Lehdessä Studier, Kritiker och Notiser on julkaistu kirjoitus ”Den omarbetade och på svenska återgifna Strauss” ja kirjoittajaksi on merkitty H. R(euterdahl). Myös Biet on julkaissut kirjoituksen vakuutellen sen erehtymättömyyttä ja langetetun tuomion peruuttamattomuutta. Moinen varmaankin ärsyttäisi hra R:ää, mikäli hän tai joku toinen voisi pitää näitä huudahteluja muuna kuin koulupojan ihailuna opettajan maailmoja syleileviä tietoja kohtaan. Biet liittää muihin lausahduksiinsa myös yksinkertaisen huudahduksen: ”Mitä hra F. voi nyt sanoa?” – Siinä sitä ollaan, hyvä Bi-poikaseni! Mitä maailmassa hra F. voi nyt sanoa? Voiko hän sanoa mitään sen jälkeen kun hra R. sanoi sanansa ja Biet ilmoitti kauan sitten sanoneensa täsmälleen samaa? Mitään tämän kaltaista ei tämä F. ole varmaan ikiaikoina kuullut tai nähnyt. Biet ei kykene vetämään sitä johtopäätöstä, että jos uskaltaa epäillä tunnustuskirjojen auktoriteettia, uskaltaa ehkä epäillä hra R:n ja Bietinkin auktoriteettia. Ellei Biet itse takertuisi niin tiukasti pelkkään auktoriteettikaavaan, lehti oivaltaisi Frejan kirjoituksista, että ihmisellä voi todellakin olla itsenäinen vakaumus ja hän voi esittää sen perusteet ilman että hänet siitä hyvästä lakaistaisiin maan pinnalta. Ei voi milloinkaan kohota tämän oivalluksen tasolle, jos ihmisen tietyistä töistä tulee Bietin tavoin siihen yksinkertaiseen käsitykseen, että ne ovat jumalallista ilmestystä. Teemme kuitenkin hra R:lle vääryyttä puhuessamme hänestä yhtä aikaa Bietin kanssa. Vain hänen saarnailunsa ”karkeudesta”, ”kömpelyydestä” jne. näyttävät näet Bietin varastosta lainatuilta. Ehkä erehdymme myös Bietin approbaturin merkityksestä. Sehän voi paljon muun tavoin olla pelkkää sanomalehtitaktiikkaa – Bietin ”poikanen” yrittää kunnostautua uhraamalla jopa senkin, mitä jokainen kunnian mies pitää kalleimpana omaisuutenaan.
Hra F. on sanonut teoksesta sen mikä on nähtävissä Frejan numerosta 75: ”teosta ei ole laadittu niin käyttökelpoiseksi oppimattoman lukijan kannalta kuin asia olisi ansainnut”, se ”ei ole niinkään muokattu laitos kuin otteita alkuteoksesta”, se ”ei Straussin omaan teokseen verrattuna tarjoa oppimattomalle lukijalle muuta etua kuin että hänelle käsittämättömiä lainauksia ei ole sekoitettu itse asian käsittelyyn”, siinä on havaittavissa ”tieteellinen ote – – teos on monin verroin oppineempi kuin tämän alan ruotsalaiset teokset”, ”todistelu vaikuttaa siellä täällä riittämättömältä”, ”kirjoitustapa on arvokas”, kieli on ”rauhalliseen tutkimukseen soveltuva, vailla parjausta samoin kuin mitään sanomattomia huudahduksiakin”. Hra F. uskaltaa sanoa kaiken tämän yhdellä kertaa eikä voi havaita hra Reuterdahlin kritiikin kumoavan tätä kannanottoa.
Hra R. tahtoo kritiikillään näköjään osoittaa, että teos ”ei ole itsenäinen tieteellinen tuote” eikä ”esitä tarkasti Straussin sanottavaa”. Edellisestä asiasta voi tuskin syntyä kiistaa, onhan teoksen kokoaja itse ollut sitä mieltä, että otteiden esittäminen alkuteoksesta vastaa hänen tavoitettaan. Hän asettaa ainoiksi vaatimuksiksi seuraavat: ”mahdollisimman uskollinen”, ”täydellisyys ja samalla suppeus”, ”oppineen muodon syrjäyttäminen” ja ”elävä esitys”. Omalta osaltamme olemme pitäneet täydellisyyttä tarpeettomana. Monia kohtia olisi voinut jättää pois kokonaisuutta vahingoittamatta. Sen sijaan olisi erillisiä kohtia voinut käsitellä huolellisemmin, sillä kokoaja on nyt joutunut ”teoksen laajuuden” vuoksi rajoittamaan kunkin erityiskysymyksen käsittelyä ja siten on ”todistaminen tullut siellä täällä riittämättömäksi”. Kun todisteluun on tullut puutteita ja se on osittain heikkoa Straussin omaan teokseen verrattuna, se selittyy tällä teoksen virheellisellä suunnitelmalla. Tämä ei silti tee puutteita oikeutetuiksi. Hra R. on pannut kritiikissään erityisesti painoa vertailuille Straussin teokseen. Emme ole suinkaan sitä mieltä, että otteet alkuteoksesta olisi koottu etevästi, mutta tahdomme kuitenkin totuuden nimessä kiinnittää huomiota eräisiin virheellisyyksiin hra R:n kritiikissä.
Hra R. moittii teoksen laatijaa tämän opettaessa, että ”sivistyksen täytyy kumota usko kaikenlaisiin ihmeisiin”. Strauss puolestaan tyytyy vain ”viittaamaan muutamin kevein sanoin” tällaiseen eroon. Strauss kertoo että ”ero tulee esiin ennemmin tai myöhemmin” ja kokoaja puolestaan sanoo: ”ajan mittaan ristiriitaisuuden on synnyttävä”. Strauss: ”tämä ero uuden sivistyksen ja vanhojen uskonnollisten lähdetekstien välillä tulee ilmi niiden historiallisessa puolessa siten, että jumaluuden välitön puuttuminen ihmisen elämään menettää todennäköisyytensä”. Laatija: ”Uuden sivistyksen ja pyhien kirjoitusten historiallisen sisällön vastakohtaisuus ilmenee niin ollen siihen pisteeseen asti, että jumaluuden välitön puuttuminen ihmisen elämään ihmeiden muodossa – – menettää uskottavuutensa”. Hra R. katsoo nyt, että tämä kokoajan esitys todistaa hänen ”karkeuttaan ja kömpelyyttään!” Me kysymme lukijalta, onko näin laita.
Strauss puhuu niistä, jotka ”sulkevat silmänsä uuden sivistyksen ja vanhojen lähdetekstien erolta ja vain kuvittelevat esittävänsä jälkimmäisten alkuperäisen merkityksen”. Kaikille asiaa tunteville täytyy olla selvää, että Strauss tarkoittaa näillä huomautuksillaan suprarationalisteja. Kokoaja esittää siis oikean ja samalla valaisevan selityksen kirjoittaessaan, että nämä ”pitävät kerrottua jumalallisena”, koska ”kertojat ovat tämän tunnustaneet ja esittäneet” ja kerrottu ”kirjaimellisesti selitettynä” osoittautuu sellaiseksi. Kuitenkin he kerrottua selittäessään ”joutuvat tietämättään järjen valtaan”, toisin sanoen he kuvittelevat vain esittävänsä alkuperäisen merkityksen. Tähän voi verrata Straussin sanoja supranaturalisteista ”Christliche Glaubenslehre” -teoksen I osan sivulla 7: ”kamppailtuaan pitkään rationalistien kanssa näistä itsestään tulee tietoisesti tai tietämättään suurempia tai pienempiä rationalisteja”. Samoin hän sanoo muissakin kohdissa.
Kukaan ei voine kieltää, että silloin kun puhutaan ”Jeesuksen ihmeellisestä taivaallisesta alkuperästä, hänen suhteestaan Jumalaan jne.”, on kyse Kristuksen jumalallisesta luonnosta ja hänen ”Jumalan pojan” ominaisuudestaan. Voisi katsoa, että viimeksi mainittua ilmausta käytetään väärin ”Kristuksen jumaluuden” sijasta. Kuitenkin oppimattomille kirjoitetussa teoksessa voi myös ilmauksella ”Kristus on Jumalan poika” esittää tyhjentävästi sekä Kantin että Straussin antaman merkityksen. Verrattakoon tätä Kantin teokseen ”Der Streit der Fakultäten”.
On myönnettävä, että hra R. on kahdessa seuraavassa huomautuksessaan sikäli oikeassa, että kokoajan ei olisi pitänyt vedota ”oppineiden” ajatuksiin myytin merkityksestä, vaan lainata eri kirjoittajia. (Tärkeimmissä määrityksissä hän on maininnut sentään Wegscheiderin.) Tai mieluiten hänen olisi pitänyt vain lainata Straussin ajatuksia asiasta, mutta tarkemmin määriteltyinä kuin ne esiintyvät Leben Jesu-teoksessa. Tässä kokoajalla olisi voinut olla mallina Straussin teos ”Streitschriften”.
Merkillistä kyllä hra R. on seuraavassa huomautuksessaan sitä mieltä, että laatijan sanoessa evankeliumeja oletettua nuoremmiksi, hän joutuisi ristiriitaan sen Straussin esittämän tiedon kanssa, että suullinen perimätieto on evankeliumien lähde. Jos esimerkiksi Matteus olisi hänen mukaansa nimetyn evankeliumin tekijä, niin evankeliumin ikää olisi kai muutettava, jos sen tekijäksi todettaisiinkin toinen, myöhemmin elänyt henkilö, joka on kirjoittanut sen muistiin suullisten kertomusten perusteella. Strausshan on sitä mieltä (I osa, s. 72, 73), että evankeliumi on kirjoitettu muistiin toisella vuosisadalla. Kokoaja tahtoo vain sanoa, että silminnäkijät tai näiden aikalaiset eivät ole evankeliumien kirjoittajia. Hän kehittelee asiaa lähemmin tullessaan evankeliumien aitouden kritiikkiin sivuilla 44–51. Tässä olisi kyllä ollut aiheellista puuttua kokoajan asiasta käyttämään ilmaisuun, ei sen sijaan sivulla 30.
Hra R. kritikoi kirjoituksensa lopuksi neljää kohtaa. Ensiksi hän ei antaisi kokoajan edes käyttää Straussista poikkeavaa sanajärjestystä. Strauss kirjoittaa: ”ei sen enempää Raamatun oppi kuin kirkon määräyksetkään”. Kokoaja sanoo: ”ei sen enempää kirkko-oppi kuin historiallinen perinnekään” (toisin sanoen Raamattu, Raamatun oppi). Hra R. on niin innokas, että ei salli edes muutettavan sitä sanajärjestystä, missä käsitteet ovat kerran tarttuneet hänen mieleensä. Vai voidaanko tarkoittaa jotain muuta kuin Raamattua, Raamatun oppeja kun puhutaan kristinuskosta historiallisena perinteenä?
Toinen huomautus on yhtä väkinäinen. Schleiermacherin on helpompi saada kristologiansa sopusointuun järjen vaatimusten kanssa juuri siitä syystä, että hän ei lähde ulkoisesta historiallisesta tosiasiasta eikä kirkon yhtä lailla historiallisesti annetusta opista, vaan epämääräisestä sisäisestä kokemuksesta. Kolmas huomautus on yhtä aiheeton. Sanoilla ”jos” ja ”että” (lue: ”niin että”) on tässä sama merkitys. Strauss liittää lauseen edelliseen sanoessaan: ”niin että me uskomme tähän syyhyn, emme mihinkään toiseen”. Kokoaja sanoo: ”jos me uskomme (toisin sanoen me siis uskomme), niin uskomme tästä emmekä mistään muusta syystä”. Neljäs huomautus saattaa olla painavampi. Syynä ei kuitenkaan ole se, että Strauss esittäisi pääkohdiltaan poikkeavan arvion Schleiermacherin kristologiasta. Strauss on näet sitä mieltä ja sanoo sen avoimesti (Leben Jesu, II osa, s. 725), että Schleiermacherin käsitys tekee historiallisen Kristuksen sekä tarpeettomaksi että mahdottomaksi. Kokoaja ei esitä tässä kyllin selvästi tällaisen arvion perustetta. Siinä hän on kuitenkin oikeassa, että suurin virhe on vedota sisäiseen kokemukseen, tunteeseen. Silloinhan voi olla kysymys vain consensus gentiumista kaikkien ”erillisten ihmisten” teeskentelemää kokemusta vastaan.
Tila estää meitä puuttumasta hra R:n muihin yksityiskohtaisiin huomautuksiin. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että ne perusteltuinakaan olisivat merkittävämpiä kuin käsittelemämme. Poikkeuksena on viimeinen huomautus johdannosta ja päätössanoista. Nämä kaksi tekstiä olkoot mahdollisuuksiensa mukaan osoituksena kokoajan taitamattomuudesta. Hra R:n huomautukset eivät kuitenkaan oikeuta millään muotoa hänen voimakasta tuomiotaan. Vastalauseemme hra R:n julistamaa pannaa kohtaan tulee perustelluksi jo sillä, että itse huomautukset sisältävät merkityksettömiä seikkoja. Kun teoksen aihe on tärkeä, huomautuksia voisi sanoa pedanttisiksi, puolittain naurettaviksi pikkumaisuuksiksi ja lisäksi niihin sisältyy osittain asiattomuuksiakin. Jos myös hra R. voi esittää huomautuksia jotain teosta kohtaan, siitä ei seuraa, että teos olisi pelkkää ”roskaa”.
Vaikka myönnettäisiinkin, että ruotsiksi muokattu laitos ei pääasiassa esitä Straussin ”tieteellisiä pyrkimyksiä” tarpeeksi uskollisesti – tätä hra R. ei ole suinkaan todistanut – siitä ei seuraa, että se itsessään olisi kelvoton tekele. Jos päinvastaiseen vakuutteluun uskotaan, tarvitaan vähintäänkin Bietin teeskenneltyä uskoa hra R:n erehtymättömyyteen. Hra R:n osoittamia eroavuuksia ei voi välttää missään muokatussa laitoksessa, joka pyrkii ”syrjäyttämään Straussin oppineen muodon”. Mitä tulee erityisesti todistamiseen, sen täytyy olla riittämätöntä, vaikka uskollisuus Straussille olisikin mahdollisimman suurta. Onhan Straussin oma todistelu hra R:n mielestä jo osoitettu vääräksi ja niinpä Straussin teos yhtä lailla kuin muokattu laitoskin olisi samasta syystä roskaa. Emme ole milloinkaan pitäneet teosta mestarillisena, vaan olemme esittäneet sen virheet muutamilla sanoilla väittämättä kuitenkaan, että se olisi ”karkea”, ”kömpelö” yms. Emme usko, että kukaan pystyy perustelemaan sen kaltaista hylkäystuomiota, jonka hra R. on esittänyt. Heikointa teoksessa on käännös ja lukuisat painovirheet.
Hra R. yksin tietänee mihin perusteisiin hän nojautuu väittäessään, että teos ”ei jää pitkälle siitä alueesta, jota Neander oikeutetusti sanoo kielletyksi”. Hänen kritiikkinsä ei mitenkään todista, että teoksen ”lähtökohtana on kevytmielinen ja jumalaton mielenlaatu ja se profanoi kevyesti ja loukkaavasti sitä mikä on pyhää, häpäisee uskonnollista ja siveellistä tunnetta ja pyrkii hävittämään sen kansasta”. Tieteelliseltä kannalta kehnoinkin tekele voi sentään vaatia oikeudenmukaista kohtelua. Tällaiset syytökset eivät tavoita tuntematonta saksalaista tekijää, mutta kohdistuvat ruotsintajaan ja julkaisijaan. Niillä voi siis olla tarkoituksensa, mutta tästä ei seuraa, että myös oikeudenmukaisuus ja omatunto olisivat syytösten takana. Suum cuique [kullekin omansa].
