Ei paljoa kannata etsiä työttömyyden syytä menneisyydestä, lainsäädännöstä ja tavoista. Kun maan väestöstä 9/10 on maanviljelijöitä, on selvää, että työläisen elämä riippuu sadosta. Kun sato epäonnistuu, työttömyys on yhtä varmaa kuin Englannin tehdasalueilla raakapuuvillan loppuessa.
Suomen nykyisissä olosuhteissa ei työn puutetta voida poistaa. Hyvällä tahdolla sen ankaruutta voitaisiin kuitenkin vähentää.
Kerrotaan, että tilallinen väestö on Etelä-Suomessakin alkanut yleisesti irtisanoa työntekijöitään. – Se ei toki tapahdu aiheetta, myös tilallisten oma tilanne on tukala. Mutta tavoiteltua etua sillä tavoin ei saavuteta.
Jollei maanomistaja nimittäin halua ruokkia työntekijöitään työntekijöinä, hänen on ruokittava heitä kerjäläisinä.
Tätä valintaa ei voi kiertää. Kukaan muu ei heitä voi ruokkia. Jos heidät ajetaan maantielle, heidän on seurattava sitä työtä tai almuja pyydellen. Tilallisten ei silloin pidä valittaa kerjäläislaumoista.
Valtio ei voi antaa maataloustyöntekijöille työtä tai ylläpitoa ilman työtä. Valtiolla kun ei ole muita varoja kuin mitä kansa ja tässä maassa ennen muuta maanviljelijä sille suorittaa. Ja selvää on, että valtiolle ei makseta eikä pidä maksaa veroja, jotka on määrätty osoitettaviksi väestön aineelliseen ylläpitoon. Välillisten verotulojen voimakas kasvu muutamina takavuosina on kuitenkin mahdollistanut hätääkärsivien merkittävän avustamisen silloin kun vain jotkut osat maasta ovat avun tarpeessa. On selvää, että valtio nytkin tekee kaiken voitavansa. Se ei kuitenkaan pitkälle auta. Kukaan tuskin myöskään kuvittelee, että maatalouden ulkopuolella työskentelevä kymmenesosa voisi vapauttaa maanomistajat heidän työntekijöidensä ylläpitämisen vaivasta.
Olkoon se siis kuinka raskasta hyvänsä, niin tilallisen väestönosan on siksi pyrittävä antamaan työntekijöille työtä ja niukka ravinto. Vain niillä seurakunnilla ja kylillä, joissa näin tehdään, on oikeus vaatia kiertävien kerjäläisten torjumista. Myös työvoiman menettämisestä maataloudelle koituvan suuren ja korvaamattoman tappion pitäisi kannustaa huolehtimaan työvoimasta. Palkat on sovitettava vuodentulon mukaan. Kun maatalous ei kuitenkaan tarjoa jatkuvaa työtä, tilallisten on itse suunniteltava sivuelinkeinoja, jotka työllistävät heidän työntekijänsä ja joista niin työnantaja kuin työntekijä saavat apua toimeentuloonsa.
Kaikki tämä on tehtävä, jos kerjuuta aiotaan torjua. Valinnanvaraa ei ole. Väestön oma ponnistelu on kaiken a ja o. Työntekijää ei kuitenkaan saa siinä jättää oman onnensa nojaan, vaan hänen pääsääntöisen työnantajansa on ajateltava ja toimittava niin itsensä kuin työntekijänkin puolesta. Ilman hänen apuaan työntekijällä ei ole mitään huomisen varalle, ei luottoa, ei edes kykyä ja ymmärrystä löytää ostajaa työnsä tuotteille.
Kun yksityisten toimenpiteet käyvät riittämättömiksi, kunnallishallitusten, hätäapukomiteoiden ja köyhäinhoitolautakuntien velvollisuus on ottaa töiden johtaminen käsiinsä. Hallituksen velvollisuudeksi katsottakoon niiden tukeminen.
Suuriin hätäaputöihin pitäisi ryhtyä vain niillä paikkakunnilla, joilla hätä on yleinen ja suurin. Ne ovat kehno hätäapukeino – kehno siksi, että hädänalainen väestö houkutellaan pois kodeistaan työhön, mikä lisää kurjuutta. Pysyvää hyötyä tarjoavaa työtä ei kaikkialta myöskään löydy. Hätäaputöissä tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa vahvan työmiehen ohella huomioon myös heikommat, aina naisia ja puolikasvuisia lapsia myöten. Voidaan jopa pitää sääntönä, että mitä hyödyllisempi jokin yleinen työhanke on, sitä huonommin se sopii hätäaputyöksi. Sellainen nimittäin vaatii terveitä ja vahvoja, osin myös ammattitaitoisia työntekijöitä. On kuitenkin sanottava, että myös tämän tyyppisiä töitä valmistellaan.
Kun puhutaan tilallisten mahdollisuudesta ja velvollisuudesta tarjota työtä, niin on kuten edellä esitetyssä lisättävä, että jokin tai suurikin osa tästä työstä tapahtuu välttämättä sivuelinkeinojen piirissä. Silloin nousee aina kysymys: mitkä sivuelinkeinot voivat tarjota vientiin meneviä tuotteita? Oman maan kulutuksen varaan voidaan nimittäin laskea vähemmän kuin koskaan. Tuontia joltain osin korvaavien käsiteollisuustuotteiden valmistus vaatii enemmän tai vähemmän käsityöläistaitoja. Niin yksinkertaisille tuotteille, joita rahvaankin osaamisella kyetään valmistamaan tai sellaisille, jotka tarvitsee vain kerätä, voidaan vain ulkomailta löytää tarpeeksi suuria markkinoita jotta niitä siellä sitten kannattaisi jalostaa. Mainittuun kysymykseen vastaaminen on siten maan kauppiaiden asia ja myös tärkein tapa, jolla maata viljelemätön väestönosa voi maanviljelijää auttaa. Ei ole väärin väittää, että yksityinen hyväntekeväisyys aina vaikuttaa tehokkaimmin juuri tällaisessa muodossa. Siksi olisi parempi perustaa yhtiöitä maatalous- ja käsiteollisuustuotteiden ostamista ja maastavientiä varten kuin kerätä varoja ilmaiseksi jaettavaksi. On turha kysyä, tuleeko hallituksen ylipäätään tukea tätä tai tuota elinkeinoa pääomia hankkimalla. Hätä ei lue lakia: tässä tapauksessa voidaan katsoa hallituksen velvollisuudeksi lainata tarvittavia varoja mahdollisuuksiensa mukaan.
Voidaan sanoa, että tällaista kaikinpuolista yritteliäisyyttä ei synnytetä hetkessä. Hätä on kuitenkin ankara oppimestari ja jos koskaan, niin juuri yleisen hädän aikana kansan voimavaroja voidaan herätellä. – Yhteisvoimin saadaan silloin aikaan paljon sellaista, jota kukaan ei aiemmin pitänyt mahdollisena ja jonka toteuttamista on jälkeenpäin ollut vaikea selittää.
Nykyisen ja etenkin tulevan hädän kuvaileminen on tullut lehdissä tavaksi. On tarpeetonta puhua näihin kuvauksiin usein sisältyvästä liioittelusta, epätarkkuuksista ja vääristä tiedoista. Kirjoittajat ovat ehkä tarkoittaneet hyvää. He kertovat, mitä ovat itse kuulleet kerrottavan, mitä heidän oma rajallinen kokemuksensa opettaa ja mitä tähän kokemukseen perustuva mielikuvitus synnyttää. Sen esittäessään he katsovat tehneensä velvollisuutensa. Mutta kun siitä kaikesta erittäin harvoin on ollut mitään hyötyä, olisi suotavaa, että sen sijaan annettaisiin tilaa ennen muuta kunkin paikkakunnan asukkaille suunnatuille neuvoille, kuinka hätää voidaan torjua tai lievittää samoin kuin kertomuksille siitä, mitä kullakin paikkakunnalla on tässä suhteessa tehty ja mihin kertoja itse on voinut panoksellaan osallistua. Tähän asti on nimenomaisesti vaadittu, tai ainakin ajateltu, että valtion tulee poistaa kaikki puute joka mökistä. Tämä asia pitää muuttaa niin että jokainen hädän kuvaaja tunnustaa itse olevansa ensisijainen auttaja. Se on välttämätöntä, koska auttaminen on mahdotonta, ellei itse kukin tällä tavoin ymmärrä omaa asemaansa.
Älköön kukaan antako johdattaa itseään luopumaan sellaisista pyrkimyksistä tai luottamaan johonkin muuhun apuun. Puheet kunnallishallituksista, jotka lainaisivat rahaa kuntalaisille, tulevat varmasti jäämään puheiksi. Kunnalliskokous ei voi pakottaa ketään jäsentään ottamaan lainaa ja takaamaan toisten velkoja – vanhoja tai uusia. Jos suurempi tai pienempi joukko seurakuntalaisia ottaa lainaa yhteisvastuullisesti, he voivat tietenkin sen tehdä. Useimmissa osissa maata seurakunnat eivät suostu yhteisvastuullisiin lainoihin. Tällä hetkellä eivät luultavasti missään. Eikä päätös sido niitä, jotka ovat vastustaneet sitä tai jotka eivät olleet mukana päätöksenteossa. Juuri eniten apua tarvitsevilla seuduilla myös velkaantuminen on suurinta ja yleisintä. Ne harvat, jotka ovat velattomia ja maksukykyisiä, juuri vastustavat kaikkea yhteisvastuullisuutta. Ja lopuksi: parillesadalle seurakunnalle myönnettävä laina ei ole mikään pikkuasia. On pyydetty 50 000–80 000 markkaa. Kysymys on siis noin kymmenen miljoonan markan hankkeesta. Pienet hätäapukomiteoille ja köyhäinhoitolautakunnille annettavat lainat ovat, kuten sanottu, eri asia.
Kukaan älköön ymmärtäkö tätä niin, etteikö valtion pitäisi auttaa. Varmaa on, että kaikkia käytettävissä olevia keinoja tullaan niin paljon kuin mahdollista käyttämään. – Mutta se ei riitä. Se on joka tapauksessa vain pieni osa avusta. Väestön omat ponnistelut ovat pääasia ja pysyvät pääasiana.
Jokainen ymmärtää, että hallituksen mielipiteistä ei voida ”tiedottaa” sanomalehtikirjoituksissa. Tiedonannot voivat koskea vain sen toimenpiteitä. Yksi ja toinen hallinnossa työskentelevä sitä vastoin voi tuoda julki mielipiteitään. Kun lehtikirjoituksessa siis esitetään näkemyksiä hallituksen toimenpiteistä, niin otsikkoon liittyvä ”välitetty” -sanan sijaan voisi yhtä hyvin olla ”lähetetty”. Näin on tehtykin silloin kun kyse on ollut vain mielipiteistä. Valinta on joskus jätetty toimituksen asiaksi.
