Suomen Historia, kertoi lyhykäisessä järjestyksessä Joh. Fredr. Kajaani, Kirkkoherran Apulainen Siuntiolla. 1 Osa – Helsing. 1846 (hinta 50 hopeakopeekkaa)
Olen kovin iloinen voidessani esiintyä tässä lehdessä ensi kerran yllä mainitun teoksen arvostelijana. Näin laajan ja näin tieteellisessä hengessä kirjoitetun teoksen julkaiseminen suomenkielisessä asussa on aivan poikkeuksellista nykyoloissa. Kun teos vielä on merkittävin esitys aihepiiristään, on sen esitteleminen senkin vuoksi erityisen suuri ilo.
Meidän maassamme on varmaan vielä turhaa toivoa, että maamme asukkaista kansalainen, joka pystyy hankkimaan jonkinmoista kirjallista hengenravintoa tai näiden yhteiskuntaluokkien nainen pystyisi aavistamaankaan tunnetta, joka paisuttaa yksilön rintaa, kun hän tuntee kuuluvansa kansaan, joka on valloittanut itselleen tilan edes muutamilla ihmiskunnan aikakirjojen lehdillä? Toisenlaista asiaintilaa ei toki voi edellyttääkään. Ja silti voidaan havaita, että onnellisemmankin osan saaneiden kansakuntien keskuudessa arvostetaan tuollaisen tietoisuuden antamaa voimaa harvoin sen todellisen arvon mukaisesti. Sangen yleisesti esim. ihmetellään sitkeyttä, jota juutalaiset ovat osoittaneet säilyttäessään kaksituhatvuotisen maanpaon ja raakojen vainojen läpi kansallisuutensa, isiensä uskon ja isiensä tavat. Kun kansa kuitenkin on kahden varhaisemman vuosituhannen ajan ollut oppinsa ja valtiolaitoksensa ansiosta ympäristönsä yläpuolella ja sen keskuudesta on saanut alkunsa uudistus, joka tuon saman opin pohjalta on muovannut ihmiskunnan uudelleen, tämä kansa myös pakostakin syvästi tuntee maan päällä saamansa tehtävän merkittävyyden. Kuuluminen tuollaiseen kansaan, johon on kuulunut myös kaksi uskonnon perustajaa, on sinänsä todiste kuulumisesta yhteen maailman parhaista sukukunnista. Kun voi sanoa mooseksenuskon ja kristinuskon perustajia heimoveljikseen voi toki jotenkin vaatia kansalleen ensimmäistä sijaa kaikkien maailman kansojen keskuudessa.
Saattaisi näyttää asianmukaiselta, että tähän yhteyteen valittaisiin jokin muu esimerkkitapaus kuin juutalaiset, että puhuttaisiin esim. Ranskan kansasta, joka ensimmäisenä Euroopassa otti vastaan kristillisen kulttuurin ja levitti sitä, ja joka siitä lähtien on ollut eurooppalaisen sivistyksen tärkein vaalija, tai viitattaisiin Ruotsin kansan loistavaan historiaan, sen ikivanhaan vapauteen, sen vähin aineellisin voimavaroin hankkimaan vaikutusvaltaan maailmantapahtumissa. Kukapa sivistynyt ihminen ei pystyisi käsittämään näihin kansakuntiin kuulumisen edullisuutta, näkemään niiden historiassa sellaisen hengen työtä, jonka varaan niiden jäsenenä voisi laskea henkisen olemassaolonsa perustan? Tarkasteltakoon kuitenkin mieluummin sitä mahtia, jonka koko ihmiskunnan kannalta merkittävä historia on osoittanut omaavansa, kun sen varassa on säilynyt juutalaisten kansan, tämän nyt jo vuosituhansia vainotun ja ympäri maailmaa hajaantuneen sukukunnan kansallisuus. Ehkä sanotaan, että ennen muuta sen ulkopuoliset torjuva uskonto on antanut sille tuollaisen sitkeän uskon, jota mitkään vainot eivät ole kyenneet nujertamaan. Mitä muuta tuohon uskontoon kuitenkaan sisältyy kuin vakaumus, että sen tunnustajat ovat Kaitselmuksen valitsema sukukunta, jonka kohtaloita Kaitselmus on välittömästi ohjannut palkinnoin tai rangaistuksin? Ja juuri tämä mielikuva historiallisesta tehtävästä on ohjannut jokaisen jollakin tavoin merkittävän kansakunnan toimintaa: ennen kristinuskoa uskona erityiseen jumalalliseen johdatukseen, korkeammalle kehittyneen kristillisen kulttuurin vallitessa vakaumuksena kansakunnan tehtävästä viedä ihmiskunnan yleistä sivistystä eteenpäin. Tämän kansallisen tietoisuuden varassa kreikkalaiset ja roomalaisetkin johtivat alkuperänsä jumalista ja jumalolentojen nimet liitettiin itämaisten kansojen hallitsijaluetteloihin. Kristinuskolla ei ole luonteensa takia tällaista läheistä yhteyttä kansalliseen tietoisuuteen. Uskontona, joka opettaa kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta Jumalan edessä eli kaikkien hengellistä veljeyttä, kristinusko on toki kehittänyt toista kansallisen tietoisuuden ominaisuuksista, nimittäin vakaumusta kansojen maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Se on samalla kuitenkin estänyt minkäänlaista yksipuolista ja muut torjuvaa kansallismielisyyttä saamasta jalansijaa. Juutalaiset olivat Jumalan valittu kansa. Kreikkalaiset pitivät kaikkia muita kansoja barbaareina, raakoina heimoina, joilla ei ollut pääsyä korkeamman sivistyksen piiriin. Roomalaisten valtioviisas kunnioittava suhtautuminen vieraisiin jumaliin, uskontoihin, lakeihin ja tapoihin paljastaa jo, että ajateltiin kaikkien kansojen yhteistä tehtävää; he kuitenkin ottivat muukalaisten jumalat omiensa joukkoon, koska he itse mieluimmin olivat tai halusivat olla kaikkien jumalien lemmikkejä. Muhamettilainen on paljon heitä takapajuisempi suvaitsemattomassa itserakkaudessaan; hänen mielessään nimittäin uskonnollinen tietoisuus on täysin nielaissut kansallisen. Hän ei ole turkkilainen, ei arabi eikä egyptiläinen; hän on ”oikeauskoinen” – ja kaikki muut ovat vääräuskoisia koiria. Kristinuskokin on varhaisemmissa vaiheissaan, suureksi osaksi varsinkin juuri suhteissaan muhamettilaisuuteen, toisinaan omaksunut tämän suvaitsemattoman luonteenlaadun ja milloin minkäkin uskontunnustuksen hahmossa alistanut valtaansa kansallishengen ja yllyttänyt sen kiihkomielisyyteen. Valistuksen kohoaminen on kuitenkin vähitellen muuttanut uskonkiihkon humaanisuudeksi, käsitykseksi yleisestä ihmisarvosta ja pyrkimykseksi edistää ihmiskunnan hyvää. Tämän kristinuskon hengen on jopa arveltu hajottavan kansallisen tietoisuuden epämääräiseksi kosmopoliittisuudeksi, niin että Euroopan kansakuntien on viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana täytynyt etsiä toisaalta vanhan ajan sivistyksen jäännöksistä ja toisaalta omasta esikristillisestä muinaisuudestaan vastapainoa tälle kansallista tietoisuutta hajottavalle hengelle. Niinpä kansallinen tietoisuus on nyttemmin vapautunut uskonnollisen vakaumuksen siteistä, kuitenkin sillä tavoin, että viimeksi mainitun yleinen siveellinen sisältö on myös sivistyneiden kansojen kansallisen tietoisuuden olennainen ydin, kun tämä tietoisuus taas määrää vain ne erilaiset muodot, joissa sama sisältö ilmenee. Tämä asiaintila on havaittavissa sivistyneiden kansakuntien ulkopolitiikassa, jossa raaka voima ei enää ole määräävässä asemassa, vaan yleisen mielipiteen voimaan kiinnitetään mitä suurinta huomiota, samoin kuin valtioiden sisäisessä hallitsemisessa, jossa humaanisuuden vaatimuksille annetaan etusija. Jos lisäksi kiinnitetään huomiota siihen, mitä erityisiä hyviä ominaisuuksia Euroopan sivistyskansat katsovat itsellään olevan, voidaan esim. havaita, että Ranskan ja Englannin kilpailu liittyy pääasiassa näiden kansojen kiistelyyn oikeudesta ja kyvystä johtavaan asemaan eurooppalaisen sivistyksen piirissä. Ja niitä hyviä ominaisuuksia, joita jokainen tuollainen kansakunta väittää omiksi luonteenomaisiksi piirteikseen, mitataan sen mukaan, miten ne pystyvät johtamaan tähän ilmoitettuun tavoitteeseen.
Meidän on jätettävä mietteet, joihin tarkastelija voi tässä yhteydessä syventyä punnitessaan kristinuskon erilaista merkitystä kansojen elämässä verrattuna muiden uskontojen oppeihin. Edellä esitetyn tarkoituksena on ollut osoittaa oman perinteen suuri merkitys jokaisen kansan kansallismielisyyden lujittumiselle ja toiseksi oman poliittisen historian erityinen paino kristittyjen kansojen henkisen omana itsenään säilymisen kannalta.
Olemassa ei voi tietenkään olla kansakuntaa, jolla ei olisi mitään tietoa menneisyydestään. Vähäisinkin vilkaisu historiaan osoittaa kuitenkin, miten erilainen eri kansakuntien asema tässä mielessä on. Runollinen mielikuvitus voi toki pitää hyvinkin arvokkaana etuna sitä, että kansan edessä on määrittelemätön tulevaisuus, että sillä ei ole ollut menneinä aikoina mitään osuutta tehtävissä, joita pidetään jokaisen kansakunnan kutsumuksena. Rauhallinen harkinta rakentaa kuitenkin kansakunnille varmemman tulevaisuuden, jos perustana on toimeliaisuuden täyttämä menneisyys. Kun otetaan huomioon myös kaiken katoavaisuus, kansakuntien ja valtakuntien rappeutuminen ja häviäminen, on pakostakin todettava, että viimeksi mainittu asiaintila on ensiksi mainittua edullisempi samoin kuin varmuus on epävarmuutta parempi. Ja niin kauan kuin kansakunnan keskuudessa on rakkautta sen historiaan, sen kokemaan menneisyyteen, niin kauan on toivoa myös sen tulevaisuuden suhteen. Tuollaisen rakkauden viriäminen on varma todiste siitä, että kansakunnan tietoisuus omasta itsestään on uudelleen herännyt, samoin kuin sen jatkuminen osoittaa, että tämä tietoisuus ei vielä ole kadonnut, että kansakunnan henkiset voimat eivät ole vielä kuluneet loppuun.
Vastaherännyt kiinnostus isänmaan historian tutkimiseen kuuluukin tältä kannalta ilahduttaviin ajan merkkeihin. Tämän rakkauden yleisempi leviäminen etenkin maan väestön sivistyneiden ainesten keskuuteen on sitä vastoin yhäkin vain hurskas toive. Maan riippuvuus Ruotsista ja sen tämän valtakunnan kanssa yhteiset kohtalot olivat saaneet Suomen ottamaan omakseen Ruotsin historian; ja vielä kaksi vuosikymmentä sitten viimeksi mainittua opetettiin monissa kouluissa ”isänmaan” historiana. Tämä oppiaine katosi olojen muuttumisen takia niin kuin pitikin käydä. Sen tilalle ei kuitenkaan tullut mitään, ja yhäkin vallitsee sellainen luonnoton asiaintila, että Suomen historia ei kuulu erillisenä oppiaineena Suomen oppilaitosten ohjelmaan. Edellä on esitetty tämän asiaintilan yleiset syyt. Lähin syy on kuitenkin se, että tähän asti on tuskin tiedetty, mitä Suomen historia on, yleensä ei ole edes tiedetty sitä olevan olemassakaan. Vielä aivan viime aikoinakin on kuultu ammattimaisten historiantutkijoiden väittävän, että Suomella ei ole ollut historiaa ennen vuotta 1809. Jos historian sisältönä kuitenkin on vain kolmekymmentä rauhan vuotta, joiden aikana mikään uskonnollinen, yhteiskunnallinen tai kirjallinen liike ei yllä merkittäviin saavutuksiin, siinä ei ole mitään, mikä voisi herättää kiintymystä tai edes ansaita erityistä huomiota. Historiaanhan kuuluvat toki tapahtumat, joilla on vaikutusta, ja merkittävät persoonallisuudet. Mutta mitäpä mainittu ajanjakso voi tässä mielessä tarjota? Ehkä – näinhän on toki toivottava – siihen sisältyy hiljaisesti etenevää henkistä ja aineellista kehitystä, joka ei kuitenkaan ole vielä juuri jättänyt julkisuuteen osoituksia tapahtumisestaan. Jos kuitenkin suomalaisten varhaisempikin historia sisältäisi yhtä niukasti tapahtumia, joiden muisto kannattaa säilyttää myöhemmille sukupolville, ei olisi todellakaan juuri aihetta keskustella sen tutkimisen jalostavasta vaikutuksesta.
Onneksi asiat eivät ole niin. Suomalaisen heimon ja Suomen kansan historian varhaisempiin kausiin sisältyy lukuisia vaiheita, joihin nykyinen sukupolvi saattaa kohdistaa ajatuksensa rakastavasti – sillä nämä vaiheet eivät ole olleet aivan vailla vaikutusta ihmiskunnan yleiseen historiaan – mikä itse asiassa tällaisen kiintymyksen edellytyksenä onkin.
Rühsin tunnettu teos ja Arwidssonin siitä muokkaama laitos ovat tähän saakka olleet ainoa yhtenäinen esitys Suomen historiasta. Ensimmäisenä siitä siis yritti antaa kuvan ulkomaalainen. Vaikka tämä teos onkin oman aikansa aikaansaannoksena ansiokas, siinä on niin paljon aukkoja, ettei mainittu kuva tyydytä tiedonhalua; se ei ole myöskään monistakaan toisiinsa liittyvistä syistä vaikuttanut kansalliseen tietoisuuteen kyllin elähdyttävästi. Paitsi suurempaa tosiasiatietojen määrää on hra Kajaanin tässä käsitellyn teoksen suurena ansiona ennen muuta sen läpäisevä lämmin isänmaallinen henki. Jo kieli on tästä riittävänä todisteena. Kukaan ajatteleva ihminen ei varmaan edes epäilekään sitä, että viimeksi mainittu ansio on suurin, joka kansan historian kirjoittajan teoksella voi olla. Tämä ansio voidaan tunnustaa oikeudenmukaisesti hankituksi, kunhan vain yksi ehto on täytetty – nimittäin historiallisen totuuden vaatimus. Ja jokainen hra K:n teoksen sivu todistaa, että hän on pyrkinyt sen täyttämään; kukaan ei myöskään voine tutkimuksen nykyvaiheessa osoittaa mitenkään merkittäviä virheitä hänen tiedoissaan.
Kiistämättä Rühsin kevyen esitystavan arvoa ja Arwidssonin tämän historian muokkaustyössä ilmenevää isänmaanrakkautta, kiistämättä kummankaan mainitun kirjoittajan ja etenkään viimeksi mainitun kykyä herättää lukijan mielenkiintoa aihetta kohtaan uskomme kuitenkin, että jokainen, joka tutustuu hra Kajaanin teokseen, havaitsee vielä voimakkaampaa mielihyvää tuntien sen tyynen, mutta syvän rakkauden, jota osoittaen hän käsittelee aihettaan. Tunnemme vain yhden Suomen historiaa koskevan kirjallisen tuotteen, joka huolimatta historian taiteellisen käsittelyn täydellisestä puuttumisesta kykenee yhtä suuressa määrin herättämään myötätuntoa kuvaamaansa kansakuntaa ja sen kohtaloita kohtaan – nimittäin Montgomeryn historiateoksen viimeksi koetusta Suomen sodasta. Kun hra Kajaanin teosta verrataan tähän, sillä ei tietenkään ole etunaan tapahtumien läheisyyttä omalle ajallemme eikä toimivien henkilöiden yhä jatkuvaa läsnäoloa nykyisyydessä; tämähän jo sinänsä herättää mielenkiintoa kuvausta kohtaan. Se myötätunto, jonka vallassa seuraa kauan sitten kadonneiden sukupolvien vaiheita hra K:n mukana, on kuitenkin toki paljon sekoittumattomampaa, liittyy vain tapahtumiin ja niiden esitystapaan. Mitä viimeksi mainittuun tulee, ei hra Kajaanin ehkä voi sanoa hallitsevan historian taiteellista käsittelyä kuitenkaan kovin hyvin. Hänen esityksensä on yleensäkin pragmaattista vain pieneltä osalta, jaottelu ei ole kaikissa kohdissa onnistunut hyvin, tapahtumien ryhmittely on vain harvoissa kohdissa sommiteltu siten, että sen avulla voitaisiin vaikuttaa erityisen voimakkaasti lukijan mieleen. Hänellä on kuitenkin yleensä tervettä arvostelukykyä, kertomus etenee rauhallisesti ja rönsyilemättä tarpeettomasti, tyyli on tiivistä ja ilmeikästä, ja kokonaisuuden läpäisevä rakkaus aiheeseen vaikuttaa lukijaan hyvin myönteisesti.
Sangen ansiokkaita ovat ne miehet, joiden ponnistusten ansiosta Suomen kansan historiassa voidaan jo kiintymystä tuntien seurata kansan vaihtelevia kohtaloita. Varhaisin tässä mielessä kunnostautuneista on Porthan, joka perinteisen henkilökohtaisen vaikutuksensa välityksellä on istuttanut jälkeentuleviin rakkautensa isänmaan kieltä ja menneisyyttä kohtaan. Hänen tutkimuksensa eivät kuitenkaan ulottuneet ruotsalaisten suorittamaa Suomen valloitusta ja kristinuskon maahantuontia kauemmaksi. Hänen jälkeensäkin akateeminen tutkimus on pääasiassa pysähtynyt tälle rajalle eikä ole toisaalta juuri ohittanut uskonpuhdistuksen aikaa eli aikaa, johon asti Porthankin eteni tutkimuksissaan. Arkkipiispa Tengström, J. J. Tengström, G. V. Lagus, G. Rein ym. ovat tässä mielessä jatkaneet erinomaisen edeltäjänsä työtä. Siitä hengestä, joka on vallannut kielentutkimuksen viime aikoina ja saattanut sen niin suurenmoisella tavalla yhteyteen kansojen vanhimman historian kanssa, täytyy kuitenkin jonkin tuulahduksen ulottua meidänkin maahamme asti. Sjögren, Arwidsson, Castrén ovat tämän suuntauksen mukaisesti käsitelleet Suomen kansan esikristillistä historiaa, ja tämän käsittelyn anniltaan runsaimmaksi lähteeksi on tullut Lönnrotin päivänvaloon tuoma kansanrunous.
Useimmat, jotka ovat etsineet Suomen menneisyydestä ravintoa tiedonhalulleen ja isänmaanrakkaudelleen, myöntävät kai että juuri tämä esikristillinen aika on mielenkiintoisin jakso Suomen koko historiassa. Se on myös melkeinpä ainoa, joka voi herättää mielenkiintoa Euroopan sivistyneimpien kansojen keskuudessa. Johtuu siis asioiden luonteesta, että myös hra Kajaanin tässä kosketellussa teoksessa esitys mainitusta ajanjaksosta on onnistunein ja kiinnostavin. Epäilemättä tuossa ajan vaiheessa on vielä paljon selvittämistä. Tässä jo kiistattomaksi osoitettu tietämys sisältää kuitenkin siinä määrin yhtenäisen ja runsaan aineiston, että lukija tuntee suurempaa tyydytystä perehtyessään tähän Suomen historian osaan kuin sen jälkeen seuraavaan kristinuskon aikakauteen.
Tunnustamme pitävämme hra Kajaanin sangen suurena ansiona sitä, että hän yleensä on ryhtynyt täyttämään isänmaan vaiheiden täydellisemmän yleisesityksen tarvetta, jonka olemassaolo on tiedetty. Erityisiin ajankohtiin ja tapahtumiin kohdistuvat tutkimukset voivat toki olla sangen mielenkiintoisia, jos ne jollakin tavoin luovat uutta valoa kokonaisuuteen. Puuhaillessaan yksittäisten tapahtumien parissa tutkimus ja kritiikki voivat kuitenkin edellyttää saavansa osakseen erityistä mielenkiintoa vain tutkijoiden keskuudessa. Näiden erikoistutkimusten hyöty ilmenee vasta, kun niiden pohjalle rakennetaan historiallinen kuvaus kokonaisen aikakauden tai kokonaisen kansan vaiheista. Kuten olemme jo maininnut, hra K. saa kiittää tuollaisiin tutkimuksiin paneutuneita henkilöitä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhdistelemänsä aineiston suurimmasta osasta. Hänen teoksessaan on kuitenkin jo tässä ensimmäisessä osassa runsaasti omia tutkimustuloksia. Ja kun tietää, mitä on tehty suomalaisten vanhimman ja vanhan historian selvittämiseksi, tietää myös, että moni tärkeä kysymys on vielä häilynyt ratkaisemattomana. Hra K:n on nyt ollut pakko yrittää niiden ratkaisemista. Luultavasti tämä suomalaisten menneisyyden vielä verraten tutkimaton tila on ollut syynä siihen, ettei kukaan Suomen mies ole ennen hra Kajaania uskaltautunut laatimaan siitä yhtenäistä esitystä. Huolimatta siitä, että hän on tutkinut aihettaan monta vuotta, voitaneen olettaa, että alalla oppineempiakin miehiä on. Nämä miehet ovat varmastikin tienneet, miten suuri on ollut ”Isänmaan historian” tarve ja miten merkittävä teko sellaisen julkaiseminen väkisinkin on. Niinpä heidänkin on meidän kanssamme tunnustettava hra Kajaanin ansioiden yhä vain kasvavan siitä syystä, että rakkaus asiaa kohtaan on voittanut hänessä pelon melko epätäydellisen työn saattamisesta julkisuuteen. Niinpä hän voikin paremmin perustein kuin moni muu kynänkäyttäjä vedota hyvään tarkoitukseensa; ja hänen maanmiehillään on tältä kannalta oikeus sangen aiheellisesti pitää hänen ansionaan sitä, minkä hän on kyennyt heille antamaan.
Hra Kajaanin teoksen nyt ilmestynyt ensimmäinen osa sisältää suomalaisten esikristillisen ajan ja kristinuskon kauden uskonpuhdistuksen tuloon asti; tästä syystä se jakautuu asiasisällöltään kahteen jaksoon. Kirjoittaja olisi ehkä voinut antaa runsaammin tilaa näistä ajanjaksoista ensiksi mainitulle (s. 1–68). Sillä tavoin hän olisi välttynyt viittaamasta eräiden mainittujen seikkojen epävarmuuteen sanoilla ”näyttää siltä”, niin kuin nyt on monessa kohdassa tapahtunut, ja voinut sen sijaan esittää tärkeimmät perustelut, jotka puhuvat olettamuksen puolesta tai sitä vastaan, jolloin lukijalla olisi ollut tilaisuus muodostaa oma käsityksensä asiasta. Kun jokin historiallinen tieto todetaan lisäselvityksittä epävarmaksi, se menettää kiinnostavuutensa. Lukijan mielenkiinto sitä vastoin viriää asiaa tutkittaessa ja kritikoitaessa, ja sitovasti todistamatonkin seikka säilyttää hänen silmissään arvon, joka sillä on todennäköisyytensä asteen nojalla; kun hän samalla vielä ottaa huomioon täydellisemmän todistelun mahdollisuudet tulevaisuudessa, tämä voi ratkaisevasti vaikuttaa hänen mielenkiintoonsa ja vakaumukseen, johon hän päätyy. Toistamme, että tämä olisi ollut tärkeintä kyseessä olevan esikristillisen aikakauden osalta, jonka puitteissa yksittäiset tapahtumat, tietyt henkilöt ja vuosiluvut voivat vain harvoin tulla kysymykseen, vaan jonka piirissä tutkimuksen aiheena ovat suomalaisen heimon sukulaisuussuhteet, asuinpaikat, uskonto, yhteiskunnalliset laitokset ja tavat. On kuitenkin tunnustettava, että kirjoittaja on niukan tilan puitteissa jäsennellyt sisällön taitavasti ja laatinut siitä kauniin ja merkityksellisen kuvauksen.
Jokainen suomalainen kokee varmasti riemastuttavaksi auringonpilkahdukseksi sen, että hän voi nähdä esi-isänsä tuolla niin sanotussa pakanuuden pimeydessä, johon kuitenkin luo loistettaan itsenäinen kansallinen elämä, tuonaikaiseksi varsin korkea yhteiskunnallinen sivistys, kaunis kansanrunous ja hyvinvointi, joka muiden kansojen taruissa on uuden maailman rikkauden veroinen. Vaikka siis suomalaiset heimot eivät sotaisilla uroteoilla saaneet aikaan minkäänlaista käännettä historian kulkuun, ne vaikuttivat kuitenkin sivistyksen kasvuun valloittamalla sille Euroopan pohjoisosat. Itse maan haltuunotto maanviljelystä varten – mikä ei toki sujunut aivan ilman taisteluja – ja sen jatkuva viljeleminen olivat jo työtä ihmiskunnan hyväksi. Välitystoiminta idän ja lännen sivistysten välillä melko merkittävää kaupankäyntiä harjoittamalla oli myös osaksi suomalaisten heimojen hoidossa. Ja lopuksi kansanrunous, sellainen kuin suomalainen, joka luovuttaa uudenaikaiselle sivistykselle turmeltumattoman kansanhengen tuottamat kultajyvät, on ihmiskunnalle pysyvästi arvokas aikaansaannos.
Varmaankin hämmästyy lukiessaan, että Kiinan ja Intian tavarat ovat kulkeneet Kaspian- ja Mustanmeren kautta Vienanmerelle ja sieltä Norjaan, Islantiin ja Britanniaan. Historiantutkimuksella on kuitenkin kylliksi varmoja tietoja, jotka todistavat tämän kauppatien muinaisen olemassaolon ja suomalaisten heimojen osuuden sen toimintaan. Kreikkalaisten ajoista asti heidän perustamansa siirtokunnat harjoittivat tätä kauppaa nykyisen Venäjän asukkaiden kanssa, ja melko yksityiskohtaisesti on osoitettu, että jo tšudit, minkä nimen suomalainen heimo sai asuessaan Uralin itäpuolella, ottivat tähän osaa käyden kauppaa Altain jalometalleilla. Kun suomalainen heimo siirtyi länttä kohti, kauppakin seurasi mukana. Kaspianmereltä kauppa kulki pitkin Volgaa ja toisaalta Kaavan ja Väinäjoen tai Nevan kautta Itämerelle ja toisaalta Kolyvan ja Vienanjoen kautta Vienanmerelle. Nämä molemmat reitit kulkivat Suomen heimon tuolloisten maiden halki. Dnepr ja sen sivujoet johtivat Mustaltamereltä samoille kauppapaikoille; ja Skandinavian pohjanmiehet käyttivät jo vuoden 400 jKr. vaiheilla tätä tietä retkillään Konstantinopoliin. Tällaisista kauppapaikoista tunnetaan suomensukuisten bjarmien alueelta Tserdyn ja Holmogor, joista viimeksi mainittu sijaitsi Vienanjoen suulla. Tämä kauppa alkoi vasta 800-luvulla siirtyä yhä enemmän slaavilaisten heimojen käsiin; nämä olivat siihen mennessä ottaneet haltuunsa suomalaisten entisten asuinseutujen eteläosan ja pitivät kauppansa tukikohtina Novgorodia ja Kiovaa. Kauppa kulki kuitenkin Jäämerelle vielä 1200- ja 1300-luvulle saakka eli ohi sen ajan, jolloin ruotsalaiset suorittivat valloituksensa Suomessa.
Tuolla varhaisella aikakaudella, josta tässä on puhe, ei suuri osa Euroopan kansoista harjoittanut kehittyneempää toimintaa kuin suomalaisetkaan. Vuosisatojen työllä he ottivat maan viljelykseen, ja sekä tarve että tarjolla olevat voitot houkuttelivat heidät siirtymään ryöstöretkistä rauhallisiin kauppamatkoihin, joiden yhteydessä kulttuurin eli tuohon aikaan kristinuskon levittämiselle luotiin edellytyksiä. Mitenkään merkittävä henkinen vuorovaikutus vielä pakanallisten kansojen kesken ei ole ajateltavissakaan. Se sivistystaso, jolle suomalaiset olivat kansanrunouden todistuksen mukaan ehtineet, lienee tästä syystä ollut tuona aikana kansallisuuden säilymisen ainoa tuki, ja mahtavamman kristillisen sivistyksen lähestyessä se romahti. On vielä pakko todeta, että vasta tulevaisuus osoittaa, miten suuri tai pieni tämän sivistyksen merkitys on ihmiskunnan yleiselle kulttuurille. Mutta olipa suomalaisen kansanrunouden osuus Euroopan moderniin sivistykseen sisältyvässä perinneaineksessa miten pieni tahansa, voidaan nykyisin kuitenkin jo ennakolta nähdä, että se ei jää täysin merkityksettömäksi tämän kulttuurin tulevaisuudessa, kun sitä tukee kaikkien Suomen heimon kielten ja sen vanhimman historian tutkimus. Sillä jokainen uusi näköala inhimillisen kulttuurin muinaisuuteen antaa myös uutta suuntaa sen tulevaisuudelle. Ja lienee vaikeaa mainita kreikkalais-roomalaisen, itämaisen ja skandinaavisen perinteen jälkeen toista, joka omaperäisyydessään ja laajuudessaan ylittäisi suomalaisen. Skandinavian kansat ovat tähän saakka ainoina Euroopan kaikista uudemmista kansakunnista voineet osoittaa, että niillä on oma kehittynyt jumalaistarusto sekä siihen liittyvästi palvontamenojen järjestelmä ja omaperäinen yhteiskunnallinen sivistys. Suomalainen perinne on näissä suhteissa epäilemättä kehittymättömämpi kuin skandinaavinen. Se ylittää tämän kuitenkin läheisemmässä suhteessaan luontoon ja kansanrunouden lyyristä kauneutta tarkasteltaessa. Eikä mikään muu Euroopan kansakunta voi esittää perinnettä, joka voisi kilpailla sen kanssa etusijasta tässä suhteessa. Tässäkään mielessä ei suomalaisilta siis voida kiistää maailmanhistoriallista merkitystä, vaikkakin suomalaisten nimeä nyt kantava kansa on liian pieni voidakseen toivoa erityisen merkittävää asemaa maailmanhistoriassa. Tämän kansan itsetuntoa kuitenkin varmasti nostaa ajatus, että sen muinaisuus on ollut merkittävämpi kuin monien muiden kansakuntien ja että tämä muinaisuus on jättänyt kansalle sen tulevaa kehitystä varten perustan, jonka väheksymiseen ei ole mitään syytä.
Kun Kalevala tuotiin ensimmäisen kerran päivänvaloon, oletettiin aivan yksinkertaisesti, että tämä runous on syntynyt Suomen maaperällä ja että sen eeppisen jännitteen luo kuvaus Suomen ja Lapin nykyisten asukkaiden välisestä taistelusta. Pian tästä käsityksestä kuitenkin luovuttiin, kun sekä runouden sisäiset että ulkonaiset seikat viittaavat siihen, että se on syntynyt ennen suomalaisten asettumista nykyisille asuinsijoilleen. Sittemmin Kalevalaa ja Pohjolaa on etsitty Suomenlahden eteläpuolelta, Väinäjoen rannoilta. Hra Kajaani kuitenkin olettaa meidän käsityksemme mukaan hyvin perustein, että tämän runouden kotimaa on ollut vanha Perma, Bjarmien maa, Vienanjoen ja Vienanmeren rannoilla. Ja koska historia osoittaa permalaisten eli bjarmien olleen sivistynein ja mahtavin suomalaisten heimoista, näyttää jo tälläkin perusteella aiheelliselta olettaa, että suomalainen kansanrunous kehittyi täydellisimmilleen heidän keskuudessaan. Tähän on vielä lisättävä se pääasiallinen peruste, johon kirjoittajakin vetoaa, että tämä runous on viime aikoihin asti elänyt kansan suussa juuri näillä samoilla seuduilla, Venäjän Karjalan pohjoisosassa, kun muut Suomen heimot taas ovat säilyttäneet vain hämärän muiston runoudessa esiintyvistä persoonallisuuksista.
Käytämme tilaisuutta hyväksemme ilmoittaaksemme luopuneemme aikaisemmin ilmaisemastamme epäilevästä suhtautumisesta ajatukseen, että jokin Suomen heimon sankariaika olisi antanut lähtökohdan Kalevalassa esitetyille tapahtumien kuvauksille. Tarkemmin harkittuamme olemme tulleet vakuuttuneiksi siitä, että tuollainen perusta on välttämätön kaikelle aidolle eeppiselle runoudelle, koska kansakuntien lapsuudessa, eeppisen runouden syntyaikana, vain sotaiset uroteot voivat kohottaa kansan hengen runouden syntymisen edellyttämälle tasolle. Sitä paitsi valtava ulkonaisten todisteiden määrä osoittaa, että Suomen heimot ovat työntäneet lappalaiset pois itse haltuunsa ottamiltaan pohjoisilta asuinpaikoilta, ja Kalevalan runous osoittaa asiatiedon tavoin, ettei tämä voinut tapahtua rauhanomaisesti. Lappalaisia on kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan ollut niin vähän ja he ovat olleet niin heikkoja, ettei tämä heidän alueelleen tunkeutuminen näytä kuitenkaan vaatineen lukuisammilta, voimakkaammilta ja paremmin aseistautuneilta suomalaisilta kovinkaan suuria ponnistuksia. Niinpä sotaiset toimet jäävätkin Kalevalassa melko lailla taka-alalle.
Historian todistuksen mukaan suomalaiset joutuivat kokemaan paljon ankaramman kamppailujen ajan puolustautuessaan yhtäältä päälle tunkevia slaaveja ja toisella suunnalla skandinaaveja vastaan. Hra Kajaanin katsomukset näyttävät kuitenkin johtavan hänet tämän ajanjakson käsittelyssä osaksi väärälle näkökannalle. Taistelevat suomalaiset ovat nimittäin hänen mielestään väärässä yhdessä asiassa – he ovat ”pakanoita”, hylkäävät ”autuuteen johtavan kristinuskon”. Me puolestamme voimme nähdä heidät vain jalona kansana, joka taistelee urhoollisesti ylivoimaa vastaan uskonsa ja itsenäisyytensä puolesta, ja kristinuskon voiton vain tämän kansan henkisenä ja ruumiillisena sortona. Vai missä suomalaisten olisi pitänyt nähdä tulella ja miekalla tunnustamista tavoittelevan uskonnon paremmuus – tämän uskonnon, joka vielä tuohon aikaan kävi jopa omien tunnustajiensakin kimppuun yhtä hurjasti kuin pakanalliset suomalaiset? Yleensäkään millään uskonnolla Muhammedin oppia lukuun ottamatta ei ole takanaan yhtä veristä uraa kuin kristinuskolla; ja tämän ajattelemisen pitäisi saada suurinkin kristillinen uskoninto esiintymään intoilussaan varovaisemmin. Sikäli kuin ihmisjärki pystyy asioita punnitsemaan, kristinuskon väkivaltainen levittäminen on ollut mitä suurin onnettomuus kaikille kansoille, jotka ovat joutuneet sen kohteiksi, tai aina vähintäänkin merkinnyt ajankohtaa, jolloin näiden kansojen henkinen kehitys on suistunut rappioon. Sillä kansakunnan vakaumuksellinen usko on sen arvokkain omaisuus. Mutta kun väkivalta sen tukahduttaa, kansakunnan elinvoima tuhoutuu sisintä juurtaan myöten. Tässä suhteessa kansa on samanlainen kuin yksilö. Ja koska hra K. varmaankin syvemmin kuin moni muu tajuaa kai uskonsa kieltämisen nöyryyttävän ja henkisesti lamauttavan vaikutuksen, hänen olisi meidän mielestämme myös pitänyt esittää suomalaisten taistelu uskonsa, vapautensa ja isiensä maan puolesta toisessa sävyssä. Tästä ei seuraa, että heidän olisi pitänyt ikuisiksi ajoiksi jäädä ”pimeään pakanuuteensa”. Mikään Euroopan kansa ei ole kyennyt välttämään kristinuskoa. Jos se olisi tullut suomalaisten uskonnoksi rauhanomaisella tavalla, hyvin hoidettu istutus olisi kuitenkin varmaan tuottanut jalompia hedelmiä. Tai vaikka väkivaltainen käännyttäminen olisikin ollut Kaitselmuksen kädessä keino, jonka avulla Suomen kansakunta säästyi heimolaistensa osaksi tulleesta hajoamisesta, ei tämä kuitenkaan riistä kristittyjen valloittajien kohtaaman sankarillisen vastarinnan arvoa ainoana todisteena siitä, että suomalaisten henkinen voima ei vielä tuossa vaiheessa ollut kokonaan lamaantunut.
Kirjoittajan tätä aikaa kuvaavaan historiaan voidaan vielä kohdistaa huomautus, että hän on ehkä käyttänyt liian vähän lähteiden omia sanoja. Kun hän on jättänyt tämän tekemättä, esitys on voitu pitää lyhyenä. Kun on kuvattava sellaisia tapahtumia, joista tässä on kysymys, lyhyys ei kuitenkaan aina ole ansio. Yksinkertainen tieto, että esim. karjalaiset tai hämäläiset tekivät tiettynä vuonna retken Nevalle ja kärsivät tappion, tuo toki yhden vuosiluvun lisää historian tapahtumaluetteloon. Kun tapahtumasta kertoo sen aikalainen tai sitä lähempänä elänyt historiankirjoittaja, siitä tulee tavallisesti mielenkiintoisempi jonkin yksityiskohtaan liittyvän maininnan, jonkin aikaisempiin samankaltaisiin tapahtumiin viittaavan huomautuksen tai jonkin ajankohdan ajattelutapaa kuvaavan arvioinnin ansiosta. Yleensäkin historiallisen esityksen mielenkiintoisuus kasvaa, jos lukija ei saa siitä tietoonsa pelkästään kunkin ajan tärkeitä tapahtumia, vaan myös sen, mitä tapahtumia kukin aika itse piti tärkeinä. Viimeksi mainittu seikka nimittäin johtaa hänet ensiksi mainittua paremmin ymmärtämään kunkin ajan omaa ajattelu- ja toimintatapaa. Ja tätä tarkoittaen me olemme sillä kannalla, että kyseessä olevan sukupolven omilla sanoilla esitetty kertomus ansaitsee usein paikan paremmin kuin modernin kirjoittajan oma esitys. Viimeksi mainitulle jää tässä yhteydessä vielä tehtäväksi tarpeellisen kritiikin esittäminen ja tapahtumien arvioiminen modernin sivistyksen näkökannalta.
Samoin on uskoaksemme aihetta moittia kirjoittajaa siitä, että hän on Porthanin tavoin Juustenin jälkiä seuraten jaotellut katolisen kauden historian Turun piispojen virkakausien mukaan. Jo kuvattaessa aikaa, jolloin ruotsalaiset valloittivat maan, esitys jää varsin löysäksi tämän menettelyn takia. On esim. todettava, että juuri mainituista sotaretkistä ja taisteluista olisi syntynyt yhtenäisempi kuva, jolleivät kuvaukset piispojen elämästä ja toimista kirkon hyväksi olisi katkoneet esitystä ja jollei välillä taas olisi kohdistettu huomiota Ruotsin kuningassukuihin ja niiden vaiheisiin. Esim. Tuomas-piispan kaltaisille piispoille saattaa vielä olla aiheellista suoda jokin osuus maan historiassa. Mutta kun myöhemmässä vaiheessa ilmaantuu myös sellaisia piispoja, joista kirjoittajalla ei ole muuta esitettävänä kuin heidän nimittämisensä ja kuolemansa ajankohdat, enintään tietoja heidän innokkuudestaan periä kymmenykset itselleen ja alaisilleen sielunpaimenille, tuntuu Suomen kansan vaiheiden jaottelu näiden korkeiden hengenmiesten virkakausien mukaan täysin mielivaltaiselta. Tässä ei riitä toteamus, että tänä aikakautena maan historia on kirkon historiaa ja että siitä syystä viimeksi mainitun taitekohdat ovat kansan vaiheiden taitekohtia. Vuodesta 1157 vuoteen 1293 tai pikemminkin Pähkinäsaaren (Nöteborgin) rauhaan asti vuoteen 1323 Suomen kansan historiaa on sen taistelu maan kristittyjä valloittajia vastaan. Tämän taistelun kuvaaminen on tässä pääasia. Ruotsin hallitsijasukujen vaihdoksilla ja ruotsalaisten maahan asettamien virkamiesten, piispojen ja käskynhaltijoiden luettelemisella saa olla tämän kuvauksen yhteydessä vain sen verran sijaa kuin vihamielisen vallan sisäisellä historialla yleensä on kuvattaessa sotaa tätä valtaa vastaan. Mainitusta ajankohdasta suunnilleen vuoteen 1450 kirkon lujittuminen sitä vastoin ansaitsee huomiota tasaveroisesti siinä kuin sisäisen hallinnon järjestäminen yleensä ja kansan harrastusten suuntautuminen lujemmin sitein rauhanomaisiin askareisiin. Tämän ajankohdan (1450) jälkeen Suomella alkaa olla enemmän yhteyksiä Tanskan kanssa solmitusta unionista aiheutuviin Ruotsin vaiheiden vaihteluihin ja sen suhteellinen itsenäisyys on sidoksissa viimeksi mainitun maan itsenäisyyteen samoin kuin vastarinta tanskalaisten ja venäläisten ylivaltaa vastaan on yhteistä. Lyhyesti: suomalaisten alkuperäinen kansanhenki taistelussa vierasta sivistystä vastaan; tämän ensiksi mainitusta saama voitto ja sen lujittuminen kirkon ja yhteiskunnan laitosten välityksellä; lopuksi Suomen kansan ja hallitsevan Ruotsin kansan vähittäinen lähentyminen torjuttaessa yhteistä vaaraa – nämä ovat meidän käsityksemme mukaan Suomen historiassa katolisen aikakauden kolme vaihetta. Jos kirjoittaja olisi niistä kunkin kohdalla korostanut yleistä suuntaa ja esittänyt yhtenäisesti: ensimmäisen osalta sotahistorian suomalaisten taisteluna itsenäisyytensä puolesta, toisen osalta sisäisten olojen muuttumisen historian, kolmannen osalta Ruotsin ja Suomen yhteisen historian valtionhoitajien ja viimeisten unionikuninkaiden aikana sekä jättänyt muut tapahtumat sivuosaan näiden päätapahtumien kuvauksen rinnalla, hän olisi vakaumuksemme mukaan varmastikin voinut esittää selkeämmän ja merkityksellisemmän kuvan Suomen vaiheista tällä aikakaudella.
Aivan selvää on, että uskonpuhdistuksesta alkavan seuraavan kauden aikana Suomen historia pakostakin yhdistyy yhä enemmän Ruotsin historiaan. Niinpä kirjoittajan arvostelukyky ja katseen terävyys joutuvat entistäkin ankarammalle koetukselle sitä käsiteltäessä – mikäli hän todellakin aikoo myös tämän ajan osalta kirjoittaa Suomen kansan historiaa. Uskoisimme kuitenkin, että tuloksekkain yleiskatsauksellisuus saavutetaan tässäkin yksinkertaisella jaottelulla sodan ja rauhan vaiheisiin – nimittäin niihin sotaisiin vaiheisiin, joiden aikana taisteltiin Suomen maaperällä ja tämän maan rajoilla. Ruotsin muut sodat ovat nimittäin vaikuttaneet Suomen kansan kehitykseen suhteellisesti tuntuvasti vähemmän. Vain valtiollisesti itsenäinen kansakunta voi korjata sadon sodista, joita käydään poliittisen vallan ja kunnian saavuttamiseksi. Riippuvuussuhteessa olevakin hankkii itselleen itsenäisen aseman siksi hetkeksi, jolloin se taistelee isiensä maan puolustamiseksi; taistelun aiheuttaneet poliittiset olot ovat silloin samantekeviä. Esim. kolmikymmenvuotinen sota on maailmanhistorian ja Ruotsin oman historian kannalta merkittävin sota, johon tämä valtakunta on ottanut osaa. Suomen osallistuminen siihen merkitsee tämän maan kannalta suhteellisesti paljon vähemmän kuin esim. sen osallistuminen Kaarle XII:n sotaan siltä osin kuin tätä käytiin Suomen maaperällä.
Sallikoon arvoisa kirjoittaja meidän liittää edellä esitettyyn vielä pari huomautusta, jotka kohdistuvat tiettyihin yksityiskohtiin, mutta viittaavat laajemmalle.
Kirjoittajan yleistä käsitystä, jonka mukaan kaikki pakanalliset opit jumalista ovat turmeltuneita jäänteitä jostakin alkuaan olemassa olleesta totuuden ilmoituksesta, voitaneen pitää vääränä. Tuollainen käsitys väheksyy niin Kaitselmuksen viisautta, eihän se siis olisi luovuttanut ihmissuvulle kyllin selvää ja väkevää uskonnollista tietämystä, jotta tämä olisi voinut säilyttää sen ikuisesti, kuin ihmiskuntaakin, jonka ennalta määrättynä kohtalona siinä tapauksessa olisi vajoaminen yhä syvemmälle eläimelliseen tietämättömyyteen ja tylsyyteen. Olisihan toki mielivaltaista olettaa Jumalan jokin ilmoitus toista arvokkaammaksi. Eikä kirjoittaja varmaankaan halua lukeutua niihin, jotka olettavat hävityksen kauhistuksen kohtaavan maailmaa sen jälkeen, kun viimeinen pietisti on siirtynyt isiensä tykö. Kristinuskon valon vallitessakin on kaiketi tunnustettava jumalallisen ilmoituksen jatkuminen, luomisvoiman ilmenemisenä luonnossa ja oikeuden periaatteen ilmenemisenä ihmisten yhteiskuntaelämässä. Kaikki pakanalliset opit jumalista liittyvät pääasiassa ensiksi mainittuun, ja niinpä luonnonvoimien palvonta väistyy henkisemmin käsitettyjen siveellisten voimien kunnioittamisen tieltä vasta sivistyksen edistyessä. Kun suomalaiset pystyivät kohottautumaan luonnonpalvonnasta ajatukseen Korkeimmasta olennosta, joka ei ole vain kaiken ”luoja ja ylläpitäjä”, vaan myös ”rankaiseva ja palkitseva” – tämä ei osoita heidän siveellistä rappeutumistaan, vaan uskonnollista sivistystä, joka jo läheni erityiseen ilmoitukseen perustuvaa Mooseksen uskonnon oppia.
Kirjoittaja olettaa tunnettujen pirkkalaisten (birkarlien), noiden Peräpohjolan asukkaita sortavien kauppamiesten, mahdollisesti lähteneen Satakunnassa sijaitsevasta Pirkkalan pitäjästä, mutta tämä näyttää arveluttavalta virheeltä. Ei ole mitenkään todennäköistä, että tuollainen poikkeuksellinen kauppiashenki olisi ollut vallalla tuossa sisämaan pitäjässä. Kun myös yleisesti tiedetään, että sana ”Birck”, Bjerck, Berck, jonka Ihre johtaa kantasanasta ”Byirg”, saksan ”Burg”, ruotsin ”borg”, on koko Skandinaviassa merkinnyt ”kaupunkia”, mistä syystä myös vanhimman kaupunki- ja kauppalain nimenä on ”Birkerätt” tai ”Byoerkörätt”, näyttää siltä, että sanan ”pirkkalaiset (birkarlar)” alkuperästä ja merkityksestä ei juuri voi enää olla epäilystä. Lienee täysin aiheetonta olettaa Porthania seuraten, että pirkkalaiset olivat asettuneet Pirkkalan pitäjään, mistä tämä ruotsalainen väestö sitten jälleen muutti pois. Myöskään se, mitä kirjoittaja kertoo (luultavasti Porthanin tätä aihetta koskevan tutkimuksen perusteella) Matti Kurjesta (Matts Kurck), ei tarvinne näin laveita selityksiä.
Kirjoittaja osoittautuu yhtä hanakaksi noudattelemaan muiden kirjoittajien olettamuksia kuvatessaan venäläisten vuoden 1311 sotaretkeä hra Hippingin kovin horjuvaa esitystä seuraten. Esittämällä uuden arvauksen kirjoittaja on kuitenkin vihjannut, että tämä esitys ei ole tyydyttänyt häntä.
Nämä huomautukset kohdistuvat kuitenkin seikkoihin, joiden merkitys on verraten vähäinen. Tarvittavien kirjallisten apuneuvojen puute ei ehkä ole yksinomainen syy siihen, että meidän on pysähdyttävä niihin; kirjoittajan yleensä tyyni ja terve arvostelukyky saa lukijan vakuuttumaan siitä, että myös tutkijoilla, joilla on laajat tiedot, voi tässä suhteessa olla vain harvoja painavia huomautuksia esitettävänään. Tuleva tutkimus onnistuu ehkä vielä täyttämään joitakin tapahtumien välisten yhteyksien aukkoja; monet niistä olettamuksista, jotka kirjoittaja on esittänyt epävarmoiksi, jäävät luultavasti kuitenkin pysyvästi tähän epäilyttävään valoon. Kuten jo on mainittu, kokonaisuus antaa kuitenkin varsin selvän kuvan siitä, mitä käsitellyt aikakaudet ovat merkinneet Suomen henkiselle ja aineelliselle kehitykselle. Kansakuntien elämässä kuluu runsaasti aikaa, ennen kuin sarastuksesta tullaan täyteen keskipäivän valoon; ja hyvä olisi, jos kirjoittajan loppusanat Suomen kansan älyllisestä tasosta katolisen aikakauden lopussa eivät olisi sovitettavissa nykyoloihin varsin laajalti.
Olisimme edellä todistaneet turhaan tämän työn suurta arvoa, jollei laajemman sivistyneen yleisön keskuudessa yksi ja toinen tuntisi saaneensa tästä kehotusta sen sisältöön tutustumiseen. Etenkin on toivottava, että sitä ryhdytään käyttämään lukioissa ja yläalkeiskouluissa sekä kielen harjoitteluun että isänmaan historian oppikirjana. Kun ajatellaan tätäkin tarvetta, joudutaan seuraavien osien julkaisemista odottamaan hyvin kiihkeästi. Varmaa myös on, että jokainen ajatteleva suomalainen odottaa tätä jatkoa kiinnostuneemmin kuin mitään muuta teosta Kantelettaren ilmestymisen jälkeen.
J. V. S.
