Olen hieman epäröinyt, pitäisikö minun tälle aikakauskirjalle, jonka ehkä pitäisi pikemminkin sisältää idulla olevien lahjakkuuksien hengentuotteita ja nuorekkaiden toiveiden ilmauksia, tarjota kirjoitusta, joka on todenmukainen ja antaa hyödyllistä tietoa, mutta jossa ei voida välttää vähemmän iloisten aiheiden koskettelua. Kun toimitus on kuitenkin halunnut vanhemmankin väen kirjoittavan tähän julkaisuun, on helposti käsitettävissä, että vanha mies haluaa avustaa antamalla parasta, mitä hänellä on runsaammin kuin nuorisolla, ammentaa kokemuksestaan.
Nurkkapatrioottisuudeksi sanottu ilmiö ei sinänsä ole mitenkään hyljeksittävä mielenvire. On hyvä ja oikein, että ihminen rakastaa paikkaa, jossa hänen kehtonsa on keinahdellut, ympäristöjä ja oloja, jotka ovat suojanneet hänen nuoruuttaan, ja että hän jopa erityisen innokkaasti kohdistaa varttuneempana toimintansa parhaiten tuntemansa seudun ja kansalaispiirin hyväksi. Suuri enemmistö joutuu pakostakin ottamaan tällaisen paikan ja toimimaan tällä tavalla. Toisaalta sivistys kuitenkin perustuu siihen, että yksilö pystyy laajentamaan näköpiiriään ja suuntaamaan mielenkiintoaan yhteisen isänmaan ja ihmiskunnan yleisiin asioihin, ja vain siinä määrin kuin ihminen onnistuu tähän pääsemään, hän voi todellisuudentajuisesti tuntea ja arvioida, mitä hänen nurkkapatrioottisuuden ahtaammassa kehässä pitää tehdä ja miten toimia.
Näin ollen ei voida sanoa, että korkeampi sivistys syrjäyttää nurkkapatrioottisuuden täysin, vaan sen sijaan voi todeta, että tämä on sitä hallitsevampaa ja yksipuolisempaa, mitä vähemmän ihminen on päässyt kosketukseen korkeamman sivistyksen kanssa. Ensimmäinen tällaisen yksipuolisuuden syrjäyttämisen edellytys on oman maan tuntemuksen hankkiminen. Kirjatieto vaikuttaa tässä asiassa melko vähän; tärkeämpää on omakohtainen kokemus, siten hankittu maan ja kansan tuntemus.
Maamme sijainnin takia sekä tavara- että henkilöliikenne suuntautuu yleensä pohjoisesta etelään. Ajoneuvot ja alukset palaavat päinvastaiseen suuntaan enimmäkseen tyhjinä, ja verraten harvat maan asukkaat liikkuvat asuinpaikkansa pohjoispuolella. Niinpä maan eteläisten ja pohjoisten, varhemmin ja tiheämmin asutettujen sekä myöhemmän ja harvemman asutuksen seutujen välinen kosketus on yksipuolista. Pohjoisimpien alueiden osalta etäisyydet rajoittavat tätäkin kosketusta, joten sikäläisen väestön sivistyskeskuksia ovat muutamat lähimmät pikkukaupungit. Maan itä- ja länsiosien välinen kosketus on vielä vähäisempää, vaikka viime vuosikymmeninä Pietarin asema useidenkin maataloustuotteiden kulutuskeskuksena on johtanut liikehtimiseen maan läntisemmistäkin osista sen kaakkoiskolkkaan.
Pohjanmaa on ollut ja on edelleenkin verraten syrjässä näistäkin yhteyksistä. Pohjanlahti, jonka rannalta sen viljely on lähtenyt alkuun, on maan tämän osan liikenneväylä. Pohjois-Savonkin yhteydet johtivat entisaikoina tähän suuntaan. Saimaan kanavan avaamisen jälkeen on kuitenkin tapahtunut muutos. Pohjalaisilla on hyvin vähän yhteyksiä muuhun Suomeen, ei ole tuotteita sinne myytäväksi ja hyvin vähän tuotavaa sieltä – joitakin teollisuustuotteita ja pellavaa ja hevosia Hämeestä. Meriyhteydet ja höyrylaivatkaan eivät ole muuttaneet asioiden tilaa; viimeksi mainitut kulkevat Pohjanmaan satamista etelään tyhjinä tai puolilleen lastattuina ja kuljettavat varsin harvoja matkustajia. Meri on yhdystienä vain ulkomaille. Suomen rannikolta puuttuu vastine Ruotsin rannikon Tukholmalle – tukkukaupan tapulipaikka, jossa pohjoiset rannikkokaupungit voisivat hoitaa tavaranvaihtonsa. Jokainen Pohjanmaalla toimiva maahantuoja ostaa siirtomaa- ja sekatavaransa Lyypekistä tai Pietarista ja kaikki vienti tapahtuu suoraan ulkomaille.
Näiden seikkojen takia pohjalaisten ominaisuutena on säilynyt pitkälle kehittynyt nurkkakuntaisuus. Tämä ilmenee myös siten, että varsin harvat pohjalaiset etsiytyvät virkoihin tai toimiin maakunnan ulkopuolelle, ja tämän takia on myös varsin harvinaista, että joku eteläisemmiltä seuduilta kotoisin oleva pappi tai muu virkamies eksyy Pohjanmaalle. Ohimennen voi mainita, että tämän takia pohjalaisilla on ollut varsin harvoin korkeita virkoja maan hallinnossa, vaikka tähän voitaisiin kyllä esittää muita lisäsyitä, mm. se vanhastaan monesti mainittu seikka, että Pohjanmaalla ei ole rapuja eikä aatelismiehiä.
Edellä todettu maakunnallinen eristyneisyys ei vielä riitä. Maantieteelliset seikat ja historian luomat vaikutteet ovat eristäneet maakunnan osat toisistaan. Viljelykset ovat yleensä levinneet samansuuntaisia jokilaaksoja pitkin. Niiden väliset seudut ovat erämaata. Kaikki liikenne kulkee näiden painanteiden kautta merelle ja kaupunkeihin. Vain Ilmajoen ja Korsholman kihlakunnissa on kutakuinkin yhtenäisesti viljeltyjä tasankoja. Rannikonkaan osa-alueilla on tuskin lainkaan keskinäisiä kosketuksia, eikä tämä ole asioiden tila pelkästään maaseudulla, vaan kaupungeissakin. Vaasan läänin kaupungeissa tunnetaan läänin muita kaupunkeja ainakin jonkin verran, mutta Oulun lääni on niiden asukkaille tuntematon maa. Vastakkaisesta suunnasta katsottuna tilanne on suunnilleen sama, vaikka etelään johtavien liikenneyhteyksien tarpeen takia pohjoisten rannikoiden kauppiaat tuntevat eteläisempiä seutuja ainakin jossakin määrin. Väestön erilaisen alkuperän takia kansanluonne on erilainen, ja tämäkin ero osuu suunnilleen yksiin läänijaon kanssa: Oulun läänissä vallitsevana on savolainen, Vaasan läänissä hämäläinen ihmistyyppi. Jälkimmäisessä poikkeuksena on Laukaan kihlakunta. Se ei Pohjanmaahan kuulukaan. Joitakin jälkiä puolittain tarumaisista kveeneistä (kainulaisista) voidaan ehkä etsiä Oulun pohjoispuolelta, mutta heidän vaikutuksensa jää muuten epämääräiseksi. Suurin maakunnan sisäinen erilaisuus aiheutuu kuitenkin, kuten tunnettua, Vaasan lääniin sijoittuneesta ruotsalaisesta asutuksesta.
Entisinä aikoina Pohjanmaalla oli paljon suoria yhteyksiä Tukholmaan, maan silloiseen pääkaupunkiin. Muuta Suomea siellä silloin tuskin tunnettiinkaan, mutta valtakunnan yleisiin asioihin tunnettiin suurempaa kiinnostusta. Muistan vielä ajan, jolloin muiden ruotsalaisten lehtien ohella ”Argus” ja ”Minerva” ja jopa Upsalan kirjallisuuslehti kiersivät kädestä käteen pohjalaisessa pikkukaupungissa ja siellä pidettiin yllä myös lainakirjastoa, jossa oli varsin runsaasti poliittista, historiallista ja runoilijoiden luomaa kirjallisuutta.
Maakunnan sijainnin edellä kuvatulla tavalla mahdollistama taloudellinen riippumattomuus näyttää kehittäneen kansan keskuudessa henkistä itsenäisyyttä. Maakunnalla ei ole ollut valvottavanaan muita hallitusvallan toimista riippuvia yhteisiä etuja merenkulun ja vientikaupan menestyksen lisäksi; ja kun nämä elinkeinot ovat saaneet nauttia kohtuullista vapautta, väestö ei ole juuri piitannut mainituista toimista muuten. Tehdas- tai manufaktuuriteollisuutta ei ole harjoitettu. Pari rautaruukkia ja samoin pari lasitehdasta olivat niin merkityksettömiä, etteivät ne ole kyenneet virittämään mitenkään aktiivista kiinnostusta sensuuntaiseen toimintaan. Jopa sahaustoiminta oli pitkään verraten merkityksetöntä kuten lautojen vientikin, joka on osaksi koostunut käsin sahatusta tavarasta. Pohjanmaalla ei ole sivistyneeseen säätyyn kuuluvia tilanomistajia. Kaikki maa on vero- tai kruununmaata ja talonpoikien hallinnassa. Eräillä Vaasan läänin alueilla tilat ovat varsin pieniä. Tästä syystä maataloudellakin on ollut vähän etujensa ajajia. Ei ole myöskään virinnyt tarvetta suurempien liikenneväylien suunnitteluun. Oulujoelle asti joet nimittäin ovat niin matalia ja vähävetisiä, ettei kanavien rakentelu niihin voisi tuottaa kustannukset korvaavaa hyötyä. Lisäksi jokainen tuollainen hanke herättäisi vain suppeasti paikallista mielenkiintoa.
Viljely on levinnyt kaikkialla Pohjanmaalla siten, että uudisasukkaat ovat aloittaneet tervanpoltolla. Lienee vaikeaa päätellä, miksi tätä tuotantotapaa on suosittu sahaustoiminnan sijasta. Nykyisinhän rahvas sanoo, että kangasmaiden hienojakoisella hiekkamaalla kasvaa vain matalaa ja kitukasvuista mäntymetsää. Tämän väitteen todenperäisyyttä voi kuitenkin epäillä. Metsän uudistumisen nykyinen kehnous on nähtävästi hyvin selitettävissä sillä perusteella, että kun nuori metsä on sukupolvien ajan kolottu ja poistettu, metsän maaperä on ilman ja veden vaikutuksesta hajonnut saamatta korvaukseksi uutta kariketta, niin että nykyisin on enää jäljellä vain hiekkaa. Kun metsät ovat vähitellen menettäneet kasvuvoimansa, väestö on siirtynyt uutterampaa työtä vaativaan ja huolellisempaan maatalouteen. Kaskiviljelyä ei ole harjoitettu, koska seudulla ei ole vuoria eikä kivisiä maita. Kytöviljely on sen sijaan ollut yleistä Vaasan läänissä. Koska ohran viljely on ollut ilmaston takia viisauden sanelema ratkaisu, kolmivuoroviljely on Pohjanmaalle luonteenomainen piirre. Siellä, missä maa on viljavaa, saadaan kuitenkin yhtä suuria satoja kuin Etelä-Suomessa kaksivuoroviljelyssä siitäkin huolimatta, että monilla seuduilla niittyjä on niukasti ja kesälaitumet ovat kehnoja, joten kotieläimiä voidaan pitää verraten vähäisiä määriä. Poikkeuksia viimeksi mainitun seikan osalta ovat eräät jokilaaksojen reunamat ja yleisesti Oulun läänin pohjoisosa. Laukaan ja Kajaanin kihlakunnat kuuluvat Savoon myös siinä mielessä, että niissä poltetaan kaskia ja peltoviljely on vähäistä. Kaksiteräinen sahra, nivelikäs äes ja kuokka ovat Pohjanmaan yleisimmät maataloustyökalut; ojitus on yleensä tekemättä; suoviljely on hieman vanhempaa perua Vaasan läänissä, mutta uutta Oulun läänissä kuten heinänviljely kaikkialla. Luonteenomainen piirre on vetohärkien puuttuminen eteläisimmästäkin Pohjanmaan kolkasta, vaikka ne ovat aivan yleisiä viereisessä Satakunnassa. Etenkin Vaasan läänille on ominaista myös se, että naiset tekevät kyntötöitä tai lähtevät kyytejä ajamaan jne.
Kun metsät ovat loppuneet, kuten maakunnan suurimmassa osassa on käynyt, talonpojalla on varsin vähän myytävää. Pelto tuottaa tuskin enempää kuin omaan kulutukseen tarvitaan, karjanhoito vieläkin vähemmän. Väestöä on kaikkiaan puoli miljoonaa, melkein kolmasosa maan koko väkiluvusta. Heistä asuu kaupungeissa 23 000 eli suunnilleen 1/22. Tavallisina vuosina maaseutu voi toimittaa tälle väestölle sen tarvitsemat viljan ja muut elintarvikkeet kuten ehkä sellaisille metsäseutujenkin asukkaille, joiden oma sato ei riitä. Vaasan seudun tasangolta toki viedään hyvinä vuosina ruista ulkomaille, mutta venäläisten jauhojen tuonti keskeytynee vain hyvin harvoin kokonaan, joten on epävarmaa, vastaako viljan vienti sen tuontia, jos lasketaan keskiarvo pitkähköltä ajanjaksolta. Entisaikoina Pohjanmaan kaupunkeihin tuotiin sekä viljaa että muita elintarvikkeita Savosta. Nykyisin sieltä tuotaneen jonkin verran viljaa – tai venäläisiä jauhoja Kuopiosta tai Joensuusta – ainoastaan Kajaanin kihlakuntaan.
Tervan ja lautojen vienti on kuitenkin ollut edelleenkin niin mittavaa, että viennin arvo on ylittänyt tuonnin arvon. Tämä selittynee sen edellä esitetyn seikan perusteella, että rahvaalla on perin vähän myytävää ja että se näin ollen myös kuluttaa perin vähän ulkomaisia tavaroita. Suomessa rahvas toki yleensäkin kuluttaa enimmäkseen vain omia tuotteitaan ja valmisteitaan. Tämä pätee kuitenkin Pohjanmaalla vielä selvemmin kuin muualla. Kaikkihan ovat nähneet laskelmia pientiloista, joiden tuotto tuskin riittää pitämään hengissä työtä tekevän omistajan. Noissa laskelmissa jätetään kuitenkin huomioon ottamatta asunto, lämmitys, valaistus, villa, pellava, hamppu, vuodat, kaikki asuntoon, irtaimistoon, työkaluihin ja vaatetukseen käytettävät raaka-aineet ja toimeentulo niiden valmistamiseen kuluvana aikana. Pohjalainen rahvas on kuitenkin tässä omavaraisuudessa edellä muita. Vain pellavaa ei viljellä riittävästi.
Kun tämän asian merkitystä halutaan arvioida, ei pidä kiinnittää huomiota siihen, että kattuunileningit ja kirjavat silkkihuivit ovat paikoitellen naisten kirkkoasuna. Tilannetta on verrattava Viipurin läänin oloihin, siellähän talonpoika ostaa lakista saappaisiin, reestä valjaisiin, luokkiin ja piiskaan kaiken tarvitsemansa, myös suuren osan ruokatarvikkeistaan, ja seurattava tapoja sekä pohjoisen suunnalla Savoon että lännessä Turun lääniin saakka. Silloin tosin havaitaan vähittäistä siirtymistä Pohjanmaalla vallitsevaan tilanteeseen sitä mukaa kuin edetään pitemmälle maan sisäosiin Savoon ja Hämeeseen. Omavaraisuus on kuitenkin kaiken kaikkiaan parhaimmillaan juuri Pohjanmaalla, missä myös rakennukset, puusepäntyöt, sepäntyöt ja kudonnaiset ovat taitavammin tehtyjä. Eräissä Oulun läänin osissa harrastetaan värikkäitä asuja, ja värjäämöt ovat kukoistaneet Oulun kaupungissa; monilla Pohjanmaan seuduilla tätäkin mieltymystä kuitenkin tyydytetään kotivärjäyksen keinoilla. Puuvillankehruu lienee kuitenkin kadonnut sieltä kuten muualtakin, ja kehnojen ja halpojen venäläisten tavaroiden tuonti tuhonnee yhä pahemmin eräitä kotikäsityön muotoja. Vielä väestöllä on kuitenkin yleisenä tapana tarpeidensa tyydyttäminen omien kättensä työllä. Käsityötaidoissa lienee Oulun lääni yleensä jäljessä Vaasan läänistä; kutominen on kuitenkin siellä joiltakin osin kehittyneempää.
Kansantaloustiede opettaa, että työnjako tuottaa varmasti voittoa. Tässä kuten monessa muussakin asiassa on kuitenkin teorian eli suurissa puitteissa saadun kokemuksen väistyttävä pienissä puitteissa hankitun kokemuksen eli maantieteellisten ja historiallisten olojen tieltä. Siellä, missä maataloustyö tuottaa paremmin kuin käsityö, maanviljelijä jättää käsityöpuuhat sikseen. Mutta siellä, missä maataloustyö on mahdotonta suuren osan vuotta, kotikäsityöt ovat maanviljelijälle toimeentulon edellytys. Sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisuudessa näkee ja kuulee kotikäsitöitä tarkasteltavan siltä kannalta, onko työ kannattavaa eli voiko työläinen maksaa sillä asuntonsa, vaatteensa, ruokansa ym. Ja lienee turhaa huomauttaa, että tämä tarkastelutapa on virheellinen. Eiväthän sivistystäkään saaneet ihmiset häpeile almujen varassa elämistä, mutta vieroksuvat varmasti työtä, josta he eivät saisi enempää kuin 50 tai 25 penniä päivässä. Rahvaan kotitarvekäsitöitä ei kuitenkaan voida arvioida tältä pohjalta. Rahvas ei koskaan ajattele valmistustyönsä hintaa. Eihän sillä ole varaa valita, ostaako se tavaran ehkäpä puolta halvemmalla vai valmistaako se tavaran itse, koska sillä ei ole rahaa, vaan sen sijaan runsaasti vapaata aikaa. Kaikkia kotikäsityön muotoja pitäisi arvioida siltä viisaalta näkökannalta, että 10 pennin päiväpalkka on tyhjää parempi. Katsellessaan Vaasan läänin pientiloja voi tuskin käsittää, mistä viljelijä ottaa rahaa rautaan, suolaan ja veronmaksuun. Tämä on mahdollista vain sen takia, ettei hän tarvitse rahaa muuhun – ja pikkuisen lisäksi pellavaan, puuvillalankaan ja väriaineisiin. Jos vuoden sato on kohtuullinen eikä mies ryypiskele, näillä pientiloillakin tullaan silti hyvin toimeen. Ruokatalous on toki spartalaistakin niukempaa: leipä, suolaliemeen kastettu peruna ja piimä ovat sen perustana. Suolakalaakin syödään varsin harvoin ja liha on sunnuntairuokaa – silloin kun sitä saatavilla on. Missään muualla maassa rahvaan ruoka ei ole yhtä yksinkertaista eikä yhtä niukkaa. Jo Oulun läänissä keitetään ”lihavelliä” – heinänkorjuun aikana joka päivä illalliseksi – ja suolasilakkaa syödään joka päivä. Suuremmilla tiloilla elämä on hieman erilaista, ja joillakin seuduilla, vaikkapa Ilmajoella ja Limingassa, elintavat ovat hyvinä vuosina nousseet jopa hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden tasolle asti tai kehittyneet lohenkalastuksen, kaupan ja salakuljetuksen varassa tälle asteelle kuten Kemissä ja Torniossa, ja jossakin, kuten Lapin rajoilla sijaitsevissa pitäjissä, arkielämä on tyydyttävämpää karjanhoidon ja riistan ansiosta. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia, eivät yleistettävissä.
Työnjako ja tavaranvaihto edistävät kiistattomasti sivistyksen nousua, vaikkakin siellä, missä ensiksi mainittu on eriytynyt liian pitkälle ja työläisen on läpi elämänsä niin sanoakseni toistettava yhtä ja samaa konemaista liikettä, se varmastikin vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan. Mutta myös monien ammattien oppimisen ja harjoittamisen välttämättömyys kehittää älyä, etenkin viljelyn ehdittyä niin pitkälle, että syntyy kilpailua, ja hyvinvoinnin vallitessa taas työ voidaan tehdä huolellisemmin. Ei liene vaikeaa havaita, että juuri näin on käynyt Pohjanmaalla. Ja vaikka tarve on kaikkien taitojen äiti ja oman työn tuotteiden avulla selviytyminen on ollut Pohjanmaallakin välttämätöntä ja kehittänyt rahvaan keskuudessa suurempaa yritteliäisyyttä ja kätevyyttä, ei pidä unohtaa sitä, että joiltakin osin oppia on saatu ruotsalaisperäisiltä maan asuttajilta, jotka ovat yhä mestareita valmistamaan kaikkea, mitä kirveellä, sahalla ja puukolla voidaan saada aikaan. Pitäessään sitkeästi kiinni esi-isiensä vaateparresta ja tavoista tämä ruotsalainen väestö on myös erinomainen esimerkki mainitsemastani itseriittoisuudesta, jonka vallitessa tarpeet tyydytetään tarvitsematta siihen juuri lainkaan muiden apua.
Lukija ehkä ihmettelee sitä, ettei vielä ole puhuttu mitään Pohjanmaalle luonteenomaisimmasta elinkeinonhaarasta, laivanrakennuksesta ja merenkulusta, joihin usein viitataan, kun selitetään väestön tunnettua yritteliäisyyttä, käsityötaitoja ja itsenäistä esiintymistapaakin. Työtaitojen kannalta tämä elinkeinonhaara onkin epäilemättä ollut hyvin tärkeä. Kuitenkin voitaisiin kumma kyllä melko hyvin perustein väittää, ettei pohjalaisilla ole intoa merelliseen toimintaan. Talonpoikaispurjehdushan on siellä hyvin merkityksetöntä. Vertailukohdaksi ei tarvitse ottaa Ahvenanmaata, vaan melkeinpä Suomen muu rannikko kokonaisuudessaan, puhumattakaan erityisesti Turun ja Viipurin lääneistä, ja tällöin havaitaan, että talonpoikaispurjehdus on kaikkialla suurisuuntaisempaa kuin Pohjanmaan rannikolla. Pedersören ja Kruunupyyn laivanrakennustaitoinen väestökin rakentaa laivoja urakalla kaupunkien varustamoille, mutta ei lainkaan omaan laskuunsa. Edes kalastusta ei erityisen innokkaasti harrasteta. Rannikolla on kaistoja, joilla se on äärimmäisen vähäistä. Osasyynä on varmaankin kalastuksen vähäinen kannattavuus. Silakkaa kuitenkin tuodaan Ruotsin Länsipohjasta, mikä näyttää osoittavan, että Pohjanlahdesta voidaan saada kalansaaliita, joista riittää myytäväksikin. Kuitenkin vain Merenkurkun saariston ja Hailuodon asukkaat myynevät merkittäviä eriä sisämaahan.
Kaupunkien merkittävän merenkulun täytyy toki jossakin määrin vaikuttaa kansanluonteeseen. Kovin suureksi tätä vaikutusta ei kuitenkaan käsittääkseni voida arvioida. Sisämaasta lähtenyt merimies palaa harvoin kotipaikkakunnalleen. Jos hän onnistuu välttämään värvärit ja karkaamisen ja monenlaiset hengenvaarat, hän asettuu vanhuudenlepoon tavallisesti siihen kaupunkiin, jonka laivoissa hän on purjehtinut. Jos hän on ollut merillä 20–30 vuotta, kotipaikkakunnallakaan häntä ei enää tunneta eikä hän kelpaa töihin, joita siellä voitaisiin hänelle tarjota. Niinpä onkin vaikeata sanoa, miten merenkulku olisi laajemmissa piireissä vaikuttanut kansanluonteeseen muulla tavalla kuin maalaisten ja kaupunkilaisten välisten kosketusten kautta yleensä. Itsestään selvää on, että merenkulku on vaikuttanut kaupunkiväestön luonteenlaatuun. Sen vaikutus yleiseen hyvinvointiin on eri asia. Kun tuonti on vähäistä ja rahdinkuljetus tuo runsaita tuloja, merkittäviä rahapääomia pitäisi kertyä, ja perin kummallista on, ettei näy merkkejä niiden sijoittamisesta muihin elinkeinoihin kuin juuri laivanrakennukseen.
Maanviljelijä joutuu maassamme kaikkialla kamppailemaan ankaraa luontoa vastaan. Kaikki näyttää kuitenkin osoittavan, että ilmasto on maapohjaakin karumpi, ja niinpä kamppailu on sitä ankarampaa, mitä pohjoisempana sitä käydään. Savimaata on Pohjanmaalla niukemmin kuin monissa muissa maakunnissa. Maaperä on enimmäkseen hiekkamultaista. Se antaa kuitenkin hyvinä vuosina varsin runsaan sadon ja kestäisi varmasti paremmin huonojen vuosien vaikutukset, jos taloudenpito ja peltojen hoito olisi paremmalla kannalla. Pohjalaisia ei voi syyttää ahkeruuden puutteesta. He kuten maan muukaan rahvas eivät kuitenkaan ymmärrä riittävästi hyvän ojituksen merkitystä. Pohjalainen ojittaa peltonsa huonosti; yleisesti ei rukiinsiementä panna säästöön; rukiin sänkeä ei syksyisin kynnetä nurin; näistä syistä hän ei pysty kylvämään sen paremmin ruista kuin ohraakaan oikeaan aikaan, jos säät ovat vähänkin epäsuotuisia – ja näin käy ilmasto-oloissa, joissa viikon ero kylvöajassa voi ratkaista, saadaanko satoa vai koetaanko kato. Viime vuosina koko maa on toki saanut kärsiä näistä virheistä, ja varmastikin kadot ja hätä sekä Pohjanmaalla että Kuopion ja Mikkelin lääneissä ja Turun läänin pohjoisosassa ovat osaksi olleet omaa syytä. Nurmiviljelyllä ja karjanhoidon lisäämisellä saattaa hyvinkin olla arvonsa Pohjanmaallekin. Tärkein uudistus on kuitenkin kylvöjen suorittaminen oikeaan aikaan sekä tämän tavoitteen saavuttamiseksi ja viljan nopeamman tuleentumisen edistämiseksi samoin kuin hallavahinkojen torjumiseksi tärkeä kunnollinen ojitus. Kadothan ovat meidän maassamme märkien vuosien seurausta. Viime vuodenkaan kehnonlainen ruissato Uudenmaan ja Viipurin lääneissä ei johtunut vuoden kuivuudesta, vaan edellisen syksyn kylvöistä märille ja huonosti muokatuille pelloille. Märkinä vuosina vilja tuleentuu hitaasti ja lämpötilat laskevat vähitellen, kunnes yöhallat tuhoavat puolikypsän viljan. Jos käytetään jyrkkäreunaisia matalia ojia ja jalan levyisiä ruohikkoisia pientareita, joita Pohjanmaalla näkee, pellon viljely onnistuu ja tuottaa toivotun sadon vain suotuisimmissa sääoloissa. Toinen ainakin useilla seuduilla vallitseva huono tapa on karjan ajaminen kesäöiksi kesantopellolle eikä aitaukseen, johon on levitetty kompostiaineita. Yleensäkään kompostoinnista ei juuri piitata. Maata lannoitetaan ohran viljelyvuoron aikana, siis joka kolmas vuosi, kun esim. Uudenmaan läänissä lannoitettaneen vain joka neljäs vuosi, ts. vuosittain puolet rukiin viljelyalasta. Uudenmaan läänissä maa kuitenkin lepää joka toinen vuosi, ja monella Pohjanmaan seudulla taas lannoitus jää väistämättä varsin niukaksi, koska heinävarat ja navetat ovat suhteellisesti pienempiä. Kaikki maatalouden heikkoudet tietysti vaikeuttavat taistelua ilmaston ankaruutta vastaan, ja pohjalaiset joutuvat siis korvaamaan maatyön niukemmat tulokset muunlaisilla ponnisteluilla ja puutetta kärsimällä.
Edellä sanotusta käy ilmi käsitykseni niistä oloista, jotka ovat kehittäneet pohjalaisiin riippumattomuutta ja itseriittoisuutta enemmän kuin muiden maakuntien asukkaissa on havaittavissa. Tämä näkyy heidän yritteliäisyydessään, uutteruudessaan, monipuolisissa työtaidoissaan ja yleensäkin käytännön asioita koskevassa järkevyydessään. Hyvänä puolena voidaan pitää sitäkin, että pohjalainen tuntee olevansa riippumaton eikä siis pidä velvollisuutenaan pokkuroimista kenenkään edessä. Hän ei pyydä muuta kuin että hänen annetaan elää rauhassa omissa oloissaan, ja tarpeen vaatiessa hän on mitä rohkeimmin valmis puolustautumaan kaikenlaista tunkeilua vastaan. Tämä näkyy rahvaan keskinäisissä suhteissa ja heidän suhtautumisessaan herrasväkeen. Joillakin paikkakunnilla kappalaista kunnioitetaan varmaan yhä yhtä suuresti kuin piispaa ja nimismiestä kuten maaherraa tai ehkä vielä hiukan enemmänkin. Yleensä niin pappi kuin nimismieskin saavat silti suhteissaan rahvaaseen pitää mielessään, mitä heidän rauhaansa kuuluu. Tätä samaa henkeä ilmenee runsaasti kaupunkilaisten keskuudessa, hieman virkamiehissäkin. Kaupungeissa, ehkä Nikolainkaupunkia lukuun ottamatta, kauppiaat ovat johtavassa asemassa. Ja kun heidän piirissään kuten kaikkialla maailmassa raha on arvon mitta, tämä riippumaton mielenlaatu saa tästä hieman vähemmän miellyttävän lisävivahteen.
Tällä itseriittoisuudella on kuitenkin myös nurja puolensa. Siihen nimittäin yhdistyy suuri tietämättömyys kaikesta, mitä on hiukankin kauempana kotinurkista. Rahvaan keskuudessa jokainen tuntee jonkin verran kaupunkiin johtavan tien lähiympäristöä. Muuten kaikki kotiseurakunnan ulkopuolella on tutkimatonta maata. Ja valitettavasti kaupunkiin kuljetaan melkein aina samaa tietä. Yleensä Pohjanmaan rahvas on lukutaitoista. Tähän ovat varsin voimakkaasti vaikuttaneet lahkoliikkeet, joilla on siellä aina ollut vahva jalansija. Papiston työintoa ei nimittäin voi muuten erityisesti kiitellä. Suurissa seurakunnissa on paljon kappeliseurakuntia, ja kirkkoherroille on niissä tuottanut eniten vaivaa voikymmenysten ja pääsiäispenningin perintä. Eikä ole merkillistä, että kappalaisten innostus on ollut samassa suhteessa kirkkoherran työintoon kuin näille osapuolille seurakuntalaisilta perittävien maksujen jakauma. Papiston vastustaminen on myös ollut melko merkittävä tekijä lahkoliikkeissä. Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa, varmaa kuitenkin on, että ne ovat edistäneet lukuhalua ja lukutaitoa. Silti ei liene toista maakuntaa, jossa luetaan yhtä vähän kuin Pohjanmaalla – nimittäin muuta kuin kristillisiä ja kieltäymyksiin kehottavia tekstejä. Muistetaanpa, että Pohjanmaalla asuu melkein kolmannes maan asukasmäärästä ja melkein neljännes kaupunkiväestöstä, ja kysytäänpä sen jälkeen kirjakauppiaiden ja sanomalehdenkustantajien määrää.
Asiaintila on nimittäin samanlainen sekä kaupungeissa että maaseudulla. Valitettavasti oman maan tuntemus on heikkoa kaikilla maan alueilla. Kirjallisuudestamme puuttuu vielä oman maamme maantieteen kuvaus, ja vielä kipeämpi puute on kansakouluihin ja rahvaalle tarkoitetun maantieteellisen lukukirjan puuttuminen. Mainittu tietämättömyys ilmenee sanomalehdissäkin, jotka eivät ole tehneet yritystäkään sen hälventämiseksi kukin omalta osaltaan. Kirjallisuusseurat, talousseurat ja maanviljelysseurat eivät nekään tässä auta! Kotimaista maatalouskirjallisuutta on toki sangen vähän. Uskoisin kuitenkin, että tarpeellisin huomautuksin varustettu kuvaus yhden maaseutupaikkakunnan maataloudesta tai jopa jo kuvaus yhden ainoan menestyvän tilan hoidosta hyödyttäisi paljon enemmän kuin selostukset monen monituisista keskustelutilaisuuksista. Mutta, kuten sanottu, perusteellisempaa oman maan ja kansan tuntemusta ei voida ammentaa yhdestäkään maantieteellisestä kirjasta, koska sellaista ei ole olemassa. Paljon tietoja voidaan kuitenkin hankkia eri tahoilta. Mutta nämäkin muruset jäävä saamatta, ellei mitään lueta. Jo esitetyistä syistä olisi toivottavaa, että sellaisessa eristyneessä maankolkassa kuin Pohjanmaa on käytettäisiin tätä tietä tietämyksen laajentamiseen. Mutta näinhän asiat eivät ole.
Voidaan sanoa: rahvas lukee kaikkialla vähän. Muissa maankolkissa on kuitenkin jo olemassa pieni kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa muodostunut lukijoiden ydinjoukko. Eräistä suomenkielisistä julkaisuista on myyty useita painoksia. Muutamilla lehdillä on ollut varsin laaja levikki. Pohjanmaalla ostajia on kuitenkin aina ollut vähän. Pohjanmaalle on syntynyt verraten harvoja pitäjänkirjastoja – sikäli kuin asioita tunnen. Kovin korkeaa sivistystasoa ei varmaankaan saavuteta ilman runsasta lukemista, ja voidaan vain hämmästellä, miten vähäiseen luettavan määrään monikin korkeimmin koulutettu henkilö tyytyy. Lukemisen joutuu silloin korvaamaan suullisella vuorovaikutuksella, keskustelemalla tietävämpien henkilöiden kanssa. Yhtä paljon tai yhtä vähän tietävien ihmisten kanssa seurusteleminen ei edistä sivistymistä. On myös sanottava selvästi tämä: Pohjanmaan väestö on osoittanut varsin vähäistä mielenkiintoa maan yleisiä asioita kohtaan. Kuten jo on mainittu, muilla elinkeinoilla kuin kaupalla ei siellä ole kovinkaan sivistyneitä edustajia. Kauppa on kosmopoliittista, ja kauppiaat ovat kaikissa maissa vaikuttaneet verraten vähän yleisiin asioihin kotikuntansa rajojen ulkopuolella. Virkamiehiäkin on vähän, eivätkä he voi pysyä vapaina yleisen välinpitämättömyyden vaikutuksista.
Kaupunkien välisissä suhteissa on ilmennyt enemmänkin kaunaisuutta kuin yhteistoimintaa. Vasta viime aikoina on ilmaantunut toimintaa rahvaan hyvinvoinnin ja sivistystason kohottamiseksi, etenkin Vaasan läänin maanviljelysseuran piirissä. Neljästä maatalouskoulusta kaksi on kuitenkin joutunut lopettamaan toimintansa. Elleivät sivistyneemmät uhraa jonkin verran aikaa ja varoja, ei tavoitteen hyväksi voida saada mitään aikaan. Pohjanmaalla on kuitenkin ollut yksityisten käsissä niin suuria pääomia, että tarvittava rahallinen uhraus olisi ollut pikkuasia. Pohjanmaan rahvas ei tiedä juuri mitään viime vuosikymmenten aikana virinneestä liikehdinnästä suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden aseman kohottamiseksi. Oululla on kunnia olla vanhimman nykyisin ilmestyvän suomenkielisen sanomalehden [Oulun Wiikko-sanomat ilm. vuodesta 1829] julkaisupaikka, ja tällä lehdellä on onnekseen useimmiten ollut kyvykäs toimitus. Lehteen maaseudulta saapuvista kirjoituksista päätellen sen levikki ei kuitenkaan ulotu edes Oulun läänin koko alueelle. Vaasan läänin suomenkielisellä rahvaalla ei ole koskaan ollut tuollaista julkista äänenkannattajaa käytettävissään. Ja tämä puute liittyy ilmiöön, joka kuuluu sairaimpiin Pohjanmaalla. Vaasan läänin kaupunkien kuten läänin koko rannikonkin väestö on ruotsinkielistä. Suomenkielisen rannikkoväestön alueet alkavat etelässä vasta Turun läänin rajalta, pohjoisessa heti Kokkolan pohjoispuolelta. Kaikkialla on kuitenkin jo rannikkopitäjän lähin naapuripitäjä sisämaassa suomenkielinen. Vanhimmista ajoista asti ruotsalainen ja suomalainen väestöaines ovat olleet vastakkain, ja kaupungeissakin on sana ”suomalainen” (finne) sanottu halveksivassa sävyssä (”finntamp”, suomalaistollo). Nyttemmin suhtautumistapa lienee hieman muuttunut. Jäljellä on kuitenkin tosiasia, että kaupunkilaisten sivistynyt luokka on jyrkemmin ruotsinkielinen kuin muissa maan kaupungeissa ja tästä syystä läänin rahvaan enemmistölle vieras. Kaupungeissa on asukkaita 12 000; ruotsalaista maaseutuväestöä on noin 90 000; koko läänin väkiluku on noin 300 000. Aikaisemmin sivistystä saaneen ruotsinkielisen väestön vaikutusta suomalaiseen on vaikea selvittää. Rakennustavoissa ja käsityötaidoissa voitaneen vaikutteiden siirtymistä pitää selvänä, mutta vaikutus tietämykseen ja tapakäytäntöihin näyttää kyseenalaiselta. Ruotsalaisen väestön omassakin keskuudessa ilmenee erilaisuutta. Kaksi suurehkoa ryhmää on selvästi erotettavissa: Oravaisista pohjoiseen väestö on enimmäkseen rauhallista ja työteliästä, etelämpänä se on hanakkaa ryyppäämään ja väkivaltaisuuteen taipuvaista. Suomalaisten naapureiden tavat ovat vastaavasti samankaltaisia suunnilleen tällä kohdalla lännestä itään kulkevan rajalinjan eri puolilla. Näiden suomalaisten väkivaltaiseen mielenlaatuun liittyy kuitenkin myös valitettavaa omistusoikeuden halveksimista. Vain hyvin vähäinen osa siihen kohdistuneista rikkomuksista kirjataan tuomioistuinten pöytäkirjoihin. Törkeitäkään rikoksia, mm. kotirauhan rikkomisia, murtoja ja väkivaltaista kestityksen vaatimista ei usein ilmoiteta viranomaisille, sillä niin vääryyden uhri kuin todistajatkaan eivät uskalla edes hiiskahtaa. Tällaiset tapaukset ovat usein myös kostotoimia eivätkä aiheudu rosvoamisen halusta, ja ne maksetaan takaisin samalla mitalla. Henkirikokset eivät aina johdu äkkipikaisuudesta, vaan ovat tuollaisen sisällissodan loppunäytöksiä. Yleisemmin kuitenkin jokin väkivaltainen joukkio, joita saattaa olla useampiakin, terrorisoi kokonaisia seurakuntia, joissa tietysti suuri enemmistö ainakin tilallisesta väestöstä on kunniallista ja rauhallista väkeä. Väellä ei vain ole kylliksi yhteishenkeä, jotta se voisi antaa voimakkaan tukensa niille harvoille, joilla saattaisi olla rohkeutta väkivallan nujertamiseen. Laistamme, joka pitää henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa pikkuasiana, mutta huolehtii väkivallantekijästä mitä hellimmin, seuraakin tuollaisen nujertamishankkeen vaarallisuus. Niinpä joskus on käynytkin niin, että lain voimattomuuden havainnut rahvas on keskuudessaan sopinut poikkeuksellisista pakkotoimista ja pyytänyt niihin ryhtymiselle esivallan lupaa, jota ei tietenkään ole voitu antaa. Kruununpalvelijatkaan eivät silti ole pystyneet kukistamaan väkivallan miehiä muuten kuin jakamalla rangaistuksia normaalin oikeudenkäytön ohitse. Siihen tarvitaan kuitenkin reipasta rohkeutta ja vahvoja käsivarsia tuomioistuimen oikeamielisyyden lisäksi. Nyrkkivallan käyttö on selvästikin ruotsalainen eikä suomalainen tapa, ja olen omasta puolestani sitä mieltä, että joltakin osaltaan tämä Vaasan läänin suomalaisen väestön väkivaltaisuus on perintöä ruotsalaisilta.
Ruotsalainenkin rahvas lukee vähän, vaikka sille on ollut tarjolla runsaammin kirjallisuutta. Se asuu meren rannikkokaistaleella, ja läänin suomalainen sisämaa on sille vieras, ja sen keskinäisetkin kosketukset ovat vähäisiä naapuriseurakuntaa kauemmaksi.
Sangen pahasti vääristynyt nurkkapatrioottisuus on pyrkinyt vaientamaan kaikki edellä esitettyjä asioita koskevat julkiset puheenvuorot. Julkisuus on päinvastoin ainoa varma keino muutosten aikaansaamiseen. Mitkään hyvät ominaisuudet eivät voi häivyttää näkyvistä sitä, että monilla Pohjanmaan seuduilla väestön laittomat teot ovat yleisempiä kuin missään muualla maassa. Tämän väestön itsensä on opittava näkemään, että näin asiat ovat, sillä vain sen omin voimin voidaan tässä suhteessa saada aikaan olojen uudistus; sen on opittava tietämään, että muualla maassa väestö pelkää oman turvallisuutensa ja omaisuutensa puolesta, kun pohjalaiset ovat liikkeellä.
Haloilla, puukoilla ja kirveillä käytyjen tappelujen runollinen ihastelu ei myöskään ole paikallaan. Kyse ei kuitenkaan ole vain tappelemisesta, vaikka nämä yhteenotot, joissa tavallisesti useat osallistujat hyökkäävät yhden kimppuun, eivät näytä sisältävän runoudelle otollisia aineksia. Tiedetään hyvin, että väkivaltaa harjoittavat enimmäkseen nuoret miehet, ”pojat”, ja että ensimmäisenä virheenä on lasten laiminlyöty tai löyhä kotikuri. Jos isän nuoruus on kulunut samanlaisissa myrskyisissä merkeissä, kurinpito on hänelle vaikeaa. Onneksi monet merkit viittaavat siihen, että yhteishengessä on havahduttu tietoisuuteen laittomuuden turmiollisuudesta yhteiskunnalle. Tähän lienevät eniten vaikuttaneet viinan kotitarvepolton kieltäminen ja sen ohella katovuosien ankarat kärsimykset, jotka ovat estäneet muuten varsin yleisen salapoltonkin, jota useat kunnat ovat tosin nyttemmin ryhtyneet juurimaan pois. Mainita pitää siitäkin, että vallinneesta hädästä huolimatta väkivaltaiset oikeudenloukkaukset ovat pikemminkin vähentyneet kuin yleistyneet.
On kuitenkin turhaa viipyä näiden valitettavien asioiden parissa. Kuten edellä esitetystä käy ilmi, olen omasta puolestani sitä mieltä, että sekä itse maakunnan muusta Suomesta eristynyt asema että väestön eristyneisyys kullakin paikkakunnalla ovat aiheuttaneet paljon niin hyvää kuin pahaakin kansanluonnetta ja sen eri puolia muokatessaan. Kaikki maakuntaa muuhun maahan yhdistävät seikat kehittävät hyviä puolia ja kitkevät pois huonoja valistuksen karttuessa ja mielenkiinnon kohteiden piirin laajentuessa. Tähän tavoitteeseen pyrittäessä tarvitaan sekä aineellisia että henkisiä välineitä.
Rautateiden voidaan sanoa tuottavan eniten hyötyä maissa, jotka ovat etäällä merestä, ja näin ollen myös maissa, joista pääsy merelle on mahdotonta suurimman osan vuodesta. Niiden rakentamista vaikeuttaa kuitenkin se perusedellytys, että on oltava jotakin, mitä rautatiellä kuljetetaan. Niiden rakentaminen erämaihin siinä toivossa, että nämä asutetaan joskus tulevaisuudessa, vaatii nimittäin hyvin rikasta rahoittajaa. Eikä Pohjanmaalla ole nykyisin tarjottavanaan mitään, mitä voitaisiin kuljettaa rautateitse Etelä-Suomeen ja Venäjälle – verraten vähän sellaista sieltä tuotavaakaan, mitä ei voida saada perille avoveden aikana. Silti nykyisissäkään liikenneoloissa mikään ei estäisi elintarvikkeiden eikä arvokkaampien käsityötuotteiden kuljetuksia, jos tavaraa olisi tarjolla. Myös enemmän tilaa vaativille, mutta huokeammille tavaroille, joita voidaan kannattavasti kuljettaa vain vesitse, voisi löytyä jonkin verran markkinoita omasta maasta. Kuinka paljon maahan tuotaneen nykyisin tavaroita, jotka on valmistettu käsityönä tai joiden valmistuksessa käsityöllä on ainakin suuri osuus? Jokainen uusi tuotannonala, jota voidaan ryhtyä harjoittamaan kotiseudulla, olisi uusi sivistyksen edistämisen keino, sillä se vähentäisi eristyneisyyttä, josta Pohjanmaa on kärsinyt, ja toisi uuden ainesosan väestön yhteiskunnalliseen sivistykseen.
Maan väkiluvun kasvu viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana on oikeastaan tapahtunut pohjoisissa lääneissä ja etenkin Pohjanmaalla. Joillakin maakunnan alueilla uudisraivaus ja maaomaisuuksien jakaminen ovat edistyneet voimakkaammin kuin muualla maassa. Juuri tämän väestönkasvun takia katovuosien kestäminen on niin vaikeaa. Vaikka nimittäin uudisraivaus olisi edistynyt samaa vauhtia kuin väestö on kasvanut – mitä ei ole tapahtunut, koska maattoman väestön määrä on kasvanut suhteellisesti enemmän kuin maata omistavan – tästä ei ole apua täydellisen kadon sattuessa. Kaksinkertaistunut väestö on elätettävä tuontiviljalla. Voidaan kyllä väittää, että vielä joskus Etelä-Suomeenkin pyritään saamaan siemenviljaa Savosta ja Pohjanmaalta; samoin on todennäköistä, että suurin osa Pohjanmaasta pystyy joskus tulevaisuudessa tuottamaan viljaa enemmän kuin siellä omaan käyttöön tarvitaan. Tämä voi kuitenkin pitää paikkansa vain hyvinä vuosina. Toisilla seuduilla taas viljelysmaata ei ole kasvavalla väestölle tarpeeksi. Eikä peltoviljely anna työtä koko vuodeksi, kun sitä ei riitä Etelä-Suomenkaan pelloilla. Karjanhoidonkin on päästävä korkealle tasolle, ennen kuin miespuolinen väestö voi saada siitä pysyvästi työtä itselleen – kunhan ensin edes voitettaisiin ennakkoluulo, jonka mukaan siihen osallistuminen ei sovi miehen arvolle. Kun niin pitkälle joskus päästään, tämä työ hyödyttää vain tilansa omistavaa rahvasta. Mitä lyhempi on kesä, sitä enemmän työvoimaa tarvitaan maatalouteen lumettomana aikana, ja sitä useammat käsivarret ovat toimettomina loppuosan vuodesta, pitemmän ajan. Katsotaanpa asioita siis miltä kannalta tahansa, manufaktuuriteollisuuden ja käsitöiden täytyy tulevaisuudessa kasvaa Pohjanmaalla yleiseksi elinkeinotoiminnaksi tai sitten väestön täytyy muuttaa muualle.
Tässä ei tila riitä niiden keinojen esittelyyn, joilla tähän päämäärään päästään. Käsitystä, ettei hallitusten pidä puuttua elinkeinojen käynnistämiseen eikä edistämiseen, ei kannata ryhtyä kumoamaan. Kun asiaa tarkastellaan abstraktisti, näyttää tosin kohtuuttomalta, että hallitus kerää veroja jakaakseen rahoja uudelleen elinkeinojen edistämiseen. Todellisuudessa kysymys pelkistyy muotoon: onko koko maan maksettava jonkin hankkeen toteuttamisesta, joka näiden maksujen varassa on toteutettavissa esim. kymmenessä vuodessa, jos se ei ilman noita maksuosuuksia voi toteutua ennen kuin sadan vuoden kuluttua? Todisteet tähän kysymykseen annetun kieltävän vastauksen seurauksista eivät näy missään yhtä selvästi kuin tässä maassa, jossa on aika ajoin jätettävä suuri osa väestöstä kuolemaan nälkään – tai uhrattava miljoonien arvosta julkisia varoja sen pelastamiseksi, miljoonia, jotka ajoissa hyvin käytettyinä olisivat olleet myöhemmin auttamassa ja pelastamassa hädästä, kun katovuosina annetut avustukset sitä vastoin syödään eivätkä tuota tulevaisuuden hyväksi paljonkaan muuta kuin pitävät ihmiset hengissä.
Uusia elinkeinoja varten tarvitaan ensisijaisesti rahoittajia ja markkinoita. Niin kauan kuin kaikki tuotannolliset sijoitukset voidaan suunnata puutavaran ja tervan tuottamiseen, ei ole mahdollisuuksia muiden teollisuuden ja käsityön alojen kehittymiseen. Metsän käyttö on helpoin tapa tuotteiden valmistamiseen; samoin tämän tavaran vienti ja myyminen on helppoa, koska siihen tarvittava vähäinen tietämys on perinteistä. Vasta kun tämä erämaaelinkeinojen harjoitus väistämättä tyrehtyy, voi varoja vapautua muunlaiseen vientitoimintaan ja sijoitusvarojen omistajien on pakko pyrkiä selvittämään, mitä muita tavaroita voidaan kannattavasti myydä kotimaahan tai ulkomaille. Valmistettaessa sellaisia tuotteita, jotka voivat tässä maassa tulla kyseeseen, työtaidon hallitseminen on todellakin vähäisin tekijä. Mallikappaleiden, sopivien työkalujen ja tarvittaessa neuvojan tai neuvojien hankkiminen ei vaadi suuria pääomia; ja seuduilla, joilla on niin runsaasti käsityötaitoa kuin useillakin Pohjanmaan paikkakunnilla, ei taitavien työntekijöiden harjaannuttaminen varmastikaan ole vaikeaa. Hankalinta on sopivien tuotteiden valinta, ja sen pystyvät tekemään vain liikeasioita tuntevat kauppamiehet. Niin sanotut käsitöiden kustannusyhtiöt, joiden käynnistämistä kokeiltiin viime vuonna, ansaitsevat hyvinkin tunnustusta avustustoimintaan ryhtyneinä yhdistyksinä. Alusta asti olisi kuitenkin pitänyt olla selvää, ettei niiden varaan voida perustaa kehittyvää elinkeinotoimintaa. Sellaisen aikaansaamista voidaan odottaa vain yksityiseltä yritteliäisyydeltä eli yksityishenkilöiltä ja yhtiöiltä, jotka sijoittavat hankkeeseen pääomia voittoa tavoitellen. Yrityskokeiluina käsitöiden kustannusyhtiöistä ei todellakaan ole minkäänlaista hyötyä, sillä niiden liiketoiminta päättyy väistämättä huonosti. Vaikka virkamiesten ja muiden liike-elämää tuntemattomien henkilöiden yhdistyksillä olisi kuinka paljon hyvää tahtoa ja innostusta tahansa, niistä ei voi tulla teollisuuden ja kaupan uranuurtajayrityksiä, vaikka mukana onkin liikemiehiä, jotka ovat antaneet avustuksensa riskistä ja voitosta välittämättä.
Hallitus ei voi tehdä mitään olennaisen merkittävää elinkeinon edistämiseksi, ennen kuin tämä pääsee ainoalla luonnollisella tavalla toiminnan alkuun. Kaikissa maissa on kuitenkin todettu hyödylliseksi asiamiesten, kaupallisten konsulien, lähettäminen ulkomaille pysyviin toimipaikkoihin. Heidän tehtävänsä on välittää tietoja tavaroista, joita kullekin paikkakunnalle voitaisiin myydä, ja sellaisista, joiden tuottaminen saattaisi soveltua kotimaisten valmistajien tehtäväksi. Suomella ei ole tällaisia konsuleita, jotka tuntisivat kotimaista tuotantotoimintaa, eivätkä Venäjän konsulaattien toimintakertomukset, jotka on hyväntahtoisesti annettu tiedoksi täkäläiselle hallitusvallalle, sisällä tällaisia tietoja. Erityisesti Suomea palvelevien konsuleiden nimittämisen tiellä on se hankaluus, etteivät he voi edustaa Suomen kauppaa eivätkä merenkulkua asemamaassaan, joten he eivät voisi myöskään saada oikeutta säädettyjen konsulaattimaksujen perintään. Voitaisiin kylläkin pohtia, voisiko erityisten kaupallisten asiamiesten palkkaaminen jollekin ulkomaiselle paikkakunnalle olla hyödyllistä. Sellaistakin tehtävää anomaan pitäisi kuitenkin saada oman maan liikemiesten suosittelema ulkomaille asettunut ja siellä asemansa vakiinnuttanut suomalainen. Syyt siihen, että asiat olisi näin järjestettävä, ovat sanomattakin selvät. Kun tällaisiakaan asiamiehiä ei ole, on tuotantotoiminnalle ja kaupalle hyödyllisiä tietoja pyritty keräämään lähettämällä sopivia henkilöitä sekä suuriin teollisuusnäyttelyihin että suuriin ulkomaisiin kaupan ja teollisuuden keskuksiin ja saattamalla sitten näin kerätyt tiedot julkisuuteen. On silti itsestään selvää, ettei kukaan liikemies voi lähteä suunnittelemaan liiketointa pelkästään tällaisten tietojen perusteella. Ne voivat vain kiinnittää hänen huomionsa johonkin mahdolliseen hankkeeseen, jonka toteuttamiseksi hänen on otettava itse yhteyttä ulkomaisiin liikemiehiin, mieluimmin hankkimalla tietoja omakohtaisesti itse paikalta. Puolivirallisten julkaisujen yhteydessä esitellyt tuotemallitkin voivat olla hyödyksi vain tuolla tavalla tietoja hankkineelle liikemiehelle – elleivät ne sitten ole tuoneet parannuksia jo ennestään toimivan käsityötuotannon mallistoon. Viimeksi mainitussa tapauksessa neuvojienkin lähettäminen liikkeelle saattaa olla paikallaan. Maissa, joissa teollinen toiminta on kehittynyt korkeammalle tasolle, voitaisiin huonoa valmistustapaa tosin pitää osoituksena kyseessä olevan teollisuudenhaaran kehnosta kannattavuudesta. Muutenhan kilpailu olisi kehittänyt valmistustapaa. Tämä päätelmä ei kuitenkaan päde vielä melko kehittymättömässä maassa, jollainen Suomi on. Jopa sellaisella suurella ja yleisellä teollisuudenalalla kuin sahateollisuudessa täällä tyydytään yhä viimeiseen sijaan kansainvälisillä markkinoilla. Maassa ei ole niin paljon kilpailua, että se nostaisi raakapuun hintaa ja pakottaisi korotusta vastaavaan huolellisuuteen sahaustoiminnassa. Kaupunkien kauppiaat eivät ole vielä havainneet hyödylliseksi tärkeiden vientitavaroiden virallista lajittelua ja ala-arvoisten tuotteiden hylkäämistä, nykyisinhän näin tarkastetaan vain terva. Ja tervankin tarkastus toimitetaan sellaisella tavalla, että tavaran huonon laadun takia hintoja on tuntuvasti pudotettu ulkomaisissa satamissa. Tiedetään hyvin, miten huonoon huutoon esim. suomalainen rukiinsiemen ja potaska ovat joutuneet suoranaisen vilpin takia. Valittu parannuskeino, tuottajien suostuminen ensiksi mainitun tavaran hylkäämiseen, jos talousseurojen valitsemat asiamiehet siihen päätyvät, ei näytä soveliaalta. Asiasta huolehtimisen pitäisi kuulua vientikauppiaille, niin että vientitavaroiden lähtöpaikka itse vastaisi maineellaan tavaroiden kelvollisuudesta. Tavarasta ei myöskään saada tasalaatuista, elleivät viejät lajittele sitä.
Nämä seikat koskevat toki koko maata. Tuskinpa mikään paikkakunta on saanut erityisempää mainetta mistään vientitavarastaan. – Etenkin Vaasan läänin kaupungeille, jotka nyt kilpailevat vain laivattavan tavaran määrästä, eivät sen paikkakunnalle tuomasta hyvästä maineesta, olisi viimeksi mainittuun seikkaan kohdistuva kilpailu kuitenkin varmasti paljon edullisempaa, koska se antaisi tilaisuuden hankintahinnan korottamiseen ja siten tuotannon lisäämiseen. Jo tavaran varmempi ja nopeampi kaupaksi saaminen merkitsee viejälle suurta voittoa.
Ulkomaankauppa on epäilemättä erittäin tärkeä hyvinvoinnin ja sivistystason kohottamisen keino. Suuri osa tästä myönteisestä vaikutuksesta kuitenkin jää puuttumaan, niin kauan kuin vienti koostuu raaka-aineista tai jopa tuskin lainkaan jalostetuista luonnontuotteista, kuten hoitamatta kasvavan metsän tarjoamista aineksista. Hyvin perustein voidaan kysyä, eikö kotimaankauppa, maatalouden ja manufaktuuriteollisuuden tuotteiden vaihto, toimi kummassakin suhteessa paljon tehokkaammin. Tällöin hyvinvoinnin riippuvuus suhdanteista on vähäisempää; maatalouden tuotteiden myynti on vakaata ja sujuu mukavasti. Manufaktuuriteollisuuteen liittyy kaikkialla sivistystason nousu, joka välittömien kosketusten kautta leviää myös maataloudenharjoittajien keskuuteen. Suurtuotantoon pyrkivän tehdasteollisuuden valmisteille ei tässä maassa kuitenkaan ole riittävän laajaa kysyntää. Pienemmissäkin puitteissa toimivan teollisuuden tiellä on vaikeuksia, koska maanviljelijät eivät vielä käytä monipuolisesti sen tuotteita. Kaupungeissa käytetään jo kuitenkin monenlaisia ulkomaisia työkaluja, taloustarvikkeita ja vaatteita, joita epäilemättä voitaisiin valmistaa samaan hintaan kotimaassa. Varman mielipiteen esittäminen näistä mahdollisuuksista vaatii erityistä asiantuntemusta. Maan rahvaan tiedetään kuitenkin yleisesti käyttävän talonpoikaisväestön käsityönä valmistettuja ulkomaisia esineitä, esim. seinäkelloja, kampoja, harjoja ym. Maassa ei valmisteta edes yhtään linkkuveistä, ei yhtään yksinkertaista pöytäveistäkään – sillä Fiskarsista lähteneet muutamat tusinat eivät ansaitse mainintaakaan, kun määrää verrataan kulutuksen suuruuteen. Samaan tavararyhmään kuuluvat monet muut taontatuotteet, kuten eräät lukkotyypit, saranat, hevossuat, karjan kettingit, pienet naulat ja nupinaulat ym. Samoin juhtinahka ja venäläinen rasvanahka sekä jalkineet, joita maaseudullekin ostetaan. Maahan on eräinä vuosina tuotu vuotia, nahkoja ja nahkavalmisteita lähes 1 ½ miljoonalla markalla. Tämä johtuu toki karjanhoidon riittämättömyydestä tätä tarvetta täyttämään, mutta asiaan vaikuttaa myös nahkojen käsittelyn kehnous. Kankaita voitaisiin varmaankin myydä vain kaupungeissa, mutta nekin voisivat olla merkittävä tuoteryhmä.
Esitän nämä asiat, koska uskoakseni käsitöiden tekeminen myös maan muissa osissa kulutettaviksi voitaisiin helpoimmin käynnistää joillakin Pohjanmaan seuduilla. Tämänsuuntaisella toiminnalla sikäläinen väestö saisi myös siltä nykyisin puuttuvan kosketuksen muuhun Suomeen.
Kansakouluja tarvitaan koko maahan. Niiden vaikutus jää kuitenkin käsittääkseni verraten vähäiseksi ja ilmenee hitaasti, jos näköpiiristä kadotetaan niiden lähin tavoite. Lukeminen, kirjoittaminen, laskeminen ovat itsestään selvästi oppiaineita; niitä opetettaessa on kuitenkin pidettävä silmällä saavutettujen taitojen myöhempää käyttöä. Koskaan muuttumaton tosiasia on, että työtätekevä rahvas lukee laajuudeltaan ja luonteeltaan toisenlaista luettavaa kuin muu kouluja käynyt väestö. Työläinen tarvitsee kyvyn lukea ja ymmärtää helposti kansankirjallisuutta tämän sanan parhaassa ja laajimmassa merkityksessä. Valitettavasti korkeampikin koulutus virittää lukuhalua perin vähän. Yleensäkin voidaan sanoa, että se on yleisemmin kodin perintöä kuin koulussa ja yliopistossa herännyttä. Tällaisen perinnön jättäminen oppilaille on kansakoulussa vielä vaikeampaa. Tässä voi olla apua lukukirjasta, ei oppikirjasta eikä läksyistä. Oppikoulun oppikirja on pohjana vuosikausia jatkuvalle opetukselle. Tällaisesta tiivistelmästä supistettu tiivistelmä, jollaisia kansakoulun oppikirjat nykyisin ovat, on surkeaa sielunravintoa. Yhtään kansakoulun lukukirjaa ei ole vielä kirjoitettu. Jos sellaisia olisi, ne siirtyisivät koulunsa päättäneiden oppilaiden mukana perhepiireihin ja moninkertaistaisivat koulun vaikutuksen. Kirjoitus- ja laskutaidonkin tehtävät ovat erilaiset eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Niiden harjoittelu kansakoulussa on tuloksekasta, jos se kohdistetaan palvelemaan rahvaan käytännöllisiä tarpeita. Rahvaan laskutaidon ja laskelmien laatimisen suurin puute on, että ei osata laskea saadun sadon määrää eikä viljan, juurikasvien, heinän ym. tarvetta. Jos oppilas lähtee koulusta omaksumatta esim. tottumusta tämäntyyppisen kirjanpidon laatimiseen ja uskomatta sen välttämättömyyteen hyvän talonpidon kannalta, olennaisin osa hänen kirjoitus- ja laskutaidostaan koituvasta hyödystä on menetetty.
Kansakoulun välitön vaikutus tässä maassa ulottuu joka tapauksessa vain varakkaampien perheiden lapsiin. Asutus on niin harvaa, ettei yleisemmän kouluopetuksen järjestäminen ole mahdollista. Koulun vaikutuksen jatkumiseksi taas on välttämätöntä, että rahvaalle tarjotaan kelvollista luettavaa. Kokemus on osoittanut, että sellainen luettava voi saada aikaan paljon hyvää jo nykyisinkin olemassa olevan lukutaidon pohjalta. Saatavissa olevaa kansankirjallisuutta tunnettaneen Pohjanmaalla kuitenkin huonommin ja luettaneen vähemmän kuin maan useimmissa muissa osissa, kuten jo edellä mainittiin. Sitä koskevan tiedon leviämisen ja sen käyttämisen halun välttämätön edellytys on sanomalehtien lukeminen. Kuitenkaan edes sanomalehdet eivät leviä rahvaan pariin ilman säätyläisluokan, etenkin pappien, innokasta ponnistelua asian hyväksi. En voi enkä halua arvioida, miten Pohjanmaalla on tässä suhteessa toimittu. Numerotiedoista päätellen tällainen ponnistelu, mikäli sitä on ilmennyt, ei ole vielä tuottanut suuriakaan tuloksia. Tietysti tätä asiaa arvioitaessa on otettava huomioon viime vuosien ankaruus. Kun nyt ovat koittaneet onnellisemmat päivät, näyttää kuitenkin olevan aika ponnistella myös hengenravinnon jakelemiseksi.
Maatalouskokousten ja niiden yhteyteen järjestettyjen näyttelyjen merkitystä ei voi kylliksi korostaa. Ne ovat uutta koko maassa, ja Pohjanmaa näyttää tässä suhteessa edistyvän tasatahtia maan muiden osien kanssa. Rahvaan valistustason ja hyvinvoinnin kohoaminen ei hyödytä mitään muuta Pohjanmaan yhteiskuntaluokkaa enemmän kuin kauppiaita, eikä millään muulla ryhmällä pitäisi olla suurempaa aihetta toimia tämän tavoitteen hyväksi ainakaan kauppiaille helpoimmin luontuvalla tavalla, avustamalla tarvittavilla rahasummilla. Asioita ymmärtävien kauppiaiden henkilökohtainenkin osallistuminen on asian menestymiselle hyvin tärkeää, koska kukaan ei heitä paremmin pysty selittämään, millaisia puutteita rahvaan tuotteissa on, eikä kertomaan hinnoista, joita tietyistä tuotteista voidaan saada. Tällainen mukaan meneminen olisi myös viisasta laskelmointia, koska rahvaan luottamus rehteihin kauppiaisiin varmastikin kasvaisi näiden esiintymisen myötä.
Edellä esitetystä käy riittävän hyvin selville, mitä kirjallisesti sivistyneet pohjalaiset voivat tehdä seutunsa väestön hyväksi. Sietänee kuitenkin uudelleen muistuttaa, että rahvaalle kirjoittavan kirjantekijän on ennen kaikkea tunnettava oma maansa. Vieraita maita ja maanosia koskevan tiedon levittäminen rahvaallekin on sinänsä arvokasta, koska sellainen tietämys vapauttaa kansallisesta rajoittuneisuudesta ja ennakkoluuloista. Ensisijaista on kuitenkin vapautuminen ahtaasti paikallisesta rajoittuneisuudesta ja tietoisuus kuulumisesta kansakuntaan, ja tämä tietoisuus taas on sisällyksetöntä, ellei siihen kuulu myönteistä tietämystä omasta maasta ja kansasta. Tämä tietämys vaikuttaa myös välittömästi taloudenhoitoon ja tapoihin. Toisaalta Pohjanmaa on edellä mainituista syistä ollut muulle Suomelle salaperäinen maa. Niinpä sen laajemman ja paremman tuntemuksen levittäminen on ansiokasta toimintaa sen kirjallisesti sivistyneille pojille. Esimerkiksi siitä, miten vähän tämän asian edistämiseksi tehdään, sopii Reinin laatiman Oulun lääniä koskevan tilastollisen kuvauksen saama vastaanotto. Tätä teosta on tuskin edes mainittu julkisuudessa, saati että joihinkin siitä poimittuihin asiatietoihin olisi vedottu tai jotakin Pohjanmaalla vallitsevaa tilannetta olisi sen pohjalta käsitelty ja tarkemmin valaistu.
Tehokkain keino maakunnallisen yksipuolisuuden nujertamiseen on epäilemättä vapaa valtiojärjestys ja osallistuminen valtion yleisten asioiden hoitoon. Tämä on kuitenkin samalla sivistystoiminnan tavoite ja edellyttää jo tietoja maasta ja kansasta ja julkisista laitoksista, samalla kun se on virikkeenä tämän tietouden hankkimiseen. Osallistuminen valiokuntien, valtiopäivien ja lukuisten toimikuntien työhön on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana vaikuttanut tällaiseen kehitykseen suuresti maan kaikissa osissa, eivätkä tämän vaikutuksen merkit liene vähäisiä Pohjanmaallakaan, vaikka ankarat vuodet ovat pakottaneet kansan kiinnittämään joksikin ajaksi huomionsa pelkästään päivänkohtaisista tarpeista huolehtimiseen.
Viimeksi mainitun asian yhteydessä on muistettava jo edellä mainittu seikka, että Pohjanmaan kaupungeilla oli entisaikoina vilkkaat yhteydet Tukholmaan. Sinne vietiin tervaa, viljaa ja elintarvikkeita. Sieltä tuotiin kaikenmoista sekalaista tavaraa. Useimmat kauppiaat kävivät Tukholmassa kerran kesässä. Tyttäret saivat kasvatuksensa sikäläisissä sisäoppilaitoksissa. Valtiopäivätoimien ohella tällaiset seikat johtivat siihen, että mielenkiinto Ruotsin poliittisia ja yleisiä taloudellisia oloja, jopa ruotsalaista kirjallisuuttakin kohtaan säilyi Pohjanmaalla pitkään vuoden 1809 jälkeenkin. Yhteydet muuhun Suomeen olivat sen sijaan niukkoja kuten maan yleisiin asioihin kohdistuva kiinnostuskin. Poliittinen horros, johon koko maan väestö mainitun ajankohdan jälkeen vajosi, oli mainitusta syystä Pohjanmaalla syvempää kuin maan eteläisemmissä osissa, joiden väliset yhteydet olivat vilkkaampia jo aikaisemminkin. Monet Pohjanmaan nykyisten kulttuuriolojen piirteet ovat selitettävissä juuri näillä perusteilla.
Näiden huomioiden esittely on kuitenkin paisunut niin laajaksi, että se jo ehkä ylittää sallitun mitan. Olkoon pohdiskelujeni vilpittömyys todisteena kiintymyksestäni sekä maankolkkaan, joka on ollut esi-isieni ja minun itseni kotiseutu, että osakuntaan, jonka piirissä olen elänyt yliopistovuoteni ja joka on nyt ottanut poikani hyväntahtoiseen huomaansa.
J. V. S.
