Käytännöllinen siveysoppi, siveysopin luentosarjan käsikirjoitus keväällä 1858

Tietoka dokumentista

Tietoa
10.1.1858
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

[1]

 

Hyvät herrat. – Lähinnä meidän on tarpeen ymmärtää, miten siveellinen subjekti on sama asia kuin oikean olemassaolo hengen objektiivisesti olemassa olevana maailmana.

Katsomme ennalta kehittelyä, joka on edessämme. Sanomme: tehtävämme on tarkastella perheen, kansalaisyhteiskunnan, valtion olemusta. Meidän tulee selvittää, mitä tämä kaikki on.

Miten tämä selvittely sitten liittyy siveelliseen omaantuntoon, teoreettisen velvollisuusopin esityksemme päätepisteeseen?

Voimme vastata lyhyesti: siveellinen omatunto, tarkemmin sanottuna ”subjekti siveellisenä” on tämä objektiivisuus.

Sillä mitä on perhe? Onko se eräs silmälle ja korvalle tarjoutuva luonnonesine? Onko se jotain ei-aistillista, joka on olemassa vain tietämiselle? – Ei, vaan se ilmenee perheen jäsenten työnä ja touhuna, puolisoiden suhtautumisena toisiaan kohtaan, vanhempien suhtautumisena lapsiin ja lasten suhteena vanhempiin, koko talonväen ahkerointina, kaikkien toimintana perheen hyväksi. Tämä kaikki on tekoa, toimintaa. Tunteet, mielteet ja ajatukset ovat toki myös tässä perustana. Mutta perhe ei ole sitä, että yksilöllä on tiettyjä tunteita, hän elää kuvitelmissaan ja hänellä on näkemys perheen luonteesta ja ominaislaadusta. Perhe on ja pysyy teoissa, jotka antavat taipumuksille, intresseille, järjellisen tahdon määrityksille objektiivisen olemassaolon.

Tämä läsnäolo on, myös silmän ja korvan kannalta, perheomaisuudessa, sen henkilöiden ruumiillisessa esiintymisessä, liikkeissä, sanoissa, töissä – uskonnonharjoituksessa, kehotuksissa, opetuksissa, kyyneleissä, pilailussa jne. Tämä kaikki kuuluu tekoon, hengen käytännölliseen suhtautumiseen, joka perustuu ulkoisten luonnonolioiden muokkaamiseen.

Kun siis puhumme perheestä, emme puhu mistään teoreettisesta säännöstä tai systeemistä, vaan eräästä subjektin siveellisen tekemisen muodosta – siveellisestä toiminnasta tässä muodossa.

Kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhteen asia on aivan samoin. Yhteiskunnan laki ei ole teoria, eikä se ole kirjoitettu lakikirja tai lakia käyttävä viranomainen, vaan se on kansalaisten teoissa ilmenevä tietäminen ja tahto, jonka yhdenmukaisuus oikean ja väärän suhteen tekee laista elävän ja antaa sille sen mahdin. Samoin valtio on kansakunnan toimeliasta elämää suhteessa toisiin kansakuntiin.

Kun olemme käsittäneet omantunnon subjektin moraaliseksi itsetietoisuudeksi toiminnassa, ja siveellisen omantunnon täksi itsetietoisuudeksi yhdessä teossa, joka muodostaa yhden moraalisen maailmanjärjestyksen hahmon, niin tämä teko on samaa objektiivisuutta.

–––

Jotta käsittäisimme välittömästi teoreettisen velvollisuusopin lopputuloksen, meidän on siirryttävä tarkastelemaan siveellistä toimintaa hengen objektiivisena, vallitsevana maailmana – pysyvänä, mutta yhtä lailla kehittyvänä.

Se, mitä meidän tässä on tarkasteltava, ei ole ulkoinen historiallinen ilmiö, vaan sen merkitys suhteessa oikeaan ja väärään – tämä maailma siveellisenä toimintana. Asetamme siten aina kysymyksen: mikä näissä sanotuissa muodoissa on siveellistä? Mutta emme voi myöskään ottaa niitä umpimähkään, historiallisesti annettuina. Niiden siveellisyyden tulee meidän kannaltamme olla niiden järjellisen välttämättömyyden perusta. Kun koetamme käsittää, mitä ensiksi mainittu on, opimme käsittämään jälkimmäisen.

Mutta esitetystä seuraa myös, että kun koetamme määritellä siveellisen samoissa muodoissa, me itse asiassa määrittelemme, mitä siveellinen teko on, missä se on olemassa. Siksi tämä tutkimuksemme on Siveysoppia ja käytännöllistä siveysoppia, ei teoriaa siitä minkä pitää olla, velvollisuutta, vaan oppia siitä, mikä todella on tai mikä toiminnassa on todella läsnäolevaa oikeaa.

Käytännöllistä siveysoppia voisikin kutsua tieteeksi siveellisestä subjektista – sillä se itse asiassa esittää, mistä siveellisen subjektin toiminta muodostuu.

Mutta se ei teoreettisen velvollisuusopin tavoin tarkastele subjektin suhdetta toimintaan – subjektin tarkoitusta, päämäärää, moraalista itsetietoisuutta teossa, vaan toiminnan siveellisyyttä sinänsä ja itselleen, tekoa moraalisen maailmanjärjestyksen yhtenä muotona.

Tämä subjektiivisen ja objektiivisen identiteetti muodostaa siveellisyyden pysyvänä, läsnäolevana oikeana; subjekti toimii siveellisestä omastatunnostaan lähtien ja sen teko on moraalisen maailmanjärjestyksen hahmo. Siveellinen on objektiivisesti oikea, substanssia läpäisevänä ja itseään yksilöiden, kansakuntien ja ihmiskunnan siveellisissä toimenpiteissä ilmi tuovana. Subjektiivisesti se on oikea siveellisen itsetietoisuuden oikeutena, itsestään käsin itseään määrittävän siveellisen omantunnon olemassaolona. Näiden molempien momenttien ykseytenä siveellisyys on oikea siveellisenä tekona, olemassa olevana siveellisenä maailmana, jonka jatkuvuus on kehitystä, jatkuvaa siirtymistä uusiin tekoihin.

Hegelin suurenmoinen lausuma ”todellinen on järjellistä” tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kuin luonnossa on sattumaa ja järjettömyyttä, niitä sitä on hengen maailmassa, yhteiskunnallisessa järjestymisessä, kansakuntien elämässä ja maailmanhistoriassa. Oikea siveellisenä oikeana ei vasta tässä tule läsnäolevaksi, se on ja pysyy, siveellisenä oikeana antamalla itselleen joka hetki olemassaolon.

Tätä käsitystä vastaan on todella usein sanottu, että jos ihmisen tulee toimia vallitsevan oikean mukaisesti, jotta hänen toimintansa olisi siveellistä, niin hänen tulee mukautua kansakuntansa tapaan, toimia isänmaansa lain mukaan, yleensäkin seurata maailmanhistorian vaatimuksia – niin tämä siveellinen toiminta ei ole vapaata.

Sanotaan, että tämä on kuin olisi ihmiselle ikuisesti määrätty, mitä hänen kunakin hetkenä tulee tehdä tai jättää tekemättä – niin kuin tämä järjellinen, moraalinen maailmanjärjestys juuri siksi on järkevä, että se ei voi olla mitään muuta kuin mitä se on.

Hegel korostaakin erityisesti tätä puolta, järjellisen todellisuutta. Yksilöt ja kansakunnat esiintyvät toimissaan tämän järjellisen kehityksen palvelijoina tai välineinä, jotka palvelevat aikansa ja heitetään sitten pois.

Selvää on, että kukaan ei vielä ole asettanut tilalle mitään muutakaan näkemystä. Kukaan ei halua sanoa, että maailmanhistoria kokonaisuudessaan on vailla mitään järjestystä ja lakia. Se olisi voinut olla tai olla olematta, olla jotain muuta kuin mitä se on ollut, ja tulevaisuudessa se voisi olla sitä tai tätä ilman mitään välttämätöntä järjellistä kehitystä.

Mutta korostetaan kuitenkin, että tämä järjellinen välttämättömyys ei kumoa yksilön vapautta.

Kuulostaa uskomattomalta, mutta asia on kuitenkin niin että – sikäli kuin tiedän, niin kukaan ei ole käsittänyt asiaa tällä tavalla:

Jos ihmisen pitäisi voida toimia kuin Jumala, eikä tahtoa mitään muuta kuin sitä maailmanjärjestystä, joka on, myös historiassa vallitsevaa järjellistä maailmanjärjestystä – niin olisiko hänen toimintansa vapaata vai ei?

Ja kuitenkin minun tulkintani mukaan juuri tämä on Hegelin tarkoitus. Vapautta on se, että ihminen haluaa järjellistä maailmanjärjestystä, eikä hänellä ole mitään muuta vapautta. Olkaa täydelliset kuten Jumala!

Mutta tätä tutkittaessa ei aina pysytä asiassa. Tuotetaan vapautta yleensä, vapautta toimia mielensä mukaan vastoin luonnon ja historian järjestystä – yleisesti, abstraktisesti, ei suhteessa oikeaan ja väärään.

Näin tämä asia on kuitenkin käsitettävä: ihminen ei ole vapaa siten, että hän yleensä toimii ja vaikuttaa, vaan määrätessään oikeasta ja väärästä.

Kun ajattelemme Jumalaa maailmanjärjestyksen täydellistäjänä, emme ajattele häntä kuten hyvän ja pahan väliltä valitsevaa ihmistä. Voisimme sanoa, että Jumalan moraalinen itsetietoisuus on välitöntä hyvää omaatuntoa – moraalisen tunteen häiriintymätöntä rauhaa.

Mutta henkinen maailmanjärjestys on tällainen suhteessa Jumalaan – ei moraalinen maailmanjärjestys. Se ei ole moraalinen tai moraaliton, siveellinen tai siveetön. Se on kuin luonnon järjestys.

Vasta ihminen tekee henkisestä maailmanjärjestyksestä moraalisen – antaa sille tämän luonteen. Hänen vapautensa on siinä, että hän asettaa maailmanjärjestykseen moraalin, ottaa sen hahmot omasta siveellisestä omastatunnostaan ja sanoo: tämä on järjellistä, siveellistä maailmanjärjestystä, ja sen hahmottaminen tämän luonteiseksi on vapautta.

Epävapautta on paha teko, se jossa ihminen tuo tähän järjestykseen satunnaisuuden ja järjettömyyden – hänen kannaltaan, suhteessa siihen, jonka hän merkitsee ja on merkinnyt järjelliseksi, välttämättömäksi ja siveelliseksi.

Mutta maailmanjärjestykseen kuuluu yhtä jos toistakin, ihmiselle paha järjetön yhtä hyvin kuin järjellinen siveellinenkin. Edellinen on, koska jälkimmäinenkin on, eikä maailmanjärjestyksellä muuten olisi tätä järjellisen ja siveellisen vapauden luonnetta. Se kaikki on siis Jumalan maailmanjärjestystä.

Ei ole mitään muuta vapautta kuin tämä, vapaus niin sanoakseni luoda moraalinen maailmanjärjestys, antaa sille tämä moraalinen luonne, elää perhe-elämää, vaikuttaa siinä, yhteiskunnassa, valtiossa, maailmanhistoriassa ja antaa niiden muovaamiselle siveellisen oikean merkitys, joka sellaisenaan on ja jatkuu halki aikojen.

 

 

[2]

 

Hyvät herrat. – Koetimme viimeksi oppia ymmärtämään, kuinka toiminnan siveellinen vapaus on siinä, että subjekti antaa sille siveellisen oikean leiman niin että hengen objektiivista maailmaa, hengenhistoriaa, oikeaa ylipäänsä ei olisi olemassakaan, jollei subjekti antaisi sen hahmoille tätä luonnetta. Se, mikä perhe-elämässä vallitsee oikeana, yhteiskunnan lait, valtion instituutiot ja kansakuntien keskinäiset suhteet olisivat vain luonnonjärjestystä, jos ihminen ei antaisi niille vallitsevan oikean leimaa. Ihminen antaa niille hengen vapaiden luomusten merkityksen.

Hengen maailma, historian ilmiöt eroavat luonnon ilmiöistä siinä, että ne muuttuvat uusiksi, joita ennen ei ole ollut, kun taas luonnossa ainoastaan toistuu se, mikä on ollut. Mutta sinänsä, pelkkänä aistillisena ilmiönä sillä ei ole henkisyyden ja vapauden leimaa. Vasta saadessaan järjellisyyden leiman, sen oikean jonka sinänsä ja itselleen pitää olla, hengen maailman muodostumat saavat sen luonteen, joka erottaa ne luonnosta.

Sanoimme edelleen: kaikki, mikä maailmanhistoriassa on, on tekoa. Siinä, siveellisessä toiminnassa, on siveellisen subjektin olemassaolo, samalla kun se muodostaa moraalisen maailmanjärjestyksen erään hahmon – sen moraalisen maailmanjärjestyksen joka on.

Siksi sanomme:

 

§ 1

Käytännöllinen siveysoppi on tiedettä siveellisestä toiminnasta. Siveellinen toiminta on siveellisen omantunnon toimintaa, jossa subjekti moraalisena itsetietoisuutena on olemassa ja joka siksi on samalla eräs vallitsevan moraalisen maailmanjärjestyksen hahmo. Puhumme käytännöllisestä siveysopista, koska se opettaa, mitä siveellinen teko on, eikä vain teoreettisena velvollisuusoppina. Se opettaa, mitä toiminnan tulee olla, mitä vallitseva todellinen oikea on, eikä vain sitä, minkä pitää olla oikeana.

 

 

§ 2

Oikea siveellisessä toiminnassa, siveellisyys, on ykseys, joka muodostuu objektiivisesti oikeasta, moraalisesta maailmanjärjestyksestä kaikkia hahmoja läpäisevänä oikeana, sekä subjektiivisesta oikeasta, subjektin vapaudesta oikeana. Siksi se on abstraktin oikean ja subjektiivisen oikean ykseys, molempien totuutena. Oikea tässä muodossa on oikean idea.

Persoonan oikea, omistusoikeus ja sopimus saavat tässä pätevyytensä, todellisen sisältönsä. Velvollisuudet, subjektiiviset ja objektiiviset, oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden velvollisuudet, saavat määrätyn sisältönsä, mitä kulloinkin on tehtävä ja jätettävä tekemättä. Ideaalista, hyvästä, tulee määrättyä toimintaa sen kautta, että lähtökohtana on annettu, olemassa oleva oikea, sen kehittely.

Abstraktisen oikeuden yleiset oikeussäännöt eivät anna toiminnalle tässä hetkessä täsmällistä normia sen enempää kuin yleiset velvollisuuden käskytkään. Esimerkki. Mitä ihmisen kunakin hetkenä tulee tehdä, sen hän oppii niistä olosuhteista, joissa hän elää. Kansakuntansa tavasta, isänmaansa valtiomuodosta, sen laeista, asemastaan omassa säädyssään tai korporaatiossa, ammatistaan, perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteista. Se, mitä hän kaikkien näiden vaikutteiden nojalla tekee, on käytännöllinen tapa, ei vain abstraktinen sääntö tai teoreettinen velvollisuusmääräys. Mutta kumpikaan ei anna teolle sen täsmällistä sisältöä ihmisen elämän kunakin hetkenä. Sen antaa tapa, tottumuksen siveellinen harjoittaminen.

Kun näin olemme oivaltaneet, mitä käytännöllinen siveysoppi ja siveellinen toiminta ylipäätään ovat, meidän on selvitettävä itsellemme, miksi siveellisen toiminnan muodot ovat yhteiskunnan muotoja ja käytännöllinen siveysoppi yhteiskuntaoppia.

Moraalisen maailmanjärjestyksen muotoina siveellisillä teoilla on annettu, vallitseva objektiivisuus, jossa subjektin toiminta ilmenee. Siksi ne muodostavat yleisen toimintatavan ja oikea siinä on yleinen siveellinen tapa. Ne ovat siten yleisen tahdon ilmauksia, useiden siveellisten subjektien yhteisiä. Mutta toiminnan jatkuvana prosessina, itseään kehittävänä toimintatapana teot eivät ole vain läsnäolevaa yhteistä tahtoa, vaan jatkuvaa yleistä tahtoa. Siksi sanomme:

 

§ 3

Siveellinen toiminta tekojen prosessina on jatkuva yleinen toimintapa, jossa siveellinen itsetietoisuus on läsnä yleisenä tahtona. Tämä yleinen toimintatapa on siveellinen tapa, ja niiden siveellisten subjektien kokonaisuus, jotka omissa teoissaan tekevät tavan olemassa olevaksi, muodostaa yhteiskunnan.

Yhteiskunta tämän tai tuon yhteiskunnan muodossa on jotain historiallisesti annettua – ja siksi myös sen määritelmään sisältyy tämä annettu ja satunnainen subjektien kokonaisuus, totaalisuus. Mutta yhteiskunnan olemassaolo ja sen merkitys ei ylipäänsä perustu näihin asioihin. Yhteiskunta on subjektien kokonaisuutena olemassa sen nojalla, että subjektit tunnustavat ja teoissaan toteuttavat yleistä tapaa, yleistä ei vain yhteisen tavan merkityksessä, vaan tapaa, joka on sinänsä ja itselleen oikeaa, yleispätevää katsomatta siihen, kuinka monista yksilöistä historiallisesti olemassa oleva yhteiskunta koostuu.

Kaikki yhteiskunta lähtee historiallisesti perheestä. Perheen tapa puolestaan ei ole minkään sopimuksen seuraus. Se saa alkunsa vanhempien perinteisestä tavasta ja muodostaa siirtymän johonkin uuteen muotoon. Samoin yhteiskunnan laki, kansakunnan tapa.

 

 

[3]

 

Hyvät herrat. – Meidän on pidettävä lujasti kiinni siitä, että vaikka yhteiskunta yksilöiden totaalisuutena, yksilöiden teoissa läsnäolevana oikeana on olemassa yhteisen tahdon ilmauksena, niin tämä tahdon yhteisyys ei kuitenkaan anna sille siveellisen oikean luonnetta ja muodosta yhteiskuntaa. Yhteiskunnan järjellinen perusta on päinvastoin siinä, että oikea yksilöiden teoissa ilmenee sinänsä ja itselleen yleisenä tahtona, se on oikea yleispätevänä oikeana, jonka läsnäolo toiminnassa tekee siitä siveellisen tavan.

Tavan alkujuuri on siveellinen omatunto, niin että yhteiskunnan jäsenet teoissa antavat sille yleisen pätevyyden, ei siksi, että se on useampien tai harvempien yhteisen tahdon ilmaus, vaan siksi että se on sinänsä ja itselleen oikeaa ja yleispätevää. Mutta siveellinen omatunto edellyttää yleistä moraalista maailmanjärjestystä ja määrittää teon siihen kuuluvana, erään siihen sisältyvän hahmon muodostajana.

Historiallisesti tämä näkyy niin, että tapa on perinteinen, mutta joka hetki kehittyvä. Se saa alati uusia muotoja niin että se läsnäolevana ei ole vain tässä hetkessä (yhteisen tahdon ilmaus) vaan se muodostaa sellaisen muodon, jonka tulee olla sinänsä ja itselleen pätevä.

Käsitteen momentit: yleisyys = yleispätevyys

partikulaarisuus = yhteinen tahto

yksittäisyys = siveellinen omatunto

 

Jo esitetyn esimerkin selvennykseksi: perheessä yksilö toimii omantuntonsa pohjalta, ja toiminnalla on samalla se merkitys, että se on erään yhteisen, yhdenmukaisen tahdon ilmaus – puolisoiden tahdon – mutta itse asiassa se on siveellistä ja perhe on siveellinen yhteisö, instituutio, sen nojalla, että teko toteuttaa oikeaa, jonka sinänsä ja itselleen (joka perheessä) tulee olla. Se on yleisen järjellisen tahdon ilmaus, yleisen järjellinen järjestys, ja juuri tämä tekee perheestä yhteisön, siveellisen instituution.

–––

Yhteiskuntamuotojen tarkastelu ja niiden merkitys siveellisinä instituutioina on siveysopin tämän osan kohteena. Mutta, kuten jo sanottu, selvittely on samalla sen määräämistä, mikä subjektin toiminnassa on siveellistä.

Herrat huomaavat, että jälkimmäinen momentti korostuu Hegelin oikeusfilosofiassa vähemmän. Onkin hyödytöntä esimerkiksi perhe-elämän siveellisyyttä määriteltäessä lisätä, että ihminen toimii siveellisesti silloin kun hän perheenjäsenenä toimii sen kanssa yhdenmukaisena. Meidän tulee kuitenkin korostaa, että nämä elämän konkreettiset asiat muodostavat ihmisen koko käytännöllisen toiminnan, ja kun hän oivaltaa niissä olevan oikean, hänellä on oivallus tehtävästään maan päällä; ja hän täyttää tämän tehtävänsä vain silloin kun hän tämän ymmärryksensä pohjalta tekee omasta toimintatavastaan siveellisen tavan. Silloin hän tekee sen, mikä on oikein, toteuttaa oikean ja toimii vapaasti, siveellisen omantuntonsa vapaudesta.

 

§ 4

Siveellisen toimintatavan muotoja eli yhteiskuntamuotoja on kolme:

A.) Perhe. Luonnollinen yhteiskunta, jonka siveellisyys on siveellisen subjektiivisen tahtomisen ja tavan välitön ykseys yleispätevänä toimintatapana.

B.) Kansalaisyhteiskunta eli lainalainen yhteiskunta, jonka siveellisyys on siveellisen subjektin tahtomisen yhdenmukaisuutta annettuna, edellytettynä lakina ilmenevän tavan kanssa.

C.) Valtio, tapaa ja lakia määräävä yhteiskunta, jonka siveellisyys on siveellisen subjektin tahtomisen ja tavan, kansakunnan itseään kehittävän tavan, välittynyt ykseys.

Tämän jaottelun ja nämä määritelmät otamme lähtökohdaksi. Niiden sisältö on helppo ymmärtää. Selitys.

Tarkemmin itse kehittelyssä.

–––

Perheen käsite on välittömästi käsitettynä teoreettisen velvollisuusopin tutkimustulos. Siveellinen omatunto on tämän subjektin itsetietoisuutta toiminnassa, toiminta on sen vapaa positio ja samalla moraalisen maailmanjärjestyksen hahmo. Myös perhe-elämän siveellisyys perustuu siihen, että yksilö siinä itsestään käsin määrää, mikä on oikein ja tietää sen olevan tapa, yleispätevä toimintatapa, koska se kuuluu tähän elämään.

Perhe yhteiskuntana on luonnollisesti annettu. Olemme kutsuneet kaikkien yhteiskuntien satunnaiseksi, annetuksi piirteeksi sitä, että yhteiskunta on jokin totaalisuus, yksilöiden summa. Perheen luonnollinen, annettu perusta on suvun säilyttäminen – lasten siittäminen ja ruokkiminen. Se lähtee luonnollisesta vietistä. Tämä on asian historiallinen puoli.

Meidän ongelmamme on kuitenkin käsittää, mikä tässä luonnollisessa yhteiskunnassa on siveellistä. Ja sanomme: siveellinen on perhe-elämän välitön ykseys siveellisen subjektin tahtomisen ja perhetavan, yleispätevän toimintatavan välillä.

Ykseys on annettu traditionaalisena tapana. Se esiintyy tietoisena perhekasvatuksessa, jossa perhe palaa oman tapansa lähtökohtiin.

Ykseys on välittömänä kahden tahdon ykseys avioliitossa, aviollinen rakkaus. Yksityinen ja yleinen tahto. Sen välittömyys tekee sen rakkaudentunteeksi.

Se ilmenee ulkoisesti perheomaisuutena – yhteinen omistusoikeus – sopimus, persoonan oikeus ylipäänsä.

Se kehittyy ykseydeksi lasten kasvatuksessa – henkisen yhteensulautuminen lapsissa.

Näissä kaikissa perhe-elämän momenteissa toiminta perheen hyväksi on sinänsä ja itselleen oikeutettu, toiminta on eräs moraalisen maailmanjärjestyksen muoto – ja sitä se on välittömänä tietoisuutena siitä, joka muodostaa mainitun subjektiivisen tahtomisen ja yleispätevän tavan välittömän ykseyden.

 

 

[4]

 

Hyvät herrat. Siirrymme käytännöllisen siveysopin ensimmäiseen osastoon, joka on

1. Oppi perheestä

 

§ 5

Sanomme:

Siveellinen subjekti luo oman läsnäolonsa toiminnassa, joka on samalla moraalisen maailmanjärjestyksen läsnäoloa. Tämä toimintatapa muodostaa perheen siveellisenä instituutiona. Perhe-elämä on siveellinen toimintapa sen nojalla, että se antaa tälle yhteiskunnalliselle muodolle, perheelle, olemassaolon, joka on myös siveellinen oikea. Subjektin siveellinen tietoisuus tänä siveellisyyden subjektiivisen ja objektiivisen momentin välittömänä ykseytenä on siveellinen tunne, perherakkaus.

–––

Perheen oikeutukselle, siveellisesti oikealle tässä yhteiskuntamuodossa ei voida esittää mitään muuta perustaa kuin siveellisen subjektin välitön tietoisuus siitä ja sen tahtominen toiminnassa. Perhe on päämäärä sinänsä, se ei ole mitään muuta kuin itseään varten. Se voi kuulua kansalaisyhteiskuntaan ja valtioon tai olla kuulumatta – se on joka tapauksessa sinänsä ja itselleen oikeutettu. Sillä on tämä oikeutuksensa sen nojalla, että yksilö elää siinä ja sen hyväksi siveellisenä subjektina, joka määrää tätä elämää omasta siveellisestä tunteestaan, perherakkaudesta käsin.

Kysytään miksi perheen siveellisenä instituutiona tulee olla olemassa? Meille ei ole tarjolla muuta vastausta kuin että siveellisesti itsetietoinen subjekti määrää itsestään käsin toiminnan ja sillä on tässä toiminnassa läsnäolonsa siveellisenä itsetietoisuutena, koska siihen samalla kuuluu tietoisuus siitä, että toiminta on moraalisen maailmanjärjestyksen muoto. – Kun subjekti toimii näin, se siveellisenä subjektina on tässä toiminnassaan todellinen konkreettinen subjekti – tämä välittömästi käsitettynä muodostaa siveellisen toimintatavan, jota kutsumme perhe-elämäksi.

Myös ulkoisen tarkastelun kannalta perheen siveellinen oikeutus on siinä, että se antaa tälle toimintatavalle läsnäolon. Kun ihminen pyrkii huoltamaan ja elättämään perhettä, ei itsensä vaan perheen hyväksi, niin juuri tämän pyrkimyksen kautta perhe on siveellisesti oikeutettu.

Sanomme: subjektin siveellinen itsetietoisuus tässä on tunne, rakkaus. Se on tunnetta välittömyytensä vuoksi – rakkautta, toiminnan mielihyvää, tyydytystä pyrkimyksessä objektiivisen puolesta – sen objektiivisen siveellisen läsnäolon puolesta, johon subjektin itsetietoisuus antautuu.

Hegel sanoo: rakkaus on suunnaton ristiriita, jota mikään ymmärrys ei voi voittaa; sillä ei ole mitään hauraampaa kuin se itsetietoisuuden punktuaalisuus, joka rakkaudessa kielletään, ja jonka subjekti kuitenkin siinä näkee säilytettynä ja vahvistettuna.

Perherakkauden erilaiset ilmenemismuodot ovat perheen olemassaolon muotoja. Kaikessa perhe-elämässä rakkaus on teon toiminnan määräävä momentti. Siihen päättyy kaikki harkinta ja velvollisuus.

Yhteiskuntamuotona perhe muodostuu yksilöiden piiristä, jossa perherakkaus kokoaa heidän tahtonsa yhteiseksi tahdoksi. Tämä on kaiken siveellisen toiminnan erityinen momentti.

Perheen luonnollinen lähtökohta tässä suhteessa on suvun jatkaminen. Kuten kaikki toiminta ja kaikki siveellisyyden muodot se historiallisesti pohjautuu luonnolliseen viettiin – sukupuolirakkauteen – niin kuin esimerkiksi kansalaisyhteiskunta syntyy yksilöiden tarpeesta saavuttaa toimeentulo ja hyvinvointi, ja valtio taas olemassa olevasta kansakunnasta. Yhdistyminen suvun jatkamista ja kasvattamista varten on sellaisenaan oikeutettu kaiken luonnollisesti olemassa olevan tavoin, mutta tämä oikeutus ei ole siveellinen. Ja siihen tulee kaikkinainen vietti kohottaa.

Siveelliseksi yhdistymisen tekee rakkaus – molemmat subjektiiviset tahdot yhdistyvät yhteiseksi tahdoksi – ja yhteinen perhe-elämä, toimintatapa, joka sinänsä ja itselleen on siveellinen. Tämän vuoksi yhdistyminen on avioliitto, perheen ensimmäinen momentti instituutiona.

Luonnolliseen viettiin tulee siten avioliitossa tämä taipumus, josta se saa alkunsa. Se on sivistyksen ruokkima ja yksilöiden omaksuma siinä perhe-elämässä, josta he ovat lähtöisin. Ja tämä on korkeammassa merkityksessä perheen historiallisesti annettu lähtökohta.

Voimme helposti ymmärtää, että luonnollisen vietin päämäärä on ainoastaan siittäminen ja ruokkiminen – siveellinen taipumus tuo tähän lisäksi lasten kasvatuksen – molempien subjektiivisten tahtojen yhteensulautuminen kolmannessa siveellisessä subjektissa.

Sukupuolirakkaus avioliittona ei siten perustu vain mystiseen vahvistuksen tunteeseen luonnon mysteerin edessä, niin kuin se runollisesti usein käsitetään – vaikka myös sillä voi olla merkityksensä kaiken elollisen elämän päämääränä ja uuden elämän alkuna.

Syvempi merkitys siveellisesti turmeltumattomassa ihmisessä on mainittu siveellinen taipumus – henkisen uudesti luomisen aavistus siinä, miten vanhempien tietäminen ja tahto yhtyvät lasten psyykkisessä kasvatuksessa.

Mitä tähän voidaan lisätä, miehen viehtymyksestä naiselliseen, heikkoon, myötämieliseen ja hellään – tai naisen kiintymyksestä lujaan miehiseen luonteeseen – niin se on kaikki tämän siveellisen taipumuksen ilmenemistä, sillä molempien elementtien, vaikkakin erilaisessa muodossa ja suhteessa tulee sisältyä myös kaikkeen lastenkasvatukseen.

 

 

[5]

 

Hyvät herrat. Kokoamme lyhyesti yhteen sen, mitä pidämme avioliiton siveellisyytenä.

 

§ 6

Perheessä yhteiskuntana on annettua se, että se saa alkunsa kahden yksilön yhdistymisestä suvun jatkamiseksi, lasten hankkimiseksi ja elättämiseksi. Tämä yksilöiden yhteinen tahto on annettu momentti perheen olemassaolossa siveellisenä instituutiona.

Siveellinen tämä yhdistyminen on sen nojalla, että vanhempien, siveellisten subjektien, tahtominen lapsessa sulautuu yhteen yhteiseksi olemassaoloksi, jossa lapsi muovataan siveelliseksi subjektiksi. Molemminpuolinen taipumus pyrkimyksenä tähän on aviollinen rakkaus, ja yhdistyminen sen nojalla on a) avioliitto. Luonnollinen vietti saa siveellisen oikeutuksen tämän taipumuksen momenttina.

–––

Olemme puhuneet riittävästi perhe-elämän tästä momentista. Miehen ja naisen yhtyminen on siveellinen tässä siveellisessä taipumuksessa, rakkaudessa ja sen kautta. Emme puhu tästä kristillisen maailman tai edes sivistyneiden kansakuntien velvoitteena – vaan puhtaasti yleisellä tasolla. Myös villi-ihmisessä yhdistymisen tulos on perinteisen tavan istuttaminen lapseen, isän ja äidin yhteisenä tapana. Sanomme: se on tulos yhdistymisestä, johon taipumus johtaa rakkautena, ei vain aistillisena viettinä. Tämä rakkaus, ei aistillinen vietti, on se joka idealisoi, työntää vietin taustalle ja tekee kohteestaan täydellisyyden ihanteen. Se juuri tekee yhdistymisestä avioliiton ja avioliitossa se jatkaa elämäänsä puolisoiden rauhallisessa yhteisessä työssä päämäärän hyväksi, lasten muokkaamisessa siveelliseksi subjektiksi, jossa molempien henkinen olemus sulautuu yhteen. Jos tätä taipumusta ei ole, yhdistyminen on epäsiveellinen, ja jos sitä on, se tekee yhdistymisestä sinänsä ja itselleen oikeutetun – avioliiton. Myös villien elämään sopivat Schillerin sanat: ”Kuka opettaa vastaisuudessa lapsiasi heittämään keihästä ja kunnioittamaan jumalia?” Ja kuoleman kautta purkautuneeseen avioliittoon Hektorin vastaus: ”Hektorin rakkaus ei kuole tuonelassa”. Sillä missä tätä rakkautta on, siellä elää poisnukkuneiden henki jäljellejääneiden toiminnassa ja lapsiin juurrutettavana.

Avioliiton laillinen vahvistaminen koskee perheomaisuuden määrittämistä ja hoitoa. Puolisoiden omaisuuden yhteisyyttä – lasten oikeutta hoitoon, vanhempien vastaavia velvollisuuksia, lasten perintöoikeutta. Tässä suhteessa avioliitto on sopimus.

Uskonnollisen vahvistuksen peruste on yksilöiden tarpeessa tunnustaa julkisesti taipumuksensa siveellinen päämäärä ja saada tälle yhteiskunnan tunnustus. Ei voitane ehdottomasti sanoa, että avioliitto uskonnollisen vahvistuksen puuttuessa (esimerkiksi Ranska) menettäisi jotain – mutta ei sillä mitään voitetakaan. Erityisesti turmeltumattoman naisen äärettömän viaton ja puhdas olemus tarvitsee siunausta, julkilausuttua tunnustusta Jumalan nimessä.

–––

Siirrymme nyt käsittelemään lyhyesti perhe-elämän toista momenttia. b. Perheomaisuus ja sen hoito.

Perheen omistusoikeudella on merkityksensä perheen olemassaolossa suhteessa toisiin perheisiin – ja ylipäätään kaikkia perheen ulkopuolisia yksilöitä kohtaan. Tämän perheen olemassaolo suhteessa toisiin, siveellisenä henkilönä, perustuu avioliittosopimukseen ja yhteiskunnalliseen tunnustukseen. Koska perhe on itseensä sulkeutuva yhteiskunta sinänsä, sillä on negatiivinen suhtautuminen muihin perheisiin. Välitöntä suhdetta eri perheiden tavan välillä ja niiden molemminpuolista tunnustamista ei ole. Perheen elämässä itsessään perherakkaus on ainoa tuomari – siksi perhe ja sen tavat voivat ja tiettyyn rajaan asti niiden pitääkin suojautua vierailta katseilta. Perheen omaisuudessa perheellä sitä vastoin on olemassaolo, joka vaatii sen tunnustamista perheenä ja jossa toiset voivat loukata sen siveellistä oikeutusta.

Perheomaisuus sinänsä ei edellytä kansalaisyhteiskuntaa. Villi-ihmisilläkin on perheomaisuutta – mutta niin, että sitä on joka hetki puolustettava. Perheen tunnustaminen yhteiskunnassa sitä vastoin edellyttää kansalaisyhteiskunnan olemassaoloa – tarkemmin: tämä tunnustaminen on kansalaisyhteiskunta – ja se on tämän ensimmäinen juuri.

Perustellusti laki pitääkin siksi kotirauhaa ensisijaisena asiana – ja määrää sen häiritsemisestä ankaran rangaistuksen. Oma koti on perheen rauhallisen, itseensä sulkeutuneen elämän ensimmäinen ulkoinen ehto – tämän omaisuuden myötä perhe vasta varsinaisesti tunnustetaan perheeksi. Se, että sivistyneissä yhteiskunnissa perhesiteiden ulkopuolellakin elävät ihmiset omissa taloissaan ja asunnoissaan nauttivat samaa rauhaa, ei lievennä sitä seikkaa, että kotirauha on perheen rauhaa.

Puolisoilla voi olla myös erillistä omaisuutta – samoin lapset voivat perinnön tai testamentin kautta saada omaisuutta, jota vanhemmat ainoastaan hoitavat. Mutta tämän lisäksi täytyy olla yhteistä perheomaisuutta perheen yhteistä kotielämää ja ylläpitoa varten. Sen hoito ja turvaaminen kuuluu asian luonteen vuoksi perheenisälle, vaikka sen hallitsemisen ylipäätään täytyy olla molempien puolisoiden yhteinen asia.

Tämä perhe-elämän puoli vaatii ylipäätään vanhemmilta monenlaista ymmärrystä, harkintaa ja ponnistelua. Mutta myös omaisuuden hallitsemisessa tulee perherakkauden olla viime kädessä määräävä asia – puolisoiden keskinäinen rakkaus tuo sopusoinnun päätöksiin ja toimenpiteisiin, molempien yhteinen rakkaus perheeseen johtaa omaisuuden oikeaan käyttöön.

1. Mitä vanhemmat käyttävät omaksi ilokseen ja mitä he säästävät lapsia ajatellen.

2. Mitä he käyttävät lasten hoitoon ja heidän ilokseen – mikä sisältyy jo kasvatukseen.

Tässä, kuten yleensäkin, egoismi on tuhoisaa, rakkaus säilyttävää. Mitä enemmän rakkaus ohjaa, sitä enemmän on elämää perheessä ja sen hyväksi – elämän iloa ja nautintoa siinä, omaisuuden hankkimisen ohjenuorana.

 

[6]

 

Hyvät herrat. Pohdintamme perheomaisuudesta kokoamme yhteen kohdassa

2. Perhe-elämä

 

§ 7

Itseensä sulkeutuneena yhteiskuntana perhe suhtautuu negatiivisesti kaikkiin ulkopuolisiin ja sillä on niihin nähden tämä poissulkeva olemassaolonsa a) perheomaisuudessa. Tämä perustuu avioliittosopimukseen, avioliiton yhteiskunnalliseen vahvistamiseen, jossa edellytetään kansalaisyhteiskuntaa. Perheessä, perhe-elämässä perherakkaus säätelee myös omaisuuden hoitoa ja sen käyttöä, ja ylipäätään ihmisellä vain perheen huoltajana on jokin käytännöllinen normi hankkimiselle, säästämiselle ja käyttämiselle.

–––

Muistutetaan erillisten huomautusten muistiin merkitsemisestä avioliiton uskonnollisen vahvistamisen suhteen

–––

Puolisoiden rakkaus johtaa yhteiseen päätökseen, haluun ja vaivannäköön omaisuuden hoitamisessa ja molemminpuoliseen uhrautumiseen. Kumpaisenkin rakkaus lapsiin ja lapsen rakkaus heihin antaa ohjenuoran.

Mitä tulee perherakkauteen omaisuuden hallinnan ja käytön määrääjänä, käytännöllisen tavan määrittäjänä ylipäätään, niin meidän tulee muistaa, että ihmisen elämä ei liity vain perheeseen – että sivistyneessä tilassa hänen tulee yhteiskunnan jäsenenä käyttää omaisuutta yhteiskunnan jäsenten yhteiseksi hyväksi – valtioon kuuluvana hänen on sen vuoksi uhrattava omaisuutensa ja henkensä.

Mutta tämä ei anna sääntöä päivittäistä omaisuuden hankintaa ja käyttöä varten. Negatiivisesti ihmisen asema kansalaisyhteiskunnassa edellyttää, että hän ei joudu sen painolastiksi. Mutta kuinka paljon omaisuutta ihmisellä tulee olla? Kuinka paljon tulee käyttää itse, kuinka paljon säästää? Voidaan sanoa: on tehtävä sitä työtä, mihin henki vetää ja mihin on kykyä ja odottaa, että työmies saa palkkansa. Mutta tämä tarkoittaa jo uhrautumista toisten hyväksi, yhteisen edun ja valtion puolesta. Kaikki todellinen työ on aineellisesti tai henkisesti tuottavaa. Myös sellainen työ, joka tähtää lähinnä perheen ylläpitoon, on tämänlaatuista ja siksi yleistä hyödyttävää. Mutta yksilö kuluttaa osan tästä tuotteesta tai sen arvosta. Kysytään, kuinka suuri tämän määrän tulee olla, ja mitä on säästettävä omiin tarpeisiin, mitä heti varattava yleistä hyvää varten. Ihminen tarvitsee vähän ja voi tuhlata paljon. Jos yksilön tarvitsee huolehtia vain itsestään, hänellä ei ole siihen mitään käytännöllistä normia. Kohtuullisuuden asettaminen elämänohjeeksi on pikku juttu, suhteellinen ja epämääräinen. Omaisuutta tuhlataan paljon enemmän turhamaisuudesta kuin kohtuuttomuudesta. Mikään kulutus ei ole liian suurta, jos vain on varaa. Ja monen ihmisen elämä menee työhön kulutuksen edestä – jotta olisi varaa ylellisyyteen. Toisaalta myöskään rajoittamisella ja kieltäymyksellä ei ole mitään rajaa.

Tilanne on kokonaan toinen, kun yksilö elää perheessä. Siinä omat tarpeet alistetaan. Perheen hyvä, aineellinen tyytyväisyys ja henkiset tarpeet ovat silloin normina – ylipäätään siveellisen kotielämän hiljainen huolenpito ja ilo. Lasten sivistys on viime kädessä ratkaiseva asia. Omaisuuden hankkimisessa, käyttämisessä ja säästämisessä oikeaa on se, mitä tähän päämäärään tarvitaan, ja myös omalla nautiskelulla on rajansa sen mukaan, mitä perheen hyväksi on uhrattava, tai jos varallisuus on suuri, niin mitä esimerkiksi lapsille on annettava. Tässä ratkaisee puolisoiden keskinäinen tai puolisoiden ja lasten välinen rakkaus. Se luo perheeseen siveellisen tavan – ja myös tässä suhteessa oppi perheestä on käytännöllistä siveysoppia.

Perheomaisuuden hoitamisen lähtökohta on siis vanhempien keskinäinen rakkaus, jota samalla määrää rakkaus lapsiin. Vanhempien siveelliset pyrkimykset tähtäävät lasten sivistämiseen, ja perherakkaus on myös omaisuuden hoitamisessa tavoite, joka sitä määrää. Sitä varten perheen omaisuus on olemassa – lähinnä heidän fyysistä ylläpitoaan ja huolehtimistaan varten. Mutta fyysinen huolenpito sinänsä on vain heidän henkisen sivistyksensä perusta, ja myös edellyttää tätä, koska se, mitä perheen omaisuudesta on käytettävä lapsen hyväksi riippuu hänen kuuliaisuudestaan ja tyytyväisyydestään, yhteiskunnallisesta asemasta, johon häntä kasvatetaan jne.

Tämä selventää perheen käsitteeseen sisältyvää siirtymää perhe-elämässä omaisuuden hoidosta perhekasvatukseen, fyysiseen ja henkiseen.

Perheomaisuuden käytön ja siitä nauttimisen lähtökohta on vanhemmilla luonnollinen tarve. Mutta sen siveellistä normia ja mittaa ei voi ottaa muusta kuin heidän rakkaudestaan lapsiin.

Tämä rakkaus puolestaan on siveellistä, ei siksi, että se tarkoittaa lasten fyysistä hoitoa ja hyvinvointia, vaan siksi, että se näkee tämän fyysisen huolenpidon lasten henkisen sivistyksen perustana. Ja lasten nauttiminen perheomaisuudesta vaatii, kuten sanottu, henkistä huolenpitoa, kasvatusta kuuliaisuuteen ja tyytyväisyyteen – nautinnonhalun ja turhamaisuuden poissaoloa.

Perhe-elämän toinen momentti on siten perhekasvatus.

Kasvatusta ja opetusta ei tule erottaa niin, että edellinen olisi hyvien tapojen sivistystä, jälkimmäinen tiedollista sivistystä. On selvää, että toista ei voi olla ilman toista. Uusi tapa antaa uuden tietämisen – ja uusi tietäminen uudenlaisen tavan. Ensiksi mainittu on kuitenkin ratkaisevampi ja silmiinpistävämpi. Tietäminen muokkaa vähemmän näkyvästi tapaa.

Erotamme tässä perhekasvatuksen opetuksesta siinä merkityksessä, että ensiksi mainittu tapahtuu perheen tietämisen ja tapojen piirissä – jälkimmäinen tulee perheen ulkopuolelta ja perhe vain sulattaa sen omaan elämäänsä. Voidaan perustellusti sanoa, että itsessään nämä kaksi eivät ole erillisiä, eri aikaan tapahtuvia prosesseja, niin että edellinen olisi ensiksi ja jälkimmäinen seuraisi; molemmat itse asiassa kuuluvat perheen elämään joka hetki.

Kuten tunnustettu perheomaisuus edellyttää kansalaisyhteiskuntaa, niin perhekasvatus edellyttää kansakunnan itseään kehittävää tietämistä ja tapaa, valtiota. Vanhemmat elävät annettujen tapojen puitteissa ja istuttavat ne lapsiinsa. He ottavat käyttöön perheessä sen mitä ovat omissa perheissään vastaanottaneet ja sen, mitä tietoinen kansallinen elämä, yleisinhimillinen kulttuuri tässä heidän kansakunnalleen kuuluvassa muodossa on heihin istuttanut ja edelleen päivittäin istuttaa.

Lasten kasvattamisessa vanhemmat tulevat tietoisiksi siitä, että perhe-elämä on vastaanotettua ja itseään kehittävää siveellistä tapaa. Se on vanhempien omista perhepiireistään omaksumaa, ja syntyneessä uudessa perheessä se sulautuu yhteen. Tämä on jo kehitystä. Lisäksi tulee se tapa, jonka molemmat vanhemmat omaksuvat kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa – jatkuva prosessi, joka lasketaan perinnäisen perhetavan pohjalle ja edelleen heidän omaksumansa yleisinhimillisen tiedon yhtälailla jatkuva vaikutus.

Vielä paremmin kuin pelkkä opetus perhekasvatukseen soveltuu vanha docendo discimus [opettamalla oppii]. Eikä vain siinä merkityksessä, että vanhempien tulee etsiä kaikenlaisia hyviä opetuksia ja neuvoja juurruttaakseen lapsiin hyvää tapaa; heidän on myös korjattava ja parannettava omaa tapaansa antaakseen esimerkin, joka on tehokkaampaa opetusta kuin kehotukset.

Kun siis puhumme perhekasvatuksesta, me voimme ja meidän tulee ymmärtää sillä tätä toimivaa perhe-elämää, jossa vanhemmat samalla kertaa kasvattavat lapsia ja muokkaavat omia tapojaan todelliseksi perhe-elämäksi. Tämä muotoutuminen tapahtuu jo avioliitossa, siirtymänä yhdenmukaisuuteen molempien vanhempien tavassa. Mutta vasta lasten kasvatuksessa yhdenmukaisuus tulee eläväksi suuntautuessaan hyvään tapaan, joka lapselle on luotava – ja jossa vanhempien tietäminen ja tahtominen sulautuu yhteen.

Tätä perhe-elämän itseensä sulkeutuvaa kehitystä lapsen sivistämiseksi ja vanhempien tapojen kehittämistä tämän päämäärän pohjalta kutsumme perhekasvatukseksi. Erotamme tällöin sen momentin, että perhe ylipäätään on avoin vieraille tavoille, mutta aivan erityisesti tämä tapahtuu lasten opetuksen, julkisen opetuksen kautta.

 

 

[7]

 

Hyvät herrat. Perheen tapa ei ole, kuten koetimme sanoa, jotain annettua ja valmista, johon perheomaisuuden hoito ja perhekasvatus kuuluisi jonain ulkoisena lisänä. Vain silloin kun perhe kaiken yhteiskunnan tavoin perustuu olemassa olevaan – sen jäsenten yhteiseen tahtomiseen – perhekasvatuksella ja vanhempien rakkaudella on tämä annettu momenttinsa siveellisenä taipumuksena, joka luo perustan perheen jäsenten tahdon yhteisyydelle.

Mutta perheen tapa, kuten siveellisen tavan ylipäätään, tulee olla sinänsä ja itsessään järjellinen ja yleispätevä.

Tätä on tapa perherakkauden muovaamana järkevänä tapana. Ja tähän kehitykseen, jota kutsumme perhekasvatukseksi, perherakkaus vaikuttaa positiivisesti sikäli kuin se on vapaata kehitystä perheessä. Se on lastenkasvatusta, mutta samalla vanhempien itsekasvatusta ja molemmissa merkityksissä se luo perheen tapaa ja tekee perhe-elämän siveelliseksi.

Niin kuin avioliitto sisällyttää itseensä luonnollisen vietin, niin myös perhekasvatuksella on luonnollinen perusta kasvattajan rakkaudessa jälkeläiseensä ja jälkeläisen rakkaudessa kasvattajaan. Tämä luonnollinen vietti saa siveellisen merkityksen sisältyessään vanhempien ja lasten rakkauteen, taipumuksena joka suuntautuu vanhempien henkiseen yhdistymiseen lapsen tietämisessä ja tahtomisessa.

Sinällään tämä vietti johtaa lapsen fyysiseen hoivaamiseen, sen elämän ja terveyden vaalimiseen. Mutta vanhempainrakkaus tekee tästä vaalimisesta henkisen kasvatuksen perustan ja kohottaa sen lapsen henkisten ja ruumiillisten kykyjen kehittämiseksi juuri suhteessa tähän kasvatukseen.

Myös eläin huolehtii fyysisesti pennuistaan ja esimerkin avulla auttaa niiden ruumiillista kehittymistä. Ihmisellä kuitenkin ruumiillinen kyky on henkisen elämän ja vapaan päämäärän väline. Ja siinä on myös fyysisen kasvatuksen merkitys. Tämä vapaus edellyttää jo henkistä kasvatusta, lapsen halua kehittää kykyjään ja ymmärrystä noudattaa siihen tähtäävää opetusta.

Vanhemmissa tämä siveellinen taipumus on rakkaus, joka yhteisenä haluaa sitä perhekasvatuksessa annettua, joka ruokkii lapsen rakkautta. Milloin tämä siveellinen taipumus lapsessa syntyy ruumiillisen vietin rinnalle, ei voida sanoa. Se ei ole synnynnäistä kuten siveellisyys ylipäänsä ei ole.

Selvittääksemme näitä perhekasvatuksen elementtejä kokoamme esittämämme yhteen:

 

§ 8

Perheomaisuuden hoito edellyttää perhekasvatusta.

1. Tässä on annettuna momenttina vanhempien ja lasten vastavuoroinen rakkaus subjektien totaal­isuuden yhteisenä tahtomisena.

2. Vanhempainrakkaus omaksuu itseensä luonnollisen vietin, kasvattajan hellyyden jälkeläisiään kohtaan, ottaa sen siveellisen pyrkimyksensä lähtökohdaksi ja kasvattaa lapsessa vietin ylittävää siveellistä lapsenrakkautta.

3. Perheen tavan määräytyminen tästä molemminpuolisesta rakkaudesta on perhekasvatusta, samalla kertaa vanhempien itsekasvatusta ja lapsen kasvatusta.

4. Kasvatuksessa ilmenevät perheen tavan elementit ovat: a) vanhempien perimä perheen tapa, joka on yhdistynyt yhteiseksi tavaksi b) perheenjäsenten suhteessa ulkopuoliseen maailmaan omaksuma yhteiskunnan yleinen tapa, edeltävä yleisinhimillinen sivistys kansakunnan annettuna tapana c) tämän prosessin tuote, perheen tapa sinänsä ja itselleen järjellisenä tapana.

Kansakunnan yleiseen tapaan yhdistyvänä (momentti b) perhe-elämä edellyttää valtiota ja julkista opetusta, mutta muodostaa itse (momentti c) kansakunnan tavan kehittymisen jatkuvan hiljaisen prosessin.

Tämä on perhekasvatusta – tässä on sen lähtökohta ja sen perusosat. Siihen varsinaisesti perustuu perhe-elämä, joka siinä siveellisesti kehittää itseään. Perhe-elämä on tämä kaiken tavan kehittymisen kätketty kotiliesi, jossa ihmishenki liikkuu vapaasti tapaa luoden. Kansalaisyhteiskunnassa ja kansakuntien elämässä tapahtuu paljon ikään kuin tämän perhetavan yläpuolella, mutta silti siitä nousee kaikki, mikä suo kansakunnille historiallisen elämän.

Ei silti ole väärin sanoa, että perheen tapa on konservatiivinen, se pitää kiinni peritystä ja vain hitaasti siirtyy uuteen. Tämä luonne ei johdu vain siitä, että perheessä lähtökohtana on vanhemmilta peritty tapa, johon ulkoa omaksuttu yhteiskunnallinen tapa mukautetaan. Kysymys on siitä, että perheen tavan luo vanhempainrakkaus, taipumus, jossa suurin uskollisuus yhdistyy suurimpaan varovaisuuteen ja joka sulkee pois kaiken, mitä ei uskollisesti voida vastaanottaa ja siirtää eteenpäin. Se, joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin itseään, ei tee heistä teorioidensa koekappaleita. Yhteiskunnallisia lakeja voidaan säätää abstraktion ja teorian pohjalta – mutta ihmistä ei kasvateta abstraktien sääntöjen nojalla. Kasvattajan ei tule antaa lapselle teorioitaan vaan oma tapansa, ja siinä hänen tulee kasvattaa itseään, muovata itsessään sitä tapaa, jota hän siirtää eteenpäin. Tapa taas ei ole mikään yksittäinen asetetun säännön mukainen teko vaan jatkuvaa siveellistä tottumusta, siveellisestä omastatunnosta kumpuava toimintatapa, joka samalla tuo tietoisuuden siitä, että toiminta kuuluu moraaliseen maailmanjärjestykseen ja on sen yksi muoto.

Jos kysymme, onko tämä toiminta perhe-elämässä vapaata vai ei, huomaamme, että se kumpuaa peritystä tavasta ja omaksuu annetun yhteiskunnallisen tavan. Ihminen ei voi vapautua maailmanhistoriasta. Mutta vanhempien ulkoinen tapa yhdistyy yhteisessä tahdossa uudeksi muodoksi – ulkoinen tapa omaksutaan siihen sen mittapuun mukaan – ja lapsi erkanee perheestä näin muodostuneen uuden tavan edustajana. Vanhempien peritty tapa on siten myös eräs kasvatuksen tuote – uusi muodostuma. Tässä tekemisessä vapaus on uuden muodon luomisen vapautta.

Lastenkasvatus.

 

 

[8]

 

Hyvät herrat. – Perhekasvatuksen motiivi ja loppupäämäärä on lastenkasvatus: perheen tavan toteuttaminen kasvavan sukupolven vakaumuksissa ja toimintatavassa.

Jos haluamme lyhyesti vastata kysymykseen, mikä tuottaa hyvän lastenkasvatuksen, niin voimme sanoa: se siveellinen vanhempainrakkaus, josta olemme puhuneet.

Sanotaan: se on vain tunnetta ja taipumusta, halua kasvattaa lapsi siveellisyyteen. Mutta mitä tuo siveellisyys on? Ja miten kasvatuksen tulee tapahtua?

Vastaamme: se ei ole tyhjää, sisällyksetöntä arvailua ja kuvittelua. Se on todellista toiminnassa. Sen annettu sisältö on vanhempien peritty tapa – mutta yhteiseksi tavaksi sulautuneena, ja sen metodin, sen ”kuinka?” on juuri tämä yhteenliittyminen, jonka vain se voi saada aikaan.

Se edellyttää edelleen kansakunnan tapaa, yleisinhimillisen tavan muotoa, ja sen tarkempi sisältö on sitä, minkä se jatkuvasti yhteiskunnallisesta tavasta omaksuu ja yhdistää jo olemassa olevaan perheen tapaan. Sen metodina on edelleen rakkauden ruokkiminen lapsissa, minkä kautta nämä kuten sanotaan tulevat vastaanottavaisiksi perheen tavalle – ja oikeammin tulevat osallisiksi sen luomisessa.

Mutta jospa vanhempien perimä tapa onkin huono? Silloin ei ole myöskään rakkautta, joka luo perheen tavan. Siveettömät vanhemmat kasvattavat siveettömiä lapsia. Mutta voidaan puhua poikkeuksista. Se on silloin perheen ulkopuolista vaikutusta. Samoin voidaan ajatella vastakkainen poikkeus. Se on vastakkaista vaikutusta. Mutta se, että ne ovat saaneet tilaa, osoittaa että vanhempainrakkaus ei ole ollut elävää ja vaikuttavaa.

Voidaan vielä kysyä, millainen vanhempien perimän tavan tulee olla, jotta se olisi hyvä tapa – tai jotta siitä voisi yhdistyneenä tulla hyvä perhetapa? Vastaus voi olla vain se, että tämän tavan tulee olla sellainen, että sen harjoittamisessa voi syntyä tätä tapaa luova siveellinen taipumus. Sen, joka haluaa perhetapaa, se jonka tahto on tätä uhrautuvaa rakkautta avioliitossa, perheen omaisuuden hoitamisessa ja omaisuuden käyttämisessä perhekasvatuksessa samoin kuin lastenkasvatuksen vaatimassa, lasten vastarakkautta ruokkivassa itsekasvatuksessa – sen tapa on hyvä.

Perhetapa oli antiikin Kreikassa ja Roomassa erilainen kuin nykyään. Se vaihtelee eri aikoina ja saman kansan eri perheissä. Historia arvioi näiden erityispiirteiden suhteellista arvoa kansojen keskuudessa. Itse kukin arvioi omalta kannaltaan eri tapoja erilaisissa perheissä. Mutta tämä arvio ei luo tapaa. Me emme tässä ryhdy sellaiseen arviointiin. Meidän tulee oppia oivaltamaan, mitä perhe ja perhetapa ovat, miten tapa syntyy ja miten se luodaan.

Voimme ainoastaan väittää, että siellä, missä perherakkaus on vallinnut, siellä perhetapa on ollut hyvä ja missä sitä on, siellä se on hyvä. (Voimme sanoa, että esimerkiksi spartalaisilla se oli huono – antiikin aikana se oli kreikkalaisilla heikompi, roomalaisilla parempi – vaikka myöskään jälkimmäisillä perhe-elämä ei rakentunut riittävästi lasten vastarakkauden vaan pikemmin vanhempien laillisen holhoajuuden varaan.

Mutta tällaiset historialliset tarkastelut vievät sivuun asiasta. Meitä ei suuresti hyödytä ladella abstrakteja vaatimuksia perhe-elämän siveellisyydelle, sellaisia kuin jumalanpelko, rauhallisuus, oikeudenmukaisuus, hyväntahtoisuus jne. Mitä esimerkiksi oikeudenmukaisuus ja hyväntahtoisuus ovat, sen olemme jo selvittäneet, ja siinä ilmeni, että ne ovat yleisiä abstrakteja määräyksiä, jotka eivät anna teolle konkreettista määritystä tässä hetkessä. Siksi myös ideaalin, hyvän, vapaa määrittäminen on hyväntahtoisuuden yläpuolella – jumalanpelko, uskonnossa. Mutta jumalanpelko, oikeudenmukaisuus, hyväntahtoisuus käytännössä – niitä opettaa perhe-elämä. Käytännöllinen sääntö: elä perheessä – elä siinä rakkaudessa – luo sen rakkauteen perustuvaa tapaa; sitä on siveellisyys.

Lisäämme, että perhe ei ole ainoa siveellinen yhteiskunta ja että perhe-elämä on kaiken siveellisen elämän juuri ja lähtökohta, mutta että se käsitteensä mukaisesti edellyttää korkeampana päämääränään ja motiivinaan sellaista elämää, joka itse murtautuu ulos perheestä, elämää yhteiskunnassa ja valtiossa.

Kun on kysymys vain perheen tavasta ja erityisesti lastenkasvatuksesta, tyydymme sen hahmottamiseen, mitä tämä kasvatus on. Se on perheen tavan juurruttamista lapseen – ja samalla perheen tavan luomista. Se on sellainen kuin pitääkin, kun se syntyy siveellisestä vanhempainrakkaudesta ja tämän lapsissa ruokkimasta vastarakkaudesta.

Kokemus vahvistaa tämän käsityksen oikeaksi. Kasvatuksen tapa on jokaisessa perheessä erilainen – samanlainen kasvattaminen antaa yhdessä perheessä hyvän tuloksen, toisessa huonon. Ankara kasvatus ja hellä kasvatus onnistuvat, molemmat epäonnistuvat. Perimmäinen asia on sellaisen siveellisen vanhempainrakkauden olemassaolo tai puuttuminen, joka kykenee synnyttämään vastarakkautta.

Emme toki kiellä, etteivätkö harkintaan ja kokemukseen perustuvat viisaat kasvatusohjeet ole hyödyllisiä – kunhan muistetaan, että niissä on vain jonkin verran viisautta. Usein muistutetaan myös, ettei kasvatuksen ylipäätään ole tarkoitus tapahtua selkiytymättömästä tunteesta ja taipumuksesta käsin – vaan että vanhempien tulee oman älyllisen ja siveellisen sivistyksensä pohjalta antaa toimintansa joka hetki määräytyä tuosta tunteesta ja taipumuksesta.

Kokemuksesta voimme mainita kaksi vanhempainrakkauteen liittyvää erehdystä. Toinen on se, että vanhemmuudessa vaikuttaa ainoastaan eläimellinen hellyys ja että kasvatus pyrkii vain tyydyttämään lapsen fyysiset tarpeet ja torjumaan kaiken ruumiillisesti epätyydyttävän.

Toinen muoto on vanhempien turhamaisuus, jossa lapsi on vain itseihailun ja sittemmin toisten edessä tapahtuvan kehuskelun väline. Lapsinerot/mallinuket.

Molemmissa tapauksissa astuu tällaisiin lähtökohtiin perustuva huolenpito vanhempainrakkauden paikalle. Edellinen on vastenmielisyyttä kaikkea henkistä ponnistelua kohtaan, ja se on ensi sijassa sivistymättömien piirien ilmiö, kun taas jälkimmäistä edustavat pinnallisesti sivistyneet. Edellinen on sinänsä, jälkimmäinen yhdistyy tavallisesti hemmotteluun.

Ylipäänsä kaikenlainen egoismi suhteessa lapseen osoittaa vanhempainrakkauden puuttumista – tämä koske myös kuvitelmaa oman kasvatuksen erinomaisuudesta. Todellinen vanhempainrakkaus tuntee vastuunsa ja epätäydellisyytensä, ja silloin lastenkasvatus on samalla itsekasvatusta.

–––

Antropologisesta näkökulmasta kasvatus voidaan jakaa a) fyysiseen ja b) henkiseen huolenpitoon.

Edellinen on vähemmän riippuvainen peritystä tavasta kuin jälkimmäinen. Tiede antaa kaikkina aikoina ravitsemusohjeita ja sääntöjä sekä ohjeita sairauksien torjumisesta ja parantamisesta. Niiden sovellutus perustuu luonnollisen hellyyteen, joka pyrkii terveyteen ja elämään ja torjuu hävitystä sekä kuolemaa. Tapa vaikuttaa tässä niin kuin tapa eri elämänoloissa vaikuttaa harrastuksiin, kuntoon, ja näiden seurauksena tulevaan tehtävään.

Tavoite on ja sen tulee olla, vähiten sivistyneiden fyysistä huolenpitoa myöten – cum grano salis [arvostelukykyä käyttäen] – luonnolliseen pyrkiminen.

Henkisessä huolenpidossa tavoite on puolestaan päinvastainen, korkeamman sivistyksen tavoittelu.

Tästä näkökulmasta se voidaan jakaa 1) intellektuaaliseen ja 2) moraaliseen kasvatukseen.

Älyllinen kasvatus on aistien, mielikuvituksen ja ajattelukyvyn harjoittamista – ei metodisesti, harjoituksena sinänsä, vaan pikemmin jokapäiväisessä elämässä, tavan muodossa ja moraaliseen kasvatukseen sisältyvänä.

Huom. – Metodinen harjoitus – varsinaisesti taipumus ja halu kaikkeen tähän kohdistuvan tottumuksen kautta.

Moraalinen huolenpito on myös kehittämistä ja opettamista. Mutta se on sinänsä merkityksetöntä, niin kuin sen joukossa myös tämä saarnamme tässä. Tapa ja tottumus luovat hyvien taipumusten perustan. Pääasia on siksi perheen tapa, jonka tulee saada vallita ja siveettömyyden torjumiseksi pitää kaikki vieras loitolla.

Lapsen erityinen asema – epäkypsyys kaikissa asioissa – vaatii erityistä harjoitusta nöyryyteen ja kuuliaisuuteen. Mitä siveellisempää perhe-elämä on, sitä helpommin niihin päästään ilman metodista harjoitusta – ja rangaistusta – sitä kuitenkaan pois sulkematta. Oikeastaan se on tässä tarpeellinen.

Loput antaa tapa, johon vaikuttaa lapsessa synnytetty vastarakkaus. Siitä tulee jumalanpelko – hartaus, rukous – samoin isänmaallisuus, ihmisrakkaus, oikeudentunto, halu oppia ja tehdä työtä, rohkeus, kärsivällisyys, kohtuullisuus, ilo ja tyytyväisyys. Kaikki tämä perustuu esimerkin voimaan, itse asiassa perherakkauden voimaan perheen tavassa.

Kasvatuksessa ei voi lähteä mistään annetuista sielullisista taipumuksista. Fyysiset kyvyt ovat erilaiset ja niin myös henkiset kyvyt sikäli kuin ne riippuvat edellisistä. Työ voittaa kuitenkin kaiken.

On otettava huomioon, että kasvatus tapahtuu varhain. Vastuu siitä, mitä tehdään, ei kuulu taipumuksille.

 

 

[9]

 

Hyvät herrat – seuraavissa väittämissä se, mitä olemme esittäneet:

 

§ 9

Lapsen kasvattaminen on perhekasvatuksen lopullinen päämäärä ja motiivi. Perheen tapa tulee kasvatuksen kautta lapsen tahtomisessa ja tietämisessä uutena luomuksena olemassa olevaksi.

Hyvä lastenkasvatus edellyttää todellista vanhempainrakkautta. Niin sanotun ulkoisen sivistyksen (civilisation) määrä voi vanhemmilla olla mikä hyvänsä. Jos heillä on sitä siveellistä taipumusta, joka tekee lastenkasvatuksen heille itsekasvatukseksi, perheen tapa on siveellinen tapa ja lastenkasvatus hyvää.

Raakuus, pelkkä luonnollinen hellyys ja vanhempien turhamainen egoismi eivät ole vanhempainrakkautta.

Vastarakkauden, jota vanhempien rakkaus lapsessa ruokkii, tulee ilmetä nöyryytenä ja kuuliaisuutena.

Lapsen fyysinen hoitaminen on luonnollinen vietti, se perustuu ja sen tulee perustua enemmänkin kulttuuriin kuin perittyyn tapaan ja kuitenkin sen tulee pyrkiä luonnolliseen.

Henkisen huolenpidon tulee olla harjoitusta, joka luo tottumusta sekä synnyttää lapsessa taipumusta ja halua. Älyllinen sivistys ei ole niinkään paljon aistien terävyyden, mielikuvituksen ja ajattelun johdonmukaista harjoittamista kuin perheen jokapäiväisen elämän antamaa harjoitusta; moraalinen kasvatus on enemmän esimerkkiä kuin kehotusta. Perheen tapa on se, jonka lapsessa tulee tapana ja taipumuksena ruokkia jumalanpelkoa, isänmaallisuutta, oikeudentuntoa, ihmisrakkautta, oppivaisuutta, ahkeruutta, rohkeutta, kärsivällisyyttä, kohtuullisuutta, iloa ja vaatimattomuutta.

Lapsenkasvatus sinänsä päättyy varhain. Niin sanotut taipumukset ilmenevät vasta sen hedelminä. Fyysinen tila vaikuttaa henkisiin kykyihin. Mutta myös se voidaan voittaa. Eikä vastuu ole taipumuksilla vaan kasvattajalla.

–––

Tästä perhe-elämän momentista, sen varsinaisesta itseensä sulkeutuvasta olemassaolosta, perhekasvatuksesta on erotettava kolmantena momenttina c) Opetus.

Nimitys ei vastaa täysin sitä, mitä haluamme sillä ilmaista. Perhekasvatuksella tarkoitimme perheen sisäistä, itsessään tapahtuvaa toimintaa perhetavan luomiseksi ja samoin ymmärrämme opetuksella ylipäätään perheen henkistä suhdetta yhteiskuntaan ja valtioon. Siinä perhe omaksuu ja sulattaa itseensä sille ulkoisen yhteiskunnallisen tavan, yleisinhimillisen kulttuurin muodon, joka on myös oppia muiden kansakuntien tietämisestä ja tavoista. Sitä, mitä kutsumme opetukseksi, voisimme siksi kutsua myös perheen jatkuvasti sivilisoitumiseksi.

Olemme edellä käsittäneet tämän perheen suhteen yhteiskunnalliseen tapaan perhekasvatuksen momenttina – siihen kuuluvana prosessina, jossa vastaanotettu yhteiskunnan tapa sulautetaan perheen tapaan.

Tämän momentin käsitteenmukainen välttämättömyys perustuu siihen, että perhe-elämä tavan muovaamisena ja luomisena on sinänsä siirtymää muodosta toiseen ja se on siten kansakunnan yhteiskunnallinen tapa. Perhe luo itsessään uuden sukupolven uusine tapoineen ja tässä jatkuvuudessa elää kansakunnan tapa. Perhe on se kotiliesi, jossa prosessi ensin tapahtuu, mutta eri sukupolvien tapa ilmenee kansakunnan kulttuurina.

Kun sanoimme, että perheen tapa syntyy vanhempien perimästä tavasta, niin tämä peritty tapa ei ole kahden perheen, vaan kansan sen hetkistä kulttuuria. Vanhempien lapsuudenkodistaan perimä tapa on jo historian tuottamaa – perhe-elämien sarja. Ja perhekasvatus samoin kuin vanhempien itsekasvatus on heille jatkuvaa siirtymistä annetusta tavasta – siis kansakunnan vallitsevan tavan omaksumisesta – perhetapaan, siis kansakunnan tavan uuden muodon luomiseen.

Lapsen kasvatuksessa, jossa tapa lapsen tietämisessä ja tahtomisessa saa uuden olemassaolon, lapsi tehdään osalliseksi tästä prosessista, mukanaolijaksi. Lapsille opetus on siten kasvatuksesta erillinen momentti, prosessi, jossa kansakunnan yleinen kulttuuri kaiken aikaa tunkeutuu perheen tapaan, siinä omaksuttavaksi.

Meidän pitäisi tässä yhteydessä tarkastella opetusta yleensä perheen opetuksena – ja erityisesti lastenopetusta. Mutta rajoitumme lähinnä jälkimmäiseen, koska juuri se järjestelmällisenä opetuksena liittyy lastenkasvatuksessa sisäistettyyn käytännölliseen harjoitukseen. Villi-ihmisillä lastenkasvatus on sama kuin vanhempienkin, sattumanvarainen oppi ja sattumanvarainen esimerkki kosketuksissa toisiin perheisiin. Sivistyneessä yhteiskunnassa tämän satunnaisuuden lisäksi – ja sen poistamiseksi – tulee yleinen opetus ja kirjallisuus sekä lakiin perustuva yhteiskuntajärjestys ja kansakunnan jatkuva historiallinen toiminta.

Lastenopetus on siten meille yleistä opetusta. Myös se, mitä perheessä opetetaan, tapahtuu kansakunnan kulttuurin tasosta riippuvan yleisen opetuksen mallin pohjalta.

Kaiken opetuksen tulee pyrkiä antamaan oppilaalle kyky ja sitä kautta halu opettaa itse itseään. Se lankeaa yhteen kasvatuksen kanssa sikäli, että tarkoitus on halun ja taipumuksen synnyttäminen. Mutta se ei kasvatuksen tavoin istuta taipumusta tottumuksena, joka tässä tapauksessa on tehokkaampi kuin opetus ja kehotus – vaan koska opetus on perheen tavalle vierasta, sen ollakseen omaksuttavaa tulee ruokkia taipumusta ennen muuta ruokkimalla kykyä tuon vieraan omaksumiseen.

Kaiken lastenopetuksen yleinen sisältö on, että sen tulee tehdä lapsi osalliseksi korkeammasta kulttuurista kuin mitä vanhemmilla on. Tämä on se, mikä siinä on perheen tavalle vierasta. Yleisen opetuksen tulee siten tilanteeseen ja ehtoihin katsomatta lähteä siitä, että lapselle annetaan kykyjä, joita perhekasvatus ei anna. Käytettäköön omaksuttua tietoa sitten käytännössä miten hyvänsä, ja määriteltäköön opetettavat asiat miten hyvänsä, niin opetuksen päämäärä on joka tapauksessa se, että opetuksen päättyessä oppilas kykenee tavoittamaan tuon korkeamman kulttuurin, ja kyky luo pyrkimystä siihen.

 

 

 

[10]

 

Hyvät herrat – Esitin viimeksi lyhyesti sen mitä opetuksella kasvatuksen vastakohtana on ymmärrettävä.

Se on se perhe-elämän momentti, jossa yhteiskunnan vallitseva tapa kansakunnan kulttuurina omaksutaan perheeseen. Perhe edellyttää tätä kulttuuria vanhempien perimänä tapana, ja vanhempien itsekasvatus sekä lastenkasvatus edellyttävät sitä yhteiskunnan tapana ylipäätään.

Meille on historiallinen tosiasia, että sivistyneessä yhteiskunnassa perhe on monella tapaa kosketuksessa perheen ulkopuolisiin yhteiskunnan jäseniin, se on lakien ja instituutioiden alainen, se on riippuvainen kansakunnan annetusta, historiallisesta kulttuurista sekä valtiojärjestyksestä, ja tämän kautta puolestaan yleisinhimillisestä kulttuurista. Oivallamme, että kaikella tällä täytyy olla vaikutusta perheen tapaan.

Meidän tulee kuitenkin myös oivaltaa että tämä riippuvuus kuuluu perhe-elämään sinänsä ja itsessään ilman että perhe siksi lakkaisi olemasta oman tapansa luoja. Tämän ymmärrämme, kun ajattelemme, että perhe-elämä perhekasvatuksessa on tätä siirtymää annetusta uuteen. Se on tämä siirtymä ylipäänsä, jossa kasvatus edellyttää yleistä yhteiskunnallista tapaa.

Sikäli kuin perhekasvatus on myös vanhempien itsekasvatusta, yhteiskunnan tapa ja kansakunnan kulttuuri tunkeutuvat perhe-elämään kaikessa, mitä kutsutaan sivistyksen välineiksi, uskonnollisissa opeissa, kansalaisten yhteiskunnallisessa elämässä, kirjallisuudessa ja taiteessa – kaikessa enemmän tai vähemmän vapaaseen valintaan perustuvassa kanssakäymisessä. Mutta annettu kulttuuri sisältyy perhetapaan sen oman luonteen nojalla, se saa tämän tavan määräämän erityisen muotonsa ja omaksuu jonkin uuden, tähän perustuvan muodon. Huom. Perhe-elämän sivilisoituminen ylipäänsä.

Perhetavan muotoutumisen lopullinen päämäärä on lastenkasvatuksessa, perhetapa saa itsenäisen olemassaolonsa lapsen tietämisessä ja tahdossa – hänen koko elämässään, ja siksi myös lastenkasvatuksen se momentti, jonka nojalla lapsi perhetavassa omaksuu yhteiskunnallisen tavan, on sinällään olemassa oleva itsenäinen prosessi = lapsenkasvatus yleisenä opetuksena. Luonnollinen momentti: ”avuttomuus”, tarve oppia kaikkea – perinteestä. Se ei ole mikään vaisto.

Niin kuin kasvatus yleensä on se perhe-elämän momentti, jossa perhe luo omaa tapaansa, ja opetus on se muoto, jossa yhteiskunnan tapa ja kansakunnan kulttuuri omaksutaan perheeseen – niin lastenkasvatus eroaa myös lastenopetuksesta siinä, että edellinen on perhetavan opettamista lapsessa siveellisenä tapana ja taipumuksena – jälkimmäinen sen kyvyn ja taipumuksen antamista lapselle, että hän kykenee perheen tavassa omaksumaan yhteiskunnallisen tavan.

Tämän yhteiskunnan tavan omaksumiseen johdattavan luonteensa vuoksi lastenopetus on yleistä opetusta. Sitä on aina – vaikka se korkeamman tai alhaisemman kulttuurin oloissa voi olla enemmän tai vähemmän sattumanvaraista – pelkkää vanhempien antamaa opetusta sekä satunnaisia vieraita oppeja ja esimerkkejä. Ainoastaan valtion näkökulmasta sillä on oikeutuksensa järjestyksenä – perheen velvoitteena. Mutta on kuitenkin perhekasvatuksen ja perheentavan intresseissä – että näin on, koska sen kautta yhteiskunnallisen tavan vaikutuksen satunnaisuus häviää.

Yleisen opetuksen ja koulun tehtäviä koskevissa kysymyksissä vallitsee suuri käsitysten sekamelska. Jatkuvasti näkee vaadittavan, että koulun pitää myös kasvattaa. Se on kuitenkin väärin, mikäli halutaan tehdä jotain eroa kasvatuksen ja opetuksen välillä. Perheen tulee kasvattaa, koulun opettaa.

Koska opetuksen tehtävä on johdattaa nuoriso omaksumaan yhteiskunnan tavat siihen juurtuneessa perhetavassa, ja siten myös tuoda annettua traditiota perhetapaan, niin opetuksen tulee luoda kykyä tähän vastanottamiseen ja kyvyn kautta juurruttaa taipumusta siihen. Kasvatus sitä vastoin antaa tottumusta perhetapaan ja sitä kautta rakkautta tätä kohtaan, minkä kautta syntyy kyky omaksua vastaanotettu. Rooleja ei voi eikä pidä sekoittaa.

Esimerkki.

Mutta koska yhteiskunnan tapaa ei välitetä vain opin vaan myös yhteiskunnallisen elämän kautta, ja nuoriso tämän opetuksen vastaanottaessaan astuu tähän perheen ulkopuoliseen elämään, niin opetuksesta on huomattava:

Negatiivisesti: huonot yhteiskunnalliset tavat eivät saa häiritä perheen tapoja. Kasvatuslaitokset. Positiivisesti: yhteiskunnan tavan, sellaisena kuin opetus sitä tarjoaa, tulee olla siveellistä yhteiskunnallista tapaa.

Sellaisena se tarjoutuu opettajien ja oppilaiden esimerkissä. Opettajan tulee osoittaa, että hänellä on kykyä ja taipumusta vastaanottaa olemassa olevaa kulttuuria. Oppilaiden samoin.

Tähän kuuluu 1. molempien todellinen vastaanottavaisuus: opinhalu, ahkeruus.

2. Siveellinen ryhti – elävä halu toteuttaa sulautumista. Tämä ryhti ilmenee siinä, että kaikki kouluun liittyvä saa yleisinhimillisen velvollisuuden luonteen.

Tämä kuri koulussa ja sen ulkopuolella kuuluu opetukseen – sillä opetus tarkoittaa yhteiskunnan tavan vastaanottamista, ei perhetavan juurruttamista.

Saan pyytää herroja korostamaan tätä seikkaa – sillä tässä lienee kysymys teidän useimpien elämäntehtävästä. Korostakaa sitä, että ei tule uskoa sanoja vaan on itse ajateltava ja ratkaistava.

Voi näyttää triviaalilta sanoa: perhekasvatus juurruttaa lapseen vanhempien tavan – yleinen opetus lisää siihen ihmiskunnan yleisen kulttuurin.

Mutta emme myöskään näe asiaa tällä tavoin. Sanomme: perhekasvatus luo uutta tapaa – kumpuaa traditionaalisesta – mutta siirtyy siitä pois. Yleinen kulttuuri tarjoaa jatkuvasti tämän lähtökohdan. Perhe on kotiliesi, jossa yhteensulautuminen ja kehitys tapahtuvat: yleinen sivilisaatio saa materiaalia.

Kuitenkin: lastenkasvatus on sulautumista ja uuden tavan kehittymistä uudessa sukupolvessa: yleinen opetus on kulttuurin järjestelmällistä työtä, se tarjoaa annetun tradition materiaalin, joka on sulautettava ja kehitettävä uudeksi tavaksi.

Se, joka koulussa haluaa olla kasvattaja, osoittaa näin kyvyttömyytensä olla opettaja.

Emme puhu tässä erityisesti oppikoulusta vaan kaikesta opetuksesta yleensä. Erityiskoulun valinta on perheen asia, jonka se päättää kasvatuksen istuttamien taipumusten ja sen synnyttämän tarpeen pohjalta.

Yleinen opetus ylipäänsä on olennaisesti kansallista – se välittää yleisinhimillistä kulttuuria yhden kansakunnan tietämisenä ja tapana.

Erityiskoulu opettaa sitä enemmän tai vähemmän kansallisuudesta irrotetussa muodossa. Oppikoulu menee tässä pisimmälle. Sillä on oppiaineinaan vieraita kieliä, vierasta kirjallisuutta, eksakteja kansallisuudesta riippumattomia tieteitä.

Itse asiassa vain niinä aikoina, jolloin kansojen oma kansallinen sivistys on alamaissa, vieras aines saa humanistisen sivistyksen nimen. Itse asiassa humanistista sivistystä tulee etsiä äidinkielestä ja siitä, mikä kuuluu kansalliskirjallisuuteen: filosofiasta, historiasta, kaunokirjallisuudesta. Tämä on kaikkeen opetuksen kuuluvaa sisältöä – kansakunnan perinteistä tietämystä. (Tämä valtion näkökulmasta).

–––

On virhe kuvitella, että opetuksen kautta opittava aines vastaanotetaan ja muokataan vain tyhjän ymmärryksen kyvyn avulla, tai yleensäkään joidenkin abstraktien taipumusten avulla. Perhekasvatuksen ruokkima ajattelutapa (perhetapa) on se, johon opetuksen välittämä traditioaines astuu mukaan niin että tuo ajattelutapa omaksuu sen ja sen myötä kehittää itseään edelleen. Kysymys ei ole tyhjästä taipumuksesta, vaan istutetusta taipumuksesta. Tätä ajattelutapaa, taipumusta, tapaa ylipäänsä koulu ei voi määrätä vaan ainoastaan säilyttää. Huom. luoda perustaa, muuttaa.

Koulu ei anna kykyä sulauttaa tämä perinteinen ja luoda siitä uutta – se antaa vain kyvyn vastaanottaa sen sellaisena kuin se on, sekä kyvyn mukana halun ja taipumuksen niin että opetuksen päättyessä on olemassa kyky, jonka pohjalta opetus jatkuu läpi koko elämän itseopetuksena.

Tämä tulee määritellä kunkin koulutyypin mukaan – oppikurssi ja menetelmä.

[11]

 

Hyvät herrat. Kun perhe näin lastenkasvatuksen kautta yhä enemmän astuu itsensä ulkopuolelle ja se, mikä aluksi on vanhempien ja sittemmin vanhempien ja lasten yhteistä työtä, muuttuu yhä enemmän lasten omaksi työksi perhe-elämässä annetulta perustalta – niin perhe työskentelee oman hajoamisensa puolesta.

Me kutsumme tätä perhettä käsittelevän opin osastoa, kolmatta avioliiton ja perhe-elämän osastojen lisäksi – 3) perheen hajoaminen.

Luonnon kiertokulku on, että lapset kasvavat aikuisiksi ja muodostavat itse perheitä – solmivat avioliittoja.

Siveellisyys on siinä, että heistä tulee juurrutetun perhetavan itsenäisiä kantajia ja kehittäjiä, kasvatus ja opetus muuttuvat heissä itsekasvatukseksi ja itseopetukseksi.

Perhe edellyttää kansakunnan elämää ja perittyä kulttuuria jo siveellisessä taipumuksessa, avioliitossa, mutta tätä edellytystä ei tässä lausuta julki.

Avioliittosopimuksessa ja sen tunnustamisessa tämä kansakunnan elämä esiintyy vallitsevana yhteiskuntana, perheen vastapuolena. Kansalaisyhteiskuntana se ilmenee suhteessa perheomaisuuteen – perheen hajotessa perintölait, testamentit ja sääntöperinnöt. Uskonnollisesti avioliitto tunnustetaan symbolisesti siveelliseksi – yleisinhimillisen kulttuurin muodoksi.

Mutta vasta varsinaisessa perhe-elämässä – perhekasvatuksessa kansakunnan elämä vallitsevan yhteiskunnan tapana tulee perheen tietoisuuteen – eikä vain negatiivisesti, omaisuuden suojaamisena – vaan positiivisena tunkeutumisena perhe-elämään.

Perheen hajoamisessa perheestä lähtenyt yksilö kohtaa tämän sinänsä ja itselleen olemassa olevan ja oikeutetun yhteiskuntajärjestyksen, kaikkien muiden yksilöiden tekemiset ja tekemättä jättämiset, hän itse on vain yksi tämän kokonaisuuden, yleisen kansalaisyhteiskunnan, jäsen.

Tässä on siirtymän yleinen sisältö. Meidän ei tarvitse viipyä siinä pitempään. Perhe on luonnollinen yhteiskunta, jonka olemassaolo on luonnon kiertokulkua. Meidän ei kannata ryhtyä suoralta kädeltä osoittamaan, että niin tulee olla. Me voimme kuitenkin oppia oivaltamaan, mikä tämän luonnollisen prosessin pohjalta on perhe-elämässä järjellistä, ja mikä tekee perheestä siveellisen yhteiskunnan.

Siveellisen oikean olemassaolo on perhe-elämässä välittömästi siveellisen taipumuksen läsnäoloa siinä toiminnassa, joka muodostaa perhe-elämän. Tämä taipumus on avioliitossa välittömästi annettuna. Me emme kysy: onko sitä jokaisessa avioliitossa, jokaisessa tällä tavoin nimitetyssä yhdistymisessä. Siellä, missä sitä ei ole, yhdistyminen ei ole siveellinen – se ei ole sitä, mitä me ymmärrämme avioliitolla. Onko avioliittoa tässä siveellisessä merkityksessä ylipäätään olemassa – sen jätämme historian osoitettavaksi, sillä siveellistä oikeaa ei maan päällä olisi, jos tämä sen olemassaolon momentti perheessä puuttuisi.

Mutta kehittelymme perheestä osoittaa, että perhe luo tapaa – perheenjäsenet määrittelevät omassa elämässään, mikä on siveellisesti oikein. He eivät toimi edeltä asetetun lain ja säännön mukaan vaan omasta siveellisestä taipumuksestaan, joka vanhemmilla on annettuna ja jota lapsissa kasvatetaan. Heidän elämänsä on siveellistä, koska se kumpuaa tästä taipumuksesta. Siveellisenä itsetietoisuutena se itse todistaa siitä, että sen luomukset kuuluvat moraaliseen maailmanjärjestykseen.

Mutta perhe-elämän kehityksessä se tulee tietoiseksi omasta alkuperästään. Lapsissa se on juurrutettu, välitetty, siirretty siveellinen taipumus – kuitenkin myös heissä taipumuksena tässä muodossa välitöntä siveellisyyttä – mutta perhe-elämän tuotteena se on tämän välittämää.

Tapa, jota taipumus luo, osoittautuu yhtä lailla välitetyksi. Se ei lähde annetusta tavasta vain vanhempien tapana – avioliitossa annettuna – vaan heissä ja lapsissa sivistyksen – opetuksen kautta ja kumpuaa yhteiskunnan yleisestä tavasta kansakunnan kulttuurina. Tämä ei kuitenkaan luo ja määrää perhetapaa, vaan sen tekee siveellinen taipumus. Mutta itse tämä prosessi näkyy siinä, että taipumus lähtee annetusta, perinteisestä tietämisestä ja tavasta, jota se kehittää.

Tämä annettu, traditionaalinen, tulee esiin perheen olemassa olevana oikeana, joka välittää perheen tapaa. Tämä annettu yleinen yhteiskunnallinen tapa, joka perheen tavassa kehittyy, omaksuu uuden muodon. Se osoittautuu annetuksi, välittömäksi, perheen ja sen elämän edellyttämäksi. Perhesiteen purkautuminen asettaa yksilön, hänen tietämisensä ja tahtomisensa yksilöllisenä yleistä vastaan. Huom. suhde opetukseen. Tämä tilanne muodostaa kansalaisyhteiskunnan, jossa siveellinen oikea esiintyy yksilöiden annetun tavan totaalisuutena – johon yksilö suhtautuu vastaanottavana, ei tapaa luovana.

Voimme pohtia tätä ja sanoa, perheiden totaalisuus on se, joka luo tämän tavan, se yhdistyy kokonaiseksi yhteiskunnaksi ja määrää siinä oikean. Siinä on kansalaisyhteiskunnan synty. Mutta toisaalta meidän on myönnettävä, että perhe syntyy perinteisestä tavasta, juurrutetusta siveellisestä taipumuksesta ja että perhe-elämä suhtautuu tähän yleiseen yhteiskuntaan kuten annettuun kulttuuriin ja annettuun yhteiskunnalliseen tapaan. Perhe on luonteeltaan välitön yhteiskunta – mutta perhe-elämä tämän yhteiskunnan läsnäolona työssä ja toiminnassa osoittaa, että se on välitetty, vallitsevan kulttuurin ja tapojen välittämä. Voimme sanoa perheen siveellisen merkityksen olevan siinä, että se on läsnäolossaan annetun kulttuurin välittämää ja luo samalla jotain uutta kulttuuria. Mutta tämä uusi ei ole kansalaisyhteiskunta sellaisenaan, vaan siveellinen taipumus yksilöiden toiminnassa todellistuvana, se josta perhe saa alkuunsa. Tätä on perheen hajoaminen ja palaaminen itseensä – annettu tapa ilmenee annettuna – kansalaisyhteiskunnan annettu tapa.

 

§ 10

Perhekasvatuksessa perhe-elämä on jatkuvassa suhteessa kansakunnan annettuun kulttuuriin, yleiseen, annettuun yhteiskunnalliseen tapaan. Tämän tietämisen ja tavan eriasteista omaksumista perhetavaksi ja omaksumisen pohjalta tapahtuvaa muodostumista perheessä voisimme kutsua 1:o perheen sivistykseksi (opetus).

Tämän sivistymisen sattumanvaraisuus katoaa lastenopetuksessa, jonka kautta lapsi saa pääsyn siihen yleisen inhimillisen sivistyksen muotoon, jota kutsutaan kansakunnan kulttuuriksi. Näin siksi, että se on suhteessa perhe-elämään yleistä, yleistä opetusta.

Kasvatuksessa lapsi johdatetaan perheen tapaan, ja sen myötä hänessä juurtuvat siveelliset taipumukset. Lapseen kohdistuva rakkaus tekee lapsen vastaanottavaiseksi tälle kasvatukselle ja myös osalliseksi perheen tavan muodostumiseen sulauttamalla siihen opetuksen antaman aineksen.

Opetuksessa lapselle sitä vastoin annetaan harjoituksen kautta kyky ottaa vastaan yleisinhimillistä sivistystä, ja tämä kyky sisältää taipumuksen jatkaa eteenpäin, taipumuksen itseopetukseen ja kyvyn siihen. Koska opetuksen tulee antaa kykyjä, se on järjestelmällistä ja sen metodi määräytyy tästä asetetusta päämäärästä.

Yleisen opetuksen tulee olla kansallista, jakaa sitä tietoa, jota kansalliskirjallisuus säilyttää ja joka yhteiskunnan tavassa vallitsee. Tämä on todellista humanismia. Koulu ei voi kasvattaa, mutta sen kurin tulee estää lapseen istutetun perhetavan turmeltuminen yhteiskunnan huonon tavan vuoksi. Opettajan ja muiden oppilaiden esimerkki luo hyvän yhteiskunnallisen tavan perustan, kunnioituksen yleistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Myöskään tiedon omaksuminen ei saa perustua palkkioihin ja rangaistuksiin, kuten ei myöskään rakkauteen vanhempia tai opettajaa kohtaan, vaan vakaumukseen siitä, että se on kaikkia koskeva velvollisuus. Rangaistus on seuraamus tämän velvollisuuden rikkomisesta lakina.

Kaiken opetuksen luonnollinen lähtökohta on lapsen avuttomuus, viettien puuttuminen, opetuksen ja esimerkin tarve. Niin sanotut sielulliset taipumukset ilmenevät sitten kun kasvatus on pääasiassa saatu ja taipumukset ovat sen muovaamia. Opetuksen tulee siksi perustellusti pyrkiä antamaan ne, kasvatuksen ei.

Kasvatuslaitosten nimi johtuu siitä, että ne kouluja paremmin estävät perhetavan turmeltumista. Erityskoulut, myös oppikoulut ovat välttämättömiä siksi, että perhetapa on eri yhteiskuntaluokissa erilainen, samoin siihen perustuvat intressit ja tarpeet.

 

3) Perheen hajoaminen

 

§ 11

Perheen olemassaolon luonnollinen raja on lasten fyysisessä täys-ikäistymisessä. Perhe purkautuu ja siitä syntyy uusia perheitä. Tämän purkautumisen siveellinen merkitys on siinä, että lasten kasvatus ja opetus on muuttunut itsekasvatukseksi ja itseopetukseksi, ja tapa on saanut heidän elämässään läsnäolon, joka siveellisenä taipumuksena luo jälleen pohjan uusille perhesiteille. Mutta tässä perheen palaamisessa alkuunsa perhe-elämä suhtautuu tapaan yleisenä, vallitsevan yhteiskunnan tapana, yleiseen inhimilliseen sivistykseen tämän kansakunnan perhe-elämässä edellytettynä, annettuna kulttuurina. Perheenjäsenten suhde siihen muodostaa uuden yhteiskuntamuodon, kansalaisyhteiskunnan.

 

 

[12]

 

Hyvät herrat – Siirrymme tarkastelemaan kansalaisyhteiskunnan merkitystä.

Olemme koettaneet käsittää kuinka perhe kaikissa momenteissaan edellyttää perhe-elämän ulkopuolella vallitsevaa tapaa, johon se perheen tapaa luotaessa suhtautuu.

Se on avioliitossa annettuna siveellisenä taipumuksena – avioliiton tunnustamisessa ja perheen omaisuuden suojaamisessa, vallitsevana yhteiskuntajärjestyksenä. Perhekasvatuksessa se on vanhempien perimää tapaa – ja opetuksessa kansakunnan vallitsevana kulttuurina sekä yhteiskunnan tapoina.

Kansalaisyhteiskunta on yksinkertaisesti perheenjäsenten, ylipäätään siveellisen yksilön suhde tapaan annettuna, vallitsevana olemassa olevana.

Tämä tapa on yhteiskunnan tapa, koska sillä on se erityinen, satunnainen ominaisuus, että se on tietyn yksilöjoukon yhteinen tapa, sen olemassaolo on tietyn ihmisryhmän tietämisen ja tahtomisen kokonaisuudessa. Huom. – heidän toiminnassaan, tekemisissään ja tekemättä jättämisissään.

Tämän kautta se on yhteiskunnan tapa, ja tämä totaalisuus muodostaa yhteiskunnan.

Myös perheellä on tämä erityinen puolensa, että se saa alkunsa kahdesta yksilöstä ja muodostaa siveellisten subjektien yhteenliittymän. Mutta he luovat perhe-elämässä omaa tapaansa.

Kansalaisyhteiskunnassa tapa sitä vastoin on joka hetki annettu tapa ja juuri tämä on sille luonteenomaista että tapa on annettu ja olemassa oleva. Siveellisellä subjektilla on toiminnassaan oma siveellinen tietoisuutensa. Se ei kuitenkaan luo kansalaisyhteiskunnan tapaa, vaan se on subjektille jotain ennalta annettua, niin että siveellistä itsetietoisuutta päinvastoin ei ole, jos subjektin toiminta on ristiriidassa tämän annetun tavan kanssa.

–––

Elämä kansalaisyhteiskunnassa on siten itse asiassa pakkoa. Jotta subjekti olisi tietoinen omasta vapaudestaan, jota olemme kutsuneet siveelliseksi omaksitunnoksi, hänen täytyy antaa teoilleen tämä annetun yhteiskunnallisen tavan muoto. Sillä se on tässä moraalinen maailmanjärjestys, ja subjektilla on mainittu siveellinen itsetietoisuus vain jos se sisältää tietoisuuden, että teko on moraalisen maailmanjärjestyksen hahmo. Tätä itsetietoisuutta ei ole, jossa yhteiskunnallinen tapa ei ole olemassa toiminnassa, eikä teko kuulu annetun yhteiskunnallisen tavan piiriin.

Annettu yhteiskunnallinen tapa ei myöskään ole vain sääntö, jota yksilön tulee teoissaan seurata, niin että sillä, seuraako hän vain sitä vai ei, olisi merkitystä vain hänen siveelliselle itsetietoisuudelleen. Se on, kuten silmäys yhteiskunnalliseen elämään meille opettaa, mahti, joka pakottaa yksikön noudattamaan sääntöä ja rankaisee siitä poikkeamisesta. Se ei siten harjoita vain teoreettista, vaan myös kouriintuntuvaa pakkoa yksilön tekemisiin ja tekemättä jättämisiin nähden.

Sääntö – kirjoitettu laki – mahti, yhteiskunnallinen valta – lainkäyttö – hallinto.

Annettuna sääntönä yhteiskunnallinen tapa on kansalaisyhteiskunnassa julkilausuttu laki – pelkkä suullinen perinne tai kirjoitettu laki. Se on yhteiskunnan jäsenten yhteisestä tahdosta syntynyt ilmaus heidän tietoisuudessaan oikeasta. Mutta itse asiassa lain yleinen merkitys on ilmaista sinänsä ja itselleen oikea, oikea järjellisenä ja yleispätevänä. Laki osoittaa tämän voimallaan saattaa itsensä valtaan. Tämä valta lailla on todella olemassa olevan yhteiskunnallisen tavan ilmauksena. Se esiintyy valtana lainkäytössä ja yhteiskunnan hallinnossa ylipäätään. Lain mahti ei kuitenkaan tule siitä, että instituutiot ovat olemassa vaan siitä että lain ilmaisema tapa elää ja on todellinen yhteiskunnan jäsenten teoissa, heidän siveellisessä toiminnassaan. Tätä on se lain todellisuus, joka antaa sille vallan, joka hallitsee yksilöiden arvelujen ja mielivallan yli. Se ei päde siksi, että yhteiskunnan jäsenet pitävät sitä välttämättömänä pahana (Hobbes), jota ilman hyvä yhteiskunnallinen järjestys ei voisi vallita, eikä se päde siksi, että se olisi viisas ratkaisu, parasta mitä annetuissa olosuhteissa voidaan keksiä. Lailla on tietysti erityisenä lakina, erityisenä lakimääräyksenä se konkreettinen muoto, että se antaa tietoisuuden oikeasta ja ilmaisee tavan niin tarkasti kuin mahdollista. Tämä kuuluu sen luonteeseen yhteiskunnallisena lakina. Se on sama asia kuin yhteiskunta ylipäätään: se on yhteisen tahdon ja tavan ilmaus. Tämä koskee kirjoitettua lakia samoin kuin sen sovellutusta lainkäytössä ja hallinnossa, silloin kun ratkaisu viime kädessä riippuu yhden yksilön ymmärryksestä, näkemyksestä ja hyvästä tahdosta. Mutta itsessään sillä on sinänsä ja itsessään oikean merkitys, se on kaikesta tahtojen yhteisyydestä riippumaton oikea, jonka tulee olla olemassa lainkaan katsomatta siihen, tunnustaako sen yksi tai monta tai kaikki yksilöt, vain siksi että laki niin määrää.

Tiedämme kaikki, että lait säädetään eri tavoin kansakunnan kehityksen ja valtiollisen järjestyksen eri vaiheissa. Emme usko enää antiikin kansojen tavoin, että lait ovat jokin välitön jumalallinen ilmestys. Mutta jokaisessa kansassa elää vakaumus, että laki on oikean ilmaus, sen tulee olla olemassa ja päteä sinänsä ja itselleen. Sivistyneemmät tietävät, että oikeustietoisuus, joka laissa lausutaan, on vuosisatojen ja vuosituhansien perintöä, joka nykyisessä muodossaan on riippumaton kaikesta arvelusta ja mielivallasta – eikä sitä voi mielivaltaisesti muuttaa ja uudistaa ilman että palataan jälleen siihen sellaisena kuin sen oman järjellisen kehityksensä seurauksena tulee olla. Huom. vallankumoukset.

Tämä lain järjellisyys, sen yleispätevyys sinänsä ja itselleen oikeana antaa sille annetun positiivisen lain luonteen suhteessa yksilöiden tietämiseen ja tahtomiseen.

Kaikki yhteiskunnan tapa ei ole julkilausuttua lakia, vaan annettuna tapana oikeaa määrittävää.

–––

Kun siis oikea kansalaisyhteiskunnassa on tämä annettu, yksilön tietämisestä ja tahtomisesta riippumaton oikea, kysytään: kuinka siveellisyys suhteessa oikeaan voi olla olemassa yksilön toiminnassa kansalaisena. Me toteamme:

Tämä toiminta ei itse asiassa pyri saattamaan lakia voimaan, siis siihen, että toimitaan positiivisesti kaikkien lain käskyjen mukaan. Ihminen astuu kansalaisyhteiskuntaan niine haluineen ja pyyteineen, jotka kasvatus on muokannut ja joita se on ylläpitänyt. Huom. halut – intressit. Hänen toimintansa on hänen näistä nousevien tarpeidensa järkevää tyydyttämistä – hän pyrkii tähän tai tuohon päämäärään, ajatellen enemmän tai vähemmän itseään, perhettään tai yleisiä yhteiskunnallisia asioita sen mukaan miten hän niitä arvioi. Laki ja yhteiskunnan tapa ovat hänelle yleinen muoto, jonka puitteissa hän toimii toteuttaessaan pyrkimyksiään.

Hänen on teoissaan otettava huomioon, mitä laki ja tapa vaativat. Se on lainkuuliaisuutta. Jos hänen pyrkimyksensä ovat sellaisia, että hänen täytyy niissä noudattaa lakia pakotetusti, ne eivät ole itsessään siveellisiä – ne eivät kuulu moraaliseen maailmanjärjestykseen. Jos ne ovat itsessään siveellisiä, lain käsky ei ole hänelle mikään este. Jos siten sanomme, että niin kuin rakkaus perheessä luo hyvän tavan, joka tekee yksilön toiminnasta siveellistä, niin me emme tarkoita tällä negatiivisesti sidottua lainkuuliaisuutta – vaan pyrkimysten positiivista siveellisyyttä, joka vapauttaa lain pakosta.

Huom. – kuitenkin kansalaisyhteiskunnassa, työ pyrkimyksenä siihen.

 

 

[13]

 

Hyvät herrat. – Esitämme ensimmäisen osaston otsikolla 1. Yhteiskuntajärjestys annettuna lakina ja tapana – kansalaisyhteiskunnan käsitteen esityksen sellaisena kuin olemme sen käsittäneet.

 

§ 12

Kansalaisyhteiskunta on yhteiskunta, jossa siveellisesti oikea tietyn subjektien totaalisuuden annettuna tapana muodostaa subjektien siveellisen toimintatavan lain, ja subjektin siveellinen itsetietoisuus on siten lainkuuliaisuudessa.

Yleisesti tietoisena traditionaalisena tapana laki on positiivinen laki, julkilausuttu tai kirjoitettu. Positiivisen lain merkitys siveellisen oikean ilmaisuna ei tule siitä, että se on yhteinen tapa, vaan siitä, että se lausuu julki sinänsä ja itselleen oikean. Siksi se myös koskee kaikkia yhteiskunnan jäseniä, suojelee tai rankaisee, enemmistön tai kaikkien tahtoon katsomatta. Sen valta tulee siitä, että se siveellisen oikean ilmauksena tunnustetaan yhteiskunnan jäsenen töissä ja toimissa, tavassa, ja tämä saattaa sen mahdin voimaan yhteiskunnan instituutioissa, lainkäytössä ja hallinnossa.

Yksilön siveellisen toimintatavan kansalaisyhteiskunnassa määrää lainkuuliaisuus, joka tässä muodostaa hänen siveellisen itsetietoisuutensa. Lainkuuliaisuuden täytyy, ollakseen siveellistä, olla vapaasti noudatettava tapa; sitä se on, kun yksilön haluilla ja intresseillä on se siveellinen luonne, että hän toiminnassaan niiden tyydyttämiseksi noudattaa sitä tapaa, jonka ilmaus laki on.

Ihmisen tekojen tarkoitus yhteiskunnassa ei ole osoittaa kuuliaisuutta tätä tai tuota lain määräystä kohtaan. Hän toimii omien etujensa puolesta, mutta näiden hänen pyyteidensä tulee olla sen laatuisia, että hän ei niiden tyydyttämisessä loukkaa lakia. Laillinen järjestys on vain tämän toiminnan muoto, mutta muoto on se, joka tekee toiminnasta siveellistä.

Tämä on yhteiskunnallisen elämän yleinen, muodollinen sisältö. Käytännöllinen siveysoppi tämän elämän suhteen on se, että ihmisen tulee toimia lainmukaisesti – ja yhteiskunnan tavan mukaisesti. Pelkkä lainmukaisuus ei kuitenkaan tee teosta siveellisesti vapaata – ja siksi kansalaisyhteiskunta sinänsä on pakkoa. Sitä tapaa, joka tässä vapauttaa, ihminen ei saa yhteiskuntaelämästä vaan perheestä ja perheeseen pohjautuvan itsekasvatuksen sekä itseopetuksen kautta.

Kansalaisyhteiskunta on siveellisen dialektiikkaa, jossa siveellisesti oikea jakautuu momentteihinsa niin että sillä on yleisen lain muodossa eräs määrätty olemassaolo yhteiskunnan instituutioissa, lainkäytössä ja hallinnossa. Tässä olemassaolossaan laki on sikäli osittainen ja satunnainen, että se on enemmän tai vähemmän tarkka sen oikean ilmaus, jonka tulee olla – näitä molempia sekä kirjoitettuna lakina että sovellutuksena, koska molemmissa on kysymys yksilöllisestä ymmärryksestä ja hyvästä tahdosta. Laki voi siten olla ristiriidassa yksilön vakaumuksen ja tavan kanssa – ja hänen suhteensa siihen jää siihen negatiiviseen, että hän ei riko lakia vastaan ja pidättyy teoista, joissa hänen vakaumuksensa ja tapansa johtaisivat hänet yhteentörmäykseen olemassa olevan lain kanssa. Kansalaisyhteiskunnan tasolla ei ole mitään vapautusta tästä pakosta – koska laki olemassa olevana on annettu. Lain säätäminen, lainsäädännön muuttaminen ja kumoaminen menevät sen ulkopuolelle – ne kuuluvat valtioon ja yksilön toimintaan siinä.

–––

Tämä lain olemassaolo muodostaa yhteiskunnallisen lain eri tyypit, jotka ilmenevät lainkäytössä ja hallinnossa, tuomitsemisessa ja täytäntöönpanossa. Nimeämme niitä käsittelevän toisen luvun otsikolla: positiiviset lait.

Suhteessa yksilöön ja hänen tahtoonsa positiiviset lait läsnäolevina edustavat yleistä tahtoa yhteiskunnan jäsenten yhteisen tahdon merkityksessä. Lainkuuliaisuus on yhdenmukaisuutta tämän kanssa, ja lain käyttö suojelee yleisen oikeutta yksilön ylivallalta. Mutta yksilö tulee yhteiskuntajärjestyksen ja lakien piiriin annettuna, ne ovat häntä ennen ja ne pysyvät, ja laki säätää hänen toimintaansa hänen omien etujensa ajamiseksi yhteiskunnassa. Hän astuu vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikilla jäsenillä on oikeutuksensa laillisesti määrättyinä, eikä hänen eduilleen ja toiminnalleen ole mitään sijaa tämän laillisen järjestyksen ulkopuolella.

Itse asiassa yhteiskuntaelämässä kaikki ihmisen toiminta perustuu sopimukseen – sopimuksiin yksilöiden kesken tai suhteessa yleiseen, jota edustaa suurempi tai pienempi joukko yksilöitä. Vasta yhteiskuntaelämässä voi olla kysymys henkilökohtaisesta vapaudesta – persoonan oikeudesta – ei ainoastaan toisista riippumattomana vapautena omaan ruumiiseen ja sen työhön vaan myös oikeutena positiivisesti vaikuttaa tämän tai tuon asian puolesta, joko puhtaasti yksilöllisellä tasolla tai yleisen puolesta. Vasta yhteiskuntatila antaa toiminnalle tilaa ja välineitä nousta villi-ihmisen puhtaasti eläimellisen elämän yläpuolelle.

Mutta jotta tämä toiminta voisi tapahtua yhteiskunnassa, se on sidottu johonkin tiettyyn lailliseen muotoon. Samoin omistusoikeus. Annettu kansallisvarallisuus – jo isänmaa on historiallisesti hankittu – omaisuuden hankkimisen keinot lisääntyvät sivistyksen kasvun myötä jne. Mutta kaikki on myös jaettua, laillisesti ositettua. Hankkimisen lailliset muodot.

Sopimus abstraktinen, tulkinnasta riippuvainen, jonka vuoksi vääryys ja väkivalta. Myös siksi. Yhteiskuntajärjestys tekee henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden mahdolliseksi, koska laki lainkäytössä tulkitsee sopimusta, antaa sille korkeimman tulkinnan – osapuolten yläpuolella.

Siviililaki on se laki, joka määrää sopimuksesta ja tulkitsee sitä.

Siviililain kohdalla näkyy muita yhteiskunnan lakeja selvemmin, miten se edistää yksilön vapautta, vapaata toimintaa.

Ristiriita sen kanssa on oikeusristiriita, siviilivääryys – vaikka se tietyissä tapauksissa esiintyy myös rikoslakina, joka rankaisee muotojen noudattamisen laiminlyönneistä silloin kun toisten oikeus tästä riippuu.

 

 

[14]

 

Hyvät herrat. Siviililaki on lakijärjestelmän kaikkein muodollisin laki, se määrää yhteiskunnallisen toiminnan kaikkein yleisimmistä muodoista. Sen määritykset koskevat kuten tunnettua avioliittosopimusta, perintö- ja testamenttioikeutta, kaikkia sopimuksen muotoja, erityismääräyksiä ja suoritusta. Sopimus on luonteeltaan mielivaltainen – eikä lain pidä sitoa sen vapautta. Siviililain yleinen periaate onkin, että se antaa sopimusten päteä – paitsi että niiden pätevyys ei ole laillinen vaan laillisen muodon mukainen, koska se riippuu tuomioistuimen tulkinnasta lainkäytössä. Meillä voimassaolevassa laissa puhtaasti muodollisia määrityksiä ei tunnetusti ole kyllin selvästi erotettu taloudellisesta lainsäädännöstä. Esimerkiksi maata ei saa erottaa tilasta pitemmäksi aikaa kuin 50 vuodeksi. Sopimuspuolet pitäisi velvoittaa sopimuksen laillisen muodon noudattamiseen vain silloin kun sopimus koskee kolmannen miehen oikeutta. Sellaisissa tapauksissa siviililaki sisältää rangaistusmääräyksiä, jotka tarkkaan ottaen kuuluisivat rikoslakiin.

–––

Ei ole suurtakaan merkitystä, missä järjestyksessä me otamme yhteiskunnalliset lait tarkasteltaviksi. Valtio-opissa samoin kuin edellisellä luentosarjalla olen käsitellyt rikoslakia seuraavana siviililain jälkeen, ja vasta sen jälkeen taloudellista lainsäädäntöä tai yleisemmin hallintoa koskevia lakeja.

Tämä jaottelu tarjoaa sen edun, että siirtymä kansalaisyhteiskunnan kolmanteen osastoon, oppiin kunnasta ja korporaatiosta on täsmällisempi, kun se tapahtuu hallintolakeja käsittelevästä kohdasta eikä rikoslaeista.

Kun hallinnolliset lait kattavat kuitenkin varsinaisen yhteiskuntaelämän, se tarjoaa meille aiheen myös asettaa ne tarkastelumme keskipisteeksi.

Varsinaisen siviililain ja sen käytön kanssa yksilö joutuu yhteiskunnallisessa elämässään vähemmän kosketuksiin. Sopimuksia saa tehdä vapaasti kunhan tekee niitä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule riitaa tulkinnasta, ja voi mieluummin luopua merkityksettömistä oikeuksista kuin viedä asian tuomioistuimeen. Moni ihminen elää koko elämänsä joutumatta koskaan minkäänlaiseen tuomioistuimeen. Vähemmän sivistyneet vaativat usein uhmaavasti oikeutta kuvitellen liikoja suhteessa laintuntemukseensa. Sivistyneempi karttaa mieluummin oikeudenkäyntejä kuin hakeutuu niihin, koska hän voi hoitaa elämänsä ja toimintansa niin, että sellaisiin ei ole mitään aihetta – hän toisin sanoen hyvän tavan kautta vapauttaa itsensä lain pakosta.

Rikoslain kanssa joutuu tekemisiin vain lainrikkoja – siveellisen toiminnan kannalta sen olemassaolo on yhdentekevä.

Sitä vastoin ihmisen koko elämä sivilisoituneessa yhteiskunnassa on sidottu muihin lakeihin, joita tässä yhteisellä nimellä kutsumme hallinnollisiksi laeiksi.

Yhteiskunnan jäsenet pyrkivät tyydyttämään aineellisia ja henkisiä etujaan ja tarpeitaan. Kaikkien omistus yhdessä muodostaa joka hetki annetun kansallisvarallisuuden samoin kuin heidän yhteinen tietämisensä ja tapansa muodostaa annetun kansallissivistyksen.

Astuessaan yhteiskuntaan yksilö tulee aineellisten tarpeidensa osalta osalliseksi olemassa olevasta kansallisvarallisuudesta, henkisten tarpeidensa osalta vallitsevasta sivistyksestä – tietämisestä ja tavasta. Huom. Mahdollisuus hankkia omaisuutta ja sivistyä.

Kun jokaisen yksilön pyrkimykset näin edellyttävät läsnäolevaa yleistä ja omalta osaltaan tuovat siihen oman lisänsä niin että yksilön omistus ja sivistys sisältyvät siihen, niin nämä pyrkimykset edellytystensä ja tulostensa kautta ovat samalla yleisiä pyrkimyksiä.

Niitä lakeja, jotka ”määräävät yksityistä etua yleisenä ja läsnäolossaan (hallinnossa) saattavat sen sellaisena voimaan” kutsumme yhteisesti hallinnollisiksi laeiksi.

 

Emme tarkoita tällä nimityksellä samaa kuin se, mitä kutsutaan hallinto-oikeudeksi. Jälkimmäinen on vain osa tästä. Me sisällytämme tähän käsitteeseen 1. elinkeinolainsäädäntö – elinkeinojen edistämistä tarkoittavine instituutioineen, kuten pankkilait ym. 2. yleistä opetusta koskevat lait ja instituutiot, 3. hallinnon lait ja hallinto, 4. poliisilait ja poliisivalta – yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi – terveydenhoito – hyväntekeväisyys = köyhäinhoito jne. Lopulta ne lait, jotka suoraan koskevat yleisen olemassaoloa 5. verolait ja verohallinto, tullilainsäädäntö ym.

Kaikkien näiden lakien ja instituutioiden yleinen luonne on se, että ne tekevät yksityisen intressin päteväksi yleisenä. Lainkuuliaisuus niiden kohdalla johtaa siten yksilön suoraan yhteiskunnalliseen tapaan, jossa hänen omat etunsa ja yleiset edut käyvät yksiin. Ulkoisen refleksion kannalta näiden lakien tarkoitus on ohjata yksilön pyrkimyksiä niin että ne voivat olla olemassa toisten yksilöiden pyrkimysten rinnalla. Mutta itse asiassa niiden merkitys on se, että ne tekevät yksilön pyrkimykset päteviksi yleisenä. Siksi niiden oikeutus ei ole siinä, että ne molemminpuolisesti rajoittavat yksilöllisiä pyrkimyksiä vaan siinä, että ne antavat yksilöllisille pyrkimyksille suurimman mahdollisen vapauden silloin kun ne vaikuttavat yleisen edun toteutumisen hyväksi.

Nämä lait koskevat yhteiskunnallisen toiminnan konkreetista sisältöä – eivät siviililain tavoin muotoa.

Niiden sovellutus ei siksi ole vapaasti pyydettäessä tapahtuvaa lainkäyttöä, sopimuksen tulkintaa, vaan se on jatkuvasti tapahtuvaa hallintoa.

Nämä lait liittyvät niihin eri toiminnan aloihin, jotka muodostavat eri säädyt – a) maanviljelys ym. – b) jalostusteollisuus ja kauppa c) virkamiesten toiminta.

Välitön osallisuus ja työ kansallisvarallisuuden hyväksi välittyneenä suhteessa muihin kansakuntiin. Itseensä reflektoituneena pyrkimys yhteiskuntajärjestyksen säilymiseen ja kehitykseen.

Rikoslait määräävät mikä on lainrikkomus sekä siitä koituva rangaistus.

Voimme sanoa, että nämä lait muodostavat positiivisten lakien kolmannen ryhmän – siksi, että ne yhteiskunnallisessa tavassa esiintyvät yksilöllisen mielivallan ylittävänä mahtina – yleisen mahtina yksityisen yli silloin kun tämä ei osoita noudattavansa yleistä etua.

Käytännössä jo hallintolait määräävät osittain rangaistuksia lainrikkomuksista ja myös uuden ajan lainsäädännössä nämä erotetaan varsinaisista rikoksista, jotka ovat yhteiskuntasopimuksen kokonaisuudessaan kumoavia tekoja.

Petos ja rikos abstraktissa oikeusopissa. Yhteiskunnan rangaistusoikeus.

 

 

[15]

 

Hyvät herrat. – Mikään muu lainsäädännön osa ei liity niin läheisesti ja jatkuvasti yhteiskunnan jäsenten elämään kuin hallinnolliset lait. Tässä, tänä hetkenä, me noudatamme niiden käskyjä. – Kun jätätte tämän tieteellisen opetuksen palatsin, jonka nämä lait pystyttivät – niin kohtaatte sen ulkopuolella ne jokaisella askeleellanne. Ne ovat avanneet kadun ja laittaneet jalkakäytävän – niiden suojassa ovat talot nousseet kadun varrelle – ne järjestävät toiminnan kaupoissa ja työskentelyn verstaissa, ne suuntaavat niiden ihmisten askeleita, jotka te kohtaatte, suojelevat teitä ja heitä – ne opettavat teitä vastavuoroisesti suojelemaan toistenne vapautta, täyttämään velvollisuutenne ja kunnioittamaan toisianne. Ne seuraavat teitä asuntoonne, antavat katon pään päälle, herruuden sen seinien sisällä, tilaisuuden tyydyttää tarpeitanne – ne valvovat kun te nukutte. Mutta kaiken tämän suojan ja avun, jotka lait antavat niitä totteleville, ne muuttavat murskaavaksi mahdiksi sitä kohtaan, joka kyseenalaistaa niiden oikeutuksen tai kevytmielisesti rikkoo niitä. Lain hyvää tekevän voiman jokainen yhteiskunnan jäsen kokee joka hetki elämässään. Olemme kysyneet, mikä antaa niille tämän mahdin ja vastanneet kysymykseen. Mahti on yhteiskunnan jäsenten yleinen (yhteinen) tapa. Kaikki toimivat siten, siinä järjestyksessä minkä lait ilmaisevat ja jota ne omassa olemassaolossaan, instituutioissa, ylläpitävät. Hallinto on se, joka edustaa valtaa, mutta sen valta olisi heikkoutta, jos tapa ei ylläpitäisi lakia.

Tapa puolestaan pitää lakia yllä, antaa sille mahdin, joka ei ole vain yhteinen tapa. Yhteiskunnan jäsenet eivät noudata lakia siksi, että se olisi enemmistön tai useimpien tahdon ilmaus. Tällainen pakotettu lainkuuliaisuus ei kantaisi mitään mahtia. Heidän tapansa on tämä, koska he tietävät sen olevan sinänsä ja itselleen oikea, koska lainkuuliaisuus ylipäätään on oikeus ja koska tämä tietäminen vapauttaa heidät lainkuuliaisuuden pakosta.

Jokaisen yhteiskunnan jäsenen on toki tunnettava oman maansa lait – mutta tämä tuntemus on ja sen täytyykin olla enemmän tai vähemmän rajoittunutta. Yksilö voi satunnaisesti, jotain tekoaan tai toiminta-aluetta varten tarvita jotain erityistä laintuntemusta. Mutta lakien ja niiden määräysten suurinta enemmistöä hän ei tunne, eikä hän kuitenkaan elämässään joudu ristiriitaan lain kanssa. Miksi? Koska hän seuraa tapaa, josta laki on syntynyt, seuraa sitä vapaasti omana vapaana tapanaan, tietoisena, että hän sen harjoittamisessa toteuttaa sinänsä ja itselleen oikeaa.

Tämä lainkuuliaisuus, jonka kannalta laki ja sen olemassaolo ovat niin sanoakseni turhia, on siveellinen lainkuuliaisuus, ja se antaa laille sen voiman. Mutta toisaalta laki ei sen kannalta ole yhdentekevä, koska teko siveellisenä voimana saattaa itsensä valtaan laissa, ja näin saa kansalaisyhteiskunnassa olemassaolon, jonka ulkopuolella ja jota ilman tätä voimaa ei olisi.

Siksi ei voi epäillä, etteikö lainkuuliainen toiminta ole sinänsä ja itselleen siveellisesti oikeaa. Siihen on vain lisättävä: vaikka hallinnon lait eivät siviililakien tavoin koske vain kansalaisen toiminnan muotoja, vaan määräävät sen sisältöä tekemällä yksityisestä pyrkimyksestä yleisen – niin lain tavan ilmauksena täytyy jäädä vain tämän sisällön yleiseksi ilmaukseksi. Siksi lainkuuliaisuus siveellisenä määrää yksittäistä tekoa yhteiskunnan hyvänä tapana. Kansalaistoiminta edellyttää tätä – yleisenä pyrkimyksenä – jo isänmaallisuus lainkuuliaisuuden täyttämisenä.

Jos yksilössä ei ole tätä tapaa, joka tekee lainkuuliaisuudesta siveellisyyttä, niin teko voi saada lain lumeen – muuttua petokseksi – tai asettua suoraan lakia vastaan – rikos.

Yhteiskunnan lait, jotka määräävät, mikä on rikos ja miten siitä rangaistaan, ovat rikoslait, kriminaalilainsäädäntö.

Petos ja rikos, niin kuin olemme abstraktissa oikeusopissa määritelleet, ovat sopimuksen tulkintaa ja sopimuksen hylkäämistä. Niillä on sama merkitys kansalaisyhteiskunnassa ja suhteessa lakiin. Mutta lisäksi lainrikkomus on rikos vallitsevaa oikeaa – yhteiskuntajärjestystä vastaan. Varkaudessa omistajalta ryövätään omaisuus, joka perustuu johonkin sopimukseen – mutta samalla rikotaan myös yhteiskunnan tapaa vastaan. Kun laki ilmoittaa, mikä on rikos ja määrää siitä rangaistuksen, se kertoo mitkä teot loukkaavat yhteiskunnassa vallitsevaa oikeaa.

On mainittu, että käytännössä lakeja ei ole erotettu toisistaan näin täsmällisesti, siis että vain rikoslait määräisivät rangaistuksista. Siviililaki määrää sakkoja laillisen muodon laiminlyönnistä, jos kyse on kolmannen miehen oikeudesta. Hallintolait määräävät yhä useammin myös rangaistusmääräyksiä laiminlyönneistä. Näistä lainrikkomuksista erotetaan varsinaiset rikokset – rikokset yhteiskuntaa ylipäätään vastaan laissa – ja tavassa – rikokset yhteiskunnan jäsenten henkilökohtaista vapautta ja omistusoikeutta kohtaan. Huom. rikos kaikessa yhteiskunnassa.

Rangaistusvaltana laki saattaa itsensä valtaan sinänsä ja itselleen oikeana. Rangaistusoikeutta ei voi perustaa yleiselle tahdolle yhteisenä – siis enemmistön tahtoa ilmaisevaan sopimukseen perustuvana – vaan siihen, että lainrikos on oikean kieltämistä.

Rangaistus ei palauta oikeaa yksilön oikeutena – murha – varkaus – vahingonkorvaus vaan laki saattaa itsensä valtaan mahtina, oikean mahtina sen kieltämisen yli. Kieltämisen kieltäminen.

Kant – pelotusteoria – parannusteoria – humaani etiikka.

Ylipäätään laki ei lainkäytössä ja hallinnossa katso yhteiskunnan jäsenten moraalia, teon moraalisuutta. Se tulee kysymykseen vasta lainrikoksessa. – Aikomus-tuottamus ja määrätty tarkoitus. Näin siksi, että laki ei rankaise vain sovittuna järjestyksenä vaan yhteiskunnan tavan, siveellisen oikean, moraalisen ja laillisen, ilmauksena.

Rangaistuksen lieveneminen suhteessa yhteiskuntajärjestykseen vahvistaa tavan valtaa.

Siirtymä siveelliseen tunnustukseen kunnassa – tapa sellaisenaan, yksittäisen teon määrääjänä ei saa tunnustusta positiivisissa laeissa – vain negatiivisesti rikoksen kohdalla – mutta siveellinen lainkuuliaisuus edellytetään, ja sen tulee instituutioissa vallita abstraktien lainmääräysten yläpuolella.

 

 

[16]

 

Hyvät herrat. – Kun katsomme tätä annettujen positiivisten lakien järjestelmää, joka yhteiskuntaan kuuluu, niin meidän on muistettava:

1. Laki itse asiassa on yhteiskunnan tapa. – yhteiskunnan jäsenten sopimus tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Mutta sen ohella:

Yhteiskunnan tavan merkitys ei ole tekemistä ja tekemättä jättämistä koskevassa sopimuksessa, vaan se on sinänsä ja itselleen oikeaa – siksi myös laki pätee sinänsä ja itselleen oikeana, sopimuksesta ja yksilöiden mielivallasta riippumattomana.

2. Mutta juuri siksi, että yhteiskunnan tapa on annettuna, sillä on annettu olemassaolonsa positiivisena lakina – ilmaistu yhteiskunnan tapa – läsnäolevana yhteiskunnan instituutioissa, lainkäytössä ja hallinnossa.

Tämä olemassaolo on lakien järjestelmä.

a) Yhteiskuntaelämän annettu muoto, jossa kaikki yksilöiden tekemiset perustuvat sopimukseen (eräs paikka annetussa), jonka muoto määrätään siviililaissa.

b) Yhteiskuntaelämä ei kuitenkaan ole vain tämä muoto vaan toimintaa yksilön etujen puolesta – yksityisempien tai yleisempien – eikä yhteiskunnan tapa ole vain muodollinen, vaan jäsenten toimintaa heidän omissa asioissaan. Tämän toiminnan sisältö on annettua. Tarpeiden systematisointi Hegel. Yhteisenä – yleiset edut – tämä sisältö on omalla tavallaan systematisoitu ja se tulee olemassa olevaksi määrätyllä tavalla – instituutioissa, hallinnollisissa laeissa ja hallinnossa. Yksityinen etu yleisenä.

c) Laki tavan ilmauksena on abstrakti ja kun yksittäinen teko sijoitetaan jonkin yleisenä sääntönä toimivan lainmääräyksen alle, niin teon yksityiskohdat määrää tapa. – Tämä tapahtuu lainkäytössä ja hallinnossa siten, että tuomarin ja virkamiehen oikea ymmärrys ja hyvä tahto ratkaisevat ja soveltavat. Mutta se tapahtuu myös kunkin kansalaisen suhteessa lakeihin ja instituutioihin. Tällä tavoin määrätessään tapa vapauttaa lain pakosta. Laki pysyy absoluuttisena mahtina tavan rikkomista vastaan – rikoslaeissa – niiden käyttö ja rangaistus.

Huom. Muuten laki on tavan kannalta yhdentekevä.

3. Itse tämän tavan määrittäminen on olemassa yhteiskunnan instituutiona – jossa tapa tunnustetaan ja se pätee yhteiskunnan tapana, todellisena tapana.

Myös tässä muodossa yhteiskunta on annettu instituutio. Mutta sen olemassaolon lähtökohta ei positiivisten lakien tavoin ole kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella – vaan tässä sen elämä ilmenee instituutiota luovana – tai instituutio on tämän yhteiskuntaelämän vapaata järjestämistä annettuna, jatkuvana prosessina.

Herrat löytävät niin alkeiskurssista kuin valtio-opistakin tämän kansalaisyhteiskunnan osaston otsikolla kunta. Mutta siihen ei kuulu vain paikallinen, saman asuinpaikan määrittämä yhteisyys, vaan myös korporaatio, yhteisen työn ja pyrkimysten määrittämä yhteisyys, joko perinteisenä tai vapaampana yhteenliittymänä. – Yhtiö – lopulta kaikki yhteisiä henkisiä pyrkimyksiä varten perustetut yhdistykset, viime kädessä myös uskonnollinen yhteisö, kirkko. Siksi olisi ehkä oikeampaa nimittää tämä osasto opiksi yhteiskunnallisista yhteenliittymistä, assosiaatioista.

Kaikille näille instituutioille on olennaista, että ne eivät ilmaise ja edusta yhteiskunnan tapaa annettuna tapana – vaan ne perustuvat tapaan itseään kehittävänä, itseään vapaasti luovana ja muokkaavana.

Siviili-, hallinto- ja rikoslait ovat kansalaisyhteiskunnassa annettuna. Lainsäädäntö kuuluu valtion toimintaan. Tuomioistuimet ja hallinnolliset instituutiot ovat valtiossa samoin hallitusvallan järjestämiä. Mutta assosiaatioissa lakeja säädetään ja toimintaa järjestellään valtiovallasta riippumatta jäsenten intressien mukaisesti, heidän vakaumuksestaan ja tavastaan lähtien.

Kukaan ei epäile, etteivätkö positiiviset yhteiskunnan lait edistä kansalaisten vapautta. Me olemme muistuttaneet, että vasta yhteiskunnallisessa elämässä – ei villissä tilassa – henkilökohtainen vapaus ja omistusoikeus tunnustetaan – ei siksi, että niitä suojataan muiden ihmisten aiheuttamalta pahalta vaan koska yhteiskunta antaa tilan henkilökohtaisen vapauden toteuttamiselle yksilön toiminnassa – yksityisten tai yleisempien etujen puolesta – ja suo näin todellisen omistusoikeuden, joka on laillinen ja sopimukseen perustuvaksi tunnustettu. Yhteiskunta toteuttaa tämän vapauden sen kautta, että se on annettua – annettu sivistys ja varallisuus, johon yksilö kutsutaan osalliseksi.

Hallinnolliset lait lausuvat julki tämän yksityisen ja yleisen edun ykseyden, jonka asiaan kuuluvat instituutiot saattavat voimaan.

Mutta ne tai positiiviset lait ylipäätään eivät anna tapaa toiminnan määrääjänä – tapaa, joka on yksilön pyrkimys saada tunnustus sille, että hän tekee yleisen edun omakseen. Kun näin tapahtuu, yksilö välttää kaikki yhteentörmäykset lain ja viranomaisten kanssa. Siinä kaikki.

Sitä vastoin kun yksilö esimerkiksi kunnassa asettaa yleisen edun omaksi pyrkimyksekseen – hän ei vain saa tunnustusta yleisen luottamuksen ja arvostuksen muodossa, vaan yksilön pyrkimykset muokkaavat itse instituutiota – säätävät kunnan lakia ja soveltavat sitä. Ja yksilön esimerkki luo tapaa näiden ylitsekin.

Tämä vapaus on siten suurempi kuin suhteessa yhteiskunnan lakeihin yleensä.

Kunnallinen yhteenliittyminen paikallisuuteen perustuvana näyttäisi jotenkin satunnaiselta – mutta yksilön kohdalla se perustuu vapaaseen valintaan. Olennainen seikka, joka tekee sen merkittävimmäksi assosiaatioksi, on se, että kaupunkikunnassa kunta yhdistää eri yhteiskuntaluokat, edut, sivistyksen muodot ja tavat – siksi se on laaja-alaisempi kuin mikään muu assosiaatio.

Korporaatio – käsityö – ammattikunnat – kunnan sisällä – myös niiden rajojen yli. Vapaat yhteenliittymät – satunnaisempia.

Kirkko – miksi kuuluu tähän – traditionaalinen perhekasvatuksen välityksellä. Mutta se perustuu uskoon, vapaaseen vakaumukseen – ei muita pyrkimyksiä kuin järjellisen oivalluksen.

Kiista suhteesta valtioon. Katolinen kirkko on instituutiona vapaampi – pakko on vakaumuksessa. Protestanttinen vakaumus on vapaampi – muutoin valtion instituutio. Siitä tyytymättömyys ja uskonnollinen välinpitämättömyys.

 

 

[17]

 

Hyvät herrat. – Kun tarkastelemme kansalaisyhteiskuntaa kokonaisuutena, huomaamme, että yksilö sen jäsenenä on suhteessa annettuun tapaan, teoreettisesti positiiviseen lakiin tämän ilmauksena ja käytännöllisesti samaan lakiin yhteiskunnan instituutioissa läsnäolevana ja vaikuttavana. Hänen tekojensa hyvä tapa on yhdenmukaisuutta tämän annetun lain kanssa, tekojen lainmukaisuus, ja siveellinen ajattelutapa on lainkuuliaisuus.

Onko tämä nyt käytännöllistä siveysoppia, että ihmisen yhteiskunnan jäsenenä tulee totella lakia? Sitä ei epäile kukaan. Se on kaikkein käytännöllisin maailmassa – sillä sen, joka ei tottele, se pakottaa tottelemaan. Muta väitetään, että lainkuuliaisuus ei siveelliselle ihmiselle riitä, että lainkuuliaisuutta voi olla siveettömyydessäkin. Tämän mielipiteen oikeellisuutta voi tosin epäillä, sillä kehittyneessä yhteiskunnassa laki ulottuu pitkälle ja siveellisyyden vastainen rikkoo myös lakia, vaikka hänen rikkomuksensa jäisi salaan, tai jos se tunnettaisiin, niin ei olisi syyttäjää eikä tuomaria – tämän jätämme sikseen. Me emme tarkoita lainkuuliaisuudella toiminnan pakotettua lainmukaisuutta, vaan hyvään tapaan kuuluvaa lainmukaisuutta. Ja tapaa sanomme hyväksi, kun teko on tällä tavoin vapaasti lainmukainen. Voidaan sanoa, että jos yksilö saisi itse säätää yhteiskunnan lain, niin vasta silloin hänen siveellisyytensä olisi vapaata. Yleisesti ottaen tämä ei pidä paikkaansa. Samalla perusteella ihminen ei voisi vakuuttua siitä, että maa kiertää aurinkoa, koska Kopernikus sanoi sen ensimmäisenä, eivätkä hänen jälkeensä tulleet ole itse sitä keksineet. Toki tässä on se ero, että tietämisessä ihmisellä on suurempi vapaus, eikä hän ole sidottu perinteeseen, annettuihin oppeihin. Yhteiskunnassa hän sitä vastoin on sidottu lainsäädäntöön, jonka hänen järkensä hyväksyy tai ei hyväksy, ja vielä enemmän lain soveltamiseen, lainkäyttöön ja hallintoon, jonka kanssa hänen oma näkemyksensä voi olla ristiriidassa ja jonka hyvää tahtoa hän voi epäillä. Ei ole sanottu, että tällaisessa tapauksessa yksin ymmärrys ja tahto ovat oikeammassa. Mutta niin voi kuitenkin tapahtua – ja kuten totesimme, kansalaisyhteiskunta ei tässä mielessä anna rajatonta siveellistä vapautta. Positiivinen laki on tavan yleinen ilmaus, tarkempi tai epätarkempi – lain soveltaminen instituutiossa riippuu yksilöllisestä oivalluksesta ja tahdosta. Tavat muuttuvat ja lait vanhentuvat. Tässä on siis aina mahdollisuus, että laki ja tapa eivät vastaa toisiaan.

Mutta yhteiskunnallinen elämä ylipäänsä on siveellistä elämää, se on meidän oppimme ja tapa vapauttaa lain siteestä. Lainsäädäntö voi olla millaista tahansa, mutta selvää on, että lainkuuliaisuus osoittaa hyvää tapaa, ei lain rikkominen. Kun yksilön tapa on sellainen, että hänen toimintansa on muodoltaan laillista, kun hänen toiminnassaan toteutuva yksityinen etu on yleinen, ja kun huonoa tapaa torjuvat lait ovat sen kannalta tarpeettomia, niin hänellä ei yleisesti ottaen ole mitään tekemistä lainkäytön ja hallinnon kanssa – eikä siksi myöskään lain kirjaimen kanssa. Yhteiskunnallisessa elämässä on vielä yksi alue. Assosiaatio – ei pelkkää lainkuuliaisuutta vaan myös lakia muovaava yhteisöllisyys, jossa tapa sinänsä esiintyy lakia ja instituutiota määräävänä.

Tällä viimeksi mainitulla yhteisöelämän alueella emme kuitenkaan voi nähdä siveellisellä teolla muuta luonnetta kuin yhteiskunnassa ylipäätään, siis lainmukaisuuden, emmekä voi nähdä siveellistä ajattelutapaa muulla tavoin kuin lainkuuliaisuutena. Sillä assosiaatiota määräävän lain tulee olla sopusoinnussa yleisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa – myös kirkon tavan suhteessa yhteiskunnan tapaan. Eikä assosiaatiossa vallitseva tapa, jonka nojalla yksilö hankkii luottamusta ja arvostusta, ja joka assosiaation muille jäsenille on heidän arviointinsa mittapuu, voi olla mikään muu kuin yhteiskunnallinen tapa yleensä, assosiaation luonteen mukaan kuitenkin sovitettuna. Tulee muistaa, että itse asiassa jokainen yhteiskunnan jäsen kuuluu johonkin tällaiseen piiriin – jossa tämä yhteisön arvostus määrää hänen tapansa ja hän saa tunnustusta siinä osoittamastaan asennoitumisesta ja vaikuttamisesta.

Herrat itse kuuluvat ylioppilaskuntaan. Sitä mukaa kuin siveellinen henki pääsee siinä vallalle, jokainen jäsen vapautuu lain pakosta – lähinnä tämän akateemisen instituution – ja ylipäätään positiivisten yhteiskunnallisten lakien pakosta.

Oikeutetusti voimmekin sanoa, että myös oppi kansalaisyhteiskunnasta on käytännön siveysoppia. Samalla tavoin kuin kysymykseen, mitä on siveellinen toiminta, vastasimme sen olevan perhe-elämää, lisäämme nyt sen olevan myös yhteiskunnallista elämää. Se, joka elää tätä kaksinaiselämää sellaisena kuin se hänen maassaan ja hänen kansansa parissa ilmenee, kuuluu perheeseen, jossa uhrautuva rakkaus kehittää annettua tapaa, sekä kansalaisyhteiskuntaan, jossa omat edut muuttuvat yleisiksi, yhteiskunnan lain ja tavan mukaisiksi. Hänellä on käytännöllinen vastaus jokaiseen kysymykseen oikeasta ja väärästä – hänellä on toiminnassaan vapaan itsemääräämisen siveellinen itsetietoisuus – ja tietoisuus, että hänen tekonsa ovat moraalisen maailmanjärjestyksen hahmoja.

Huom. Hegel – ei se, minkä pitää olla vaan se joka on.

Ennen kuin jatkamme, esitän tähän erään huomautuksen. Vaikka nainen onkin kristityssä yhteiskunnassa periaatteessa arvostetumpi kuin muissa menneissä tai nykyisissä yhteiskunnissa – niin tosiasia on, että hän ei ota osaa kansalaisyhteiskunnan asioihin kuin poikkeustapauksessa. Tämän tilanteen perusta on ilmeisesti siinä, että mies huolehtii perheen elatuksesta, ei nainen – ja siksi mies pyrkii yhdistämään kansalaisyhteiskunnassa omat etunsa yhteiskunnan yleisiin etuihin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tämä käytännöllisen siveysopin osa koskisi vain miestä. Laki koskee kumpaistakin – vaikkakin nainen elää enemmän perheen sisällä ja on siksi vähemmän tekemisissä yhteiskunnan instituutioiden kanssa. Yhteiskunnallinen tapa on molemmille yhtä olennainen. Naisen kohdalla huomaamme, että tämä tavan mahti on tavallaan suurempi kuin miehen kohdalla, ja siksi nainen on myös vapaampi lain pakosta. Niin kuin pohjoismaissa naisrauha laissa asetetaan kotirauhan ja kirkkorauhan rinnalle, niin naisen arvostaminen myös on yhteiskunnan tärkein tapa. Nainen luo itse tätä tapaa ja antaa sille merkitystä sen merkityksen kautta, jonka hän teoillaan antaa yhteiskunnalliselle tavalle. Assosiaatiossa hän ei suoranaisesti toimi instituution hyväksi, mutta on tehokkaasti mukana luomassa sen tapaa. Vaimo ja tyttäret kuuluvat miehen kanssa tiettyyn yhteiskunnan piiriin – joka seurapiirinä kuitenkin rajoittuu sukulaisuussuhteisiin ja henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Tämä seuraelämä, jossa nainen säätää lain, ei ole lainkaan merkityksetöntä yhteiskunnan tavan kannalta. Historiallinen tosiseikka päinvastoin on, että siellä missä naisen tavat rappeutuvat, siellä yhteiskunnan tavat ovat huonot ja päinvastoin. – Ylipäätään yhteiskunnallinen tapa elää samalla tavoin – kansallisen sivistyksen sivilisoiva vaikutus perheeseen välittyy naisen toimesta, samoin kuin miehen kaikenlainen toiminta yhteiskunnassa perhe-elämän puolesta tuo mukanaan saman sivilisoivan vaikutuksen.

–––

Tähän asian kannalta erittäin olennaiseen huomautukseen päätämme opin kansalaisyhteiskunnasta.

Siirtymän valtio-oppiin hahmotamme seuraavasti:

Kansalaisyhteiskunta ylipäätään edellyttää valtiota – laeissa ja instituutioissa.

Tämä edellytys ei ole sama asia kuin se, millä tavoin perhe edellyttää kansalaisyhteiskuntaa – jälkimmäisessä tapauksessa yhteiskunta on jotain perheelle ulkoisesti annettua, jonka tavan perhe-elämä vapaasti omaksuu ja muokkaa edelleen.

Valtio sitä vastoin elää ja toimii kansalaisyhteiskunnassa. Lait ovat lakiasäätävän mahdin jatkuva vaikutus – instituutiot (hallinto) hallitusvallan – molemmat kuuluvat valtioon.

Tämä suhteessa objektiiviseen.

Subjektiivisesti – sisältää lainkuuliaisuuden vapaana tapana – jolle oma etu on lopullinen päämäärä vain yleisenä etuna – valtiollisen elämän siveellinen ajattelu- ja toimintatapa – isänmaallisuus.

Tämä näkyy suoraan assosiaatiossa, jossa toiminta on toimintaa yleisen puolesta, ja jossa siksi tämä ajatus ja toimintatapa ovat valtioelämän liikkeellepaneva periaate – siveellinen itsetietoisuus on toiminnan määrääjä.

Tästä syystä. Kansalaisyhteiskunta syntyy perheen hajoamisesta – valtio kansalaisyhteiskunnan voimasta sinänsä, sen korkeimmasta elämänilmauksesta. Yhteiskunnan tapa todella vapaana tapana.

 

 

[18]

 

Hyvät herrat. Kun nyt käymme lyhyesti läpi valtion muotojen perusasiat, tunnustan avoimesti, että tämän asian yksityiskohdat eivät minua suuresti kiinnosta.

Tähän välinpitämättömyyteen saattaa tosin vaikuttaa osaltaan sekin, että kysymys on isänmaan lähitulevaisuuden kannalta yhdentekevä. Epäitsenäiset kansakunnat, sellaiset kuin meidän, eivät itse luo omaa valtiomuotoaan. Ne saavat sen enemmän tai vähemmän ilman omia toimenpiteitään. Ne vaikuttavat siihen ainoastaan välillisesti pyrkimällä sellaiseen kansalaisyhteiskunnan järjestykseen, joka ei aseta esteitä valtiomuodon muutoksille sitten kun aika on niille kypsä. Ja sellaisille kansakunnille, kansakuntina, ei vapaalla valtiomuodolla myöskään ole kovin suurta arvoa, jos ne sen myötä sulautetaan vieraaseen kansallisuuteen.

Ylipäänsä kuitenkin valtiomuodot ovat abstraktimpia luomuksia kuin kansalaisyhteiskunnan instituutiot. Kun katsomme mitä tahansa modernia perustuslakia niin näemme, kuinka niukasti se sisältää kansalaisyhteiskuntaa sääteleviä määräyksiä. Tästä seuraa, että taitamattomilla on suuri houkutus pohtia sinne tänne valtion muotoja, mutta kansalaisyhteiskunnan lakeihin on paljon vähemmän kiinnostusta. Nuorisolle tällaisessa politikoinnissa on samaa vetovoimaa – sitä enemmän, koska valtiollinen elämä itse asiassa edellyttää isänmaallista innostusta ja se miellyttää nuorekasta tunnetta enemmän kuin proosallinen lainkuuliaisuus, joka voi olla ”oikein”. On paljon helpompaa harjoittaa isänmaallisuutta edellisenkaltaisessa pohdiskelussa kuin jälkimmäisessä, joka ei ole olemassa muutoin kuin työssä ja toiminnassa. Mutta vakavasti suhtautuvalle, ajattelevalle miehelle kansalaisyhteiskunnan instituutioiden tarkastelu tarjoaa paljon kiinnostavamman ja rikkaamman kentän. – Sen tärkeyttä vain korostaa se, että suurten ihmisjoukkojen toimeentulo, sivistys, rauha ja onni riippuvat juuri kansalaisyhteiskunnan instituutioista.

Siksi emme halua väittää, että valtiomuoto on yhdentekevä asia. Se ei ole sitä sinänsä eikä myöskään kansalaisyhteiskunnan kannalta. Jälkimmäisellähän on omat lakinsa ja instituutionsa juuri valtiomuodon kautta. Valtiomuodon tulee olla sellainen, että lait todella lausuvat tavan julki. Mutta juuri tässä suhteessa valtiomuodot ovat enemmän tai vähemmän muotoja, muodollisia. Sillä tapa saattaa itsensä aina laissa voimaan – valtiomuodon suhteen tämä tapahtuu helpommin tai vaikeammin. Historiallinen kokemus osoittaa, että mitä enemmän valtiomuoto kehittyy yhdenmukaisesti kansalaisyhteiskunnan instituutioiden kanssa, sitä vahvempi se on ja sitä enemmän tilaa se antaa isänmaalliselle toiminnalle. Huom. Englanti – kunnallishallinto, lainkäyttö.

Sinänsä valtiomuoto ei ole suinkaan merkityksetön asia. Elämä valtiossa ei ole ylipäätään ihmiselle merkityksetöntä ja muodon tulee olla sellainen, että tätä elämää voidaan elää. Valtio ei ole olemassa vain kansalaisyhteiskunnan järjestämiseksi. Sen muodot ovat kansakunnan elämän muotoja ja sen toimintaa suhteessa muihin kansakuntiin. Mutta valtiomuodot ovat myös riippuvaisia kansakunnan sivistystasosta ja vallasta suhteessa muihin kansakuntiin – ylipäätään sen paikasta maailmassa.

Näistä syistä emme tarkastele niinkään eri valtiomuotojen erilaisia piirteitä kuin valtion ja valtiomuotojen yleistä merkitystä.

Olemassa olevana yhteiskuntana valtiolla on oma erityinen momenttinsa. Se on niiden yksilöiden muodostama kokonaisuus, joiden tahto ja toiminta muodostavat valtiollisen elämän. Tämä totaalisuus lankeaa joka hetki yhteen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Samat yksilöt, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan, muodostavat kunakin hetkenä myös sen yhteiskunnan, jota kutsumme valtioksi. Mutta kansalaisyhteiskunnassa yhteinen tahto on julkilausuttuna ja annettuna laeissa ja instituutioissa. Valtiossa se lausuu itsensä julki ja tämä erityinen momentti sisältää siten valtiossa jatkuvan prosessin. Se yksilöiden totaalisuus, jonka tahdolla on olemassaolonsa valtiomuodossa, on kansakunta – sukupolvien totaalisuus, jonka elämä kansakunnan historiana määrää näitä muotoja. Selitys.

Tämä on partikulaarista – historiallista. Mutta laki ei kansalaisyhteiskunnassa päde yhteisen tahdon ilmauksena vaan sinänsä ja itselleen oikeana, ja sama koskee siten kansallistahdon olemassaoloa valtiossa, kansakunnan elämää, kansakunnan toimintaa näissä muodoissa. Se on oikeutettua sinänsä ja itselleen, ei tämän suuremman tai pienemmän totaalisuuden oikeutuksena, vaan valtio on sinänsä ja itsessään oikeutettu suhteessa omiin jäseniinsä. Se pyytää ja saa hengen ja omaisuuden. Se on oikeutettu muita valtioita ja kansakuntia vastaan, Sen itseriittävyys ei ole vain negatiivista – vapautta vaivoista – vaan positiivisesti oikeutettuna maailmanhistoriallisena mahtina, joka ilmenee sellaisena. Me tarkastelemme tässä välittömästi vain ensiksi mainittua muotoa. Valtio antaa kansalaisyhteiskunnalle lait ja instituutiot. Niissä valtio toimii sinänsä ja itselleen oikeana. Lait ja instituutiot ovat muodollisia ainoastaan ilmauksena ja olemassaolona. Mutta sinänsä ja itselleen oikea, se minkä niissä tulee saada ilmauksensa, on tapa. Kansalaisyhteiskunnassa tapa on annettu lakina. Se on silloin myös kansakunnan tapa, se muoto jonka kansakunta antaa yleiselle inhimilliselle sivistykselle. Juuri tämän prosessin kautta kansakunta siten määrittää oman tapana ja antaa sille ilmauksensa, joka on oikeus. Prosessina se on yhden kansakunnan oikea – sinänsä ja itselleen oikea on sitä, että kansakunta luo tapansa ja antaa sille laissa ja instituutioissa oman tietämisensä ja tahtomisensa olemassaolon.

Yksilön ajattelu- ja toimintatapaa – toimintana tässä prosessissa kutsumme isänmaallisuudeksi. Kansalaisyhteiskunnassa yksilö suhtautuu yhteiskuntajärjestykseen annettuna. Hänen siveellinen toimintatapansa on siten lainkuuliaisuus, yhdenmukaisuus olemassa olevan kanssa. Mutta kansakuntaan kuuluessaan hänen toimintansa on luoda kansakunnan tapaa ja lakia.

Lainkuuliainen kansalainen toimii omien etujensa puolesta – hän vain antaa niille sen muodon, että ne ovat myös yleisiä. Patriootilla ei ole mitään omia etuja – hänessä elävät vain kansakunnan edut. Ei mitään fantasioita. Patriootti on kansalainen. Jos hänellä sellaisena ei ole mitään intressejä, hän on myös huono patriootti. Oman tyydytyksen saaminen on oikeutettua. Mutta valtio-kansakunnan asioissa toimittaessa sellaista ei ole. Yksilön tulee toimia sen puolesta, sen nimissä, lausua toiminnassa julki sen tietäminen ja tahto. Huom. historiallinen – jos sitä ei ole kirjoitettu laissa – hänen on itse määrättävä siitä. Vapaus toiminnassa on sitä, että tällä tavoin toimitaan kansakunnan absoluuttisella oikeudella.

Tässä on paluu perheen siveellisyyteen – yksilö luo ja määrää siveellisen oikean – mutta ei niin kuin perheen tapana, joka edellyttää yhteiskuntaa – vaan kansakunnan absoluuttisesti pätevänä tapana.

 

 

[19]

 

Hyvät herrat. Kun olemme koettaneet käsittää, mitä siveellinen oikea on valtiossa, olemme sanoneet: se on kansakunnan oikea – ja tätä oikeaa toteuttava siveellinen ajattelu ja toimintatapa on isänmaallisuutta.

Valtiosta tekee yhteiskunnan se historiallinen, erityinen tekijä, että valtion muodostaa kansakunta. Kansakunta ei kuitenkaan ole yksilöiden läsnäoleva totaalisuus sellaisenaan, vaan kansakunnan historiallisen elämän läsnäoleva edustaja. Näin siksi, että valtio kehittyvänä, kansalaisyhteiskunnalle annettuina ilmeneviä tapoja, lakia ja instituutioita luovana edellyttää aina tätä hetkeä edeltävää itseään. Se on jatkuva prosessi, ja siten myös sukupolvien myötä vaihtuva totaalisuus, kansakunta.

Juuri tämä prosessi, tavan, lain ja instituutioiden luominen, muodostaa valtion olemassaolon ja valtiollisen elämän. Se on tässä oikeus. Se, mitä kansakunta tekee ja vaikuttaa, sen tekeminen on sinänsä ja itsessään oikeutettua. Tämä on tosiasia – valtion tekemisen suhteen ei ole mitään oikeaa, ei mitään inhimillistä järjestystä. Mutta voimme kysyä, onko tosiasiallinen myös sinänsä ja itselleen oikea?

Tämä seikka ilmenee koko siveysopin kehityksestä. Siveellisesti oikea on teko, jossa subjektilla on siveellinen itsetietoisuutensa, jossa hän tietää toimintansa omana vapaana määrityksenään ja moraalisen maailmanjärjestyksen yhtenä hahmona. – Perhe-elämässä tämä itsetietoisuus on perherakkaudessa, perheen tavan luomisessa, mutta se edellyttää perheelle ulkoista, annettua sivistystä ja tapaa – ja perhe instituutiona edellyttää annettua yhteiskuntajärjestystä.

Suhteessa tähän annettuun järjestykseen itsetietoisuuden antaa lainkuuliaisuus. Mutta se on aina vain suurin piirtein – koska lainkuuliaisuus on annetun pakosta vapautumisen prosessia – sen tulee olla, vaikkei se olekaan siveellisesti vapaata – vakaumus ja tapa.

Perheessä on itsetietoisuus – vapaus, mutta siihen sisältyvä tietoisuus toiminnan objektiivisesta siveellisyydestä on riippuvainen oikean olemassaolosta perheen ulkopuolella.

Kansalaisyhteiskunnassa oikea on objektiivisena laeissa ja instituutioissa – mutta itsetietoisuus, vapaus lainkuuliaisuudessa on edistymistä. Huom. – Assosiaatio antaa kansalaisyhteiskunnassa vapauden – siveellinen itsetietoisuus – mutta objektiivisesti oikea toiminnassa on yleiskäsitys, yksilöiden hyväksyntä ja tunnustus, ja se on siksi tässä sattumanvaraista, ei sinänsä ja itselleen oikeaa, ja siksi myös tässä toiminnan tulee perustua yhteiskunnan lakeihin.

–––

Isänmaallisessa toiminnassa on siveellinen itsetietoisuus todellisena, vapaus täydellisenä, koska subjekti ottaa lakinsa vain omasta sisimmästään, ja toiminta on sinänsä ja itselleen oikea, koska siinä toteutuu kansakunnan tahto.

Jälkimmäisen suhteen voisi kysyä: onko se, mitä kansakunta tekee, oikein? Se on samaa kuin kysyä: onko historia oikeassa? Se on moraalinen maailmanjärjestys. Tässä toiminnan merkitys on siis siinä, että se on moraalisen maailmanjärjestyksen yksi hahmo ja subjekti saavuttaa historiallisessa toiminnassaan tietoisuuden tästä.

Siksi kansakunta on absoluuttinen mahti – itsessään ja suhteessa toisiin. Kun koetamme mielikuvituksessamme luoda kuvaa tällaisesta teosta – niin ajattelemme ainoastaan merkittäviä historian persoonallisuuksia ja heidän tekojaan. Se on niin. Meidän täytyy etsiä heistä esimerkkejä. Mutta meidän täytyy myöntää kaikille yhteiskunnan jäsenille kyky ja mahdollisuus tähän siveelliseen toimintatapaan.

Kansakunta luo sen tavan, jota olemme kutsuneet yhteiskunnan tavaksi. Kun se todella vapautuu lain pakosta, se ei ole vain lainkuuliaisuutta, vaan se ilmenee myös isänmaallisuutena. Kun kansalainen ei vain alista omia etujaan yleiselle edulle ja anna edellisille jälkimmäisen muotoa, vaan toimii jälkimmäisten puolesta sinänsä, niin hän toiminnassaan määrää, mitä yleinen etu on – toimii kansakuntansa hengessä. Näin isänmaallisuus voi sisältyä kaikkeen kansalaistoimintaan; ja etenkin toiminta assosiaatiossa, historiallisesti annetussa kunnassa tai korporaatiossa – toiminta yleisen puolesta saa tämän muodon.

Mutta isänmaallisuuden ei tule päästä vallitsemaan vain kansalaisyhteiskunnassa, vaan myös jo perhe-elämässä. Olemme sanoneet, että kansakunnan tapa kehittyy juuri perheessä, koska siinä luodaan ne perusteet, joista kypsän elämänvaiheen teot nousevat. Siten myös isänmaanrakkaus istutetaan taipumuksena perheessä, rakkautena isien maahan, äidinkieleen välittömästi tapana ja tottumuksena – mutta sen lisäksi tulee rakkaus kansallisiin tapoihin, isien perittyjen tapojen noudattamiseen tapoina ja käytäntöinä – ja kansallisen älyllisen sivistyksen omaksuminen perheen sivistyksessä. Tämä saa alkunsa vanhempien isänmaallisesta ajattelutavasta – vaikka se istutetaankin lapseen perheen siveellisessä muodossa, rakkautena.

Tätä kaikkea ajatellessani olen vakuuttunut siitä, että valtio-opin ei tule rajoittua vain valtiomuotojen teoriaan, vaan sen tulee sisältää myös kansallinen elämä näissä aiemmin käsitellyissä siveellisen toiminnan muodoissa.

Siksi tarkastelemme valtiota seuraavissa momenteissa:

A) kansallistietoisuus ja isänmaallisuus,

B) valtiomuodot 1) lakiasäätävä valta, 2) hallitusvalta 3) valtio suvereenina valtana,

C) kansakunnan suvereenisuus suhteessa muihin kansakuntiin.

–––

Yhteiskuntana valtiolla on – erityisyydessään – se luonnollinen piirre, että se on kansakunta (perheenä, luonnollisessa vietissä, kansalaisyhteiskuntana haluissa ja intresseissä, tarpeet). Kansakunta on tämä kansa, joka asuttaa tätä maata, puhuu tätä kieltä tietoisena omasta ykseydestään, yhteisestä oikeudestaan maansa riippumattomaan, vapaaseen omistamiseen, tietoisena vapaudestaan määrätä sen puitteissa omasta elämästään – ja vaikuttaa sen ulkopuolella niin kuin se sodassa ja rauhassa kykenee.

Kansakuntana kansalla on historia, oma perinteinen tietämisensä ja tapansa – joiden puitteissa se kehittää itseään tässä erityisessä sille ominaisessa muodossa. Kutsumme tätä tietämisen ja tavan ominaisluonnetta kansallishengeksi – ja äsken käsittelemämme kansakunnan tietoisuus omasta ykseydestään on kansallistietoisuus. Huom. Kansallisuus – kansan puhtaasti luonnollinen ykseys. Kansallistietoisuus on välittömästi tietoisuutta kansallishengen olemassaolosta tietämisessä ja tavassa, ajattelussa ja toimintatavassa.

Tietäminen ja tapa itseään muodostavana. Tämä tapahtuu perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa – isänmaallisten taipumusten ja tietoisten kansallisten pyrkimysten suuntaan.

Emme sano, että perhe-elämä ja kansalaisyhteiskunta ovat historiallisesti edeltäviä – siveellinen yhteiskunta edellyttää niitä. Mutta valtio kansakunnan tietoisena elämänä käsittää ja sisältää itseensä molemmat ja kansallistietoisuudella on olemassaolonsa niiden olemassaolossa perheessä ja yhteiskuntaelämässä sellaisena kuin isänmaallisuus niissä molemmissa vaikuttaa.

Voidaan sanoa: siveellisesti oikealla tulee olla objektiivinen olemassaolo valtion instituutioissa. Kansakunnan toiminta ei voi siirtyä näiden ulkopuolelle. Siksi on vastattava, että perhe ja kansalaisyhteiskunta ovat instituutioita, jotka sikäli kuin kansakunnan tietäminen ja tapa kehittyvät niissä, ovat valtioon sisältyviä.

Toinen momentti on: kansallistietoisuus luo omat muotonsa, valtiomuodot, joissa se antaa itselleen olemassaolon.

 

 

 

[20]

 

Hyvät herrat. – Koetin viimeksi esittää, miten siveellisen toiminnan perusta valtiossa välttämättä sisältää perhe-elämän samoin kuin yhteiskunnallisen kansalaiselämänkin sikäli kuin isänmaallisuus näissä muodostaa pohjan yksilön toiminnan itsetietoisuudelle.

Perhe-elämässä isänmaallisuus on kuitenkin täysin passiivista, isänmaassa ja äidinkielessä pitäytymistä, peritty tapa perheen tapaa luovan toiminnan lähtökohtana. Se on tässä vain taipumusta, mieltymystä, mutta taipumusta, joka suhteessa tapaan määrää, mitä todellinen kansallinen tapa on.

Kansalaisyhteiskuntaan isänmaallisuus sitä vastoin sisältyy toimivana harrastuksena. Toiminta on tässä lainmukaista vain sikäli, että se ei riko lakia, yleistä tapaa vastaan. Sen luonne on näin negatiivinen. Se lähtee subjektin haluista ja eduista – mutta sen täytyy näkyä yleisen edun toteuttamisena. Se on lainmukaista, jos se ei kiellä lakia. Lainkuuliaisuus on vapaata, se antaa siveellisen itsetietoisuuden, silloin kun subjektin etu on senlaatuinen, että lain käsky ja pakko sen kannalta häviävät, ja yhteiskunnan tapa on yksilön tapa.

Mutta yhteiskunnallisen lain vaatimus, että yhteisen edun tulee olla yksilön etuna, muodostaa isänmaallisen toiminnan olemuksen. Yhteiskunnassa tämä toiminta saa tunnustuksensa assosiaatiossa – mutta vain siten että se sisältää kunnan tai ammattikunnan yleisen edun. Siksi kunta ja korporaatio ovat samojen yhteiskunnan lakien alaiset.

Vasta kun tämä toiminta muuttuu kansakunnan yleisen edun toteuttamiseksi, positiivinen laki menettää merkityksensä sen kannalta. Sillä siitä tulee tavan noudattamisen sijaan tapaa luovaa toimintaa. Voidaan kysyä, eikö yhteiskunnallinen laki sellaisenaan lausu julki kansakunnan yleistä etua? Kyllä, se on kansakunnan etu siinä mielessä, että se on yhden tai toisen säädyn tai koko kansalaistoiminnan etu yhteiskunnan jäsenten enemmistönä tai läsnäolevan kokonaisuuden yhteisenä etuna. Se on edelleen tämä etu lain abstraktissa muodossa ilmaistuna. Mutta kansakunnan etu ei ole edes se, että lain tulee säilyä, olla jatkuvasti olemassa, olla positiivinen. Sen kannalta lain tulee väistyä ja tehdä tietä uudelle laille.

Käsityksemme on, että yhteiskunnallinen kansalaistoiminta voi sisältää lainkuuliaisuuden ylittävää isänmaallisuutta, ja että tämä toiminta siinä muuttuu toiminnaksi valtion puolesta ja sellaisena muodostaa valtion perustan. Tässä käsittelemämme siveellinen vapaus, että yksilö ottaa tekojensa lain omasta sisimmästään, määrää mitä kansallishenki on ja vaatii sekä toimii tämän vapaan määrityksen mukaisesti, olisi mahdollista vain harvoille yksilöille, jos se olisi mahdollista vain vallitsevien valtiollisten muotojen puitteissa. Jos siihen vaaditaan, että yksilön tulee välittömästi osallistua lainsäädäntöön, hallitukseen, kansakunnan edustamiseen suhteessa muihin kansakuntiin – niin vain harvat yksilöt voisivat saavuttaa tämän vapauden. Sillä mitäpä on vapaimmassakaan modernissa valtiossa esimerkiksi jonkin käsityöläisen poliittinen toiminta, kun se perustuu siihen, että hän laittaa paperilapun vaaliuurnaan – tai ehkä pitää puheen jossain klubissa tai ”meetingissä”?

Siksi sanomme: kansalaistoiminta on jossain ammatissa toimimista. Mutta jokaiseen ammattiin voidaan sisällyttää isänmaallinen intressi, kun yksilö ammatissaan vaikuttaa kansakunnan henkisen ja aineellisen itseriittävyyden puolesta – ja omasta itsestään määrää, miten tämä tapahtuu, tai ylipäänsä toimii kansakuntansa kunnian ja toisilta kansakunnilta saatavan tunnustuksen puolesta. Tämä tulee luonnollisesti ymmärtää cum grano salis [arvostelukykyä käyttäen]. Onhan nimittäin vaikea osoittaa, miten tämän tai tuon ammatin harjoittaminen voi antaa mahdollisuuden isänmaallisuudelle. Meidän täytyy nähdä niiden välillä erilaisia asteita eikä unohtaa antiikista asti tunnettujen ns. vapaiden ammattien etusijaa – vapaiden juuri siksi, että ne antavat isänmaallisuudelle suuremmat mahdollisuudet. Assosiaatiossa, kunnassa ja yhdyskunnassa jokainen yhteiskunnan jäsen toimii omassa ammatissaan yhteisen edun hyväksi, ja tämä toiminta voidaan luonteensa puolesta helpoimmin kohottaa isänmaalliseksi toiminnaksi – vapauttaa paikallisuudesta ja ammattikuntahengestä ja tehdä siitä kansallishengen ilmaus.

Tällä tavoin kansallishenki saa nähdäksemme olemassaolonsa joka hetki kansakunnan jäsenten töissä ja toimissa, se siirtyy menneisyydestään nykyisyyteen ja luo oman tulevaisuutensa. Tässä se elää ja toimii kansakunnan yleisenä ajattelu- ja toimintatapana muodostaen sen lujan pohjan, josta isänmaallinen toiminta vallitsevissa valtiomuodoissa ja myös itse nämä muodot kumpuavat. Tässä on myös kunnallisen vapauden merkitys valtiollisen vapauden perustana.

Vain tästä näkökulmasta voidaan ymmärtää myös tieteen ja kansalliskirjallisuuden merkitys siveelliselle elämälle. Emme puhu tietämisen merkityksestä. Sitä käsittelimme jo teoreettisessa velvollisuusopissa – täydellisyys ja sen ideaalinen velvollisuus – kysymyksessä perheen sivistymisestä ja yleisestä opetuksesta, joista jälkimmäistä tulee vielä käsitellä lähemmin sivistystä koskevien lakien yhteydessä. Nyt puhumme tieteestä, systemaattisesta tietämisestä ja kansalliskirjallisuudesta, tieteestä ja taiteesta ja niiden merkityksestä, ei yksilön moraalille ja sivistykselle, vaan isänmaallisen, siveellisesti vapaan toiminnan muotoina.

Modernissa yhteiskunnassa myös tiede ja kirjallisuus on yksi ammatti. Tämä toiminta voi siten myös jäädä tähän ja olla vain yksi ammatti muiden joukossa, laillinen ja arvostettava. Mutta siihen voi enemmän kuin mihinkään muuhun sisältyä isänmaallisuutta – tieteessä isänmaalliseen suuntautumisen, isänmaata elvyttävän tieteellisen hengen ja isänmaan kunniaan pyrkimisen kautta. Kansalliskirjallisuudelle taas on ominaista, että siinä kansallishenki lausutaan julki ja saatetaan tietoisuuteen. Siinä vaaditaan välittömästi tätä vapautta määrittämään, mitä kansallishenki on ja mitä se vaatii.

–––

Tämä valtio-opin ensimmäisestä osastosta. Missä määrin se on käytännöllistä siveysoppia, sen herrat kykenevät arvioimaan ilman erityistä osoittamista.

Mutta kaikki tämä kansalaistoiminta on lähtökohdaltaan satunnaista, myös silloin kun se muuttaa itsensä isänmaalliseksi toiminnaksi. Se kumpuaa subjektiivisesta harrastuksesta. Tämä isänmaallisuus on sidottu annettuun toimintapiiriin – ammatti, kunta, korporaatio. Lausuakseen julki kansallishengen sen tulee vapautua näistä, toteuttaa kansallishenkeä sen yleisyydessä, vapaana ja kansalaisyhteiskunnan annetuista olosuhteista riippumattomana. Tämä vapaa toiminta luo poliittiset instituutiot – valtiomuodot.

Tästä lyhyesti. Kansallishengen julkilausuminen on lainsäädäntö. Koska lait valtion omaa muotoa, perustuslakia säätäviä lakeja lukuun ottamatta, ovat yhteiskunnan lakeja, niin lainsäädännön merkitys on kansalaisten yhteiskunnallisten etujen määräämisessä, mutta tätä määräämistä ohjaa suuntautuminen kansakunnan itseriittävyyteen, mahtiin ja kunniaan. Siihen sisältyy se sivistys, moraali ja siveellinen elämä, johon lakia säätävät yksilöt yltävät.

Montesquieu – teoriassa voidaan erottaa erillinen isänmaallinen toiminta, joka ei ole muiden kuin hallitusvaltaa käyttävien yksilöiden asia. Se pyrkii siihen, demokratiaan – mutta mikään valtio ei ole koskaan säätänyt lakeja ilman hallituksen panosta.

 

 

[21]

 

Hyvät herrat. – Sanoimme valtion eri muotojen merkityksen olevan siinä, että ne muodostavat siveellisen toiminnan muodot, joissa yksilö on riippumaton ammatistaan, yhteiskunnallisesta asemastaan. Niissä muodoissa yksilön isänmaallisuus voi kohota riippumattomaksi toiminnaksi, kansakunnan toiminnaksi, joka suuntautuu kansakunnan itseriittävyyteen sinänsä ja itselleen. Valtiollinen toiminta.

Kansallishenki tuottaa nämä muodot tullakseen tietoisuuteen itsestään. Lausuu sen julki ja saattaa sellaisena voimaan. Suhteessa muihin kansoihin, sodassa ja rauhassa, kansa sulautuu kokonaisuudeksi, kansakunnaksi, jolla näin on negatiivinen tietoisuus itsestään, omasta riippumattomuudestaan ja itsenäisyydestään. Positiivisen sisältönsä tämä tietoisuus saa sen sijaan siitä, että kansakunnat säätävät lait itselleen ja hallitsevat itseään. Siinä käy ilmi, mihin niiden henki kykenee, ja tullaan siitä tietoiseksi. Valtion muodot ovat se muoto, jonka kansakunta itselleen tässä toiminnassa antaa, perustuslait. Sitä ei kuitenkaan tule tarkastella kirjaimena vaan toimivana instituutiona, itse lainsäädäntötyönä ja hallitsemisena.

Valtion muoto, jossa kansallistietoisuus sellaisenaan ilmaisee itsensä, on lainsäädäntö, toimivana instituutiona lakiasäätävä valta.

Lainsäädäntö tapahtuu kansalaisyhteiskuntaa varten. Valtiota koskevat vain ne lait, jotka määräävät valtion muodot, valtiollisen toiminnan itsensä muodot. Konkreettisesti lainsäädäntöön sisältyy siten kansalaisyhteiskunnan etu yleisenä etuna. Mutta lait ja instituutiot kokonaisuudessaan lausuvat julki kansallistietoisuuden – oikeustietoisuutena – ja näitä erityisiä etuja määrittävät kansakunnan itseriittävyys, mahti ja kunnia.

Lakiasäätävään valtaan sisältyy siksi erilaisten yhteiskunnallisten intressien edustus, mutta sen ei tule lähteä niistä sellaisenaan, vaan ne tulee alistaa yleiselle kansalliselle edulle.

Heti ensiksi minun on tunnustettava, että olen luopunut ”Valtio-opissa” Hegelin pohjalta esittämästäni näkemyksestä säätyedustuksen arvosta ja tärkeydestä. Sillä on jokaisen muodon tavoin perusteensa omana aikanaan. Puhumme siitä pian tuonnempana. Emme siis luovu tästä ahtaasta näkemyksestä minkään ulkoisen hyödyttävyyden vuoksi vaan niin kutsutun persoonallisuuden oikeutuksen perusteella, sillä tässä käsitteessä on käsittääkseni aavistus siitä, mikä tässä asiassa on oikein ja järjenmukaista. On tietenkin järjenvastaista tukea vaatimuksiaan abstraktilla persoonallisuuden oikeudella niin että pelkkä ihmisen hahmo ja mielenjärkkymisen puuttuminen antaisi oikeuden johtaa kansakunnan asioita. Mutta toisaalta on kiistatonta, että mikään toiminta ei anna ihmiselle samaa siveellistä vapautta kuin toiminta valtiossa ja sen puolesta. Sillä sen määrääminen, mitä kansakunnan henki on ja vaatii, on kansakunnan lain ottamista omasta sydämestä. Se sisältää täydellisen vapauden, siveellisen itsetietoisuuden (omantunnon) ja kun tämä määrittäminen saatetaan toiminnassa voimaan, tehdään historiaa, luodaan moraalisessa maailmanjärjestyksessä jokin uusi muoto, joka on sinänsä ja itsessään oikeutettu, koska kansakunnan ratkaisun yläpuolella ei maailmassa mitään oikeutta ole.

En siksi aloita näin kumotakseni opin säätyedustuksesta ja asettaakseni jotain muuta tilalle, vaan otan sen esimerkkinä valaistakseni sitä, miten poliittinen toiminta on ymmärrettävä. Se on olemassa siveellisen vapauden vuoksi ja muoto, joka tämän vapauden antaa, on oikea. Säätyedustuksen heikkous on siinä, että se perustuu ammattiin. Vaikka se ei olekaan isänmaallista toimintaa annetussa ammatissa, niin lähtökohta on kuitenkin tuon ammatin eduissa – se ei ole kansallishengen toimintaa, se ei edusta puhtaasti kansakuntaa ja sen historiaa vaan kansakuntaa säätyinä ja niiden perinteiden muodossa. Mutta valtiollisen toiminnan tulee vapautua tästä kansalaisyhteiskunnan rajoittuneisuudesta. Ihmisen toiminnan tulee olla kansakunnan toimintaa, jossa hän itse määrää, mitä kansallishenki on.

Tämä esimerkkinä siitä mitä poliittinen toiminta käsityksemme mukaan on erotuksena isänmaallisesta toiminnasta yleensä – ensimmäisessä osastossa, kansallistietoisuus ja isänmaallisuus.

Montesquieusta lähtien on erotettu lakiasäätävä valta, lainkäyttö ja hallitusvalta. Hän esitti tämän erottelun lähinnä Englannin valtiojärjestystä tarkastellessaan. Uudemmat kirjailijat ovat sen sijaan erityisesti Englannin suhteen tulleet sille kannalle, että vaikka nämä mahdit ovat käsitteellisesti eri asia – parlamentti ja ministeristö, lakiasäätävä valta kuuluu edustuslaitokseen ja edustuslaitos määrää hallituksen, hallitusvallan toiminnasta.

Toisissa järjestelmissä, joissa nämä eri mahdit eivät ole edes eri edustajien käsissä, toiminnassa on kuitenkin aina olemassa jokin ero. Jopa absoluuttisessa valtiossa on kuitenkin hallitsijan neuvonantajia lainsäädäntöä varten – ja eräissä perustuslaillisissa järjestelmissä on vain neuvoa-antavia ja aloitteita tekeviä säätyjä.

Jokaisessa valtiossa ja jokaisessa sen muodossa tulee kansallishengen lausua itsensä julki lainsäädännössä. Kansakunnan tapa antaa laille vallan – ja jos se ei ilmene laissa, laki on kuollut kirjain.

Kuitenkin on yleisesti todettava kaikkien valtiomuotojen pyrkivän siihen, että hallitusvallasta riippumaton kansanedustus lausuu julki kansallisen tietoisuuden. Eikä tässä ole kysymys vain siitä, että laki näin on kansallisempi – vastaa paremmin kansakunnan tapaa ja tietämistä – on järjenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi, vaan siitä, että kuten esimerkissä todettiin, kansa sen kautta kohoaa siveelliseen itsetietoisuuteen ja siveelliseen toimintaan, jota poliittisen toiminnan ulkopuolella ei ole. Jos katsomme historiaan, niin se ei osoita, että tasavalloissa olisi ollut enemmän hyvinvointia ja vähemmän uhrautuvaisuutta – valtiolliseen vapauteen on pyritty sen itsensä vuoksi. Se on pääasia. Rousseau – Stagnelius. – On kuitenkin kiistatonta, että niin kuin valtiollinen vapaus kumpuaa korkeammasta kansallistietoisuudesta, niin se myös kohottaa kansallistietoisuutta ja isänmaallista toimintaa sinänsä – kaikissa yhteiskuntaelämän muodoissa.

Hallitusvalta on käsitteensä mukaisesti toimintaa, jonka kautta julkilausuttu laki toteutuu kansakunnan korkeimpana valtana. Se ei ole vain kansalaisyhteiskunnan toimeenpanevan vallan huippuna tästä erotettu – ero on sen sijaan laadullinen – siinä, että se edustaa kansallistietoisuutta. Kuinka edustus toteutuu? Eri kansakuntien keskuudessa eri tavoin niiden erilaisten lähtökohtien mukaan. Luonteeltaan se on lakia toimeenpaneva, myös sitä tulkitseva ja siinä mielessä lakiasäätävä.

Näihin kahteen prosessiin sisältyy poliittinen toiminta. Kansakunta lausuu laissa julki tietoisuutensa – saattaa sen toimimaan instituutioissaan, tietää, mitä tahtoo ja saattaa tahtonsa voimaan.

Tämän nojalla kansakunta on suvereeni valta – oma lakinsa ja oma ohjaajansa. Lainsäädännössä kuten hallituksessakin tulee yhden olla korkeimpana – suvereniteetin edustajana.

 

 

[22]

 

Hyvät herrat. Tässä käsittelemämme poliittisen toiminnan prosessien tulee olla olemassa aina ja kaikkialla, missä kansa on tullut tietoiseksi itsestään kansakuntana. Kansakunnan täytyy aina ja kaikkialla säätää omat lakinsa ja ohjata itseään, olkoon näiden prosessien muodot ja edustuksellisuuden tavat millaisia tahansa.

Hengen toimintaan kuuluu, että se antaa itselleen oman muotonsa, määrää itseään eri momenteissaan ja näiden esiin nousemisen myötä myös luo niille erilaisia muotoja. Kaikkien pitkälle kehittyneiden kansakuntien keskuudessa näemme pyrkimyksen erottaa lakiasäätävän ja hallitusvallan edustajat toisistaan, moderneissa valtioissa (Englannissa) jopa pyrkimyksen erottaa hallituksen edustajat (ministerit) suvereenin vallan edustajista. (Thiers, Le roi regne & ne gouverne pas).

Voimme lisätä, että kaikki valtiomuodot pyrkivät demokratiaan, poliittisen toiminnan ulottamiseen mahdollisimman laajalle kansakuntaan. Tämän perusta voi olla ainoastaan poliittisen toiminnan siveellisyydessä. Sitä juuri itsetietoiset yksilöt etsivät – eivät niinkään viisaampia lakeja, yleisempää hyvinvointia jne. – sillä se on problemaattista. Tämän itsetietoisuuden antaa kansallistietoisuus ja edellisen laajeneminen kohottaa jälkimmäistä – samalla kun kansakunnan henki kohoaa kykeneväksi johtamaan ja hallitsemaan muita kansoja, ohjaamaan maailman kohtaloita.

Suhteessa lakiasäätävään valtaan meidän on katsottava myös oman isänmaamme tilannetta nähdäksemme kuinka se toimii myös ilman erityistä edustusta. Emme voi epäillä, etteikö yleinen mielipide tavalla tai toisella vaikuta lainsäädäntöön yleensä. Jos sillä sanomalehdistössä ilmaistuna on vain vähän vaikutusta, tämä johtuu vain siitä, että yleinen mielipide ei ole kyllin isänmaallinen, se ei riittävästi suuntaudu yhteisiin asioihin ja ilmaisee itsensä jotenkin näkemyksettömästi. Mutta mielipide vaikuttaa monin tavoin ihmisten oman kokemuksen kautta, toisten vaatimusten ja neuvojen kautta, ja joskus jotain lainsäädäntöasiaa valmistelevien viranomaisten virallisesti esiin pyytämänä. Jos yleisen mielipiteen vaikutus tässäkin suhteessa on vähäinen, niin syynä on jälleen näkemyksen ja aktiivisuuden puute. Ja vihdoin, emmehän voi erottaa pois kansakunnasta niitä, jotka virkatehtävissään huolehtivat lainsäädännöstä. Myös he ovat kansakunnan edustajia. Mitä heidän halustaan ja kyvystään puuttuu, se on kansakunnan puute. Silloin puuttuu kansallista tietoisuutta ja isänmaallisuutta. Niitä ei synnytetä millään muodoilla – ne itse luovat omat muotonsa.

–––

Mainittujen prosessien, lainsäätämisen ja itsensä hallitsemisen kautta kansakunta on suljettu, itsessään suvereeni kokonaisuus. Näissä prosesseissa sillä on itsetietoisuus absoluuttisesta oikeudestaan olla vain itsensä varassa. Se erottautuu näin muista kansakunnista, suhtautuu niihin negatiivisesti, ja sillä on absoluuttinen oikeus omaan itseriittävyyteensä, jonka se osoittaa muita kohtaan aseiden voimalla. Sitä on kansakunnan suvereenisuus suhteessa muihin kansakuntiin.

On sanottu ja sanotaan, että sota on oikeutettua ainoastaan itsepuolustukseksi, ei alistamiseksi. Tällöin koko historia on epäoikeudenmukaisuuden, väärämielisyyden ja väkivallan ketjua.

Totuus on, että itsepuolustus ei ole varmaa ilman ylivoimaa. Tasaveroisina lopputulos on epävarma. Mutta ylivalta jotain muuta kansakuntaa kohtaan ei ole ylivoimaa. Useiden kansakuntien yhdistynyt voima tuhoaa itseriittävyyden. Itseriittävyyden varma raja olisi siten yhden kansakunnan valta kaikkien muiden maailman kansojen yli. Jokainen kansakunta pyrkiikin itse asiassa siihen kansallistietoisuutensa kasvun myötä, mutta monien samanlaiset pyrkimykset luovat vastapainon, ja poliittinen tasapaino sanelee kansainoikeuden, joka mahdollistaa sotien loppumisen.

Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää niin, että pyrkimyksen itseriittävyyden pitäisi johtaa kansakunta alistamaan toisiaan voimalla ja väkivallalla. Se on ulkonainen tilanne. Meidän on koetettava ymmärtää, miksi asia on näin. Ja vastaus on: koska kansakunta tämän kautta vapautuu oman tapansa kansallisesta rajoittuneisuudesta ja tekee omasta tietämisestään sekä tavastaan ihmiskunnan yleisen kulttuurin muodon.

Voidaan ajatella, että jokin kansa rauhallisesti, ilman ulkoista voimaa, vain tieteensä, sivistyksensä ja rauhanomaisen kaupankäynnin avulla sivistäisi muita kansoja ja tekisi omasta kulttuuristaan yleisinhimillisen kulttuurin edustajan. Mutta sellainen on unta. Sellaiset kansakunnat voivat passiivisesti olla yleisinhimillisessä kulttuurissa mukana ja tuottaa joitain nimiä tieteen sekä kirjallisuuden historiaan. Mutta se, mitä ne vastaanottavat yleisinhimillisenä kulttuurina, on mahtavampien kansakuntien kulttuuri, ja nämä ovat antaneet sille sen merkityksen, Niiden omalta kulttuurilta puuttuu voimaa levittäytyä maanpiirin yli yleisinhimillisenä kulttuurina. Kreikka – siirtokunnat – Aleksandria – Rooma – Ranska – Englanti – Saksa jne. Voidaan vielä sanoa, että valloittajakansat ovat omaksuneet alistettujen kulttuurin. Mutta se on kuitenkin ollut mahtavampi kansakunta, tai sellaisesta peräisin – ja valloittaja on tehnyt siitä jonkin uuden kulttuurin muodon – vain siten se on saanut yleisinhimillisen merkityksen.

Tällä tavoin levittämällä mahtiaan maan päällä ja ihmiskunnan kohtaloissa kansakunta inhimillistää itseään. Se ei siinä kadota kansallistietoisuuttaan, vaan toimii oman henkensä mukaisesti, mutta itse tämä henki muuttuu yleisinhimillisemmäksi, kun se tulee tietoiseksi tehtävästään ihmiskunnassa.

On pinnallinen huomautus, että tällaisen kansakunnan merkitys yleisinhimilliselle kulttuurille on sitä suurempi, mitä pitemmälle sen oma kansalaisyhteiskunta ja valtion instituutiot ovat kehittyneet. Mutta on hyvä muistaa, että koska vapaat instituutiot lisäävät kansakunnan kykyä tällaisessa tehtävässä, niin ne tekevät sen myös hyökkäävämmäksi ja väkivaltaisemmaksi muita kansakuntia kohtaan. Kansallishenki tunkee niiden läpi mahtavampana, ja se, mikä yksinvaltaisesti hallituissa kansakunnissa on vain valloittajan neroutta, joka menee mailleen hänen mukanaan, se on vapaammissa kansakunnissa jatkuvan kansallishengen paine, joka ei lepää eikä murru. Historia on täynnä todisteita siitä, että pienempien kansakuntien itsenäisyyden kannalta vaarallisimpia eivät ole itsevaltaisesti hallitut, vaan vapaat kansat. Niiden valloitukset eivät ole vain muodollista ylivaltaa, joka jättää kielen, tavan ja lait ennalleen, vaan sulauttamista, joka imee kansakunnan itseensä kaikkine ominaisuuksineen. Mutta koska tämä sulauttaminen ei ole vain väkivallan vaan henkisen ylivoiman työtä, niin sellainen valloitus on muodoltaan humaanisempi – väkivalta voi käydä ensin, mutta hiljainen rauhanomainen vaikutus seuraa perästä.

Tuntuu tietenkin ankaralta, että suuri joukko kansakuntia, jotka eivät ole kyenneet kohoamaan vaikutusvaltaisiksi, joutuu häviölle, palvelemaan mahtavampia ja niiltä vastaanottamaan sen, minkä nämä ovat tehneet yleisinhimilliseksi kulttuuriksi. Voidaan sanoa, että ne ovat humanisoineet noiden mahtavampien kansallishenkeä – joka taistelussa vallasta on tullut yleisinhimillisemmäksi – ja voidaan uskoa, että taistelu on sitä ankarampi ja vastavaikutus sitä voimakkaampi, mitä pitemmälle voittajien oma kansallistietoisuus on kehittynyt. Siinä on niiden ropo yleisinhimillisen kulttuurin puolesta. Mutta historia langettaa tuomion myös mahtaville eikä niidenkään olemassaolo ole ikuista. Ne menevät mailleen siinä kuin heikommatkin – ajallinen ero näiden kahden ryhmän välillä on ihmiskunnan kannalta katsoen pieni. Edellisen vahvuus on siinä, että ne jättävät nimensä historiaan ja leimaavat nimellään myös sen, mitä heikommat ovat oman kulttuurinsa aikakauteen antaneet.

–––

Loppu – Oli ehkä virhearvio, etten jättänyt enempää kirjallista materiaalia loppuosasta. Esitetyt viittaukset. Pääasia, jota tässä on työstetty, on käsitys perheestä jne. siveellisen vapauden näkökulmasta. Käytännöllinen siveysoppi. Kiitokset.

 

 

[Jaettu kopioitavaksi]

 

c) Perheen sivilisoituminen ja lastenkasvatus

Perhekasvatuksessa perhe-elämä on jatkuvassa suhteessa kansakunnan yleiseen kulttuuriin, yhteiskunnan yleisenä, annettuna tapana. Vanhempien itsekasvatus edellyttää tätä tapaa, josta perheen tapa uutena tapana muotoutuu, ja siten se on myös lastenkasvatuksen edellytys. Tätä perhe-elämän momenttia kutsumme perheen sivilisoitumiseksi.

Tämä sivilisaatio on seurausta perheen erillisyydestä, näiden tiettyjen yksilöiden muutoin sattumanvaraisena yhteisönä. Kirkon oppi, kansakunnan kirjallisuus ja taide, suhde sen lakeihin ja instituutioihin, tiettyyn säätyyn, korporaatioon ja kuntaan, satunnaiset ystävyys- ja tuttavuussuhteet tarjoavat perheelle kulttuurin, josta perheessä kehittyy sen oma tapa. Tästä sattumanvaraisuudestaan se vapautuu lastenopetuksessa, joka on yleisinhimillisen sivistyksen, kansakunnan annetun kulttuurin järjestelmällistä omaksumista perheen tietämiseen ja tapaan. On muistettava, että tämä kulttuuri ei sellaisenaan sisälly eikä sen pidä sisältyä perheen tapaan, vaan se tarjoutuu perhe-elämälle opetuksen välityksellä ja muovaa siten perheen tapaa. Lastenopetus on yleistä opetusta, koska se tarjoaa ja välittää perheelle perhetapaan nähden yleistä kulttuuria.

Kasvatuksessa lapsi totutetaan perheen tapaan, ja tottumuksen myötä siihen istutetaan siveellisiä taipumuksia. Opetuksessa sitä vastoin lapsi on harjoituksen avulla tehtävä kyvykkääksi vastaanottamaan perheelle vierasta kulttuuria, ja tämän kyvyn täytyy antaa taipumus omaan oppimiseen. Opetus on siksi järjestelmällistä, ja sen metodi määräytyy esitetystä päämäärästä käsin.

Yleisen opetuksen tulee olla kansallista, välittää kansalliskirjallisuuden ylläpitämää tietämistä, todellista humaanisuutta, joka asettaa oppilaan kosketuksiin kansallisen yhteiskunnallisen tavan kanssa.

Kaiken opetuksen luonnollinen lähtökohta on lapsen avuttomuudessa, viettien puuttumisessa, lapsen tarpeessa saada oppia ja esimerkkiä. Niin sanotut sielulliset kyvyt ilmenevät sitten kun ensimmäinen kasvatus on saatu ja taipumukset juurrutettu. Opetuksen tulee tähdätä niihin, kasvatus ei sitä voi tehdä.

Huomautus. Koulu ei kasvata. Se ei luo uutta tapaa eikä se saa pakottaa yhteiskunnan tapaa. Sen kurin tulee tähdätä perheen tavan säilyttämiseen huonoa yhteiskunnallista tapaa vastaan ja sen tulee johtaa lainkuuliaisuuteen, yhteiskuntajärjestyksen kunnioittamiseen, mihin myös koulun järjestys kuuluu. Myös tiedon omaksuminen tulee perustella sillä, että se on yleinen järjestys. Rakkaus vanhempiin ja opettajiin on tehotonta, palkitsemiset tuhoisia; rangaistus on välttämätön keino yleisten velvoitteiden rikkomista vastaan.

Kasvatuslaitosten etu on siinä, että ne varjelevat pahoilta tavoilta – ei missään positiivisessa kasvatuksessa. Erityiset koulut, myös oppikoulut ovat välttämättömiä siksi, että perhetavat ovat eri yhteiskuntaluokissa erilaiset ja tämän erilaisuuden vuoksi lapsilla on erilaiset taipumukset ja tarpeet.

 

3. Perheen hajoaminen

§ 11

Perheen olemassaolon luonnollinen raja on lasten fyysisessä kypsymisessä. Se purkautuu, ja siitä syntyy uusia perheitä.

Sen kanssa yhteen osuu perheen siveellinen raja, joka on silloin kun lasten kasvatus ja opetus muuttuvat itsekasvatukseksi ja omaksi oppimiseksi.

Mutta tämän prosessin myötä perhe-elämä astuu tekemisiin kansakunnan kulttuurin kanssa annettuna yhteiskunnallisena tapana.

Siitä saa alkunsa kasvatus vanhempien perimässä tavassa, siitä alkaa perheen sivistyminen vanhempien omana oppimisena ja ennen muuta lastenopetuksena, sillä se on annetun kulttuurin määrättyä ja järjestelmällistä omaksumista. Tämä perheenjäsenten suhde annettuun kulttuuriin ja perheen tavan edellyttämään yhteiskunnalliseen tapaan muodostaa kansalaisyhteiskunnan.

 

Kansalaisyhteiskunta

A. Yhteiskuntajärjestys annettuna tapana ja lakina.

 

§ 12

Kansalaisyhteiskunta on yhteiskunta, jossa siveellisesti oikea tietyn subjektien totaalisuuden annettuna tapana muodostaa subjektien siveellisen toimintatavan lain, ja subjektin siveellinen itsetietoisuus on siten lainkuuliaisuudessa.

Tapa yleisenä tietoisuutena lausutaan julki laissa ja systematisoidaan kirjoitetuksi laiksi. Laki on olemassa annettuna instituutioissa, laillisten viranomaisten toiminnassa. Laki on yleinen ja abstraktinen, ja sen lisäksi yhteiskunnan jäsenten käyttäytymistä määrää yhteiskunnallinen tapa. Lain ja tapojen yhteinen mahti muodostavat yhteiskuntajärjestyksen, joka lakina ylläpitää olemassaoloaan mielivaltaa vastaan pakon ja rangaistuksen nojalla, kun tapa taas pätee yleisen mielipiteen, yhteiskunnan jäsenten hyväksynnän tai paheksunnan kautta.

Yhteiskunnallinen tapa on tietyn subjektien totaalisuuden annettu tapa, mikä tässä merkitsee siveellisyyden erityistä momenttia. Siveelliseltä merkitykseltään se on sinänsä ja itselleen oikea. Sellaisena yhteiskunnan jäsenet sen tunnustavat ja saattavat sen voimaan omassa toiminnassaan – ei enemmistön tai yksilöiden kokonaisuudenkaan tapana. Ilmauksessaan, laissa tapa sitä vastoin saattaa itsensä voimaan kaikesta sopimisesta ja yksilöiden suostumuksesta riippumattomana mahtina, positiivisena lakina. Lain tulee saattaa itsensä voimaan sellaisena kuin se on, suojella yksilöä ja rankaista rikoksista huolimatta siitä, mikä hänen omansa tai muiden yhteiskunnan jäsenten käsitys oikeasta on. Tämä muodostaa lain positiivisen luonteen.

Mutta julkilausuttuna tapana lainsäädäntö on vain tavan yleistä määrittämistä, joka antaa sille enemmän tai vähemmän tarkan ilmauksen. Lakia on siksi sen käytössä tulkittava, ja tällä tulkinnalla tulee olla jokin päätepiste, jossa ratkaisu lopulta on yhden yksilön ymmärryksen ja hyvän tahdon varassa. Siksi laki olemassa olevana, yhteiskunnan instituutioiden toiminnassa, voi saattaa oikean voimaan vain suuremmassa tai pienemmässä määrin. Siksi yhteiskuntaelämä on aina enemmän tai vähemmän pakonalaista, eikä lainkuuliaisuus aina voi siinä olla vapaaehtoista, vapaata tapaa.

Niin kuin perhe-elämän luonnollinen perusta on perheenjäsenten luonnollisissa vieteissä, sukupuolivietissä ja hellyydessä jälkeläistä kohtaan, niin yhteiskuntaelämässä tämä perusta on yksilöiden ruumiillisissa tarpeissa. Tähän tulevat ne taipumukset, jotka perhe-elämä on kasvattanut ja joissa se on kehittynyt sivilisaation intressiksi. Perhe tarvitsee kansalaisyhteiskuntaa toimeentulonsa, kulttuurinsa ja vapautensa turvaamiseksi. Yksilön toiminta yhteiskunnassa tähtää näiden intressien tyydyttämiseen. Yhteiskuntajärjestys on tämän toiminnan annettu muoto, mutta se määrää myös sisällön (intressien ilmeneminen toiminnassa) ja siihen perustuu toiminnan siveellisyys.

Toiminnan siveellisyydeltä ei siis vaadita, että lainmukaisuudesta tehdään sen sisältö ja loppupäämäärä. Mutta yksilön tulee määrittää omat intressinsä niin, että toiminta niiden tyydyttämiseksi sopii yhteen lain määräysten kanssa, toisin sanoen: hänen tulee tehdä lain ilmaisema yhteiskunnallinen tapa omaksi tavakseen. Sellainen lainkuuliaisuus, jonka kannalta laki pakottavana voimana katoaa, joka vapauttaa lain pakosta on lainkuuliaisuutta, joka tässä muodostaa yksilön siveellisen ajattelu- ja toimintatavan ja joka itse asiassa muodostaa yhteiskunnan jäsenten ajattelun- ja toimintatavan ylipäänsä, koska laki on voimassa positiivisena lakina vain sen kautta. Se tapa, joka tässä vapauttaa yksilön, on saanut perustansa perhe-elämässä.

 

 

B. Positiivisten lakien järjestelmä

§ 13

Koska yksilö astuu perheestä yhteiskunnassa vallitsevaan järjestykseen, hän voi ajaa omia etujaan yhteiskunnassa vain sen mukaisesti. Positiiviset lait esittävät siksi lakien järjestelmän, joka luo pohjan yhteiskunnan jäsenten moninaisille, samanlaisille tai erilaisille eduille.

Ensimmäisenä tulevat ne lait, jotka määräävät kansalaisyhteiskunnan laillisen muodon 1) siviililait. Ja kun yhteiskunnan jäsenet ainoastaan sopimuksen nojalla voivat keskinäisesti rajoittaa vastavuoroisia etujaan, niin siviililaki määrää, mikä on laillinen sopimus, ja lainkäytössä myös tulkitsee sitä. Siviililain määräykset koskevat yleisesti kaikkea toimintaa yhteiskunnassa. Suhteessa sopimuksen vapauteen se ei ole sitova, ellei kysymys ole kolmannen miehen oikeudesta, joten muotojen noudattaminen voi jäädä yksilön vapaan ratkaisun varaan; muotojen sivuuttaminen voi kuitenkin aiheuttaa sen, että sopimus ei ole laillisesti pätevä.

Mutta astuessaan yhteiskuntaan yksilö tulee myös osalliseksi tietystä kansallisvarallisuudesta, tietystä yleisestä sivistyksestä ja yleisistä mahdollisuuksista elämän turvattuihin nautintoihin. Hän saa näin mahdollisuuden henkilökohtaiselle vapaudelleen, jota hänellä ei ilman yhteiskuntajärjestystä olisi. Yhteiskunnan lait saattavat hänen vapautensa voimaan tekemällä hänen omat yksilölliset etunsa yleiseksi eduksi, jonka hallinto tunnustaa ja toiminnallaan turvaa. Näitä yhteiskunnallisia lakeja kutsumme 2) hallinnollisiksi laeiksi. Ne voidaan systematisoida pääasiallisesti laajojen yleisten toimintapiirien mukaan (alkutuotanto – jalostusteollisuus ja kauppa – samoin virkamiehen työ), jotka muodostavat yhteiskunnan eri säädyt, ja muutoin yhteiskunnan jäsenten aineellisten ja henkisten intressien mukaisesti. Niihin kuuluvat myös ne lait, jotka edistävät näitä etuja suhteessa muihin kansakuntiin.

Hallinnolliset lait määräävät kansalaistoiminnan positiivisen sisällön, ja siksi eri lait koskevat eri intressejä ja yhteiskuntaluokkia. Ne ovat näille velvoittavia eikä niiden huomioonottamista voi jättää vapaan valinnan varaan siten kuin siviililakien, eikä myöskään niiden sovellutus hallinnossa riipu yksilön vaatimuksesta niin kuin siviililaissa. Niillä on tämä luonne siksi, että niiden noudattaminen positiivisesti kohottaa yksilön toiminnan toiminnaksi yleisen puolesta. Mutta moninaisten yksittäisten intressien konfliktissa laki tässä enemmän kuin muutoin väistämättä jää vain yleisen edun abstraktiksi ilmaukseksi, ja juuri siksi lainkuuliaisuus suhteessa näihin lakeihin on usein pakotettua.

Nämä kaksi lakien ryhmää kokoavat yhteen kaikki positiiviset säädökset, jotka antavat säännöt yhteiskunnalliselle kansalaiselämälle. Silloin kun nämä säännöt ovat muodoltaan positiivisia käskyjä, kuten hallinnollisissa laeissa yleensä on, niiden täyttämättä jättämisestä täytyy seurata rangaistus. Lainrikkomus, positiivisen käskyn huomiotta jättäminen on eri asia kuin teko, joka luonteeltaan on petos tai rikos (ks. ”Abstraktinen oikeusoppi”) ja joka yhteiskunnan laissa kiellettynä on lainrikos. 3) Rikoslait määräävät, mikä on rikos ja miten siitä rangaistaan. Tämän luonteensa vuoksi rikoslait eivät anna sääntöjä lainkuuliaisuutta varten ja siveellisesti toimivan yksilön kannalta ne ovat yhdentekeviä. Niitä rikkomuksia, jotka ovat rikoksia, tulee pitää yhteiskuntaa, yhteiskunnan tapaa, ei yksilön oikeuksia loukkaavina, ja niistä on sen mukaisesti rangaistava. Siksi myös valtio-oikeuden perusta on siinä, että rikos on oikean kieltämistä ja se tulee sellaisena kieltää. Lainrikkojalta kielletään hänen oikeutensa, että häntä pidetään järjellisesti tietävänä ja tahtovana subjektina; siksi rikoslaki on ainoa, joka ottaa huomioon myös teon moraalisen puolen, aikomuksen ja tarkoituksen. Rangaistukset voivat olla ja ovat sitä lievempiä mitä lujempi yhteiskuntajärjestys on.

 

C. Assosiaatio

§ 14

Sivilisaation kohoamisen myötä yksilöiden intressit tulevat niin moninaisiksi ja erilainen vuorovaikutus heidän välillään moninkertaistuu niin että myös positiivisten lakien määrä kasvaa käsittämättömän suureksi. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen tulee olla niistä tietoinen, mutta täydellistä lakien tuntemusta häneltä ei voi edellyttää. Siinä määrin kuin yksilö on omaksunut kansansa sivistyksen ja yhteiskunnallisen tavan, yksilö voi olla varma tekojensa lainmukaisuudesta ja lainkuuliaisena tietää olevansa vapaa, hänellä on siinä siveellinen tietoisuutensa. Mitä yksinkertaisemmissa oloissa hän elää, sitä helpompaa tämä hänelle on – hän vain seuraa säätynsä, korporaationsa ja ammattinsa tapaa. Mutta hänen täytyy myös tuntea positiivisen lain pakottava käsi, myös siksi että lain säädös on abstrakti, yleinen määräys siitä, mikä on oikein, minkä tulee olla oikein, ja sen sovellutus riippuu subjektin näkemyksestä ja halusta, joita vastaan myös lainkuuliainen kansalainen voi asettaa oman paremman näkemyksensä. Ylipäänsä lainkuuliainen teko saa vain negatiivisen tunnustuksen: yksilö ainoastaan välttyy huomautukselta ja rangaistukselta. Rikoslailla on siveellisesti toimivan yksilön kannalta vain tämä negatiivinen merkitys: toisaalta laki yhdentekevänä voimana, toisaalta siveellinen toiminta ilman siveellisyyden tunnustamista. Mutta ollakseen siveellistä, todistaakseen tätä luonnettaan, teon tulee kantaa itsessään siveellisen vapauden leimaa, siveellisen itsetietoisuuden olemassaoloa. Tämä luonne toiminnalla on siinä yhteiskunnallisen elämän muodossa, jota kutsumme assosiaatioksi, suuremman tai pienemmän joukon yhdistykseksi, jossa jäsenten toiminta suuntautuu kaikkien yhteisen edun tyydyttämiseen ja jonka lakina on vain yleinen tunnustaminen.

Kunta ja korporaatio ovat historiallisia assosiaatioita, yhteenliittymiä, joiden lähtökohtana on yhteinen asuinpaikka tai sama ammatti. Jos perustetaan tilapäisempiä yhdistyksiä yleisiä päämääriä, aineellisia tai henkisiä, varten niin ne edellyttävät, että jäsenten toiminta suuntautuu välittömästi yhteiseen intressiin, ja että subjektiivinen intressi vain yleisen välittämänä voi siinä päteä. Kaikissa niissä vapaus perustuu yksilön toimintaan, hänen vaikutukseensa, muiden jäsenten tunnustukseen, luottamukseen ja arvostukseen, jonka he hänelle suovat. Subjektin toiminta ei siksi ole vain yleisen tahdon kanssa yhdenmukainen, vaan myös siveellistä vapautta, koska subjekti omasta itsestään käsin määrää, mitä yleinen tahto on ja mitä se häneltä vaatii. Subjekti ei tässä siten ole annetun lain tottelija, vaan yhteiskunnan tavan määrääjä ja assosiaation piirissä sen lain säätäjä.

Myös yleinen seuraelämä on tässä mielessä eräs assosiaatio. Se on tärkeä huomata siksi, koska siinä nainen esiintyy yhteiskunnallisen tavan määrääjänä, ja vaikka hän onkin sukupuolensa ja luonnollisen olemuksensa vuoksi suljettu pois muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta, niin tässä hänellä on alue, jossa hänen elämänsä on hyvin tärkeä ja merkityksellinen myös yhteiskunnan kannalta. Tätä merkitystä ei pienennä se, että seuraelämässä siveellisyyttä kutsutaan sopivaisuudeksi. Sopivaisuuden arvo turmeltumattomassa yhteiskunnassa perustuu siihen, että se kumpuaa puhtaasta mielestä ja antaa ulkoiselle käyttäytymiselle itsessään tahrattoman luonteen.

Luemme assosiaatioiden joukkoon myös kirkon instituutiona, jossa tunnustuksen vapaus on tavan välttämätön ehto.

Mutta assosiaatiolla yleensä on vielä se rajoitus, että se on annettu ja satunnainen, asuinpaikasta, ammatista, syntyperästä ja säädystä riippuva, ja tähän liittyen toiminnan siveellisen vapauden luonne on riippuvainen useampien tai harvempien yksilöiden tunnustuksesta. Myös assosiaatioiden lainsäädäntö ulottuu vain tietylle, yhteiskunnan yleisten lakien rajaamalle alueelle. Siveellinen toiminta, jossa teko vapautuu myös tästä annetun ja satunnaisen rajoituksesta, on toimintaa valtiossa ja sen hyväksi.

 

Valtio

§ 15

Valtio on se yhteiskunta, jossa siveellinen oikea on kansakunnan henki, kansallistietoisuutena todellinen subjektin teoissa, ja subjektin ajattelu- ja toimintatavassa tämä toiminta on isänmaallisuutta, siveellisenä itsetietoisuutena.

Valtio koostuu samasta yksilöiden totaalisuudesta kuin kansalaisyhteiskuntakin.

 

Valtio

§ 15

Jo perhe edellyttää yleistä inhimillistä sivistystä kansakunnan kulttuurina, mutta siten, että perheen tavan luominen on samalla tuon edellytetyn kulttuurin kehittämistä. Kansalaisyhteiskunnassa laki on annettu ja edellyttää säätämistään, valtion toimintaa. Mutta myös instituutioissa valtio vaikuttaa ohjaavana voimana, ja yhteiskunnan jäsenten toimintaan sisältyvä isänmaallisuus kohottaa sen toiminnaksi yleisten etujen puolesta. Assosiaatiossa tämä ilmenee niin, että yksilö ei toimi lain johtamana, vaan itsestään lähtien määrää, mitä yhteinen etu on. Ylipäätään kansalaisyhteiskunta ei edellytä valtiota jonain annettuna, itsensä ulkopuolisena, vaan yhteiskuntaelämässä vaikuttavana voimana, joka ilmenee instituutioissa objektiivisena, yhteiskunnan jäsenten ajattelu- ja toimintatavassa subjektiivisena.

Yksilön siveellisen itsetietoisuuden muodostajana isänmaallisuus on paluuta tähän tietoisuuden muotoon perheessä. Kansalaisyhteiskunnassa toiminta kumpuaa yksilöllisistä eduista, ja lainkuuliaisuus antaa tälle toiminnalle sen siveellisen muodon. Mutta niin kuin perhe-elämässä perherakkaus on tapaa luova ajattelu- ja toimintatapa, joka ottaa lakinsa sisimmästään ja suo siveellisen itsetietoisuuden, niin myös valtiossa toiminta kumpuaa isänmaallisuudesta, joka määrää vapaasti toimintaa ja tässä määräämisen vapaudessa suo siveellisen itsetietoisuuden. Molempiin sisältyy tietoisuus teon siveellisestä oikeutuksesta, mutta tämä tietoisuus on perherakkaudessa välitöntä, isänmaallisuudesta välittynyttä tietoisuutena kansakunnan ehdottomasta oikeutuksesta, kansallistietoisuudesta.

 

A. Kansallistietoisuus ja isänmaallisuus

§ 16.

Yhteiskuntana valtion erityinen, paikallinen momentti on siinä, että se on erään kansan muodostama. Se on sama yksilöiden kokonaisuus kuin kansalaisyhteiskuntakin. Mutta koska valtiossa tätä kokonaisuutta ei ohjaa annettu laki ja tapa vaan se antaa itse lain itselleen, niin kansalla on historia, eikä se koostu vain tämän hetkisestä yksilöiden totaalisuudesta vaan tämä ainoastaan edustaa kansaa nykyisyydessä, menneisyyden ja tulevaisuuden välittäjänä.

Tämä valtion erityinen momentti antaa myös valtiolliselle toiminnalle sen luonnolliset lähtökohdat rodun, kansanheimon, maan sijainnin, ilmaston ja pääasiallisen elinkeinon (maanviljelys–teollisuus–kauppa) muokkaaman kansanluonteen kautta, johon liittyy myös perhe-elämässä perustansa saanut tottumus ja mieltymys isien maahan, äidinkieleen ja perittyihin tapoihin. Tätä henkeä, kansan historiallisissa kohtaloissa, kosketuksissa muihin kansoihin kehittynyttä ominaista tietämistä ja tapaa kutsumme kansallishengeksi. Kansan itselleen ominaisesta kansallishengestä saavuttamaa tietoisuutta kutsumme kansallistietoisuudeksi, ja vasta sen kautta kansa on kansakunta, tietää itsensä sellaisena, tietää omintakeisuutensa, yhteenkuuluvuutensa ja oman ehdottoman oikeutuksensa. Valtio-oppi on oppi niistä muodoista, joissa kansallishenki kehittyy kansallistietoisuudeksi, ja toiminnasta, jossa tämä kehitys tapahtuu. Subjektin (valtionkansalaisen) toiminta- ja ajattelutapana tämä toiminta on isänmaallisuutta.

Valtio on siis yhteiskunta, jossa siveellinen oikea määräytyy kansan kansallistietoisuutena ja subjektilla, tätä tietoisuutta määräävänä ja vapaissa teoissaan toteuttavana, on siveellinen itsetietoisuutena isänmaallisuudessa.

Isänmaalliselle toiminnalle ei ole lakia. Subjektin on teoissaan määrättävä, mitä kansallishenki on ja vaatii, ja tuotava tämä omaansa ja kansakuntansa tietoisuuteen. Tämä toiminta on siten ehdottoman vapaata, ja siksi sanomme, että subjektin siveellinen itsetietoisuus on isänmaallisuudessa. Tämä sisältää myös tietoisuuden toiminnan siveellisestä oikeutuksesta (sen oikeutus moraalisen maailmanjärjestyksen hahmona), sillä kansan kansallistietoisuuden toteuttaminen on ehdottoman oikeutettua. Kansakunnalle ei ole muuta lakia kuin kansallistietoisuuden oma voima. Jokainen teko, joka toteuttaa sen itseriittävyyttä, sen mahtia ja kunniaa, on sinänsä ja itselleen oikeutettu. Sellaisissa teoissa kansa saavuttaa kansallistietoisuuden.

 

§ 17

Perheessä perherakkaus määrää toiminnan ja antaa subjektille siveellisen itsetietoisuuden. Kun tämä rakkaus käytännössä ruokkii mieltymystä isänmaahan, äidinkieleen, isien tapoihin, niin isänmaallisuus vaikuttaa perheessä taipumuksena. Perhetapa on silloin perityn tavan kehittymisenä kansallista tapaa, joka kohottaa kansallishengen tietoiseksi.

Yhteiskuntaelämässä kansalaisen siveellinen itsetietoisuus on lainkuuliaisuudessa. Se on vapaata silloin kun tapa vapauttaa toiminnan lain pakosta. Mutta tällä vapaudella on se negatiivinen luonne, että laki ei pakota. Yksilöllisen edun tulee yhteiskuntaelämässä päästä voimaan yleisenä etuna, ja toiminta sen puolesta on vapaata, kun näin tapahtuu, kun toiminta ei ole vastoin laissa julkilausuttua yleistä etua vaan mukautuu vapaasti sen vaatimuksiin niin että laki ei ole toiminnan kahle. Myös assosiaatioissa, joissa toiminta suuntautuu yleiseen, toiminta on kuitenkin yhteiskunnan lakien puitteissa ja se on vapaata vain sikäli kuin jälkimmäiset eivät kohdista siihen mitään pakkoa.

Tästä negatiivisuudesta siveellinen itsetietoisuus vapautuu tekemällä yleisen edun kansakunnan toiminnan sisällöksi, siis isänmaallisen toiminnan kautta. Isänmaallisuus voi siten sisältyä kaikkeen kansalaistoimintaan, ja yksilö antaa siveelliselle itsetietoisuudelleen isänmaalliseen toimintaan kuuluvan positiivisen luonteen. Näin myös tulee olla, koska siveellinen itsetietoisuus toteutuakseen edellyttää tätä positiivista vapautta lain pakosta.

Perhe ja kansalaisyhteiskunta muodostavat näin valtion perustan – vaikka toisaalta perheen ja yhteiskuntaelämän siveellisyys edellyttää valtiota ja toimintaa siinä, isänmaallista toimintaa.

 

 

[Kertauskollegiot]

 

Hyvät herrat

 

1. Siveellinen oikea, sellaisena kuin se kansalaisyhteiskunnassa ilmentää itseään on a) laki – positiivinen, annettu – ja myöskin b) lainkuuliaisuus, annettu hyvä tapa – johon yksilö kasvaa perheessä mutta jota perhe myös edellyttää.

Tässä ei ole kysymys suhtautumisesta lakiin – lakia täytyy noudattaa. Se osoittaa mahtinsa, annettuna instituutiona.

Mutta hallinnollisena lakina se puolestaan tekee yksilön eduista lait, yleisenä etuna nämä ovat siten myös siveellisesti annettuina.

Kunnallisessa elämässä, jossa yksilö toimii positiivisesti yleisen puolesta, määrää yleistä tapaa ja järjestystä, tämä esiintyy yksilölle annettuna.

Voimme siten sanoa, että kun yleinen välittömästi näyttäytyy annettuna annetuissa instituutioissa – sen toteuttaminen yksilön teoissa näyttää olevan annettu yksilön tavan muodossa.

Juuri tästä laista ja lainkuuliaisuuden, objektiivisen ja subjektiivisen ykseydestä siveellisessä teossa olemme kunnalliselämän yhteydessä puhuneet, ja jota annettuna siveellisenä henkenä nimitämme isänmaallisuudeksi.

2. Tämä muodostaa kansalaisyhteiskunnan edellyttämän siveellisen oikean, jolla on olemassaolonsa valtiossa.

Lähemmin ja yksinkertaisemmin tämä kaksinaisuus on olemassa oikean todellisuudessa, josta nyt on kysymys. Oikea on annettuna valtion olemassaolossa. Mutta se määräytyy valtion jäsenten vakaumuksena ja tapana.

3. Tässä kohdassa me lopulta puolustamme subjektiivista vapautta substantiaalista vastaan – niin että käsitämme siveellisen oikean, jota myös kansalaisyhteiskunta edellyttää hengen vapaana työnä – niin että siveellinen oikea valtiossa on meille tämä subjektin vapaa toiminta, jossa se luo uutta, määrittää ja kehittää omasta sisimmästään – jossa se kantaa menneisyyttä ja tulevaisuutta.

4. Herrat havaitsevat Hegeliltä, miten siveellisyyden idea valtio käsitetään substantiaalisena, yksilöitä läpäisevänä siveellisenä henkenä, jossa yksilöillä on itsetietoisuutensa.

§ 257 ja 258 sekä lisäys – ”Philosophie des Rechts” [Oikeusfilosofia] sekä ”Ensyklopedia”.

”Der Staat ist eine selbstbewusste sittliche Substanz” [”Valtio on itsetietoinen siveellinen substanssi”].

Me tätä vastoin korostamme itsetietoista puolta, kun käsitämme valtion kaiken inhimillisen toiminnan tavoin, siis että yhteiskunnassa ei vain lainkuuliaisesti säilytetä traditionaalista, annettua, vaan luova siveellinen tahto luo uutta.

5. Kaikki kansalaistoiminta edellyttää tätä luovaa siveellistä tahtoa. Valtiossa se vaikuttaa määrätyissä muodoissa, jotka se antaa itselleen – valtion instituutioissa, joiden yleinen luonne on se, että ne eivät pidä annettua voimassa vaan luovat yhteiskuntaa, lakeja, instituutioita, ja itse valtiota – itseään. Nämä muodot ovat pysyviä momentteja instituutioiden muotoina ylipäänsä – koska ne ovat järkeviä.

 

Hyvät herrat

Kertaus – siveellisyys subjektiivisena valtio-opissa.

1. Valtion luonnollinen momentti on kansa.

Perheessä se on vietti. Kansalaisyhteiskunnassa tarpeiden tyydytys. Valtiossa se on kansa, sen maa, ilmasto, sukujuuret, kieli.

Mutta perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa sen tulee saada siveellinen muoto kansallishenkenä. Kansallishenki on siveellinen oikea kansan järjellisenä tietämisenä ja tahtomisena. Yksilössä toimii tämä isänmaallisuus.

2. Kansallishengen kehitys edellyttää maailmanhistoriaa.

Kansallishengessä ja sen töissä kansa on tietoinen itsestään muista kansoista erillisenä.

Jo luonnollinen momentti rodun ja heimoerojen muodossa antaa tämän tietoisuuden – mutta vain luonnollisena erilaisuutena.

Kansallishenki järjellisenä ja siveellisenä sisältää tietoisuuden kulttuurista, joka kuuluu yleisinhimilliseen kulttuuriin, tässä määrätyssä muodossa.

Tällaista kansallishenkeä ei siten ole ilman sivilisaatiota, osallisuutta ihmiskunnan maailmanhistorialliseen kehitykseen ja tietoisuutta siitä.

3. Perhe-elämä ja yhteiskunnallinen kansalaiselämä, joka siveellisenä perustuu kansallishenkeen – kansan omaan sivistykseen ja sen tapaan.

Suhteessa kansalaisyhteiskuntaan:

Lainsäädäntö – koska laki kohoaa kansallishengestä. Yleinen etu, kansakunnan etu suhteessa muihin kansakuntiin.

Isänmaallisuus toiminnassa omien etujen puolesta, joka samalla on toimintaa yleisen puolesta.

Tämä toiminta positiivisena kunnalliselämässä, sen lain ja tavan muodostamisessa.

Suhteessa perheeseen:

Myös yhteiskunnallisten lakien nojalla. Perhekasvatuksessa – sillä kansakunnan sivistys määrää kasvattajan siveellistä henkeä.

4. Isänmaallisuus kansakunnan siveellisenä henkenä yksilössä on perheen ja kansalaisyhteiskunnan siveellisen hengen ykseys.

Kunnallisessa toiminnassa lain kunnioittaminen muuttuu lain ja tavan vapaaksi määrittämiseksi.

Siveellinen tietoisuus ja toiminta palautuu refleksiomomenttiinsa, jossa se erottaa itsensä yleisestä positiivisena lakina.

Siveellinen tahto sitä vastoin toimii itsestään lähtien, tietää itsensä yleisenä ja toteuttaa yleisen omasta sisimmästään.

Yksilö toimii kansalaisyhteiskunnassa omien etujensa puolesta ja tietää toimintansa siveelliseksi, koska se on lain mukaista – lain reflektointi – lainkuuliaisuuden nojalla.

Isänmaallisuus vaikuttaa omasta itsestään, tietoisena sisältönsä järjellisyydestä ja yleispätevyydestä – perherakkautena. Tämä siveellinen toiminta sisältyy lainkuuliaisuuteen – koska sillä on lakinsa omasta itsestään, kaikkien lakien sisältö, siveellinen kansallishenki.

Tämä vaikuttaa myös perherakkautena, koska se määrää tapaa ja lakia. Sillä on tässä päämääränään yleinen siveellisyys. Sen kautta kansallishenki vaikuttaa oman säilymisensä ja kehittymisensä puolesta.

4. Mainitsimme (lauantaina), että ”Valtio-opissa” subjektiivinen momentti on selvempänä.

Myös siinä yksipuolisesti – kaikki isänmaallisuus.

1. Siveellistä kansallishenkeä ei pidä ajatella toimintana perheen ja kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella. Perheessä siveellinen henki edellyttää lainkuuliaisuutta niin että toiminta perheessä ei olisi siveellistä, jos se ei olisi samalla yhteiskunnan lakien mukaista, ja näin siveellisen kansallishengen tulee läpäistä sekä perhe että kansalaisyhteiskunta. – Mutta tällä tavoin se ei tule tietoiseksi omasta päämäärästään ja tarkoituksestaan, se ei tule todelliseksi.

Tarkoitan sanoa: ei ole monia eri siveellisiä henkiä, perherakkauden, lainkuuliaisuuden ja isänmaallisuuden henkiä, jotka ohjaavat siveellistä toimintaa. Niin kuin ihmisen elämän perheessä tulee olla samalla elämää kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa, niin kyseessä on sama siveellinen henki, joka näissä muodoissa tulee tietoiseksi ja todelliseksi.

Siten se siveellisenä kansallishenkenä luo todellisuutensa valtiossa esiintymällä niissä määrätyissä muodoissa, joita kutsumme valtion instituutioiksi. Hegel § 260, 264.

2. Kansallishenki on välitöntä, sellaisena kuin käsitimme sen siirtymässä kansalaisyhteiskunnasta, lakia ja tapaa muodostavaa.

Sellaisena se muodostaa valtiossa lakiasäätävän mahdin.

Usein kuvitellaan, että lakeja voitaisiin tehdä noin vain.

Luetaan, että Mooses antoi lakeja, Solon, Lykurgos, Numa.

Mutta se, että nämä lait ovat päässeet voimaan, osoittaa, että ne ovat vastanneet kansakunnan tietämistä ja tapaa.

Tällaisen lainsäädännön erityispiirre on lainsäätäjän auktoriteetti, jonka vuoksi lait otetaan vastaan pyhinä ja muuttumattomina.

Juuri tämä muuttumattomuus, jota ei ole vaadittu, on aiheuttanut niiden tuhon, sillä kehittyvä kansallishenki ei ole voinut asettaa mitään niiden tilalle. Se on näin joutunut ristiriitaan lain kanssa.

Sanotaan: Sparta tuhoutui, koska Lykurgoksen lakeja ei enää noudatettu. Toisin sanoen lait eivät enää ilmaisseet tapaa, ja tavasta tuli laiton.

Valtiollisen elämän toisella tasolla lakeja säätää aristokratia, parhaimmat, siinä merkityksessä, että heillä on tietoisuus valtiollisesta elämästä, korkeimmasta sivistyksestä, maasta ja vallasta.

Sanomme hallitsevan kastin säätävän lakeja omaksi edukseen, hallitakseen. Mutta sen lait eivät voi mennä pitemmälle kuin mitä ihmisten suuri joukko sietää – kuin mitä sen sivistys, tietäminen ja tapa sallivat.

Eurooppalaisen valtioelämän kehityksessä lakiasäätävä valta on siirtynyt perinnölliseltä aristokratialta monarkille ja hänen neuvonantajilleen. Hallitsija antaa myös lait ja määrää, kenen tietämistä ja tapaa lain ihmisten suuresta joukosta tulee edustaa.

Lainsäädäntö tulee tällä tavoin vaikeammaksi. Mielipide vaikuttaa siihen vahvemmin.

Emme saa harhautua siitä, että intressit pääsevät valloilleen. Yksilöiden tuleekin vaikuttaa omien etujensa puolesta, heillä tulee olla omat yksityiset etunsa kokonaisuuden sisällä. Mutta kokonaisuus on juuri tämän ristiriidan vuoksi heidän yläpuolellaan – yleisenä tietämisenä ja tapana, vaatimuksena kokonaisuuden säilymisestä.

Kehityksen jatkuessa yleinen tietäminen ja tapa tulevat voimaan lakiasäätävän korporaation määrätyssä muodossa. Antiikin demokratioissa (Ateenassa) torilla – koko vapaiden kansalaisten joukko. Nykyajan suurissa valtioissa, joissa kaikki ovat vapaita, edustajainkokouksissa.

Lakiasäätävä valta ei kuitenkaan ole täysin tarkoin erotettu. Hallitusvalta osallistuu siihen – hallitsija ehdottaa ja suostuu.

–––

3. Saatetaan säätää lakeja ja asetuksia, joita ei noudateta, jotka eivät tavoita tietämistä ja tapaa. Näin tapahtuu siksi, että instituutiota edustavat yksilöt, ja on sattumanvaraista, missä määrin kansallishenki heissä elää.

Kansalaisyhteiskunnan kohdalla emme käsitelleet tätä lainsäädännön puolta. Se myös jää avoimeksi, koska johonkin täytyy lopettaa.

Mutta niin kuin laki siinä on normi, niin valtion lainsäädännössä se on kansallishenki.

Kaikki lait ovat kelvottomia sinä mielessä, että ennemmin tai myöhemmin niitä on muutettava. Se tapahtuu eikä se voi tapahtua silmänräpäyksessä. Siinä on kysymys suurista asioista. Modernissa yhteiskunnassa yleinen mielipide kaikkien välikappaleidensa kautta – korporaatioissa, kunnassa, yhteiskunnallinen elämä, lehdistö.

Lait vanhentuvat, koska kansallishenki kehittyy – mielipiteet ja tavat muuttuvat. Tähän vaikuttavat keksinnöt, aineellinen työ, tiede, kansalliskirjallisuus, taide, uskonnollinen vakaumus – enemmän tai vähemmän tietoisesti itse kansallishengen kanssa sisällöltään ja päämääriltään.

 

Hyvät herrat.

1. Olemme tutustuneet siihen, miten kansallishenki vaikuttaa lakiasäätävänä julkilausutussa laissa.

Käsitimme tämän kuitenkin lähinnä siitä näkökulmasta, että on lakiasäätävä viranomainen mikä tahansa, niin päästäkseen vallitsevaksi lain tulee tavoittaa kansakunnan tietäminen ja tapa.

Mutta tästä seuraa myös, että tämän tietämisen ja tavan tulee isänmaallisuutena elää ja vaikuttaa niissä yksilöissä, jotka edustavat lakiasäätävää mahtia koska muuten heidän työnsä ei lausu julki sitä, mitä kansallishenki kunakin aikana sisältää.

Tässä toiminnassa lainsäädäntö esiintyy siveellisenä vapautena, josta sanoimme, että se kuuluu siveelliseen toimintaan valtiossa. Yksilön täytyy ottaa omasta sisimmästään ne määritykset, joiden on määrä esittää kansallishengen sisältö. Säädetyssä laissa se saa uuden muodon, se objektivoituu uudella tavalla, tulee uudella tasolla tietoiseksi itsestään.

Lain tunnustamisessa kansakunta harjoittaa samaa siveellistä vapautta – se kohottaa itsensä kansallistietoisuudessaan uudelle tasolle.

2. Tässä mielessä voisimme sanoa, että laki muovaa tavan. Se, mikä ennen lain säätämistä oli tiedoton tapa, vaatimuksena yleispätevästä määrittämisestä, saa lain säätämisessä ja tunnustamisessa tietoisen muodon.

Tämä tiedoton, siis kansakunnan ei-tietoinen tapa muotoutuu perhe-elämässä ja kansalaisyhteiskunnassa – perhekasvatuksessa, joka jätetään vanhempien rakkauden varaan, yksilöiden työssä omien etujensa puolesta, mikä synnyttää uusia yleisiä intressejä, yksilöiden toiminnassa yleisten asioiden hyväksi korporaatiossa ja kunnassa – kaikessa tässä ilmenee isänmaallisuus.

Mutta kansallishenki ilmenee myös suoranaisesti tapaa muokkaavana kansallisten tapojen ja käytäntöjen kehityksessä yhteisissä isänmaallisissa hankkeissa, kansalliskirjallisuudessa ja itseään kehittävän uskonnollisen vakaumuksen yleisessä siveellisessä vaikutuksessa.

Kaikessa tässä kansallishenki on todellinen, lakiasäätävä ja konstituoiva. Se edellyttää yleisen inhimillisen kulttuurin, mutta antaa tälle omintakeisen kansallisen muodon, luo tapaa, joka ei liity lakiin ja joka lain ulkopuolellakin on tietoisuutta itsestä kansallisena vakaumuksena ja tapana. Käytäntö – mielipide – kirjallisuus – uskonnollinen tapa.

Kaikkien lakien jälkeenpäin tapahtuvasta kumoutumisesta. Tavat karkeita.

3. Kun laki on lausunut julki itsensä kansallishengessä, se saa oman aikansa ilmauksen ja esiintyy sellaisena hallitusvallassa.

Kuten usein sanottu, laki ei ole kirjain. Se elää yksilöiden tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Mutta se on myös valtaa säilyttää itsensä vallassa mielivaltaa vastaan. Se on olemassa oleva, toimiva instituutio.

Valtiossa tämä instituutio on hallitusvalta, hallinto, se mahti, joka ylipäätään saattaa lait voimaan.

Lakia on tulkittava. Hallitusvalta on korkein tulkitsija. Ajoittain myös lakiasäätävä.

Kansalaisyhteiskunnassa lait syntyvät erillisinä – lainsäädännön ja hallinnon instituutioina. Niiden yhdysside on hallitusvalta, joka toimii valtion yleisen edun näkökulmasta.

Lainsäädännön riippumattomuudesta – erottamattomuus – armahdusoikeus.

Hallinnolliset lait ovat muuttuvampia, koska intressit vaihtuvat. Hallitusvalta lakiasäätävänä. Kysymys myös valtion säilymisestä ulospäin.

Erityiset muodot – monarkia absoluuttinen/perustuslaillinen, tasavalta aristokraattinen/demo­kraat­tinen.

Joka tapauksessa huipulla on yksi.

Hallitusvallassa kansakunnan oma valta edustettuna – suvereenisuus.

 

Hyvät herrat. Hallitusvalta on valtiossa, kuten sanoimme, kansakunnan oma mahti. Sillä se on lain mahti, ja laki on julkilausuttu siveellinen kansallishenki.

Tästä seuraa, että hallitusvaltaa tulee käyttää lainmukaisesti.

Mutta hallitusvalta on lain korkein tulkinta. Täytyy olla ratkaisija. Se on ylin valta.

Korkeimman vallan ratkaisuista tulee ennakkotapauksia – uusi laki. Laki ei koskaan voi sisältää loputtomiin erityismäärityksiä. Korkein valta ratkaisee kunkin tapauksen kohdalla.

Kysymys armahdusoikeudesta – hallintolainsäädäntö jne.

Koska hallitusvalta on lain käyttäjä ja tulkki, näyttää siltä, kuin sen harjoittamisessa olisi vähemmässä määrin kysymys siveellisestä vapaudesta kuin lakiasäätävän vallan kohdalla.

Mutta kaikissa valtioissa hallitusvalta on osallinen varsinaisessa lainsäädännössä sillä edustuslaitoksessa ovat edustettuina erilaiset intressit, mutta hallitusvalta edustaa kansakuntaa kokonaisuudessaan. Tulkinnassa ja toimenpanemisessa hallituksella on laaja valta määrätä siitä, mikä kussakin tilanteessa on oikein, huom. Hegelillä yleisesti, vain tietoisuutena subjektiivisesta ratkaisusta.

Pääasia on, että hallitusvalta on kansakunnan oma mahti. Laki tulee kyseeseen suhteessa kansakunnan negatiiviseen tunnustamiseen. Säädetty laki on itselleen kirjain. Hallitusvalta voimassaoleva laki, joka vaatii ja nauttii tunnustusta, silloin kun se tavoittaa kansakunnan tietämisen ja tavan.

Lakiasäätävänä, lakia ja tapaa muodostavana kansallishenki vaikuttaa itsestään lähtien tullakseen objektiiviseksi itselleen. Laissa vallitsevana valtana se on objektivoitunut. Tämä valta on hallitusvalta.

Tässä siis erottelu kansassa subjektiivisesti elävän kansallishengen ja sen objektiivisuuden, hallitusvallan, välillä.

Jumalallinen esivalta – roomalaiset keisarit, puheessa tiedekunnan kokouksessa.

Tämän objektiivisuuden tunnustaminen kansallishengen omaksi, sen mahdin kannattaminen kansakunnan mahtina, sen töiden suorittaminen kansallishengen omina tekoina – se tekee kansallishengestä suvereenin, kaikesta ulkoisesta riippumattoman itselleen korkeimman mahdin.

Tässä on valtion kolmas momentti, valtio suvereenina mahtina muita valtioita vastaan.

Valtio ei ole suvereeni vain negatiivisesti, omana korkeimpana mahtinaan, joka torjuu kaiken ulkoisen loukkaamisen, vaan myös positiivisesti, maailmanhistorian töihin osallistuvana.

Erottelu hallituksen ja kansan välillä, subjektiivisen ja objektiivisen kansallishengen välillä kumoutuu suvereenissa vallassa niin että valtio suhteessa muihin valtioihin on itsestään tietoinen objektiivinen kansallishenki – hallitus ja kansan yhteisvaikutus.

Valtio saa tässä suhteessa ulkoisen tunnustuksen. Kansakunta tunnustetaan suvereeniksi. Sitä edustaa hallitus – mutta vain edustajana. Hallitus ei ole se, joka tunnustetaan, vaan kansakunnan suvereeni valta. Taistelu tunnustuksesta on sota, jossa kansakunta sellaisenaan nousee esiin – sen isänmaallisuus, siinä elävä siveellinen henki osoittaa itsensä ja tietoisuutensa yksilöllisen olemassaolon ylittävästä elämästään sen kautta, että yksilöllinen viime kädessä uhrataan, yksilö antaa henkensä.

Historia opettaa sodasta ja sodan oikeutuksesta, että se on välttämätöntä kansakuntien suvereenisuuden molemminpuoliselle tunnustamiselle. Itse tunnustus sisältyy rauhaan. Sodan tulee kadota sitä enemmän mitä lujemmaksi tämä tunnustus tulee.

Rauhanomaista kanssakäymistä turvataan sopimuksin. Se saa sisältönsä kansalaisyhteiskunnassa vaikuttavista eduista – kaupan välityksellä – mutta ensi sijassa sen toiminnan kautta, jossa kansallishenki muodostaa itsensä, kehittää itseään tietämisenä ja tapana – tuottaa kansalliskirjallisuuden ja kehittää sitä tapaa määräävää uskonnollista vakaumusta, josta sanoimme, että se edellyttää yleistä inhimillistä kulttuuria. Tämän kansallistamisessa kansakunta työstää itseään välittömästä kansallisuudestaan yleiseen humaanisuuteen. Kansallishengen tuho.

–––

Hyvät herrat. Meidän velvollisuutemme on ennen muuta kulttuurin hiljainen työ. Osoitamme isänmaallisuutemme varmimmin antamalla vastaanottamallemme kulttuurille kansallisen muodon. Uusilla valtiomuodoilla spekuloiminen on hedelmätöntä, jos siveellisellä kansallishengellä ei ole voimaa toteuttaa niitä. Sen kehittäminen on tämän mahdin antamista sille. Mikään kansakunta maailmassa ei kansallisessa elämässään ole jäänyt vaille sitä muotoa, johon sen henki on ollut kykenevä.

–––

Hyvät herrat. – Kurssimme on lopussa. Aika on ollut lyhyt sen viimeisen osan kannalta. Oppi siveellisestä oikeasta valtiossa. Mutta meillä on myös valtaa vain yleiseen, systeemeihin ja periaatteisiin. Kiitokset herrojen kärsivällisyydestä. Toivon, ettemme eroa ilman herrojen – ja minun – tietoisuutta, että olemme oppineet jotain. Minulle olisi suurin tyydytys, jos joku tai jotkut herroista olisivat saaneen mieleensä jonkin virikkeen, joka ei anna rauhaa, ennen kuin se on työstetty selkeäksi näkemykseksi.

 

 

Vertailu