13. Lärobok i Verldshistorien af Theodor Dielitz, öfversatt och delvis bearbetad efter nionde Tyska upplagan af R. A. Renvall. Helsingfors 1855. [Maailmanhistorian oppikirja, kirjoittanut Theodor Dielitz, yhdeksännen saksalaisen painoksen mukaan kääntänyt ja osittain muokannut R. A. Renvall. Helsinki 1855.]

Ei ole kovin innostavaa puuhaa perehtyä sellaisiin kompendiumin [lyhyt oppikirja, käsikirja] luonteisiin oppikirjoihin kuin tämä; ja vaikka suosittelemmekin kirjaa käytettäväksi, emme pysty paneutumaan siinä mahdollisesti oleviin epätäsmällisyyksiin.

Vakaumuksemme mukaan historian opettamisessa tulee noudattaa sitä järjestystä, että ensin aloitetaan elämäkerrallisilla kuvauksilla, sen jälkeen tulee läpikäydä jokin kompendiumi ja lopuksi luetaan seikkaperäisempi maailmanhistoria – kaikki koulu- ja lukiokurssin puitteissa. Sopiva kompendiumi tässä järjestyksessä etenevän opetuksen kannalta on toistaiseksi puuttunut. Kouluissa käytetyt ovat näet niin laajoja, että niiden läpikäyminen vie koko oppikurssin.

Käsillä olevan kirjan keskeisenä puutteena on mielestämme kylläkin, että se sisältää liian paljon. Tekijä on näköjään pyrkinyt siihen voimannäytteeseen, että onnistuisi tunkemaan suppeimpaan mahdollisimpaan tilaan suurimman mahdollisen määrän tietoja. Teosta oloihimme sovitettaessa olisi olennaiseksi ansioksi uskoaksemme koitunut, mikäli hra Renvall olisi tehnyt maailmanhistoriasta tässä suhteessa hieman köyhemmän; lisäksi olisi ollut aihetta tehdä kuvauksesta paikka paikoin hieman seikkaperäisempi. Ymmärtää hyvin, että näillä kymmenellä painoarkilla esiintyvien tietojen runsaus on toteutettu esityksen selkeyden kustannuksella.

Niinpä Englannin historia vuosina 827–1377 vie 3/4 sivua. Tältä ajalta oppilaan täytyy nyt opetella ulkoa yli kaksikymmentä vuosilukua. Useimmat vuosiluvut esiintyvät sitä paitsi kaksi kertaa, esimerkiksi ”Vilhelm II (1087–1100) ja Henrik I (1100–1135)” – turhuus, joka toistuu läpi kirjan. Tästä voi päätellä, mikä vuosilukujen määrä oppilaan on päntättävä päähänsä ennen kuin hän ehtii kymmenen painoarkin loppuun. Varovainen arvio antaa tulokseksi 2 000 vuosilukua. Eikä maailma kuitenkaan tavanmukaisen laskentatavan mukaan ole ollut pystyssä täyttä 6 000 vuotta. Hra Dielitzin maailmanhistorian tunteminen merkitsisi siis ”kaikkien vuosilukujen tuntemista maailman alusta alkaen”, kuten muuan professori kerran määritteli historiatietoutensa.

Koko esityksestä näkee tarkoituksena olevan, että opettajan on suullisesti täydennettävä oppikirjasta puuttuvat asiat. Kirjan suurena ansiona on, että se antaa joka kohdassa opettajalle viitteet siitä, mitä hänen valistusmielessä tulee lisätä. Jos siis oppikirjaa käytetään oikein, tulee sitä lukea ääneen lause lauseelta, ja opettajan on selitettävä luettu yhdistämällä se muihin saman ajan tapahtumiin; tämä toteutuu esittämällä kysymyksiä oppilaille niin pitkälti kuin vain voidaan. Vasta tämän jälkeen tulee läpikäyty teksti lukea läksynä. Mutta vielä muuan seikka: opettajan täytyy silloin antaa oppilaiden läksyä valmisteltaessa hypätä vuosiluvuissa noin kahden kolmanneksen yli; ne jotka pystyvät oppimaan enemmän ulkoa, saavat sen tietysti tehdä. Näin käytettynä oppikirja lienee melkoiseksi hyödyksi kouluissa.

Sillä on nimittäin vielä sekin ansio, että se esittää maailmanhistorian yhtenäisenä kokonaisuutena, pyrkien esittämään tapahtumat mahdollisimman tarkoin samanaikaisina. Kirjassa suoritettuja jaotteluita vastaan ei ole mitään aiheellista huomautettavaa. Mielestämme ne päinvastoin osoittavat tekijän suhtautuvan aiheeseensa hyvin oivaltavasti. Että kirjassa sitä vastoin on koko joukko kömpelöitä pragmaattisia selvittelyjä, lienee tapahtunut pikemmin epähuomiossa kuin ymmärtämättömyydestä. Viisaan opettajan täytyy osata oikaista ja parantaa, missä tarvetta siihen esiintyy.

Uutta painosta otettaessa on toivottavaa, että kirjaa muokattaisiin Saksan välistä tuskin yleismaailmallisesti merkittävän poliittisen historian kustannuksella niin, että Ruotsin meidän maallemme tärkeitä vaiheita esiteltäisiin laajemmin ja lisättäisiin vaikka vähäsen myös Suomesta, joka tästä painoksesta on jäänyt pois. Lienee myös melkoisen tarpeellista muokata uudelleen maailmanhistorian esitystä, joka täysin sivuuttaa tieteen ja kirjallisuuden.

Käännöksen kieli on moitteettoman hyvää.

14. Försök till Satslära, hufvudsakligen med afseende å Svenska språket. Åbo 1855. [Yritys lauseopiksi, pääasiassa ruotsin kielen suhteen. Turku 1855.]

Tämä kirjanen ei ole vailla ansioitaan, joskaan se ei luonteensa vuoksi juurikaan voi sisältää mitään uutta. Sen yleinen rakenne on sikäli hyvä, että ensin esitetään esimerkit, joita selitykset seuraavat. Kirjasta käyttävää opettajaa tulisi kehottaa siihen, että hän esimerkkejä läpikäytäessä johdattelisi oppilaan esittämään omia selityksiään niistä ja vasta sitten antaisi hänen lukea tekijän selitykset ja määritelmät. Näin oppilaan ilmaisutapa kävisi tarkemmaksi ja muisti kohenisi.

”Johdannon” neljä ensimmäistä sivua ovat huonoimmat kirjassa, eivät siksi että tekijällä olisi jokin oma näkemyksensä asioista, vaan koska hän kulkee vanhoja uria. Kun esimerkiksi todetaan, että ”liittämällä sanoja asiaankuuluvasti kokoon ilmaistaan käsitettävä ajatus”, on tekijä riistänyt itseltään – silmiinpistävää ilmaisua ”liittämällä kokoon” lukuun ottamatta – mahdollisuuden todeta, mitä sana siinä tapauksessa on. Sana ”lause” on kyllä käsitettävä ajatus sille, joka ymmärtää sen merkityksen – joskin se tässä lauseopissa jää määrittelemättä. Tuskin näet voi kutsua lauseen määritelmäksi seuraavaa tokaisua: ”Lauseoppi on esitys lauseen luonteesta ja kokoonpanosta, niin että käsitettävä ajatus tulee ilmaistuksi”. Toisaalta ei myöskään ole selvää, miksi sanat ”niin että” jne. ovat tässä saaneet tulla mukaan ja muuttaa kokonaisuuden järjettömäksi. On myös nurinkurista antaa substantiivin olla ”esineiden (henkilöiden, eläinten, asioiden) nimiä”. Nurinkurisuus on siinä, että kutsutaan persoonaa, Jumalaa, kuolemattomuutta, henkeä, tahtoa, historiaa ym. ”esineiksi”. On myös vaikea käsittää, miten lauseet ”talo on kaunis”, ”sotilas kaatui”, ”kateus ei ole ihmiselle kunniaksi” ilmaisevat jotain toimintaa, mitä niiden kuitenkin tekijän verbille antaman määritelmän mukaisesti pitäisi tehdä. Seuraava määritelmä ei osoita, että tekijällä juurikaan olisi kirjallista kykyä: ”Ne sanat, jotka ilmaisevat määreen, joka perustuu laskemiselle, kuuluvat siihen sanaluokkaan, jota kutsutaan numeraaleiksi (laskusanoiksi)”. Samalla tavalla on rakennettu objektin määritelmä s. 44 ja edelleen.

Varsinaisessa lauseopissa ei, sikäli kuin nopeasti läpikäyden olemme voineet havaita, erehdyksiä ole paljon. Niistä mainittakoon, ettei tekijä s. 7 katso demonstratiivi- ja relatiivipronominien kykenevän muodostamaan lauseen subjektia; lisäksi hän sulkee s. 16 relatiivipronominit adjektiivisten pronominien joukosta. Lienee vaikea selvittää kunnolla, mikä on konklusiivisten ja alistettujen lauseiden ero. Jos tekijän esittämä virkkeen määritelmä hyväksyttäisiin, täytyisi pisteitä pistellä tiheästi.

Kirjan ansioihin kuuluu, että esitys yleensä on lyhyttä ja melko selkeätä ja samoin että aihe on niin täydellisesti esitetty kuin toivoa voi. Meidän on silti tunnustettava, että tuntuu kuin asiat voisi ylipäätään esittää yksinkertaisemmin. Kun tämä kirjanen on kuitenkin ainoa Suomessa julkaistu ja maan koulujen tarpeisiin saatavilla oleva lauseoppi, täytyy toivoa, että se antaa aiheen opiskella vakavammin ainetta, jota usein laiminlyödään enemmän kuin syytä olisi.

15. Finlands Rofdjur med kolorerade plancher. Åbo 1855. [Suomen petoeläimet väritetyin kuvatauluin. Turku 1855.]

Tästä pienestä kirjasesta on vaikea sanoa mitään hyvää. Suomen petoeläimiä se ei kuvaile, vaan ainoastaan nelijalkaisia petoja. Kuvatauluja ei ansaitse nimittää väritetyiksi, vaikka ne muuten ovat suunnilleen yhtä hyviä kuin lastenkirjoissa esiintyvät. Teos ei kuitenkaan ole mikään lastenkirja; siihen nähden nimittäin kuvaus, luultavasti jonkun laajemman työn pohjalta tehty kompilaatio, on liian kuivaa ja laihaa ja selostaa kuitenkin asioita, mitkä eivät lastenkirjoihin kuulu. Sivistyneen luokan pidemmälle ehtineiden lukijoiden kannaltakin teos näyttää tarpeettomalta, koska he helposti voivat perehtyä laajempiin ja parempiin eläinkuvauksiin. Ehkä kirjan tarkoituksena on suomenkielisen Suomen maan pedot -painoksen lailla toimia yhteisen kansan lukemistona. Mutta tätäkin tarkoitusta ajatellen se olisi voinut sisältää enemmän kotimaista kokemusta ja olla kirjoitettu aivan toiseen sävyyn. Emme silti tahdo kiistää, etteikö kirja paremman puutteessa kävisi yhteiselle kansalle hyödyllisestä ja huvittavasta lukemisesta.

16. Stussaren med perkussionsantändning, dess beskrifning, vård och rengöring, samt i sammanhang dermed om Skjutkonst med kula, af J. J. Maexmontan. Åbo 1855. [Perkussiosytytyksellä toimiva luodikko, sen kuvaus, hoito ja puhdistus, sekä siihen liittyen Kuulalla ampumisen taito, kirjoittanut J. J. Maexmontan. Turku 1855.]

On ilo saada esitellä tämä suurella huolella, ja, niin kuin näkyy, hyvällä asiantuntemuksella laadittu pieni työ. Tekijä tunnetaan aiemmista teoksistaan metsästyksen alalta – Om stöfvaren, Dubbelbössan ja Orrjagt med Bullvan. Millaisia nämä julkaisut ovat, emme tiedä. Mutta käsillä oleva teos on oikein kiinnostavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei ole asiantuntija, ja se sisältää selityksiä ja tietoja, jotka lienevät suurelta osaltaan uusia maamme useimmille metsästäjille. Jokainen voi mielikseen lukea esimerkiksi kuvausta erilaisista sodassa ja metsästyksessä käytettävistä luodikoista ja selostusta ammunnan periaatteista. Suuren pommituksen jälkeen kuultiin kaikkien ihmisten täällä Helsingissä puhuvan ”paraabeleista”, näistä ihmeasioista joista ei aiemmin milloinkaan ollut tiedetty mitään. Hra Maexmontanin kirjasta voi nyt itse kukin oppia, miten ammutun luodin radasta tulee parabolinen. Metsästäjät ex professo [asiantuntijoina] voivat tässä oppia tuntemaan parhaimmanlaatuisen kiväärin pienintä yksityiskohtaa myöten, valitsemaan ja kokeilemaan ruutia, valamaan kuulia, tekemään paperihylsyjä, lataamaan, ampumaan, puhdistamaan ja säilyttämään kivääriä ym. Heidän kannaltaan kirjan suurena ansiona on, että se on niin täydellinen ja yksityiskohtiin menevä; niille, jotka eivät ole metsästäjiä, se sisältää liiankin paljon. Niinpä jaksossa Lataaminen on seuraavaa:

Lataamistapa; varoitus kuulan liian tiukkaan ahtaamisesta; panostuskepin merkki, joka osoittaa luodin painuneen ruutiin saakka; nallipesän paikoilleen paneminen; luodikon lataaminen niin että perä antaa suoraan ylös; luotipyssyn lataaminen; ilman kokoonpuristuminen lataamisen aikana voi helposti sytyttää ruutilatauksen pneumaattisesti; rihlattu sotilaskivääri ladataan patruunoilla; Suomen kaartin ja krenatööripataljoonan patruunat; latausvasara; ruutimitta, jossa mukana suppilo; mitä tulee huomioida täytettäessä ruutimittaa ruudilla, samoin sen poikittaisviivasta; pakko ladata kuumaan piippuun; ennakkolataus ja sen hyöty; ruudin eri vaikutukset irtonaisena tai kun se on suljettu ahtaaseen tilaan; ruudin palaminen piipussa ja sen vaikutus luotiin; piipun halkeaminen; varovaisuus nallipesää paikoilleen pantaessa sekä aseen jäädessä laukeamatta; lataaminen eri asennoissa; lataaminen toisen henkilön tekemänä.

Olemme kopioineet tämän pienen osan sisällysluetteloa osoittaaksemme, että kirja sisältää varsinkin tarkk'ampujapataljoonien sotilashenkilöiden kannalta yhtä paljon hyödyllistä kuin metsästäjienkin. Jos ei jakson ”Ampuminen” sisällysluettelo olisi liian pitkä tullakseen tähän otetuksi, sen esittäminen olisi todistanut vieläkin paremmin, miten hyödyllinen kirja on myös sotilasampujille.

Tekstin puupiirrokset lisäävät esityksen selkeyttä.

Koska moni lukija mielellään tahtoisi tietää, missä kohdin nuo paljon puhutut minié-kiväärit eroavat muista hengenvaarallisista kiväärikapistuksista, lainaamme tähän tekijän kuvauksen niiden rakenteesta. Jotta se käsitettäisiin oikein, tulee meidän lisätä kirjan selostuksen pohjalta se huomautus, että minié-kivääri on niin sanottu takaaladattava kivääri, missä ruutipesä sijaitsee piipun peräosassa ja on halkileikkaukseltaan hieman muuta piippua pienempi. Latinki pannaan tässä sisään aukon kautta, joka sulkeutuu taas omalla mekanismillaan. Luoti puolestaan on tehty niin tarkoin piipun mittojen mukaan, että se liukuu helposti alas piipun pohjaan saakka ja jää ruutipesää vasten. Mitään latauspuikkoa ei siis tarvita, sikäli kuin olemme kuvauksen pohjalta ymmärtäneet asian oikein. Muu käy ilmi seuraavasta:

Ranskalaisen kapteeni Minién luoti on takaosastaan sylinterin muotoinen, mutta kärjestään se suippenee tylpästi, joten luoti on kokonaisuudessaan sormustimen mallinen. Aivan kuten Thouveninin luodikossa luisuu tämäkin luoti helposti piippuun1. Sen ruutipanosta vasten tuleva alapuoli eli pohja on tasainen tai litteä, mutta keskiosastaan kartiomaisesti syventynyt. Tämä syvennys ulottuu luodin sisään noin 3/8 tuuman verran. Tylppä kärki ja pohjan syvennys saavat aikaan ensinnäkin sen, että luodin painopiste on paljon lähempänä kärkeä kuin Thouveninin teräväpäisessä luodissa, joten iskuvoiman osumakohta siirtyy lähemmäksi painopistettä, ja juuri tässä suhteessa täytyy Minién järjestelmää pitää suurena ja arvokkaana edistysaskeleena, koska osumatarkkuus epäilemättä kasvaa. Luodin kartiomaisella syvennyksellä on lisäksi vielä toinenkin tarkoitus. Syvennystä peittää pieni irtonainen rautakuppi, ja heti kun ruuti räjähtää, painuu tämä kuppi sisälle luotiin aina syvennyksen pohjaan saakka; kun syvennys näin käy ahtaammaksi, täytyy luodin seinämien laajeta niin että se painautuu rihloja vasten. Tämän painautumisen helpottamiseksi luodin ulkopinnan alaosan ympäri kulkee kaksi kapeaa viirua tai uraa, hieman toisistaan erillään, mutta rinnakkain pohjan kanssa. – Rautakupin sijasta käytetään myös rautaista iskulevyä (Culot), joka on puristettu sylinterimäiseen porausaukkoon. Ruudin painevoima ajaa levyn aukkoon, minkä seurauksena luodin sylinterimäinen osa laajenee samaan kokoon kuin piippu ja painuu siis rihloja vasten, joita se ulos lentäessään myötäilee. – Olen nähnyt vielä erään uuden kuulatyypin, josta sekä kuppi että levy on jätetty pois; niiden sijasta luodin pohjan syvennyksestä kohoaa kärjestään suippo tappi tai kartio, jonka tarkoituksena on jakaa ruudin paine niin, että luodin sylinterimäinen osa sen seurauksena laajenee. Tämän luodin kärki ei kuitenkaan ole täysin sormustimen muotoinen, vaan lähenee teräväpäisen luodin mallia. – Jotta vieläkin voitaisiin edistää ilmatiiviin paineen syntymistä sisäseinää eli piipun vartta vasten, vähenee rihlakierteiden syvyys niin huomattavasti suuaukkoa kohti, että kun ne aukon kohdalla ovat noin ½ sadasosatuuman syvyisiä, on niiden syvyys piipun peräosassa 2 sadasosatuumaa. Ranskassa käyttävät Vincennes-jääkärit (Les Chasseurs de Vincennes) nykyään Minié-luodikkoja, jotka muuten eivät ole mitenkään olennaisesti muuttuneet verrattuna vanhoihin rihlattuihin perkussiokivääreihin; jopa lukot ovat jääneet entiselleen.

Mitä osumatarkkuuteen tulee, voitaneen neulakivääriä ja Thouveninin kivääriä pitää samanveroisina. Kumpikin ampuu tarkasti 600, jopa 800 askeleen päähän kiinteisiin taktisiin kohteisiin. Minié-kivääri näyttää kuitenkin voittavan molemmat osumatarkkuudessa, jonka täydellisyys johtuu Minié-luodin uudenlaisesta rakenteesta. Kantomatkaa on ilmeisesti niin pitkälle kuin mitä ampuja voi nähdä, ja tällä rajallahan täytyy kaiken järkevän käsituliaseiden käytön lakata.

Uusi englantilainen jalkaväenkivääri, joka on rakennettu Minién järjestelmän mukaan – Minié-Riffle – painaa pistimineen Englannin mittojen mukaan 10 naulaa 6 unssia, siinä on 4 leveää hieman pyöristettyä rihlaa ja pysyvä tähtäin joka on asetettu niin, että sitä voi käyttää 100 jaardin etäisyydellä olevaan maaliin tähdättäessä, sekä ylempi tähtäin 905 jaardin päässä olevaa maalia varten. Mutta luotikin painaa lähes 4 luotia, eli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin Hannoverin jalkaväkirykmentin teräväpäinen luoti.

Europan Kartta. Tämä kartta, jota jaetaan Suomettaren liitteenä ja myydään myös kirjakaupoissa, ei ole ainoastaan paras tähän mennessä päivänvalon nähnyt suomalainen kartta, vaan kestää myös vertailun muihin samaa formaattia oleviin karttoihin. Selkeydessä ja tarkkuudessa ei juuri ole toivomisen varaa. Omalta osaltamme olisimme silti pitäneet vähempää paikannimien lukumäärää riittävänä, jolloin oltaisiin voitu käyttää hieman suurempia kirjasinlaatuja selkeyden siitä kärsimättä. Nyt sen sijaan täytyy kaupunginnimien lukemisen olla vanhemmille ja heikkonäköisemmille ihmisille sangen vaivalloista. Paikkakuntia ei sitä paitsi ole aina hyvin valittu. Niinpä esimerkiksi Glasgow ja Sheffield puuttuvat, kun taas Whitehaven ja Northampton ym. löytyvät kartalta. Mutta nämä virheet ovat melko vähäisiä, ja yritys sekä sen toteutus ansaitsevat kaiken kunnian.

Erään Suomettaressa julkaistun tiedonannon mukaan kustantaja aikoo julkaista seuraavaksi Aasian kartan ja sen jälkeen luultavasti muut maanosat. Omalta osaltamme uskoisimme, että hyvä pallokartta riittäisi täysin muille maanosille, Aasia mukaan lukien, tai ehkä vieläkin mieluummin Mercatorin projektioon laadittu maailmankartta. Sitä vastoin Euroopan vuoristoja ja jokia esittävä kartta olisi hyvin tarpeellinen, ja hyöty olisi kaksinkertainen, jos se voitaisiin suuremmitta kustannuksitta painaa värillisenä niin että ylänkö- ja alavat maat erottuisivat.

Europan Karttaa on kirjakaupoissa saatavilla tiettävästi enää vain vähäinen määrä.

17. Handbok för den första undervisningen i Historie. Biografier. I. Gamla tiden. Åbo 1855. [Ensimmäisen historianopetuksen käsikirja. I. Vanha aika. Turku 1855.]

Sen jälkeen kun olimme jo lopettaneet yllä olevan lyhyen luettelon kotimaisen lehdistön uusimmista tuotteista, saimme vastaanottaa tämän kouluopetukselle erittäin tervetulleen käsikirjan.

Voisi olettaa, että vakaumus elämäkerrallisin kuvauksin toteutetun historian alkeiden opetuksen hyödyllisyydestä lienee jo koulunopettajien parissa aika yleinen, ja vain sopivan lukukirjan puute olisi estänyt tämän opetusmenetelmän käyttöönoton sekä julkisissa että yksityisissä kouluissa.

Tämän kirjan pitäisi siis olla mitä tervetullein. Ainakin yksityisten oppilaitosten ja tyttökoulujen pitäisi, kuten toivomme, osata hyötyä siitä, vaikka menisikin jonkin aikaa ennen kuin julkiset koulut päätyvät seuraamaan esimerkkiä.

Kirja on osin käännös, osin mukaelma eräästä saksalaisesta, Karl Schwartzin laatimasta teoksesta: Handbuch für den biographischen Geschichtsunterricht. Elämäkertojen valinnasta ja niiden järjestyksestä ei voi sanoa kuin hyvää. Vain kirjan aloittaminen Semiramiilla tuntuu huonolta valinnalta, ja koko henkilö olisi voinut jäädä pois. Mitä sen sijaan todella kaipaa, on jonkinlainen lyhyt johdanto kuhunkin elämäkertasarjaan, mistä oppilas voisi ammentaa tietoja kuvailtujen henkilöiden kotimaiden luonnonoloista ja kansantavoista. Nykyisellään nämä henkilöt näet ikään kuin leijuvat ilmassa, ja jos oppilas hahmottaa mielessään maata ja olosuhteita, joissa he ovat eläneet, ottaa hän varmasti malliksi oman pikkukaupunkinsa ja ympäristönsä; ja kun hän sijoittaa sinne Kreikan ja Rooman sankarit, tulee heistä tosiaan hänen mielikuvituksessaan kummallisia hahmoja. Mutta tämä puute lienee jo alkuperäisteoksessa. Muokkaajan olisi kyllä pitänyt oivaltaa tämä, jos hän olisi lähemmin miettinyt, mitä hän itse esipuheessa Skoltidningiä lainaten toteaa tämäntapaisille lukukirjoille kohdistettavista vaatimuksista.

Elämäkerrat ovat yleensä ottaen tarkoitustaan ajatellen hyvin laadittuja; ne sisältävät paljon anekdoottiaineistoa, mikä sopii kohteena olevalle ikäkaudelle. Esitys on tasaista ja kuitenkin elävää, ja tyyli omassa lajissaan täsmällistä. Kielestä voisi esittää pieniä huomautuksia, mutta kokonaisuuden moitteettomuutta ajatellen ne eivät paljoa paina. Kiitämme ja onnittelemme muokkaajaa tekemästään hyvästä valinnasta ja onnellisesta tavasta, millä hän on täyttänyt osuutensa kirjan julkaisemisessa. Jokaisen lasten ystävän tulisi kiittää häntä siitä mahdollisuudesta, minkä hän heille on avannut; se vapauttaa heidät siitä kaiken innon tappavasta historian tiivistelmien lukemisesta, jossa tulee vastaan loputtomasti kuolleita nimiä ja vuosilukuja.

Myös kustantajien, herrojen J. W. Lillja & C:o hyvä innostus vaatii tunnustuksen, sitäkin enemmän kun tämä kustantamo tuntuu nykyisin olevan ainoa maassa, joka uskaltautuu kotimaista kirjailijatoimintaa rohkaiseviin yrityksiin.

J. V. S.

• 1. Paperihylsyä ei käytetä.