Herra Snellman: Miten vähän arvoa sitten lieneekin minun arviollani, katson kuitenkin velvollisuudekseni lausua tunnustukseni budjettivaliokunnalle kaikista näkemistäni tämä valiokunnan antamista mietinnöistä, joille on minusta ominaista erinomaisen perusteellinen harkinta ja kypsät tulokset. Mitä tulee valiokunnan mietintöön vankilauudistuksen helpottamisesta, niin omasta puolestani katson, että sekin pitäisi täydelleen hyväksyä. Toivon vain, että kun maa ottaa tehdäkseen niin suuria uhrauksia tätä tarkoitusta varten, ei näitä uhrauksia käytettäisi haihatteluun, että ei ajateltaisi, että maamme on tässäkin asiassa oltava Euroopan kärjessä. Ikuinen järjestys on, että rikoksesta on rangaistava; siksi on oltava vankiloita. Jos vankiloilta otetaan pois tämä niiden luonto, on se kaiken järjen mukaan nurinkurista. Toivon kyllä, että tehtäisiin kaikki voitava, jotta rikollinen ei vielä entisestään turmeltuisi vankilassa ja hänen paluunsa yhteiskuntaan ei vaikeutuisi. Toivon, että niin paljon kuin mahdollista voitaisiin tehdä hänen mielenlaatunsa parantamiseksi ja hänen sovittamisekseen yhteiskunnan kanssa, nimittäin silloin kun hänen rikoksensa ovat lähteneet turmeltuneesta mielenlaadusta, mikä ei useimpien rikosten kohdalla ole asian laita ainakaan meidän maassamme, jossa ne usein tehdään äkkipikaistuksissa tai koska kansan tapa ei vielä tuomitse niitä, esim. pikku näpistyksiä ja varkauksia, niin että kaikki tällaiset rikokset eivät myöskään tule tuomioistuimen tietoon, juuri siksi, että kansan tapa ei niitä niin ankarasti tuomitse. Toivottavaa olisi, että myös meidän lakejamme voitaisiin tällä kohden lieventää. Olen nähnyt, että Ruotsissa on viime aikoina lievennetty toistuvien varkausrikosten rangaistuksia, jotka sielläkin merkitsevät pitkäaikaista vankeutta, vaikka tuo varkaus, joka on tehty toista tai kolmatta kertaa, koskisi vain muutamaa riikintaalerin arvoa. Sellainen maamme lainsäädännön uudistus vähentäisi epäilemättä asukasmäärää vankiloissamme. Samoin, vaikka se onkin ristiriidassa lainkäyttöuudistustemme kanssa, olisi varmasti onneksi, jos syytteen nostaminen vähäisistä rikoksista omistusoikeutta vastaan, esim. tiettyyn arvoon asti, jätettäisiin kokonaan asianomistajalle, koska tämä usein antaisi anteeksi rikkomuksen tai suostuisi sovintoon korvausta vastaan, ja sillä tavoin suuri osa vankiloitten väestöstä poistuisi. Mutta tämä jääköön sikseen. Koska valiokunta on ehdottanut, että säädyt ottaisivat suostunnalla kantaakseen miljoonan veron käytettäväksi vankiloita varten, niin katson tämän olevan sangen kauniisti tehty, riittävän kauniisti viidestä vuodesta. Mutta tähän liittyy kyllä eräs hyvin kipeä seikka, ja olen vakuuttunut siitä, että se on aiheuttanut kirvelyä jokaisen vankilauudistukseen tavalla tai toisella osallistuneen sydämessä, nimittäin se, että raipparangaistus säilyy edelleen, muutaman sadantuhannen markan puutteen takia. Pidän tärkeänä, että apu tässä asiassa tulisi pian. Mutta olen myös vakuuttunut siitä, että maan hallitukselta, joka yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin ymmärtänee tämän pikaisen avun välttämättömyyden, kun sillä on käytettävissään viime vuoden ajan miljoonan markan summa, ei ole puuttuva keinoja käyttää tätä miljoonaa, vaikkapa jo ensimmäisenä vuonna ennakkona säätyjen määrärahasta. Jos yleisen valtionrahaston varat eivät sitä sallisi, koska niitä vaaditaan myös uusien vankiloitten ylläpitoa varten, niin säästössä olevia on rahastoissa riittävästi, ja niistä voidaan lainata nämä varat. Niiden joukossa on kuoletusrahasto, jonka pääoma on viime vuosina ollut obligaatioissa, jotka eivät anna korkoa enempää kuin mitä säädyt voisivat tarjota. Sanalla sanoen, vaikka myöskään kuoletusrahasto ei tähän sopisi, niin vakaa käsitykseni on, että hallitus voi aina löytää keinon saada tarkoitusta varten ennakkoa, eikä tämä säätyjen määrärahan jakautuminen viidelle vuodelle siis estä rangaistusvankiloitten ensimmäisiä muutosrakennustöitä raipparangaistuksen poistamiseksi.