittelee erityisesti tätä kysymystä. Hänen äänensä yksityispankkien puolesta, sen sijaan että perustettaisiin filiaalipankkeja eli ympäri maata sijoitettuja valtionpankin alaosastoja, perustuu moniin hyviin syihin. Uskoisimme pääasian kuitenkin olevan, että yksityispankki voi riskeerata enemmän, eli oman sen oma etu ohjaa sitä riskeeraamaan, ja koska sen hallinto tuntee paremmin henkilöitä ja liiketoimintaa, voi se ottaa riskejä antamalla lainoja paljon useammalla taholla. Luonnollinen seuraus tästä täytyy olla, että yksityispankkien myötä tulee paljon suurempi setelimäärä yleiseen liikkeeseen. Voidaan siis pelätä, että setelien arvo putoaisi helpommin metallirahan arvoa pienemmäksi. Luultavaa myös on, että näin kävisi, jos valtionpankin olisi yksinään vastattava koko setelimassasta. Mutta juuri se seikka, että vastuullisuus on jaettu moniin käsiin, siis monille pankeille, pitää yllä setelien arvoa. Valtionpankkien setelien arvon heikkenemiseen on tavallisesti vaikuttanut se, että ne ovat sekoittaneet toimintansa valtion toimien kanssa. Mutta jos niiden ohella olisi ollut muita seteleitä antavia pankkeja, eivät ne olisi voineet laskea liikkeelle setelejä yhtä suuria määriä. Siksi on nähdäksemme niin, että yksityispankit ovat sitä hyödyllisempiä, ja niiden setelinanto sitä vähemmän riskeille altista, mitä useampia niitä on. Kun siis vuonna 1857 asetettu komitea ehdottaa lupaa vain viiden yksityispankin perustamiselle, Ouluun, Vaasaan, Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin, on tämä ehdotus ristiriidassa yleisen edun kanssa. Sitä se on myös siksi, että tällä tavoin luotaisiin etuoikeus, kilpailua ei olisi ja näin ollen koron aleneminenkin estyisi.

Olemme aiemmin artikkelissa ”Yksityispankeista” pyrkineet osoittamaan niiden yleishyödyllisyyden. Juuri sanottu on lisäys siihen, erityisesti mitä tulee setelien liikkeelle laskemiseen.

Mutta kiistatonta on myös, että setelinanto-oikeus antaa osakkeenomistajille huomattavan ja helposti saatavan voiton. Jo mainitun komitean ehdotuksen mukaan tulee yksityispankin vakuuksien koostua seuraavasti: metallirahasta tai Suomen Pankin seteleistä 25 prosenttia merkitystä peruspääomasta sekä Suomen valtion tai kotimaisten hypoteekkiyhdistyksen obligaatioista tai kiinteistöjen kiinnityksistä loput 75 prosenttia. Nuo obligaatiot ja kiinnitykset tallennetaan lääninrahastoon. Pankki saisi antaa seteleitä 75 prosenttia pääomastaan. Jos oletetaan, että ne 25 prosenttia, jotka on maksettu todennäköisesti Suomen Pankin seteleinä, saavat maata koskemattomina pankin kassassa, niin osakkaat nauttivat silti jäljelle jäävästä pääomansa osasta korkoa nykyisen korkokannan mukaan ainakin 6 prosenttia, koska myös hieman alempi diskontto ja korko antavat vilkkaamman vaihdon takia tämän vuotuisen prosentin. Jos tästä lasketaan pois kolmasosa korkona käteismaksuista, niin jäljelle jää kuitenkin 4 prosentin voitto, joka saadaan siten, että osakas antaa obligaationsa tai kaupunkitalonsa tahi maatilansa kiinnityksen olla lääninrahastossa. Hallintokulut ja menetykset pitää toki myös vähentää. Mutta pankki saa tuloja myös tallennetuista varoista, jotka lainataan edelleen. Itse asiassa on mm. Ruotsissa osoittautunut, että yksityispankkien osingot nousevat paljon suuremmiksi kuin tuo kuusi prosenttia. Mutta miten hyvästä tulonlähteestä on kysymys, se tulee selvemmin nähtäväksi jos sanotaan, että lääninrahastoon tallennettu obligaatio, josta juoksee korkoa 3 ½–5 prosenttia, antaa nyt korkoa 7 ½–9 prosenttia. Kiinnitetty kiinteistö, joka aikaisemmin on antanut 5–6 prosenttia, antaa nyt 9–10 prosenttia.

On siis hyvä liiketoimi olla sellaisen yksityispankin osakkeenomistaja. Mutta kun pankki on yleiseksi hyödyksi eikä osakkeenomistajan voitto ole kenenkään tappio, voidaan se hänelle mielellään suoda. Sen vain haluaisimme huomauttaa, että kun voitto on niin hyvä, niin on täysi syy olla antamatta yhdelle tai useammalle pankille yksinoikeutta [privilegium exclusivum] setelinantoon, ja edelleen, että jos havaittaisiin yleisesti hyödylliseksi alentaa setelinanto-oikeutta pienempään rahamäärään, sietäisi pankin tuotto sen hyvin.

Hra B. olettaa kohteliaasti meidän uskovan, että yksityispankki lahjoittaa pois setelinsä. Hän nimittäin edellyttää meille olevan tuntematonta, että pankki ottaa vastaan velkakirjan, osoituksen, vekselin tai velkasitoumuksen jokaista liikkeelle laskemaansa seteliä vastaan, ja että nämä velkakirjat edustavat pankin saatavia, kun taas pankkisetelit edustavat sen velkoja. Kukaan muu lukijoistamme ei tiettävästi jaa hänen kanssaan tätä olettamusta, joten on tarpeetonta vakuuttaa, että me kaikkien tervejärkisten tavoin käsitämme, että niin kauan kuin pankki saa säännöllisesti saatavansa, voi se myös säännöllisesti maksaa velkansa eli lunastaa seteleitään, ilman että tarvitsisi kajota pankkipääomaan.

Emme siis lainkaan pelkää, etteikö esitetyin perustein pystytetty yksityispankki voisi selvitystilaan mennessään lunastaa kaikki setelinsä. Ehdotukseen sisältyy vielä, että heti kun pankki kieltäytyy lunastamasta, eli ei lunasta seteliä vaatimusta esitettäessä, joutuu se heti selvitystilaan. Niinikään olisi se velvoitettu menemään heti selvitystilaan kun se on syntyneiden tappioiden seurauksena menettänyt 1/19 peruspääomastaan.

Yleisö ei kuitenkaan liioin voi olla tyytyväinen siihen, että pankin setelit lunastetaan vasta sitten kun kaikki nämä vaatimukset on esitetty ja mahdollisesti osa kiinnitetyistä kiinteistöistä on myyty. Jos maassa on kauppa- ja rahakriisejä, johtuvat ne siitä, että raha menee ulkomaille katojen seurauksena, viennin keskeytyessä sodan takia tai muuten puuttuvan menekin ja alhaisen hinnan takia tai ulkomaanluoton loppuessa. Sellaisen kriisin sattuessa tarvitaan muuta rahaa kuin yksityispankin seteleitä. Kukaan ei silloin tyydy odottamaan vuoden tai kauemminkin, kunnes pankin konkurssi on laillisessa järjestyksessä selvitetty. Heti kun se suljetaan, menettävät sen setelit toistaiseksi arvonsa, ja jokainen sellaisia hallussaan pitävä saa pitää ne kunnes konkurssituomio langetetaan.

Ei ole säädetty, että pankki saisi pitää edes käteisenä maksetut 25 prosenttia koskemattomina voidakseen vastata setelien vaihtoon. Ja kuitenkin on selvää, että sen täytyy vastata myös talletetuista varoista jotka se on lainannut edelleen ja joiden lainauksesta niinikään voi tulla tappioita. Ei ole lainkaan uskallettua olettaa, että yksityispankin pääoma, josta 3/4 koostuu kiinnityksistä, nousee helposti miljoonaan tai kahteen. Jo 750 000 ruplan setelimassa on tässä maassa merkittävä määrä, ja jos se äkkiä menettää arvonsa, aiheuttaa sellainen väistämättä suurta ahdinkoa ja kriisin aikana monen yksityisen perikadon. Tämän lisäksi on muistettava pankin vastaanottamat talletukset, jotka vuosien kuluessa kasvavat setelinantoa vastaavaan määrään. Jos nyt vain kaksikin yksityispankkia joutuu kriisin aikana sulkemaan ovensa, ja tällä tavoin pari miljoonaa ruplaa yhtäkkiä joutuu pois yleisestä liikkeestä eli tulee siinä käyttökelvottomaksi, se aiheuttaa väistämättä monelle yksityiselle perikadon. Sillä eivät ainoastaan ne, joilla on pankissa talletus tai joilla on sen seteleitä, joudu tällöin vaikeuksiin, vaan erittäinkin ne kaupanharjoittajat, joita pankki on tukenut ja joiden rahansaanti nyt tyrehtyy. He eivät myöskään voi myydä tavaraansa, koska ostajilla ei ole muuta millä ostaa kuin yksityispankin seteleitä.

Tästä johtuen olemme sitä mieltä, että yksityispankki täytyy velvoittaa pitämään aina hallussaan tietty määrä metallirahaa tai valtionpankin seteleitä, suhteessa sen setelinantoon ja vastaanotettuihin talletuksiin. Valtionpankilla on seteleittensä vakuutena lähes 50 prosenttia metallirahaa. Myös sen antolainaus on verrattain lyhytaikaista. Emme halua vaatia, että yksityispankin olisi pidettävä hallussaan yhtä paljon valuuttaa tai valtionpankin seteleitä. Viimeksi mainittu voi nimittäin halutessaan olla kokonaan ilman voittoa, kun taas liian suuret korkotappiot pelottaisivat niitä jotka harkitsevat osakkuutta yksityispankissa. Mutta jokin määrä laillisesti käypää rahaa tulisi yksityispankit velvoittaa pitämään aina käytettävissä. 25 prosenttia kierrossa olevista seteleistä ja 10 prosenttia vastaanotetuista talletuksista eivät estäisi sitä nauttimasta varsin houkuttelevaa voittoa.

Tämä on toinen asia, josta meillä on huomautettavaa.

Edelleen sanotaan, ja hra B. myös sanoo niin, että yksityispankki ei voi pitää kovin suurta määrää seteleitä yleisessä liikkeessä. Näin on osoittautunut olevan asian laita esim. Skotlannin yksityispankkien kohdalla.

Olot ovat tässä maassa kuitenkin aivan erilaiset kuin Skotlannissa. Minkälaisia papereita yksityispankki täällä saa diskontatakseen? Hyväksyttyjä osoituksia ja kotimaanvekseleitä? Niitä ei ole. Luultavaa on, että yksityispankkien perustaminen kannustaa käyttämään osoituksia. Kuten tunnettua on, vaikuttaa kuitenkin niiden käyttöä vastaan kauppakirjan todistusvoima. Niin kauan kuin oikeaksi vannottu kirjavaatimus käy samasta kuin ostajan antama velkakirja, on myyjän vaikea vaatia sellaista. Nyt aluksi ei ole diskontattavaksi mitään muita papereita kuin takuullisia sitoumuksia, enimmäkseen samanlaisia tekaistuja velkakirjoja kuin ne joita Suomen Pankki diskonttaa. Ei ole vaikea ymmärtää, miten tämä seikka tulee helpottamaan yksityispankin setelien kiertoa. Pankin voitto on sitä suurempi, mitä enemmän seteleitä se saa menemään kiertoon. Tämä muodostaa sille aina houkutuksen laajentaa antolainaustaan niin pitkälle kuin mahdollista. Blankoluoton saannin helppous taas johtaa elinkeinonharjoittajat ryhtymään uusiin ja laajempiin hankkeisiin, jotka vaativat yhä enemmän rahaa. Yksityispankki tulee siis välttämättä laskemaan liikkeelle paljon enemmän seteleitä tässä maassa kuin niissä maissa, joissa ei diskontata mitään muita papereita kuin sellaisia jotka perustuvat todelliseen kauppatoimeen.

Sellaisen luotonannon vaarallisuus ei niinkään perustu pankin tilan epävarmuuteen kriisin sattuessa kuin siihen, että se itse saa aikaan kriisejä. Hra B. yrittää tosin todistaa mahdottomaksi, että mitään liikaspekulaatiota voisi esiintyä Suomen kaltaisessa maassa. Sellaista voi nimittäin esiintyä vain siellä missä pääomat äkkiä heittäytyvät johonkin erityiseen spekulaation haaraan. Tätä eivät kuitenkaan osoita todeksi edes Englannin ja Pohjois-Amerikan kauppakriisien syyt. Ei myöskään ole epäilystäkään siitä, että blankoluotto on aina ja kaikkialla liikaspekulaation lähde. Koska sellaista luottoa tuskin voidaan ylläpitää hankkeissa, jotka vaativat pitkän ajan antaakseen niihin sijoitetun pääoman takaisin, on selvää, että se ei niinkään anna aihetta uudisviljelyshankkeisiin, tehtaiden rakentamiseen yms. kuin uhkarohkeisiin kauppaspekulaatioihin, osakehankkeisiin joiden tarkoitus on saada voittoa osakkeiden myynnistä eikä itse hankkeesta jne. Sellaisia ovat olleet kauppakriisien syyt myös yllä mainituissa maissa.

On toki vaikea ratkaista, milloin arvopaperi perustuu todelliseen kauppatoimeen ja milloin se on tekaistu. Voidaan myös pitää selvänä, että yksityispankin johtokunnan ei, silloin kun välitöntä riskiä ei ole käsillä, tarvitse huolehtia tätä koskevan päätöksen tekemisestä. Mutta on olemassa ainakin mahdollisuus vähentää väärinkäytöksiä, nimittäin diskonttaamalla arvopaperit vain lyhyeksi ajaksi. Suomen Pankilla on ollut tapana diskontata yhdeksäksi ja nyttemmin seitsemäksi kuukaudeksi. Mitään sellaista ei esiinny tietääksemme missään muualla maailmassa, ellei sitten ehkä Ruotsin yksityispankeissa. Kaikissa muissa maissa ja pankeissa diskontataan kahdeksi tai korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi.

Uskoaksemme olisi yksityispankin säännöissä määrättävä pisin aika, joksi arvopaperi voidaan diskontata. Niinikään tulisi säätää, mitä papereita saa ottaa vastaan hypoteekkina, esim. valtion arvopapereita, korkoa tuottavia obligaatioita, tiettyjä osakkeita ja ainoastaan kiinnitettyjä velkakirjoja. Sillä muu­toin käy niin, että tekaistuja velkakirjoja vastaan annetaan ns. hypoteek­ki­lainoja, jolloin kierretään diskonttausaikaa koskevaa säännöstä. Tällä tavoin on Suomen Pankissa otettu vastaan hypoteekkina samanlaisia velkakirjoja kuin ne joita diskontataan, eli tässä muodossa on niille annettu pitempi luotto.

Lopuksi: mielestämme ei ole suuri erehdys luulla, että pääasiassa kiinnitystakuiden varaan perustetut yksityispankit saattaisivat seteleitä kiertoon vain muutaman sadan tuhannen arvosta. Tuo ehdotus, johon niin usein vedotaan, sisältää sen, että yksityispankilla on oikeus lisätä pääomaansa mielensä mukaan ja antaa seteleitä 75 prosenttia sen arvosta, miten suuri se sitten onkin. Paloapuyhtiössä on kaupunkien omaisuutta vakuutettuna enemmän kuin 10 miljoonan arvosta. Jos edes vain puolet tästä omaisuudesta on kiinnitystä vailla, voi se muodostaa peruspääoman samalle määrälle yksityispankin seteleitä. On tosin totta, että ehdotuksen mukaan pitäisi sen lisäksi maksaa käteistä 1 2/3 miljoonaa ruplaa. Sellaista maksua ei luultavasti voida panna toimeen ensimmäisen vuoden aikana siitä kun seteleitä antavat yksityispankit ovat tulleet sallituiksi. Mutta muutaman vuoden kuluessa se voi käydä päinsä helposti, erittäinkin kun hankkeesta saatavan huomattavan voiton täytyy houkutella valtionobligaatioiden haltijoita myymään niitä, ja kun samasta syystä käy verrattain helpoksi saada lainaa välttämättömään osakepääoman maksuun. Hra B. katsoo, että ”muutamia miljoonia” tarvitaan välttämättä jo nykyisen tuotannon ylläpitämiseen, ja vaatii, että valtion tulee ottaa lainaa ja antaa ne ennakkona. Kuinka monta miljoonaa tarvitaankaan sitten kaikkeen siihen uuteen tuotantoon, johon yksityispankkien avaaminen antaa aiheen? Ja kukapa ei haluaisi antaa niitä lainaksi painettuna paperina, kun tämä käy päinsä yksinkertaisesti siten, että lainanantaja saa hyvityksenä 10–12 prosenttia talostaan tai maastaan tavanomaisen viiden kuuden sijasta?

Siispä voidaan pitää selvänä, että jos yksityispankit saavat laskea liikkeelle seteleitä 75 prosenttia pääomansa arvosta, miten suuri se ikänä onkin, on muutaman vuoden sisällä liikkeessä useita miljoonia yksityispankinseteleitä. Muistutamme vielä, ettemme aseta kyseenalaiseksi, etteivätkö pankit kriisin aikana selvitystilaan joutuessaan pystyisi lunastamaan seteleitään. Mutta jokainen voi helposti kuvitella, mihin keinotteluihin ryhdyttäisiin, kun tällä tavoin äkkiä tulisi yleiseen liikkeeseen muutamia miljoonia ruplia, varsinkin jos mitkään rajoitukset eivät estäisi niitä lähtemästä liikkeelle blankoluottona annettuna lainana. Emme kuitenkaan halua palata tähän aiheeseen. Huomautuksemme koskevat tällä kohden asian aivan muuta puolta.

Ei voida epäillä, ja hra B. onkin ansiokkaalla tavalla tähdentänyt sitä, että ainoastaan metallirahan pitäisi oikeastaan olla laillinen maksuväline. Mutta kuten pyrimme osoittamaan viimeisimmässä lokakuun vihkossa, pitäisi silloin tässä maassa kaikki seteliraha poistaa käytöstä. Täällä vallitsevissa oloissa ei nimittäin tule käymään päinsä voida kaikilla paikkakunnilla tarvittaessa vaihtaa seteleitä valuutaksi. Voimme lisätä, että jos esimerkiksi kruununveronkannossa otettaisiin vastaan ainoastaan hopeaa ja kultaa, saisi se väistämättä aikaan saman agioitumisen, joka aikoinaan tapahtui, kun maassa oli vielä käytössä ruotsalaista setelirahaa jota ei kuitenkaan otettu vastaan kruununveronkannossa. Jos ei tulla toimeen ilman pankkiseteleitä – ja tarkoitushan juuri on, että kiertovälineitä lisätään myös yksityispankkien setelinannolla – niin on välttämätöntä, että ainakin valtionpankin seteleitä otetaan vastaan kruununveronkannossa ja että ne muutenkin kelpaavat laillisena maksuvälineenä. Silti on toki toivottavaa, että hopeaa ja kultaa pidetään niin paljon kuin mahdollista yleisessä liikkeessä, jotta ulkomaanremisseihin ei heti tarvitsisi käyttää valtionpankin hopeavarastoa ja jotta laillisten maksuvälineiden määrä ei vähenisi, sillä sellaisesta menettelystä seuraa väistämättä setelien kierrosta poistumista.

Nyt on selvää, että muutaman miljoonan yksityispankkisetelin liikkeelle päästäminen väistämättä vähentää laillisten maksuvälineiden tarvetta, niin metallirahan kuin valtionpankin seteleidenkin. Tätä asian puolta on viime aikoina korostettu Ruotsissa, ja tässä on haluttu nähdä vaara realisaation säilymiselle. Sanotaan näin: Yksityispankin setelit riittävät kauppaa ja maan sisäistä liikettä varten. Kun syntyy erotus viennin ja tuonnin välillä, niin että jälkimmäinen on suurempi, ja kun hopeaa täytyy poistua maasta tuon erotuksen kattamiseksi, otetaan hopea pankista. Ja jos pankki poistaa käytöstä seteleitä suhteessa hopeavaraston vähenemiseen, siinä määrin kuin ohjesääntö edellyttää, korvautuu tämä setelien kierrosta poistuminen yksityispankkien seteleillä. Voitaisiin kuvitella, että tämä on pelkästään etu, koska tällöin maassa ei synny pulaa rahasta.

Mutta juuri tässä nähdään vaara, koska yksityispankit eivät ole sitoutuneet eivätkä liioin kykene antamaan hopeaa seteleitään vastaan. Seurauksena on väistämättä, että valtionpankin metallista pääomaa täytyy käyttää enemmän kuin muutoin olisi tarpeen. Ulkomaanremissiä varten hopeaa tarvitseva ottaa lainaa yksityispankista, vaihtaa sen setelit valtionpankin seteleihin ja ottaa niitä vastaan hopeaa mielensä mukaan. Niin kauan kuin valtionpankki on yksin, on sillä diskonttokorko vallassaan ja se voi sitä korottamalla hillitä hopeanvaihtoa. Mutta kun on olemassa yksityispankkeja, voivat ne edelleen pitää koron alhaalla. Hopeanvaihto voi siten jatkua niin kauan kuin yleisessä liikkeessä ehkä tullaan toimeen ilman valtionpankin seteleitä. Näyttää siltä, että Ruotsissa mennään liian pitkälle, kun väitetään tämän vaarantaneen realisaation. Sillä niin kauan kuin kruununveronkannossa ei oteta vastaan muita kuin valtionpankin seteleitä, on niitä aina oltava yhä jokin määrä liikkeessä. Ja vaikka suuri osa pankin metallisesta pääomasta häviäisikin, eivät sen setelit voi menettää arvoaan, niin kauan kuin ne ovat ainoita joilla saadaan valuuttaa. Mutta kun valtionpankki, tämän mahdolliseksi tehdäkseen, joutuu jokaisen vaihdon takia poistamaan taas tietyn määrän seteleitä kierrosta ja siten vähentämään lainaustoimintaansa, on siitä kuitenkin varmana seurauksena, että näiden setelien puute saa maassa aikaan suurta ahdinkoa, osaltaan yksityisiä velkoja maksettaessa, koska kukaan ei ole sitoutunut ottamaan vastaan yksityispankkien seteleitä, mutta varsinkin kruununveroja, tulleja yms. maksettaessa. Selvää on myös, että valtionpankin on tuolloin välttämätöntä taas useammin tai suurempina määrinä vahvistaa hopeavarantoaan kuin jos maassa kiertäisi ainoastaan sen seteleitä.

Ruotsissa, jossa väkiluku on Suomeen nähden kaksinkertainen, on kierrossa suunnilleen 40 miljoonaa valtakunnanrahaa Ruotsin pankin seteleinä. Suomen Pankki ei voi laskea liikkeelle enempää kuin neljä miljoonaa ruplaa, suunnilleen 11 miljoonaa valtakunnanrahaa. Hopeanotto pankista johtaa siksi väistämättä nopeammin ahdinkoon täällä kuin Ruotsissa.

Ranskassa ei ole Ranskan pankin lisäksi muita setelinantoa harjoittavia pankkeja. Tietääksemme Saksassa on vain muutamia harvoja suuria osakepankkeja. Isossa-Britanniassa on tunnettu Peelin pankkilaki rajoittanut yksityispankkien setelinantoa vuodesta 1845 lähtien tiettyyn muuttumattomaan määrään siten, että kun se on saavutettu, ei uusia setelinantoa harjoittavia pankkeja voi syntyä.

Kun siis muissa, rikkaammissa maissa noudatetaan niin suurta varovaisuutta, ja kun myös Englannissa, jossa jokainen yksityispankki on sitoutunut antamaan seteleistään hopeaa, on näiden pankkien setelinanto-oikeus silti niin rajallinen, näyttäisi tässä olevan riittävästi syytä olla täällä Suomessa antamatta mahdollisuutta hukuttaa maata rajoittamattomaan määrään seteleitä, joilla ei lainkaan voi saada valuuttaa.

Näyttäisi siis olevan syytä määrätä yksityispankkisetelien suurin sallittu kokonaismäärä tietyssä suhteessa valtionpankin sallittuun setelinantoon. Mutta sellainen säännös, ennen kuin yksityispankkeja vielä on olemassakaan, antaisi ensiksi perustetuille tilaisuuden omia itselleen koko sallitun setelinannon, kun taas päinvastoin on hyödyllistä, että yksityispankkeja voi syntyä maan eri osissa. Näin ollen olisi ehkä maan kannalta hyödyllisintä, että jaettaisiin tämä kokonaismäärä esimerkiksi yksittäisten läänien kesken, vaikkapa neliöpeninkulmaa kohti lasketun väkiluvun mukaan (Lapinmaa pois lukien), jolloin sallitun setelimäärän voisi kussakin läänissä laskea liikkeelle yksi tai useampi yksityispankki. Muitakin jakoperusteita voidaan valita. Väentiheys vastaa melko hyvin tuotannon määrää, ja juuri sen kiertovälinetarpeita tässä tarkoitetaan.

Tulevassa yksityispankkeja koskevassa laissa tarvitaan siis neljä määräystä, joista olemme edellä puhuneet:

1:ksi. Yksityispankeista ei tehdä monopolia, vaan sellaisia saa perustaa miten monta tahansa ja millä paikkakunnalla tahansa;

2:ksi. Yksityispankki velvoitetaan aina pitämään hallussaan tietty kassa suhteessa talletuksiin ja kierrossa oleviin seteleihin.

3:ksi. Asetetaan enimmäismäärä niiden paperien erääntymisajalle, jotka yksityispankki saa diskontata, samoin kuin niille yksityisille velkakirjoille, jotka voidaan hyväksyä hypoteekkina vaikka niitä ei ole kiinnitetty kiinteistöihin.

4:ksi. Asetetaan enimmäismäärä, jonka yksityispankit voivat maassa laskea liikkeelle seteleitä, ja tämä enimmäismäärä jaetaan eri läänien kesken suhteessa väentiheyteen tai muulla perusteella joka vastaa läänissä tapahtuvaa tuotantoa, tavaroiden vaihtoa ja rahan tarvetta.

Neljänteen kohtaan nähden ajattelemme vielä sitä tavaroiden kalleutta, jonka väistämättä täytyy syntyä, kun maan rahavarasto äkillisesti kasvaa. Se on välttämätön paha, joka täytyy sietää tavoiteltujen etujen vuoksi. Siitä kärsivät ensi sijassa palkansaajat. Parannuskeino tulee käyttöön vasta vähitellen, tuotannon ja kilpailun lisääntyessä, jolloin tavaroiden määrä tulee vastaamaan lisääntynyttä rahan ja setelien määrää. Mutta tämänkin seikan nähdään puhuvan sen puolesta, että rajatonta setelinantoa ei tule sallia.

On itsestään selvää, että vaatimuksemme koskevat yksityispankkien perustamista muilta osin vallitsevissa oloissa. Jos maassa ei olisi lainkaan valtionpankkia, ja jos sen setelit eivät olisi laillisia maksuvälineitä, jos kauppakirjalla ei olisi todistusvoimaa, jos omavelkainen takaus ei olisi lainvoimainen, ja lopuksi, jos teollisuus, ilmasto ja liikenneyhteydet tekisivät mahdollisiksi saada kaikilla paikkakunnilla valuuttaa seteleitä vastaan, niin silloin olisi luonnollisesti yksityispankkien asema aivan toinen, ja tällöin tulisivat esiin toisenlaiset niiden perustamista koskevat mielipiteet.

Olemme usein mainitussa artikkelissamme ”Yksityispankeista” sanoneet, että Coquelinin vaatimus mitä täydellisimmästä vapaudesta pankkitoiminnalle kuten kaikelle muullekin kaupalle saa tukea todisteista, joita vastaan ei ylipäätänsä voida väittää. Pidämme edelleen kiinni tästä arviostamme. Tämä vaatimus, monien muiden yhteiskuntaelämää koskevien tavoin, osoittaa päämäärän, johon tulee pyrkiä, mutta sen ei ole tarkoitus olla ehdoton kaikkia maita, aikoja ja oloja koskeva sääntö. Vapaa setelinanto on pisimmälle kehittynyt luotonannon muoto, joka jo yleensäkin edellyttää korkeaa elinkeinojen kehitystasoa. Jo se sädekehä, joka painetulla setelillä on niissä maissa, joissa se on vuosisatoja ollut ”kruunun raha”, tekee sen noissa maissa joksikin aivan muuksi kuin vain yksityiseksi velkakirjaksi. Samoin on asian laita monien muiden mainittujen seikkojen kohdalla.

Voidaan toki väittää, että rajoitettu setelinanto rajoittaa pankin kykyä tuottaa yleistä hyötyä. Sellaisin perustein, ja niihin takuisiin nähden, jota ehdotetut yksityispankit tarjoavat, pitää myös hra B. tarpeellisena, että setelinanto sallitaan määrään, joka vastaa 75 prosenttia pankkipääomasta. Mielestämme yksityispankki kuitenkin tuottaa hyötyä ensi sijassa ottamalla vastaan ja edelleen lainaamalla yksityisten ja korporaatioiden varoja. On myös osoittautunut, että näillä liiketoimilla saatava voitto on aika hyvä, esimerkiksi Skotlannin yksityispankeissa, joiden setelinanto on vähäistä verrattuna vastaanotettuihin talletuksiin. Yleisen edun kannalta on setelinannosta samaa hyötyä kuin vekseliliikkeestä, mutta se käy sitä vähemmän tarpeelliseksi mitä enemmän on liikkeessä laillisia maksuvälineitä, joita täällä ovat metalliraha ja Suomen Pankin setelit, siis mitä enemmän näitä tallennetaan yksityispankkiin. Nykyistä suuremman rahamäärän tarve tässä maassa lienee kiistaton, mutta jos syntyy tusinan verran yksityispankkeja, niin uusi setelimassa on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin vähäinen.

Lisäämme vielä muutaman sanan yksityispankkisetelien arvomääristä.

Tunnettua on, että Turusta on tullut lupa-anomus yksityispankin perustamiseksi. Pankille ehdotetut säännöt on pidetty yhtä lailla salassa kuin yllä mainitun komitean ehdotus yksityispankeiksi. Tiedämme kumpaisestakin vain sen, mitä on kertonut brosyyrissään hra B, joka on saanut tutustua kumpaankin ehdotukseen. Mutta muistelemme myös lukeneemme eräästä Turun sanomalehdestä kirjallisen selostuksen siellä käydyistä neuvotteluista, joissa muun muassa esitettiin oppi, jonka mukaan arvomäärältään pienet setelit eivät leviä kauas eivätkä sen tähden pysy kauan liikkeessä, kun taas arvomäärältään suuremmat setelit remittoidaan muille paikkakunnille ja pysyvät siksi kauemmin liikkeessä. Mielipide esitetään tarkoituksessa puolustaa Turusta lähetetyn anomuksen säännöksiä. Myös komitean ehdotus puoltaa yksityispankkisetelien laskemista liikkeelle yhden, kolmen ja viiden ruplan arvoisina.

Jokainen näkee helposti, kuinka nurinkurinen esitetty väite on. Hämmästyttää todella, että se on voitu esittää. Sen julkistamisella on selvästi tarkoituksensa. Yksityispankille täytyy toki olla suuri etu voida laskea liikkeelle pieniä seteleitä. Paitsi että ne leviävät helposti yli koko maan, pysyvät ne myös helpoimmin yleisessä liikkeessä. Kriisin sattuessa ei myöskään lunastettavaksi esitetä niinkään pieniä kuin suuria seteleitä. Uskoaksemme ei Ruotsissa mikään yksityispankki saa laskea liikkeelle pienempiä kuin kolmen riikintaalarin seteleitä, ja siellä on nähty varsin usein vaadittavan, että arvoltaan niin pienen setelin liikkeelle laskemista ei tulisi sallia, koska sillä tavoin setelinanto lisääntyy enemmän kuin olisi sopivaa.

Hra B., joka ei ole havainnut mitään pahaa siinä, että yksityispankit saavat laskea liikkeelle yhden ruplan seteleitä, on omistanut useita sivuja sen väitteemme kumoamiseksi, että Suomen Pankin pitäisi laskea liikkeelle yhden ruplan seteleitä, jotta pienemmän rahan tarve ei, kuten nyt tapahtuu, vetäisi maahan suuria määriä venäläisiä senkaltaisia seteleitä. Sanoimme uskovamme olevan yleinen toivomus, että pankki laskisi liikkeelle tämän arvoisia seteleitä, jotka hopearuplan hävitessä olisivat päivittäiselle liikkeelle välttämättömiä”. Hra B., joka sepittää meidän suuhumme kaikenlaisia muitakin väitteitä, ja joka olettaa meidän katsovan yksityispankkien lahjoittavan pois setelinsä, ei luonnollisestikaan voi ymmärtää yllä sanottua muulla tavalla kuin että olisimme vaatineet yhden ruplan seteleitä laskettavan liikkeelle vaikka hopearuplat vyöryisivät maan yli vuolaina virtoina. Käsityksemme on luonnollisesti se, että nykyisen kaltaisena aikana, jolloin hopearuplat ovat kadonneet liikkeestä, olisi yhtä hyvä, jos Suomen Pankki laskisi liikkeelle omia yhden ruplan seteleitään, kuin se, että se tuo sellaisia Venäjältä. Kirjoituksessa, jossa näin sanottiin, oli päätavoitteena näyttää, miten vahingollista on, että venäläinen paperiraha käy maassa laillisena maksuvälineenä. Se oli, sikäli kuin tiedämme, ensimmäinen, jossa tämä kysymys otettiin puheeksi, ja se oli siksi kirjoitettu kaikella sillä varovaisuudella, jota arkaluontoinen aihe vaati. Siksi me ainoastaan lisäsimme, että ”sellaisten pikkusetelien kierrosta tulevan voiton pitäisi toki mieluiten koitua maan omien finanssien hyväksi”.

Mielipiteemme on nyt, että myöskään nykyisissä oloissa ei yksityispankin tarvitsisi lainkaan huolehtia vaihtorahan saatavuudesta maassa. Sen ei toki tarvitse laskea liikkeelle pikkurahaa päästäkseen asiakaspiirinsä ulkopuolelle. Diskonttaukset yms. eivät tapahdu ruplan yksikköinä. Korkolikvideissä voi myös yksityispankki varsin hyvin pitäytyä hopeaan ja valtionpankin seteleihin. Vaatimukset, joiden mukaan sen pitäisi sallia laskea liikkeelle arvomäärältään pieniä seteleitä, eivät lainkaan tarkoita yleistä hyvää vaan ainoastaan pankin osakkaiden. Jokainen on tyytyväinen saadessaan vekseliään jne. vastaan tai luottotililtään tai talletuksensa maksuna vastaanottaa esim. 25 ja 10 ruplan seteleitä. Mutta pankille on toki suuri ero, jos se saa maksaa esim. itse tekemillään yhden ruplan seteleillä. Sillä on nimittäin silloin paljon suuremmat mahdollisuudet nähdä seteleittensä pysyvän kauan liikkeessä ja saada ne nauttimaan vakaata korkoa; niin, se voi olla varma siitä, että merkittävä osa sellaisista seteleistä ei koskaan palaa pankin luukulle. Arvomäärältään suuremmat setelit sitä vastoin palaavat nopeammin, mikä ei vähimmässäkään määrin aseta estettä pankin toiminnalle, ainoastaan vähentää sen voittoa.

Emme kuitenkaan halua tässä suhteessa esittää mitään ankaria väittämiä. Riittää, että olemme muistuttaneet, ettei oikeus laskea liikkeelle pikkuseteleitä ole lainkaan välttämätön yksityispankin liiketoimille, ja että sen setelinantoa rajoittaa olosuhteiden pakko sitä enemmän, mitä suurempia ovat sen setelien arvomäärät.

Ylipäätänsä voidaan esittää yleisenä lauseena: yksityispankki on sitä hyödyllisempi, mitä pienemmällä setelinannolla se voi tulla toimeen. Jos kävisi päinsä tarjota yksityispankkilupia huutokaupalla pienimpiä etuja vaativille, eli niille, jotka tarjoavat suurinta pankkipääomaa suhteessa setelinantoon, jotka tarjoutuvat diskonttaamaan lyhyimmälle ajalle, jotka vastaanottavat talletuksia pisimmällä irtisanomisajalla1 ja jotka laskevat liikkeelle pienimmän kokonaismäärän seteleitä jne. – niin sellainen huutokauppa olisi ilman muuta yleisen turvallisuuden ja hyvän kannalta hyödyllinen. Voi kuitenkin käydä päinsä lähestyä sellaista menettelyä, jos Turusta tullut ehdotus julkistetaan, ja jos liikemiehiä maan muissa osissa epävirallisesti kehotetaan tiettyjen yleisten ehtojen mukaisesti jättämään muita ehdotuksia. Jos tuolloin se ehdotus, joka tarjoaa parhaat vakuudet ja joka osoittautuu olevan laskettu pienimmän voiton varaan, hyväksytään pääpiirteissään yleiseksi yksityispankkilaiksi, ei ole epäilystäkään, etteikö syntyisi useampia kuin yksi sellainen pankki joka tyytyy tarjottuihin ehtoihin. Etu, joka tarjoutuu pankkitoiminnan perustamisesta kiinteistökiinnitysten varaan, on aivan liian houkutteleva, jotta saatu esimerkki ei pian saisi seuraajia.

Ilmeistä on, että Suomen Pankin setelistö on liian pieni nykyisen liiketoiminnan tarpeisiin. Siksi pitäisi maan teollisuudelle antaa suurin mahdollinen liikkumavapaus itse täyttää tarpeensa. Jokaista päivää, joka tätä viivyttää, voidaan pitää maan aineellisen kohentamisen kannalta menetettynä päivänä.

 

II.

Suunnitelmissa perustaa hypoteekkiyhdistys maanviljelystä varten on tultu niin pitkälle, että ehdotus säännöiksi on laadittu ja painettu. Nuo säännöt seuraavat Ruotsin hypoteekkiyhdistyksen sääntöjä. Monia poikkeamia ei liioin voi esiintyä, koska itse rahaliikenteen täytyy sellaisissa yhdistyksissä olla samanlaista kummassakin maassa. Vakuudet asetetaan kiinnityksinä, joiden määrästä osakkaat vastaavat yksi kaikkien puolesta ja kaikki yhden puolesta; rahaa lainataan yhteiseen laskuun ja se jaetaan pro rata [kunkin lasketun osuuden mukaan]; tai jos lainaa ei saada tarpeeksi, saavat osakkaat yhdistyksen obligaatioita ja yrittävät itse saada niitä vastaan rahaa; kaikki tällä tavoin otettu laina kuoletetaan siten että koron lisäksi on maksettava vuosittain takaisin tietty prosentti. Nämä seikat eivät lainkaan johdu erityisistä lain säädöksistä eikä luottokäytännöstä. Vain vakuus, kiinnitys, vaatii erilaisia menettelyjä eri maissa. Täällä Suomessa se riippuu ns. äänettömistä etuoikeuksista.

Ehdotus sisältää mitä tarkimpia määräyksiä, jotta kiinnityksestä tulisi luotettava. Voisi ajatella, että säännösten edellyttämä monimutkaisuus ja tarvittavien dokumenttien paljous pelottaisivat pois yhdistyksen osakkuutta hakevat. Mutta lainanottajan tarvitsee vain kerran nähdä kaikki tämä vaiva siihen liittyvine kuluineen, minkä jälkeen hän voi neljänkymmenen vuoden ajan nauttia saamastaan lainasta.

Myös omaisuuden arvioimista koskevat säännökset ovat ankarat. Vain viljelty maa otetaan mukaan laskelmaan, ja lainaa annetaan vain puolelle arvioidusta summasta. Tätä ankaruutta ei voi kyllin kiittää. Se poikkeaa räikeästi yksityispankkiehdotuksesta, joka sallii kiinteistön omistajien laskea liikkeelle seteleitä kahteen kolmasosaan omaisuuden arvosta ja sen lisäksi ottaa vastaan talletuksia, siis ottaa lisää lainaa, rajoittamattoman määrän. Mutta yhdistys saa tälläkin tavoin luottoa – ja estää kevytmielisen velkaantumisen.

Tällaisten hypoteekkiyhdistysten vaara, tai pikemminkin varma haittavaikutus, on nimittäin, että niiden osakkaiden lisäksi, jotka lainaavat todella käyttääkseen varat maanviljelyksen kohentamiseen, ilmaantuu muita osakkaita, jotka näkevät hypoteekkilainassa keinon vakauttaa jo ottamansa velat. Heidän aikeensa olla nyt tekemättä lisää velkaa voi usein olla mitä parhain. Mutta kun saadut rahat eivät autakaan heitä saamaan parempia tuloja kuin aikaisemmin, niin tapahtuu helposti, että heidän on pakko edelleen velkaantua, niin kauan kuin heille riittää luottoa. Jos yhdistys saa rahaa halpaan korkoon, ei tämä siltikään juuri voi auttaa heitä, koska sen lisäksi tulee kuoletuskorko, ja heidän intressimaksunsa on siksi suunnilleen sama kuin ennenkin. Etu on kylläkin silmiinpistävä, koska velka vähenee vuosittain ja sillä tavoin rasitetun omaisuuden myyntihinta kasvaa. Joka onnistuu elämään ja selviytymään läpi noiden neljänkymmenen vuoden, on silloin oikein vihreällä oksalla, on velaton ja voi käyttää kulutukseen aikaisemmin korkojen maksuun käyttämänsä määrän. Mutta lopputulos on, ettei sellainen laina ole vaikuttanut millään tavalla maahan, joka, mikäli muut seikat eivät ole asiaan vaikuttaneet, on tuolloin samassa kunnossa kuin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Ja kuitenkin on osoittautunut, että jokainen, jolla on hallussaan kiinnitykseen kelpaava maatilkku, voittaa siinä, että hypoteekkiyhdistys saadaan aikaan, kuuluipa hän yhdistykseen tai ei. Helppous saada yhdistyksestä rahaa yllyttää nimittäin maaomaisuuden ostoon. Ruotsissa on tällainen spekulaatio hypoteekkiyhdistysten perustamisen seurauksena saavuttanut uskomattoman tason ja saattanut jo monen yksityisen perikatoon. Tämä on välttämätön paha, joka seuraa hyvää hanketta. Kuitenkin on niin, että mitä yksi tällä tavoin menettää, siinä toinen voittaa. Pahin haittavaikutus on, että maa kädestä käteen kulkiessaan pikemminkin huononee kuin paranee. Itse liikaspekulaatiolla on välttämättä aikansa ja rajansa. Pysyvä tulos kuitenkin on, että maan arvo kasvaa, kasvaa siinä määrin kuin hypoteekkilainan korko on pieni. Kun rahakorko on pieni, nousee tavaran hinta, ja päinvastoin.

Yksityispankkien setelinanto tarjoaa vastaavasti mahdollisuuden lisääntyneeseen spekulaatioon ja yleensäkin kalliimpiin tavaroiden hintoihin. Tämäkin ilmiö on välttämättä yhteydessä koron pienenemiseen. Korko putoaa, kun rahaa on runsaasti.

Mainittuja hypoteekkiyhdistysten perustamista seuraavia haittoja silmällä pitäen on luonnollisesti sitä parempi, mitä pienemmäksi omaisuuden arvo kiinnityksessä arvioidaan ja mitä pienempi laina sitä vastaan annetaan. Silloin on velkaantuneen nimittäin vaikeampi muuttaa velkansa ja hankkia tilaisuus ottaa uutta velkaa; ja ostaja saa halpaa korkoa vastaan pienemmän osan kauppasummasta.

Ehdotus ohjesäännöksi sisältää hieman mystisen säännöksen pykälän 19 momentissa 1. Siinä säädetään etuoikeus lainoille, ”jotka johtokunta voi käyttää lainanottajan muille annettujen velkasitoumusten lunastamiseen”.

Tämä näyttää todellakin siltä kuin yhdistyksellä olisi jotakin erityistä etua siitä, että se lunastaa osakkaittensa muille antamia velkakirjoja, tai ainakin, että yhdistyksen ensisijainen tarkoitus olisi muuntaa osakkaittensa velkoja.

Voidaan hyvin ymmärtää, että tarkoitus on seuraava: osakkaalla on ennestään omaisuutensa kiinnitettynä; hänen täytyy vapauttaa se kiinnityksestä; tämä tapahtuu niin, että hän ottaa jossakin lyhytaikaista lainaa, takuita vastaan tai ilman; ja kun hän on ehtinyt jättää yhdistykselle kiinnityksen, sitoutuu yhdistys maksamaan tuon hänen tekemänsä lainan. Varsin vähäinen ei liene niiden osakkaiden määrä, jotka ovat siinä tilanteessa, että heidän maansa on ennestään kiinnitettynä. Yhdistys auttaa nyt heitä muuntamaan velkansa siten, että he neljänkymmenen vuoden kuluttua ovat velattomia, koska velka on vähentynyt vuosittain tämän ajan kuluessa. Tämä voi ehkä tapahtua maksamalla korkoa saman verran kuin mitä maanomistaja on aiemminkin tottunut maksamaan, ilman että hän tällä tavoin on saanut velkaansa vähenemään. Hyvä tarkoitus on tällä epäilemättä saavutettu. Maa tulee vähitellen velattomaksi. Mutta kun sama rahamäärä on maksettava vuosittain aina 41. vuoteen asti, ei maanomistajalla tuona aikana ole kopeekkaakaan enempää kuin aiemmin käytettäväksi maansa parantamiseen.

On kohtuullista kysyä: onko tämä hypoteekkiyhdistyksen tarkoitus? Ohjesäännön mukaan näin voi todellakin olla. Sen ensimmäisessä pykälässä sanotaan nimittäin yhdistyksen tarkoituksen olevan vain hankkia maanomistajille kuoletuslainaa, ilman että puututaan lainan käyttötarkoitukseen. Yleiseen mielipiteeseen taas on juurtunut käsitys, jonka mukaan saadut rahat pitäisi käyttää maanviljelyksen kohentamiseen. Totta toki on, että myös aiemmin velaton yhdistyksen osakas voi käyttää sen kautta saamansa lainan mihin tahansa tarkoitukseen hän hyväksi näkee. Yhdistyksellä ei ole mitään takuita, että hän käyttää sen uudisviljelyyn, kuivatuksiin jne. Mutta hänellä on kuitenkin valinnan vapaus, kun taas se, jonka velat yhdistys muuntaa, ei mitenkään voi käyttää rahojaan sellaisiin tarkoituksiin ennen kuin neljänkymmenen vuoden kuluttua, jolloin hänellä on vapaasti käytettävissään vuotuista maksua vastaava rahamäärä. Siksi näyttäisi olevan yleisen edun mukaista, että sillä, joka voi käyttää rahat houkuttelemaan esiin suurempia satoja Suomen maaperästä, pitäisi olla etuoikeus lainaan häneen nähden, joka ei voi tehdä niin.

Voidaan sanoa: se, jonka maa on kiinnitettynä, on jo käyttänyt tätä kiinnitystä vastaavat varat maanviljelyksensä parantamiseen. Mutta jokainen olot tunteva tietää, että näin ovat asiat maassamme vain poikkeustapauksissa. Useimmat kiinnitykset on tehty ostosummaa varten, toiset myöhemmin syntyneet kulutusvelkoja varten. Talonpoika ei koskaan velkaannu muiden hankkeiden takia kuin suonviljelyksen, johon häntä kannustavat siihen tarkoitukseen annetut julkiset lainat. Ja kokemus on, että talonpoika, joka todella käyttää saadut rahat sellaiseen uudisviljelykseen, huolehtii myös velan nopeasta takaisinmaksusta; kun taas ne, joiden on ollut pakko ottaa uutta lainaa maksaakseen vanhan, ja jotka siten ovat velkaantuneet, osoittavat juuri tällä tavoin, ettei velkaantuminen ole tapahtunut tuotannon lisäystä varten. Yleensäkin voitaneen olettaa, että jokaisen maatalouteen sijoitetun liikepääoman pitäisi viimeistään kymmenkunta vuotta myöhemmin olla siitä vapautunut, niin pääoman kuin korkojenkin osalta. Sanotaan, että uudisviljelyksessä irtain pääoma muuttuu kiinteäksi. Mutta siihen sijoitettu työ on arvoltaan suurempi kuin työkustannukset. Ne kustannukset taas pitäisi saada muutaman sadon avulla vapautetuiksi; ja se kiinteä pääoma, joka uudisviljelyksessä on syntynyt ja nostanut maan hintaa, on kyseisen työn kustannukset ylittävä arvo. Seisova, kiinnitetty velka ei siksi yleensä ole peräisin tuotannon lisäyksestä; ja silloin kun niin on, täytyy se lisääntyneen sadon ansiosta voida kuolettaa verrattain lyhyessä ajassa. Niinpä katsomme, että maamme viljelys ei suinkaan häviä siinä, että poistetaan mainittujen velallisten etuoikeus hypoteekkilainaan velattomiin nähden. Mutta ymmärrämme hyvin, että sellainen ohjesäännön muutos tulee herättämään paljon vastustusta. Velkaantuneille maanviljelijöille on nimittäin tärkeämpää saada velkansa muunnetuiksi tai vakautetuiksi, kuin velattomien joukolle saada lainaa uusia hankkeita varten. Jälkimmäisten vähäisempi into johtuu siitä, että heiltä puuttuu käsitys hyödystä, joka koituu lisääntyneestä liikepääomasta, sekä tavasta, jolla sitä voidaan edullisesti käyttää. Kuitenkin näyttää siltä, että missä sellaiseen käyttöön on halua, pitäisi yhdistyksen sitä kannustaa.

Meidän on syytä tuoda ilmi, että kyseinen etuoikeus on voimassa niiden lainojen välillä, ”joista päätetään samassa neljännesvuosikokouksessa”. Tämä muuttaa asiaa jonkin verran. Jos yhdistys ei voi tyydyttää kaikkia lainanhakijoita lainoista päätettäessä, niin vahvistetuilla lainoilla on, vaikka niitä ei voitaisi ”käyttää lainanottajan muille tekemien velkasitoumusten lunastamiseen”, etuoikeus niihin lainoihin nähden, joista päätetään johtokunnan seuraavassa ja sitä seuraavissa neljännesvuosikokouksissa. Mutta jos tällä tavoin saadaan myös lainoja, jotka voivat edistää maanviljelyksen kohentamista, niin yhdistyksen varat on kuitenkin aina ensi sijassa säästetty osakkaiden vanhojen velkojen muuntamiseen.

Jos nyt kyseistä sääntöä ei olisi, ei kukaan muuntaisi yhdistyksessä velkojaan, ennen kuin on käynyt ilmi, että yhdistyksellä on niin paljon rahaa, että mikään odotusaika ei tule kysymykseen, vaan rahat saadaan heti kun asiakirjat ovat kunnossa. Lainat tulisivat silloin, mikäli rahaa on vähemmän saatavissa, päinvastoin ensi sijassa niiden osalle, jotka voivat sijoittaa rahat maanviljelyksen laajentamiseen ja parantamiseen. Mutta vaikka nyt yhdistyksen ohjesääntö suosisikin sellaista rahojen käyttöä, sen sijaan että se estää sitä, kuinka monta maanviljelijää tässä maassa on, joilla on riittävästi näkemystä jotta he voisivat omassa maataloudessaan käyttää hyödyllisesti saamansa lainan?

Asia on todella vakava, ja moni tulee epäilemättä tarjotun tilaisuuden houkuttelemana ottamaan lainan, jonka käyttö on enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyä rahaa. Sellaista voi tapahtua niissäkin maissa, joissa on runsaammin tietoa ja joissa on enemmän tilaisuuksia oppia muiden esimerkistä kuin mitä tässä maassa on. Suonviljelys on kuitenkin täällä jo yleisesti tunnettu keino edistää maanviljelystä; mutta valitettavasti myös tältä osin ollaan varsin yleisesti vailla oikeaa menetelmää, niin että viljelyskäyttöön otettu maa tehdään jatkuvasti polttamalla pitemmän aikaa jatkuvaan viljelyyn kelvottomaksi.

Niinikään tulee käymään niin, että moni käyttää saadut varat ensi sijassa oman maanviljelyksensä laajentamiseen. Tämä tapahtuu sitäkin helpommin, kun siirtyminen intensiivisempään viljelytapaan vaatii enemmän tietoa. Mutta kun yritystä laajennetaan, tarvitsee omistaja myös suuremman käyttöpääoman, koska vuotuiset työkustannukset kasvavat. Myös maataloudessa voi tällä tavoin tapahtua liikaspekulaatiota, joskaan sen tuotteet eivät tässä maassa jää myymättä. Se joka ei ole ajatellut mistä tämä käyttöpääoman lisäys saadaan, menettää sen puutteessa viljelykseen sijoitetun pääoman hedelmän.

Olemme maininneet nämä seikat muistuttaaksemme siitä, miten välttämätöntä on, että suunnitelluista maanviljelyskouluista tehdään totta, ja että yleensäkin opetusta maanviljelyksen parantamiseksi annetaan voimaperäisesti, mikäli halutaan, että hypoteekkiyhdistys voi saada aikaan kaiken sen hyvän jolle sen toiminta on omistettu. On osoittautunut, että myös perustettujen maatalousseurojen vaikutus jää vähäiseksi, jollei hallitus tue niiden vaivannäköä määrärahoin. Mitä taas tulee mahdollisuuksiin saada lisää käyttöpääomaa, on helppo nähdä, että yksityispankkien pitäisi tällä kohden osoittautua hyödyllisiksi niin maanviljelykselle kuin kaikille muillekin elinkeinoille. Mutta Suomessa, jossa maa on jaettuna pieniin tiluksiin ja on talonpojan omistuksessa, on asia kuitenkin toisin kuin useissa muissa maissa. Rahvaalle tulee näet aina olemaan vaikeaa saada sellaista henkilökohtaista luottoa, että yksityispankissa otettaisiin vastaan heidän nimellään varustettuja papereita. Yhtä vähän voi talonpoika saada yksityispankissa lainaa pienillä viljamäärillään. Suurempi tilanomistaja, maata omistava herrasmies, voi toki hyötyä yksityispankeista, mutta maanviljelijöiden suurelle joukolle ne jäävät väistämättä verrattain hyödyttömiksi.

Tässä kysymyksessä on hra B. jälleen ottanut tuulesta temmatun aiheen polemisoida – ei tätä lehteä vastaan, sillä tietyt nuoret herrat2 eivät koskaan noudata tavallista tapaa, vaan – allekirjoittanutta vastaan, joka hra B:n mukaan on kuulemma väittänyt jotain ”yksinkertaista, kohtuutonta, mahdotonta”, niin, tarkoitukseltaan ”rikollista”.

Muuan vanha mies lähetti toimitukseen artikkelin, jonka otsikko oli ”Suomen maanviljelys”, pyytäen että se otettaisiin lehteen. Emme katsoneet, että siitä tulisi kieltäytyä, joskin artikkelin sisältämä ehdotus hypoteekkipankiksi oli mielestämme yksityiskohdissa virheellinen. Niinpä me, niin lievin sanankääntein kuin kävi päinsä, esitimme sitä kohtaan varauksia, osoittaen sen puutteet. Olisi voinut luulla, että sellaisen ehdotuksen olisi katsottu yksityiskohdissaan tuomitsevan itse itsensä. Mutta hra B:lle, joka myös taistelee sellaisia väittämiä ja mielipiteitä vastaan, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt eikä kuullut, näyttää se olleen tervetullut tilaisuus, joka antoi hänelle ilon saattaa allekirjoittanut siitä vastuulliseksi ja tuoda päivänvaloon minun mielipiteitteni yksinkertaisuus ja rikollisuus.

Hra B. ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. Muuan nimimerkki E. B., jolla oli siihen sama erinomainen aihe, ja jonka herjauksiin, silloinkin kun ne sisälsivät solvauksia allekirjoittaneen yksityiselämää kohtaan, vastasimme halveksivalla hiljaisuudella, oli aikaisemmin samassa asiassa antanut valonsa loistaa Åbo Underrättelser -lehdessä, joskin – minkä kuitenkin tunnustamme – oikeudenmukaisemmassa tarkoituksessa kuin hra B. ehdotustamme vastaan esittämässään huomautuksessa. Hra B. puhuu ”Litteraturbladetin puoltamasta ehdotuksesta. Sillä tavoin hän käsittää perustellun sitä kohtaan esittämämme varauksen sen kaikilta osilta.

Mutta ”kaikesta tästä huolimatta” olemme suositelleet tuon kirjoittajan artikkelia lukijoittemme huomion kohteeksi. Näin tapahtui, koska sen tarkoitus oli mielestämme varteenotettava. Kirjoittaja ei halua mitään varsinaista hypoteekkiyhdistystä, jonka välityksellä osakkaat saisivat seisovia kuoletuslainoja, vaan pankin, jossa osakkailla olisi luotto-oikeus tiettyyn määrään asti siitä vakuudesta, jonka he ovat asettaneet. Hän haluaa, että tämä vakuus koostuisi kiinnityksistä. Edelleen hän haluaa, että pankin tulee saada laskea liikkeelle seteleitä tiettyyn määrään asti, mutta myös että se hankkii näitä kiinnityksiä vastaan metallirahalainan, jota säilytetään pankissa perusrahastona liikkeelle laskettujen seteleiden lunastamista varten.

Kaikki tämä ansaitsee itse asiassa tulla harkituksi, kun kysymys on halvan lyhytaikaisen luoton hankkimisesta maanomistajille – luoton, jota he tuskin voisivat saada tavallisissa yksityispankeissa.

Hra B. huomauttaa kirjoittajan sanovan, että pankki ”saa” ottaa lainaa kovana rahana, ei että niin tulee tapahtumaan. Tämä huomautus todistaa vain innosta tehdä huomautuksia. Jokaiselle lukijalle on näet selvää, että kirjoittajan yhdeksän kohtaa, jotka hän esittää pankin organisaation perustaksi, toimisivat sellaisina, vaikka kirjoittaja on antanut niille toimiluvan muodon, jonka hallituksen toivotaan myöntävän, mistä johtuen hän sanoo: 2:ksi ”Armollinen lupa setelinantoon”, 3:ksi ”Rahasto saa ottaa lainaa” jne.

Olemme esittäneet varaukset kaikkia niitä ehdotuksen yksityiskohtia vastaan, jotka koskevat luotto-oikeutta ja setelinannon määrää suhteessa kiinnityksiin. Lukijan huomion ansaitsi mielestämme yleinen tarkoitus, ja niin uskomme edelleenkin.

Jos esimerkiksi asetetaan kiinnityksiä maaomaisuuteen, niillä perusteilla jotka on omaksuttu ehdotuksessa hypoteekkiyhdistyksen ohjesäännöksi, ja niiden arviointiarvo nousee kolmeen miljoonaan, ja jos tätä vakuutta vastaan otetaan 1 miljoonan laina, ja jos tämä laina metallirahana ja Suomen Pankin seteleinä tehdään peruspääomaksi setelinannolle, jonka määräksi säädetään esim. korkeintaan kaksi kertaa niin paljon eli 2 miljoonaa, ja jos lopuksi nämä setelit lainataan lyhyeksi ajaksi ainoastaan pankin osakkaille kahteen kolmasosaan näiden kiinnitysten arvosta – niin sellainen pankki on vakuuksiensa suhteen täysin komitean esittämien yksityispankkien veroinen.

Sellainen maanviljelyspankki voi antolainauksissaan luonnollisesti pitäytyä kaikkeen lainanottajan omaisuuteen, minkä lisäksi sillä on vielä vakuutenaan kiinnitys hänen kiinteistöönsä. Kriisin sattuessa se pystyy paljon paremmin kuin mainitut yksityispankit lunastamaan seteleitään. Sen voisi sallia esim. pitävän puolet peruspääomastaan valtion obligaatioina, jolloin se olisi vasta samassa asemassa noiden pankkien kanssa.

Yksi kirjoittajan monista ehdotuksen yksityiskohdissa tekemistä virheistä on, että lainan pitää hänen mielestään olla kuoletuslaina. Tästä olisi seurauksena, että peruspääoma vähenisi vuosi vuodelta, jolloin pitäisi poistaa kierrosta esim. kaksinkertainen määrä seteleitä, ja antolainaus näin ollen vähenisi. Sitä vastoin on hänen vaatimuksensa, että pankki ei saisi laskea liikkeelle arvomäärältään pienempiä kuin 10 ruplan seteleitä, paljon viisaampi kuin komitean, joka myöntyy siihen, että yksityispankki saa laskea liikkeelle 1, 3 ja 5 ruplan seteleitä.

Laina tulisi antaa obligaatioita vastaan, jotka asetetaan määräajaksi, esim. 9 vuodeksi. Jos se nostetaan vähitellen, esim. 1/5 vuosittain, tapahtuu myös takaisinmaksu samassa järjestyksessä. Jos lainanantajat nyt haluavat vaihtaa obligaationsa uusiin obligaatioihin, joilla on sama määräaika, niin se käy päinsä; muutoin on vastaava uusi laina otettava uusista käsistä. Myös lyhytaikaisia talletuksia, yhdestä viiteen vuoteen, voitaisiin ottaa niin, että ne muodostavat pienehkön osan tarvittavasta rahamäärästä, sen mukaan, miten eri lainaustapojen ehdot kulloinkin ovat edulliset. Jos pankki ei tällä tavoin pysty pitämään peruspääomaansa tasan säädetyssä määrässä, on tästä ainoastaan seurauksena, että osakkaat saavat vähemmän lainaa, jolloin osa pankin seteleistä poistetaan käytöstä.

Mutta mitä etua olisi sellaisesta pankkilaitoksesta? Niin, vaikka laina maksaisi 5 prosenttia, voitaisiin rahat antaa lainaksi ankarasti ottaen 2 ¾ prosentin korolla, josta ¼ prosenttia on laskettu hallintokuluille yms. Mutta varmasti käy niin, että koko lainaksi otettu rahamäärä ei ole jatkuvasti antolainattuna ja korkoa tuottamassa. Olkoon niin, että jatkuvaa korkoa voi laskea vain kolmelle neljäsosalle siitä. Antolainauskorko on tällöin noin 3 ¾ prosenttia. Ei ole tarpeen selittää, mitä etua maanviljelykselle olisi siitä, että pankista on aina saatavissa lainaa niin pientä prosenttia vastaan.

Vaikka pankki ei lainkaan olisi oikeutettu laskemaan liikkeelle seteleitä, jolloin antolainauskorko olisi jonkin verran ottolainauskorkoa korkeampi, olisi sellainen pankki kuitenkin hyvä työ sille suurelle maanviljelijöitten joukolle, joka ei voi saada lainaa tavallisesta yksityispankista. Heidän on nyt pakko osittain lainata velkakirjalla, usein ylimääräistä hyvitystä vastaan, osittain ottaa ennakkoa kauppiaalta, osittain lainata pitäjänmakasiinista; ja kaikki nämä lainausmenetelmät ovat kalliita. Mutta on toki kohtuullista, että maanviljelijä saa saman oikeuden saada tuloja setelinannosta kuin yksityispankkien osakkaat, ja heidän joukkoonsahan ei, syistä joita ei tarvitse laajemmin selvittää, talonpoika useinkaan voi lukeutua. Myöskään herraluokan maanomistajista ei kovinkaan suurella osalla liene tilaisuutta maksaa käteisenä yksityispankin peruspääomarahastoon yhtä kolmasosaa siitä määrästä, jonka hän antaa siihen maaomaisuutensa kiinnityksenä.

Kirjoittaja olettaa, että antolainaus tapahtuu luottotiliä käyttäen, siten että lainat ja lyhennykset merkitään tilille. Jos niin tehdään, ei se liene mikään vaara pankin olemassaololle, kunhan vain maksut todella tulevat tilille eikä laina jää seisovaksi. Pankin johtokunnalla tulisi luonnollisesti olla oikeus tietyn ajan kuluttua panna lainasaatavansa hakuun ja kieltäytyä antamasta osakkaalle uutta lainaa. Hieman vaikeuksia voi tulla siitä, että sellaisesta kieltäytymisestä on seurauksena osakkaan eroaminen yhdistyksestä. Ne voitaisiin estää siten, ettei kiinnitystä voi palauttaa ennen kuin on tullut uusia osakkaita, niin ettei kiinnitysten määrä koskaan vähene. Saman ehdon tulisi olla voimassa, jos joku osakas muuten haluaa erota yhdistyksestä. Kirjoittaja ehdottaa 50 vuoden valtalupaa, mikä on kyllä liian pitkä aika.

Emme ole ottaneet esille tätä kysymystä ainoastaan osoittaaksemme mainitun kirjoittajan esityksen pohjalla olevan enemmän järkeä kuin mitä hra B. on osoittanut arvostellessaan täysin tarpeettomasti sen yksityiskohtia, ja että emme ole menetelleet ihan niin yksinkertaisesti ja rikollisesti kuin hän väittää, kun hylätessämme tuon yksityiskohdan samalla siitä huolimatta katsoimme ehdotuksen ansaitsevan ajattelevien lukijain huomion. Opinnot ovat hyvä asia, ja on ansiokasta tehdä lukijoille tunnetuksi se mitä muissa maissa on ajateltu ja tehty. Mutta niinkin voi käydä, että käytännön miehet, joilla on pitkä elämänkokemus, käsittävät maan tarpeet paremmin kuin kaikkein oppineimmat. Oma arvonsa on myös sillä, että ihminen ajattelee itse eikä ainoastaan toimi astiana kaikenlaisille opituille väittämille.

Tärkein syy palata tuohon ehdotukseen on se, että uskomme sen perusajatuksen hieman muunneltuna olevan vieläkin enemmän omaksumisen arvoinen.

Jos nimittäin sellainen maanviljelyspankki antaisi luottolainaa ainoastaan rajoitetun määrän, mutta antaisi sen sijaan maanviljelijälle tilaisuuden antaa lainan pantiksi viljansa, olisi sillä epäilemättä vieläkin edullisempi vaikutus.

Kauppias voi panna tiettyjä tavaroita varastoon ja päästä siten maksamasta tullia ennen kuin hän ottaa ne sieltä ulos myyntiä varten. Tehtailija voi kiinnittää sekä raaka-aineen että valmisteen, sahanomistaja niin tukit kuin laudatkin. Maanviljelijä on ainoa, joka voi lainaa saadakseen ainoastaan kiinnittää kiinteistönsä. Saadakseen muulla tavalla rahaa täytyy hänen myydä viljaansa miten surkeaan hintaan tahansa. Niin, on varsin yleistä, että hän myy syksyllä ostaakseen sitten kalliimmin takaisin keväällä, kun hän on talven aikana ehtinyt ansaita rahaan metsäntuotteille tai muulla tavalla. Hänen vaikea asemansa ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Olemme kuulleet asiaa ymmärtävien maanviljelijöiden epäilevän, missä määrin hypoteekkiyhdistys ainakaan alkuvaiheessa voisi edistää maanviljelystä maassamme. Mutta emme ole kuulleet kenenkään epäilevän, etteikö tilaisuus saada edullista lyhytaikaista lainaa ja etenkin mahdollisuus antaa lainan pantiksi viljaa voisi raivata pois olennaisen esteen maanviljelijän aseman kohentumiselta, toisin sanoen etteikö se antaisi hänelle voimallista apua hänen taloudellisessa ahdinkotilassaan.

Vakaa käsityksemme on, että pankki voisi yllä esitetyin perustein antaa senkaltaisia lainoja. Kun siten lainat hypoteekkia vastaan muodostaisivat suurimman osan sen antolainaustoiminnasta, tarvittaisiin sen setelinantoa varten luonnollisesti pienempi kiinnitysmäärä. Jos yksityispankki lainaisi viljaa vastaan, voisi niin tapahtua vain siten, että tavara asetettaisiin esivallan sinetin alle. Mutta kun yhdistys antaa sellaisia lainoja osakkailleen, riittäisi, että jokaisella paikkakunnalla valitaan luottamusta nauttiva mies, joka todistaa, että omistajalla on tuo tavara ja että hänellä on avain vilja-aittaansa – tai noudatettaisiin jotain muuta menetelmää, jolloin viranomaisen toimia ei tarvittaisi ja vältyttäisiin kustannuserältä, joka pienien lainojen ja pienien tavaraerien ollessa kyseessä muodostuisi raskaaksi.

Ei olisi mahdotonta perustaa hypoteekkiyhdistyksen sisällä erityistä rahastoa ja erityistä pankkitoimintaa tätä tarkoitusta varten. Sellaista ehdotusta vastaan voidaan toki heitellä joitakin fraaseja ”maan rahaksi lyömisen” haitallisuudesta ym. Mutta jos niin käy, niin ainakin on syytä olla johdonmukainen eikä myöskään puoltaa kiinteistöjen kiinnittämisen varaan perustuvia setelinantoa harjoittavia yksityispankkeja. Nekin lyövät nimittäin maata ja rakennuksia rahaksi, ja Suomen Pankki lyö maata rahaksi samalla lailla antaessaan luotto-oikeuden kiinteistön kiinnitystä vastaan. Ei voida myöskään huomauttaa, että sellaisessa yksityispankissa olisi sama kiinnitys vakuutena toisaalta pankin lainaksi ottamalle käteisrahastolle ja toisaalta sen antolainauksille sekä sen seteleille. Sillä niin kauan kuin käteisrahastoon ei kajota, on se itsessään lainanoton vakuus, ja ainoastaan kunakin ajankohtana erääntyneen koron vakuutena on kiinnitetty maa, nimittäin se kiinnitetyn määrän kolmasosa, joka ylittää jokaisen kiinnityksenantajan luotto-oikeuden. Jos merkittävä osa lainasta annetaan viljahypoteekkia vastaan, niin esimerkiksi 2/3–3/4 kiinnitetystä määrästä muodostaa kyseisen koronmaksun vakuuden.

On ymmärrettävää, että peruspääoma voidaan tallentaa verokamariin, että pankin toiminta asetetaan hallituksen valvonnan alaisuuteen ja että muuten annetaan kaikki ne yleistä turvallisuutta koskevat määräykset, jotka yleensäkin katsotaan välttämättömiksi seteleitä liikkeelle laskeville pankeille. Näin tulisi myös, jos katsotaan tarpeelliseksi rajoittaa setelinantoa tiettyyn määrään, kiinnitysten, peruspääoman ja antolainausten määrät määrätä sen mukaan.

Yleensäkään emme tietenkään anna mitään painoa esimerkkeinä annetuille yksityiskohtaisille määräyksille. Meille on pääasia ollut yrittää osoittaa, että maan kiinnityksen varaan perustuva, seteleitä liikkeelle laskeva pankki voi tarjota samat vakuudet kuin ehdotetut yksityispankit, ja että jos sellaisen antolainaus tapahtuu ainoastaan maanviljelijöille, jotka ovat siinä edunsaajina, antaa tämä varmuuden siitä, että se on maalle hyödyksi, ilman että se altistuu liian pitkäaikaisen luoton vaaroille. Blankoluotto ei siinä voi tulla kysymykseen.

Palaamme ehdotettuun hypoteekkiyhdistykseen, käsitelläksemme kysymystä, joka on tietyillä tahoilla herättänyt pelkoja, nimittäin että yhdistys, ei ainoastaan mahdollisesti vaan myös luultavasti, saattaisi itsensä ja koko maan velkaan ulkomaalaiselle. Ehdotus ohjesäännöksi mainitsee tämän mahdollisuutena, ja hallitukselta on anottava erityistä lupaa, jos yhdistys katsoo aiheelliseksi ottaa ulkomaista lainaa.

Mitä tulee kysymykseen yleisesti, on toki selvää, että maan kannalta on edullista hankkia ulkomaista rahaa, jos sen käytöstä on täällä hyötyä. Tätä voidaan epäillä yhtä vähän kuin sitä, että yksityishenkilö rikastuu lainaamalla rahaa, mikäli hän hankkii siitä suurempaa korkoa kuin mitä hän itse maksaa.

Jos maassa ei ole vapaata rahaa, täytyy luonnollisesti ottaa ulkomaista lainaa, jotta yhdistys voisi syntyä. Jos sitä on, mutta se antaa muualla lainattuna suurempaa korkoa kuin mitä yhdistys pystyy tarjoamaan, on asia samoin.

Jos nyt ulkomailta lainataan halvempaan korkoon kuin mitä kotimaassa vaaditaan, voi tästä olla seurauksena korkokannan lasku maassa. Näin kävisi, jos hankittaisiin niin suuri rahamäärä, ettei se heti löytäisi paikkaansa tuottavissa elinkeinoissa. Jos nyt, niin kuin näyttää, yhdistyksen rahat käytettäisiin suureksi osaksi vanhojen lainojen muuntamiseen, tulevat näihin sidotut varat nyt vapaasti lainanantajien käyttöön, ja lisääntynyt vapaan rahan saanti lieventää epäilemättä myös lainansaannin ehtoja. Mutta tästä lienee vielä pitkä matka siihen, että korkokanta voi maassa merkittävässä määrin laskea. Eikä siinä itsessään olisi mitään pahaa. Maalle ei ole mitään hyötyä siitä, että toimeton kapitalisti pitää rahoillaan korkeaa korkoa, vaan siitä, että edullinen korko edistää elinkeinojen kohentumista.

Jos taas ulkomailta hankitut rahat todella käytettäisiin maanviljelykseen, menisivät ne maanomistajan kädestä lähinnä työläisen käteen. Työläinen säästää vähän, hän käyttää suurimman osan toisaalta kotimaisten ja toisaalta ulkomaisten tuotteiden kulutukseen. Niinpä on näköpiirissä, että ulkomaanlaina tässä tapauksessa lisää tuontia, eikä raha siis, niin kuin sanotaan, pysy maassa. Mutta mitään menetyksiä tästä ei voi koitua. Sillä se työ, joka tuolla rahalla on maksettu, on saanut aikaan peltojen, niittyjen yms. muodossa pääoman, jonka tuotto ensin maksaa otetun lainan ja sitten edelleen lisää kansallisvarallisuutta. Ulkomaanlainan moittiminen sillä perusteella, että se omalta osaltaan lisää kulutusta ja tuontia, on siis vailla perusteita. Rahan arvo pysyy maassa korkoa tuottavan pääoman muodossa, ja lisääntynyt kulutus, joka vastaa tehtyä työtä, ei voi köyhdyttää maata.

Että lainan korko menee pois maasta, ei myöskään voi olla mikään menetys, niin kauan kuin lainan käytöstä tuleva tuotto antaa lisää korkoa, joka koituu maan hyväksi. Ilman lainaa tätä tuottoa ei olisi ollut. On selvää, että hypoteekkiyhdistys ottaa mieluummin lainaa maan sisällä, jos se saadaan halvempaan korkoon. Mutta jos kotimaisten kapitalistien rahat voidaan edullisemmin lainata muille, niin on päivänselvää, että maa voittaa, jos korkeampi korko maksetaan sen omille rahoille ja matalampi ulkomaisille.

Siellä missä, kuten tässä maassa, on joukko valtion arvopapereita, joita otetaan vastaan perinnässä ja pankkien kassoilla, käy pakostakin niin, että kotimaisen lainan yhteydessä osa näistä papereista menee valtion kassaan, koska yhdistyksen on tarjottava korkeampaa korkoa. Siksi voi toki käydä niinkin, että on valtion kassan kannalta edullisempaa, että yhdistys ottaa ulkomaista lainaa.

Muuten on kotimaisilla kapitalisteilla mitä suurin kannuste lainata yhdistykselle, jos samaan aikaan syntyy yksityispankkeja ja jos yhdistyksen obligaatiot otetaan niissä vakuuksiksi siinä missä muutkin kiinnitykset. Se joka lainaa yhdistykselle esimerkiksi 750 ruplaa 4 ½ prosentin korkoon, voi saamallaan obligaatiolla ryhtyä yksityispankin osakkaaksi edellyttäen, että hän sen lisäksi maksaa sille 250 ruplaa. Hän voi tällöin saada yksityispankissa obligaatiolleen vielä 4 prosenttia lisää tai enemmänkin, in summa [kaikkiaan] 8 prosenttia. Kun valtion arvopapereita voidaan käyttää samalla tavalla, osoittaa tämä, mikä helpotus yksityispankkien olemassaolosta täytyy olla kotimaisten valtionlainojen saannille, ja kuinka ne välttämättä vaikuttavat siten, että valtio voi hankkia sellaisia lainoja edullisemmin ehdoin kuin muutoin.

 

III

Toistaiseksi kuuluvat kuitenkin tässä maassa niin yksityispankit kuin hypoteekkiyhdistyksetkin unien maailmaan.

On nimittäin kerrassaan mahdotonta perustaa täällä yksityispankki niin, että se on velvoitettu lunastamaan setelinsä metallirahalla tai Suomen Pankin setelirahalla.

Yksityispankin täytyy nimittäin vastaanottaa antolainaustensa, diskontattujen vekseleittensä ym. maksuna venäläisiä seteleitä. Kuinka se voidaan siis velvoittaa maksamaan velkansa suomalaisilla seteleillä – puhumattakaan metallirahasta, jota ei ole.

Jos taas yksityispankin sallittaisiin lunastaa seteleitään venäläisellä rahalla, seuraa tästä välttämättä, että sen seteleitä ei juuri arvosteta. Sillä kukapa haluaisi vastaanottaa niitä, jos ei ole odotettavissa, että niistä saisi enempää kuin tietyt prosentit valuuttaa, eli niistä saa maksettuna vähemmän kuin sellaisen velkakirjan arvon.

Vielä huonommin on hypoteekkiyhdistyksen laita. Lainanantaja, joka on saanut sen obligaation, ei ole oikeutettu vaatimaan takaisin rahojaan ennen kuin obligaatio sattumoisin arvotaan lunastettavaksi. Nyt voi käydä niin, että tämä tapahtuu 40 vuoden 8 kuukauden kuluttua lainaamisesta. Obligaation haltija voi silloin saada maksuna venäläisiä seteleitä obligaation nimellisarvon verran. Mutta paljonko hänellä on silloin rahaa kädessään? Sitä lienee tarpeetonta yrittää arvailla.

Mutta olisiko Suomen Pankin seteleillä maksaminen turvallisempaa? Niistäkään ei voi sanoa niin kauas tulevaisuuteen katsottaessa mitään. Mutta varmaa on, että suomalaisen setelin arvo ei, niin kuin kokemus opettaa, nouse ja laske yhdessä venäläisen setelin kanssa. Tunnemme henkilöitä, jotka eivät koskaan heittäisi pois rahojaan niin epävarman tulevaisuuden varaan. Emmekä voi väittää, etteivätkö he menettelisi viisaasti, jos he jättävät niin tekemättä.

Jos Suomen Pankin seteli olisi ainoa maassa kelpaava, voisi pankin aseman ollessa erittäin hyvä hopeanvaihto tapahtua esteettä. Ja niin kauan kuin on voimassa se säädös, että pankki voi laskea liikkeelle seteleitä vain hieman enemmän kuin 100 prosenttia valuuttapääomastaan, täytyy sen setelin pysyä aivan hopean veroisena. Sitä ei myöskään uhkaa se varsinainen vaara, joka yleensä uhkaa valtionpankkeja. Suomen valtionkassalla ei ole laillista oikeutta ottaa lainaa pankilta, eli ei sen kummemmin kajota sen hopeavarastoon kuin myöskään lisätä omalla luotollaan setelikantaa. Uskomme myös vakaasti, että maan hallitus ei koskaan ryhtyisi sellaiseen turmiolliseen toimenpiteeseen. Maan säädyt eivät varmasti koskaan kieltäytyisi raivaamasta pois kaikkia valtionkassan ahdingon aiheuttajia, sen sijaan että antaisivat setelirahan menettää arvonsa ja maan joutua perikatoon. Ei siis syntyne mitään epäröintiä ottaa vastaan yksityispankin seteleitä tai hypoteekkiyhdistyksen obligaatioita, mikäli ne lunastetaan Suomen Pankin seteleillä.

Venäläinen seteli ei voi lainkaan menettää arvoaan sen takia, että se lakkaa olemasta laillinen maksuväline tässä maassa. Se on aina oleva yhtä käypä kuin nykyäänkin, joskin tuolloin sen arvo on oikea suhteessa suomalaiseen seteliin. Toisin sanoen: ero aikaisempaan verrattuna olisi vain se, että suomalainen seteli saa pitää oman oikean arvonsa. Jos niin ei tapahdu, niin tässä maassa laaditaan turhaan niin yksityispankkien kuin hypoteekkiyhdistystenkin ohjesääntöjä, ja luotto ei voi tulla teollisuuden avuksi, vaan se saa edelleen pysyä nykyisellä alkeellisella tasollaan.

J. V. S

 

 

  • 1. Viimeisimmän kauppakriisin yhteydessä Yhdysvalloissa ja Englannissa osoittautui, että pankit joutuivat sulkemaan ovensa enemmänkin siksi, että ne olivat kyvyttömiä maksamaan erääntyneitä talletuksia, kuin siksi, että ne eivät voineet lunastaa seteleitään, joiden määrä oli verrattain vähäinen. Muistutamme tässä siitä, mitä edellä on sanottu setelimäärän riippuvuudesta siitä, millaisia papereita diskontataan.
  • 2. Jos puhutaan julkaistusta kirjasta tai sanomalehteen lähetetystä artikkelista, voidaan nimen mainitseminen välttää vain monia ja pitkiä kiertoilmaisuja käyttäen. Mutta sitä, että varsinkin moittivassa polemiikissa ei suuntauduta sanoma- tai aikakauslehden vaan sen toimittajan nimeä vastaan, on kaikissa maissa pidetty kohtuuttomana, ellei taitamattomana. Edes jossain määrin herkkävaistoinen voi helposti kuvitella, miten vastenmielistä on olla vuosi toisensa jälkeen henkilökohtaisesti kaikkien loukattujen turhamaisuuksien sepitysten ja kiukun kohteena. Yhden ainoan kerran olemme painostuskeinona kääntyneet nimeä vastaan, lehden sijasta, ja lukeva yleisö tietää, mitä kiukkuisia ja yksinkertaisia purkauksia siitä seurasi.

Vertailu