Kun Ruotsin romaanikirjallisuus näyttää saavuttaneen sen kehitystason, jolle tämä kirjallisuus on nykyaikaan mennessä voinut päästä, on näytelmäkirjallisuus alkanut tulla sen sijaan. Hra Blanchen tämän alan teokset ovat jo tulleet jossakin määrin tunnetuiksi Suomessa. Ne on koottu julkaisuun ”Theaterstycken af August Blanche”, Tukholma, Hjerta. Tunnustusta saaneen nokkeluutensa ja hauskuutensa lisäksi pari hra B:n huvinäytelmää yltää kiistatta myös sellaiseen ylempään arvoon, joka riittää leikinlaskun hyvitykseksi. Yhtä varmasti jäänevät useimmat kuitenkin arkipäivän piloiksi ja jättävät kirjallisuushistorian sivut yhtä tyhjiksi kuin lukijan tai katsojan mielen. Viimeksi mainituissa ei nimittäin näy minkäänlaista yritystä elämän korkeampien pyrintöjen saattamiseksi törmäykseen vähemmän arvokkaiden kanssa siitä puhumattakaan, että jonkin jalomman aikomuksen sallittaisiin päästä vaikuttamaan näytelmän henkilöhahmojen sielun pohjalla sen yläpuolella peliään pitävistä inhimillisistä heikkouksista huolimatta. Pilailu heikkouden ja niiden omituisten hahmojen kustannuksella, joihin se muuntaa ylevämpien pyrkimysten aikaansaannokset, voi kuitenkin vain tuolla edellytyksellä olla muuta kuin tunteetonta, raakaa virnistelyä. Yksilön hullutuksille voi hymyillä täydestä sydämestään vain silloin, kun jäljellä on jotakin, joka estää yksilön käytöstapoja halventamasta ihmisarvoa. Kukaan ei voi ilahtua mielenvikaisen päähänpistoista, vaikka ne olisivat kuinka hupsuja. Murhetta tuntematta ei myöskään naura sellaisen ihmisen heikkouksille, jolla ei ole mitään muuta kuin heikkoutensa. Mielenlaatu, jossa on vähänkään jaloutta, edellyttää, että heikkouden takana on nähtävissä jotakin moraalisesti arvokasta, jokin aidon ihmisyyden piirre, jonka nojalla pilailuun voi yhdistää rakkauden, ei pelkästään inhoa tai halveksuntaa. Jopa rikos ja rangaistus menettävät kaiken traagisen merkityksensä, jollei mikään rikollisen parempi tunne tai edes merkittävän hyvä älyllinen kyvykkyys herätä katsojassa myötätuntoa tätä kohtaan.
Käsityksemme mukaan tavoite on jäänyt hra B:lta useammassa kuin yhdessä huvinäytelmässä saavuttamatta etenkin siitä syystä, että hän on aliarvioinut totuutta, johon edellä viittasimme. Jopa näytelmässä ”Läkaren”, johon kirjailija on muuten paneutunut epätavallisen huolellisesti ja taiteellista harkintaa käyttäen, koko juoni kärsii siitä, että näytelmän konna on niin läpikotaisin halpamainen olento. Näytelmässä ”Engelbrekt och hans Dalkarlar” hra B. on päässyt näytelmärunouden arvokkaimpaan lajiin, tragediaan, ja tämän ylevämmän näkökulman edellyttämällä tavalla välttänyt merkityksettömiä tai suorastaan halveksittavia henkilöhahmoja. Tämä sekä runouden lajia että sisällöllistä arvoa koskeva edistyminen lupaa kirjailijalle yhä arvokkaampaa tulevaisuutta.
Uusia näytelmäkirjailijoita on ilmaantunut hra Blanchen jäljille. Näytelmää ”Erik XIV” on jo kauan ylistetty runouden tuotteena hyvin ansiokkaaksi, ja sen kirjoittajakin, jonka anonyymisyys huolestutti herroja arvostelijoita ja yleisöä varsin suuresti, on nyt paljastettu. Hän on muuan kirkkoherra, hra Börjeson. Vaikka hänen teoksensa ei olekaan saavuttanut näyttämöllä sellaista menestystä kuin on pidetty aiheellisena odottaa, tämä ei juuri vähennä sen arvoa. Näytelmän ratkaisevimpana koetinkivenä lienee toki pidettävä sitä, että sen katsomisesta, ei pelkästään sen lukemisesta, voi todella nauttia. Vaikka draamallinen täydellisyys puuttuukin, sen voivat kuitenkin korvata lyyriset kauneusarvot, jotka suovat runoelmalle arvosijan runouden tuotteiden joukossa. Sanomalehdissä näkyneistä katkelmista ja arvosteluista saattaisi päätellä, että juuri näin on hra Börjesonin runoteoksen laita. Nyt kerrotaan, että sille ilmestyy piakkoin eräänlainen jatko, jossa kosketellaan prinssi Kustaan vaiheita, niitä onnettomuuksia, joita hän sai ilman omaa syytään kärsiä elämässään isän omalle itselleen aiheuttaman kohtalon takia.
Kahta muuta kotimaista historiallista näytelmää, jotka ovat kumpikin ilmestyneet sidottuina kirjoina, on vielä äskettäin esitetty Tukholman näyttämöllä. Niistä toisen, nimeltä ”Kungslenafärden”, on kirjoittanut romaaninsa ”Den sista Friseglaren” ansiosta jo pitkään tunnettu hra Sparre. Toisen on kirjoittanut hra Hyltén-Cavallius, ja sen nimi on ”Dackefejden ”. Kuten nimi osoittaa, viimeksi mainitun runoelman aiheena on Smoolannin talonpoikien tunnettu kapina Kustaa I:n aikana. Muuan tämän teoksen arvostelija, joka tunnustaa sen sisältävän ”useita kauniisti ajateltuja jaksoja” ja kiittää etenkin teoksen rakennetta ja kirjoitustyyliä, esittää samassa yhteydessä sangen paikkansapitävän huomautuksen näytelmän pohjana olevasta aiheenvalinnasta. Hän sanoo: ”Meidän (ruotsalaisten) Kustaa Vaasaa kohtaan tuntemamme isänmaallinen rakkaus estää meitä näkemästä hänen suhdettaan smoolantilaisiin samassa valaistuksessa kuin Eerik XIII:n tai Kristianin suhdetta meihin; siitä syystä meidän onkin yleensä vaikea kohdistaa Nils Dackeen samaa tunnelatausta kuin Engelbrektiin tai Kustaaseen, vapauttajaan. Tämä seikka lieneekin ainoa syy, jonka takia ruotsalaisessa teatterissa ei voida koskaan saada Dacken hahmoa käyttämällä aikaan todella syvästi vaikuttavaa tulosta. Tässä tapauksessa on nimittäin käytettävissä vain kaksi vaihtoehtoa: Dacke on joko kuvattava täysin smoolantilaisen näkökannan mukaisesti, jolloin Kustaa Vaasa näyttää pakostakin tyrannilta – ja silloin Ruotsissa inhotaan koko näytelmää – tai hänet on maalattava enemmän tai vähemmän luonteettomaksi, niin kuin hra Hyltén-Cavallius on tehnyt – eikä näytelmä siinä tapauksessa juuri viehätä.”
Tuollaisen syvän kunnioituksen tai pikemminkin tuollaisen isänmaallisuuden nimittäminen ennakkoluuloksi olisi väärin. Vaikka historiantutkimus näkeekin tahroja ihmiskunnan sankareissakin, nämä eivät kuulu asiaan taiteessa, joka vetoaa tunteeseen ja mielikuvitukseen eikä punnitsevaan ja erittelevään järkeen. Runoilijankin on annettava runon säteiden valaista sellaista kohdetta, jota kansakunta kunnioittaa. Eiväthän hänenkään rintaansa lämmitä pelkästään hänen omat mielikuvansa, vaan se todellisuus, jossa hän elää, sen kansakunnan henki, johon hän kuuluu.
Tässä suhteessa runouden historia opettaa, että näytelmä on kehittynyt kaikkien kansakuntien keskuudessa jonkinmoiselle tasolle vain sellaisina aikoina, jolloin kansallishenki on ollut nousussa. Samoin kuin Kreikan näytelmärunous kukoisti samaan aikaan kuin sen poliittinen ja yhteiskunnallinen elämä, myös Espanjan Cervantes (k. 1616), Lope de Vega (k. 1635) ja Calderón (s. 1601) [ po. 1600 ] elivät vielä maurien voittamisesta ja Amerikan alistamisesta voimistuneen kansallishengen varassa; samoin esiintyivät Shakespeare (k. 1616) ja hänen aikalaisensa, Ben Jonson, Beaumont ja Fletcher, aikana, jona Englanti lähti nykyiseen suuruuteensa johtavalle uralle, oli jo iskenyt ensimmäiset iskunsa saadakseen meren herruuden ja laajensi parhaillaan valtaansa monissa merentakaisissa maissa. Ranskassa tämä kansallishengen nousu ei ole yhtä helposti havaittavissa, koska se oli osaksi kuviteltua siihen aikaan, kun Corneille, Racine ja Molière kohottivat Ludvig XIV:n hallituskauden ”aikakauden” arvoasemaan. Kiistatonta kuitenkin on, että ”suuren kuninkaan” aikana Ranskan kansasta tuli ”suuri kansakunta” ja että muu Eurooppa tunnusti sen vaatiman aseman omaksumalla Ranskan kirjallisuuden ja ranskalaiset tavat esikuvikseen. Tämä kirjallisuus ja sen mukana Ranskan näytelmärunous jäivät kuitenkin verraten epäitsenäiseksi antiikin jäljittelyksi, mikä tietysti johtui siitä, että kohonnut kansallistietoisuus ei levinnyt kansan suurten joukkojen keskuuteen, vaan eli vain sen ylimpien yhteiskuntaluokkien piirissä tapojen mukaisena ylpeytenä. Kun toiminta ja suuret kansalliset yhteisyritykset ovat kuitenkin vielä Ranskassa samoin kuin muissa mainituissa maissa osoittautuneet kansallishengen kohottimiksi ja näytelmärunouden synnyn perustaksi, olot Saksassa 1700-luvun puolivälissä ja lopussa näyttävät sitä vastoin olleen toisenlaiset. Siellä syntyi pelkästään älyllinen liike, joka suuntautui ranskan kielen ja ranskalaisen kirjallisuuden despoottista ylivaltaa vastaan, ja kuitenkin tuona aikana ilmaantuivat näytelmäkirjailijakyvyt Goethe ja Schiller.
On toki myönnettävä, että Ruotsissakin liikahtelee uusi henki ja että tämä on työntynyt syvälle, pyrkien herättämään kansan suurten joukkojen aidoimmat voimat. Ja silti saattaa näyttää siltä, että on aihetta epäillä, pääseekö näytelmärunous siellä lähiaikoina kehittymään korkeammalle. Sitä henkeä vastaan, joka nyt kannustaa kansakuntaa ponnistelemaan yhteiskuntalaitoksen uudistamiseksi, vaikuttaa nimittäin yhä raskaalla painollaan masentava tietoisuus vuosisadan ajan jatkuneesta taantumisesta muihin kansakuntiin verrattuna. Ja jos Ruotsi on yhä verraten takapajuinen näissä suhteissa, mitä sitten uskaltaa toivoa näytelmäkirjallisuuden mahdollisuuksista Suomessa?
Meidän mielestämme ei ole aihetta ajatella, että hieman hymyilevä suhtautuminen puheisiin kansallisesta näytelmärunoudesta ja kansallisteatterista olisi erityinen todiste mahtailevasta rikkiviisaudesta. Onhan suorastaan naurettavaa, kun Helsinkiin vastikään rakennettua teatteria ja tämän kaupungin ja Turun yhteistä teatteriseuruetta esitetään kansallisen näytelmäkirjallisuuden syntymisen tärkeimmiksi edellytyksiksi. Nämä kuvitelmat osoittautuvat vieläkin kevyemmiksi ja vailla harkintaa esitetyiksi, kun otetaan huomioon, että puheena olevan teatterin näyttämöltä saataisiin kuulla ainoastaan ruotsin kieltä. Muiden kansakuntien keskuudessa näytelmä siis on runouden ja yleensä kirjallisuuden kukka, ja sen ilmaantumisen edellytyksenä on elävä kansallishenki, kohonnut kansallistietoisuus. Meidän onnellisessa maassamme pitäisi näytelmäkirjallisuuden sitä vastoin putkahtaa esiin täysissä aseissa, maassa, jossa kansallistietoisuus on menneisyyden sana ja jossa kirjallisuus on yhä vain hurskaiden toiveiden tavoitteena! Ei ajatella edes sitä, että näytelmä, että runous kuuluu kansalliskirjallisuuteen ja että tämä kirjallisuus tarvitsee sentään kielen. Vai onko tarkoituksena vain Ruotsin kirjallisuuden rikastuttaminen katoamattomilla aarteilla? Suomella on seitsemän tai kahdeksan vuosisadan ajan ollut vain vähän näytettävää tältä alalta. Eikä liene liian hätäistä päätellä, että nykyiset olot ovat tässä suhteessa epäsuotuisammat kuin muinaiset, jopa siinä määrin, että jäljittely muuttuu niissä pakostakin yhä vaisummaksi. Mutta mikä oikeuttaisi parhaassakaan tapauksessa sanomaan tuollaista näytelmäkirjallisuutta kansalliseksi? Kasvihuonekasvia, joka ei ole koskaan juurtunut maan multaan, ei kaivata kotimaiseen kasvistoon. Ja ruotsalainen kirjallisuus jää ikiajoiksi Suomen kansalle yhtä vieraaksi kuin tuollainen kasvi. Kun se ei pysty antamaan Suomen kansalle henkistä ravintoa, tämä osoittaa selvästi, ettei se myöskään ole kansan hengestä lähtöisin.
Kynämme ei ole ottanut mielivaltaisia vapauksia, kun olemme näin siirtynyt Ruotsin näytelmäkirjallisuudesta niihin pohdiskeluihin, joita on esitetty tuollaisen kotimaisen kirjallisuuden mahdollisuuksista Suomessa. Olemme päinvastoin käyttänyt ensiksi mainittua aihetta vain johdantona viimeksi mainitun aiheen käsittelyyn pyrkiäksemme tälläkin tavoin vastustamaan sitä ajatusharhaa, joka yhä estää useimpia maanmiehiämme tunnustamasta kotimaisen kirjallisuuden ainoaa välttämätöntä edellytystä, oivaltamasta sitä, että kirjallisuus on Suomessa mahdollista vain suomen kielellä.
Viime päivinä on ilmennyt lupaavia merkkejä siitä, että ”Ruunulinnan” tunnettu tekijä, hra majuri Lagervall, kirjoittaisi useampia suomalaisia draamarunoelmia. Viimeksi mainittu runoelma, vapaa mukaelma Shakespearen Macbethista, on tosin osoitus epätavallisesta lahjakkuudesta, kunhan jätetään syrjään se virhe, että mestariteosta mestaroidaan. Vaikka Suomen kansakunnan ja sen kirjallisuuden nykyisellä kehitysasteella ei voidakaan toivoa täydellistä tulosta, jo onnistuneen tuloksen yrittäminenkin merkitsee jonkinmoista etua isänmaamme köyhälle kirjallisuudelle. Määrä ei kuitenkaan hyödytä, vaan jo yksikin taiteellista tajua ilmaiseva ja huolellisesti harkiten toteutettu näytelmä olisi hyvin arvokas, vaikka se ei kantaisikaan nerouden merkkejä. Ei voida kuitenkaan kiistää sitäkään, että yhtä huolellinen jonkun näytelmäkirjallisuuden mestarin luomuksen käännöstyö olisi yhtä hyödyllistä kielen ja kirjallisuuden kannalta. Ja lisäksi tämän ratkaisun varmana etuna olisi esteettistäkin sivistystä kohottava vaikutus. Kaikkien kielten kirjallisuus on alkanut käännöksillä, eikä esimerkin seuraaminen olisi varmastikaan suomen kielelle haitaksi. Moniin aikaisempiin sivistyskieliin verrattuna sillä on siinä mielessä edullisempi asema, että se voi valita alkuteoksensa paitsi antiikin muodoltaan täydellisten teosten joukosta myös uudemman ajan klassisesta kirjallisuudesta, joka on sisällöllisesti lähempänä kansakunnan nykyistä sivistystä.
Ja lopettaaksemme katsahduksella siihen kirjallisuuteen, josta tämän kirjoitelman otsikko puhuu: jokainen suomalainen kokee varmasti painostavana sen tunteen, että hän ei voi pitää Ruotsin kirjallisuutta samalla Suomenkin omaisuutena. Tämä tunnehan merkitsee tietoisuutta meidän oman kirjallisuutemme suuresta köyhyydestä. Mitä syvemmin ihminen kuitenkin tarpeen kokee, sitä vahvemmiksi kasvavat hänen voimansa sen täyttämiseen. Osoittakaamme tästä syystä yhä voimakkaammin kiinnostustamme Ruotsin kirjallisuuden tarjoamaan arvokkaaseen aineistoon, sekä saadaksemme mielenylennystä sen sisältämästä totuudesta ja kauneudesta että kannustusta noudattamaan sen esimerkkiä itsenäisellä pohjalla.
