On turhaa kehottaa kunnallishallituksia, vaivaishoitohallituksia ym. organisoimaan erilaisten kotiteollisuustuotteiden valmistusta niin kauan kuin niille ei voida kertoa, mihin ja millaisella hinnalla tuotteet saataisiin myydyksi.
Se on ensimmäinen ehto. Jos tavarasta tarjotaan kiinteä, valmistusmäärästä riippumaton hinta, joka antaa valmistajalle ainakin niukan elatuksen, niin kehotuksella tulee varmasti olemaan tarkoitettu vaikutus.
Vaivaishoitohallitusten ym. toimiminen valmistajan ja ostajan välittäjänä on kuitenkin vain hätäkeino. Ostajan tulee olla samalla urakoitsija. Hänen tulee tarvittaessa toimittaa materiaalit, hankkia valmistajille mallit sekä pitää valmistuspaikkakunnilla asiamiehiä, jotka ottavat tavaran vastaan ja maksavat palkan jokaiselta kappaleelta tai ainakin joka viikon lopussa.
Tällä tavoin on valmistajan oman tarpeen ylittävä kotiteollisuus syntynyt niissä maissa, joissa sellaista harjoitetaan. Vain tällä tavalla toiminta voi olla kestävää. Kenestä siis riippuu kotiteollisuuden synty ja harjoittaminen tässä maassa? Tietenkin maamme kauppiaista – ennen muuta vientikauppiaista.
Sanotaan, että rahvas on hidasta ryhtymään mihinkään uuteen. Varmasti onkin. Mutta kaikissa maissa se, jonka on työskenneltävä päivittäisen leipänsä eteen, on kehno kauppamies. Hän ei voi ryhtyä työhön, jos maksun saanti on epävarmaa. – Mutta tarjottakoon maksua heti kun tavara on valmis, ja hitaus katoaa. Jos valmistaminen vaatii pitkän ajan, hän ehkä tarvitsee myös jonkin verran ennakkoa.
Ajat ovat lisäksi Suomessa nyt sellaiset, että sadattuhannet kädet ottavat kiitollisina vastaan vähemmänkin tuottavaa työtä. Kunhan kotiteollisuus kerran saadaan käynnistettyä, sitä on helppo ylläpitää maassa, jossa maatalous tuskin missään pystyy tarjoamaan työläiselle työtä ympäri vuoden.
Esimerkkinä mainittakoon, että kun Tampereen pellavakehräämö ja Forssan puuvillatehdas alkoivat ostaa tarvitsemiaan käärekankaita, jotka aiemmin oli tuotu Venäjältä, niin lähiseuduilla valmistettiin parissa kuukaudessa 40–50 000 kyynärää tällaista kangasta. Jos joku vientikauppias olisi halukas ja kykenisi viemään muutamia laivalastillisia tätä tavaraa ulkomaille, ei halukkaita valmistajia maasta varmaankaan puuttuisi.
Mutta ei ole ketään, joka tuntee sitä kauppaa. Niin – kukaan ei valitettavasti tunne myöskään montaa muuta kaupan alaa, jotka voisivat antaa väestölle työtä ja lisätä maan varallisuutta. Täällä tunnetaan vain yksi vientikaupan laji, mahdollisimman vähän jalostettujen metsätuotteiden eli parrujen, lankkujen, lautojen ja tervan vienti. Se on antanut suurimman voiton vähimmällä huolehtimisella ja vaivannäöllä. Raaka-aine eli metsä ei ole maksanut mitään. Vasta viime vuosikymmenen aikana tukkimetsä on alkanut olla jonkin hintaista. Jo kauan on ollut selvää, että tervanvalmistus ei anna mitään korvausta metsästä ja monin paikoin tuskin korvaa edes kuljetuskustannuksia, vaikka tervasta vientipaikkakunnalla saataisiin 12 markkaa tynnyriltä.
Mutta myös mainittu kaupan ala kärsii yhä tarpeellisen tiedon puutteesta. Tämä näkyy siitä, että suomalaisesta tavarasta yleisesti maksetaan huonompaa hintaa kuin ruotsalaisesta, norjalaisesta ja venäläisestä. Samoin monista satamista laivataan niin huonolaatuisia ja huonosti lajiteltuja lankkuja, että parempien suhdanteiden aikana niille vain vaivoin löytyy ostajia. Eikä tarvitse mainita, että myös käsin sahattu tavara on kaiken arvostelun alapuolella. Kukaan ei tiettävästi ole tehnyt mitään sen parantamiseksi. Käsin sahatusta kahden tuuman laudasta on saamiemme tietojen mukaan maksettu neljä markkaa toltilta [= 12 kpl]. Kun korvaus on tätä luokkaa, on helppo ymmärtää, millä tavoin tätä kotiteollisuutta harjoitetaan.
Ruukinomistajat laivaavat tuotteensa itse ulkomaille. Talonpoika vie itse voinsa eli talonpojat toimivat ostajina sisämaassa ja rahtaavat tavaran Pietariin. Saariston rahvas vie sekin voita Pietariin, Tallinnaan ja Tukholmaan. Kaupunkien kauppiaat ovat vasta viime aikoina alkaneet osin toimia tämän kaupan välittäjinä, poikkeuksena kuitenkin Turku, josta tällaista vientiä on harjoitettu vanhoilta ajoilta asti. – Voi löytyä useitakin esimerkkejä vientikauppiaista, jotka ovat hankkineet rahvaalle sopivien astioiden mallit ja Lüneburgin suolaa. Kirjoittaja ei satu tuntemaan kuin yhden.
Edellä esitetystä on helppo vetää johtopäätös. – Se saattaa olla loukkaava. – Mutta kiistatonta on, että rahvaan tietämättömyyttä ja hitautta ei, kuten usein tehdään, pidä ensimmäisenä käydä syyttämään siitä, että maamme varojen ja työvoiman käytöstä puuttuu yritteliäisyyttä.
Nykymuotoisen metsätalouden maalle tuomaa hyötyä ja sen rahvaalle tuomaa rahallista ansiota ollaan taipuvaisia liioittelemaan. Vielä muutama päivä sitten ilmestyi eräs tämänsuuntainen Kuopion läänin Pielisen ja Nurmeksen seurakuntia käsittelevä kirjeenvaihtaja-artikkeli. No – nämä seurakunnat ovatkin menneinä vuosina kuuluneet läänin kurjimpiin, niihin jotka eniten kerjäävät kruunulta apua ja eniten sitä nauttivat. Tilanne on sama kaikkialla maassa siellä, missä yhteinen kansa saa elantonsa metsästä. – Syy on selvä. Metsästä ilman minkäänlaista omaa huolenpitoa ja työpanosta saatu hinta tuhlataan. Hakkaaminen ja kuljettaminen tarjoavat tuskin päivittäistä elantoa muutaman kuukauden aikana vuodessa. Koko toiminta ei vaadi minkäänlaista älyllistä ponnistelua ja siksi sen seuralaisia ovatkin tietämättömyys ja raakuus. Tilanteen on kuitenkin jatkuttava siihen asti kunnes tukki- ja tervametsät alkavat loppua. Myöskään mainitun viennin suurta merkitystä maan kauppataseessa ei voi kiistää. Sitä on vähitellen korvattava maataloustuotteiden ja pitemmälle jalostettujen käsiteollisuustuotteiden viennillä. Ilmastomme vuoksi jälkimmäiset ovat yhtä tärkeitä kuin edellisetkin koska maatalous, kuten sanottua, ei kykene ympäri vuoden työllistämään kaikkia niitä käsivarsia, joita se lyhyenä kesäaikana tarvitsee.
On monia elinkeinoja, joita voitaisiin harjoittaa kotiteollisuuden muodossa myös kotimaista kulutusta varten – ja joita sillä tavoin myös harjoitetaan niissä maissa, joiden tuotteita nyt meille tuodaan. Mutta myös nämä elinkeinot tarvitsevat ylläpitäjäkseen aina vakituista ostajaa, joka levittää tavaran ympäri maata. Useimmissa tapauksissa tällaisten elinkeinojen syntyminen edellyttää kuitenkin joko ulkomaista oppimestaria tai oman maan miesten lähettämistä ulkomaille taitoa oppimaan. Tällaiseen on oikeutettua pyytää myös hallituksen tukea. – Kaikki tämä jää kuitenkin hyödyttömäksi niin kauan kuin kukaan ei ryhdy kustantamaan valmistusta. Kullakin paikkakunnalla kysyntä on vähäistä eikä tavara siksi siirry suoraan valmistajalta kuluttajalle. Kukapa ei tietäisi, miten huonosti talonpojalle maksetaan, jos tavaraa on sattumoisin tuotu tarjolle enemmän? Kukapa ei ole joutunut hyväntekeväisyydestä ostamaan nauhaa, ompelulankaa, koreja ja monia muita pikkutavaroita, jotka hätääkärsivä myyjä on valmis luovuttamaan kuinka pienestä summasta hyvänsä? Myös tässä tarvitaankin välttämättä kauppiasluokan aloitteellisuutta.
Sanotaan ehkä, että pahin epäkohta on pääomien puute. Mutta asia ei ole niin. Pahin epäkohta on tiedon puute. Ilman sitä ei pääomista ole hyötyä. Missä tietoa on, siellä hankitaan pääomia. On tosin ryhdytty suurisuuntaisiinkin hankkeisiin lainapääoman turvin, suuren ja nopean rikastumisen toivossa. Sellaisia ei kuitenkaan tarvita, vaan pieniä yrityksiä, joiden perustamiseen tarvitaan vain vähän tai ei lainkaan pääomaa ja joiden liikkeessä oleva pääoma kiertää monta kertaa vuodessa. Mitä paremmin kustannusmies on selvillä menekkialueesta, kysynnän suuruudesta ja hinnasta, sitä helpompi hänen on saada tarvitsemansa liikkuva pääoma takaisinmaksun ollessa varma. Kun tämän oivaltaa, on myös kärsivällisyyttä aloittaa pienestä, koska toiminnan laajentamisnäköalat voidaan arvioida etukäteen.
Nyt on aika toistaiseksi hylätä opit suurista ulkomaisista lainoista – tietenkin tuottaviin tarkoituksiin! – ja suurenmoisista teollisuuslaitoksista teknillisine oppilaitoksineen, jotka kasvattavat teollisuuspalatseihin tarvittavat valvojat. Näin sanoessamme annamme täyden tunnustuksen sille, mitä jo on. Mutta toivottavaa on, että jatkossa nojattaisiin omaan pääomaan ja sellaiseen menekkiin, joka kykenee ilman mitään privilegioitakin kilpailemaan ulkomaisen tuonnin kanssa. On ilahduttavaa, että viime aikoina moni suomalaisnuorukainen on palannut kunniakkaan todistuksen kanssa ulkomaiden teknillisistä oppilaitoksista – jopa suurista ulkomaisista työpajoistakin. Mutta yhtä valitettavaa on, että heidän hankkimiaan tietoja ja taitoja ei osata käyttää omassa maassa. Kukaan heistä ei kuitenkaan voi opettaa, miten saisimme esim. itse valmistettuja veitsiä tai haarukoita, miten valmistamme kotikutoisia kankaita tai mistä löydämme ostajia muillekin metsästä saataville kotiteollisuustuotteille kuin laudoille ja tervalle. Ja kuitenkin juuri sellaisten tekniikan ihmisten apua maamme eniten tarvitsisi. Hyviä työnjohtajia on varsin helppo löytää. Vaikeutena on asiansa ymmärtävien urakoitsijoiden löytäminen. Siinä tarvittavaa oivallusta ei hankita opistoista.
