Senaattori Snellman lausui seuraavaa:
Vaikka myös suuret hätäaputyöt antavat niihin kokoontuville kansanjoukoille niukan jokapäiväisen leivän, saavat ne myös aikaan lisää kurjuutta. Ne vetävät väestön kauaksi kodeistansa, lämpimistä asumuksistansa, joissa sillä on ollut vähäiset varansa toimeentuloaan varten ja joiden ympäristöstä se on vaikeimman hädän aikana tottunut löytämään jotain apua.
Vain kerjäten se voi raahautua työpaikalle, jossa siltä sadoittain ja tuhansittain kokoontuneena puuttuvat niukkaa ravintoa lukuun ottamatta kaikki muut välttämättömät elämisen tarpeet. Kokemus on osoittanut, että koska sellaisista töistä elatustaan hakevien lukumäärä on niin suuri, ei minkäänlainen järjestys ole mahdollinen sen kummemmin työn suorittamisessa kuin kansan muonittamisessa ja majoittamisessakaan. Näin oli asia Nerkoossa 1866, näin maantietöissä Kalvolassa tänä vuonna. Ensiksi mainitussa paikassa puhkesi pian lavantauti. Monet ovat olleet ne työt, jotka on ollut pakko keskeyttää neljäntoista tai jopa jo kahdeksan päivän kuluttua, koska sen kummemmin määrärahat kuin työn laajuuskaan eivät olisi olleet riittävät työhön saapuville massoille – joille ei jäänyt muuta keinoa kuin hajaantua jälleen kerjäläisinä pitkin maata. Sellaisen lopputuloksen vahingollisuus on nyt sitäkin suurempi, kun kullekin työlle varattuja määrärahoja ei ole varaa lainkaan lisätä, mikäli tarve niin vaatisi. Kun pari tuhatta nälkäistä virtasi Nerkoon kanavatöihin, oli määräraha mahdollista kaksinkertaistaa alkuperäisestä sadastatuhannesta markasta. Mikään sellainen ei nyt ole mahdollista. Jokaista esitettyä kanavatyötä kohti voidaan laskea käytettävän enintään viisikymmentätuhatta markkaa, toisin sanoen, yleiset kustannukset mukaan lukien, noin viidenkymmenen päivän ylöspito tuhannelle työläiselle. Jos paikalle ilmestyy kaksituhatta miestä, naista ja lasta, voi määräraha riittää kuukaudeksi. Mitä se merkitsee, sellaisen joukon lähettäminen jälleen kerjuulle, ehkä talvipäivänä, sen pystynee jokainen kuvittelemaan.
Omasta puolestani saanen siksi vaatia, että joko näihin töihin ei lainkaan ryhdytä tai sitten työt järjestetään tavalla, joka ei lisää yleistä kurjuutta.
Jälkimmäinen voi mielestäni toteutua niin, että ylihallitus laatii työtä varten tarkan suunnitelman, jossa mainitaan aika, jonka työ kestää, ja niiden työläisten lukumäärät, jotka kunakin päivänä pystytään työllistämään. Tätä tarkoitusta varten laaditaan lomakkeita, jotka kansliatoimikunnan välityksellä jaetaan joillekin läänien kuvernööreistä, jotka taas jakavat ne seurakuntien hätäapukomiteoille. Maamme kirkoissa kuulutetaan, että töihin ei oteta vastaan muita työläisiä kuin niitä, joilla on mainittu hätäaputoimikunnan antama työpoletti, johon toimikunta on merkinnyt työläisen nimen ja kotipaikkakunnan. Sellaisen työpoletin perusteella voi työnhakija sitten hankkia itselleen toimituskunnan ehdotuksen kaltaisen työpassin.
Jos työläinen on naimisissa ja jättää kotipaikkakunnalleen vaimon ja lapsia, voi hätäapukomitea vaatia, että sen, mitä hän mahdollisesti ansaitsee oman tarpeensa lisäksi, pidättää työpäällikkö lähetettäväksi suoraan hätäapukomitealle tai läänin kuvernöörille, ja edelleen lähetettäväksi perheelle sen auttamiseksi. Tämä pyyntö on kirjallisesti merkittävä työpolettiin.
Ehdottamani järjestyksen käyttöönotto voi vaikuttaa epämukavalta, mutta kysymys ei ole kenenkään mukavuudesta. En usko, että polettia vailla olevien työnhakijoitten saapuminen voitaisiin tällä tavoin kokonaan estää. Mutta luultavaa on, että sitä tapahtuu vähemmän, jos väestö saa annetuista kuulutuksista ennalta tietää, miten vähäinen ja riittämätön on tuo määräraha, ja että siksi vain tietty määrä työläisiä voidaan elättää sillä muutamien tiettyjen viikkojen tai kuukausien ajan. Jos ensiksi saapuneet ylimääräiset työnhakijat käännytetään ankarasti pois, niin heidän tulvansa on pakosta loppuva. Mutta on välttämätöntä, että kuulutukset annetaan heti niistä suuremmista töistä, joihin ollaan ryhtymässä, ja samalla ilmoitetaan tuosta ainoasta tavasta, jolla niistä voidaan saada työansiota.
Vakaa käsitykseni on, että tällä tavoin menetellen voidaan välttää paljon onnettomuutta, jota sitä vastoin välttämättä syntyy, jos mihinkään toimiin ei ryhdytä.
Jos kuvernöörit voisivat jakaa muut hätäaputyöt niin, että väestöä osoitettaisiin kuhunkin työhön erikseen, ja pidettäisiin kiinni niin ankarasti kuin mahdollista siitä, että mihinkään sellaiseen ei oteta työläisiä muista seurakunnista, niin olisi jotain toivoa siitä, että käytettävissä olevilla varoilla voitaisiin estää laajemmat kansanvaellukset.
Järjestelmällisyys ja järjestys tuntuvat vaikeilta siellä, missä niitä ei ole aikaisemmin noudatettu. Mutta ei pidä epäillä, etteivätkö ne hätäaputöitten kohdalla itse asiassa saisi aikaan helpotusta samalla lailla kuin kaikissa muissakin hankkeissa.
