Niiden lakikysymysten joukossa, jotka keisarillisen senaatin ehdotuksen mukaan pitäisi esittää valtiopäiville, on 4. kohtana ehdotettu miehen ja naisen perintöoikeuden erilaisuuden kumoaminen maaseudun perinnönjaoissa epäilemättä tärkeä asia.
Perintökaaren 10. [po. 2.] luvun 1. §:ssä säädetään:
Isän tai äidin kuollessa periköön aatelisen tai talonpojan poika maalaisoikeuden mukaan kaksi osuutta ja tytär kolmanneksen. Mutta kaupunkilaisoikeuden mukaan ottakoon papin ja porvarin poika puolet ja puolet tytär.
Ensiksi mainittujen osalta tämä ei kuitenkaan koske kaupunkitaloa ja -tonttia, jotka peritään kaupunkilaisoikeuden mukaan, eikä porvarin lasten osalta maaseudulla olevia maaomaisuutta, karjaa eikä peltotyökaluja, jotka taas peritään maalaisoikeuden mukaan. Myös muita mies- ja naispuolisia perijöitä koskevat samat lain säädökset kuin poikaa ja tytärtä.
Merkitystä erilaista perintöoikeutta koskevalla säädöksellä on kuitenkin lähinnä pojan ja tyttären ja täällä Suomessa talonpojan lasten osalta. Maata omistavaa aatelia on täällä vähän, eikä yhtäläisen perintöoikeuden toteuttaminen sen lasten osalta vaikuta suurestikaan omistussuhteisiin. Maalaisoikeuden katoaminen on sitä vastoin hyvin merkittävä asia jaettaessa maan maaomaisuuden omistavien talonpoikien jättämiä perintöjä.
Edellä esitettyjä lain säädöksiä pidetään Ruotsissa 600 vuoden ikäisinä eli Birger Jaarlin ajalta periytyvinä ja niinpä ne lienee tuotu Suomeenkin samoihin aikoihin kuin kristinusko ja niitä on täällä vaihtelevasti sovellettu. Maaomaisuuden säilyttämistä mahdollisimman laajasti suvun hallussa pidettiin tärkeänä, niin että se siirtyisi nimenomaan miespuolista sukulinjaa pitkin, ja tähän samaan tavoitteeseen tähtääviä erityisiä säädöksiä laadittiin lakeihin sekä ennen mainittua aikaa että sen jälkeen. Jos maata oli kyllin paljon, se oli jaettava poikien kesken ja tyttäret oli saatava tyytymään rahaan ja irtaimistoon, tai jos vanhin poika piti maaomaisuuden, muiden perillisten osuuksien lunastaminen oli hänelle helpompaa, kun sisarilla oli oikeus vain puoleen veljien osuudesta. Näyttää siltä, ettei perustetta tarvitse etsiä minkäänlaisesta naisen ja hänen oikeuksiensa halveksunnasta. Kun kaikki talollisen pojat saivat runsaamman osuuden, tyttärillä oli toki mahdollisuus saada avioliiton kautta korvausta perinnöstä. Pääasia kuitenkin oli, että maa säilyi suvun hallussa eikä siirtynyt tyttärien mukana vieraisiin käsiin. Sen säilyminen suvulla taas takasi varmemmin sen paremman viljelyn ja hoidon.
Muistelemme, että puhuessaan perintölaeista Tocqueville vertaa teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” [De la démocratie en Amérique] tuollaista omaisuuden pirstomista työkoneeseen (jotenkin tähän tapaan), joka käy keskeytyksettä vuosisatoja ja jonka toimintaan kukaan ei kiinnitä huomiota, ennen kuin äkkiä havaitaan, että se on täysin muuttanut asioiden tilan yhteiskunnassa. Tocquevillellä oli silmiensä edessä esimerkkinä Ranska, jossa perintölaki on hajottanut maaomaisuuden palstaviljelmiksi, ja päinvastaisena esimerkkinä Englanti, jossa esikoisen perimysoikeus pitää suuret maaomaisuudet koossa.
Ne, jotka ratkaisevat kaikki yhteiskunnallisia oikeuksia koskevat kysymykset oletetun luonnonoikeuden pohjalta, pystyvät ilman vähäisimpiäkään vaikeuksia ratkaisemaan myös kysymyksen perintöoikeudesta. On ”luonnollista”, että kaikkien lasten on saatava yhtäläinen osuus perinnöstä, ja asia on sillä selvä. Samalla tavalla jokaisella miehellä ja naisella pitää luonnollisena oikeutenaan olla yhtä paljon valtaa valtiossa riippumatta tietomäärästään ja kyvystään lakien säätämiseen ja hallitsemiseen.
Miten tietämätön ja harkitsematon ihmiskunta siis onkaan vuosituhansia ollut, kun kukaan ei ole pystynyt oivaltamaan noin yksinkertaista asiaa! Ja miten viisas onkaan nykyään jokainen, joka on oppinut jakolaskun ja sanomalehtien lukemisen taidon! Enempäähän ei tarvita sen käsittämiseen, että yhtäläinen perintöoikeus on luonnollinen oikeus.
Ja miten typeriä ovatkaan englantilaiset, jotka säilyttävät 19. vuosisadallakin sellaisen luonnonvastaisen järjestelmän kuin majoraatin [esikoisen yksinoikeuden kiinteän omaisuuden perimiseen]! Todennäköiseltä toki tuntuu, ettei ylähuone ikinä suostu tämän järjestelmän kumoamiseen, ellei ehkä vallankumouksen uhatessa; mutta myöskään ne henkilöt, joita asia lähinnä koskee, nuoremmat pojat, eivät ryhtyne kovin pian vaatimaan sen kumoamista ja tekemään propagandaa tämän tavoitteen puolesta mitenkään yksimielisesti. Maaomaisuuden säilyttäminen omissa käsissä antaa suvulle poliittista valtaa. Nuoremmat pojat kasvatetaan valtiomiehen tehtäviin; perheen vaikutusvallan turvin heistä tulee alahuoneen jäseniä, ja sitten heillä on tie avoinna valtion korkeimpiin virkoihin. Suuren maaomaisuuden turvin perheenisä voi koota varallisuutta ja tasoittaa testamentin avulla laillisten oikeuksien erilaisuutta. Tuo tapa tosin johtaa runsaaseen nepotismiin virkaylennyksissä. Poliittinen valta siirtyy kuitenkin jokaisessa ministerien vaihdoksessa uusille suvuille, ja kansa hallitsee tätä vaihtumista parlamenttivaalien avulla. Keino nepotismin torjumiseksi armeijasta näyttää ulkomaalaisten tarkkailijoiden silmissä nurinkuriselta; upseerinvirat nimittäin ostetaan – ja lorditkin ostavat niitä nuoremmille pojilleen. Meillä on ollut omassa maassamme kokemusta samasta virkojen ostamisesta. Adlercreutz, Döbeln, Duncker, Malm jne. maksoivat virkansa käteisellä. Eivät he olleet sen takia yhtään huonompia. Ehkäpä tämä kaikki muuttuu Englannissakin aikojen vieriessä. Menettelytapoihin kohdistuvia moitteita ja vastalauseita ei ole puuttunut. Järkevät ihmiset eivät kuitenkaan voi uskoa eivätkä väittää, että englantilaisten pitäisi vasta nyt esim. täältä Suomesta oppia, mitä perintökysymyksissä kuuluu ihmisen luonnolliseen oikeuteen.
Ja mitä ikinä ajatellaankin yhtäläisen perintöoikeuden luonnollisuudesta, varmaa on, että sen tunnustaminen lain vaatimukseksi vaikuttaa osaltaan maaomaisuuden jakautumiseen, pirstoen sen läpi vuosisatojen toimivan koneen tavoin, kuten Tocqueville sanoo. Maalais- ja kaupunkilaisoikeuden erilaisuus ei johdu sattumasta vaan siitä, että lainsäätäjä on ymmärtänyt asioiden luonteen, ja kansan noudattaman tavan vaatimuksesta. Kaupunkitaloa ei voida rikkoa ja jakaa perillisten kesken eikä talon tonttikaan riitä monien sukupolvien ajaksi tuollaisten jakojen suorittamiseen. Mutta on vaikeata sanoa, milloin maaseudun maaomaisuuksien jakaminen pysähtyy. Ruotsissa kuten viime aikoihin asti Sisä-Suomessakin lapset pysyivät mahdollisuuksiensa mukaan kotona lapsenkengistä lähdettyäänkin ja omien lastensa kehtoa liekutellessaan, niin että näitä saattoi olla puoli tusinaa samassa pirtissä. Isän kuoltua isäntänä oli vanhin poika, muut sisarukset asuivat edelleen kotona hänen esimiehyytensä alaisina. Eikä tätä patriarkaalista järjestelmää haluttu järkyttää uusilla laeilla.
Uudet ajat ovat tulleet, ja henkilökohtaisen riippumattomuuden vaatimus on voimistunut, samalla kun mahdollisuudet omakohtaiseen toimintaan ovat yhteiskuntaelämässä joka taholla laajentuneet. Sivistystason nousu siis on johtanut vaatimaan yhtäläistä perintöoikeutta, jota nykyisin jo pidetään aivan luonnollisena. Sitä ei voida arvioida pelkästään naisen oikeuksien kannalta. Onhan vastaava oikeus tunnustettu naiselle kaupunkilaisoikeudessa melkeinpä muinaisuudesta asti. Kysymys on tästä: voiko maan järkevä viljeleminen säilyä, jos jokainen talonpoikaistila jaetaan aina isännän ja emännän kuoltua esim. neljään, viiteen, kuuteen tai vielä useampaan yhtä suureen osaan. Ero ei kaiketi ole tavattoman suuri verrattuna entiseen menettelyyn. Jos perheeseen on kuulunut esim. kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, muiden osuudet lunastava vanhin poika saa nyt kolmanneksen tilasta. Jos yhtäläinen perintöoikeus hyväksytään, hän saa neljäsosan. Jos tilan arvo on esim. 1 200 ruplaa, hänen on ensiksi mainitussa tapauksessa maksettava lunastussummana 800 ja jälkimmäisessä 900 ruplaa. Sata ruplaa on toki vähäinen summa. Helposti kuitenkin havaitsee, että verraten harvat talonpojat, jotka saavat tilan haltuunsa, mutta saavat maksettavakseen velan, jonka määrä on 2/3 tai 3/4 sen arvosta, pystyvät suoriutumaan sen maksamisesta, kun jo sen korko on raskas menoerä. Ja jos käy niin, että on lunastettava esim. neljän sisaren osuudet, tilanne on edellä oletetun tilan arvon perusteella sellainen, että vanhin veli joutuu maksamaan tilan lunastamiseksi tuhat ruplaa ja omistaa siis itse 200 ruplan osuuden pienestä tilasta, jonka hän ottaa hoitoonsa, ja maksaa lunastusten korkoja vuosittain 60 ruplaa. Tuollaiselta tilalta saadaan satoa ehkä 25 tynnyriä ruista, josta näin ollen melkein puolet kuluu korkojen maksamiseen.
Nykyisenkin lain mukaan suuri osa maaomaisuudesta siirtyisi alituisesti perheeltä toiselle, jos lakia todellakin noudatettaisiin. Tavallisesti lunastussummasta sovitaan kuitenkin jo vanhempien eläessä, aina tilan todellista arvoa alempaan arvoon päätyen, tai vanhimman veljen asemaa parannetaan lahjoittamalla tai testamenttaamalla karjaa ja työkaluja, tai vanhemmat myyvät tilan hänelle halvalla hinnalla, ja hän maksaa muille perillisille vain heidän osuutensa tästä hinnasta. Niinpä siis: maalaisoikeuden mukainen perintöoikeus on jo nykyisellään osoittautunut voimattomaksi vallitsevaa tapaa vastaan. Talonpoika ei pyri takaamaan vanhimmalle pojalleen tilan omistusoikeutta siitä syystä, ettei hän rakasta muita lapsiaan. Hän haluaa, ettei tila joudu pois suvulta. Muillakin lapsilla on jokin pakopaikka hädän hetkellä, niin kauan kuin joku veljeksistä hallitsee tilaa. Usein monet lapsista ovat alaikäisiä vanhempien kuollessa. Nämä samoin kuin naimattomat sisaret jäävät tavallisesti asumaan veljen tilalle, ja myös viimeksi mainitut pitävät sitä kotinaan, ottavat osaa yhteisiin töihin, mutta hoitavat myös omaa erillistä talouttaan, pellavamaataan, kehruuksiaan, kudontatöitään, ja ovat aina varmoja siitä, että veli kustantaa heidän häänsä. Tavat voivat olla erilaisia eri seuduilla, mutta edellä esitetty tapa on yleinen. Tämä hyväntahtoisuutta osoittava ja kummankin osapuolen kannalta epäitsekäs tapa väistyy aivan varmasti yhä täydellisemmin, kun yhtäläinen perintöoikeus otetaan käytännöksi, jo siitäkin syystä, että tilan saava veli menettää tuolloin yhä täydellisemmin mahdollisuutensa pitää huolta sisaruksistaan millään keinolla. Jos päädytään siihen, että jokainen heistä muuttaa heti perinnönjaon jälkeen pois vanhempiensa kodista, juuri naispuoliset perilliset joutuvat kokemaan monenlaisia hankaluuksia.
Emme mainitse tätä todistaaksemme lainmuutoksen vahingolliseksi, vaan vain osoittaaksemme, että tuontapaisissa lainmuutoksissa on otettava huomioon aivan muita asioita kuin luuloteltu luonnollinen oikeus. Ratkaisu muutoksen ajankohtaisuudesta kuuluu varmaankin ensisijaisesti talonpoikaissäädylle. Jos tämä sääty on vakuuttunut siitä, että nykyinen perintölaki on turmiollinen, että talonpoikaisnaisen vaatimus riippumattomuuden saavuttamisesta on kehittynyt niin pitkälle, ettei asioiden nykyinen tila ole enää hänen kannaltaan tyydyttävä, vaan hän haluaa mieluummin ottaa lunastussummansa ja lähteä, on epäilemättä tullut aika muuttaa lakia. Talonpoikaissäätyä edustanevat aina tulevinakin aikoina ahneita veljiä yleisemmin isät, joiden ei voida epäillä haluavan muuta kuin hyvää kaikille lapsilleen. Heitä ei kuitenkaan pidä pakottaa hyväksymään lakeja jonkin kuvitellun ylemmän viisauden perusteella, joka on isää paremmin selvillä siitä, mitä hänen ja hänen lastensa rauhaan kuuluu ja jonka ainoana perusteena on ns. luonnollinen oikeus.
Mainitsimme sen tunnetun seikan, että talonpoika kiertää perintökaaren säädökset myymällä tilan vanhimmalle pojalleen. Kauppa tapahtuu joko niin, että isä vastaa siitä huolimatta tilasta kuolemaansa saakka, tai siten, että poika ottaa heti isännyyden ja maksaa vanhemmilleen syytinkiä. Jos isä nimittäin pitää omistusoikeuden tällaisen kaupan tekemisen jälkeen, syntyy epämiellyttäviä tahtojen törmäyksiä, koska poika ei varsinaisena omistajana voi välinpitämättömästi katsella, miten maita hoidetaan, mutta hänellä ei kuitenkaan ole päätäntävaltaa siitä. Niinpä isä menettelee viisaasti väistyessään ja jättäessään koko isäntävallan pojalle asettaen ehdoksi vain sen, että vanhemmat saavat elatuksensa tilalta. Tämä on luullaksemme syytinkien varsinainen lähtökohta, vaikka myöhemmin niitä ovat väärinkäyttäneet sellaiset tilalliset, jotka ovat vain halunneet vapautua asioiden hoitamisesta ja työnteosta.
Myös tätä koskeva kysymys sisältyy keis. senaatin pöytäkirjaan kohtana 8. Senaatti toteaa haitalliseksi sen, että tiloja rasittavat syytingit, toisinaan niin monet tai niin anteliaat, että tuotosta jää tuskin mitään omistajan elatukseksi, ja pitää toivottavana, että valtiopäiville esitettäisiin ehdotuksia lain säädöksiksi, joilla tällaista menettelyä sekä muita väärinkäytöksiä kiinteistöjen luovutuksissa ehkäistäisiin.
Oikeudelliselta näkökannalta tästä asiasta voitaisiin esittää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Tuollaisten säädösten tarkoituksena olisi kuitenkin selvästi maan ostajan pelastaminen epäedullisesta kaupasta, jonka hän voisi ymmärtämättömyyttään tehdä, estää häntä hyväksymästä hänen oman taloutensa raunioittavia ehtoja ja siis toisaalta ottaa maaomaisuuden omistajalta pois oikeus vaatia itselleen kaikki edut, jotka hän mahdollisesti voi saada. Lakeja, jotka tuohon tapaan pyrkivät holhoamaan ostajaa ja myyjää miten hyvässä tarkoituksessa tahansa, on kuitenkin jo kauan pidetty periaatteessa hylättävinä. Kukaan ei kai halua estää myyjää jättämästä jotakin osuutta kauppasummasta nostamatta, myydyn omaisuuden yhteyteen, ja perimästä korkoa tuosta osuudesta. Tiettyjen ehtojen mukainen syytinki ei kuitenkaan ole muuta kuin korkoa siitä kauppasumman osasta, jota ostajan ei tarvitse maksaa kaupanteon yhteydessä. Tosin tähän liittyy se seikka, että syytinkitapauksessa koko saatava katoaa korkojen nauttijan kuollessa. Mutta jos myyjä vaatii itselleen korkoa ja tietyn prosentin mukaista velan kuolettamista, kunnes se on täysin maksettu, tilanne on sama paitsi sitä seikkaa, että syytinkitapauksessa velan kuoleentumisen ajankohta jää avoimeksi. Kysymys voidaan ehkä muuntaa selvempään muotoon: voidaanko kiinnitys maaomaisuuteen hyväksyä vakuudeksi saatavasta, jota maanomistaja ei voi irtisanoa. Mitään epämukavuutta muille kuin maanomistajalle itselleen ei tästä kuitenkaan voi aiheutua. Jokainen, joka ryhtyy hänen kanssaan liiketoimiin, voinee kiinnitysasiakirjoista löytää tiedon tästä asiasta yhtä helposti kuin muidenkin kiinnitysten luonteesta.
Syytinkijärjestelmä vaikuttaa tosin haitallisesti sekä siitä syystä, että useinkin vielä työkykyiset ihmiset elävät tilan tuotolla osallistumatta työllään sen tuottamiseen, että sen takia, että tilan haltija hyötyy syytingin ottajan kuolemasta, mikä on varsin usein johtanut rikoksiin, jopa siihen, että lapset ovat riistäneet hengen syytinkiläisvanhemmiltaan. Tällaisen pahuuden torjumiseksi kannattaa toki etsi parannuskeinoja. Mielestämme on silti vähintäänkin epävarmaa, tuovatko uudet lakiin otettavat säädökset tilanteeseen tällaisen parannuksen.
Varmalta näyttää, että yhtäläisen perintöoikeuden soveltaminen ajaa vanhemmat sen seuraamusten välttämiseksi ja maaomaisuuden säilyttämiseksi perheen hallussa entistä useammin luovuttamaan tilan myymällä sen jollekulle pojistaan. Jos laki estää heitä vaatimasta tavanomaista syytinkiä, heitä ei kuitenkaan voida estää ottamasta kiinnitystä jollekin kauppasumman osalle ja perimästä siitä lainmukaista korkoa, eikä myöskään määräämästä, että pääoma katsotaan maksetuksi heidän kuollessaan. Eikä myöskään ostajalle vierasta myyjää, jonka maa ei ole perintömaata tai jolla ei ole perillisiä, voida estää testamenttaamasta kiinnitettyä kauppasummaa ostajalle. Arvelemme, että asianomaiset asianajajat löytävät monia muita keinoja lain kiertämiseen. Sellaisia etsitään aina, kun laki asettuu ristiriitaan vallitsevaa tapaa vastaan ja kun tähän sinänsä ei sisälly minkäänlaista vääryyttä, vaan se päinvastoin nojautuu oikeutettuun vaatimukseen hallita omaisuutta vapaasti ja tehdä vapaasti sitä koskevia sopimuksia.
Yhtäläinen perintöoikeus edistää maaomaisuuksien jakamista, kuten sanottu. Niin kauan kuin laki jarruttaa tuollaista pirstomista, yhtäläisen perintöoikeuden soveltaminen johtaisi vain entistä useammin pyrkimyksiin kiertää tätä lain säädöstä. Keis. senaatti on ottanut harkittavaksi tämänkin kysymyksen ja ehdottanut kohtana 11, että säädyille esitettäväksi on valmisteltava uusi säädös maaomaisuuksien lohkomisesta ja tilojen jakamisesta.
Kaikkien näiden asioiden oikea ratkaisu riippunee tästä työstä. Jos maata saadaan jakaa ilman muuta, yhtäläinen perintöoikeus ei estä sen pysymistä perheen hallussa; ja luultavasti syytingin vaatiminenkin loppuisi useimmissa tapauksissa, koska pieniltä maapalasilta sitä ei pystytä maksamaan, ts. maksaminen vaikeutuu, kun useiksi palasiksi jaetun tilan on elätettävä monta perhettä. Joka tapauksessa maaperän laadusta ja maatalouden kehitystasosta jää riippumaan, miten pitkälle tiloja voidaan jakaa, eikä näin ollen mitään määrämittoja voida ennakolta asettaa. Kun perheessä on useita poikia, maan jakamisen vapaus johtaa luultavasti viljelijät entistä suurempiin työponnistuksiin, jotta nuorempien poikien uudisviljelmät voidaan saada raivatuksi, jos raivauksiin mahdollisuuksia on. Maatalouden nykyisessä tilanteessa uudisviljelmien perustamisen esteenä on ollut niittyjen puute. Tämä este kuitenkin häviää nurmiviljelyn levitessä. Verraten harvoilla maamme seuduilla maatiloilla on puutetta viljelymaasta, ja useimmilla seuduilla on suomaita monien sukupolvien työtä odottamassa.
Kun asioita oikein harkitaan, lain muuttaminen juuri tältä osin saattanee ehkä olla ensisijaisesti välttämättömintä. Kun maatilojen jakaminen on sitten aikanaan tullut tavallisemmaksi, yhtäläinen perintöoikeus ei enää ole ristiriidassa noudatetun tavan kanssa; ja lain säädökset syytinkejä vastaan olisivat tarpeettomia, koska näiden vaatiminen loppuisi silloin itsestään.
On ilahduttavaa havaita, että maaomaisuuden jakamisen ja lohkomisen helpottaminen tunnustetaan nyttemmin tarpeelliseksi varsin laajasti. Se ei toki ole ainoa nykyään arvoon arvaamattomaan nousseista kysymyksistä, joiden ratkaisemisen puolesta olemme parhaamme mukaan yrittäneet kamppailla. Allekirjoittanutta se kuitenkin kiinnostaa erityisesti, koska sen käsitteleminen aikoinaan Saima-lehdessä nopeutti osaltaan mainitun lehden pahaa äkkikuolemaa. Jos Saima vielä eläisi, se varmastikin lukisi keis. senaatin ehdotuksia silmät pyöreinä.
J. V. S.
