”Kirjallinen Kuukausilehti” sisältää helmikuun numerossaan Y. K:n [G. Z. Yrjö-Koskinen] hyvin valaisevan artikkelin ”Nykyisistä valuuttakursseista”.

Otamme vapauden lisätä pari huomautusta sen esitykseen kultakannasta meidän maallemme sekä muutamia sanoja nopeiden toimenpiteiden tärkeydestä kysymyksessä, joihin Kuukausilehti on viitannut. Kirjoittaja tuo nimittäin aiheellisesti esiin pelon yksityisten tappioista, joita pitemmän aikaa jatkuva rahan arvon lasku aiheuttaisi. Voi sanoa, että velkoja on jo nyt vuodessa menettänyt hopeamarkkoina 10 % saatavistaan, eikä menetys silti ole juuri koitunut velallisen hyväksi, koska ainakaan kotimaisten tavaroiden hinnat eivät vielä ole ehtineet ottaa mukaan rahan arvon laskua. Mutta pian se varmaan tapahtuu, tuontitavaroiden hinnoista alkaen. Kukaan, jolla vielä on maksamatta viime syksynä maahan tuotuja tavaroita, ei voi myydä niitä hintaa korottamatta. Ne jotka ovat ostaneet käteisellä tai lyhyellä maksuajalla, eivät voine olla noudattamatta esimerkkiä. Kotimaisen tavaran hinnat seuraavat perässä. Kun niin on tapahtunut, kun rahan arvon aleneminen on päässyt vallalle päivittäisissä maksuissa, silloin toisen tappio on todella toisen voitto, ja se tuntuu kauppatoimissa varsinkin pitemmän päälle. Kiinteiden palkkojen aleneminen on siinä pienempi kiusa, vaikka se kyllä on tukalaa pienipalkkaisemmille. Jos sitten tulee kultakanta, tilanne muuttuu äkkiä päinvastaiseksi. Kaikissa suorittamattomissa maksuissa, jotka on sovittu huonon rahan aikana, velkojat muuttuvat silloin voittajiksi, velalliset häviäjiksi.

Sellaiset mullistukset on pakko sietää olosuhteiden pakosta. Mutta jos ne voidaan välttää, maa säästyy suurilta koettelemuksilta. Lisäksi uhkaavaan asemaan joutuvat ne, joiden pitäisi maksaa velkaa ulkomaille, puhumattakaan valtion ja säätyjen ulkomaanlainojen kasvavista koroista.

Mutta onko nopea korjaus mahdollinen? Emme uskalla antaa myönteistä vastausta kysymykseen. Mutta on selviö, että jos säätyjen myötävaikutusta odotetaan, kuluu runsas vuosi, ennen kuin päätös asiassa tulee voimaan, vähintään puoli, ennen kuin uudistus on toteutettu. Ts. kultakanta voidaan saada vuoden 1878 alusta.

Tehdäänpä uudistuksesta tutkimuksia tai ei, se ei mielestämme auta mitään. Jos pankkivaltuusto tarvitsee auktoriteetteja, sillä on niistä pätevimmät pankin asiamiehinä Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurt am Mainissa – asia vaatii edestakaisen kirjeen postissa. Nykytilanne on kestämätön. Voiko pankki halutessaan oikaista vaihtokurssin kultakannalla vain tarjonnan ja kysynnän mukaan? Jos siihen vastataan kyllä, kysymys on sillä selvä. On yhdentekevää, mitä kaukainen tulevaisuus tuo tullessaan. Jokaisella päivällä on omat murheensa.

Kuukausilehden kirjoittaja on sitä mieltä, että uudistukseen vaaditaan säätyjen myötävaikutus. Yritys selvittää tätä kysymystä voi joka tapauksessa tuottaa oman hyötynsä.

Metallirahan ”pitoisuuden” nostaminen tai laskeminen ei hallitusmuodon § 44 mukaan voi tapahtua ilman säätyjen tietoa ja suostumusta.

Ottaen huomioon kaikki maamme rahan muutokset vuoden 1809 jälkeen moni varmasti kysyy, mikä on se maamme raha, jota tämä määräys koskee? Vastausta on etsittävä Porvoon valtiopäivien asiakirjoista. Silloin määräys koski Ruotsin hopeariksiä. Mutta säädyt päättivät, että hopearuplasta tuli maan perus- ja pääraha. Ei voinut olla puhettakaan sen pitoisuuden päättämisestä. Päätös tarkoitti, että olemassa ollut raha sellaisenaan tuli päärahaksi, jolla siis verot, sakot ym. määrättiin, ja joka tuomioistuimen päätöksissä oli normina kiistellyille raha-arvoille. Niinpä järjestetyn selvityksen jälkeen ruplan arvoksi määrättiin 33 killinkiä 7 runstykkiä pankkiseteleinä. Ruotsin pankki- ja valtionvelkasetelit sekä Venäjän bankoassignaatit tulivat laillisiksi maksuvälineiksi kurssin mukaan, mutta kruununveronkannossa vain bankoassignaatit siihen kurssiin, joka määräytyi vuoden verohintataksan mukaan. Vuosi 1840 teki lopun tästä sekasotkusta, mutta toi sen tilalle uuden tekemällä hopearuplasetelistä laillisen maksuvälineen ilman kurssia. Vuoden 1865 ns. rahanuudistus tarkoitti tämän sekasotkun korjaamista.

Nämä molemmat muutokset ovat tapahtuneet ilman säätyjen tietoa ja suostumusta. Vuonna 1840 vähän nuristiin. Mutta rahan metallipitoisuutta muutokset koskivat yhtä vähän kuin Porvoon valtiopäivien päätös. Tämä myöhempi ei liioin sisältänyt mitään positiivista määräystä ainoasta laillisesta maksuvälineestä. Kaikki mainitut setelilajit voitiin poistaa liikkeestä ilman että säädyt tai Suomen hallitus voi tehdä sille yhtikäs mitään. Mutta silti voi sanoa, että analogisesti myös vuoden 1840 ruplansetelien olisi pitänyt käydä samaan kurssiin, jos sen lunastus lakkasi. Muuten sekä vuoden 1840 että 1865 hopearupla jäi perusrahaksi.

Kuitenkin jo 1809 hopearupla oli kuvitteellinen raha. Ruplankolikoita oli sodan aikana tullut maahan, ja kansa keräsi niitä varovasti kirstuihinsa. Ne hävisivät nopeasti liikkeestä niin kuin hopeariksitkin. Ne ilmestyivät taas 1840 hävitäkseen uudestaan, ja ovat nyt olleet pois näkösältä 20 vuotta.

Rahamanifestissa 29. joulukuuta 1809 ei noudatettu säätyjen päätöstä sikäli, että hopearuplan arvoksi määrättiin 33 killinkiä 4 runstykkiä, koska siten yhden killingin arvoksi tuli tasan 3 kopeekkaa. Kaksi banko­assignaattiruplaa vastasi yhtä hopearuplaa, mutta jo 1811 tämä seteliraha oli laskenut niin, että kolme seteliruplaa vastasi yhtä hopearuplaa – kaikissa kruununveronkannoissa jne. Yksityisten maksuissa päti Pietarin pörssikurssi. Vuonna 1809 ei voinut olla puhettakaan minkään pankin velvollisuudesta lunastaa maassa käypiä seteleitä. Suomen Pankille sellainen velvollisuus määrättiin 1840 ja 1865 ilman säätyjen myötävaikutusta.

Siten myös pankin velvollisuus lunastaa setelit hopeakolikoilla perustuu yksinomaan keisarin käskyyn. Siitä voi ilman muuta päätellä, että samalla tavoin pankille voidaan myöntää myös oikeus lunastaa niitä kultamarkoilla.

Mutta nyttemmin Suomen Pankille ei voida sillä tavoin antaa tehtäväksi lunastaa seteleitä kultakolikoilla. Asia vaatii vähintään pankkivaltuuston luvan, se riippuu siis pääasiassa heidän päätöksestään. Sillä tältä näkökannalta luultavasti mikään ei estäisi oikeuden myöntämistä. Pankkivaltuustolla taas on tärkeä syy olla viivyttelemättä. Sillä nyt näyttää siltä, että pankin tappio hopeavarannostaan tulee väistämättä sitä suuremmaksi mitä kauemmin kysymyksen ratkaisua lykätään.

Siinä edellytetään, että kyse on ainoastaan markasta, jonka arvo vastaa ¼ kultaruplaa. Kukaan ihminen ei kykene ratkaisemaan, miten suuri määrä kultaa vastaa ruplan tai markan puhdasta hopeaa, sillä suhde on vaihteleva vaihtoarvo kahden tavaran välillä. Ainoa keino määrätä se, on maailmanmarkkinoiden vaihtoarvon mukaan sinä päivänä, kun uudistus tulee voimaan. Jos kultamäärä otetaan mieluummin yli kuin alle sen määrän, jonka päivän hopeanhinta osoittaa, hopearupla jatkaa paljon varmemmin edelleen maan perusrahana, nimittäin samassa kuvitteellisessa muodossa kuin Porvoon valtiopäivien päätöksessä.

Mutta ehkä sanotaan: kultaraha määrätään kai myös lailliseksi maksuvälineeksi. Ehdottoman välttämätöntä se ei ole. Jos hallitus määrää sen vastaanotettavaksi kaikissa kruununveronkannoissa ja käteisenä, niin se asia on ratkaistu. Juuri sellainen toimenpide tekee markansetelin suurelle yleisölle käyväksi ”kruunun rahaksi”. Niin kauan kuin se on olemassa, on mahdotonta saada kultaraha jokapäiväiseen liikkeeseen. Kun halutaan saada aikaan käytännössä jotain, ei pitäisi takertua sanoihin, kuten kultakannan julistamiseen jne. Tämä kysymys voitaisiin esittää säädyille ja tämä ehto toimenpiteen toteuttamiseen ottaa perustuslakiin. Välttämättömiä ovat nämä kaksi määräystä: pankin oikeus lunastaa setelinsä kultarahalla ja kultarahan vastaanottaminen kruunun kassoissa.

Oletetaanpa kuitenkin, että pidettäisiin ehdottoman välttämättömänä määrätä kultarahan laillinen kelpoisuus. Silloin pankille tulisi varmaan myös velvollisuus, ei vain oikeus, lunastaa setelinsä kullalla. Voi olla eri mieltä oikeuksista määrätä laillinen maksuväline. Mutta tosiasia on, että hallitus on moittimatta yksin käyttänyt sitä oikeutta. Samoin on tapahtunut, kuten edelläkin sanottiin, myös hopearuplan säilyttäminen perusrahana. Jos nyt lyödään 20 markan = 5 ruplan kultarahoja (ei 25 markan, kuten Kuukausilehdessä erehdyksessä esitettiin), niin silloin on kai perusraha muodollisesti säilytetty. Visaiseksi kohdaksi voi tulla vain kysymys kultapitoisuudesta, joka vastaa ruplan hopeapitoisuutta, 374 assia [assi = 48 mg] Porvoon valtiopäivien päätöksen mukaan. Itse asiassa on selviö, että mikään valtiopäiväviisaus maailmassa ei voine päästä pidemmälle kuin noteeraamaan päivän vaihtoarvon, toisin sanoen hopean hinnan kullassa. Siinä tapauksessa, että kultakanta pitäisi julistaa, emme koeta ratkaista, vaaditaanko kuitenkin valtiopäivien osallistumista sen määräämiseen.

Kuukausilehden kirjoitus muistuttaa, että kultakantaan siirryttäessä pankki tekisi tappiota hopeavarannollaan mutta ei olisi sidottu lunastamaan liikkeellä olevaa hopearahaa. Mutta joka tapauksessa pankin täytyy ottaa sitä vastaan suorituksissa. Tämän rahan kelpoisuus pitäisi siksi alentaa vaihtorahaksi, ts. esim. korkeintaan 20 markaksi maksua kohti. Se on uusi vaikeus. Tuskinpa valtiopäivien perusraha voitaneen ilman sen myötävaikutusta alentaa vaihtorahaksi. Esitettyyn toimenpiteeseen liittyy niin ikään se, että yksityinen ihminen ei saa lupaa lyödä hopearahaa, vaan vain kultarahaa.

Erityiset seikat voivat ehkä vaatia sen varotoimen, että hopearahan enimmäismäärä yhdessä maksussa alennettaisiin 10 markkaan eli 2 ½ ruplaan, jolloin täytyy lyödä myös 10 markan kultakolikoita ja julkaista saman arvoisia seteleitä.

Jos sitä vastoin halutaan hopearahoja vain markkoina, niin niiden kelpoisuutta ei tarvitse rajoittaa mitenkään. Joulukuun 31. päivänä 1875 oli liikenteessä 5 ½ miljoonaa markanrahaa. Se määrä liikkeessä on täysin tarpeellinen; ja jos 3 markan setelit, 2 600 000 markkaa, vedettäisiin liikkeestä, määrä kävisi melko niukaksi. Se mitä siitä voitaisiin maksaa pankkiin, voitaisiin kernaasti taas ottaa vastaan, eikä rahamäärä tuottaisi pankille yhtään enemmän huolta kuin ulosjuokseva setelimäärä – kuitenkin sillä edellytyksellä, että myös tässä tapauksessa hopearahanlyöntiä ei myönnettäisi yksityisille. Tilanne olisi suunnilleen sama kuin Ranskassa, Italiassa, Belgiassa ja Sveitsissä.

Nykyään tuskin tarvitsee epäillä, etteikö kultakantaa otettaisi käyttöön Venäjällä, kun valtionpankki kerran alkaa taas lunastaa seteleitään. Sen valuutasta on nyt kultaa 197 miljoonaa ruplaa ja hopeaa vain 27 miljoonaa. Sen vuoksi siltä taholta tuskin mikään vaikeus kohtaa meidän maamme siirtymistä kultakantaan. Setelikurssi noteerataan Venäjällä sekä hopea- että kultaruplaan (puoli-imperiaaleihin). Välillisesti on siis jo olemassa myös hopea- ja kultakolikon välinen kurssi. Muistettakoon, että ruplankolikon sisällyttäminen myös vuoden 1865 asetukseen oli pelkkä muotoseikka, kun sitä ei ole ollut liikkeessä. Koska markka on ¼ ruplaa, pitäisi se ottaa huomioon myös kultarahoissa, 20 markkaa = 5 ruplaa ja 10 markkaa = 2 ½ ruplaa.