Fredrik Cygnaeukselta

Editoitu teksti

Suomi

H:ki 17.11.1848

 

Parahin Veli, 

 

Olen viivytellyt käsiini tosin myöhään tulleeseen kirjeeseesi vastaamista paljon pitempään kuin Sinä luonteeltasi kärsimättömänä varmaan olisit halunnut. En voi enkä halua väittää viivytyksen syyksi ylenmääräistä muiden töiden kuin kirjeenvaihdon paljoutta tänä aikana. Tämän luonteisissa tapauksissa on asiaan löydettävä aikaa ja tilaisuus minkä tahansa muun puuhan kustannuksella. Kun olen kuitenkin viivytellyt, tämä on johtunut vain siitä, että olisin halunnut päästä kertomaan Sinulle, että olen täyttänyt Sinun ystävällisesti antamasi tehtävän asian edellyttämällä tavalla. Valitettavasti se ei ole onnistunut tähän päivään mennessä. Mitään ei silti ole vielä menetetty. Vaikka kirjallisuuden kuiva setämies [kilpahakija G. F. Aminoff] ei näkisikään turhaa vaivaa valittaakseen – mihin hänen väitetään aikovan ryhtyä – asiaa ei voida ratkaista ennen kuin aika on täynnä. Minun on kuitenkin mielestäni jätettävä sen asian harkitseminen, onko itse corpus delicti [rikoksen aineisto] alkuperäiskappaleena toimitettava määräpaikkaansa vai ei, sellaiselle miehelle, joka tarkoittaa erityisen paljon hyvää Sinulle ja Sinun pyrkimyksillesi ja joka itse paikalla pystyy paljon paremmin kuin minä arvioimaan henkilöitä ja tilanteita – kulloisellakin hetkellä. Olisin nimittäin hyvin pahoillani, jos esittämällä kyseessä olevan kirjoitelman väärään aikaan en edistäisikään asian menestymistä, vaan vaarantaisin sen. Enkä voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että hengeltään ja voimaltaan sellainen teksti kuin se osaksi on, saisi heikkoon astiaan viskattuna aikaan hirmuisen käymisen – joka aiheutuisi kauhistumisesta. En siis voi ottaa yksin omalle vastuulleni tuollaisen ”vavistuksen ja kauhun” tärinän aiheuttamista nykyajan helposti säikähtävien troijalaisten ja akhaijien keskuudessa. Tavoite, johon pyrit, on sekä minulle että yleiselle hyvälle niin tärkeä, etten voi antaa myöten houkutukselle vaarantaa koko hankkeen menestystä tempulla, jota ajattelemaan hetken kuohahtava intoutuminen on Sinut johdattanut. Ja juuri sen takia, että näin asia on, haluan vielä tähän lisätä: jos se etenemissuunnitelma, jolle annat mielessäsi mitä aiheellisimmin paljon enemmän painoa kuin oikein haluaisit myöntääkään itsellesi ja muille, epäonnistuu, syy siihen on nyt jo yksinomaan ja pelkästään Sinun – ei kenenkään muun, olkoonpa kyseessä kuka hyvänsä. Tässä asiassa ei siis voi vaatia eikä saavuttaa minkäänlaista marttyyrin kunniaa. Et todellakaan kaadu muiden Sinuun kohdistaman vainon uhrina, jos kohtalo olisi niin kovakourainen, että se heittäisi käteesi kyynäränmitan tai pirunpaskamorttelin kirjailijan kynän ja koulumiehen kurinpitopampun sijaan. Sinunhan tarvitsee vain tehdä retki siihen suureen kaupunkiin [Pietariin]. Kaikki riippuu siitä. Neljännestunnin järkevä keskustelu saa vuosia jatkuneen juoruilun ja juttujen levittämisen haihtumaan savun lailla ja paljastumaan ilkeämieliseksi suunpieksännäksi, jota se onkin. Kun konsistorin enemmistö on menetellyt jalosti ja humaanisti, mitä minä pidin ilman muuta selvänä, meidän maamme Yliopisto ja koko maamme, jonka yleisen näkemyksen mainittu konsistorin äänestyspäätös ilmaisi, on viaton: jokainen voi hyvällä omallatunnolla sanoa: ich habe das Meinige gethan; thut ihr das Ihrige [minä olen osani tehnyt; tehkää te oma osanne].

Jos arvioit otolliseksi kunnioittaa vierailullasi niitä, jotka ovat Sinulle kutsun esittäneet, lienee edullisinta, että valitset liettualaisen rykmentin kasarmin tukikohdaksi, josta rynnistät toteuttamaan operaatioitasi. Asetu asumaan Pariisissa tapaamasi vanhan tuttavan, veljeni Gustafin luo. Hän majoittaa Sinut kamariinsa sangen ystävällisesti. Hänen rykmentinkomentajansa hoteissa elelet aivan ylellisesti, ja tämän vaimo pitää Sinusta mitä sydämellisimmin huolta sekä oman itsesi takia että minun takiani. Hänen kaksikymmentä kameliaan ja kaikenkokoiset vaununsa ovat Sinulle erityisen hyödyllisiä mittaamattoman laajassa kaupungissa. Saat taas kerran nauttia suurenmoisen ihanasta italialaisesta musiikista, joka kinoksia vasten kaikuessaan kuulostaa kymmenen kertaa ihanammalta kuin muualla maailmassa. Litteraturbladetkin saa tästä hauskuudesta virettä palstoilleen; ja pääasia on: Sinusta tulee ainoa filosofian professori Pohjolaan oikein kaikuvasti. Ellei tule, niin ei tule, mitä pelkään. Valitse nyt tässä tienhaarassa, reipas Herakles, lähdetkö myyntitiskille tai hirsimökkiin – tietysti toki sahalaitoksen vierelle – vievälle kaidalle polulle vai konsistorin vihreän neuvottelupöydän ääreen johtavalle leveälle valtatielle. Valitse kuitenkin järkevästi, äläkä yritä tästä lähtien sysätä muiden niskoille omia virheitäsi, jos nyt et vastoin odotuksia saavuttaisi tavoitettasi.

Kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan kakaissut ulos sen, mitä Sinun rauhaasi kuuluu, minulla on varmaan myös oikeus sanoa jotakin itsestäni. Sinä kuvittelet, että minä ”luulen itsestäni liikoja”. Sehän on Sinun tavallinen tapasi ilahduttaa ystäviäsi – arkioloissa. Mitä minuun tulee, se on kuitenkin erehdys. Sanoakseni nyt kerta kaikkiaan suoraan, miten asian laita on, olen mitä vakavimmin sitä mieltä, että vaikka monetkin voivat väheksyä minua mitä aiheellisimmin, kukaan ei kuitenkaan voi pitää minua niin surkeana kompuroitsijana kuin itse tiedän olevani. Erona minun ja Teidän muiden välillä on se, että minulla on mielestäni vain harvoin perusteita esiintyä – vaatimattomana toisten kustannuksella. En pelkästään jätä Teitä kaikkia omaan arvoonne; tunnustan tämän ilomielin samalla eräänlaisen horror vacuin [tyhjyyden kammon] vaikutuksesta, joka saa minut vapisemaan ajatellessani sitä surkeutta, joka olisi vallalla, jos kaikki olisivat yhtä kehnoja kuin allekirjoittanut. Ne pari liuskaa, jotka ovat aiheuttaneet Sinulle kovin suuria huolia ja jotka haluat välttämättä kuoharin tavalla poistaa, eivät toden totta ilmaise lainkaan ylimielisyyttä, vaan päinvastaista suhtautumista. Noilla liuskoilla paljastuvaa tarvetta sellaisen tunnustuksen saamiseen, että on melkeinpä ihminen, on ruokkinut se vakaa käsitys, että äärimmäisen harvat etenkään tulevina aikoina pitävät aiheellisena näin isottelevien vaatimusten tunnustamista oikeudenmukaisiksi. Se vähä, mitä olen voinut ja ehkä vielä voin saada aikaan, elää ja kuolee minun kanssani, hetkessä, ainakin näennäisesti, vaikka rohkenisinkin toivoa, että jokin toisarvoiseksi katsotun toimintani vaikutus voisi huomaamattomana ja näkymättömissä ulottua pian unohtuvaa hautaani kauemmaksi. Jos minun arvellaan vielä enemmän kuin meidän muiden, jotka kiertelemme näiden karujen ja pienten aitauksien sisällä, pitävän jonkinlaista ”melua”, siihen pätee kyllä Beskowin rohkea väite: hänen tapauksessaan jälkimaailmaa on vain silmänräpäys. Minulla on oltava ihmisiä silmieni edessä ja minun on seistävä heidän edessään, jotta minun tiedettäisiin olevan olemassa. Kun poistun, muutamien päivien tai viikkojen jälkeen eletään aivan kuin minua ei olisi ollutkaan, aivan kuin sydämeni ei olisi joskus lyönyt lämpimiäkin lyöntejä. Juuri tämä selkeä tietoisuus siitä, että hetki on minulle kaikki, on johtanut myös siihen, että olen joskus marissut sopimattomaan aikaan, kun minusta on tuntunut siltä, että on liian kovakätisesti huviteltu riistämällä minulta se niukka ilo, jonka tämä elämän epävarma ainesosa on voinut minulle tuottaa.

Joku muu olisi ehkä tuntenut jonkinlaisen turhamaisuuden kuohahduksen nähdessään ne massat, jotka ovat ahtautuneet yliopiston penkeille kuuntelemaan luentojani. Minä en ole tuntenut vähintäkään tuonsuuntaista mielenailahdusta, eikä tämä suinkaan johdu pelkästään siitä, että olen tottunut siihen, että minua hyväntahtoisesti kuunnellaan, kun minulla on jotakin sanottavaa. Tärkein syy on se, ettei kukaan minua itseäni paremmin tunne surkeaa tietämättömyyttäni niistä asioista, joita minun on suureen ääneen julistettava, ja minut nujertaa ennen kaikkea juuri tämä – vaikka se on jotenkin anteeksiannettavaa sillä perusteella, ettei minulla elämäni parhaassa ikävaiheessa ollut kerrassaan yhteentoista vuoteen vähintäkään aihetta ja tuskin lainkaan aikaa ja tilaisuutta työskennellä sen aihepiirin parissa, jota on sanottu minun tärkeimmäksi elinikäiseksi tutkimusalakseni, ainakaan sen koko laajuutta silmällä pitäen. Tästä koituu se tosin luonnollinen, mutta sangen ikävä seuraus, että minun on päivittäin mitä suurinta vaivaa nähden opeteltava oma läksyni, jotta en joutuisi täysin häpeään ja voisin ainakin jotenkuten pitää kulissit pystyssä. Kukaan ei osanne näsäviisaalta näyttävästä ilmeestäni lukea tällaista tunnustusta, ja kuitenkin koko tänä komeus on silkkaa surkeutta – eikä voi muuta olla. Niin typerän vaatimaton en sentään ole, etten pysty joskus tuntemaan, että minulla on ollut jonkinmoisia taipumuksia tällaisiin toimiin; siihen tämä on kuitenkin ja enimmäkseen valitettavasti jäänyt. ”Alusta alkamista uudelleen nyt aika salli ei”, runoili edesmennyt Sjöström, proosallisesti kuten tavallista, mutta todenmukaisemmin kuin yleensä säkeitä sommitellessaan. Tähän saakka elämäni on tuhraantunut pieniin näpertelyihin. Miten minä sitten tästä vankasti tietoisena voisin antautua suuruuden haaveisiin, joista Sinä mielelläsi haluat herättää minut – ymmärtämättömyydessäsi.

Tästä oman kehnouteni tunnosta en voi kuitenkaan tehdä päätelmää, että minun pitää yrittää kiskoa muita alas saman riittämättömyyden tunteen valtaan. Päinvastoin olen yhäkin iloinen nähdessäni nuorten asettavan elämänsä tavoitteet korkealle, vaikka kokemus tulevaisuudessa osoittaisikin heille, että he ovat jääneet hieman alemmaksi. Erityistä aihetta tyytyväisyyteen siitä, etten antanut myöten kiusaukselle piristää August-parkaa kuvailemalla hänelle Sinun uskoasi hänen laiskotteluunsa, sain noin viikko sitten. Muutaman hetken kuluttua siitä, kun olin ollut vähällä mainita asiasta, hän sairastui laajoiksi käsittämiensä velvollisuuksien hoitamisesta aiheutuneen ylirasituksen takia niin pahasti, että ellei apu olisi ystävämme Jenniferin hahmossa ehtinyt ajoissa, hänet olisi luultavasti jo nyt ennenaikaisesti temmattu pois kaikkien uhrautumista vaativien ja köyhyyden ahdistamien suunnitelmiensa keskeltä, niin mielikuvituksellisilta haaveilta kuin ne saattavatkin näyttää oikein viisaiden silmissä.

Elettyään johdonmukaisesti viimeiseen hetkeensä asti epäjohdonmukaisissa edesottamuksissaan, mikä paljastui hänen antaessaan äänensä Sinun puolestasi – Linsén kumosi eilen Geitlinin uskon kuolleiden ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään. – Saa nähdä, milloin meidän hetkemme lyö.

Kerro Rouvallesi ja koko joukolle mitä sydämellisimmät terveiseni ja järjestä asiat niin, että hän varustaa Sinut ensi tilassa tuolle kaiken ratkaisevalle matkalle.

Tuus Fredr. Cs.

 

 

 

Vertailu