Kiitän kohteliaimmin tästä vierailusta; jälleen saan toistaa kuten joka vuosi ennenkin, ettei ole minun vikani, että vaivaan herroja näin kauan, vaikka en tietenkään ole siitä myöskään kovin huolissani. Otan uuden päivän vastaan kuten jokainen, jolla on rakkaita yhteyksiä muihin ihmisiin. Elämän jatkumisen lahja otetaan harvoin vastaan kiittämättömästi.
Elän nykyisin niin eristynyttä elämää, että tiedän vain kuulopuheiden perusteella, mitä maailmassa tapahtuu. Niinpä en myöskään tiedä paljonkaan yliopiston sisäisessä elämässä tapahtuneista muutoksista – vain sen verran kuin julkisuuteen saatetaan. Herrojen ystävälliset vierailut ovat kuitenkin aina muistuttaneet minua, miten erilaiset ovat olot nyt kuin ennen, siihen aikaan, jolloin olin ylioppilaana mukana yliopiston elämässä. Erilaisuus johtui varmaankin osaksi siitä, että yliopisto oli silloin Turussa. Ja kun se sijoitettiin Helsinkiin, siirtoon ei suhtauduttu suopeasti, mihin oli moniakin syitä. Sekä yliopiston opettajat että yliopistonuoriso olivatkin täällä aluksi kuin vieraalla maaperällä, eksyksissä ja vailla yhteyksiä siihen, mitä maan pääkaupungilla oli muuten tarjottavanaan. Vähitellen tässä on tapahtunut muutos, ja varman käsitykseni mukaan nykyisin jo poikkeuksetta kaikki pitävät onnena ja etuna sitä, että yliopisto kuuluu nyt kiinteästi Helsinkiin.
Yliopiston sijainti suuressa kaupungissa aiheuttaa tosin hankaluuksiakin. Suurin osa näistä hankaluuksista vältetään kuitenkin täällä Suomen pääkaupungissa, koska tämä kaupunki on niin pieni. Toisaalta taas monetkin asiat ovat hyvin. Tietääkseni tämä on Euroopan kaupungeista se, jossa on eniten aikaa ja rahaa huvitteluun, jos nimittäin asukkaiden määrää verrataan huvitusten massaan. Näihin huvituksiin en halua sisällyttää todellisia taidenautintoja, en teatteri- enkä musiikkinautintoja, silloin kun niitä on tarjolla. Voidaan kuitenkin sanoa: ovatpa ne laadullisesti mitä tahansa, aina ne kuitenkin saavat yleisöä, vaikka niitä ei ehkä ylistetäkään. Ja kun niissä päädytään nuorallatanssijoihin ja tanssiviin koiriin ja mihin tahansa muihin tanssituksiin, aina on paikalla innokkaita katsojia ja ihailijoita. Tuollainen ajanvietettä etsivä ja nautinnonhaluinen elämäntapa ei anna yliopistonuorisolle kaunista ja hyvään suuntaan vaikuttavaa esimerkkiä, koska selväähän on, että nuoriso ajautuu väistämättä pyörteisiin ainakin jossakin määrin, jolloin opiskeluinnosta paljon menetetään ja paljon kallista aikaa kuluu hukkaan. Sen takia on toivottavaa, että yliopistonuorison arkielämä olisi hieman erilaista kuin kaupungin asukkaiden, että tämä nuoriso eläisi omaa elämäänsä, jolloin suuri osa tästä vahingollisesta vaikutuksesta torjutaan. Onhan Suomen pääkaupungissa varmaan myös yhtä ja toista muutakin, mikä ei ilahduta ja saattaisi vaikuttaa epäedullisesti nuorison opiskeluhaluun ja mielenlaatuun. Meidän aikamme oloissa hyvin silmiin pistävä seikka on esim. se, ettei maan suomenkielisellä väestöllä, Suomen kansan suurella massalla, ole Suomen pääkaupungissa lainkaan koulua, jossa voisi hankkia korkeampaa sivistystä kuin kansakoulun niukaksi mitoitettu opetus antaa. – Tämä on sitäkin valitettavampaa, kun olemassa olleet tai alkamassa olleet koulut on tuhottu. Sanon, ettei ole koulua lainkaan; en unohda sitä, että yksityiset ovat uhrautuvasti ponnistellen pyrkineet korvaamaan tätä puutetta. En puhu tästä myöskään nostattaakseni katkeruutta. Muuan arvostettu yliopiston opettaja on äskettäin julkaisemassaan teoksessa selittänyt, mistä tämä asiaintila on johtunut. Se on hyväksyttävä kuten kaikki historian luomat ja sen vaiheissa oikeilta, omana aikanaan oikeilta tuntuneet ihmisten oloissa ilmenneet asiaintilat on hyväksyttävä; ja vaikka se aika, jolloin asiaintila todellakin voitiin tunnustaa oikeaksi, onkin jäänyt taakse, on tyynin mielin hyväksyttävä sekin, että sen vaikutuksen jäännökset ovat jäljellä kauemmin kuin pitäisi. Suomen menneen historian aikana maan korkeampi sivistys on itsestään selvästi ollut ruotsinkielistä, eikä täällä ole voinut olla minkäänlaista kansallista sivistystä. Vasta vähitellen, sen jälkeen kun Suomen kansalle on annettu tilaisuus huolehtia omin voimin omista kohtaloistaan, sen piirissä saattoi herätä ajatus, ettei kansa voi elää, ellei sen elämää kannattele oma kansallinen sivistys.
On kuitenkin käynyt ilmi, että monet muut seikat, jotka maiden pääkaupungeissa väistämättä vaikuttavat suotuisasti yliopistoon, eivät ole täällä Helsingissäkään jääneet tällaista vaikutusta vaille. Onhan tämä pääkaupunki, vaikkakin kaupunkina pieni ja pienen maan pääkaupunki, kuitenkin kaikkien uusien yleisten virtausten ja kaikkien pyrintöjen keskus, se piste, josta nämä uudet virtaukset ja pyrinnöt lähtevät liikkeelle tai joista käsin niitä on pidetty koossa. Näiden esimerkkien näkeminen omin silmin hyödyttää ja kannustaa nuorisoa, muistuttaa sitä aina sen tulevista velvollisuuksista, opettaa sitä ajattelemaan, mitä isänmaan hyväksi on tehtävä ja miten sen itse on maan hyväksi toimittava, kun se aikanaan astuu yliopistosta toimeliaaseen yhteiskuntaelämään. Tämän ympäristön vaikutus on kohottanut yliopistoväen yhteiselämän tasoa, enkä lainkaan epäile sitä, että se on myös voimistanut ja syventänyt nuorison velvollisuudentuntoa sille ensisijaisen tärkeässä asiassa, arvokkaassa valmistautumisessa tähän tulevaisuuteen.
On havaittavissa, ettei tuo mainitsemani vähemmän ilahduttava asiaintila ole myöskään kyennyt saamaan nuorison suuntautumisessa ja pyrinnöissä samanlaista merkitystä kuin nämä myönteiset vaikutteet. Päinvastoin. Yliopisto, joka pääkaupungissa läsnä ollessaan antaa merkittävän osansa pääkaupungin koko maahan ulottuvaan myönteiseen vaikutukseen, tämä yliopisto on myös pyyhkinyt pois osan sen seikan suoranaisesta häpeällisyydestä, ettei Suomen pääkaupungissa ole koulutuslaitoksia suomenkielisen kansan lapsille. Onhan yliopisto pitänyt yllä tietoisuutta siitä, että sen omiin velvollisuuksiin kuuluu sivistyksen valon levittäminen kansan tämän valtaosan keskuuteen. Olen vakuuttunut siitä, että yliopistossa on kehittynyt tietoisuus ja sinne on juurtunut vakaa käsitys siitä, ettei valistuneisuuteen voida kohottaa kansaa, jolta puuttuu oma kansalliskirjallisuus.
Kansakoulua ajatellaan usein kevytmielisesti, ollaan sitä mieltä, että siellä tullaan toimeen millaisilla suppeilla alkeiskirjoilla ja millaisilla suppeilla alkeiskursseilla tahansa, samoin kuin kansankirjallisuudesta arvellaan, että kuka tahansa jonkinmoisen tietovaraston koonnut olisi kyllin taitava levittämään sen sisältöä kansalle. Tämä ei pidä paikkaansa, siitä olen varma ja uskon, että kaikki tätä asiaa vakavasti ajatelleet ovat kanssani samaa mieltä. Kansantajuinen kirjallisuus on vaikeinta kirjoitettavaa; samoin koulukirjojen teossa vaikeinta on oppi- ja lukukirjojen kirjoittaminen kansakouluille. Kansantajuisen kirjallisuuden osalta rohkenen jopa sanoa, että vain sellainen henkilö, jolla on runoilijan lahjakkuutta, pystyy kirjoittamaan kelvollisesti kansalle, sitä paremmin, mitä enemmän hänellä tuota lahjakkuutta on. Eikä henkilö, joka haluaa kirjoittaa kansakoululle, saa missään nimessä olla aloittelija tieteen eikä kirjoittamisen kentällä; hänen on päinvastoin kuuluttava niihin, jotka ovat tieteen ylimmillä askelmilla, tietääkseen ja ymmärtääkseen, mitä tietoja hänen on annettava niille, jotka varhaisimman nuoruutensa koulutusvaiheessa ovat kauimpana aiheen hallinnasta ja joiden osana on saada ohjausta vähiten koulutusta saaneilta opettajilta. Ja hänen on hallittava alansa täydellisesti kyetäkseen selvästi ja yksinkertaisesti esittämään asiansa sellaisella tavalla, että se luo kansanlasten tapaiseen nuorisoon todellista sivistymisen halua ja antaa todellista, hyödyllisiä tuloksia tuottavaa tietoa.
Tästä syystä on ilahduttavaa ajatella, että yliopistossa ja yliopistonuorison keskuudessa on toki sellainen käsitys kyennyt voittamaan alaa, että kansan suuren massankin sivistymisen välttämätön edellytys on kansallisen tieteen ja kansallisen kirjallisuuden olemassaolo ja että tästä syystä tarvitaan sekä esitöitä että henkilöitä, jotka kykenevät asettumaan kansanvalistuksen edistämisen johtoon. Etenkin jo useiden vuosien ajan antamillaan osoituksilla siitä, ettei tämän päämäärän hyväksi antaumuksellisesti toimivia työntekijöitä puutu, yliopisto on kohottanut pääkaupungin merkitystä maalle ja antanut sille sellaisen leiman, että se on myös kaikkien Suomen kansan tiedollisten pyrkimysten keskus. Toivottavaa on, että tämä käsitys yhä lujittuu ja että se myös kykenee suuntaamaan mieliä pois tilapäisistä oloista aiheutuvista joutavista vaikerruksista ja vielä voimakkaammin pois hyödyttömästä katkeruudesta, niin että syventyminen työhön tulevaisuuden hyväksi pitäisi työtä tekevien katseet suunnattuina vain tähän tulevaisuuteen ja saisi heidät unohtamaan hetken vähäiset vaikeudet ja huolet.
Meidän jokaisen on oltava varmoja siitä, että tämä tulevaisuus on luonteeltaan vaihtoehdottomasti vain yhdenlainen. On mahdotonta, että kansa, josta vain murto-osa on ruotsinkielisiä, voisi jatkaa elämäänsä samoissa oloissa kuin tähän asti, jakautuneena kahteen toisilleen vieraaseen luokkaan, sivistyneeseen ja sivistymättömään. Se on mahdotonta. Yleisten kulttuuriolojen perusteella tämän olisi voinut päätellä pitäneen paikkansa jo vuosisatoja sitten, kun ajatellaan Euroopan kansojen yleistä kansallista kehitystä. Meidän kansastamme tämän päätelmän on voinut esittää viime vuosisadalta saakka ja vielä selkeämmin tämän vuosisadan alusta lähtien, sen jälkeen kun historia antoi Suomen kansan kohtalot sen omiin käsiin.
Tulevaisuuden näköala on siis itsestään selvä. Kun näin ollen tietää, että päämäärään on pakko päästä, voi tyynesti ja rohkein mielin tehdä työtä sen saavuttamiseksi jättäen Jumalan käsiin ratkaisun, päästäänkö siihen joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin vaiko myöhemmin. Ihmisen kärsimättömyydelle tämä on varmaan useinkin vaikeaa, koska jokainen toivoo elävänsä maailmassa, kunnes hänen ponnistelujensa päämäärä on saavutettu. Tämä onnellinen osa on kuitenkin suotu vain harvoille. Useimpien ihmisten on pakko ja heidän pitääkin työskennellä sellaisen tulevaisuuden hyväksi, jota he eivät koskaan näe omin silmin, ja jättää tyynesti työ toisiin käsiin, kun he laskevat vaellussauvan kädestään. Työntekijöiden määrästä olen kuullut varsin vähän, mutta olen ainakin rakastavin mielin seurannut työn edistymistä. Meistä kaikista juuri minä olen hyvin pian lähtemässä joukosta. Erkanen kuitenkin täältä järkkymättömän lujasti uskoen siihen, että tavoite saavutetaan ja että herrat jopa näkevät sen olevan paljon lähempänä kuin minun on suotu nähdä. Kun Te joskus tulette minun ikääni, ne jotka niin pitkään elävät, Te varmasti hämmästytte nähdessänne, miten voimakkaasti työ on edistynyt ja miten nopeasti on saavutettu tuloksia, joista Te nyt olette tuskin uskaltaneet uneksiakaan. Vaikka olemmekin toistaiseksi edistyneet vain vähän, tämä on kuitenkin elämäni antama kokemus. Siinä iässä, jossa Te nyt olette, en voinut aavistaakaan sitä iloa, joka silmieni eteen on sen jälkeen avautunut.
Kiitän herroja käynnistä ja laulusta oikein sydämellisesti ja pyydän anteeksi, että olen näin kauan vienyt herrojen aikaa.
