Litteraturblad no 3, maaliskuu 1857: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Förslag och betänkanden rörande folkskoleväsendet i Finland, i underdånighet afgifna af domkapitlen i landet. [Maan tuomiokapitulien alamaisesti esittämä ehdotus ja mietintö Suomen kansakoululaitoksesta.]

 

Vaikka tätä virallista teosta ei varsinaisesti voi pitää kirjallisuutena, sillä on kuitenkin kotimaisten kirjapainotuotteiden joukossa maan ja kansan tulevaisuuden kannalta niin merkittävä asema, että siitä vaikeneminen olisi paitsi asiatonta tämän lehden ohjelman kannalta myös näyttäisi osoittavan puutteellista kunnioitusta teoksen sisältöä ja tarkoitusta kohtaan.

Teos sisältää: 1. Turun tuomiokapitulin ”Alamaisimman muistion”, ”Pöytäkirjan 11. kesäkuuta ja 3. syyskuuta 1856”, ”Alamaiset ehdotukset yleisen kansaopetuksen muuttamiseksi” ja ”määräyksiksi lukkarin- ja kansakoulunopettajaseminaareja varten”; 2. Porvoon tuomiokapitulin ”Alamaisin muistio” ja ”Ehdotukset säännöksiksi lukkarin- ja kansakoulunopettajaseminaareja varten” sekä 3. Kuopion tuomiokapitulin kaksi ”Alamaisinta muistiota” ja ”Ehdotukset yleisen kansanopetuksen laatimiseksi”.

Emme tässä voi esittää eri tuomiokapitulien lausumia kantoja ja ehdotuksia aiheesta. Merkittävimmin ne eroavat toisistaan käsityksessä kansakoulun toiminnan laajuudesta. Maan kirkolliset viranomaiset näyttävät olevan yhtä mieltä sen tarkoituksesta olla valmistava oppilaitos rippikoulua varten. Uskonnonopetukseen katsotaan kuuluvan toisaalta Raamatun ja katekismuksen, toisaalta katekismuksen ja raamatunhistorian luku, sen lisäksi sallitaan käsitteen- ja ajattelunkehittäminen lukemisessa yleensä. Porvoon ja Kuopion tuomiokapitulit lisäävät siihen vielä kirjoittamisen ja laskemisen ja Turun tuomiokapituli antaa kiitettävän vapaamielisesti kansakouluille myös oikeuden opetukseen ”muissa tietoaineissa, jotka kansanmiehelle voivat arkielämässä olla tarpeellisia ja hyödyllisiä”.

Kansakoulun ulkoisen järjestämisen suhteen eroavat myös mielipiteet. Yleensä katsotaan, että kylä- tai pyhäkouluja pitää olla sisälukua varten ja niissä vapaaehtoiset opettajat, jotka otetaan yhteisen kansan parista, mutta jotka tarpeen vaatiessa saavat vaivan palkkaa seurakunnan koulukassasta. Lisäksi Porvoon ehdotus määrää asetettavaksi koulunopettajan, joka käy kylä- ja pyhäkouluissa ja järjestää ja tukee niiden opetusta, sekä toteutettavaksi lukkareiden kirkkolaissa määräämät tehtävät pitää kautta vuoden koulua, jossa pitää opettaa kirjoittamaan ja laskemaan. Kuopion ehdotus esittää pyhäkoulujen lisäksi joka seurakuntaan yhtä tai useampaa kansakoulua, joissa ”lukkari tai ylimääräiset opettajat” opettavat myös raamatunhistoriaa, kirjoittamista ja laskemista sekä laulua nuottien mukaan, ”niinä vuoden aikoina, jotka kirkkoherra määrää”.

Turun tuomiokapituli menee myös tässä suhteessa pisimmälle ja ehdottaa valitun kouluhallituksen valvomaa vakituista kansakoulua ja siihen opettajia, jotka samalla ovat lukkareita tai varsinaisesti vain esilaulajia, ja opetusta määrättyinä lukukausina. Tämä ehdotus muistuttaa siis eniten sitä, mitä myös muissa maissa on ymmärretty vakituisella kansakoululla.

Turun tuomiokapitulin muistio kertoo lisäksi vakituisen kansakoulun opetussuunnitelmasta, että sen pitäisi käsittää suunnilleen ne oppiaineet, jotka uudessa lukio- ja koulujärjestyksessä on määrätty yksiluokkaisille alemmille alkeiskouluille. Uskonnonopetuksen tavoitteeksi asetetaan ”kirkas ja ajatteleva”, toisaalla ”yksinkertainen ja selvä käsitys” uskonopista, ja ehdotuksesta seminaarien opetukseksi havaitaan, että sillä lähemmin tarkoitetaan oikeaa ”sananymmärrystä” Raamattua ja katekismusta luettaessa.

Myös opettajien koulutuksen suhteen on Turun tuomiokapituli esittänyt korkeimmat vaatimukset, jos jätetään laskuista Porvoon tuomiokapitulin ehdotus, että opettajien pitää lukkareita kuulemma koskevien määräysten tavoin suorittaa ”täydellinen kurssi niin kutsutussa pienessä Kirurgiassa”, minkä seurauksena koulunopettajien siis samalla pitäisi ryhtyä kylvettäjiksi ja rokottajiksi, mutta niissä taidoissa Turun ehdotus vaatii vain ”alkeet”.

Lopuksi mainitsemme, että otteet Turun tuomiokapitulin pöytäkirjoista sisältävät perusteellisempia lausuntoja lehtoreiden Eurén ja Renvall aineista. Tuomiokapitulin enemmistö on yhtynyt hra Renvallin mielipiteeseen, joka melko selvästi ja vakuuttavasti lausuu tarpeen vakituisista kansakouluista ja opettajaseminaareista, mutta jonka yksityiskohdissa on useita vähemmän käytännöllisiä ehdotuksia. Yksi sellainen on esim. vaatimus opettaa useisiin lukuvuoroihin jaettuja oppilaita vain vuorotellen tiettyinä päivinä viikossa. Täällä maalla, missä oppilaat täytyy lähettää kouluun ehkä useiden peninkulmien päässä sijaitsevista kodeistaan, sellainen järjestely olisi perin outo eikä johtaisi ainakaan oletettuun seuraukseen, että oppilailla lupapäivinä olisi tilaisuus oleskella kotona ja osallistua vanhempien töihin. Yhtä epäkäytännöllinen on olettamus, että yhteinen kansa pitäisi lapsensa koulussa 4–6 vuoden ajan, siis 10–12 vuodesta 16–18 vuoden ikään. Niin pitkä koulukurssi nostaisi lisäksi satoihin niiden oppilaiden luvun, jotka samaan aikaan tulisivat käymään koulua suuremmissa seurakunnissa. Reglementtiehdotus, joka tosin ei ole esittänyt kansakoulunopettajalle sälytettäväksi yli-inhimillistä kuormaa, ei silti tee taakkaa keveäksi, vaan katsoo, että oppilaat on ”pidettävä alituisessa toimessa vähintään kuusi tuntia päivässä”. Siis vähintään 36 tuntia viikossa pitää koulunopettajan opettaa satakuntaa aloittelijaa, eikä pelkästään nuorena ja täysissä voimissa vaan myös sitten kun viitisenkymmentä vaivalla elettyä vuotta painavat hänen harteillaan. Sellaiset yksityiskohtaiset määräykset kansakoulun järjestämisestä tosin ovat cura posterior [suru jonka vielä voi torjua]; mutta olisi kuitenkin valitettavaa, jos niistä esitetyt vaatimukset jäisivät voimaan.

Hra Eurénin esitys, joka koskee vain kansanopetuksen yleistä tilaa, aloittaa aivan alusta yrittäessään osoittaa, miten papistolla ei ole riittävästi mielenkiintoa hoitaa kansanopetuksesta edes sitä osaa, joka on yksinomaan sen asiana, nimittäin uskonnonopetusta. Suuret pastoraatit ja pienet sacellaanit [kappalaisseurakunnat], praependit, annexit [apupitäjät], virkavuodet, armovuodet, apupappien pienet palkat ja ylennykset, lisäksi konventikkeliplakaatin ym., nämä kaikki hra E. näkee oikeutetusti esteenä papin varsinaiselle viranhoidolle ja oloina, jotka papissa tukahduttavat todellisen halun siihen. Harkinnan arvoinen on myös hra E:n lausuma pöytäkirjaan 3. syyskuuta, jossa hän muistuttaa kuinka välttämättömiä ovat tyttökoulut ja seminaarit koulutettaessa niihin opettajattaria. Samoin myös ehdotus pestata poikakouluihin naisopettajia olisi useissa tapauksissa harkinnan arvoinen.

Tarkoituksemme ei ole ollut syventyä tässä runsaiden yksityiskohtien arvosteluun ja todisteluun. Olemme toisaalta aikaisemmin perusteellisesti koettaneet esittää mielipiteemme kysymyksestä, toisaalta toivomme muussa tilaisuudessa voivamme palata siihen. Haluaisimme kuitenkin lyhyesti huomauttaa seuraavaa niiden lähemmin harkittavaksi, joita asia kiinnostaa ja jotka aikovat käyttää hallituksen vapaamielistä lupaa huomautuksiin:

Jokainen huomaa tarkemmin asiaa ajatellessaan, että käsitys kansakoulun tehtävästä on vailla mitään periaatetta, jos ilman muuta oletetaan sen olevan rippikouluun valmistava koulu. Näin ollen ei ole syytä opettaa edes kirjoittamista ja laskemista saati alemman alkeiskoulun oppiaineita. Emmekä tosiaan voi kuvitella että alemman alkeiskoulun oppikurssista olisi tullut yhtään järjellisempää, jos sen olisi pitänyt toimia rippikouluun valmistavana kouluna.

Mitä erityisesti uskonnonopetukseen tulee, on harhaa tehdä ero sanan varsinaisen sisällön ja uskonopin käsityksen välillä. Ero ei riipu tässä tavasta käsittää ja ymmärtää, vaan oppiaineen luonteesta. Puhtaasti historiallinen esitys, kertomus, voidaan laatia sen mukaan, mitä tarkoitetaan sananmukaisuudella ja merkityksellä – varsinkin koska esityksessä voidaan käyttää arkielämässä esiintyviä puhetapoja, jolloin kysymyskin on vain arkielämän yleisistä ilmiöistä. Myös kuvallinen esitys voi sanan merkityksen ulkopuolella antaa tietoa mielikuvitukselle, mikä vaikuttaa tunteeseen. Mutta uskonoppi ei ole historiaa eikä runoutta – vaikka molemmat voivat sisältyä uskonnolliseen tietoon ja tietoisuuteen. Jos siis katsoo, ettei kansakoulun uskonnonopetus pysty johtamaan käsitteen muodostukseen, mitä se itse asiassa on, on sen seurauksena rajattava tämä opetus historialliseen ja niihin kuvauksiin, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja tunteeseen. Kaikkea tätä löytyy esim. evankeliumeista, mutta ei katekismuksesta. Emme kuitenkaan halua väittää, etteivätkö myös kansakoulun edistyneemmät oppilaat voisi saada jotain käsitystä useammastakin opinkappaleesta, esim. Jumalan kymmenestä käskystä, ensimmäisestä uskonkappaleesta ja rukouksesta. Mutta opetusta muissa opinkappaleissa, jotka sisältävät erityisen kristillisen uskonopin, meidän täytyy todella pitää sekä tavallisen kansakoulunopettajan opetuskyvyn että 12–14 vuotiaan talonpojanlapsen käsityskyvyn yläpuolella. Monia kauniita sanoja voidaan sanoa siitä uskonnollisesta hengestä, jota kansakoulujen tulisi herättää ja vahvistaa. Uskoisimme puolestamme että niiden opettajat tulevat käyttämään siihen katekismuksenlukua, kun näemme sellaisen hengen olevan yleisenä ehtona pappisviran hoidolle. Kokemus ja asiaan perehtyminen osoittavat ettei katekismuksen lukeminen juurruttaisi sitä kouluun.

Niin sanottu pakollinen koulunkäynti on toteutettavissa tiheämmin asutetuissa maissa, missä maalaiskansa asuu kylissä, jotka ovat verrattavissa meidän pikku kaupunkeihimme. Meidän maassamme kansakoulupakko on mahdoton. Mutta silloin ei voi liioin tajuta, miksi seurakunnat pakotetaan ottamaan vakinaiset kansakoulut. Mitä tehdään kouluhuoneilla ja opettajilla, jos ei ole oppilaita. Sellaisella pakolla on melko arveluttava, epäoikeudenmukainen ja väkivaltainen puolensa. Tulee melko kalliiksi rakentaa ja ylläpitää kunnollista koulutaloa, jossa on kaksi tai kolme suurehkoa luokkahuonetta, asuintilat opettajalle ja opettajattarelle ja kustantaa heille palkat. Näihin kustannuksiin täytyykin vähintäänkin kaikkien maanomistajien osallistua. Mutta koulu ja opetus koituvat lähinnä varakkaampien ja heidän lastensa hyödyksi. Sillä köyhemmät eivät voi yhtä helposti olla ilman lastensa apua tai kustantaa heidän ylläpitoaan koulussa. Siksi on kyseenalaista jättää köyhien asiaksi ylläpitää koulua ja opettajia varakkaiden lapsia varten. Jos koulun perustaminen sitä vastoin saa riippua jokaisen seurakunnan omasta päätöksestä, todistaisi se enemmistön tunnustavan sen tarpeen – tai ehkä asiasta eniten kiinnostuneet ottavat kantaakseen perustamiskustannuksista valtaosan tai vastaisivat niistä kokonaan. Jos lukkarin ja koulunopettajan virat yhdistetään, kansakouluja varmaan perustetaan hiljakseen, ei kuitenkaan vapaaehtoisesti, koska taas moni seurakunta, joka muuten aikaisemmin voisi hankkia koulun, jää odottamaan nykyisen lukkarin poisjäämistä. Jos lisäksi palkkaan käytettäisiin jahtivoudin kappoja, kuten on ehdotettu, tulee perustaminen riippumaan jahtivoudin terveydestä ja elämän pituudesta. On yllättävää kuulla, että lukkarin palkan ja jahtivoudinkappojen yleensä katsotaan riittävän koulunopettajan palkaksi. Palkkaus tuskin voisi olla alempi kuin 200 hopearuplaa ja vapaa asunto. Ja näyttää olevan kohtuullista, että valtio siinä jonkin verran avustamalla kannustaa kansakoulun perustamiseen.

Koulunopettajien asettaminen tavallisella lukkarinvaalilla olisi varmaan kovin omituinen ratkaisu. Jos edellytetään, kuten pitää, että kaikki hakijat ovat seminaarin loppututkinnon suorittaneita, ei sellaisessa valinnassa kelvollisin saa virkaa; eikä kysymykseen voi tulla minkäänlainen vaatimus siirtymisestä pienemmästä tulosta suurempaan ansioitumisen mukaan.

Lopuksi kohta, jota tosin on vaikea käsitellä olematta epäkohtelias. Tuskinpa kellään on sellaista käsitystä, että maan papisto yleensä on liian työtaakan rasittama. Mutta jokaisen on helppo huomata, että papilla on elinkeinon hoitoon (maanviljely ja veronkanto) liittyvää työtä ja joukko muita tehtäviä, jotka eivät kuulu hänen papilliseen kutsumukseensa, ja jotka pitävät hänet erossa siitä työstä ja huolenpidosta, jonka oikeastaan pitäisi ammatin hoitoon kuulua. Papisto itse valittaa, ja syystä, näiden tehtävien laatua ja määrää. Johtaisiko niiden poistaminen papin opintojen pariin ja ahkeraan sielunhoitoon, on hänen oma asiansa, eikä sitä ole mitään oikeutta etukäteen arvioida. Välttämätöntä on, että ne poistetaan. Mutta se on hyödytöntä, jos niiden sijaan asetetaan toisia tehtäviä. Ja mitäpä pappia liikuttavat rahvaan taidot kirjoittamisessa ja laskemisessa, geometriassa, maantiedossa, geografiassa, historiassa ja kieliopissa, viivapiirustuksessa ym. – nimittäin yli sen kiinnostuksen, jota jokaisen sivistyneemmän pitää tuntea yleistä kansansivistystä kohtaan. Sen, että pappi valvoo uskonnonopetusta kansakoulussa, tutkii sen edistymistä myös järjestetyillä kuulusteluilla, ottaa tehtäväkseen jopa säännöllisesti muutaman kerran viikossa itse johtaa sitä, sen voi katsoa kuuluvan hänen ammattiinsa ja todelliseen kristilliseen huolenpitoon seurakunnasta. Tässä suhteessa on papistolla myös eittämättä oltava mahdollisuus ystävällisesti oikaista opettajaa ja, silloin kun se ei tuota toivottua vaikutusta, tehdä tilanteesta ilmoitus kouluhallitukselle tai tuomiokapitulille. Mikään muu koulun tarkastaminen ei hänelle kuulu. Ilmeinen seuraus tästä on se, ettei tuomiokapituli liioin ole kansakoulun oikea korkein johto. Kokemuksemme siitä, mitä papilliset tarkastajat ovat oppikoululle, saa meidät pakostakin ilmaisemaan myös käsityksenämme, että pappi yleensä on oleva sitä vieläkin vähemmän kansakoululle.

 

Lifsfrågor. Reflectioner och meditationer af J. G. C. H:fors 1856. [Elämänkysymyksiä. Ajatuksia ja mietteitä, kirj. J. G. Chydenius. Helsinki 1856]

 

Tekijä antaa kuvauksen teoksensa sisällöstä ja tarkoituksesta seuraavassa esipuheessa.

Nimiösivu kertoo, mitä lukija löytää seuraavilta sivuilta, nimittäin osviittoja korkeampaan ja selvempään käsitykseen elämästä. Sen, mitä tekijä on yksilöllisen vakaumuksensa pohjalta varmoin sanoin lausunut, hän jättää käytettäväksi siemenenä, joiden – niin kypsymättömiltä kuin ne voivat näyttääkin – hän kuitenkin toivoo löytävän maaperän, jossa muutama niistä juurtuisi ja kantaisi hedelmää levittämään todellista inhimillistä sivistystä. – Kun tässä siten tarjotaan vain siemeniä myös järjestelmälliseen kehitykseen, niin lukijakin varmaan havaitsee, että ankara tieteellinen järjestys ei ole ollut päätavoitteena näiden sivujen kirjoittamisessa, ja siksi suonee anteeksi, että mahdollisen tulevan järjestelmän rakenneosat mainitaan muistutukseksi useampia kertoja kuin sisällytettynä systemaattiseen tutkimukseen, samoin kuin sen, että erityisempien olojen käsittämiseen ja kehittymiseen inhimillisen elämän monilla aloilla on vain viitattu.

Näistä sanoista käy ilmi, että tekijä ei ole tietoinen tällaisten ”meditaatioiden” nurinkurisuudesta yleensä. On verrattain helppo yritys heittää ilmaan järjestelmänsiemeniä ja jättää muille näiden systeemien toteuttaminen, mutta se on yhtä hedelmätöntä kuin helppoa. On hyvin yksinkertaista esittää muutama kai tekijän subjektiivisiin vakaumuksiin sopiva väittämä, jos ne muuten ovat vakavaksi tarkoitettuja, mutta jättää näiden väittämien todeksi todistaminen kelle hyvänsä. Menettelyssä ei sinänsä kai ole mitään väärää. On nähty runoilijoiden, ylipäätään oivallisten nerojen, jotka eivät ole käyneet tieteen ankaraa koulua, heittävän ilmaan irrallisia iskeviä mietteitä, ajoittain myös todella spekulatiivisia ajatelmia, joiden käsittämiseen ja esittämiseen systemaattinen ajattelu on sitten halukkaasti ryhtynyt. Samanlaisia esimerkkejä on uskonnollisen inspiraation vaikutuksista lahjakkaampiin ihmisiin. Halu etsiä sellaisten etevien henkilöiden kaikista päähänpistoista korkeampaa merkitystä on kuitenkin tuottanut paljon löysää lörpötystä, koska toisaalta on verrattain helppoa kehittyneemmän tieteellisen sivistyksen näkökannasta lisätä merkitys heidän sanoihinsa. Omana aikanamme tällaisesta neronpalvonnasta on ollut esimerkkejä Jacob Böhmen visioiden selittelyssä ja vielä enemmän loputtomissa, väkinäisissä tutkimuksissa Goethesta ja hänen teoksistaan. Mutta kyllähän sellaisen tutkimuksen ja selittämisen kohteeksi pääsemiseen vaaditaankin jo neroutta. Ja toiseksi, nero ei heitä muulle ihmiskunnalle sanomaansa lisäyksellä: todista!, vaan se tapahtuu sankarillisella itseluottamuksella, että neron sana ilman enempiä todistuksia tulee ymmärretyksi, kumoaa vakaumuksia ja ohjaa toimintaa.

Kukaan tuskin uskoo meidän tarkoittavan, ettei ilman systemaattista todistelua kenenkään pitäisi kirjoittaa mitään toisten valistukseksi. Silloin ei aseteta kyseenalaiseksi inhimillisen tiedon ja vakaumuksen äärimmäisiä perusteita. Päinvastoin lähdemme liikkeelle niistä käsityksistä, joita pidetään yleisesti pätevinä, ja tiedoista, joiden oikeellisuutta ei uskota kenenkään etevän ihmisen epäilevän. Sellaisiin mielipiteisiin ja tietoihin voi lisätä niiden tukemia omia selityksiä, oman ajattelun ja kokemuksen hedelmiä, ja pyrkimyksiään vakuuttaa kanssaihmiset voi tukea kuvauksin ja lämpimin sanoin, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja tunteeseen, ts. vakuutteluun voi lisätä taivuttelun. Myös kaikkein varmimman inhimillisen tiedon kysymyksiä voi käsitellä siten; historia, empiirinen psykologia, uskonto ja huomattavien kirjailijoiden auktoriteetti tarjoavat runsaat varastot todistuskappaleita. Mutta kun kyseessä olevan kirjailijan tavoin haluaa uudistaa inhimillisen tiedon yleensä, siihen ei totisesti käy mikään muu keino kuin esittää uuden tiedon järjestelmä.

Kirjailija itse ei ehkä katso tehtävänsä olleen sellainen. Mutta vähempi se ei totisesti ole, kun alkaa niin alusta kuin tekijä, määrittämällä, mitä ”tietäminen” ja ”oleminen” ovat.

Koska tekijä ei ole ottanut tehtäväkseen nähdä sitä ajattelun vaivaa, että olisi systematisoinut käsityksiään, on käynyt niin kuin sellaisissa tapauksissa tavallisesti käy, että hänen käsitteistönsä on täysin hämärä. Sen huomaa olevan milloin Kantin systeemiä milloin Schellingin; mutta väliin hänen termeillään on aivan uusi merkitys, ja sekin vaihteleva. Lopulta, kuten niin menetellen pakostakin käy, sanoja ja ilmauksia käytetään enimmäkseen siinä epämääräisessä merkityksessä, missä ne esiintyvät arkielämässä tieteen ulkopuolella. Niinpä on selvää, että lukemisesta tulee vaikeaa ja käsittämisestä epävarmaa, eikä siihen käytetty vaiva anna lainkaan todellista tyydytystä, koska tieteellisestä välineistöstä huolimatta kaikki päättyy enemmän tai vähemmän mielivaltaiseen merkitykseen, jonka lukija mielensä mukaan voi hyväksyä tai hylätä. Tällä emme halua kieltää, etteivätkö tekijän käsitykset sisältäisi yhtä ja toista arvokasta, ehkä muille paljon enemmän kuin meille, koska se riippuu eri lukijoiden näkökannoista ja katsomustavoista.

Perustelemme esitettyä muutamin esimerkein; ja teemme sen, vaikka on väistämätöntä, että sitä vastaan aina voidaan sanoa, että ne on irrotettu yhteydestään. Niin ei kuitenkaan voi sanoa aivan alusta, joka kuuluu seuraavasti:

Jokainen arvio tai synteesi yleensä – olkoon ulkoinen kokemuslausuma tai sisäinen psykologisesti ihanteellinen arvio – kehittyy välttämättömistä sisäisistä ja ulkoisista vastaavuuksista; samoin kuin jokainen sellainen synteesi on syntynyt yksimielisyydestä edeltävien välttämättömien ulkoisten ja sisäisten, toisiaan vastaavien synteesien kesken, jotka vastaavuuksina ovat yhdistyneet toisiinsa.

Kant kirjoitti ”Puhtaan järjen kritiikkinsä” vastatakseen kysymykseen, kuinka synteettiset arviot ovat a priori [ennen aistien välittämää kokemusta] mahdollisia? Se on paksu teos täynnä oppia ja terävyyttä, ja sen valtavasta vaikutuksesta aikansa sivistykseen näkyy yhä selviä merkkejä sekä tieteessä että yleisessä tietoisuudessa. Myös meidän tekijämme ensimmäinen tarkoitus ja väittämä sisältää kokonaisen filosofisen järjestelmän. Hän todistaa teesinsä seuraavalla tavalla:

Jos asian laita olisi toisin, annettu väite ei sisältäisi todellista totuutta vaan olisi vain mielijohde, ei ilmaisisi mitään määrättyä suhdetta eikä liioin lepäisi minkään aiemman järjentotuuden varassa, vaan olisi saatu tyhjästä. Sellaisen väitteen täytyy lisäksi olla määrätyssä ristiriidassa ihmisen alkuperäistä sydämen subjektiivisuutta vastaan, joka, kun välttämätön yhteys hänen sisäisten ja ulkoisten uskomustensa väliltä puuttuu, esiintyy negaationa eli subjektiivisesti rankaisevana omassatunnossa.

Se, mitä tästä lievimmin voi sanoa, on että filosofisesti sivistyneelle ei väittämällä todisteena ole mitään arvoa, ja sen, joka ei ole askaroinut filosofian parissa lienee turha yrittää löytää siitä minkäänlaista merkitystä. Myös filosofille ex professo [ammatti-ihmisenä] ovat esimerkiksi ”psykologisesti ideaalinen arvio”, ”ulkoiset synteesit”, ”järjentotuus”, ”alkuperäinen sydämen subjektiivisuus”, ”ulkoiset uskomukset” käsitteitä, joiden merkityksen hän saa arvata niin hyvin kuin taitaa. Jokaisesta sellaisesta käsitteestä vaaditaan määritelmä, ja se on yhteydessä määritelmäketjuun, joka muodostaa systeemin. Vain sellaisella todistelulla on arvoa filosofille.

Jos lukija vaatii meiltä selvitystä tekijän esittämistä väitteistä, vaatimus jättää meidät todella neuvottomaksi. Vanhastaan on käsitetty totuuden olevan tiedon yhtäpitävyyttä sen kohteen kanssa, niin että kohde todella on sitä, mitä ihminen tietää sen olevan. Näin yleisenä väittämä on pinnallinen, sillä se asettaa käsityksen kivestä samaan linjaan kuin tiedon tiedosta itsestään vaatien kummassakin tapauksessa, että tiedon kohteen on vastattava siitä olevaa tietoa. Väite on myös triviaali ja tyhjää hokemista kuten vaatimus, että täytyy tietää mitä luonnolliset asiat ja inhimilliset toimet todella ovat, eikä pitää niistä vääriä ja virheellisiä kuvitelmia. Sen todellinen merkitys on, että tiedon pitää olla yhtäpitävää itsensä kanssa, se ei saa sisältää ristiriitaisuuksia. Se käy ilmi myös arkipäiväisimmästä käsityksestä tiedon ja kohteen vastaavuudesta. Vaaditaan esimerkiksi, että käsityksen luonnon esineestä on oltava sellainen, että sen tarkastelu aistein, näkeminen, kuuleminen, antaa saman tuloksen kuin käsitys siitä sanoo. Tai vaaditaan, että käsityksen oikeasta ja väärästä toiminnassa pitää olla sellainen, että se ei sodi lain ja tavan leimaamaa vastaan, ts. että yksilön käsityksen siitä on käytävä yksiin toisten ihmisten, yleisesti pätevän, laissa ja tavassa ilmaistun käsityksen kanssa oikeasta ja väärästä.

Ymmärtääksemme on tämä se triviaali väittämä, joka häilyy tekijän mielessä, ehkä vielä ripauksella spinozalaista tai schellingiläistä filosofointia, niin että ulkoisen maailman, luonnon ja ihmistoiminnan maailman, käsitetään jatkuvan yhteydessä, joka vastaa sisäistä kehitystä ihmisen tietämyksessä; minkä vuoksi silloin tietäminen, arviointi, todella voi käydä yksiin kohteen oman olemisen kanssa. Sittenkin meistä tuntuu, että tekijä tarkoittaa lähinnä yhteneväisyyttä ihmisen tiedon ja toiminnan kesken; sillä emme voi ymmärtää muuten kuin että juuri toiminnalle hän antaa omituisen nimen ”ulkoiset käsitykset”. Tässä käsityksessä meitä hipoo se, että myöhemmin tulee kyse kaksimerkityksisyydestä, yhteisymmärryksestä ja yksimielisyydestä ”tietämisen” ja ”olemisen, ts. toiminnan” kesken. Heti on myös se asia ratkaistu, että oleminen ja toiminta ovat yhtä ja samaa. Siitä sanotaan myös: ”Tässä on pantava merkille, että ihmisen tietäminen on joko sisäistä järkitietoa tai ulkoista ymmärrystietoa, joiden on sovittava yhteen; ja olemisen kautta, ts. sisäisen tai ulkoisen toiminnan kautta, todellinen kokemus ilmenee reaalisena elämässä ja elämää varten”. Meidän on tunnustettava, että ulkoinen tietäminen ja sisäinen toiminta ovat meille arvoituksia, ellemme saa otaksua, että edellisellä ymmärretään tietämistä aistinvaraisista, ja jälkimmäisellä tahtoa pelkkänä kykynä. Tekijä jatkaa edelleen määritellen ”alkumuodot, joista subjekti ja objekti lähtevät, ja joista sisäiset ja ulkoiset käsitykset jatkuvina synteeseinä ovat peräisin”. Tämä alkumuoto on ”ikuinen”, joka ajassa ja tilassa esiintyy ”pyhänä”, ”subjektiivisena olemisena ajassa – – rakkautena”, ”objektiivisena toimintana tilassa kaikkiviisauden kautta”. Tämä alkumuoto on myös pohjana tietämisen ja olemisen ykseydelle – joista tietäminen ”esiintyy vain ajassa ja ajan kautta”, oleminen ”tilassa ja tilan kautta”.

Tämä on nyt alku tekijän ajattelulle ja mietiskelylle. Sitten hän miettii ”pyhyyden ideaa” kristinuskon perusperiaatteena, ”tietämisen”, tieteen – ja ”jumalallisesti ilmestyvän olemisen” välillä, tieteiden järjestelmää, ts. kuinka ne pitäisi ”voida sisällyttää, karakterisoida ja määrätä sekä järjestää sen idean alle, joka ilmaisee Jumalan täydellistä persoonaa”? Ei tosin sanota nimenomaan, mikä tämä idea on, mutta voi ymmärtää, että sillä tarkoitetaan ”pyhyyden ideaa”. Lopuksi tarkastellaan teologian nykyistä tilaa ja tulevaisuuden määräystä suhteessa pyhyyden ideaan.

Nämä vakavasti ja hartaasti tehdyt mietteet ja pohdinnat antavat toki lukijalle kaikenlaisia syitä ajatella käsiteltyjä kysymyksiä ja aiheita. Tyydyttävää selvitystä hän joutuu varmaankin turhaan etsimään. Tekijä on kuten sanottu melko tarpeettomasti tehnyt etsinnän vaikeaksi; ja voi tuskin pidätellä hymyä, kun hän toisinaan pitkästä, selittämättömin käsittein rakennetusta päätelmästä vetää aivan yksinkertaiset ja järkevät tuloksensa, siinä lapsellisessa uskossa, että hän todella on todistanut niiden totuuden. Meistä tuntuu kuin tekijän olisi pitänyt tietää, että hän ei ole ensimmäinen, joka on keksinyt ikuisen ja pyhän kaiken aluksi, ja oivaltaa, että jos ihmisen tieto todella olisi lujalla perustalla, jos näiden käsitteiden alta tajuttaisiin perimmäinen perusta, hänen toimensa siinä vuonna 1856 olisi ollut täysin tarpeetonta. Jos tekijä olisi sattumalta joutunut selvittämään, mitä ikuinen ja pyhä ovat, olisi hän ehkä huomannut missä kenkä oikeastaan kaikkea spekulaatiota puristaa.

Tekijä mainitsee, että hänen 1852 julkaisemansa teos: ”Yritys esittää kristinuskon peruskäsitteet sekä sen kehitys” on ilmoitettu kirjakaupasta saatavaksi mutta sitä ei ole laajemmin arvosteltu. Sitäkin vähemmän meidän olisi tullut laiminlyödä kiinnittää lukijan huomiota tähän teokseen; ja vaikka emme ole voineet pitää tekijän esityksen muodosta, se ei estä kunnioittamasta tekijän vakavaa pyrkimystä, varsinkin kun on peräti harvinaista maamme kirjallisuudessa nähdä muutama ajatus omistettuna niiden esiin nostettujen aiheiden käsittelyyn, jotka ovat tekijän perusteluiden kohteena.

 

Lärobok i handelsvetenskapen, utgifven af August Lilius. Förra delen. Wasa 1856. [Kauppatieteen oppikirja, julkaissut August Lilius. Edellinen osa. Vaasa 1856.]

 

Meillä on syytä uskoa, että tämä kirja on jo melko laajalti levinnyt. Se on aiottu oikeastaan kauppakouluille mutta myös itseopiskeluun. Tämän osan sisältö on: 1. Kaupasta ja sen eri lajeista; 2. Tavaraoppi – systematisoitu tavarasanakirja ja aakkosellinen hakemisto; 3. Kolikko-, mitta- ja paino-tieto; 4. Vekseleistä ja maksuosoituksista; 5. Kaupan kulkuvälineet, rautatiet, kanavat, lennättimet, pankit, vakuutukset ym.

Varsinkin kauppakouluille kirja lienee sopiva ja riittävän perusteellinen. Vähemmän tyydyttävä se on ehkä itseopiskeluun. Se on nimittäin muodoltaan enemmän systemaattinen kooste kuin käytännöllinen, opettava käsikirja. Jo esityksessä kaupan lajeista puuttuu tarkastelu menestysnäkymistä, joita Suomessa eri aloilla voi olla, sekä tietoja täällä yleisestä tavasta harjoittaa jotain alaa ja viitteitä edullisimmasta tavasta hoitaa sitä. Määritelmät eivät käytännön liikemiestä auta. Tavarasanakirja sisältää enemmän sellaisia käytännön vinkkejä, ja varsinkin luku vekseleistä on tyydyttävällä tavalla laadittu. Sama perusteellisuus olisi ollut toivottavaa esim. pankeista ja vakuutuksista. Kovin tarpeellista varsinkin kauppiaalle on tieto vakuutuslaitoksesta, ja sitä koskevat väärät kuvitelmat ovatkin yleisiä. Lyhyt artikkeli siitä on joissain tapauksissa jopa harhaanjohtava. Siten sekoitetaan meriprotesti ja meriselitys, ja lukija saa sen käsityksen, että myös vahingoittuneen laivan hyläntä käy helposti, väärä käsitys, joka aikaisemmin on yleisesti käypä ja sitä vastaan on pitänyt erityisesti taistella. Olisi tässä suhteessa erityisen hyödyllistä päättäväisemmin tehdä selväksi, että kaikenlainen aluksen merivahinko aiheuttaa menetyksiä varustajalle, poikkeuksena täydellinen häviö silloin kun on korkea vakuutus. Pankkilaitos taas, voidaan sanoa, on polttava päivän kysymys, koska nykyään hypoteekkiyhdistykset ja yksityispankit ovat välttämätön ehto maan teolliselle kehitykselle, ja on hyvin tärkeää levittää tästä liikkeestä jotain tietoa. Jos näitä arvoja olisi vähän perusteellisemmin tarkasteltu olisi kirja varmaan kasvanut kooltaan ja hinnaltaan; mutta sen arvo itseopiskelulle olisi voinut kasvaa samassa suhteessa. On ilahduttava ajan merkki nähdä tieteellisesti sivistyneiden miesten kuten tekijän, maan erään lukion lehtorin, paneutuvan kaupan ja teollisuuden tarkasteluun; tietoisuus aineellisten intressien lisääntyvästä merkityksestä maan tulevaisuudelle on heräämässä. Tähän mennessä ovat todella vanhat tottumukset olleet niin mahtavia, että tutkimuksiin perustavalla tiedolla on ollut tuskin mitään kysyntää. Nyt voidaan toivoa, että olot tässä suhteessa muuttuisivat, ja luulemmepa että esimerkiksi se, joka nyt haluaisi omistautua pankkilaitoksen tutkimiseen, piankin huomaisi olevansa kysytty johtajaksi sellaisiin yrityksiin.

 

Elämä kaupungissa ja maalla, kedolla ja metsässä. J. W. Murmannin suomentama. Helsinki 1856.

 

Tämä kirja on vaatimattomampi kuin sitä edeltävä, mutta vain näennäisesti, sillä se on uskonpuhdistuksen edellä kävijä, nimittäin uskonpuhdistuksen tavassa opettaa sisälukua.

Lähinnä se on selitys 16:sta taulusta, jotka esittävät asuinhuonetta, keittiötä, talonpoikaistupaa, navettaa jne. Kaikissa niissä on kuvattu myös niihin kuuluvaa tarpeistoa ja askaretta ym. Saksassa nimittäin aina Pestalozzin ajoista on alkeisopetuksessa kiinnitetty suurta huomiota katseluharjoituksiin – ts. harjoitetaan lapsia tarkkaavaisesti katsomaan ulkoisia asioita todellisuudessa ja kuvissa sekä kuvaamaan ja selittämään, mitä he ovat niissä panneet merkille. Tämä harjoitus on meillä melko laiminlyötyä, kouluissa täysin, kodeissa enimmäkseen. Sivistyneemmissä piireissä on tosin kuvakirjoja lapsille, mutta lapset käyttävät niitä tavallisesti vain pikaisena ajankuluna. Niiden käyttöön ei yhdistetä huvittavaa ja hyödyllistä totuttamalla lapset tarkkailemaan mitä katsottavaa kuvista löytyy ja selvittämään mitä hän siinä näkee. Tarkkaavainen silmä ja korva ja kyky selvästi ja täsmällisesti lausua käsittämänsä on ensimmäinen askel selvään ymmärrykseen. Luulisimme kuitenkin, että lapselle ei pidä antaa kuvia sellaisesta, mitä hän ei ole nähnyt todellisuudessa tai minkä käsittämiseen hänellä ainakaan ei ole apua tai välineitä jossain vastaavassa todellisessa. Hyödyllisintä on epäilemättä tarkkailla ympäristöä, ja varsinkin maalaiselämä tarjoaa runsaasti tilaisuuksia siihen. Vanhemmat, joille lasten henkinen kehitys tuottaa iloa, voivat nauttia siitä jos he maalla ollessaan kiinnittävät lasten huomiota eri luonnonkohteisiin, työkaluihin, maatalousaskareisiin ym. ja johdattelevat heidät kuvaamaan yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia, selittämään tarkoituksia, hyötyä ym. Lapselle tämä on aivan muunlaista kasvatusta kuin heidän pelkkä kouluttamisensa kaikenlaisiin seuraelämän villakoiratemppuihin

Pietarissa elää eräs maanmies, maisteri Uno Cygnaeus, joka muutamia vuosia on ollut opettajana sikäläisten suomalaislasten koulussa. Hän näyttää olevan yksi näitä pedagogeja quos Juppiter odit [joita Juppiter vihaa]. Hän on näet sielustaan ja sydämestään omistautunut asialleen ja kokemus on aina osoittanut, että koskaan ei sellaisille pedagogeille käy hyvin. He eivät nimittäin tyydy vanhaan ja totuttuun, vaan toivovat tekevänsä työtä jonkin paremman hyväksi; ja sellainen työ, jos se on enemmän kuin vain laiskaa innostusta joka mielellään näkee hyvän mutta antaa kuitenkin pahan tapahtua, saattaa usein koko inhimillisen toiminnan alalla tekijän onnettomuuteen. Hän häiritsee niin monen rauhaa – ja nämä monet uskovat aina pakostakin, että hän mielessään pitää heitä hanttapuleina, minkä vuoksi heiltä ei kohtuudella voi vaatia muuta kuin hänen sortamistaan. Usein tämä uskomus on epäoikeudenmukaista, sillä asiaan paneutunut voi kai myös ottaa huomioon eri tavoin ajattelevat samoin kuin olot, joiden vuoksi niin moni mieluiten ei ajattele ollenkaan. Olkoon tämä sanottuna hra Cygnaeuksen pyrintöjen johdosta, ei niiden suhteen. Juuri hän nimittäin on kustantanut kyseisen kirjan julkaisemisen ja myös aikoo julkaista painoksen siihen kuuluvia kuvia. Hänen aikomuksenaan ei kuitenkaan ole vain kotiuttaa katseluharjoituksia suomalaiseen kansakouluun vaan myös siinä yhteydessä uudistaa sisäluvun opettelu.

Saksassa nimittäin on viitisenkymmentä vuotta – kuinka yleisesti, emme tiedä – sisäluvussa käytetty ns. lautirmetodia, jonka tavallista tavaamista vastaava piirre on, että oppilas siirtyy analyyttisesti sanojen lausumisesta tavuihin ja tavuista kirjaimiin; esim. lintu – lentää, sitten lin-tu ja len-tää, ja lopulta l-i-n ja t-u jne. Konsonanttien suhteen siinä seurataan eri tapoja niiden ääntämisessä. Yleisintä on, että niille ei anneta nimiä äf, gee, äl, än jne., vaan koetaan saada oppilas lausumaan sitä merkitsevä äänne vokaalien edessä. Äännetään äänteitä; nimi vain johtaa harhaan. Sitten kun oppilas on varmasti oppinut hajottamaan sanat tavuiksi ja tavut yksinkertaisiksi äänteiksi, alkaa yhdisteleminen. Sitä helpottavat samanaikaiset kirjoitusharjoitukset sekä pahvisten tai puisten irtokirjainten käyttö.

Menetelmän, joka kuitenkin jo kauan kuuluu olleen tunnettu ja kokeiltu, otti ensimmäisenä käyttöön koulumies Stephani viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa. Sitä muuttivat ja kehittivät sitten monet, ja nykyisin käytetty muoto kuulunee toiselle saksalaiselle koulumiehelle Graserille.

Tämän menetelmän käyttöön on nyt tarkoitus käyttää kyseisiä kuvauksia ja kuvia.

Mikä on tämän menetelmän etu? Sen mukaan lasta ei opeteta virheellisesti pitämään konsonantteja sanoina, vaan hän oppii yleensä kirjaimissa näkemään vain äänteitä. Hän ei joudu kuukausikaupalla yhdistelemään täysin merkityksettömiä tavuja, eli askartelemaan täysin turhan mekaanisen harjoituksen parissa – ei liioin yhtä kauan kokoamaan tavuista irrallisia merkityksettömiä sanoja. Sisäluvun opettelusta tulee lapselle yleensä harjoitus kuvata jo tuttuja oloja ja olosuhteita, tavuja, jotka ovat osia tutuista, jotain merkitsevistä sanoista, ja sanoja, jotka hän on jo oppinut asettamaan yhteyteen toisten sanojen kanssa ilmaistakseen merkityksen. Vanha tavausmenetelmä tekee lukemisesta ajatuksettoman ja tappaa siten lukuhalun, kun taas uusi menetelmä, jossa vain silmällä käsitetään ja kädellä jäljennetään ulkoiset merkit annetuille käsityksille ja ajatuksille, pitää lapsen mielikuvituksen ja ymmärryksen samalla tasolla kuin toiminnan ja kehityksen.

Mekaanisen sisälukuvalmiuden suhteen väitetään, että uusi menetelmä antaa lyhyessä ajassa paremmat tulokset kuin vanha.

On totta, että vanhan menetelmän avulla on vuosisatojen kuluessa kasvanut koko joukko lukuhaluisia, kohtuullisen hyviä sisälukijoita ja myös melko ajattelevia ja järkeviä miehiä ja naisia. Se ei siis voi olla ehdottoman tappavaa lukuhalulle ja ajattelukyvylle. Kirjakauppa todistaa myös vahvasti lukuhalun puolesta – mutta ehkä jotain ajattelua ja järkevyyttä vastaan, sillä muuten ei niin paljon järjetöntä ja ajatuksetonta painettaisi ja luettaisi. Täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi aiheuttaako uusi metodi siihen muutoksen. Mutta jos kaikki isät ja äidit muistavat oman päivittäisen kokemuksensa, niin on myönnettävä, että kun asianomaiset koulurouvat ja mamsellit ovat vuodenpäivät uutterasti tehneet työtä tappaakseen lukemalla lapsista kaiken ajattelun, saa hyvinkin käyttää vuoden herättääkseen sen taas vähän eloon, ja usein huomaa ikäväkseen, että ensimmäisen, ajatukset tappavan lukemisen vaikutus on poispyyhkimätön. Sivistyneemmissä luokissa ei ajatukseton lukuharjoitus näytä pilaantuneimpia hedelmiään. Se on pahempaa rahvaan ja köyhempien kansanluokkien keskuudessa, joissa vanhemmilla ei ole aikaa, intoa eikä kykyä elvyttää sitä, minkä he itse tai toiset ovat lapsissa turmelleet. Heidän pitkään harjoitetusta ajatuksettomasta ulkoluvustaan tulee ajatuksetonta sisälukua, ja inho kirjaa kohtaan siirtyy sukupolvelta toiselle. Kun he sunnuntaisin lukevat virsikirjaa tai jotain muuta hartauskirjaa, se tapahtuu tuskallisen vaivalloisesti ja vailla ymmärrystä mutta viattomasti luottaen, että uskonnollinen velvollisuus on siten täytetty ja usein jopa hartauden liikuttamin mielin. Kuinka monta miljoonaa kristittyä onkaan, jotka eivät ymmärrä sanaakaan kirkkokielestään; kuinka monta miljoonaa sen lisäksi, jotka kyllä ymmärtävät kielen mutta eivät mitään sillä kielellä uskonnollisesta aiheesta laadittua esitystä, ja jotka kuitenkin kaikki hartaasti kuuntelevat heille käsittämätöntä. Oikeastaan se ei kuitenkaan ole muuta kuin epäjumalanpalvelua. Jokaisen ajattelevan ihmisen täytyy toivoa, että se voitaisiin vaihtaa järkevämpään jumalanpalveluun. Useimmat varmaan tunnustavat, että on muutakin inhimillistä tietoa, josta kaikkien ihmisten pitäisi päästä osalliseksi. Kansakoulu kai voi ja sen kai pitääkin saada aikaan jotain tämän päämäärän saavuttamiseksi myös nykyisin sisälukumenetelmin. Jos kuitenkin on jokin toinen menetelmä, joka suoraan synnyttää halun lukea ja johtaa luetun ajattelemiseen, voi vain toivoa että sellainen otettaisiin käyttöön mitä pikemmin sen parempi.

 

Vertailu