Senaattori Snellman lausui pitävänsä sopimattomana, että tässä asetuksessa annettaisiin määräyksiä joistakin tietyistä veroista, jotka ammatinharjoittajien tulisi maksaa kruunulle tai kunnille, joten hänen mielestään oli syytä poistaa pykälästä se, mitä siinä erityisesti mainitaan maakauppiaitten suorittamasta verosta. Tähän katsoi senaattori olevan sitäkin enemmän syytä, kun tuo vero on syntynyt ilman säätyjen suostumusta, ja koska toivottavaa olisi, että se, itse liiketoimintaa eikä sen tuottoa koskevana verona, tulevaisuudessa vaihdettaisiin ulostekoon tai taksoitukseen. Senaattori ehdotti siksi tälle pykälälle seuraavaa sanamuotoa:
”Kauppiaiden, tehtailijoiden ja käsityöläisten tässä maassa tulee suorittaa ne ulosteot ja yleiset rasitukset, joihin heidät on erityisillä säädöksillä velvoitettu tai vastaisuudessa velvoitetaan.”
Jos joku tässä maassa haluaa harjoittaa 5. pykälässä mainitunlaista pienimuotoista kauppaa, kotiteollisuutta tai käsityötä, olkoon hän vapautettu kruunulle ammatin johdosta suoritettavasta erityisestä verosta. Raajarikkojen, sairaiden ja köyhien osalta olkoon myös maaseudulla voimassa se, mitä on säädetty sellaisista kaupunkien asukkaista.
Senaattori Snellman katsoi, ettei asetukseen tule sisältyä kauppatavaroiden talosta taloon kuljettamista koskevaa kieltoa, koska sellainen kielto ei ainoastaan olisi vastoin asetuksen tarkoitusta, joka on kaupan ja elinkeinojen vapauttaminen, vaan se myös itse asiassa aiheuttaisi tappiota yleiselle hyvälle. Senaattorin mielestä on nimittäin kiistatonta, että tänä aikana osittain hävitetään arvottomina ja osittain ostajien puutteessa jätetään panematta talteen tai valmistamatta suuria määriä artikkeleita, joista kuitenkin voitaisiin saada merkittävä lisä väestön toimeentuloon, ja että niin tapahtuisi siksi, etteivät ympäriinsä matkustavat henkilöt saa ottaa niitä talteen vaihtamalla niitä tehdas- ja käsityötuotteisiin. Sillä jokaiselle yksittäiselle taloudelle olisi kannattamatonta viedä niitä kaukaisille myyntipaikkakunnille, kun taas kerääjä ei myöskään saisi niistä käteisenä maksamalla nauttia kohtuullisen suuruista voittoa. Sellaisia artikkeleita ovat lumppu, harjakset, jouhet, karvat, kotieläinten luut, sarvet, suolet, kaviot ja sorkat, rautaromu, parkitusaineet, puunsiemenet ym. sekä käsitöistä erityisesti karkeat kudokset. Jos asetuksessa tehdään poikkeus vain tiettyjen tavaroiden kohdalla, ei se auta yleisestä kiellosta koituvaa haittaa, kuten selvästi kävi ilmi edellä tehdystä esityksestä. Sillä miksi olisi haitallisempaa sallia kiertokauppa esim. patojen, pannujen ja muiden keittoastioiden, veitsien, saksien, neulojen ym. tai karkeiden fajanssi- ja porsliinitavaroiden, puuvilla – ja pellavaliinojen ja nauhojen kohdalla kuin ehdotuksen mukaisesti ruukuntekijän tuotteiden ja lasitavaroiden kohdalla? Senaattorin mielestä olisi yleensäkin hylättävä se käsitys, että väestöä voitaisiin lakien ja säädösten avulla estää hankkimasta ylellisyystavaroina pidettyjä artikkeleita, koska muiden kuin sellaisten tuotteiden hankkiminen, joita yksilö ei itse pysty saamaan aikaan, on itsessään tehokas sivistyksen väline ja välttämätön yleisen vaurauden kasvun ehto. Oleellista tällä kohden olisi, että paheellisia henkilöitä, huijareita ja laiskureita estettäisiin kuljeksimasta ympäri maata näennäisesti kauppaa harjoittaakseen. Mutta ottaen huomioon, miten vaikeaa on valvoa kulkukauppiaiden myytäväksi tarjoamien tavaroiden laatua, olisi yleensä kaikki ihmisten nautittaviksi tarkoitetut tavarat samoin kuin lääkeainekset jätettävä pois niiden tavaroiden joukosta, joilla saa harjoittaa kulkukauppaa. Senaattorin vakaan käsityksen mukaan kuljeksivien vienalaisten turha mutta ankara vaino ja heidän rahvaan keskuudessa nauttimansa suoja osoitti, että kulkukauppa on tarpeen, Samoin vaikuttaa ilmeiseltä, että mainitut ankarat toimet olisi voitu välttää, jos maan asukkaille olisi laillisesti sallittu sellainen kaupankäynti.
Näillä perusteilla senaattori ehdotti tämän pykälän viimeiselle kappaleelle seuraavaa sanamuotoa:
”tai muulle paikkakunnalle otettuja”
”Kauppatavaroiden kuljettaminen ympäriinsä tavaranvaihtoa tai myyntiä varten olkoon sallittua ainoastaan henkilöille, joilla on tarkoitusta varten passitus sen läänin kuvernööriltä, jossa on heidän asuinpaikkansa.
Sellaisen passituksen voi kuvernööri antaa, asianomaisen maistraatin puoltolauseen nojalla, hyvämaineiselle henkilölle vuodeksi kerrallaan, kiinnittäen huomiota siihen, että hakija passituksen uudistamista anoessaan esittää luotettavia todistuksia hyvästä käytöksestään paikkakunnilla, joilla hän on kaupankäyntiään harjoittaakseen vieraillut. Kuitenkaan älköön kenenkään sallittako vaihtoa tai myyntiä varten kuljettaa ympäriinsä tavaroita, jotka on tarkoitettu ihmisravinnoksi, eikä 11. pykälän momenteissa 3 ja 4 mainittuja artikkeleita. Tämän kiellon tulee sisältyä passitukseen.”
Senaattori Snellman suositteli tämän pykälän loppuun seuraavaa lisäystä:
”Apulainen, jonka hänen isäntänsä panee tekemään jotakin muuta kuin ammattiin kuuluvaa työtä, olkoon oikeutettu, asianomaiselle poliisiviranomaiselle siitä ilmoitettuaan, eroamaan palveluksesta. Laki olkoon sama, jos isäntä ei suojele oppipoikaa verstaan palveluksessa olevien kisällien ja muiden työläisten väkivallalta.
Alaikäistä apulaista älköön pidettäkö työssä ennen klo 6:tta aamupäivällä eikä klo 8:n jälkeen iltapäivällä, ja olkoon tämän säännöksen kanssa ristiriidassa oleva sopimus pätemätön.”
Yllä oleva esitys, alamaisesti noudattaen sitä, mitä senaattia on yllä selostetulla tavalla määrätty tekemään, jätetään alamaisena kirjelmänä Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, ja siihen liitetään alamaisimmin pöytäkirja asiaa senaatissa käsiteltäessä käydystä äänestyksestä. Samalla säätyjen mainittu, edellisen esityksen johdosta Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen antama alamainen vastauskirje, joka on annettu senaatille tiedoksi, niinikään palautetaan.
