I

Koska olemme tämän lehden aikaisemmassa numerossa (nro 79) kertoneet lukijalle tästä artikkelista, säilytämme ylle merkityn otsikon senkin uhalla, että artikkelin sisältö ei ehkä lukijan mielestä täysin vastaa otsikkoa. Jos lukija haluaa viittauksen näiden kirjoitusten pääsisällöstä, niin sanottakoon yksinkertaisesti, että pyrimme osoittamaan, miten Saksan itsenäisen poliittisen olemassaolon lisäksi myös germaanisen sivistyksen kehitys riippuu uskonpuhdistuksen avaaman uran johdonmukaisesta noudattamisesta. Johdonmukaisuus sisältyy siihen, mitä olemme sanotussa numerossa kuvanneet uskonnonvapauden tavoitteeksi: ”uskonnon sisältämien totuuksien pitää olla ihmiselle totta, ei alkuperänsä pyhyyden tähden, vaan ihmisen vapaalle koettelulle pohjautuvan tiedon nojalla”.

Jos tarkastelemme ensin Saksan poliittista tilannetta, niin meidän ei tarvitse lainkaan ruveta arvailemaan, mitä muutoksia tulevaisuus tuo saksalaisten valtioiden ja muiden valtojen suhteisiin. Tapahtuupa sitten mitä tahansa, niin varmaa on, että yksikään valtio ei ole toistaiseksi kyennyt säilyttämään itsenäisyyttään ellei se ole pohjautunut kansakunnassa elävälle isänmaan rakkaudelle, rakkaudelle kansakunnan kieleen, tapoihin, lakeihin, nimen kunniaan yms. Kuitenkin Euroopan kansakuntien jo saavuttamalla kulttuuritasolla rauhakin on sotaa, jossa yksi kansakunta yrittää tietoisesti tai tiedottomasti nujertaa toisen. On nopeasti tullut yleiseen tietoon, että niin on laita teollisuuden alalla. Harvemmin ajatellaan, että yksi kansakunta voi nujertaa toisen ja hallita sitä tiedoillaan ja että epäitsenäinen riippuvuus tällä alalla horjuttaa kansakunnan poliittista itsenäisyyttä ja sen omaperäisen sivistyksen mukana myös sen poliittinen riippumattomuus häviää. Kun kansa on lainannut toisen kansan näkemis- ja ajattelutavan, se ei pysty enää rakastamaankaan sitä mikä on kuulunut erityisesti sille itselleen, kieltään, lakejaan jne., vaan jakaa niissäkin toisen kansakunnan mieltymykset. Tällä emme halua sanoa, että kansakunnan olisi kerta kaikkiaan torjuttava toisilta tulevat vaikutteet. Sen sijaan kansan on pyrittävä siihen, että se ei ota vastaan enempää kuin antaa, toisin sanoen sillä on oltava itsenäinen sivistys, joka on kyllin vahva omaksuakseen vieraat elementit. Samalla vaikuttamalla itse vieraan kansakunnan sivistykseen kansakunnan on poistettava näiden elementtien yksipuolisuus ja tehtävä ne kummankin kansakunnan sivistysprosessin tuotteeksi.

Emme voi tässä lainkaan käsitellä tilanteen syitä. Tyydymme muistuttamaan vain siitä, että tällaista sivistyssotaa eivät käy eri valtiot, vaan eri kansanheimot. Tällöin sotaa voi johtaa toinen tai toinen tiettyyn kansanheimoon lukeutuva valtio. Niin kuin on tapana sanoa, kukaan ei voi estää tapahtumia tapahtumasta, ja erillinen valtio voi olla suuremmassa tai pienemmässä määrin kansanheimon yleisen kulttuurin ulkopuolella. Silloin sen itsenäisyys menettää kuitenkin erään vahvimmista tuistaan. Silloinkin kun valtio on täysin osallisena kansanheimon kulttuurissa, se voi vaarantaa itsenäisyytensä myös muilla seikoilla. Niin kauan kuin kulttuuri on itsenäisenä olemassa, tällainen valtio voi aina toivoa syntyvänsä uudestaan. Raaka voima voi näet saavuttaa hetkellisen voiton, mutta hengen voimat ovat mahtavammat, vaikka vaativatkin aikaa päästäkseen vaikuttamaan.

Kun muhamettilaisuus lasketaan perustellusti Aasiaan kuuluvaksi, on eurooppalaisessa sivistyksessä kolme selvää haarautumaa: romaaninen, joka ulottuu läntiseen ja luoteiseen Eurooppaan, germaaninen sekä slaavilainen, joka on vasta nyt jossain määrin itsenäistynyt. Slaavilainen kansanheimo ja sen kulttuuri on haluttu pitkään erottaa Euroopasta, koska sen saavuttama kehitystaso on niin vähäinen ja koska sen kärjessä oleva valtio käsittää myös useita puhtaasti aasialaisia heimoja. Tällöin on germaanisella sivistyksellä uskottu olevan suurempi valta ja levinneisyys kuin sillä tosiasiassa onkaan. Vasta viime aikoina on havaittu, että slaavilaisella heimolla on hallussaan lähestulkoon puoli Eurooppaa ja että se osa, jonka katsottiin omaksuneen germaanisen kulttuurin, onkin tosiasiassa saanut siitä vain pinnallista vivahdetta.

Slaavilaiset ja niiden sukuiset heimot näet asuttavat Itämerestä Adrian mereen ulottuvaa aluetta, joka on miltei yhä laaja kuin varsinaisen Saksan alue. Ne ovat vielä saksalaisten hallitsijanhuoneiden alaisia ja tähän saakka niitä on pidetty germaanisen sivistyksen varmana valtauksena. Posen, osa Sleesiaa, Böömi, Määri, Galitsia, Unkari, Siebenbürgen, Transsylvania, osia Kärntenistä ja Krainista, Illyria, Dalmatia, Slavonia – koko tämän valtavan, saksalaisen ylivallan alaisen alueen asukkaat ovat vain lainanneet germaanista sivistystä. Se ei ole tunkeutunut syvemmälle itse kansaan, vaan on koskettanut vain pinnalta sen ylintä säätyä. Slaavilaisen kansanheimon nyt saavuttama suuri poliittinen mahti, jota Venäjä edustaa, ja Länsi-Euroopan antamasta virikkeestä alkanut kansallishengen herääminen Euroopan kansakuntien keskuudessa yleensä ovat saaneet yhdessä aikaan sen, että kansallisuus elää joissakin näistä maista. Toistaiseksi muutos ei ole näkynyt niinkään pyrkimyksenä poliittiseen riippumattomuuteen kuin rakkautena maan kieleen ja haluna vapautua germaanisen sivistyksen ikeestä ja luoda oma kansallinen kirjallisuus. Pyrkimys on tullut voimakkaasti esiin ennen muuta Böömissä, joka on näistä maista toistaiseksi läheisimmin liittynyt Saksaan. Sukulaisheimot ovat antaneet sille innolla tunnustustaan. Böömin kansallislaulajasta Kollárista kerrotaan: ”Hän istui haaveisiin vaipuneena Karpaattien huipulla ja katseli yli mittaamattoman alueen, jolla hänen veljensä asustavat”. Silloin kaikkein tulisin rakkaus heitä kohtaan sytytti hänen sydämensä ja hurmioituneena hän purki tunteensa lauluksi, joka kajahteli takaisin Volgan, Veikselin, Tonavan ja Moldaun rannoilta. Kollárin ”Kunnian tytär”1 on meidän aikamme slaavien korkea veisu.

Jokaisen ennakkoluulottoman täytyy osoittaa suosiotaan ja toivottaa menestystä näiden aiemmin sorrettujen ja henkiseen ja ruumiilliseen kurjuuteen vajonneiden kansojen heränneelle kansallishengelle. Silti ne antavat levottomuuden aihetta germaaniseen sivistykseen kuuluville kansakunnille. Saksassa, tämän sivistyksen pääpaikassa, onkin herännyt levottomuutta ja siellä etsitään huolestuneina takeita tämän sivistyksen myöhemmälle itsenäisyydelle.

Yhdellä ennakkoluulottomalla silmäyksellä jo näkee, että Saksan poliittinen järjestys ei sellaisia takeita anna. Saksan liitto on paperille jäänyt sana, todellisuudessa se on tyhjää. Liittohallitus pystyy toimimaan vain ylimpänä sensuurilaitoksena ja korkeimpana poliisiviranomaisena poliittisen kerettiläisyyden osalta. Siinä ominaisuudessa se herättää vihaa, mutta muutoin saksalaiset itse halveksivat sitä ja virnuilevat sille. Heidelbergistä Darmstadtiin tai Leipzigista Halleen matkustava saksalainen menee yhä vain ”ins Ausland” [ulkomaille]. Voi odottaa, että Saksan tulliliitto on liittokokousta tehokkaammin poistamassa Saksan poliittista pirstoutuneisuutta. Liittoarmeija ei tätä nykyä ole mikään täydellinen valtakunnan armeija. Se on pelkkä eri tahoilta haalittu ihmisjoukkio, joka ei itse ole tietoinen mistään päämäärästä tai tarkoituksesta. Rehellinen nassaulainen ei ole sen enempää käärmeissään ranskalaiselle kuin hesseniläiselle kepulille, joka on kumonnut kiviä Bieberichin satamaan. Lippe-Detmoldin ruhtinas on takuulla halukkaampi lähettämään 20 miehen armeijansa hankkimaan valloituksia naapuriltaan Schaumburgista kuin komentamaan heidät päin venäläisiä. Baijerilainen on nyt kuten aina sitä mieltä, että Ranska on hänen tukenaan Itävallan ylivaltaa2 vastaan. Tosin Baijerin nykyinen hallitsija on henkilönä saksalainen patriootti ja ranskalaisvihaaja. Hän on myös lähettänyt Reinin laulun sepittäjälle kirjeen ja tyhjän pikarin. Saksan kahdesta mahtavimmasta valtiosta Itävaltaa voi tuskin pitää saksalaisena valtiona, kaikkein vähiten slaavilaisten valtioiden vastakohtana. Suurin osa maan väestöstä on näet slaaveja ja melko huomattava osa kuuluu lisäksi romaaniseen heimoon. Preussissakin, joka on saanut nimensä slaavilaisesta kansasta, on 14 miljoonasta asukkaasta yli 3 miljoonaa slaaveja. Vieläkin merkitsevämpää on, että Saksassa ei tunneta sympatiaa Preussia kohtaan; saksalaisen isänmaa ei ole Preussi. Tämä koskee jopa Preussin valtion eräitä osia ja vielä enemmän muuta Saksaa. ”Wo ist des Deutschen Vaterland?” [Missä on saksalaisen isänmaa?] kysyy eräs maan todella isänmaallisista runoilijoista. Kysymys saa vastauksen – laulussa, mutta Saksan kansan tietoisuudessa se on yhä vailla vastausta.

On vaikea tuomita kansaa menettämään sitä, minkä pitäisi olla sen kallein omaisuus – kansallisuuttaan. Kukaan Saksan kansaan tutustunut ei kuitenkaan voi havaita, että sen suurissa joukoissa eläisi mitään rakkautta yhteistä saksalaista isänmaata kohtaan, Saksan itsenäisyyttä kohtaan, Saksan nimen kunniaa kohtaan jne. Saksan ylistetyllä kansansivistyksellä ei ole mitään tekemistä kaiken tämän kanssa. Tämä sivistys koostuu muutamista läksyistä, jotka on opittu huonommin kuin halutaan uskoa. Koska niillä ei ole käyttöä, ne myös unohdetaan nopeasti. Pääsyynä tähän tilanteeseen on tietysti Saksan pirstoutuminen niin moneksi erilliseksi valtioksi. Vuosisatoihin Saksa ei ole kyennyt esiintymään yhtenäisenä toisia kansakuntia vastaan, taistelemaan itsenäisyytensä puolesta eikä tulemaan tietoiseksi itsestään kansakuntana. Eurooppa on käynyt sotansa Saksan sotatanterilla, mutta saksalaiset ovat osallistuneet niihin haluttomasti, liittyneet milloin yhteen, milloin toiseen osapuoleen aina sen mukaan kuin eri hallitsijoiden tilapäiset edut ovat vaatineet. Siitä syystä he ovat tavallisesti nähneetkin saksalaisia veljiään vihollisen riveissä. On pidetty jonkin verran ääntä viimeisestä Napoleonin vastaisesta sodasta. Se herätti kiistämättä jonkin verran kansallishenkeä, mutta mikään ei ole nyttemmin ravinnut sitä. Päinvastoin Saksan hallitsijat ovat tehneet voitavansa tukahduttaakseen sen. Kaikkein vähiten voidaan väittää, että tämä voimanponnistus olisi, ehkä silloista Preussia lukuun ottamatta, syntynyt mistään syvemmästä tunteesta isänmaata kohtaan. Nimitystä ei näet ansaitse pelkkä tavan herättämä viettymys, joka saa ihmisen rakastamaan sitä maatilkkua, missä on syntynyt, ei liioin se närkästys, jonka häiriöt sen tilkun hilpeässä omistamisessa aiheuttavat3. Sellainen isänmaanrakkaus on yhteinen villi-ihmiselle ja sivistyneelle; ihminen jakaa sen tunteen jopa eläimen kanssa. Jotain muuta on sellainen isänmaanrakkaus, joka rakastaa isien maata, koska siihen liittyy kaikki mikä tekee kansakunnan henkisesti siksi mitä se on, eikä osta tämän maan rauhallista omistamista kansakunnan kunnian ja poliittisen itsenäisyyden uhraamisella, vaan uhraa tämän hyväksi elämän ja omaisuuden.

[nro 93]

II

Kummankin saksalaisen suurvallan noudattama rauhanpolitiikka on omiaan pitämään kansakunnan vielä pitkään vailla kansallista tietoisuutta, tilassa, joka nyt herättää epätoivoa jokaisessa saksalaisessa patriootissa. Samaan aikaan rauha on tuonut kukoistuksen taiteisiin, teollisuuteen ja tieteisiin. Itävalta rakentaa tulevaisuutta pelkästään asukkaiden aineellisen hyvinvoinnin varaan. Sen sijaan heidän henkinen kehityksensä on katsottu viisaimmaksi kahlita. Itävallan keisari ”ei tarvitse oppineita, vaan ainoastaan hyviä alamaisia”. Niinpä Itävallan rajan yli ei päästetä kirjallisuutta muusta Saksasta ja tässä noudatetaan samaa tiukkuutta kuin Saksan teollisuustuotteissakin. Kun tilanne on tällainen ja kun kotimainen kirjallisuus on viime aikoina ilokseen saanut hieman vapaamielisempää kohtelua, on se auttanut melkoisesti slaavilaisen kirjallisuuden syntyä siellä missä saksalaisella kirjallisuudella oli aikaisemmin yksinvalta.

Edistääkseen teollisuutta Preussin hallitus on sen sijaan julistanut, että se pyrkii ”perustamaan valtion hyvinvoinnin ja vastaisen olemassaolon pääasiassa kaikkien henkisten voimien huolellisesti johdetulle kehitykselle”4. On myös selvää, mitä Preussi on tehnyt tieteen hyväksi. Se on huolehtinut myös kansansivistyksestä, mitä osoittaa lähes kaksikymmentäkolmetuhatta kansakoulua Preussin valtioissa. ”Huolellinen johto” on kuitenkin vetänyt sensuurin nimellä rajat tieteelle ja antanut kansansivistykselle kansakoulussa opittujen läksyjen merkityksen. Yleinen asevelvollisuus, kunnallisasetus ja valtiosäädyt voisivat olla sellaisia instituutioita, jotka ovat omiaan kohottamaan kansallista tietoisuutta. Nykyisessä tilanteessa ne eivät mielestämme saa kuitenkaan paljoa aikaan. Kun Napoleonin sotien aikana syntyi sotainen mieliala, asevelvollisuus tuntui jotenkin houkuttelevalta. Jos sitä kuitenkin tarkastelee lähemmin, niin mitä etua siinä muka oli verrattuna Napoleonin sotaväenottoon, joka oli samalla hänen despotisminsa vahvin väline ja tuntuvin ilmaus? Pidämme selvänä, että Preussin rauhanjärjestelmä on tältäkin kannalta jotakuinkin poliittinen. Sellaisella instituutiolla on näet kansalle kokonaan eri merkitys sodan kuin rauhan aikana, jolloin se näyttää erityisesti huvittavan saksalaisia sotaisena näytelmänä.5 Tällä hetkellä kansa ei tunne mitään kiinnostusta kunnallislaitosta kohtaan, ja sen vaatimia ponnistuksia pidetään taakkana, jonka kuninkaalliset virkamiehet hyvin jaksavat kestää. Kun Preussin kunnallislaitosta pidetään nyt hyödyttömänä, se ei johdu laitoksen virheellisyydestä sinänsä, vaan itse asian luonteesta. Koska muutoin on voimassa yksinvaltainen monarkistinen hallitusmuoto, ei voi odottaa mitään suurempaa mielenkiintoa yleisiä asioita kohtaan. Sitä eivät voi pitää yllä myöskään maakuntasäädyt, sillä niillä ei ole edes maakunnan kunnallisasioissa päätösvaltaa ja muutoinkin ne saavat vain lausua mielipiteensä hallituksen esityksistä – puhumattakaan siitä, että ne tavallisesti muodostuvat puoliksi aatelisista ja puoliksi aatelittomista jäsenistä. Niissä vallitseva henki osoittaa Preussin poliittisen sivistyksen tasoa yleensäkin ja tulee parhaiten esiin siinä, että nämä säädyt esittivät monissa maakunnissa kielteisen kannan hallituksen ehdotettua niiden asiakirjojen julkistamista.

Painovapauden puuttumisella on ollut haitallinen vaikutus myös niissä Saksan pienemmissä valtioissa, missä perustuslaki sallii kansan osallistua valtion asioiden hoitoon. Liittokokouksen säätämää sensuuria käytetään niissäkin jokaisen esivallalle epämieluisan keskustelun ehkäisemiseksi ja sanomalehdissä on usein tyhjiä sivuja. Kuitenkin sensorin saksien taipumuksia osoittavat kartat näyttävät koskevan useammin niitä ajatuksia, joita on esitetty Saksan yleisistä asioista. Etenkin niissä asioissa sakset ovat näet todellisena päällepäsmärinä. Jos näissä valtioissa siis esiintyy yleisten asioiden elävämpää harrastusta, se ei ylitä pienen maan rajoja. Valtioiden poliittinen merkityksettömyys tekee kansalaisten kärsivällisen alistumisen näiden valtioiden tulevaan kohtaloon ja itsenäisyyteen miltei pakolliseksi hyveeksi.

Niinpä ei löydy enää jälkeäkään kirjallisesti sivistyneen nuorison, opiskelijoiden, jalosta innostuksesta yhteistä saksalaista isänmaata kohtaan, tästä vapautussodan elävöittämän hengen tuulahduksesta. Sen täytyi herättää hallituksissa pahoja aavistuksia, sillä samalla pyrittiin uuteen yhteiskuntajärjestykseen ja äärimmillään yhteen Saksan valtakuntaan lopettamalla monet valtiot. Vaikka pyrkimyksiin ei olisikaan liittynyt tällaista yliampumista ja olisi tavoiteltu vain eri valtioiden kiinteämpää liittoa, joka olisi pohjautunut vapaampiin valtiosääntöihin, olisi tuloksena silti ollut epäonnistuminen, koska kansan sympatia puuttui. Saksan monissa osissa ei tunneta juuri minkäänlaista mieltymystä poliittista vapautta kohtaan ja sitä koskevat käsitteetkin ovat täysin kehittymättömiä. Tuntuukin luonnolliselta, että valtiosääntö jää yhdentekeväksi asiaksi maassa, missä poliittinen itsenäisyys on vain nimellinen – kunhan hallitus on sen verran valistunut, että se ei polje kansan aineellisia etuja. Käsitys yhtenäisen Saksan poliittisesta suuruudesta oli enemmistölle vieläkin vieraampi ja mainituista syistä sen täytyikin olla sitä. Vaikka nuorison unelmat kumpusivatkin jalosta lähteestä, ne ylittivät mahdollisuuksien rajat, sillä ne eivät kuuluneet todellisuuteen. Kun niiden täytyi pukeutua mielikuvitukselliseen muotoon, se antoi vain aseita säikähtäneiden hallitusten käsiin. Hallitukset pystyivät tekemään itse asian ja sen haaveiden yhteydessä saaman muodon yleisen mielipiteen epäilemäksi ja vihaamaksi. Näin saatiin tilaisuus perin pohjin urkkia selville kaikki samaan päämäärään tähtäävät pyrkimykset ja juuria ne pois.

Jos Saksa onkin poliittisesti kärsinyt pirstoutumisesta eri valtioiksi, on siitä ollut etuja maan tieteelle ja sen mukana germaaniselle sivistykselle ylipäätään. Tässä pätee vanha sanonta, että ei ole niin pahaa etteikö siinä olisi jotain hyvääkin. Jako on pitänyt yllä eri maiden yliopistojen kilpailua, tarjonnut tiedemiehille helpompia keinoja aineellisen toimeentulon turvaamiseksi ja usein turvapaikan vainoilta. Poliittisista syistä eri hallitukset ovat silloin tällöin suojanneet tutkimuksen vapautta toisiltaan, samoin kuin uskonpuhdistuksen aikanakin. Miltei ainoana saksalainen tiedemies pitää koko Saksaa isänmaanaan. Tieteen ja taiteen parhaat saavutukset ovat toisaalta ainoa puoli, jonka kansakunnan sivistynyt osa laskee kunniaksi koko Saksalle. Se ei yhdistä näiden alojen merkkimiehiä johonkin erilliseen valtioon, vaan saksalaiseen isänmaahan. Samoin Saksan tiede edustaa ulkomaalaiselle paremmin Saksaa kuin liittokokous, eikä ulkomaalainen tunne preussilaista, württembergiläistä tai badenilaista kirjallisuutta, vaan saksalaisen. Siten voi sanoa, että jos Saksa on joltakin kannalta tietoinen kansallisuudestaan, niin juuri saksalaisen tieteen kannalta. Juuri tämän saksalainen ilmaisee sanoessaan, että saksalaiset ovat Euroopan intelligentein kansakunta.

[nro 96]

III

Toivomme kyenneemme edellisissä artikkeleissa osoittamaan, mistä syistä Saksan kansassa ei voi olla kansallista tietoisuutta. Jokainen avoimin silmin Saksassa matkaava ulkomaalainen voi helposti vakuuttua tästä. Jokainen matkakirjailija puhuu saksalaisten tyytyväisyydestä, toisin sanoen heidän välinpitämättömyydestään yleisiä asioita ja lähes kaikkea muuta paitsi omia päivänkohtaisia tarpeitaan kohtaan. Saksan omat kirjailijat menevät niin pitkälle, että väittävät taipumusta totella kansanluonteen huomattavimmaksi piirteeksi. Välinpitämättömästä suhtautumisesta muuhun kuin oman elämän huoliin poikkeaa se, että osa kansasta tuntee kiinnostusta uskontoon ja tieteellisesti sivistyneet harrastavat tiedettä ja sitä merkitystä, mikä Saksalla sen tieteen nojalla on Euroopalle. Saksan oppineisuus ja saksalaisten älyllinen etevämmyys on se teema, jota saksalainen patriotismi pitää jatkuvasti esillä. Kuten sanottu, juuri Saksan tiede edustaa ulkomaalaiselle kansakuntaa.

Kun ryhdymme käsittelemään tässä Saksan tiedettä, kiinnitämme päähuomion sen filosofiaan ja ylipäätään spekulatiivisiin tieteisiin. Ne eivät vain ilmaise kansan sivistyksen ja pyrkimysten tilaa, vaan ovat samalla se tieteenhaara, jolla saksalaiset ovat kiistatta kaikkien muiden kansakuntien yläpuolella. Matemaattiset ja induktiiviset tieteet ovat ylipäätään sellaisia, että ”niistä erotessaan sielu jää samanlaiseksi kuin niihin ryhtyessään”, kuten Voltaire sanoo geometriasta. Emme tahdo kieltää, että saksalaiset voivat näilläkin aloilla kilpailla oppineisuudessa muiden kansakuntien kanssa, vaikka asiasta voikin olla kahdenlaista ilmaa, niin kuin sanonta kuuluu. On kuitenkin selvää, että Saksa ei ole näissä tieteissä esiintynyt itsenäisesti eikä uudistavasti. Tuskin mitkään käänteentekevät kehityskulut näiden tieteiden historiassa ovat lähtöisin Saksasta. Ranska ja etenkin Englanti, Italia, jopa Ruotsi ja Tanska voivat esittää näillä aloilla nimiä, joille ei löydy vastineita Saksasta. Tähän liittyy, että Saksan tiede ja kirjallisuus ylipäätään samoin kuin sen lainsäädäntö ja valtiojärjestys on saanut jatkuvasti vaikutteita Englannista ja Ranskasta. Vielä nykyäänkin on suureksi osaksi niin, että Saksan merkkiteokset eivät ole vaikuttaneet näiden maiden kirjallisuuteen. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti syynä se poliittinen merkityksettömyys, joka on ominaista Saksan kansakunnalle sellaisenaan. Kansakunnan tiede ja taide voivat näet olla vuorovaikutuksessa toisten kansakuntien kanssa vain silloin kun kansakunta on poliittisesti voimakas, ja vain tämän nojalla se voi kehittyä itsenäisesti ja voimaperäisesti.

Jos myönnetään, että Saksan tiede on ehtinyt korkealle tasolle huolimatta epäsuotuisista poliittisista oloista, silloin on sanottu kaikki mitä saksalaisista Euroopan intelligenteimpänä kansakuntana voi sanoa. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että pelkkä Saksan tiede sinänsä voisi vastaisuudessa pitää yllä edes maan nykyistä poliittista itsenäisyyttä tai germaanista kulttuuria. Emme ole käsitelleet ajankohtaista poliittista aihetta, Venäjän uhkaavaa ylivaltaa ja siitä Saksalle koituvia vaaroja. Näyttää näet selvältä, että Euroopan yleinen politiikka antaa ainakin vielä pitkään Saksalle suojaa. Kuitenkin vain kehittynyt kansallinen tietoisuus antaa kansakunnalle todellisen takuun sen itsenäisyydestä. Jos Saksan kansalla ei ole tätä tietoisuutta ja se on vain tieteellisesti sivistyneellä osalla, samoin kuin tietoisuus Saksan tieteestä, sen arvosta ja asemasta kansallisen hengen ainoana ja korkeimpana ilmauksena, niin tämä osoittaa kaikesta huolimatta saksalaisen tieteen ainoaksi perustaksi, jolle kansakunta voi rakentaa tulevaisuutensa. Itsenäisen slaavilaisen kirjallisuuden ja tieteen synty, josta mainitsimme ensimmäisessä artikkelissamme, on sille siis suurempi ja merkittävämpi uhka kuin politiikan kombinaatiot.6

Saksan tulevaisuus muodostuu synkäksi jos maa joskus joutuu kirjalliselta kannalta osapuilleen yhtä riippuvaiseksi Venäjästä kuin se on nyt Englannista ja Ranskasta. Kuten sanottu, tämän kaltaiset pohdinnat ovat jo johtaneet ajattelevia saksalaisia tutkimaan lähemmin kansakunnan, sen tieteen ja germaanisen sivistyksen itsenäisyyden perusteita.

Varman käsityksemme mukaan alamme ymmärtää, mitä sekä tieteeltä että kansakunnalta puuttuu, jos tarkastelemme vielä saksalaisen tieteen yhtä puolta. Tarkoitamme sitä, kuinka kaukana juuri spekulatiivinen puoli, jonka pitäisi ilmaista kansallista tietoisuutta, on valtion ja kirkon eli siis kansakunnan sivistyksen valtaosan todellisuudesta. Silloin on myös helppo käsittää, mitä tieteen kehitykseltä lähinnä odotetaan: sen toteuttamista yhteiskunnassa, valtion ja kirkon instituutioissa. Näin ei voi kuitenkaan tapahtua ilman että tiede tunkeutuu muun kansakunnan, kansan tietoisuuteen, sillä muutoin instituutiot, joita tämä tietoisuus ei pidä pystyssä, ovat tyhjiä muotoja.

Käsitys siitä mitä Saksan tiede lähimmässä tulevaisuudessa synnyttää kohdustaan, ei suinkaan ole satunnainen mieleenjohtuma tai pelkästään pinnallisen tarkastelun tuote. Päinvastoin se kuuluu itse tieteeseen sen korkeimpana tuloksena. Se on ilmaistu lauseessa, joka luonnehtii Saksan uusinta spekulaatiota: ”Järjellinen on todellista”. Spekulaatio oli suureksi osaksi poliittisten olojen pakottamana hautaantunut abstraktioiden maailmaan ja rakentanut itselleen oman, todellisuudelle vieraan totuuden valtakunnan. Nyt se on kuitenkin omin voimin, ajatuksen syvällisimpien kombinaatioiden tietä tullut takaisin todellisuuteen etsimään siitä kaiken totuuden syvyyttä. Ei ole ihme, että tällaisen opin on eräällä taholla katsottu tulleen oikeaan aikaan suojaamaan olemassa olevaa, todellista parhaana mahdollisena, joka jo muodostaa järjellisen todellisuuden. Mutta – siinä on vain tämä mutta, jota ei ole punnittu niin kuin pitäisi – mikään ihmisen aikaansaannos auringon alla ei ilmeisesti säily ikuisesti. Niin ollen järjellistä, totuudessa olevaa todellista ja pysyvää on vain kunkin muodon katoavuus, olemassa olevan kehitys, prosessi. Kun nyt spekulaation mutta on tullut kunnolla esille, se on herättänyt hätäännystä ja levottomuutta, vaikka siihen on tosiasiassa vain vähän aihetta. Eihän kaiken katoavuus ole niitä seikkoja, jotka voi estää. On sitä paitsi jonkin verran eroa opilla, joka vain vaatii hävittämään vanhan ja opilla, jonka mukaan olemassa olevan järjellinen käsittäminen, sen olemuksen ja tarkoituksen ymmärtäminen muodostaa sen järjellisen kehityksen.

Mutta Saksan hallitukset ovat tähän asti kieltäytyneet sitä ymmärtämästä, koettelemasta olemassa olevaa valtiomuodoissa, ja viimeisimmät merkit viittaavat siihen, että näin jatkunee vielä pitkään. Tutkimus on kuitenkin riippuvainen todellisuudesta tai paremminkin spekulaatio on löytänyt korkeimman totuutensa todellisuudesta ja on tästä syystä suuntautunut sille hengen todellisuuden alueelle, joka on sille avoinna, kirkkoon, sen instituutioihin ja oppeihin. Yleisen mielipiteen voima on protestanttisessa kirkossa jo murtanut vaatimuksen, että sen dogmien on oltava muuttumattomia lakeja, ja toisaalta se on pakottanut keskustelemaan uskonnollisista asioista vapaasti, porvarillisen vallan häiritsemättä.

Kukaan ei voi olla sokea sellaisen keskustelun vaikutuksille. Keskustelu lähtee filosofiasta eikä siinä päde yksikään auktoriteetti, vain järjellinen todistaminen. Tähän asti on teologisen tieteen tärkeimpänä sisältönä ollut perinteisten lähdeteosten kritiikki. Kuitenkin kritiikki on vähitellen siirtynyt pelkästä opin totuuden tutkimisesta sen koettelemiseen. Tuloksena on, että itse kritiikki on osoittanut kyvyttömyytensä koetella ja todistaa. Tavallinen kerrottu historiallinen tosiasia voidaan näet osoittaa kritiikillä todeksi tai epätodeksi tai tarkasti ottaen pelkästään todennäköiseksi tai epätodennäköiseksi. Sen sijaan kritiikillä ei ole mitään todistetta yliaistillisen totuudesta tai vääryydestä. Myös Ruotsissa nyt kuuluksi tullut Straussin kritiikki todistaa itse asiassa vain kritiikin oman voimattomuuden tällä alalla. Tällaista negatiivista todistusta tarvittiin, jotta voitiin puolustaa järjen oikeutta yksin ratkaista asia, joka on olemassa vain järjelle, ei ulkoisille aisteille, todistaa yliaistillisen totuus. Edellä esitetyn, uusimmalle spekulaatiolle luonteenomaisen lauseen mukaan järki ei lähde todistamisessa siitä tai tästä abstraktiosta, vaan järjen todistelu merkitsee todellisuuden käsittämistä. Toisin sanoen käsiteltävässä tapauksessa kirkon oppi, sellaisena kuin se elää seurakunnassa, tunnustetaan ja uskotaan. Ken on selvittänyt itselleen, mitä käsittäminen on, häneltä ei jää huomaamatta, että sanotun kaltainen käsittäminen merkitsee lisäksi opin kehittymistä.

Joudumme kumoamaan tässä ennakkoluulon, joka tulee hyvin lähelle typeryyttä, vaikka onkin perin yleinen. Se kuuluu: tiedon alueella on oltava uusi järjestelmä valmiina ennen kuin vanha hajotetaan ja puretaan. Siksi kysytään: ellei kirkon oppi tyydytä, mitä sitten otetaan tilalle? Mikä filosofinen tai dogmaattinen järjestelmä on tunnustetusti tosi? Voiko olla mitään ajatuksettomampaa kuin moinen höpinä! Vaikka sivuutettaisiin sekin, että tunnustetusti tosi on esimerkiksi uskonopissa kirkon oppina ensin tunnustettu ja että tieteellinen järjestelmä sellaisenaan voi luonteensa mukaan olla vain harvojen tuntema ja vielä harvempien tunnustama, niin eihän toki ole sellaista auktoriteettia, joka voi määrätä opin totuudesta. Se riippuu opin tunnustajan vakaumuksesta, toisin sanoen oppi saa totuuden vasta siten, että se elää uskonoppina kirkon jäsenten keskuudessa ja he tunnustavat sen. Niin ollen sitä, onko kirkon aikaisemmin voimassa ollut oppi muutettava tai hylättävä, ei ratkaise, onko yhden tai usemman tiedemiehen aivoissa tai kirjoituksissa olemassa vakuuttavampi oppi. Ellei se oppi, joka käy kirkon opista ja on sellaisena voimassa, tyydytä kirkon omia jäseniä, toisin sanoen ellei se elä seurakunnan jäsenten keskuudessa, se on ainoa todistus uudistuksen välttämättömyydestä. Tiede voi vaikuttaa uudistukseen ja sen täytyy vaikuttaa, mutta sen mitä myönteistä tiede tuo vanhan tilalle, muodostaa ja määrää itse kirkon oma uudistus, sen jäsenten ymmärrys ja vakaumus. Näin tämä asia on aina tapahtunut. Näin tapahtui uskonpuhdistuksessa eikä kristinuskokaan ollut täydellisenä olemassa ennen ensimmäistä kristittyä seurakuntaa, vaan itse seurakunta muodosti sen. Kaikkein vähiten voi odottaa, että meidän aikanamme uudistus tapahtuisi toisin, etenkin kun uudistuksen lähtökohtana on protesti kaikkea auktoriteettia vastaan.

Kysymys kuuluu siis yksinkertaisesti, onko protestanttisessa kirkossa uudistuksen tarvetta, onko käsiteltävä uudistus pelkkä muoto vai ei. Vastauksesta ei voi olla epäilystä, jos ajatellaan ennen muuta kirkon jäsenten sivistynyttä osaa. Mutta myös enemmistöä ajatellen osoittavat osittaista menestystä esimerkiksi lukuisat separatistit Englannissa ja etenkin leviävä pietismi ja tietyssä määrin myös katolisuus Saksassa. Tämä kaikkihan todistaa tyytymättömyyttä olemassa olevaan. Sen mukaan mitä itse kukin pitää todennäköisenä, on ratkaistava oma käsitys siitä, hylkäävätkö nämä suuntaukset juuri sen, mikä on ja mikä tunnustetaan germaanisen sivistyksen kukoistukseksi ja erityisesti saksalaisten korkeimmaksi kansallisuuden ilmaukseksi, nimittäin saksalaisille ominaisen tieteen, heidän spekulaationsa, vai sisällytetäänkö tämä todellakin heidän kansalliseen sivistykseensä. Saksan ja germaanisen sivistyksen tulevaisuuden vuoksi me toivomme jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan. Toisin sanoen käsityksenämme on, että kansakunta kohottautuu kohti tiedettä samaan aikaan kuin tiede on tunnustanut tarvitsevansa tukea todellisuudesta.

Yksikään ihminen ei voi tietenkään ennustaa, miten uudistus positiivisesti muotoutuu. Varmaa on vain, että vakaumuksen vapaudesta tulee uudistuksen perusta; eikä vain negatiivisesti, niin että kaikki auktoriteetin pakko lakkaa, vaan positiivisesti, niin että syntyy todellakin oppi, jonka totuuden ainoana perustana on vapaalle koettelulle pohjautuva tietämys. Parhaillaan koolla olevan Preussin synodin päätökseksi sopii tulla aivan mikä tahansa! Mitkään synodit tai kirkolliskokoukset eivät ole milloinkaan kyenneet kahlitsemaan järkeä, ja jos ajatuksen vapaa koettelu on mennyt niin pitkälle kuin Saksassa, silloin se murtaa ennemmin tai myöhemmin itselleen esteettömän kulkutien luentosaleista todellisuuteen.

Kun uskonnollisen tietoisuuden kehitys on edellä viitatun kaltaista eikä sijoita totuuden perustaa enää käsittämättömään, hämärään kaukaisuuteen, vaan läsnäolevaan, itse ihmishenkeen, silloin sen rinnalle täytyy syntyä uusi käsitys maallisesta elämästä ja ihmisen kaikesta toiminnasta. Jo uskonpuhdistus teki tältä kannalta paljon. Se kumosi käsityksen, että naimaton sääty on parempi kuin avioliiton solminut, että vapaaehtoinen köyhyys on parempi kuin työ jne. Riippumatta siitä, että yhteiskuntaelämän arvo sinänsä tunnustettiin näissä erillisissä kohdissa, luterilaisuus kielsi kuitenkin Augustinukselta otetussa ankarassa opissa jumalallisesta armosta toiminnan merkityksen ihmisen korkeammalle, hengelliselle hyvälle, ja samoin tekivät reformoidut predestinaatio-opissaan. Ihmisen kaikki toiminta pysyi yhä pelkästään maallisena ja synnin raskauttamana. Jumalalle otollista oli puolestaan vain rukoileminen ja Raamatun lukeminen ja samalla se oli ainoa keino päästä rauhaan ja pyhitykseen. Tämä suuntaus on äärimmäisessä muodossaan yhä olemassa pietismissä, joka opettaa tosin teoriassa ihmishengen vapautta ja sisäisen todistuksen pätevyyttä, mutta tekee niistä silti pelkän tunneseikan. Tunne on kuitenkin vain silmänräpäyksellinen ja vaatii tietyn ajan ja hetken. Siksi kaikki maallinen toiminta on sille haitaksi ja joskaan ei puhtaasti tuomittavaa, niin sellaisenaan ainakin jotain pakon sanelemaa, joka kuuluu vain ihmisen maalliseen luonteeseen, ei hänen todelliseen hengelliseen elämäänsä.

Pietismi kukoistaa nyt myös Saksassa, etenkin Württembergissä ja Preussissa ja Berliinistä se saa pian suosiollisimman turvapaikan. Kiertelevät apostolit saarnaavat pietismiä, ja ne, jotka eivät pysty tunkemaan puhuttuja herätyksen sanoja kansan korviin, keplottelevat niitä painettuina sen taskuihin. Kuitenkin pietismi on ollut ja on ilmaus lujemman vakaumuksen tarpeelle, todiste auktoriteettiuskon riittämättömyydestä. Pietismi kumoaa itse itsensä sillä hengellisellä vapaudella, jota se teoriassa vaatii. Liioin ei pietismi ole kestänyt pitkään, vaan se on siirtynyt kulkutaudin tavoin paikkakunnalta toiselle, maasta toiseen, kuollut pois ja herännyt taas henkiin. Tunteesta riippuvana se vaatii alituisesti uutta ulkoista herätystä ja ennen kaikkea yhtä mittaa uusia innokkaita saarnaajia, mieluiten nuoria ja tunteiltaan lämpimiä. Sen parhaana tukena on naisen sydän ja se taas on ailahteleva, hyppää helposti pyhimyksen turhamaisuudesta tanssiaisten kuningattaren turhamaisuuteen. Niin pian kuin järjestä on tullut uskon asioissa yhtä pätevä tuomari kuin tunteesta, on pietismillä vielä vähemmän edellytyksiä jatkaa. Ja niin kuin edellä on osoitettu, tämä on Saksassa nyt havaittavan liikkeen tavoitteena. Sen perusteena on suuntaus, jolle spekulaatio lähti kääntyessään todellisuuteen, pois hypoteeseista ja itse tehdyistä teorioista kohti olemassa olevan käsittämistä.

Järki ei ole pelkästään tilapäistä, ajankohtiin ja hetkiin sidottua. Se ei kaihda todellisuutta eikä toimintaa. Järjen oikeus onkin tunnustettu jo kauan sitten toiminnan maailmassa. Tältä kannalta sellainen uskonnollisen tietämyksen muutos merkitsee vain sitä, että toiminta pyhitetään, saa korkeamman merkityksen, absoluuttisen arvon. Se olemassa oleva, josta järki etsii totuutta, ei näet ole kuollut sana eikä pelkkä muodollinen instituutio, vaan se muodostuu itse inhimillisestä todellisuudesta, toiminnasta, joka on samalla todellisuuden jatkuvuutta ja kehitystä. Jos ihminen näin ollen käsittää totuuden, korkeimman (uskonnollisen) tietämyksensä hengen maailmassa läsnä olevaksi todellisuudeksi, niin hän tunnustaa juuri tämän maailman todeksi ja hänen oma maallinen toimintansa saa itse totuuden arvon. Siitä syystä tällainen uskonnon alueella tapahtuva uudistus ei voi jäädä ilman vaikutusta politiikan alueella. Sen vaikutuksen täytyy ulottua erityisesti ihmisen toimintaan valtion kansalaisena, koska hän saa toiminnastaan välittömästi varmuuden, että hänen työnsä jää elämään ihmiskunnan hyväksi, että hän toimii katoamattoman ja pysyvän, hengen maailman hyväksi.

Näyttää siltä, että Saksassa voidaan odottaa vain tällaista tieteestä ja ylipäätään tiedosta lähtevää poliittista kehitystä. Ja vain tällaiselle kehitykselle voidaan Saksan ja germaanisen kulttuurin itsenäisyys perustaa. Tällöin kehitys kulkisi täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Ranskassa, missä väkivaltainen poliittinen mullistus toi mukanaan uskonnollisen vapauden, vaikka tämä on toistaiseksi jäänyt negatiiviseksi. Sittemmin on Ranskassakin tullut esiin pyrkimys yhdistää politiikan liberaaleihin oppeihin tietty uskonnollinen katsomus. Yritykset ovat ilmenneet suoraan sanoen karkeassa muodossa, mutta niiden merkitys ei saa silti jäädä huomaamatta. On laskettava etupäässä katolisuuden tiliin, että Ranskan sivistys on suuntautunut ennen kaikkea tälle tielle. Katolisuuden hierarkkiset poliittiset kahleet voidaan näet murtaa vain poliittisin uudistuksin. Uskonpuhdistukset Englannissa ja Saksassa osoittavat selvästi, että nekin saavat kiittää menestyksestään politiikkaa, toisin sanoen Englannissa poliittisten puolueiden ja Saksassa ruhtinaiden pyrkimyksiä. Protestanttisuus on kuitenkin periaatteensa mukaisesti avoin sisäiselle kehitykselle, vaikka protestanttisuus onkin haluttu väärin käsitetyllä intoilulla ja papiston katolisuudesta perimällä vallanhalulla tehdä yhtä jähmeäksi kuin katolisuus konsanaan. Se mitä olemme edellä esittäneet uskonnollisesta uudistuksesta Saksassa ja sen merkityksestä, koskee siis lähinnä Saksan protestanttista osaa. Kuitenkin uudistuksen on päästävä välttämättä vaikuttamaan myös katolisuuteen. Sitten kun dekretaaleja ja tunnustuskirjoja ei aseteta enää vastakkain, vaan järjen oikeus ja vakaumuksen vapaus pääsevät voitolle kaikista jähmeistä kaavoista, silloin kiista ei koske enää sen tai tämän kirkkokunnan asettamista etusijalle, vaan uskonnon totuuksia ylipäätään.7

Saksan katolisuus on nyt saanut tukea Baijerista, mutta se on etupäässä riippuvaista yhden ainoan henkilön subjektiivisista mieltymyksistä ja on siten tilapäistä. Se mikä ei ole tiedon avulla otettavissa hierarkialta, sen saavat muuttuneet poliittiset olosuhteet pian aikaan.

Ellei tämä peruspiirteiltään hahmoteltu uudistus toteudu Saksassa, vaikka kaikki seikat näyttävätkin sitä ennustavan, silloin ovat vääriä nekin periaatteet, joita Saksan hallitukset tunnustavat seuraavansa. Ranska on pakon edessä joutunut poliittisten vapauksien osalta kannattamaan Mme de Staëlin sanoja: ”L'esprit public, qu'on attend pour permettre la liberté, ne sauroit resulter que de cette liberté même” [Yleinen henki, jonka odotetaan sallivan vapauden, voi olla vain samaisen vapauden tulosta]. Saksassa on ilmaistu halu kulkea toista tietä: siellä tahdotaan perustaa vapaus valistukselle, kansansivistykselle, vaikka hallitukset varaavatkin itselleen oikeuden ”johtaa” sitä. Kansansivistys ei kuitenkaan ole, yhtä vähän kuin sivistys ylipäätään, isompia tai pienempiä läksyjä siinä tai tässä aineessa ihmistiedon kasvattamiseksi, vaan se merkitsee tiettyä, yksilön omalle koettelulle ja vakaumukselle perustuvaa maailmankatsomusta ja siitä syntyvää harrastusta sivistyksen etuja kohtaan. Kansalla on sellainen sivistys pääasiassa uskonnollisessa tietämyksessään. Jos tämä puolestaan on vakaumuksen, eikä tottumuksen ja tavan herättämää auktoriteettiuskoa, se tuo mukanaan myös harrastuksen kaikkea sitä kohtaan, mistä tietämys on riippuvainen.

Tässä ei tarvinne todistella, miten tärkeä asia on kaikille kansakunnille, joiden sivistys on germaaninen. Etenkin Ruotsi on noussut poliittiseen suuruuteen pelkästään kamppailemalla tietämisen vapauden ja germaanisen sivistyksen etevimpien piirteiden puolesta. Näyttäisi siis siltä kuin tämä sivistys saisi kiittää säilymisestään ja menestyksestään sitä germaanista kansakuntaa, jonka poliittinen vapaus on pisimmälle kehittynyt. Sillä vain jos uskonnollinen ja poliittinen vapaus, tiedon ja toiminnan vapaus yhdistyvät, kansakunta saa voimia taistella toisen tai toisen puolesta. Uskonnollinen vakaumus sinänsä voi vaikuttaa fanaattisuutena, mutta vakaumuksen voima fanaattisuuden muodossa on nopeasti katoavaa kuumehouretta. Pelkkä vapaus, tietämys jää tyhjäksi unelmaksi ja eksyy irstailuun tai voimattomaan välinpitämättömyyteen, jos siltä puuttuu vastaava todellisuus. Jos sitä vastoin kansakunnan yhteiskunnallinen tila on jo saavuttanut kehittyneet muodot ja vastaa ajankohdan ylipäätään asettamia poliittisen vapauden vaatimuksia, mutta kansakunnan uskonnollinen tietämys, joksi kansan sivistys aina keskittyy, ei ole puolestaan ehtinyt samalle kehitystasolle, niin se merkitsee, että yhteiskunnallinen kehitys onkin vain enemmän tai vähemmän muodollinen. Jätämme sanomatta, kumpi vaihtoehto pitää tällä hetkellä paikkansa Ruotsista. Jos asia olisi niin, ei ole kuitenkaan vaikea nähdä, kummasta on kysymys.

• 1. Germaaniset kansat ovat sanaleikkiä käyttäen yhdistäneet slaavi-sanan orjaan, Sklaveen. Itse slaavit johtavat sanan omalla sanaleikillään sanasta slavá, kunnia. Kollár kuuluu nuorempiin, sen sijaan tšekin kielen vanhempia kirjailijoita ovat Puchmayer, Rautenkranz, Hnewkowsky, Neglady, Polak ja Schneider. Nuoremmista taas ovat kuuluisimpia Celakowsky, Winawicky, Chmelensky, Wasel, Klácel, Kujetan Tyl, Maly, Macha, Rubesh, Kuzmany, Chalaupka ja Magursky. Lisäksi sekä Unkarissa että Böömissä on joukko vähemmän merkittäviä tšekinkielisiä kirjailijoita. Böömin kieli, tai kuten sitä yhä useammin nimitetään, tšekin kieli on niin läheistä sukua venäjälle, että jos ymmärtää toista, niin ymmärtää toistakin. Jo kirjailijoiden määrä osoittaa, että tällä kielellä luotu uusi kirjallisuus on melko huomattava. Se on ottanut omakseen myös merkittävimmät ulkomaiset kirjailijat – Byronin, Irwingin, Bulwerin, Chateaubriandin ja G. Sandin teoksia luetaan nyt tšekiksi käännettyinä.
• 2. Kirjoittaja on kuullut asioihin melko hyvin perehtyneen baijerilaisen sotilashenkilön puolustavan lämpimästi tätä. Samalla hän paljasti, että kaikki baijerilaiselle soturille kunniakkaat ja muistettavat uroteot on tehty liitossa Ranskan kanssa. Lopuksi hän kysyi: ”Jos minä taistelen Saksan puolesta, mitä minä silloin puolustan?” Siinä taitaa olla kiperä kysymys kenelle tahansa.
• 3. Saksa antaa myös todistuksen siitä, kuinka heikko tällainen side itsessään on. Maasta muuttaa vuosittain tuhansia asukkaita ja kuitenkin saksalaiset kirjoittajat väittävät, että muuttohalu ei johdu ylikansoituksesta. Saksalainen on kotonaan siellä mihin sattuu tulemaan ja viihtyy kaikkialla. ”He ovat tyytyväisiä kunhan heillä vain on tarpeeksi lihaa ja leipää ja lämmin pirtti suojaamassa kylmältä”, Machiavelli kirjoittaa. Kuitenkin he tahtovat sen kaiken olevan laadultaan hyvää.
• 4. Näin sanotaan Bonnin yliopiston perustamisasiakirjassa lokakuun 18. päivältä 1818. Lokakuun 18. päivänä 1819 annettiin sensuuriasetus. Se on ankarampi kuin liittokokouksen päätös edellyttäisikään. Preussissa sensuroidaan kaikki painettu sana, samoin Baijerissa, vastoin Baijerin perustuslain nimenomaista säädöstä. Ellei tämän kirjoittaja erehdy, myös Badenissa ja Württembergissä tehdään samoin. Saksissa taas sensuroidaan vain aikakausjulkaisut ja muut 20 arkkia lyhyemmät tekstit. Vain sitä liittokokous edellyttikin. Sensuuri suututtaa etenkin tieteellisesti sivistynyttä saksalaista. ”Se on ala-arvoista, sillä se kohdistetaan Euroopan intelligenteinta kansakuntaa vastaan”, tämä sanoo. Kun Preussi antoi pienempien valtioiden päästä edelle vapaamielisessä suhtautumisessa tieteeseen, se menetti yleisön silmissä melkoisesti arvostustaan.
• 5. Useimmilla Saksan samoin kuin Itävallankin kaupungeilla on oma porvarikaartinsa, joka on koottu alemmasta porvaristosta. Kaarti näyttelee aina tilaisuuden tullen sotilaallista koreuttaan kaupungin poikien – sankarien omien poikien – nauraessa ja pilaillessa. Tilaisuuksien välilläkin moinen soturi vääntelee viiksiään omaksi tyytyväisyydekseen. Preussin yleinen asevelvollisuus ei vähennä maanpuolustuksen nielemiä kustannuksia. Sitä osoittaa, että valtion 52 000 000 taalarin tuloista 23 500 000 taalaria menee armeijan tarpeisiin.
• 6. Venäjä antaa esimerkin siitä miten nopeaa tähän asti kehittymättömän kansan sivistys on meidän päivinämme. On odotettavissa, että slaavilaisen heimon sivistys edistyy kaksinkertaisella vauhdilla saavutettuaan saman tason kuin sen poliittinen valta.
• 7. Naiivin käsityksen mukaan uskonnollinen kehitys on vain sitä, että saadaan yhä korkeampi käsitys uskonnollisten kaavojen merkityksestä ilman että itse kaavoja muutetaan. Tässä ei ole mitään tietoisuutta siitä, mitä käsittäminen ja oivallus on.