Herra Snellman: Keskustelussa valiokunnan nyt esillä olevasta mietinnöstä on puhuttu paljon siitä, miten paljon tai miten vähän, kuten muutamat puhujat näyttävät ajattelevan, alkeisopetuslaitosta on Suomessa on rahoitettu, sekä muodostavatko nämä kustannukset sopivan suuruisen osan valtion menoista. Pyydän saada muistuttaa niitä herroja, jotka näyttävät pitävän määrärahaa liian vähäisenä, että valtion on ollut maksettava palkankorotus papistolle sekä alkeisoppilaitoksista koituneita kasvavia kustannuksia. Niin kauan kuin koulunopettajat nauttivat etua saada laskea hyväkseen kirkollisvirkavuodet kaksinkertaisina, oli heidän mahdollista tyytyä pienempiin palkkoihin. Tämä oikeus otettiin heiltä pois, tietenkin papiston hyväksi, jonka tällä tavoin oli helpompi saada ylennyksiä. Tämä palkka valtion oli korvattava. Sitä paitsi oli valtion korotettava palkkoja suhteessa rahan arvon heikkenemiseen ja yleensäkin ajan kasvaneisiin tarpeisiin. Kun nähdään, että valtio on pystynyt 25 vuoden aikana kasvattamaan opetuslaitoksen menoja 300 % eli nelinkertaistamaan ne, ja samanaikaisesti perustamaan reaalikouluja, maanviljelyskouluja ja uusia merenkulkukouluja, niin huomattaneen, että jonkin verran lienee maassamme kuitenkin kannettu huolta sivistyksestä. Tänä aikana ovat myös yliopistojen menot merkittävästi kasvaneet, enemmän kuin kaksinkertaisiksi. Jos lasketaan tämän menoerän olevan 450 000 markkaa, alkeisoppilaitosten 800 000 markkaa, kadettikoulun menot, jotka kumma kyllä menevät yleisestä valtionrahastosta ja joita ei katsota sotalaitoksen menoiksi, 200 000 mk, sekä maanviljelys-, reaali- ja merenkulkukoulujen menot, niin päädytään varsin merkittävään prosenttiosuuteen valtion menoista, päädytään 1 800 000 tai 1 900 000 markkaan, kun yleisen valtionrahaston kokonaismenot ovat 13 miljoonaa. On toki mainittu esimerkkejä muista maista. En muista tarkoin, miten asiat ovat Preussissa. Mutta melkein uskoisin, että jos lasketaan 7 % oppisivistykselle Preussissa, niin siihen kuuluvat myös yliopistojen menot. En kuitenkaan uskalla väittää, että niin olisi. Ruotsissa asia on niin, että koulunopettajien palkkoja on korotettu lähinnä viime vuosikymmenen aikana. Niitä on korotettu aikana, jolloin Ruotsilla on ollut runsaasti rahaa, koska on lainattu paljon, ja rahan arvo on sen seurauksena ollut heikko, toisin sanoen on ollut kallista. Nämä olosuhteet huomioon ottaen korotus on ollut välttämätön. Uskoakseni siellä ei tässä suhteessa vielä olla tultu aikojen loppuun, sillä näyttää siltä, että kun lainanotto on pakosta loppunut, on huoli valtion tuloista raskas ja menoja on hyvin vaikea kattaa. Olisi varsin arveluttavaa antaa meidän maamme joutua siellä nyt vallitsevan kaltaisiin vaikeuksiin.

Pyydän edelleen saada lausua muutaman sanan ehdotetusta koulunuudistuksesta, jonka suhteen katsoisin, että Hänen Majesteettinsa ei ole antanut esitystä säädyille tarkoituksenaan saada sen periaatteet toteutetuiksi, yksityiskohdista puhumattakaan, vaan pääasiassa ottaen huomioon sen, että oppikoulujen määrärahojen korotusta on niin yleisesti pidetty tarpeellisena, ja että myös maan säädyiltä on tullut aloitteita näiden määrärahojen korottamisesta ja uusien koulujen perustamisesta. Tästä uudistusesityksestä pyydän saada lausua muutaman sanan. Edelliset uudistukset ja niiden seuraukset ovat varsin lyhyenä aikana, niin kuin sanotaan, valaneet alkeisoppilaitokset uudelleen. Uusia kouluja on perustettu, koulunopettajien määrää on lisätty, heidän palkkojaan korotettu, ja tämä on vaikuttanut siten, että neljässäkymmenessä vuodessa koulun suorittaneitten oppilaitten määrä ei ole kasvanut. Vuonna 1828 oli yliopistossa opiskelevien määrä suunnilleen yhtä suuri kuin nyt, vasta viime vuosina se on jonkin verran kasvanut. Valitetaan pappispulaa, pulaa koulunopettajista. Luonnollisestikin heistä on pulaa. Se on uudistusten seurausta. Meillä on kouluja, joissa on sangen vähäinen määrä oppilaita. Heinolassa on alkeisoppilaitos, jossa on 40 oppilasta, Savonlinnassa 50 oppilasta, Kokkolassa hiljattain perustettu ala-alkeiskoulu, Tampereella toinen, kummassakin vähäinen määrä oppilaita, Hämeenlinnassa lukio, jossa on 30 oppilasta. Säätyjen hartaitten pyyntöjen seurauksena perustettiin yläalkeiskoulu Joensuuhun, ja siinäkin on pulaa oppilaista. Tällä tavoin on koko ajan huudettu, että on saatava uusia kouluja, ja osittain on vanhoissakin jo pulaa oppilaista. Toisaalta on uudelleenjärjestelyn halu nyt kohdistunut yläalkeiskouluihin ja lukioihin, kun taas ala-alkeiskoulut on paljolti jätetty sivuun. Seurauksena on ollut, että väestö kaupungeissa, joissa on ollut kummankinlaisia alkeiskouluja, on joutunut tunkemaan lapsiaan yläalkeiskouluihin kurssille, jota sanotaan oppineeksi, latinakouluun. Tavallista on, että yläalkeiskouluihin otetaan 20–30 oppilasta vuosittain, mutta koulunsa päättää 6–7, onnellisissakin tapauksissa enintään 10 tämän oppilaitoksen oppilasta. Sitten heitä edelleen jauhetaan pois lukioissa, niin että lukiot, jotka rekrytoivat useista kouluista, poistavat vuosittain 10 oppilasta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että alempia alkeisoppilaitoksia on laiminlyöty. Kun kaupunkien vähemmän sivistyneen väestön lapset ovat suorittaneet ala-alkeiskoulun kurssin, tai eivät edes ole sitä suorittaneet, mutta ovat kuitenkin päässeet niin pitkälle, että he voivat päästä yläalkeiskouluun, niin vanhemmat antavat heidän kirjoittautua niihin, jotta he eivät olisi joutilaina vaan oppisivat jotakin. Vanhemmilla ei ole käsitystä siitä, mitä lapset oppivat siellä roikkuessaan. Siksi alemmilla luokilla käydään paljon, ylemmillä huomattavasti vähemmän. Oppilaat viipyvät näillä luokilla pari kolme vuotta, oppivat latinan kielioppia, hieman historiaa, hieman maantietoa ja vähän laskuoppia, koska laskennon katsotaan kuuluvan pitempään koulukurssiin. Kun he ovat olleet siellä aikansa, he jättävät koulun ryhtyäkseen porvarillisille elinkeinourille. Jos asia olisi toisin, olisi ala-alkeiskoulut järjestetty siten, että oppilaat viipyisivät siellä varttuneempaan ikään ja saisivat enemmän tietoa aineista, joita he eniten tarvitsevat. Sanalla sanoen, ala-alkeiskoulut järjestettäisiin siten, että ne muodostaisivat täyden kurssin porvarikoulun, jollaiseksi sellaisen koulun kurssi pitäisi voida laskea, eikä niissä tarvittaisi niin monia oppiaineita, eivätkä tähtäimessä olisi lukio ja yliopisto. Silloin ei yläalkeiskouluissa olisi niin suurta määrää oppilaita eikä opettajia tarvittaisi niin paljon kuin nyt. Lisäksi on niin, että aikaisemmin, kun lukioita oli vain hiippakuntakaupungeissa, oli lukionopettajille asetettu melko kevyt opetusvelvollisuus, koska he olivat samalla kirkolliskonsistorien jäseniä. Nyt on perustettu uusia lukioita, joiden opettajilla ei ole tätä velvollisuutta. On perustettu yhdistettyjä oppilaitoksia, joissa on yläalkeiskoulun ja lukion luokkia, ja on jatkettu niin, että lukioluokille on palkattu opettajia, joilla on neljätoista opetustuntia viikossa. Jos näin jatketaan ja siis palkataan opettajia, joilla on neljäntoista tunnin palvelusaika viikossa, siis kaksi kolme tuntia päivässä, niin koululaitos tulee maksamaan paljon.

Uskon näin ollen, että jos jokin uudistus olisi välttämätön, niin se olisi uudistus siinä tarkoituksessa, joka minulla on ollut kunnia osoittaa. Sen avulla ei vakaan käsitykseni mukaan ainoastaan saataisi opetusta maassamme huomattavasti paranemaan, vaan uudistukseen saataisiin myös varoja käyttämällä nykyisin olemassa olevia määrärahoja säästäväisemmin. Pyydän saada lisätä, ettei ole epäilystäkään, etteivätkö opettajat, ja myönnän että kaikki koulunopettajat ylipäätään, ovat palkankorotuksen tarpeessa, mutta erityisesti alemmassa asemassa olevat opettajat. Tätä tarvetta on koetettu niin paljon kuin mahdollista tyydyttää. Myös näinä vaikeina vuosina, kun valtion menot ovat epätavallisista tarpeista johtuen olleet niin suuret, kun taas tulot ovat vähentyneet, on uusia määrärahoja myönnetty mainittujen koulunopettajien auttamiseksi. Vuonna 1864 myönnettiin määräraha ainakin kaikkien vakinaisten alkeiskoulun opettajien palkkojen korottamiseksi, ja samoin korotettiin kaikkien apulaisopettajien palkat 1 000 markkaan. Myös palkanlisien määrä on kasvanut. Hyvää tahtoa ei tässä asiassa ole puuttunut. Uskon ja toivon, että jos Jumala antaa meille parempia satoja ja maallemme onnellisempia aikoja, niin ei ole mahdotonta jatkaa näin, kunhan ei vaadita liikoja. Ei pidä vaatia liikaa kerralla, vaan edetä varovaisesti valtion myöntämin varoin, sillä muutoin on varauduttava välttämättömiin seurauksiin ja maksettava suurempia veroja, jolloin maan asukkaisiin kohdistuva rasitus kasvaa. Varsin sopiva tapa korottaa palkkoja on lisätä palkanlisien määrää, jolloin vähitellen kaikki opettajat pääsevät niitä nauttimaan. Valiokuntaa näyttää osittain ohjanneen sama hyvää tarkoittava huolenpito koulunopettajista ja erittäinkin heikompipalkkaisista opettajista, kun se on ehdottanut, että kansakouluille määrätyistä varoista olisi luovutettava hallitukselle 100 000 markkaa käytettäväksi koulunopettajien palkkojen korottamiseen. Saan mainita tämän mitä suurimman tunnustuksen kera. On moitittu, että valiokunta ei ole esittänyt todistuksia kansakouluvarojen säästön riittävyydestä. En tiedä, olisiko ollut mahdollista esittää selvempiä todistuksia kuin ne, jotka ovat säädyille annetussa suostuntavaroja koskevassa selvityksessä. Siitä käy ilmi, että kansakouluille varatuista määrärahoista jää vuosittain säästöön noin 200 000 markkaa. Totta kyllä on, että melkoinen osa näistä varoista käytetään pian kansakoulunopettajaseminaarien rakennuksiin. Mutta vuosien varrella nämä samat säästöt jatkuvat, mikäli säädyt edelleen myöntävät yhtä suuren määrärahan. Nyt voimassa olevien, asiaa koskevien säädösten mukaan annetaan kansakouluille avustuksena koulunopettajan palkkaa varten kullekin koululle vain 600 markkaa, ja kun säästynyt summa on ollut 200 000 markkaa vuodessa, on siis mahdollista myöntää tämä avustus yli 300 koululle. En usko, että nuo kolmesataa koulua syntyisivät kovinkaan pian. Vaikka maan säädyillä olisi se vakaa käsitys, että valtion varoja on mahdollisuuksien mukaan käytetty maalle hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta ne havaitsisivat, niin kuin todella onkin, että valtion on tällä hetkellä mahdotonta tehdä mitään, ainakaan kovin paljoa, ja ne hyvyydessään antaisivat tuon summan käytettäväksi valiokunnan ehdottamiin tarpeisiin, niin on kuitenkin tarpeen, että hallitukselle annetaan määrärahoja ainakin pitkähköksi aikaa. Sillä jos nuo varat käytetään palkankorotuksiin, niin niitä ei voida peruuttaa, vaan hallituksen on oltava valmis määrärahan lakatessa korvaamaan se valtion varoista. Tällä kohden minun ei ole sopivaa antaa mitään lupauksia, ja olisikin tällä hetkellä ajattelematonta edes ilmaista mitään toiveita siitä, että niin merkittävä määräraha voitaisiin myöntää valtion varoista.

Valiokunnan mietintö sisältää myös ehdotuksen oppilaitten kouluille maksamien maksujen muutoksista. Omasta puolestani saanen nöyrimmin yhtyä siihen, koska ehdotus, jonka mukaan varallisuuseroihin on kiinnitettävä huomiota, on varsin kohtuullinen. Itse tuo oppilaitten maksama maksu on toki sinänsä mitättömyys. Näitä varoja ei ole käytetty, vaan ne on säästetty erityiseen koulurahastoon. Niiden muutaman vuoden aikana, jolloin oppilaat ovat maksaneet korotettua maksua, on saatu säästöön lähes 200 000 markkaa. Siis yhteensä. Säästöjä on tapahtunut siksi, että nämä varat on ensi sijassa tarkoitettu kouluhuoneistojen kunnossapitoon ja sisustukseen. Kuitenkin maksetaan vuosittain huomattavia ylimääräisiä määrärahoja koulujen rakentamiseen ja korjausrakentamiseen, uusiin kalusteisiin jne., eikä kyseisiin kouluvaroihin ole kajottu. Ne on haluttu säilyttää myös panoksena normaalikoulun talon rakentamiseen, vaikka tämä panos muodostaa vain puolet tuon talon kustannuksista. Tähän nämä varat nyt tullaan käyttämään, koska valtio ei edellisvuosina ole käyttänyt niistä penniäkään koululaitoksen menojen kustantamiseen.

Lopuksi, vaikka en oletakaan ritariston ja aatelin nyt esittävän mitään arviota esillä olevasta uudistusehdotuksesta, niin pyydän kuitenkin saada esittää varauksen sen kaikenlaista hyväksymistä vastaan. Se nojaa mielestäni sekä kasvatuksellisesti että taloudellisesti perusteisiin, joita en omasta puolestani voi hyväksyä. Tarkoitus on lisätä oppiaineita ja laajentaa kursseja. En voi ymmärtää, mitä se hyödyttäisi. Uskoisin, että ennemminkin pitäisi vähentää oppiaineitten lukumäärää, eikä ainakaan laajentaa kursseja, vaan lukea vähemmän ja paremmin (hyvä!). Tosin on niin, että minä kuulun sukupolveen, jonka koulupojat eivät lukeneet paljon, eikä oppiaineita myöskään ollut paljon. En halua kiistää, etteikö opetus nyt olisi paljon parempaa, ja varsinkin on erittäin ilahduttavaa, että alkeisoppilaitoksen nyt päättävillä oppilailla on suurempi tottumus äidinkielensä käytössä, etenkin kirjallisesti, koska sen hyväksi on hieman nähty vaivaa. Ilahduttavaa myös on, että he yleensä päättävät koulunsa siveellisyyteen oppineina, ja tässä suhteessa heitä on hoidettu hyvin, mitä ei voi muuta kuin suuresti kiittää. Mutta ovatko ne sukupolvet, jotka ovat nauttineet opetusta oppilaitoksissa tehtyjen uudistusten jälkeen, saaneet mitään älyllistä kykyä, siihen en voi vastata sen kummemmin kieltävästi kuin myöntävästikään. Olen katsellut ympärilleni. Uskon kuitenkin, että vanhat oppilaitokset, sellaisina kuin ne olivat, pystyivät antamaan isänmaalle miehiä, jotka olivat kelvollisia sitä palvelemaan. Nyt opetus halutaan hoitaa niin, että sanotaan ihmishengen olevan kaappi, jossa on monenlaisia taitoja ja kykyjä, jotka voidaan vetää sieltä esiin kuin laatikosta. On huolehdittava siitä, että kaikki, mitä säilytetään, tulee viljeltäväksi. Aivan oikein. Ihmistä ei pidä käsitellä niin kuin käsitellään hevosia tai karjaa, heistä ei pidä tehdä kenestä kuormajuhtaa, kenestä ravuria, kenestä lypsylehmää, kenestä teuraskarjaa. On tarjottava monipuolista, koko ihmistä koskevaa sivistystä. Mutta jos halutaan tehdä niin, ei ihmistä pidä tarkastella ikään kuin hän olisi itsessään jokin kone. Ennen vanhaan katsottiin koulun ja opetuksen olevan hyvien kansalaisten kasvattamista varten. Nykyään ei puhuta niin, ei aseteta sitä tavoitteeksi eikä kysytä, mitä on tehtävä, jotta sivistettäisiin kunnon kansalaisia. Kun tähän on vastattu, ja esiin nousevat kysymykset kunkin oppiaineen opetuksesta, niin annettakoon silloin opetusta tavalla, joka helpottaa oppilaitten työtä ja tekee heille mahdolliseksi saada aineesta selkeä käsitys. Silloin ei pidä käyttää yksipuolisesti muistia, vaan ottaa mielikuvitus avuksi; aihe on tehtävä havainnolliseksi, niin että oppilaat voivat sen selvemmin ymmärtää, jne. Silloin voi tulla kysymykseen tällainen psykologinen opetusmenetelmä. Mutta kun lähdetään sellaisesta näkökulmasta, että ihmisellä on itsessään psykologisia kykyjä, joita on viljeltävä, asettamatta mitään tiettyjä tavoitteita, joihin häntä ohjataan, kuten esimerkiksi, että hänestä tulisi kelvollinen kansalainen (hyvä!), niin uskon periaatteen olevan väärä. – Taloudellisesta näkökulmasta pyydän saada kiinnittää kunnianarvoisan ritariston ja aatelin huomiota lehtori Kalmin komitean esitystä vastaan esittämään varaukseen. Siinä ehdotetaan, että yhteen kaupunkiin perustettaisiin lyseo ja toiseen reaalikoulu. Yhdessä kaupungissa lapsista siis välttämättä tulisi latinisteja, toisessa vain porvareita. Koulujen järjestämistä sillä tavoin täytyy toki pitää vääränä. Jos huolehdittaisiin siitä, että jokaiseen kaupunkiin perustettaisiin se, mitä ehdotuksessa kutsutaan porvarikouluksi, ja jossa olisi sellaiset kurssit alemmilla luokilla, että niistä olisi mahdollista jatkaa yläalkeiskoulussa, siirtyä oppikouluun, niin ei toimittaisi ainoastaan taloudellisesti vaan myös todellisen tarpeen mukaan. Silloin voisivat vanhemmat, ei vain jokaisessa kaupungissa vaan myös niitä ympäröivällä maaseudulla, pitää lapset luonansa ja pitää heistä huolta, kun he vielä ovat pieniä ja tarvitsevat enemmän vanhempien hoitoa, ja vasta heidän ollessaan vanhempia ja edistyttyään lähettäisivät heidät oppikouluun. Heitä ei tarvitsisi lähettää kauaksi kotoa, jotta he saisivat niitä tietoja, joita tarvitsee jokainen, joka haluaa itsellään olevan enemmän sivistystä kuin kansakoulun mittapuun mukaan. Edelleen on komitea ehdottanut, että oppikouluihin perustettaisiin niin kutsuttuja valmistavia luokkia, ns. kansakoululuokkia. Se on jotain täydelleen mieletöntä. Jos sellaisia luokkia olisi, niin pitäisi ne toki perustaa kouluihin, joita perustetaan joka kaupunkiin, porvarikouluihin. Mutta myös niissä sellaiset luokat ovat tarpeettomia.

Se tarkoittaa, että opetus otetaan pois mamselleilta ja rouvilta ja annetaan maistereille. Ehkä maisterit ymmärtävät asian paremmin. Mutta mielestäni ei ole lainkaan vaikeaa opettaa naisille, jotka ovat siihen halukkaita ja soveliaita, ensimmäisinä lapsuusvuosina tarvittavia sopivimmiksi katsottuja opetusmenetelmiä. Sen sijaan tuon ikäisten lasten hoitoa ajatellen jokaisen pitäisi myöntää, että nainen sopii siihen paremmin kuin miesopettaja. – On myös aiheellista, että nuorukainen tulee kouluun, jossa vallitsee ankara järjestys, jossa hän oppii täyttämään velvollisuutensa, koska se on hänen kansalaisvelvollisuutensa. On hyvä, että hän tulee sinne hieman kypsemmässä iässä, eikä häntä liian nopeasti tempaista pois naisen hoidosta. Tällaisia valmistavia kouluja varten vaadittavat kustannukset ovat mielestäni tarpeettomat, ja jos niitä ei tarvitse maksaa, säästyy varoja alkeisoppilaitoksia varten.

– –

Herra Snellman: Olen vaivannut ritaristoa ja aatelia vielä kerran pyytämällä puheenvuoroa koskien sitä, mitä on sanottu hallituksen valtuuksista käyttää säästyneitä suostuntavaroja Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin. Kun koululle annetaan vuotuinen määräraha, niin tähän asti sitä ei ole ymmärretty muulla tavoin, kuin että määräraha on tarkoitettu koulun vuotuisia tarpeita varten. Seminaarin vuotuinen määräraha on 150 000 markkaa, mutta tämä oppilaitos ei ole tarvinnut enempää kuin noin 120 000. Siksi on onnellista, että on voitu saada aikaan säästöjä. Mutta koskaan ei ole tullut kysymykseen, että laskettaisiin jollekin vuodelle budjetoitujen varojen riittävän koulujen rakennusten pystyttämiseen. Sen sijaan ei pitäisi olla muuta kuin itsestään selvää, että jos määrärahat koulujen rakentamiseksi ovat tarpeen, niin sellaisia voidaan ottaa määrärahoista, jotka yleisesti on varattu kansakoululaitokselle. Kun nyt kerran olen vielä esiintynyt, niin pyydän myös saada mainita, että tieto 7 prosentista Preussissa myös käsittää yliopistojen kulut. Meidän yliopistollemme menee 1 200 000 markkaa eli 10 % yleisen valtionrahaston menoista ja suunnilleen 7 ½ % valtion kaikista menoista. Lopuksi pyydän, sen lisäksi mitä minulla on jo ollut kunnia sanoa, saada lisätä, kun nyt on ollut niin paljon puhetta kouluhuoneistojen riittämättömyydestä, tilojen ahtaudesta, ilmanvaihdon puutteesta, ja myös sellaisten opettajien palkkaamisesta, jotka huolehtisivat oppilaitten terveydenhoidosta, niin toki toivoisin, että oppilaat saisivat niin paljon raitista ilmaa kuin mahdollista, mutta uskoakseni he kärsivät vähemmän raittiin ilman puutteesta kouluissa kuin raittiin ilman puutteesta koulujen ulkopuolella. Siksi katson, että jos jälleen palattaisiin vanhaan sääntöön: ”lue vähemmän, mutta lue hyvin”, niin voitaisiin välttyä paljolta huolenpidolta tässä suhteessa, ja varmasti voitaisiin myös moni määräraha kouluhuoneistoja varten kokonaan jättää pois.

– –

Herra Snellman: Pyydän myös saada yhtyä kyseiseen ehdotukseen, koska sillä tavoin suurempi varallisuus antaisi suuremman panoksen.