Herra Snellman: Pyydän nöyrimmin, ennen kuin lausun muutaman sanan kyseisestä momentista, saada esittää muutamia tietoja, joiden oikea paikka ehkä olisi asiasta käyty aikaisempi keskustelu, mutta joita olin estynyt esittämästä, koska minun oli mahdotonta olla läsnä tuona päivänä, jolloin säädyssä käsiteltiin asiaa ensimmäisen kerran. Valiokunta on nimittäin huomauttanut, että tarpeellisia tietoja on jätetty esittämättä säädyille lahjoitustilojen hinnan osalta. Saanen mainita, että sikäli kuin voin ymmärtää, olisi tällä kohden mahdotonta esittää tarkempia tietoja kuin ne, jotka annettiin viimeksi kokoontuneille säädyille. Lahjoitustilojen hinta ilmoitettiin tosin vasta arvioinnin jälkeen, jonka suorittivat kruununvouti ja sopivat henkilöt, jotka kruununvoudin kanssa osallistuivat tähän arviointiin. Nämä tiedot tarkisti edelleen läänin kuvernööri, joka myös huolehti koko arvioinnista. Mielestäni ei tarkempien tietojen saamiseksi olisi muuta keinoja kuin että käännyttäisiin lahjoitusten omistajien puoleen, mutta jos henkilöltä kysytään hänen tilansa hintaa, niin häneltä ei luonnollisestikaan saa muuta vastausta kuin että ”Minä en myy tilaani” tai sitten vastauksen, joka ilmoittaa hinnaksi paljon suuremman kuin sen todellinen arvo. Sellainen vastaus tavallisesti tulee, kun ostaja lähestyy tilanomistajaa, joka ei ole ilmaissut pienintäkään halua myydä omaisuuttaan. Siksi pitäisin sellaista menettelyä täysin hyödyttömänä. Kolmas keino olisi yrittää tila tilalta saada selville, paljonko on kunkin tilanvuokraajan tai lahjoitustilan talonpojan maksama rälssikorko. Mutta myöskin sillä tavoin olisi ehkä ollut lähes mahdotonta saavuttaa asiasta mitään varmuutta. Luonnollisesti ovat annetut tiedot, sellaisina kuin kruununvoudit ovat ne välittäneet, pääasiassa perustuneet heidän tietoihinsa rälssikoron suuruudesta. On osoittautunut, että valtion päättämissä kaupoissa ei vaadittu hinta ole ollut suurempi kuin että rälssikorko, eli lahjoituksen omistajalle maksettava vuokra, on vastannut siitä kahdeksaa prosenttia. Tähän asti on saatu tällaista kokemusta. Uskoisin, että kun hallitus vastaisuudessa päättää kauppoja lahjoitusten omistajien kanssa, ei talonpoikien maksama vuotuinen lunastusraha ylitä sitä, mikä tähän mennessä on maksettu lahjoitusten omistajille, ja jos tähän asti saatu kokemus on voimassa jatkossakin, voisivat lahjoitustilojen talonpojat maksaa 8 % lunastushinnasta.

Mitä neljänteen momenttiin tulee, siis kysymykseen siitä, miten talonpojan käsissä olevasta maasta tulee vero- tai rälssimaata, sellaisten ostojen suhteen asia on niin, että enintään kahden vuoden sisällä kaupan tapahduttua saa kruunu maatilasta kiinnekirjan. Kruunu on siten omistaja, kuten rälssinomistaja, mutta kruunu jättää heti kiinnekirjan saatuaan maatilat talonpojille verotiloina. Lahjoitustilan talonpojalla on siis kahden vuoden kuluttua maatilansa veromiehenoikeuksin. Jos osoittautuu mahdolliseksi ostaa maatila mainituin ehdoin, tai sellaiseen hintaan, että lunastusraha ei nouse yli kahdeksan prosentin kauppahinnasta, niin koko tuona aikana, jona lunastusrahaa maksetaan, on maatilan haltija siis verotilan omistaja, ilman että hänen sen takia tarvitsee maksaa enempää kuin mitä hän on aiemmin maksanut rälssinomistajalle. On sattunut niinkin, että heti verokirjeen saamisen jälkeen tilanomistaja on myynyt tilansa kalliimmalla kuin sillä summalla, jonka hän maksaa korkoa ja kuoletusta tai joka vastaa lunastushintaa. On myös luultavaa, että jos lahjoitustilan talonpoika maksaa lunastusrahaa niinkin pitkän ajan kuin 37 vuotta, niin tilat ovat noiden vuosien kuluttua uusien omistajien käsissä, ja nämä ovat laskeneet niiden hinnan ajatellen niiden olevan luonnoltaan verotiloja eivätkä rälssitiloja. Mitä tulee toimenpiteen oikeudenmukaisuuteen ja sen perustuslainmukaisuuteen, niin saanen viitata siihen, mitä edellinen puhuja on sanonut. Pyydän vain saada lisätä, että vaikka täällä valtiopäivillä ei muutenkaan kukaan ole oikeutettu puhumaan hallituksen edustajana, enkä minä siksi voi ottaa itselleni vapautta tehdä niin, en kuitenkaan usko lähestyväni liiaksi tahdikkuuden rajoja, jos katson, ettei armollisessa esityksessä ehdoteta tilojen muuttamista verotiloiksi siksi, että kruunulle saataisiin suuremmat tulot. Voisi mahdollisesti ansaita huomiota, että tasa-arvoisuus verotuksen suhteen on tärkeä asia koko maalle, mutta sen ohella on toinen seikka, jota sietäisi ajatella enemmässä määrin. Jos lahjoitustilat lunastettaisiin rälsseinä, niin voitaisiin ajatella, että operaatio on hedelmätön, sillä pääoma on meidän aikanamme suuri mahti, ja tilat ostettaisiin pian takaisin, ja asiat olisivat samalla lailla kuin nykyisin. Jos taas maa muutetaan veromaaksi, niin silloinkin pääoma voi kerätä tiloja käsiinsä, mutta ostajalla ei ole niistä samaa etua kuin jos tilat olisivat rälssitiloja. Siksi uskon, että jos säädyt asettaisivat absoluuttiseksi ehdoksi, että maata ei saa muuttaa veromaaksi, vaan sen rälssiominaisuus tulee säilyttää, niin se tekisi koko kysymyksen ratkaisun jotakuinkin mahdottomaksi. Mitä taas tulee viidenteen kohtaan, josta on keskusteltu tässä yhteydessä, niin saanen viitata siihen, mitä vapaaherra von Born on siitä sanonut. En ota puheeksi periaatetta, pitäisikö säädyillä olla enemmän vai vähemmän valtuuksia päättää valtion menoista, vaan puhun vain vallitsevasta asiaintilasta. Katsoisin omasta puolestani, että sellainen päätös, että isojaon kustantaminen kuuluisi yksistään kruunulle, ei voi olla millään tapaa sitova. Mutta jos säädyt muodossa tai toisessa voisivat ilmaista toivomuksen tässä suhteessa, niin luultavaa on, että Hänen Majesteettinsa mitä suurimmassa määrin ottaisi sen huomioon. Pyydän saada mainita, että verollepanon menettely Viipurin läänissä on sellainen, että kruunu maksaa ennakkona koko rahamäärän, ja kustannukset kasvavat vasta isojaon loputtua maanomistajille niin vähäisinä vuotuisina määrinä, että ne eivät ole enempää kuin 40 markkaa eli 10 hopearuplaa manttaalilta, jonka seurauksena korvaus ei itse asiassa tunnu kovin rasittavalta. Muissa osissa maata asia on niin, että kruunu maksaa ennakkona puolet kustannuksista, jotka maanomistaja vähitellen suorittaa. Mitä täällä on esitetty asiaintiloista Oulun läänissä, se koskee ainoastaan Kajaanin kihlakuntaa ja Pudasjärven pitäjää, joissa rahvas on vaatinut, että maa ei koskaan joutuisi isojaon alaiseksi, ja joissa on ollut välttämätöntä tehdä suuria myönnytyksiä, jotta rahvas luopuisi tästä oikeudestaan, minkä johdosta myös ennakko on maksettu ilman takaisinmaksuvaatimusta. Koska tähän mennessä ei ole tapahtunut niin, ja voidaan olettaa, ettei vastaisuudessakaan niin tapahdu, että lahjoitustilan talonpoika suorittaisi vuotuista lunastussummaa, joka olisi merkittävästi suurempi kuin tähänastinen rälssikorko, niin uskoisin omasta puolestani, että hänelle ei käy liian rasittavaksi maksaa myöhemmässä vaiheessa isojakokustannuksia, kunhan hänen sallitaan maksaa se pienehköissä erissä. Kuitenkin lienee tätä kysymystä ratkaistaessa, kuten sanottu, säätyjen ilmaisemalla mielipiteellä suuri vaikutus.

– –

Herra Snellman: Koska on asetettu kyseenalaiseksi se mahdollisuus, että lahjoitusmaa ostettaisiin takaisin ja yhdistettäisiin suuriksi tiluksiksi, mikäli tilat lunastettaisiin rälssitiloina, niin pyydän saada muistuttaa, että myös tällä hetkellä on monia lahjoituksenomistajia, jotka olisivat valmiit myymään tilansa vaadittuun hintaan, jonka he heti saisivat maksettuna. Muuten pyydän saada lisätä, että mielestäni ei voida eikä pidä toivoa suuria nyt kysymyksessä olevan hankkeen menestymiseltä. Ainakaan ei voida toivoa, että sen nähtäisiin toteutuvan pian. On mitä suurimmassa määrin epävarmaa, milloin maan sisällä voidaan ottaa 4 miljoonan markan laina, jotta käsissä olisi käteistä rahaa. On epävarmaa, mihin hintaan obligaatioita voidaan myydä, ja tuskin voidaan toivoa, että myyjät ottaisivat niitä vastaan enempään kuin 75 prosenttiin, ja onnellista on, jos niitä joskus otetaan vastaan 80 prosenttiin. Obligaatioitten heikko arvo estää väistämättä niiden liikkeelle laskemisen suurina määrinä, ja samoin on maan rahatilannetta ajatellen syytä antaa ostojen tapahtua niin hitaasti kuin mahdollista. Säätyjen tässä asiassa tekemän päätöksen merkityksen katson pääasiallisesti olevan siinä, että lahjoitustilojen rahvas saa tietää, että sillä on edessään tulevaisuus, että sillä on toivoa siitä, että se saavuttaa paremman aseman, joskin siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja odottamista. Toiveen toteutumisen suhteen tarvitaan nimittäin todella kärsivällisyyttä.