Litteraturblad nro 11, marraskuu 1858: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Veteranen. Poetisk kalender. Utgifven till förmon för 1808 års medellösa krigare. H:fors 1858. [Veteraani. Runokalenteri. Julkaistu vuoden 1808 sodan varattomien sotureiden hyväksi. Helsinki 1858.]

 

On kohtuullista, että aloitamme tämän joulunalusnumeron joululahjoilla, ja kalenterista on jo tullut harvinainen joululahja.

Ilahduttavaa on myös kertoa, että harvinainen lahja on ulkonäöltään oikein kaunis. Suuria asioita ei voi kalenterilta odottaa. Tuollainen lahja on pikku juttu seurapiirikonserteille, joissa jo tunnetut kyvyt esiintyvät antaakseen kokonaisuudelle ryhtiä, ja aloittelijat ja vielä tuntemattomat saavat tilaisuuden ensimmäiseen yritykseensä yleisön edessä. Tuollaisen tilaisuuden julkinen kritiikki on melkeinpä kielletty. Varttuneemmat tietävät, että yleisö on kiitollinen heidän osallistumisestaan. Nuoremmat saavat itse koettaa kuulostella heidän esiintymisensä herättämää tunnelmaa. Jos kritiikki kantautuu kuultavaksi, sen täytyy omaksua tämän tunnelman sävy ja pikemmin vihjata kuin lausua ääneen oma arvionsa. Vasta pitemmän tuttavuuden jälkeen se voi ylistää merkittäviä ansioita ja huomauttaa pahimmista virheistä.

Vanhimpia tunnetuilla nimimerkeillä osallistuneita ovat Runeberg, Cygnaeus, Topelius, Törnegren, Lille, Lönnrot, Berndtson, von Qvanten. He ovat melkein kaikki niitä maan nimiä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ns. sidotusta tyylistä eli runomuodosta – ja silti ihme kyllä runsaus on niin suuri, että vielä muutamia tunnettuja ja myös hyvin tunnettuja puuttuu. Sellaisia ovat Stenbäck – ja kun myös suomen kieli on saanut kalenterissa sijaa, Ahlqvist, Kiljander ja Hannikainen – sekä nuoremmista useita.

Tiettyä kaihoa tuntien näkee koolla niin monta nimeä niistä, jotka kaksi– kolmekymmentä vuotta sitten lauloivat ensimmäiset laulunsa, täynnä nuoruuden iloa ja riemukkaita toiveita, mutta vastaavasti tuntee iloa nähdessään heidän esiintyvän uusien nimien jonossa, itse vielä runossa nuorina. Emme puhu Runebergistä, jolla jo kauan on ollut runoilijan ikuisen nuoruuden patentti. Mutta kun nimikirjaimiin katsomatta lukee siitä toisten varttuneempien kirjoittamia runoja, niistä tuskin ainoastakaan jää kaipaamaan todistetta nuoruudesta, eloisaa tunnetta ja mielikuvitusta; eikä ainakaan siinä huomaa heidän runojensa eroavan kokoelman muista. Myös kannattaa huomata, että etupäässä vanhat ovat innostuneet omistamaan ”Veteraanille” sisällöltään isänmaallisia runoja. Niinpä siinä luetaan paitsi Rbg:n [J. L. Runeberg] ”Sotilaspoikaa”, joka täydellä syyllä kuuluu kokoelmaan, F. C:n [F. Cygnaeus] runoja ”De sjuttio vid Demmin” ja ”Rosorna om Våren 1808”, T***:n [C. W. Törnegren] ”För femtio år” – kaikki kolme ihanan kauniita runoja, joihin vielä liittyvät F. B:n [F. Berndtson] ”Gregori Tigerstedt” ja Lll:n [B. O. Lille] ”Till en Finsk Veteran i Sverige”. Uusien nimikirjainten runoista samaan sävyyn liittyvät F. M:n [F. L. O. Mörtengren] ”Soldaten och Rekryten” ja –s –l:n [J. J. Wecksell] ”Åbo Slott”.

On rakasta niin monen vuoden jälkeen tavata jälleen nimimerkki Q. [E. v. Qvanten] kahden runon alta: ”De tre prinsessorna” ja ”Natalia” – neljäntenä. Edellinen runo on ”Första Romans”, katkelma pitemmästä runosta. Molemmissa runoissa on rakasta tavata jälleen se lahjakkuus, joka vuosikymmen takaperin niin lupaavasti esiintyi sen ajan kalentereissa. Ehkä edellinen runo on vähän pitkitetty; jälkimmäinen sitä vastoin on tietoisen taiteellisesti lopetettu.

Uusien nimimerkkien joukossa kunnostautuvat jo mainitut –s –l ja F. M. ja lähinnä molemmat mainitut runot Åbo Slott sekä Rekryten och Soldaten. Ensin mainitulta tekijältä kalenteri sisältää vielä viisi runoa, joista ”Tiggaren” erottuu valmiina ja huoliteltuna. Kaksi humoristiseksi tarkoitettua eivät ole toteutuneet yhtä hyvin. F. M:ltä on yhteensä neljä runoa, jotka kaikki todistavat myönteisesti runon ajatuksesta ja muodon hallinnasta. Uusia nimimerkkejä ovat myös O. D. [O. Donner] parilla onnistuneella Horatiuksen käännöksellä ja –s –n [J. A. v. Essen] parilla stroofilla ”till G”. Viimein kalenterissa on julkaisijan hra Laguksen (nimimerkki gl.) kolme runoa, joista ”Jord och Himmel” esittää erityisen kauniin ajatuksen. Kolmas, kalenterin viimeinen, on neljän runon sarja, osia pitemmästä ”dikt i tolf taflor, Olgerd af Lithauen”. On vähän huonosti harkittua kylvää fragmentteja sillä tavoin. Lukijan nautinto niistä jää pakosta aina vajaaksi, koska ne olisivat voineet saada oikean merkityksen vain kokonaisuudesta; ja vielä pahempaa on se, mitä kokemus opettaa, että runoilija menettää ilon runostaan tehdessään yleisöstä uskottunsa itse runoillessaan. Tosin se on kirjoittajan oma asia. Lukeva, runoutta rakastava yleisö on hänelle kiitoksen velkaa miellyttävästä joululahjasta. Epäilemättä sillä olisi omasta ansiostaan menestystä kirjakaupassa. Tuoton nopeutta voi vain lisätä sen tarkoitus, hankkia ropo vuoden 1808 veteraaneille.

 

Dikter H. C. F. Borgå 1858. [Runoja. G. C. F. Porvoo 1858.]

 

Tämä runovihko on ollut kirjakaupassa jo tovin ja useimmille lukijoillemme se lienee jo tuttu. Sen sisältämiä runoja ei ole määrältään vähän. Ne ovat myös osoitus yleensä jo kypsästä kyvystä. Yksinkertaisen, puhtaan tunteen vuodatuksina ne liikuttavat enimmäkseen puhtaasti subjektiivisen alalla. Niissä ilmenee tunteen hetkellinen tunnelma tai erillinen ajatus, jonka jokin tavattu kohde on houkutellut esiin.

Lienee ympäri maata tunnettu salaisuus, että nimimerkkiin kätkeytyy aiemmin näytelmistään kuuluisa naiskirjailija, muun muassa Ruotsissa ja täällä Suomessa niin usein esitetty ja pidetty ”På gröna lundin” tekijä [H. C. F. v. Numers]. Suomi voi iloita siitä että on saanut valloitetuksi tämän lahjakkaan naiskirjailijan naapurimaasta jonkinlaiseksi korvaukseksi niistä monista kyvyistä, jotka naapurimaa on vienyt meiltä riistäen isänmaalta kunnian heidän nimestään.

Uskoaksemme naisrunoilijalta ei pidä koskaan odottaa sattuvien ajatusten omintakeisuutta tai erityisen tunteen voimaa. Hänen asemansa naisena tekee luonnolliseksi sen, että hän ei voi ajatella vain runoa ja yleisöä vaan myös yleisöä ja naiskirjailijaa. Hänen täytyy panna mielikuvituksensa lennolle ja tunteensa kiihkolle kahleita, jotka mieskirjailijalle ovat tuntemattomia. Hänen täytyy myös välttää terävöittämästä ajatteluaan ja arvioimasta yhteiskunnan ja valtion objektiivisia oloja, historian tapahtumia ja historian henkilöitä. Hän ei myöskään voi antaa ajatuksensa laskeutua spekulaation syövereihin. Hän ei liioin voi mitenkään kuvitella itseään näissä oloissa mieheksi, joka niissä näkee elämänsä tarkoituksen, ei antaa niiden vaikuttaa, rakastaa tai inhota niitä, kiittää tai tuomita niin kuin mies. Hänen runojensa käsittämän alueen täytyy siksi tavallisissa oloissa jäädä melko rajalliseksi, ja silloin sen lisäksi, kuten edellä mainittiin, hänen mielikuvituksensa ja tunteenilmauksensa ovat sidottuja, hänen runojaan täytyy arvioida toisesta näkökulmasta kuin miesten. Kohteliaisuus ei ole pelkkää kohteliaisuutta vaan oikeudenmukaisuutta.

Meidän ei tarvitse lisätä, että kyseisten runojen laatu ei ole mitenkään erityisesti antanut aihetta näihin yleisiin mietelmiin. Mutta on varmasti ensimmäinen kerta, kun meillä tässä lehdessä on ollut ilo arvostella naiskäden tuottamia runoja. Kuten sanottua, juuri nämä runot ovat sitä, mitä ne voivat ja niiden pitää olla, puhtaan ja hienon tunteen vuodatuksia, jotka ilmaisevat monta aistikasta ajatusta eloisassa – joskaan ei rohkeassa – fantasian asussa. Kieli on puhdasta ja huoliteltua ja säettä on käsitelty taitavasti. Niiden joukossa on useita, joiden kauneus hyvinkin kestää kilpailun niiden kanssa, jotka luetaan lyriikan parhaisiin. Myöhemmin tarjoamme lukijalle muutamia maistiaisia.

Valitettavasti ei voi sanoa, että kustantaja olisi valmistanut kirjan mitenkään erityisen huolellisesti tai hyvällä maulla. Paperi on vain kelvollista; painojälki hyvin niukkaa, lisäksi himmeää ja kalpeaa. Painovirheitäkään ei puutu.

 

Suomalaisia uutelioita. Turussa 1858.

 

Suomenkielinen kirjallisuus ei ole jäänyt aivan osattomaksi joulupöydissä. Ensimmäistä kertaa on suomen kieli uskaltautunut kalenteriin. ”Veteraanissa” on nimittäin peräti kokonaista kaksi suomenkielistä runoa, käännös Hektorin ja Andromakheen jäähyväisistä Iliaasta, ja imitaatio ”Syksyllä”, molemmat Lönnrotin kirjoittamia. Vaikkakin se on runomuodossa melko vaatimatonta, niin suomen kielellä on tarjottavanaan novellivihko – ja siinä vähässä se on edellä kotimaista ruotsinkielistä kirjallisuutta.

Enemmän merkitsee se, että nämä novellit ovat tietääksemme yhtä poikkeusta lukuun ottamatta suomenkielisiä alkuperäiskirjoituksia, ja kaikkein eniten se, että enemmistö on lukukelpoista ja pari lajissaan erinomaista.

Viimeksi mainittuihin luemme novellin Kuinka kappalainen toimeen tulee. Se on osuva, luonteva ja tunnetulla runoilijan taidolla toteutettu kuvaus, joka vuoden mittaan on ollut luettavana Sanomia Turusta -lehdessä. Kertomuksessa on eeppistä hiljaisuutta ja kuvauksessa hienoutta, jota ei voi kylliksi kehua ja joka koskettaa enemmän kuin loistavimmat kuva- ja sanasäihkeet. Toinen kuvaus, Kuinka nuoresta vaimosta tuli kelpo ihminen, on aiemmin painettu julkaisussa ”Lukemisia Kansalle”, mutta se kannattaa hyvinkin säilyttää pysyvämmässä muodossa. Ansiotta ei ole kolmaskaan novelli, Kantele, vaikka se sattuu jo modernin raharomaanin alueelle. Luettaviin kuuluvat pari muuta, Kankuri sekä Pappi ja pahantekijä, käännetty tosi kertomus rovasti Arwidssonin seikkailuista ryöväri Logrenin kanssa. Sitä vastoin Kolme Ylkämiestä ja Intvetja olisi voinut jättää kokoelmasta pois. Viimeksi mainittuja lukuun ottamatta sivistynyt lukija käyttää aikansa paremmin lukemalla tämän novellivihkosen kuin useimpia alkuperäisnovelleja, joita ruotsinkielisellä kirjallisuudella on tarjottavana. Meidän ei pidä lopettaa lausumatta vilpittömintä toivetta, että se (tai ne) kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet kolme ensin mainittua novellia, jatkaisivat. Nuori suomenkielinen kirjallisuus voi saada vain hyötyä ja kunniaa niin lahjakkaiden kirjailijoiden toiminnasta.

 

Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa, esitteli Osk. Blomstedt. 1:nen osa. Helsingissä 1858.

 

Tämä vihkonen on jälkipainos vuoden 1808 sodan kuvausten sarjasta, joka on ilmestynyt Suomettaressa kuluvana vuonna. Palstat on katkottu ja siitä on syntynyt 16-kokoinen pieni kirjanen. On syytä valittaa näin äärimmäistä säästäväisyyttä tämän sodan ensimmäisessä suomenkielisessä kuvauksessa – lukuun ottamatta Michailowski-Danileffskin selostuksen käännöstä ensimmäisenä Suomessa julkaistuna yleensä. Kuvauksen liitteenä ei ole ainoatakaan karttaa, ainoatakaan linnoituksen tai taistelukentän piirrosta. Ja jokainen sotahistoriaa lukenut tietää hyvin, miten suuri menetys teokselle sellaisten apuneuvojen puuttuminen on. Kuvaus on sitä paitsi suomeksi; jos ruotsin kieltä taitava lukija voi saada puutteeseen korvausta Montgommeryn tai yllä mainitun Mich.-Danileffskin teoksista, niin suomalainen lukija sitä vastoin joutuu lukiessaan harhailemaan täysin pimeässä.

Kirjoittaja hra Blomstedt kirjoittaa lämpimästi ja eloisasti, mutta paikalliskuvauksesta hän ei kanna paljon huolta, ja lukijan on siten paljon vaikeampi saada mitään käsitystä siitä, mitä missäkin yhteenotossa tapahtui. Nähdäksemme hänen kertomuksensa ei sisällä mitään uutta, mutta hän on huolellisesti käyttänyt hyväksi aiemmin julkaistun. Vaikka meillä ei ole aikaa käydä teosta tarkoin läpi, olemme kuitenkin parissa kohtaa huomanneet laiminlyönnin, esimerkiksi kun hra B. antaa Dunckerin ottaa Paukarlahdessa kahdella, kolmella hevosella valjastettujen 200 kuormavankkurien lisäksi ”viisisataa” tykkihevosta, toisin sanoen suunnilleen kolmelle patterille tarvitun määrän, jotka irrallaan ja vapaina vaeltavat maantietä pitkin.

Nuoren kirjoittajan ei ole syytä pahoittaa mieltä arvostelustamme, sillä se perustuu pakostakin vain makuasioihin. Mutta on myönnettävä, että hänen kielensä vaikuttaa meistä keinotekoiselta ja siten raskaalta. Valitsemme esimerkiksi sattumanvaraisesti seuraavan virkkeen: ”Lähettilään kautta anoessaan Gripenberg’iltä pääsöä hänen puheillensa ilmoitti hän ennakolta, mikä asia siinä tilassa tulisi tuumiteltavaksi, liittäin vielä lisäksi sen vakuutuksen, ettei hän puolestansa laisinkaan ollut edesauttanut Buxhöwden’in julistusten levittämistä”. Se ei ainakaan ole kieltä, jolla lukijoita temmataan mukaan. Ja täytyy olla paljon sanottavaa voidakseen sanoa sen Tacituksen tapaan. Vielä yksi esimerkki. Tekijä sanoo: ”Sandels ennätti perata viholliset Savosta” ei ”Savonmaan vihollisista”. Mielestämme tekijä hyötyisi omaksumalla jotain edellä arvostellun Uutelioita -kirjan vapaasta kielestä.

 

Bilder uti folklifvet. I. Skildringar ur nyländska skärgården, Otto Höijer. Helsingfors 1858. [Kuvia kansanelämästä. I. Kuvauksia Uudenmaan saaristosta, Otto Höjer. Helsinki 1858.]

 

Oman maan ja kansan tuntemiseen olisi jo kauan sitten voinut syntyä yleisempi kiinnostus. Hyvissä pitäjänkuvauksissahan on siitä jonkinlaista esimakua. Mutta niistä saa vain hajanaista tietoa, ellei tätä aineistoa liitetä maakuntakuvauksiin. Kelvatakseen ne vaativat todella kosolti taitoa ja kykyä, mutta taito voidaan halutessa hankkia eikä kyky voi olla perin harvinaista, joskin se tulee tietoiseksi itsestään vain työskenneltäessä hyödyllisen päämäärän hyväksi.

Tässä arvostellut teokset eivät ole sitä korkeampaa lajia, jotka rakentuvat luonnon, historian, elinkeinojen, kansanluonteen, älyllisen sivistyksen ja tapojen syvälliseen tutkimukseen. Ne ilmoitetaankin vain ”Kuvina” kansanelämästä, ja kirjoittaja itse on antamallaan otsikolla pidättänyt itselleen oikeuden piirtää hajanaisia kuvia kansan elämästä sen mukaan millainen tilaisuus tarjoutuu ja miten oma mieliala siihen häntä kehottaa. Hänellä on myös melkoinen kyky tarkkailla ja kuvata eloisasti sitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joko yritteliäs luonne tai oikea tieto siitä miten kuvaukset saadaan elämään saa kirjoittajan osallistumaan jopa viinansalakuljetukseen. Kummassakin tapauksessa se todistaa hänen taipumustaan sellaiseen maalailuun. Kyseinen ”salakuljetus”, ”riiaus” ja ”sunnuntai” ovat erityisen onnistuneita kuvauksia. Koska kuvaukset on pidetty tyyliltään kepeinä ja niiden voi uskoa saavan suuremman lukijajoukon, kirjoittajan olisi varmaan ollut hyvä pitää osa havainnoistaan omana tietonaan. Vähän lisää huolittelua olisi varmaan voinut tehdä jotkut kuvista paremmiksi. Syvälliset ajatukset eivät myöskään ole tekijän vahva puoli.

Huomaamatta ei tule jättää sitä, että tekijä esittää myös lukuisia näytteitä uusmaalaisen rahvaan runoista. Ne näyttävät kärsivän samasta proosallisuudesta kuin yleensä uudempi kansanrunous. Ei pidä valittaa sitä, että kansa nykyään lainaa taiderunouden tuotteita. Kansanrunon aika on ohi, ja laina nyt on epäilemättä sivistävämpää kuin rahvaan oma riimittely. Pari esimerkkiä on kuitenkin melko kaunista, vaikka esim. ”Blommor och små blader” jo osoittaa, että kirjoittaja on kansaa sivistyneempi.

Tekijä on esipuheessa huomauttanut, että maassa ei edes yritetä hankkia ruotsinkieliselle rahvaalle sivistävää lukemista. Helsingfors Tidningar on toistanut tämän valituksen, vaikka sillä tuskin on syytä siihen. Ruotsinkielisellä rahvaalla on jo kauan ollut käytössään rikas kirjallisuus ja nykyäänkään maan kirjakaupoista tuskin puuttuu yhtään ruotsinkielistä kansankirjasta. Sanomalehdetkin puhuivat vielä parikymmentä vuotta sitten yksinomaan ruotsin kieltä. Ne eivät liioin ole olleet niin korkeasti oppineita tai syvällisiä, että rahvas ei olisi voinut niitä lukea. Tiedetään myös rahvaan Ruotsissa samoin kuin Uudellamaalla, Turussa ja Ahvenanmaalla ellei aivan yleisesti niin silti melko paljon käyttäneen ja käyttävän sille tarjolla olevaa lukemista. Sitä paitsi hallinnon ja oikeudenkäynnin kieli on ollut sen sivistäjänä, minkä lisäksi Etelä-Suomen ruotsinkielisissä pitäjissä elää melkoinen määrä sivistyneitä tilanomistajia, joiden kanssa rahvaalla on yhteinen kieli. Samalla rahvaalla on vielä valtaosa rannikkoa asuinseutunaan, ja se on siten vilkkaammassa yhteydessä kaupunkien, jopa ulkomaiden kaupunkien kanssa. Hyvää ei tietenkään tapahdu koskaan liikaa. Mutta on tuskin ihme, jos nykyään työskennellään lähes yksinomaan suomenkielisen rahvaan sivistämisen hyväksi, kun siltä ovat kaikki yllä mainitut sivistyskeinot puuttuneet ja suurimmaksi osaksi vielä puuttuvat. Pohjanmaan ruotsinkielisellä rahvaalla on lukemisen osalta huonommat olot. Ja voisi hyvin odottaa, että sikäläisessä ruotsinkielisessä pääpaikassa Vaasassa tehtäisiin jotain tarpeen tyydyttämiseksi.

 

Bidrag till kännedom om Finlands natur och folk. 1:a och 2:a H. H:fors 1858. [Lisäys Suomen luonnon ja kansan tuntemukseen. 1. ja 2. vihko. Helsinki 1858.]

 

Meillä on tässä taas uusi Suomen tiedeseuran julkaisema teos. Se on lisäys nimellä ”Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik” ilmestyvään kokoelmaan, jonka kolme vihkoa on viimeksi kuluneina kahtena vuotena ilmestynyt painokoneista. Kuten otsikoista ilmenee ja sisältö osoittaa, viimeksi mainittu teos on tarkoitettu oman maan tuntemuksen aineistoksi, edellinen toteutetuille tutkimuksille ja esityksille.

Ensimmäinen lisävihko sisältää F. W. Pippingin ”Historiska bidrag till Finlands Calendariografi” [Historiallinen lisäys Suomen kalenteritutkimukseen]. Nimitys Calendariografia tarkoittaa kalenteritutkimusta. Tekijä, joka niin paljon on työskennellyt Suomen kirjallisuutta koskevien tutkimusten parissa, on sen lomassa kiinnittänyt huomiota myös almanakkakirjallisuuteen ja merkitykseen, joka sillä oli sivistyksen tilan arviointiin varsinkin menneinä aikoina. Lukija saa tästä tekijän tutkimuksesta tilaisuuden oppia, miten kiintoisaksi myös näennäisesti vähäinen aihe voi tulla, kun sitä käsitellään asiantuntevasti ja taidokkaasti. Tutkimuksen suurimman osan muodostaa kuitenkin esitys Suomen ensimmäisen almanakantekijän toiminnasta ja kohtaloista, jotka jo aiemmin ovat herättäneet monen tutkijan huomiota. Mies oli kuuluisa Sigfrid Aron Forsius, joka eli 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa. Rakkaudestaan ”jaloon tähtitieteeseen” ja muuhun luonnontietoon hänestä tuli – ei aivan syyttä – pahamaineinen merkkienselittäjä ja maagikko ja hän sai kärsiä paljon teologista ahdistusta. Tekijä korjaa tutkimustensa perusteella monta aiempaa Forsiuksen elinoloja ja hänen teoksiaan koskevaa virhettä. Moni seikka kiinnostaa myös yli henkilökohtaisen. On esimerkiksi yleisesti otaksuttu, että Forsius olisi astrologiansa vuoksi joutunut vankilaan ja jopa kidutetuksi. Tekijä kertoo, että vankilaan joutuminen johtui poliittisesta vainosta, ja selittää varsin uskottavasti, ettei Forsiusta kidutettukaan. Forsiusta vainottiin hänen viattomien kirjoitustensa tähden, joita esivalta piti itseään loukkaavina. Sen ajan salaneuvokset eivät kostaneet vain sanomalehtien kiistakirjoituksilla.

 

Lisäyksien toisen vihkon täyttää kauan odotettu: ”Berättelse om femte brigadens af Finska armén krigsrörelser och operationer i Savolaks, Karelen, Öster- och Westerbotten åren 1808 och 1809”, kirjoittanut prikaatinkomentaja eversti Sandelsin adjutantti Johan Jakob Burman. [Kertomus Suomen sotaväen viidennen prikaatin sotaliikkeistä ja operaatioista Savossa, Karjalassa, Pohjanmaalla ja Länsipohjassa vuosina 1808 ja 1809.]

Tässä maassa varmaan jokainen lukee kiinnostuneena tällaista silminnäkijän kertomusta. Mutta emme kiellä odottaneemme enemmän uutta kuin tässä kertomuksessa todella on. Tapahtumien yleispiirteet on jo aiemmissa teoksissa melko hyvin todettu. Toivoisi vain lisää yksityiskohtia. Mutta niitä Burmanin kertomus ei sisällä ainakaan riittävästi. Monesta seikasta kertoo enemmän Montgomery, joka kuitenkin on kirjoittanut koko sodan historian. Siinä ei myöskään kerrota mitään erityistä henkilöiden toiminnasta. Se on suunnilleen vain yksinkertaista käskyjen ja raporttien selostusta.

Mutta useiden Sandelsin prikaatin taistelujen tapahtumiin tutustuu paremmin etenkin mukaan liitettyjen taistelukarttojen avulla: kaksi Kuopiosta, yksi Jynkästä, Pulkkilasta, Iisalmesta ja Toivalasta. Ne ovat samalla oikein kauniita asemakarttoja. Julkaisija hra Robert A. Renvall on korjauttanut ja parannuttanut niitä maanmittauskonttorissa – emme halua sanoa ovatko ne asialle eduksi. Näkisi mielellään, miten Sandels ja hänen miehensä käsittivät maailman, jossa he liikkuivat, kun oletettavaa on, että Burmanin itse piirsi ne kartat, jotka hän mittausupseerina ja adjutanttina pani Sandelsin silmien eteen ja joiden pohjalta tämä valitsi ne asemat ja määräsi ne marssit, jotka tekivät hänestä sodan etevimmän sotapäällikön.

On vähän erikoista, että Burman, joka ei muuten esitä henkilöistä mitään arvosteluun vivahtavaakaan, nimenomaan todistaa Sandelsin olleen Iisalmen taistelussa keskellä tulta ja osoittaneen ”rohkeutta, sinnikkyyttä”, ”tavallista viileyttä ja toimeliaisuutta”. Tämä todistaa jossain määrin ajoittain epäiltyä tosiasiaa, että prikaatissa puhuttiin ristiin Sandelsin rohkeudesta, ja että nämä puheet kertoman mukaan esitettiin Sandelsille ennen Iisalmen taistelua. Palveluksen ulkopuolella tasaveroiset toverit eivät voineet käsittää, että Sandelsilla komentajana ei ollut oikeutta asettua pahimpaan kuulasateeseen. Ei olisi mahdotonta, että sillä olisi jokin yhteys Sandelsin onnettomuutta tuottaviin sanoihin Dunckerille Hörneforsissa. Hän olisi tietenkin etsinyt hänen rohkeuttaan epäilleitä leirin parhaiden joukosta; hyvinkin mahdollista, että nämä itse olivat antaneet siihen jonkin syyn.

Montgomeryn usein kiittäen mainitsema tekijä Burman jäi sodan jälkeen Ruotsiin ja eteni ennen kuolemaansa (1824) majuriksi. Loppusanoissaan hänellä ei ole mitään hyvää sanottavana suomalaisten upseereiden kohtelusta Ruotsissa sodan päättymisen jälkeen. Hän arvelee myös, että eteneminen Suomen armeijassa ennen sodan puhkeamista oli nihkeää, sillä koko sen korkeampi päällystö lähetettiin Ruotsista.

 

Naturkunnighet för skolor och familjen. Af D:r Gotthilf Heinr. v. Schubert – i öfversättning af G. A. A. och J. O. R. I. Stjernkunskap. Åbo 1858. [Luonnontietoa kouluille ja perheille.]

 

Myös ruotsinkielisessä kirjallisuudessa on useita tällaisia kansantajuisia esityksiä osin käännöksinä, osin sovituksina, osin alkuperäisinä. Lienee vaikeaa ratkaista, mikä on toisia parempi. Kaikkien sisältö on harvoin poikkeuksin melkeinpä sama. Esitystapa taas riippuu siitä piiristä, jolle se on tarkoitettu. Yleensä paras kouluille lienee Berlinin lukukirja. Voi olla, että tyttökoulut tarvitsevat sitä vähän perusteellisempaa laitosta. Mutta tässä arvosteltu teos näyttää uhkaavan jäädä aivan liian laajaksi. Käytölle perheen piirissä siinä on oleellinen puute – siinä ei ole karttoja eikä kuvatauluja. Koulussa ne voidaan hankkia muualta. Perheessä se ei ole yhtä helppoa. Meistä näyttää siten ehdottoman tarpeelliselta, että kustantaja liittää ne mukaan, jos hän haluaa saada kirjalle suuremman yleisön. Sen voisi varmaan uskoa myös tyttökouluun kunhan valitaan sen sisällöstä tarpeellisin.

Tekijä on kuuluisa, vanha Schubert, ”Unien symboliikan”, ”Alkumaailman ja kiintotähtien” ym. kirjoittaja. Esitys on siten yhtä taitavaa kuin nerokasta miehen työtä. Myös käännös on havaitaksemme huolella tehty ja vapaa. Vihkoseen on pujahtanut painovirheitä, mutta julkaisija lupaa vastedes pitää siitä parempaa huolta.

Kirjan seuraavat osat käsittävät fysiikan, kemian ja geologian. Olemme varmat, että käännös saa lukuisia lukijoita – mutta kuvat kuuluvat ehdottomasti mukaan. Arvostelija ei ole nähnyt alkuperäisteosta. Mutta jos fysiikka sisältää liian vähän sitä, mitä kutsutaan ”maan fysiikaksi”, olisi hyvin harkittua täyttää puute muulta taholta ja – vielä kerran – lisätä myös fysiikan karttoja. Ne eivät voi olla liian kalliita. Niissä ei olisi kyse tieteellisestä tarkkuudesta ja täydellisyydestä. Tarkoitukseen riittää välttämättömin, jota ilman luonnonkuvauksesta ei kiinnostuta eikä sitä ymmärretä.

J. V. S.

 

 

Vertailu