Lukija muistanee hyväntahtoisesti, että Kuopio Tidningin ja tämän lehden välillä on esiintynyt jonkin verran kirjoittelua koulun kasvatuksesta ja opetuksesta.

Vakuutamme, että meitä todella kyllästyttää sananvaihto asianomaisten lehdentoimitusten kanssa. Siksi olemme myös tarkoituksella välttäneet edes mainitsemasta näitä julkisen keskustelun kehnoja edustajia, sillä sen ainoa hedelmä on tavallisesti hengetön sanasota.

Vähän toisenlaista on Kuopio Tidningin polemiikki. Siitä loistaa ainoastaan loukattu turhamaisuus, vähäinen rakkaus asiaan mutta ei tippaakaan apua sen valaisemiseen.

Lukijamme luottaa varmaan terveeseen harkintakykyymme siinä, että me emme katso ihmistä voitavan kasvattaa siveellisyyteen ilman että häntä totutetaan hyvään tapaan; tuskinpa myöskään kukaan, joka on lukenut lehden viime joulukuun numeron artikkelin ”Ei koulu sentään tee ihmistä”, on voinut uskoa meidän tarkoittaneen, ettei mikään sivistys ole ihmiselle tarpeen. Mutta juuri sen Kuopio Tidning panee meidän ja sanotun artikkelin niskoille.

Emme halua alentua tyhjään kinasteluun, josta Kuopio Tidning antaa esimerkin ja seuraa kaiken sanomalehtipolemiikin esimerkkiä tässä maassa. Tämän artikkelin tarkoitus on aivan muu. Meidän on kuitenkin myönnettävä tehty virhe, vaikka se tosin ei oikeuta Kuopio Tidningiä käyttämään tätä virhettä tyhjään ja hyvin ylimieliseen saivarteluun vastoin koko mainitun artikkelin päämäärää ja meidän siinä varmasti ja yhä uudestaan esitettyjä lausuntojamme.

Sanotussa artikkelissa lausuimme: ”Lapsen siveellinen kasvatus tapahtuu yleensä negatiivisesti siten, että varjellaan hänet huonoilta tavoilta. Sillä hänen maailmansa on niin rajallinen, syömistä, nukkumista, leikkimistä ja myöhemmin lukemista, niin että hänen elämässään voi tulla kysymykseen vain vähän positiivisia hyviä tapoja. Sellaista on myös oppilaan kasvatus koulussa. Hän on saanut jo kotona oppia olemaan sanoissaan totuudellinen, kunnollinen käytöksessään ja tottelevainen vanhempia ihmisiä kohtaan, ja tätä harjoitusta jatketaan koulussa. Lisäksi positiivisena hyvänä tapana tulee pääasiassa ahkeruus. Mutta muuten on vaikea sanoa, mitä hyviä tapoja koulu vielä voisi oppilaaseen iskostaa. Lisäksi tulee kysymykseen vain varjella oppilas huonoilta tavoilta.”

Esityksen virhettä useimmat lukijat tuskin olisivat edes havainneet. Oikeastaan se on sanan ”yleensä” käyttö puhuttaessa lapsen varjelemisesta huonoilta tavoilta. Meidän olisi pitänyt sanoa ”suureksi osaksi” tai siihen suuntaan; ja meidän olisi siihen ehkä pitänyt lisätä: lapsen ”varhaisin” kasvatus, sekä myöhemmin huomauttaa: että positiiviset velvollisuudet myöhemmin tulevat lukuisammiksi, ja että siksi koulukasvatuksessa on vähitellen kyse positiivisemmista hyvistä tavoista kuin varhaisimmassa lastenkasvatuksessa. Olisimme myös voineet lisätä, että koulun vanhempi oppilas voi tietoisesti, esimerkillään ja vaikutuksellaan nuorempiin, kehittää hyviä tapoja myös muissa – ja tämä on todella tärkeää – vaikka Kuopio Tidningillä ei ollut mitään sanomista siitä tai mistään muusta hyvästä tavasta, jota koulu voisi juurruttaa. On tietenkin virhe, että ilmaisimme tarkoituksemme hämärästi. Mutta harva lukija lienee siitä erehtynyt. Kuopio Tidning on siitä vain saanut syyn muutamiin huutomerkkeihin ja pistosanoihin. Itse asiaan liittyen sen toimitus ei ole suvainnut opettaa meille ja yleisölle, mitä hyvää tapaa koulu vielä voi opettaa oppilailleen, saati selittää, mitä ”elävää tietoa” se kykenee välittämään, niin että sitä ei olisi tarkoitettu tulevaisuutta varten vaan että se välittömästi johtaisi oppilaan siveellisyyteen. Sitä odotellessa katsomme voivamme hyvällä omallatunnolla jättää suuren sanomalehden voittajaksi taistelukentälle, joka ei ole omamme.

Mutta itse asian, ei meidän lausuntojemme, katsomme tarvitsevan lisää selvitystä. Kuopio Tid­ningin toimitus halveksii erityisesti tätä kasvatuksen negatiivista puolta, nuorison varjelua huonoilta tavoilta. Se jopa rohkenee, rohkenee sanoa meidän harkiten kuvanneen koulun huolta siitä, siltä osin kuin se koskee oppilaiden käyttäytymistä kouluhuoneen ulkopuolella, ”vakoiluksi” opettajan taholta. Olisi suurinta raukkamaisuutta olla ottamatta vastaan tätä heitettyä taistelukäsinettä, kun tiedämme hyvin, että se toisi niskaamme suuria sanoja korvat tukkivana huutona ja loputtomasti tuomioita. Mutta tunnustamme, että asia on pitkään ollut sydämellämme ja että Kuopio Tidningin haaste antaa meille pikemminkin tervetulleen kuin vastenmielisen syyn lausua mielipiteemme julki.

Mitä ensin tulee sen arvoon, että nuoret varjellaan huonoilta tavoilta, on vanhemmilla siitä vain yksi ajatus. Yksinkertaisin kokemus sanoo heille, että kaikki likainen, siveetön ja kevytmielinen, kaikki intohimon, raivon, vihan purkaukset jne., kaikki ilmaukset huonoista taipumuksista ja alhaisista tunteista on poistettava lapsen silmistä ja korvista, sillä se kaikki tukahduttaa versomaan päässeen idun hyviin tapoihin paljon nopeammin kuin se on omaksuttu. Jos hellä vanhemmansydän saisi vallita, se tahtoisi, tuntien oman syyllisyytensä ja tietäen turmeluksen ja moraalisen kurjuuden määrän maan päällä, kaikiksi ajoiksi varjella lapsen tuntemasta ja näkemästä sitä. Mutta niin ei voi tehdä. Jokainen ihminen joutuu haukkaamaan tiedon puun hedelmää, hänen täytyy itse oppia valitsemaan hyvän ja pahan välillä, omassa rinnassa taistelemaan velvollisuuden kovat taistelut houkutusta ja himoa vastaan; jokaisen täytyy ottaa riskejä.

Vanhempien tuntema hellyys ja huolenpito lapsistaan on kuitenkin täysin yhteydessä järkeen. Kokemuksesta tiedämme, etteivät ihmistä koskevat velvollisuudet ole lapsuudessa yhtä moninaiset kuin nuoruusvuosina, eivätkä nuoruudessa samat kuin kypsässä iässä. Niinpä ei liioin kaikkia hyviä tapoja voi juurruttaa lapseen yhdellä kertaa, vaan niiden luku kasvaa iän mukana. Tuskin kukaan muu kuin Kuopio Tidning epäilee asiaa. Mutta koska niin on, on myös lapsen varhaisimpien vuosien kasvatus enemmän hänen pitämistään erossa pahoista tavoista kuin totuttamista hyviin tapoihin; sillä hyviä tapoja, joihin lapsi siinä iässä voisi totutella, on vähän, mutta pahoja tapoja, joita voi oppia, on paljon. Lapsen hyveet koostuvat pääasiassa ulkoisesti harjoiteltavasta tottelevuudesta, lempeydestä, kiitollisuudesta, kun taas ne paheet, jotka jo varhain ovat voineet saada vallan lapsessa, ovat todellisia sielunvammoja, pahansisuisuus, itsekkyys, itserakkaus, ylimielisyys, kiittämättömyys, kovasydämisyys ym. Myös tottelevaisuus ym. juurrutetaan lapseen vain negatiivisesti, rangaisten tottelemattomuudesta. Sillä lapsi ei voi käsittää, miksi tottelevaisuus on välttämätöntä, miksi on käyttäydyttävä sopuisasti ja kiitettävä hyväntahtoisesti myös niitä, joita näkee vanhempien voivan käskeä. Ennen kuin lapsi voi käsittää tätä syytä, ei esim. kiitollisuus voi lapsessa muuttua todelliseksi hyveeksi, mutta sen sijaan pahuus ja itsekkyys, myös lapsen tajuamatta niiden pahuutta, muuttuvat kerrassaan todellisiksi sielunvammoiksi, joita on äärettömän vaikea myöhemmin hävittää.

Tämä jatkuu läpi kasvatusajan, kuitenkin niin, että lapsen kehityksen mitassa hyvät tavat voidaan muuttaa syvästi omaksutuksi tiedoksi ja samassa määrin negatiivinen puoli lapsenhoidossa tulee vähemmän tarpeelliseksi. Tämä tarve ei ole kuitenkaan lakannut koulupoikien ja lukiolaisten suhteen, joista vanhimmatkin tavallisesti ovat siinä iässä, että houkutukset ovat juuri alkaneet. Nimittäin se huono tapa, joka voi turmella lapsen, on vallattomuus; se, mikä turmelee nuorukaisen, on aistihuuma ja intohimo. Edellinen on pahankurisuutta ja huonotapaisuutta, jälkimmäinen pahetta. Se on paljon tarttuvampi kuin edellinen, koska sillä on tulinen maaperä nuoren veressä, nuorukaisen silloisessa fyysisessä kehitysvaiheessa. Osoittaisi tavallisen terveen järjen puutetta kieltää äärettömän suuri vaikutus, mikä jo seuran ja tuttavapiirin valinnalla tässä elämänvaiheessa on. Tuskin kukaan koulumies on niin tunnoton, ettei myöntäisi nuorison tulevan hyvinvoinnin riippuvan paljolti siitä, ovatko pahat tavat päässeet oppilaitokseen sisälle ja tulleet tavaksi, vai onko ne pystytty pitämään ulkopuolella. Syvästi omaksuttu tieto oikeasta tuottaa hyvät tavat, jotka antavat paremman takuun tulevaisuudesta kuin hyvät tavat seurauksena sydämen viattomuudesta; mutta siellä missä edellistä ei voi olla – eikä sitä ole lapsuudessa ja nuoruudessa – siellä jo turmeluksen poissaolo on suuri voitto. Lisäksi oppilaitoksessa ei ole kyse vain muutamista yksilöistä vaan sukupolvista. Jos yksilöä johtaa hänen turmeltumaton halunsa tai vakaumus oikeasta, on se ilman muuta parasta; ja ainakaan meiltä ei voi odottaa väitettä, että opettajan ei pitäisi vaikuttaa niin onnelliseen asioiden tilaan. Mutta jos oppilas ei kykene puolustautumaan pahoja tapoja vastaan, hänet täytyy kaikesta huolimatta pitää niistä erossa. Hän itse voi siitä vain hyötyä, kun myös siellä missä vakaumusta ei ole, pahojen tapojen poissaolo jättää vakaumukselle aikaa herätä ja valmistaa mahdollisuuden päästä vaikuttamaan. Muille yksi ainoa paheellinen yksilö on huonoa onnea tuottava tulisoihtu, ruton tartuttama, joka nopeasti levittää ympärille sairautta. On verrattain helppoa pitää huonot tavat oppilaitoksesta loitolla, mutta sitä vastoin vaatii äärimmäisiä ponnistuksia kiskoa sieltä juurineen huonot tavat, jos ne kerran ovat ehtineet yleistyä. On onnellista, jollei halua pahaan ole; mutta siellä missä sitä on, täytyy yksilö jopa vastoin omaa haluaan ja tahtoaan pakottaa noudattamaan hyviä tapoja. Ellei pakko auta, parantumaton on erotettava oppilaitoksesta. Jos niin ei käy, opettaja on rikkonut velvollisuutensa.

Tätä kutsutaan koulukuriksi. Tiedämme hyvin, että moni pitää sitä anakronismina ja tänä valistuneena aikana täysin turhana. Me emme voi olla samaa mieltä. Kun ihmiskunta joskus on edistynyt niin pitkälle, että koulunuorisosta on tullut viisasta ja hyveellistä tai se on edes ehtinyt pääsemään eroon kuumasta verestään sekä niistä jaloista tunteista, joita se kykenee elämään, ja niistä vaarallisista taipumuksista, joita se ravitsee, silloin myös me pidämme kuria turhana. Mutta kunnes se tapahtuu, pidämme kuria todella koulukasvatuksen lujimpana tukena. Pidämme sitä jopa tarpeellisempana tässä meidän rakkaassa isänmaassamme, jonka oppilaitoksiin on levinnyt vaatimuksia ja pahoja tapoja, joiden esiintymistä Euroopan sivistyneissä maissa hämmästeltäisiin.

Jottemme puhuisi hämärästi, sanomme lyhyesti puhuvamme seuraavassa lukioista. Emme todella tiedä, esiintyykö huonoja tapoja, joita käymme moittimaan, myös joissakin maan ylemmistä alkeiskouluista1. Mutta niiden oppilaiden ikä antaa pätevän syyn olettaa, että sellaisia huonoja tapoja ja siveettömyyttä ei niissä kovin usein voi esiintyä. Muita epäselvyyksiä välttääkseen allekirjoittanut haluaa myös tässä puhua omissa nimissään, niin että kukaan todistelua kysyvä älköön epäilkö kenen puoleen kääntyä.

Siis: Tiedän, että Lukio- ja koulujärjestys melko tiukoin sanoin kieltää oppilaita käymästä majataloissa. Olen kuitenkin nähnyt esimerkkejä, että sellaisia käyntejä tehdään kenenkään siitä moittimatta, että lukiolaisilla on ollut oma sivunsa majatalonisännän kirjassa, jossa on ollut velkoja totilasillisista, ryypyistä ym. yhtä sievästi kuin muillakin asiakkailla. Olen koulunjohtajana joutunut puhuttelemaan ja rankaisemaan oppilaita, jotka ovat olleet mukana lukiolaisten kortteerissa järjestämissä ryyppäjäisissä. Olen matkustajana toisessa lukiokaupungissa useita kertoja nähnyt ja kuullut lukiolaisten mässäilevän ja juopottelevan siinä majatalossa, jossa olen asunut. Sen ei liioin ole tapana kuulua salaisuuksiin kyseisissä pikkukaupungeissa. Enkä todellakaan pitäisi itseäni ”vakoojana”, jos minä herrojen opettajana sellaisessa tilanteessa yllättäisin heidät ja lähettäisin matkoihinsa, en liioin raakana barbaarina, jos oman tai toisten todistuksen pohjalta sopivin keinoin tulevaisuutta silmällä pitäen torjuisin vallattomuuden. Tiedän myös hyvin, että Lukio- ja koulujärjestys kieltää oppilailta kaikki juhlatilaisuudet. Kuitenkin tiedän, että lukiolaiset ovat järjestäneet juhlia, joissa heidän opettajansa ovat olleet kunniavieraina ja jonne lukuisat herrat isännät pätevistä syistä ovat majoittuneet yöksi, sitäkin esteettömämmin, kun seuraava päivä kerran on ollut lupapäivä. Herrat ovat olleet jopa niin avokätisiä, että ovat järjestäneet mitä hienoimpia tanssiaisia kaupungin kunnianarvoisille, herroille ja – rouville luonnollisesti, tanssiaisia, joista ei hyvin tunnettua jälkipeliä ole puuttunut, mutta joista heidän seuraavana päivänä on pitänyt tehdä tiliä rehtorille, ellei rehtori ollut ystävällisesti antanut lupaa niiden järjestämiseen lakkauttamalla Koululaki määräajaksi ja hän ja muut opettajat olleet niissä vieraina. En voi sanoa olleeni omin silmin todistamassa tätä ihanuutta, sillä vaikka minua on kunnioitettu kutsulla, minulla ei ole ollut kutsumusta todistaa miten lakia ja järjestystä ilmiselvästi pilkattiin. Koulunopettajana pidin siihen aikaan koulun vaarallisimpana naapurina – en majataloa vaan lukiota. Sanottakoon se siksi, koska voi olla, että luvallisia tilaisuuksia sallittiin luvattomien hävittämiseksi; yllä on esitetty millaisin seurauksin. Tällaisen kasvatusperiaatteen arvon pitäisi toki olla jokaisen miehen käsitettävissä. Mutta jos se periaatteena on hylättävä, on vaikea nähdä, miksi väkijuomien nauttimisesta on tehtävä poikkeus, ellei se tapahdu kansallisen heikkouden vuoksi.

Voiko esim. Saksan ja Englannin tapoja ja oloja tunteva kuvitella, mitä siellä sanottaisiin esitetystä koulukurista – koulupojista, joiden oikeutena pidetään järjestää juominkeja ja jotka moittimatta saavat aloittaa uransa krouvivelkoineen! Emme epäile etteikö esimerkkejä sellaisesta voisi löytyä naapurimaan Ruotsin lukioista; mutta jo Ranskasta niitä etsittäisiin turhaan. Emme tiedä, mitä asianomaiset vanhemmat meidän maassamme ajattelevat ja sanovat tästä tilasta; tiedämme kuitenkin hyvin, että enemmistö heistä ei koskaan järjestäisi niin koreita tanssiaisia kuin heidän poikansa, herrat lukiolaiset, ja että monelle heistä olisi aika epätavallista päästä mukaan sellaisiin, siinä tapauksessa että herrat pojat suosiollisesti kunnioittaisivat myös heitä kutsulla.

Lehti, jonka polemiikista olemme yllä maininneet, lainaa lausumaamme ylhäisen ylenkatseellisesti, kuten sellaiselle arvohenkilölle sopii. Lausumassa esitimme, että koulunuorison suojelemiseksi juopottelulta majatalokäynnit ja pidot kortteereissa pitäisi kieltää. Lehti ihailee vain meidän ”yksin­kertai­suuttamme” kun väitämme, että koululla ei ole siihen tepsivämpää keinoa. Sen toimitus ei esitä mitään muuta keinoa. Sillä on meidän yksinkertaisuuttamme vastaan vain oma halveksuntansa ja oma hyvä tietoisuutensa korkeammasta viisaudesta. Se on kuitenkin sama toimitus, joka on käyttänyt parin tusinan lukiolaisen paheellisuutta todisteena maan koulukasvatuksen huonoudesta ja jonka päätelmät tässä suhteessa olemme selittäneet liioitelluiksi.

Ajattelemme juopottelusta: Juopottelu ei sinänsä johdu moraalisesta turmeluksesta; se on paha tapa, joka ruokkii moraalista turmiota. Lääkärit ovat sitä mieltä, että tietyt elimelliset viat ja sairaudet aiheuttavat taipumuksen vahvojen juomien nauttimiseen. Kokemus opettaa myös, että alempi asema älyllisessä sivistyksessä sekä ulkoisen hyvinvoinnin ja hienostuneiden elintapojen ja tarpeiden puute lisäävät kokonaisten yhteiskuntaluokkien ja kansakuntien taipumusta tähän väärinkäyttöön. Ei liioin voitane kiistää, että pohjoiset kansat jo ilmaston seurauksena ovat persompia vahvoille juomille kuin ne, jotka elävät leudommassa ilmastossa. Mutta vaikka myönnetään nämä yleisemmin vaikuttavat syyt, lähinnä huonon esimerkin ja huonon seuran synnyttämä tapa ajaa yksilön juopottelupaheeseen. Tästä uskoaksemme ei viisaan kansan keskuudessa vallitse mielipide-eroa.

Samoin ei käy kiistäminen, että ihminen on lapsuudessa ja nuoruudessa alttein esimerkin vaikutukselle ja ympäristö helpoimmin johtaa hänet hyvään tai pahaan. Kukaan tuskin kiistää sitäkään, että siinä iässä esimerkki on paljon tehokkaampaa kuin oppi. Siksi varsinkin juopottelu, joka niin suuressa määrin riippuu tavan voimasta, saa perustuksensa tavallisesti nuoruusvuosina. Omalta osaltamme luulisimme, että tähän paheeseen lankeaa harvoin ihminen, joka ei ole tottunut vahvoihin juomiin, kunnes hänen ruumiinsa on ehtinyt täysin kehittyä ja hän on tullut siihen ikään, jolloin periaatteet kykenevät ohjaamaan hänen elämänkulkuaan. Ei ole kyse siitä, että vaara olisi ohi koulu- ja lukiovuosina. Sillä nykyään nuorukaiset tulevat tavallisesti niin nuorina yliopistoon, että mainitut ehdot eivät vielä täyty; siksi myös lukiosta turmeltumattomina lähteneiden vanhempien poikien näkee joutuvan pahoille tavoille, joiden uhreiksi nuoremmat helposti joutuvat. Mutta kenenkään mieleen ei näytä juolahtavan, että lukiossa on laskettava perustus hyville tai huonoille tavoille, joista niin helposti tulee paheita, vaikka paheita voi hankkia myös sieltä lähdön jälkeen. Päinvastoin, valvovan kurin käyttöä kiittää jokainen isä, jonka pojan se on pitänyt erossa paheesta. Jo se, että pahetta ei siellä ole hankittu, riittää hänelle.

Olemme sanoneet, että tapa vahvoihin juomiin ei sinänsä ole mitään moraalisesti huonoa, se ei ole liioin seurausta mistään moraalisesta huonoudesta. Yleistä on myös kokemus, että juopotteluun lankeavat eivät ole huonoja luonteita, vaan tavallisesti vain heikkoja. Hyvä mies – mutta ryyppää. He ovat usein ihmisiä, joita myös heidän äärimmäisessä kurjuudessaan voi rakastaa ja surkutella. Silti ei voi kieltää, että juopottelu tavallisesti murentaa moraalia.

Sanotun perusteella olemme lujasti sitä mieltä, että lastenkasvatuksen tässä vaiheessa ei ole muuta tehokasta keinoa kuin pitää nuorukainen erossa tavasta nauttia vahvoja juomia ja toiseksi erossa seurasta, missä niitä nautitaan. Sillä alussa asialla on moraalin kanssa yhtä vähän tekemistä kuin esim. tupakanpoltolla. Jos siitä tarvittaisiin lisää todisteita, tarvitsee vain ajatella, miksi juopottelu naisten keskuudessa on verrattain harvinaista, sivistyneempien joukossa ennenkuulumaton poikkeus. Syynä on yksinkertaisesti käytäntö, joka ei salli päihdyttävien aineiden juomisen muodostua heille tavaksi eikä anna esimerkkiä niiden käyttämisestä heidän oman sukupuolensa keskuudessa. Myös ylemmissä yhteiskuntapiireissä syntyy harvoin juomareita. Sitä ei totisesti voi laskea korkeamman moraalin tiliin. Sieltä puuttuu vain tottumusta ja esimerkkiä ja juopottelu katsotaan siellä sopivaksi vain alemmalle kansalle. Koulu ei kykene sulkemaan esimerkkiä pois oppilaidensa piiristä. Mutta kukaan ei kai vapauta koulua velvollisuudesta tuomita pahetta ja sen mukana myös esimerkkiä. Miten laajasti tämä velvollisuus on aina otettu huomioon, siitä olkoot yllä esitetyt kokemukset todistajina.

Olemme tässä puhuneet paheesta, joka alussa on vain huono tapa ja vasta ajan mittaan voi kasvaa paheeksi. Mutta nuoriso on alttiina myös muille paheille, jotka sinänsä ja heti alusta ovat paheita, koska ne tuhoavat sielun viattomuuden siten, että ne juopottelun tavoin usein hyvin nopeasti heikentävät, jopa täysin kuluttavat sielun- ja ruumiinvoimat. Puhumme sukupuolisuhteista ja siitä salaisesta paheesta, joka usein kuin tarttuva sairaus käy oppilaitoksessa kokonaisen nuorisojoukon kimppuun.

Näiden paheiden kyseessä ollen ei sama menettely kuin juopottelun pahetta vastaan ole riittävä. Siinä opettajan täytyy vaikuttaa enemmän vakaumukseen, herättää katumusta ja pelkoa seurauksista ja tilanteen vaatimilla neuvoilla tukea katuvan ponnisteluja parannukseen. Mutta siinäkin vaatii huoli oppilaitoksen nykyisestä ja tulevasta edusta, että huono tapa karsitaan pois, että röyhkeydestä kuritetaan ja että ne oppilaat, jotka ovat olleet muiden ilmeisiä harhaanjohtajia, erotetaan oppilaitoksesta.

En halua puhua sen laveammin näiden mainittujen paheiden olemassaolosta maan oppilaitoksissa enkä opettajien uutteruudesta niiden hävittämisessä. Tietämäni mukaan varsinkin pienemmissä kaupungeissa paheellisuus tulee helposti yleiseen tietoon. Minulla on esimerkkejä siitä että näin on käynyt, ilman että opettajat ovat osoittaneet tuntevansa tilannetta tai ponnistelleet lainkaan paheen hillitsemiseksi. Ja luulisi kyllä olevan tiedossa, että opettajat tässä suhteessa mieluiten ummistavat silmänsä. Kysymys on arkaluontoinen, ja on ymmärrettävää, että opettaja arastelee puhua sellaisista asioista oppilaalle. Mutta arkuus on kuitenkin itse asiassa moraalista välinpitämättömyyttä ja mukavuudenhalua. Moni koulunopettaja voi kanssani vedota kokemukseen ja vakuuttaa, että vakavissa aikeissa annettu kuritus tässäkään tapauksessa ei ole raskaampaa kuin suru turmeluksen vallalle pääsystä. Olen ollut todistamassa erästä röyhkeästä paheellisuudesta annettua tuomiota ja rangaistusta. Se järkytti lähes sadan nuorukaisen ja lapsen tunteita niin, että ensimmäisellä tunnilla sen jälkeen heidän itkunsa teki kaiken lukemisen mahdottomaksi. Ja minulla on luja usko, että tapahtuma monen sielussa liittyi syvään parannukseen ja varoitukseen; samoin minulla myös on ilo tietää, että joukon syylliset ovat tämän seurauksena ja jatkuvassa hoidossa säästyneet paheelta.

Niin yksinkertaisia emme ole koskaan olleet että olisimme kiistäneet koulun vaikutusmahdollisuudet kyseessä olevassa asiassa. Hyvien tapojen hyväksi voi vaikuttaa myös positiivisesti varoituksin ja opetuksin; ylipäänsä tie on avoin silloin kun koulu haluaa näin vaikuttaa hyvien tapojen edistämiseksi. Väitämme vain, että tässä kuten muissakin tapauksissa koulu vaikuttaa tehokkaimmin huonojen tapojen poispitämiseen hävittämällä huonon esimerkin ja paheen ainaiset houkutukset.

Kuten olemme aikaisemmin tässä lehdessä esittäneet, on eräs kirjoittaja Kuopio Tidningissä kuvaillut kouluja paheellisuuden kasvatuslaitoksiksi. Lukija voisi ajatella että käymme tämän kirjoittajan asialla esittäessämme, että niissä esiintyy todella suuria paheita. Saamme siksi kiinnittää hänen huomionsa siihen, ettei yllä esitetty millään tavoin oikeuta päätelmää, että paheellisuutta esiintyisi hyvin yleisesti maan oppilaitoksissa. Meidän kokemuksemme ei todellakaan tue sellaista mielipidettä. Olemme vain vedonneet esimerkkeihin, joissa pahoja tapoja on esiintynyt eikä niitä vastaan ole ryhdytty toimiin asiaankuuluvan vakavasti, ja joissa kuri on ollut omiaan edistämään paheita sen sijaan että olisi hillinnyt niitä.

Esityksemme tarkoituksena ei lainkaan ole edes tutkia oppilaitosten nuorison siveellistä tilaa. Olemme vain halunneet osoittaa, että kuri, puhtaasti negatiivinen menettely olla jättämättä huonoille tavoille tilaa, sulkea ne ulos, poistaa huono esimerkki, karkottaa kiusaus, ankarasti ryhtyä toimiin röyhkeyden ja paheellisuuden avointa esiintymistä vastaan, olla sallimatta tapoja, joista tulee paheita, että tämä kuri on koulun vaikuttavin keino oppilaidensa siveelliseen kasvattamiseen. Olemme halunneet osoittaa, että siihen ei tarvita uusia koulujärjestyksiä, uusia opetusmenetelmiä. Olemme halunneet torjua ennenkuulumattoman heikon ja valitettavan rajoittuneen opin, joka selittää sellaisen kurin opettajan puolelta ”vakoiluksi”.

Voimme myös siksi jättää luettelematta toisia, vaikkakin pienempiä häiritseviä huonoja tapoja, joita aika usein oppilaitoksissa siedetään. Haluamme vielä mainita yhden vain vähäpätöisimmistä, koska se on kuvaavaa koko tälle sietojärjestelmälle. Puhumme sen puutteesta, mitä kutsutaan ihmistavoiksi.

”Istua” lukiossa on vanhastaan tunnettu ilmaus. Mutta jokainen sivistynyt ihminen ottaa tämän ilmauksen samassa merkityksessä kuin ”lojua” yliopistossa. Yliopiston luentosaleissa ei nimittäin lojuta. Mutta lukioiden oppisaleissa istutaan vastattaessa. Siellä voi nähdä herrojen kokeessa tai piispantarkastuksessa istuen vastaavan kysymyksiin, joita seisova piispa heille esittää. On itsestään selvää, että he eivät koskaan nouse seisomaan opettajiensa edessä, jotka puhuttelevat heitä herroiksi. Kuulijalle ja katselijalle on ilmeistä, että he eivät ole kuulleet opettajan koskaan mainitsevan sanaa ihmistavat. Pidämme selvänä, että jokainen näistä opettajista nousee seisomaan piispan, hiippakunnan oppilaitosten korkeimman päällikön, häntä puhutellessa; tätä kunnollisuutta ei ole kuitenkaan kukaan heistä juurruttanut herroihin oppilaisiinsa. Toivotaan ehkä allekirjoittaneen julistavan ettei hän ole piiskan ystävä. Teen sen mielelläni. Mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että kun olen kuullut ”herroja” julkisessa puheessa kehotettavan kiltisti lukemaan läksynsä, en ole voinut tukahduttaa toivetta saada kuulla lisättävän: ”muuten saavat herrat maistaa risua”.

Tämä on, kuten sanottua, vähäpätöinen asia. Se kuitenkin osoittaa osaltaan, millä tasolla kuri lukioissa on. Mekin uskomme ymmärtävämme, että nuorukaisia ei voi eikä pidä kohdella kuin lapsia. Mutta meidän mielestämme on ero siinä, vedotaanko nuorukaisen oikeuden- ja kunniantuntoon vai mielistelläänkö narrimaisesti hänen helposti herätettyä itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan.

Mielestämme olemme kyllin selvästi osoittaneet kuinka tarpeellinen on tällainen koulussa annettava kasvatus, jonka päämääränä on pitää pahat tavat loitolla. Tätä eivät järkevät ihmiset ole pitäneet edes mahdollisena epäillä. Myös olemme riittävästi selittäneet mitä tarkoitamme puhuessamme koulukurista. Paheita ei pidetä erossa lapsista ja nuorukaisista tyhjällä puheella ”elävästä tiedosta”, ei ylipäätään minkään koulutiedon avulla. Tiedon pitää jonkin verran ylittää koululäksyjen taso, ennen kuin se todistaa mahtinsa vakaumuksissa ja periaatteissa, jotka auttavat yksilöä siveellisyyteen ja auttavat häntä pysymään siinä. Siellä missä hyve on vielä pelkästään negatiivinen kyky pysyä erossa paheesta, ja siellä missä hyvät tavat ovat vain sitä, että pahoille tavoille ei jätetä tilaa, siellä on pahan poissa pitäminen kaikki, mitä voidaan vaatia. Ja siinä on oppilaitoksen kasvatuksellinen voima paljon suurempi kuin kodin, koska yksilön siveettömyys on lähde monien turmelukseen. Olemme myös sanoillamme riittävästi osoittaneet, että tämä kasvatus on riippumaton kaiken maailman koulusäännöistä, sillä se on itse yleinen järjenmukainen koulujärjestys, jota yksikään koululaki ei voi horjuttaa ja jonka vakavaa käyttöä yhtä lailla hyväksyvät ja kiittävät valtionvirkamiehet kuin nuorison vanhemmat ja edusmiehet. Halu tehdä koulukasvatus riippuvaksi muuttuvista koulusäädöksistä – jopa muuttuvista opetusmenetelmistä – on kaiken kaikkiaan osoitus merkittävästä velttouden määrästä sekä innossa että ajattelussa. Lisäämme, että itse opetusmenetelmät ovat ja niiden täytyy olla suureksi osaksi koulusäännöksistä riippumattomia. Niin on ainakin aina ollut meidän maamme kouluissa; sinä päivänä, kun opettajan vapaata toimintaa sitoisivat pikkutarkat menetelmää koskevat määräykset, nousisi kouluissa suuri kohu. Emme ole koskaan kieltäneet, etteikö opetusmenetelmällä, joka vetoaa oppilaan omatoimisuuteen, olisi häneen terveellistä siveellistä vaikutusta. Olemme päin vastoin nimenomaan selittäneet, että niin on, ja koettaneet selvittää, miksi niin on. Mutta pidämme kiinni siitä, että tämä vaikutus itse oppivuosina on verrattain vähäinen, nimittäin työn vaikutus tietämisen hyväksi, yleensä suunnan vaikutus vakavaan päämäärään. Opetuksen ja opetusmenetelmän hyöty käy ilmi vasta siinä tulevaisuudessa, jolloin herääminen omatoimiseen tiedon hankintaan todella on kantanut hedelmää, kun itsensä vapauttaneesta oppilaasta on tullut totuuden ja oikeuden etsijä ja kun hän on valmis rakkaudesta päämääräänsä seisomaan ja kaatumaan totuuden ja oikean puolesta. Jos tätä sadonkorjuuaikaa ei tule – silloin on opetus ja menetelmä ollut täysin hedelmätöntä.

Entä varsinaisen kouluopetuksen rinnalla jaettavat opetukset ja neuvot? Eikö niistä ole tässä sanottu mitään? Eipä niistä ole paljon sanottavaakaan. Oikeaan aikaan ne voivat edistää paljon hyvää. Isän ja äidin huulilta tullessaan niillä on suurta painoa. Koulunopettaja ei saa unohtaa niitä, mutta ei hän saa niihin luottaakaan. Hyvään kuriin hän sen sijaan voi luottaa yhtä paljon kuin johonkin inhimilliseen aikaansaannokseen sietää luottaa. Ja jos sitä on, niin myös opetukselle ja neuvoille on maaperää minne ne voivat juurtua.

Lopuksi Kuopio Tidningin kirjoittaja haluaa ilahduttaa tiedolla, että hänellä on nyt odotettu uusi Koulujärjestys. Hänen tarvitsee enää vain se kädessä opettaa meitä ja muita, miten ”elävä tieto” annetaan oppilaille ja näyttää tämän tiedon kantamat siveelliset hedelmät. Meitä ilahduttaa olla todistamassa suurta uudistusta – jos se vain tulee olemaan muuta kuin suuria sanoja.

J. V. S.

• 1. Meille ei ole tuntematonta, että yksittäisiä esimerkkejä on ollut.