SISÄLLYS

 

JOHDANTO

1. Valtion organisaatio sisältää sopimuksen; valtion säilyminen ei ole kuitenkaan sen varassa

2. Valtion olemus

3. Mistä isänmaallisuus ja kansallishenki muodostuvat

4. Kansallishengen määrää yhtäältä yleisinhimillinen sivistys, toisaalta sen muodostaa erityisellä tavalla yksilöiden pyrkimys siveelliseen vapauteen

Lisäys

5. Mitä ovat huonot kansalliset tavat ja miten kansakunnan pyrkimys yleisinhimilliseen sivistykseen on kansakunnan päämäärä sisältäen kuitenkin samalla sen hajoamisen

6. Uskonnollinen tietämys vapauttaa ihmisen siitä rajoituksesta, jonka kansallishenki hänelle yhä sälyttää

 

PERHE

7. Perheen olemuksena on valtion tavoin siveellisyys; mistä siveellisyys perheessä muodostuu

8. Avioliitto

9. Sukupuolisesta rakkaudesta ja naimisiin menosta

10. Aviopuolisoiden kaikkea omaisuutta on pidettävä perheen omaisuutena, tämän seuraukset omaisuuden hallinnan ja perintölakien kannalta

11. Aviottomien lasten on nautittava samoja oikeuksia kuin avioliitossa syntyneiden

12. Lasten kasvatus kuuluu ehdottomasti vanhemmille; uskonnon merkitys kasvatukselle

13. Lasten opetus kuuluu sitä vastoin valtiolle; opetuksen laadusta ja päämäärästä. Kansakoulu ja oppikoulu

14. Perhe instituutiona todistetaan siveellisyyden ja toteutetun oikeudenmukaisuuden välttämättömäksi muodoksi

 

KANSALAISYHTEISKUNTA

15. Kansalaisyhteiskunnan merkitys ja järjellinen välttämättömyys

16. Eräitä huomautuksia sanotun johdosta

17. Positiivisesta laista ja sen suhteesta tapoihin

18. Miten lainkuuliaisuus voidaan yhdistää tahdon vapauteen

19. Miten on selitettävissä, että vastakkaisia lain säädöksiä on eri aikoina ollut oikeusnormina

20. Miten lainkuuliaisuus voi liittyä siveellisyyden vaatimuksiin, vaikka lainsäädännössä on tällaista eroavuutta

21. Mistä syntyy yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus

22. Lain on oltava ehdottoman pyhä, mutta lainkäytön pyhyys voi johtua vain välttämättömyyden pakosta tehdystä oletuksesta

23. Lain on oltava kaikkien tiedettävissä ja lainkäytön on oltava julkista

24. Tuomiovallan riippumattomuuden välttämättömyydestä ja sen toteutustavasta

25. Todistajan valaan ei oikein ymmärrettynä sisälly mitään sopimatonta eikä jumalanpilkkaa, kuten usein on väitetty

26. Siviili- ja rikoslain ero ja kummankin loukkaamattomana säilyttämisen suhteellinen tärkeys

27. Luonnonoikeuden suhteesta siviili- ja rikoslakeihin ja teoista, jotka ovat lain rikkomuksia, vaikka niitä ei sinänsä pidetä rikollisina eikä moraalittomina

28. Laeista, jotka helpoimmin vaarantavat henkilökohtaisen vapauden

29. Painovapaudesta

30. Jurysta ja sovitustuomioistuimista

31. Rangaistuksen merkityksestä ja yhteiskunnan oikeudesta rangaista

32. Yksilön toiminnan oman toimeentulonsa puolesta on oltava samalla toimintaa perheen puolesta; tämä toiminta on oikean toteuttamista

33. Kolmesta pääluokasta, jotka yhteiskunnan jäsenet muodostavat erilaisen toimintansa perusteella

34. Yhteiskunnan jäsenten toiminta oman toimeentulonsa puolesta on järjestettävä lailla

35. Korporaatioista, ammattikunnista ja elinkeinovapaudesta

36. Mikä on syynä työn vapauden kovaääniseen vaatimiseen ja mitkä ovat sen toteuttamisen todennäköiset seuraukset

37. Elinkeinolainsäädäntöä tarvitaan kaikesta huolimatta aina

38. Laeista, jotka suojaavat kansallisomaisuutta suhteessa toisiin kansakuntiin

39. Virkamiehen yhteiskunnallisesta asemasta ja valtion kassaan kannettavista veroista ja maksuista

40. Opetuslaitoksista. Humanistista sivistystä ei suljeta pois antiikin opiskelun myötä

41. Kansansivistyksen on oltava humanistista ja tieteellisen sivistyksen on päästävä vaikuttamaan kansan enemmistöön enemmän kuin tähän asti

42. Lain vaikutuksesta moraaliin

43. Yksilön oikeudesta nauttia elämästä ja lain suhtautumisesta tähän

44. Edellä esitetystä seuraava todistus siitä, että kansalaisyhteiskunta toteuttaa yhtaikaa oikean ja kansalaisen oikeudet

45. Tapa määrää viime kädessä mikä on oikein yksilön kansalaistoiminnassa; tältä kannalta tarkastellen yksilöiden keskinäisestä riippuvuudesta muodostuu kunta

46. Kunnasta valtiollisena ja kansalaisyhteiskuntaan kuuluvana laitoksena

47. Uskonnollisen tietämyksen merkityksestä kansalaisyhteiskunnalle

48. Kirkosta yhteiskunnallisena laitoksena

 

VALTIO

49. Valtion laitoksissa ilmaistu oikeudenmukaisuus on muuttuvampaa kuin perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa ilmaistu

50. Valtiossa vallitsee kaikesta huolimatta siveellisyys, joka on täysin käsitteensä mukainen

51. Yhteiskuntasopimuksesta ja valtion olemuksen muodostamasta henkisestä prosessista verrattuna niiden olemassaoloon kansalaisyhteiskunnassa

52. Valtio on oma päämääränsä

53. Todistus valtion järjellisestä välttämättömyydestä ja siitä, että siveellisyys kansallishenkenä muodostaa valtion olemuksen

54. Historia todistaa, että valtiollisen toiminnan luonne on siveellinen

55. Mitä on valtiollinen vapaus ja miksi se on oikeutettua

56. Mitä on ymmärrettävä valtiollisella tasa-arvolla

57. Erilaisista hallitusmuodoista ja filosofisen tutkimuksen suhteesta niihin

58. Valtiolliset lait ovat välttämättömiä valtiollisen vapauden olemassaololle

59. Kolmesta valtioelimestä

60. Kenelle valtiossa kuuluu lainsäädäntövalta; sen ja toimeenpanovallan eron merkityksestä

61. Todistus lainsäädäntövallan edellä esitetystä merkityksestä perustuu sille Euroopan valtioissa annettuun asemaan; säätyvaalista ja yhteisistä vaaleista

 

62. Hallituksen ja lakiasäätävän kokouksen keskinäisestä suhteesta perustuslaillisessa valtiossa

63. Valtiosäännön uudistuksista yleensä

64. Hallituksen eri tehtävistä ja lainkäytön suhteesta valtioon

65. Valtion suvereenisuudesta ja hallitusvallasta

66. Kansainoikeudesta, ja politiikan suhteesta moraaliin

67. Maailmanhistorian pakosta ja tietämisen vapaudesta

 

JOHDANTO

 

1. Valtion organisaatio sisältää sopimuksen; valtion säilyminen ei ole kuitenkaan sen varassa

 

Rousseau määrittää yhteiskuntasopimuksen seuraavin sanoin:

”Jokainen meistä luovuttaa itsensä yleiselle ja voimansa yleisen tahdon korkeimman johdon alaisuuteen ja yhteisesti me hyväksymme jokaisen jäsenen kokonaisuuden erottamattomana osana.”

”Tämä yhdistämistapahtuma”, hän jatkaa, ”synnyttää heti kunkin sopimuspuolen erillisen persoonallisuuden sijasta moraalisen ja kollektiivisen persoonan, jossa on yhtä monta jäsentä kuin sopimuksen tehneessä kokouksessa on ollut ääniä; kollektiivinen persoona saa itse tästä tapahtumasta yhtenäisyytensä, yhteisen Minänsä, elämänsä ja tahtonsa.”

Kukaan ei tahtone tulkita tätä niin, että Rousseau katsoisi kaikkien valtioiden todella syntyneen sellaisella valtion jäsenten sopimuksella. Hän tarkoittaa vain sitä, että sopimus on kaikessa valtiosäännön perimmäisenä oikeusperusteena. Onkin myönnettävä, että yhteiskunnan olemassaolo kokonaisuudessaan olisi mahdottomuus ellei yksityinen tahto, samalla kun se säilyttää vapautensa, voisi alistua yleiseen tahtoon. – Yksityisen tahdon mielivaltainen herruus näet purkaisi kaiken ihmisten välisen vapaan yhteyden ja saattaisi voimaan vahvemman oikeuden, kun taas yksilö luopuisi vapaan tahtonsa ohella ihmisyydestään, kieltäisi henkensä olemuksen. Mutta silloin kun monet solmivat vapaaehtoisen sopimuksen, jonka mukaan jokainen sitoutuu alistamaan tahtonsa yleiseen tahtoon, kaikki säilyttävät tästä huolimatta vapautensa, koska jokaisen tahto sisältyy yleiseen tahtoon, ja niin ollen yleisen tahdon esittämät lait ovat jokaisen tahdon työtä. – Rousseau tarkoittaa tätä yksityisen tahdon vapautta yhteiskuntasopimuksessa sanoessaan: ”Me”, toisin sanoen jokainen sopimuspuoli, joka on omalla tahdollaan myös muodostamassa yleistä tahtoa, ”hyväksymme yhteisesti jokaisen jäsenen kokonaisuuden erottamattomana osana”. – Tämän sopimuksen nojalla siis jokainen yksityinen tahto, pelkästään sellaisenaan, on ilman vapautta; yhteiseen tahtoon kuuluvana jokainen tahto on puolestaan oman itsensä herra ja on niin ollen säilyttänyt vapautensa.

Vaikka siis kysymys valtioiden synnystä jätetäänkin kokonaan syrjään ja hylätään kaikki ajatukset alkuperäisestä sopimuksesta, on silti helppo oivaltaa, että kaikki valtiollinen yhdistyminen on mahdotonta ellei se täytä yhteiskuntasopimuksen vaatimuksia. – Yhteiskuntasopimusta voi siis perustellusti pitää valtion yleisen luonteen ja olemuksen ilmauksena.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että tämä ilmaus on yhä epätäydellinen. Sopimuksen säädökset ovat nimittäin aina tulkittavissa ja ne vaativat tulkintaa pantaessa sopimusta täytäntöön. – Sopimuksen voimassa pysymisen kannalta on tästä syystä ylipäätään tarpeen, että on olemassa kolmas mies, jolla on oikeus ratkaista syntyvät erimielisyydet kahden sopimuspuolen välillä. Yhteiskuntasopimuksesta puuttuu tällainen kolmas ratkaiseva ääni yksityisen ja yleisen tahdon väliltä. – Vain yleinen tahto voi tässäkin olla tuomarina omassa asiassaan ja ratkaista kuinka sopimus on tulkittava ja toteutettava. – Näin herää heti esimerkiksi seuraavat kysymykset: kuinka yleinen tahto voi ilmaista itseään ja kuinka sen tulee se tehdä? – Montako yksimielistä ääntä tarvitaan tämän tahdon ilmaisemiseksi? jne. – Luonnollisimmaksi ratkaisuksi nousee kaiketi se, että enemmistön ääni edustaa yleistä tahtoa; sen määrääminen vaatii kuitenkin jo ratkaisua, senkin on oltava yleisen tahdon ilmaus. – Siten yleinen tahto vetoaa ratkaisuissaan lakkaamatta itseensä, ja siitä syystä onkin mahdotonta pitää sopimusta koskaan valtion historiallisena perustana.

On yhtä helposti ymmärrettävissä, että todellisuudessa yhteiskuntasopimus ei varmista valtion säilymistä. Sopimuksen purkaminen ei näet riippuisi enää yksinomaan valtion jäsenten enemmistöstä, vaan jokaisen yksityisen jäsenenkin olisi voitava erota liitosta, ellei enemmistön tahto enää toisi esiin hänen yksityistä tahtoaan eikä siten olisi enää hänelle yleisen tahdon ilmaus. Muussa tapauksessa nimittäin vähemmistön jatkuva alistuminen enemmistön orjuuteen noudattaisi oikeutta. Tosiasiassa myös Rousseau yhtäältä katsoo, että yhteinen päätös voi kumota sopimuksen ja toisaalta yhtyy Hugo Grotiukseen siinä, että jokainen yksittäinen jäsen voi erota liitosta. Mutta kun hän sitten täydentää jälkimmäistä kohtaa sanomalla että eroaminen ei saa olla ”karkuruutta”, se ei toisin sanoen saa tulla kysymykseen silloin kun isänmaa tarvitsee palvelustamme, niin tämä kumoaa itse asiassa yksityisen jäsenen oikeuden irrottautua valtiosta. Tarvitseeko valtio yksityisen palvelusta vai ei, senkin on näet riiputtava yleisestä tahdosta. Siten yhteiskuntasopimus, käsitettynä sellaisenaan, vie johdonmukaisesti suuren massan tyranniaan, ja yksilön vapaus samoin kuin valtion säilyminen joutuu riippuvaiseksi massan hetkellisistä aivoituksista.

Kuten sanottu, täytyy kaikesta huolimatta tunnustaa, että valtion on toteutettava se oikeustila, joka perustuu yhteiskuntasopimukselle periaatteena.

 

 

2. Valtion olemus

 

Lyhyesti käsitettynä yhteiskuntasopimus sisältää vaatimuksen, että yksityisen tahdon on oltava yhtäpitävä yleisen tahdon kanssa. Tämä sisältää, että yhtenemisen on aina toteuduttava valtiossa. Kuitenkin se myös edellyttää, että yksityisen tahdon on oltava vapaa huolimatta siitä, että se on näin riippuvainen yleisestä tahdosta, ja tämä tahdon vapaus määrätään vapaaehtoisessa sopimuksessa. Vaikka Rousseau selittääkin valtion synnyn sillä, että oletetussa luonnontilassa ihminen ei yksin pystynyt huolehtimaan toimeentulostaan, silti hänkin tekee tahdon vapauden säilyttämisen yhteiskuntasopimuksen normiksi. – Tahdon vapautta ei puolestaan saa määrätä mielivaltaisesti, koska ihmisestä tulisi siten satunnaisten nautintojen ja halujen orja ja hän olisi vailla vapautta siltäkin kannalta, että yksi halu voidaan tyydyttää vain muiden kustannuksella, ja niin jokainen mielivaltainen teko synnyttäisi pakon, kahlehtisi kaikki muut mieliteot. Ollakseen vapaa tahdon on siten oltava järjellinen, toisin sanoen sen on haluttava sitä mikä on itsessään ja sinänsä totta ja oikeaa. Itsessään ja sinänsä tosi on puolestaan sitä, mikä jokaisen järjellisen ihmisen täytyy tunnustaa todeksi. Jos jokainen yksityinen ihminen nyt tahtoo vain tätä yleispätevää, järjellistä ja totta, silloin yksityinen tahto käy välittömästi yhteen yleisen tahdon kanssa. Jokainen yksityinen tahto on silloin yhtäläisesti vapaa, yleinen tahto ei sido sitä enemmistön päätöksen muodossa, vaan se seuraa toiminnassaan vain sitä, minkä se itse käsittää todeksi ja oikeaksi. Kun siten kaikkien tahto on sama, on yhteiskuntasopimuskin sillä toteutettu.

Valtion säilyminen vaatii siis sitä, että sen jäsenet ajattelevat järjellisesti ja toimivat siveellisesti. Valtion olemassaolo on mahdollinen vain tämän nojalla, ei yhteiskuntasopimuksen, vaikka myös yhteiskuntasopimuksen määräykset otetaan huomioon valtiossa.

Jos näet haluamme ilmaista mitkä ovat kunkin yksityisen ihmisen velvollisuudet valtiota kohtaan, toisin sanoen miten yksityisen ihmisen pitää toimia tehdäkseen tahtonsa siveelliseksi, on tästä ilmauksesta tultava oikeusmääräys, tietty oikeuskäsky. Kaikkien sellaisten käskyjen on kuitenkin pädettävä yhtäläisesti valtion kaikkiin jäseniin. Tällä edellytyksellä sopimus sisältää kaikkien yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Tällä sopimuksella tunnustetaan velvollisuuden alaisen ihmisen vapaa tahto, ja sopimuksen hänelle asettamat velvoitteet ovat seuraus hänen vapaasta suostumuksestaan. Jokainen lausuma valtiosta, koskien sen instituutioissa ilmenevää olemusta, saa näin ollen sopimuksen muodon, ja kaikkien näiden erityisten sopimusten yleisin ilmaus on Rousseaun niin sanottu yhteiskuntasopimus.

Kaikesta huolimatta tehdään suuri virhe, jos ihmisen tietoisuutta sopimuksesta pidettäisiin välttämättömänä ehtona valtion olemassaololle; historia todistaa näet päinvastaista. Vielä vähemmän voi valtion säilyminen olla riippuvainen sellaisesta sopimuksesta, mihin jo viitattiin. Sopimuksen säädökset vaativat tulkintaa, ja lainsäädännön ja olemassa olevien valtion laitosten kehitys on ylipäätään tätä jatkuvaa tulkintaa. Kaikkien yhteiskunnallisten kysymysten ylin ratkaisu tapahtuu aina kyseisen, olemassa olevan valtiomuodon pohjalla. Ja sitä pitää yllä se sivistys, se siveellinen henki, jonka läpitunkemia valtion jäsenet ovat. Toisaalta kaikki laitokset, jotka eivät vastaa tätä kansassa elävää henkeä, jäävät tyhjäksi, täysin merkityksettömäksi sanaksi, sisällyksettömäksi muodoksi.

Joudutaan mahdottomuuteen jos väitetään, että on ollut ja on valtioita, joiden lainsäädäntöön osallistuu vain yksi tai muutama valtion jäsen, eikä kansakunnan lävitse käyvä siveellinen henki olisi näin päässyt voimaan lainsäädännössä. Juuri niissä valtioissahan, joko yksinvaltaisissa tai aristokraattisissa, ei selvästi ole mitään tunnustettua yhteiskuntasopimusta. Siitä huolimatta valtiollinen liittoutuminen on niissä tavallisesti voimakkaampi kuin monissa tasavalloissa. Jos taas väitettäisiin, että yhden ainoan tai muutaman harvan henkilön tahto olisi kyllin voimakas johtamaan ”mielivaltaisesti” kokonaista kansaa, liittämään miljoonat yksilöt valtioruumiiseen, toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, niin se merkitsisi ihmisen alentamista eläimen tasolle. Voi tosin sanoa, että mainitun kaltainen hallintotapa on ollut vallitseva suhteellisen vähän kehittyneillä kansakunnilla. Tästäkin on kuitenkin monia poikkeuksia; ja kun samoilla kansakunnilla on kaikesta huolimatta ollut perin suuri maailmanhistoriallinen merkitys niiden määrättyä vuosisatoja inhimillisen sivistyksen kulusta, niin on sitäkin aiheettomampaa olettaa, että näiden kansakuntien suursaavutukset olisivat olleet yhden ainoan tai muutaman harvan henkilön työtä. Onpa valtion hallitusmuoto siis mikä tahansa, niin hallitusmuoto ja itse valtio ovat joka tapauksessa olemassa ja säilyvät vain kansakunnan sivistyksen ja siveellisen hengen nojalla, sellaisina kuin nämä ovat syntyneet kansakunnan historiasta ja sen siteistä maailmanhistoriaan.

Vain kansakunnan siveellisenä sivistyksenä, kansallishenkenä on siis ajateltavissa se yksityisen ja yleisen tahdon käyminen yksiin, jota jo yhteiskuntasopimus edellyttää – on ajateltavissa näin, jotta se voidaan tietää ja ilmaista ja ilmaistuksi tultuaan pitää voimassa. Tällainen kansallishenki on vuosituhansien työtä, koko ihmissuvun sivistyksen välttämätön tuote. Yksikään kansakunta ei voi muodostua pelkästään itseensä pitäytyen, vaan se liittyy kokonaisuudeksi vasta olemalla vuorovaikutuksessa muiden kansakuntien kanssa, ja sen sivistys saa tietyn muodon suhteessa niihin. Kysymys siitä, kuinka eri heimot ja kielet ovat syntyneet maan päälle, voi olla meidän kannaltamme yhdentekevä. Riittäköön sen oivaltaminen, että erityinen kieli sisältää jo erityisen kansallisen sivistyksen ja edellyttää tätä ja että tämän sivistyksen on aina oltava yhteydessä ihmiskunnan sivistykseen.

 

 

3. Mistä isänmaallisuus ja kansallishenki muodostuvat

 

Koska kuitenkin mainitsimme valtion todellisen olemuksen muodostavan siveellisen hengen, kansallishengen, ja käsitimme sen ihmiskunnan yleisen sivistysprosessin muodoksi, joka eroaa tarkoin muista muodoista, meidän on esitettävä tarkemmin, mistä tämä muotomääritys ylipäätään koostuu.

Tällöin havaitsemme maailmanhistoriassa tiettyjä kansakuntia, joista jokainen on tiettynä aikakautenaan erityisesti hallinnut ja määrännyt maailman tapahtumia ja inhimillisen sivistyksen kulkua. Sen lisäksi että tällaisella kansakunnalla on hallitseva valtiollinen valta, jolla se suuremmassa tai pienemmässä määrin vaikuttaa vähemmän mahtavien kansakuntien asioihin, kehittyy sille myös puhtaasti henkinen ylivoima, joka sinänsä vaikuttaa muihin kansakuntiin, tieteessä, taiteessa, teollisuudessa ja elämäntavassa. Henkinen valta muihin kansakuntiin ei vaadi muita suurempia materiaalisia voimavaroja, vaikka nämä varmasti laajentavatkin valtaa. Mutta niiden puuttuessakin, ilman suurta valtiollista vaikutustakin sanan tavanomaisessa merkityksessä voi kansakunnan sivistyksellä kaikesta huolimatta olla suuri maailmanhistoriallinen merkitys. Vaaditaan vain, että kansakunta on kyllin voimakas puolustaakseen itseään kaikkia muita vastaan, vaikka se ei olisikaan ylivoimainen muihin verrattuna. Niinpä Kreikan yhtä vähän kuin keskiajan lopun Italiankaan vapaavaltioilla ei ollut merkittävää ulkoista valtaa, mutta molemmilla oli perin suuri merkitys inhimillisen sivistyksen kehitykselle voittamattoman itsenäisyyden hengen ja voimakkaan isänmaallisuuden ansiosta.

Onneksi tietämisen luonne on sellainen, että se ei salli yhden kansakunnan helposti puuttuvan toisen sivistykseen väkivalloin. Niin voi välittömästi tapahtua vain uskonnollisen vakaumuksen alueella, uskolle perustuvassa ja kaikille yhteisessä tietämyksessä. Käännyttämistä harjoittava kansakunta voi siis olla tämän tietämyksen läpitunkema ja se voidaan välittömästi istuttaa kokonaiseen kansakuntaan. Niinpä ainoat todistukset pakolla tuodun sivistyksen vaikutuksista ovatkin saatavissa väkivallalla toteutetusta uskonnollisesta käännyttämisestä. Kansallisuus osittain hävisi, osittain tukahdutettiin vuosisadoiksi esimerkiksi kaikilta niiltä kansoilta, jotka pakotettiin miekalla omaksumaan islamin usko, samoin niiltä, joille kristinusko tuotiin väkivalloin, sakseilta, vendeiltä, preussilaisilta, liettualaisilta, suomalaisilta ja amerikkalaisilta. Lukuun ottamatta tätä uskonnollista tietämystä, kansakunta voi pakottaa toisen omaksumaan vain suotuisia edellytyksiä sivistyksensä levittämiselle. Näin tapahtuu kun esimerkiksi pakotetaan suostumaan kaupallisiin etuihin jne. Sellainenkin herruus vaikuttaa enemmän tai vähemmän tukahduttavasti alistettujen kansallisuuteen, ja se nähdään selvimmin niistä kansakunnista, joita englantilaiset ovat pakottaneet lisäämään Britannian valtaa ja kunniaa. Vähäisin vaikutus on puhtaasti sotilaallisella ylivallalla, koska siitä voidaan isänmaallisin ponnistuksin taas kerralla irrottautua. Tosin tällöinkin maailmanherruus, esimerkiksi roomalaisten tapainen, voi musertavalla mahdillaan tehdä entisen aseman palauttamisen lähes mahdottomaksi alistetuille. Toisaalta voi panna merkille, että tällainen valta voi syntyä vain silloin kun naapurikansojen entuudestaan veltostunut kansallishenki antaa mahdollisuuden alistamiseen.

Havaitsemme siis kaikesta tästä, että isänmaallisuus on kansallishengen perusta. Isänmaallisuus taas muodostuu kansakunnan yksilöiden luonnollisesta rakkaudesta kaikkeen siihen, minkä he ovat perineet esi-isiltään ja mikä antaa edellytykset heidän maalliselle ja hengelliselle olemassaololleen: esi-isien kieleen, isien maahan, isänmaan tapoihin, lakeihin ja laitoksiin. Kieli ei sido yksilöä aina pelkästään isänmaahan, vaan myös heimoon yleensä. On helppo myöntää, että se side ei ole tilapäinen, vaan yksilöön on istutettu kielen ohella myös heimolle ominainen ulkoinen ja sisäinen sivistys kansatyypin fysionomiana ja luonteena. Tämän heimon samankaltaisuus säilyy itsepintaisesti sen eri osissa riippumatta eri olinpaikoista ja erilaisista valtiollisista kohtaloista. Se häviää alistetustakin kansakunnasta vain fyysisellä sekoittumisella vieraaseen kansatyyppiin, mikä voi muuttaa sekä ulkoista yhtäläisyyttä että mielen suuntaa ja kieltä. Seuraavaksi heimoluonteen vaikutuksen jälkeen tulevat maan ja ilmaston ja niistä riippuvien erilaisten elintapojen vaikutukset. Kaikki sekin antaa kansallisuudelle määrätyn leiman, joka ei ole helposti muutettavissa. Melkoinen vaikutus on myös laeilla ja valtiollisilla laitoksilla, vaikka vaikutus ei niiden muuttuvan luonteen vuoksi olekaan kovin kestävää; tosin tavoilla on voimakkaampi vaikutus kuin laeilla ja instituutioilla.

Kaikki nämä yksilön sivistykseen vaikuttavat ja sen edellytyksenä olevat voimat ovat kuitenkin luonteensa mukaisesti itse riippuvaisia aikakauden ja ihmiskunnan yleisen sivistyksen kehityksestä. Kulttuuri muuttaa nimittäin kaikkein materiaalisimpia voimiakin, maan ja ilmaston ominaisuuksia. Siten isänmaallisuus, jonka pitäisi olla kansallishengen perustana, edellyttää jo kehittynyttä kansallishenkeä, kansakunnalle ominaista yleisinhimillisen sivistyksen muotoa. Niinpä voimme vetää vain sen johtopäätöksen, että kansallishenki on jatkuvaa sivistysprosessia ja sen synty on yhtä kaukana menneisyydessä kuin kansakunnankin ja se loppuu yhtä aikaa isänmaallisuuden kanssa. Jos kutsumme kansakuntaa tiettynä ajankohtana luonnehtivaa tiettyä tietoa ja tiettyjä tapoja kansallisuudeksi, niin isänmaallisuus on sitä tahtoa, joka antaa herätteen kansallisuuden kehitykselle ja pitää sitä yllä yleisinhimillisen sivistyksen tiettynä muotona.

Kansallishengeksi kutsumme puolestaan isänmaallisuutta ja kansallisuutta yhdessä, kun puhumme esimerkiksi kansan vahvemmasta tai heikommasta, enemmän tai vähemmän elävästä kansallishengestä.

Sanotun välittömänä seurauksena voimme olettaa sen, että kullakin kansatyypillä, joka muodostaa samalla kansakunnan tai useiksi valtioiksi jakaantuneenakin ainakin valtioliiton, on tämän nojalla kehittyneempi kansallisuus sekä vahvempi kyky sen säilyttämiseen. Kokemus osoittaa myös, että samaan heimoon kuuluvat, erillään elävät kansat ovat kaikkein kiivaimmin sotineet toisiaan vastaan ja raastaneet toisiaan. Syytä voi etsiä vain siitä, että kun niiden kansallisuudella ei ole juuri mitään keskinäistä eroa ja kun kummankin olemassaolo kansakuntana riippuu tästä kansallisuudesta, niin kumpikin pyrkii ottamaan kansallisuuden yksinomaan itselleen. Yhtenäisyyden tarjoama hyöty ja sen puuttumisen aiheuttama vaara riippuu tietenkin niistä paikallisista oloista, jotka leimaavat kummankin sukulaiskansakunnan keskinäisiä suhteita; jos kummankin maan välinen etäisyys on melko pitkä, sen täytyy myös melko tavalla vähentää kansanluonteen samankaltaisuutta. – On sen sijaan helppo havaita, että eri kansanheimoista yhdistetty valtakunnan kokonaisuus voi pysyä koossa vain hetkellisen pakon avulla. Sen on hajottava enemmin tai myöhemmin, koska yhteinen kansallishenki puuttuu.

 

 

4. Kansallishengen määrää yhtäältä yleisinhimillinen sivistys, toisaalta sen muodostaa erityisellä tavalla yksilöiden pyrkimys siveelliseen vapauteen

 

Jos tahtoisimme edellä sanotun mukaisesti kuvata lyhyesti sitä prosessia, josta valtiollinen elämä muodostuu, niin sanoisimme valtiota kansallisuuden kehitykseksi isänmaallisuuden avulla. Kehitys ei minään ajankohtana pysähdy sellaisella kansakunnalla, joka ansaitsee kansakunnan nimen. Silti kansakunta ei voi muodostaa kansallisuuttaan vain itsensä varassa, ilman vuorovaikutusta muiden kansakuntien kanssa. Sillä samoin kuin voimme käsittää kansallisuuden vain inhimillisen sivistyksen muodoksi, kansalliseksi tietämykseksi ja tavaksi, joka on määrätty suhteessa muihin saman kaltaisiin muotoihin, siten kansallisuus muodostuu ja kehittyy vain vaikuttavassa yhteydessä muiden kansakuntien kanssa; samoin yksilössäkin kehittyy tietty luonne vain hänen eläessään yhdessä muiden kanssa. Edellä esitettyjen selvitysten mukaan ei siis voi ajatella yhdenkään kansakunnan historiassa ajankohtaa, jolloin sillä ei vielä olisi tällaista muiden kansakuntien välittämää sivistystä.

Kansakunnan jokainen yksilö on sidottu olemassa olevaan sivistykseen, heimon luonteeseen, isien maahan ja sen vaikutuksiin, kansakunnan olemassa olevaan tietämykseen, tapoihin ja lakeihin. – Jos yksilö tahtoo myös olla osallisena yhteiskuntasopimuksessa antamalla kypsässä iässä muodollisesti tukensa olemassa olevalle järjestykselle ja pelastamalla vapaalla hyväksymisellään vapautensa, niin tämä pelastaminenkin on pelkästään muodollinen. Hänen oma sivistyksensä näet sitoo hänet jo kansakuntaansa eikä hän voi enää vapaan valintansa mukaan hylätä sitä ja ottaa toista tilalle. Näin ollen vapautumisen täytyy olla sisäinen, ei pelkästään ulkoinen, muodollinen. Hänen on oivallettava, että hän ei tavoita totuutta päähänpistoillaan tai mieltymyksillään, eikä hänen mielivaltansa ole oikeutta, vaan edelliset merkitsevät järjettömyyttä ja jälkimmäinen eläimellisten halujen orjuutta. Jos hän oivaltaa sen ja tunnustaa, että järki ei ole hänen, vaan ihmiskunnan, ja että tästä syystä tosi on yleispätevä ja oikea on yleisesti siveellinen, niin hän tekee tahtonsa vapaaksi itse tällä tunnustuksella; hän ei näet silloin noudata tapaa pakosta, vaan vakaumuksesta sen järjellisyyteen. Niinpä sellainen toimintatapa, joka ei vain noudata tapaa ja lakia (toiminnan legaalisuus), vaan on myös vapaaehtoista ja perustuu vakaumukselle (toiminnan moraalisuus), on siveellistä toimintaa.

Kun yksilön on siis välttämättä vakuuttauduttava kansallisen tietämyksen ja tavan siveellisyydestä, se merkitsee välttämättä myös uusia edistysaskeleita kansakunnan siveellisessä kehityksessä. Jokainen seikka saa jo ylipäätään uuden merkityksen siitä, että se käsitetään järjellisessä yhteydessään muiden asioiden kanssa. Niinpä myös annettu tapa saa uuden hahmon kun se käsitetään järjellisesti. Siten kansakunnan sivistys saa herätteen edistymiselleen sekä sisältä, yksilöiden pyrkimyksestä siveellisyyteen, että ulkoa, kosketuksista muiden kansakuntien kanssa. Isänmaallisuus ei tällöin ole mieltymystä olemassa olevaan sivistysmuotoon, tiettyyn vakiintuneeseen tapaan, vaan kansalliseen kehitykseen, jalostumiseen, joka on kehittynyt kotimaiselle pohjalle vastakohtana pelkälle vieraiden tapojen jäljittelylle.

Tämä kehitysprosessi tulee objektiivisesti ilmi kansakunnan lainsäädännössä. Positiivinen laki on yleisimmän määrityksensä mukaan kansakunnan tietämystä omista tavoistaan. Tapa voi nimittäin olla olemassa ja päteä ilman että kansakunta on vielä tietoinen siitä. Kun yksilö pyrkii käsittämään järjellisen annetussa, tekemään tahtonsa siveelliseksi, tämä antaa kansakunnalle tietoisuuden tavasta hyvänä tapana, sinänsä oikeana. Niin syntyy laki. Niin on myös jokaisen uuden lain määräyksen oltava ilmaus kansakunnan keskuudessa vallitsevasta siveellisestä tietoisuudesta. Mutta kun lainsäädännön on aina lähdettävä kansakunnan sivistyneimmistä yksilöistä, niin laki puolestaan vaikuttaa kansakunnan toisessa osassa synnyttämällä hyviä tapoja. Niinpä näemme, että lainsäädäntö on muinaisilla kansoilla uskottu yhdelle tai useammalle erityisen lahjakkaalle yksilölle tai nämä ovat omasta aloitteestaan esittäneet ne jumalallisena ilmestyksenä. Jos sellainen laki ei perustuisi mitenkään kansan tapoihin ja sivistykseen, se ei voisi tulla voimaan. Mutta toisaalta havaitsemme, että näille kansoille on vasta lainsäädännön mukana kehittynyt myös kansallishenki, joka käy kaikessa yksiin lainsäädännön kanssa ja täyttää kansakunnan kaikki yksilöt. Siten laki on aina samalla kansallishengen ilmaus ja sen kehittämisessä noudatettava sääntö. Laki ilmaisee sen, mikä ainakin kansakunnan parhaille on tapa ja minkä muiden mielestä pitäisi olla tapa.

Yksilön suhde lakiin osoittaa myös kirkkaimmin sen, mikä on tahdon todellista vapautta ja siveellisyyttä. Esimerkiksi omistusoikeutta suojaavat lait eivät mitenkään sido oikein ajattelevan vapaata tahtoa; tällainen ihminen näet pidättäytyisi koskemasta toisen omaisuuteen, vaikka lakeja ei olisi olemassakaan. Siveellinen ihminen on se, jonka tahto suhtautuu tällä tavoin valtion kaikkiin lakeihin ja kaikkeen siihen, mitä hänen kansakunnassaan pidetään hyvänä tapana. Niinpä sanotaankin oikeutetusti, että jokaisen lain perimmäisenä tavoitteena on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

 

 

Lisäys

 

Valtio-oikeus muodostaa osan yleisestä oikeusopista ja siveellisyyden merkitys voidaan käsittää oikein vain tässä yhteydessä. Siksi yritän selvittää sitä yleisimmiltä piirteiltään.

Erehtyisimme pahasti, jos pitäisimme oikeaa niin sanottuna tyhjänä käsitteenä, jolla ei ole vastaavaa objektia. Silloin oikea olisi mielivaltainen mielikuvituksen tuote, joka saisi uuden muodon kunkin yksilön mielihalun mukaan. Jos sitä vastoin tunnustamme, että oikea itsessään on olemukseltaan määrätty, eikä käsitys siitä saa siis riippua yksilön mielivallasta, vaan oikean oman luonteen on se määrättävä, niin samalla myönnämme, että oikea on yksilön tiedon kohde, vaikka sen olemassaolon onkin oltava tästä tiedosta riippumaton.

Yleiseen käsitystapaan sisältyy kuitenkin myös oikean olemassaolon vaatimus, joka eroaa huomattavasti esimerkiksi totuudelle asetettavasta vaatimuksesta. On tunnustettava, että totuudellakin on mielivallasta riippumaton olemassaolo, että totuus on yksilön tietämisen objekti, joka on sinänsä olemukseltaan määrätty ja yksilön on vain pohtimalla käsitettävä se sellaiseksi mitä se itsessään on. Tällöin kuitenkin myönnetään, että totuudella on olemassaolonsa vain tietämistä varten, niin että totuutta ei ole olemassa itseään varten, vaan tunteena, käsityksenä, käsitteenä ajattelevan subjektin tietoisuudessa. Oikea on sitä vastoin olemassa subjektin toiminnassa. Kun näet jotain toimintaa sanotaan oikeaksi tai vääräksi ja samalla tunnustetaan, että oikea ei ole pelkästään sen tai tämän yksilön tapa käsittää toiminta, vaan että sillä on tästä käsityksestä riippumaton olemassaolo, silloin on myös myönnettävä, että totuudella on olemassaolonsa itse toiminnassa, että se on oikean olemassaoloa. Oikealla on siis ajattelevaan ja toimivaan subjektiin nähden ulkoinen olemassaolo, eikä vain kuviteltu, kuten esimerkiksi enkeleillä, vaan todelliseen maailmaan, toiminnan maailmaan kuuluva olemassaolo. Jos tämä oikean todellisuus haluttaisiin yhäkin kieltää sanomalla: toiminta ei ole oikea, vaan käy vain ominaisuuksiltaan yhteen oikean oletetun käsitteen kanssa, silloin kiellettäisiin se jo tunnustettu seikka, että oikealla on yksilön tietämisestä riippumaton olemassaolo, ja oikea muutettaisiin yksilön mielikuvaksi oikeasta.

Ihmisen toiminta ei liioin ole kuollut asia, vaan se elää ja vaikuttaa jatkuvasti tapahtumien ketjussa; sillä ”tehtyä ei saa tekemättömäksi”. Niin ollen oikean todellisuuskaan ei ole ohimenevää, vaan jatkuvaa. Tässä puheena olevan toiminnan seuraukset eivät kuitenkaan ole pelkkiä luonnollisia vaikutuksia, kuten esimerkiksi maahan kätketyllä siemenellä, vaan niitä viljellään hengen vapaassa maailmassa, ihmiskunnan historiassa. Niissä oikea siis elää ja vaikuttaa. Ja koska olemassa olevan maailmanhistorian muodostavat kullakin hetkellä olemassa olevat valtiot, joiden elämään mennyt on siirtynyt ja tulevaisuus kätkeytynyt, niin valtio on oikean aina käsillä olevaa todellisuutta.

Todellisuuden oma vastustamaton voima hälventää tässä suhteessa kaikki epäilyt. Yksilö voi kyetä vakuuttautumaan valtion oikeutuksesta, oikean todellisuudesta valtiossa tai olla kykenemättä; hänen on kuitenkin tehtävä se mitä valtio oikeutenaan vaatii, tai valtion oikeutus jyrää alleen hänen voimattomat vastalauseensa aivan kuin häntä ei olisi ikinä ollutkaan. Valtio leimaa hänen protestitoimensa vääriksi, hänen sortumisensa oikean voitoksi.

Samoin kuin kiihkoileva frenologi väitti, ”että useimmista maailman ihmisistä on tullut jotain muuta kuin heidän varsinainen kutsumuksensa edellytti”, samoin voi epäilijä julistaa ihmissuvun kaikki teot hulluudeksi, ja itsensä hullun silmissä viisaaksi, koska hän sortuu hulluuteen. Eihän valtio näet muodostu joistakin paperiarkeista, joita kutsutaan perustuslaiksi tai järjestykseksi. Kirjoitettu kirjain, pelkkä sana ei pystytä hirsipuuta lainrikkojalle. Toimivaa on valtiossa sen jäsenten teot; valtion mahti ja oikeutus on näissä teoissa. Mutta oikean toteuttava toiminta on siveellistä toimintaa, ja siitä syystä olemme sanoneet, että valtio, oikean todellisuus, on valtion jäsenten siveellisyyttä.

Oikeusopin koko järjestelmä tarjoaa ankarasti tieteellisen todistuksen tälle käsitykselle valtion luonteesta. Oikeusopin mukaan oikea käy yksiin tahdon tosi vapauden kanssa, ja tämä puolestaan on järjellistä, vapaata tahtoa järjellisen toiminnan perusteella, toimintana, joka käy yhteen järjellisten oikeusmääräysten järjestelmän kanssa. Tahdon vapaus tekee ihmisen persoonaksi, ja niin ollen korkeimmaksi oikeuskäskyksi tulee se, että ihmisen on toiminnassaan toteutettava persoonallisuuttaan. Lähemmin tulkittuna käsky sisältää sen, että ihmisen on pidettävä itseään toiminnassaan päämääränä, ei milloinkaan välineenä. Tästä seuraa ihmisen oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja hänen oikeutensa käsitellä kaikkia pelkästään luonnollisia esineitä välineinä, ottaa ne itselleen omaisuutena. Näin ollen on myös hänen velvollisuutensa pitää yllä näitä oikeuksiaan, toisin sanoen toteuttaa niitä toiminnassa oman ruumiinsa vapaalla hallinnalla ja esineiden haltuunotolla. Ihminen toimisi kuitenkin oikeuskäskyn vastaisesti, ellei hän kunnioittaisi myös muiden samoja oikeuksia. Niin muodoin oikeudet ovat riippuvaisia vastavuoroisesta tunnustamisesta ja tunnustaminen tapahtuu sopimuksessa. Sopimuksen lähempiin säädöksiin kuuluu, että ihminen voi sopimuksella luovuttaa toiselle palveluksensa ja omaisuutensa, mutta ei henkilökohtaista vapauttaan, sillä muutoin hän muuttaisi persoonallisuutensa välineeksi päämäärän sijasta. Mutta kuten edellä on huomautettu, sopimuksen säädöksiä voidaan aina tulkita eri tavoilla määritelläänpä ne miten tarkasti tahansa, ja kummallakin sopimuspuolella on sama oikeus tulkita niitä. Tällöin sopimuksen täyttäminen jää viime kädessä riippumaan kummankin hyvästä tahdosta. Jos se puuttuu jommaltakummalta, toisen puolen tulkinta saa saman pätevyyden kuin toisenkin, vaikka tulkinta ei olisikaan oikea; toisin sanoen väärä ja oikea saavat tässä saman pätevyyden.

Tällainen on luonnonoikeuden eli abstraktisen oikeuden kehityskulku yleisimmiltä piirteiltään. Sen negatiivisena tuloksena on, että jopa väärästäkin tulee henkilön oikeus. Positiivista on, että ihmisellä on ylipäätään oikeus nähdä tietonsa ja tarkoituksensa tulevan tunnustetuiksi, niin että kun herää kysymys oikeasta ja väärästä, hän vastaa ei pelkästään sopimuksen perusteella, vaan kaikissa toiminnoissa ylipäätään vain siitä, minkä hän on tiennyt ja mikä on ollut hänen tarkoituksenaan.

Tässä siirrytään oikeusopin toiseen osaan, oppiin subjektin oikeudesta eli moraalista. Se käsittää opin ihmisen velvollisuuksista yleensä, siitä mitä hänen pitää tahtoa. Tämän määrääminen näyttää helpolta, sikäli nimittäin, että ihmisen pitää ylipäätään tahtoa hyvää. Mutta voidakseen tietää mikä on hyvää subjekti voi turvautua vain omantuntonsa ääneen. On kuitenkin helppo käsittää, että jos kaikki se mitä ihminen on pitävinään omantuntonsa äänenä, saisi käydä oikeasta, ei oikealle ja väärälle olisi enää mitään normia. Itse kunkin tilapäiset näkemykset ja tarkoitukset pääsisivät määräämään minkä pitää olla korkein oikeus. Niin tulisi äärimmäisessä tapauksessa ratkaisevaksi yksilön mieliteko ja halu sekä hänen kykynsä saada omatunto pitämään niitä oikeutettuna. Kokemus opettaa myös, että omantunnon käsky on erilainen eri ihmisillä, eri kansakunnilla ja eri aikoina, että omatunto sanalla sanoen on riippuvainen ihmisen erilaisesta sivistyksestä. Tämä siis sisältää sen, että hyvän ja oikean normi on siinä kasvatuksessa järkeen ja siveellisyyteen, josta ihminen tulee osalliseksi kuulumalla valtioon; ja valtion oletetaan olevan oikean todellisuutta, niin että ihminen voi seurata omantunnon käskyä puhtain mielin vain silloin kun valtiossa ilmenevä siveellinen substanssi täyttää kokonaan hänen omantuntonsa, hänen moraalisen tietoisuutensa. Niin ollen valtio-opista tulee oikeusopin kolmas osasto.

Jos tarkastelemme tätä oikeuskäsitteen kehitystä siltä kannalta, että siihen sisältyy myös määritelmä tahdon järjellisestä vapaudesta, havaitsemme senkin vapauden todelliseksi vasta valtiossa. Luonnonoikeus, oppi siitä, minkä tulee sinänsä käydä oikeasta, vie mielivallan korkeimman oikeuden asemaan. Moraali, oppi oikeasta, joka on riippuvainen kunkin ihmisen tiedosta ja tarkoituksesta, johtaa toiselta kannalta samaan tulokseen. Siten sekä edellinen että jälkimmäinen sellaisenaan poistaisi kaiken vapauden. Luonnonoikeus tekisi sen niin, että kun järki tahtoo määrätä oikeasta ja väärästä a priori [ennen aistien välittämää kokemusta], ottamatta huomioon valtiossa annettua oikeutta, niin jokaisella yksilöllä on tähän sama oikeus, ja toinen voi vaatia että hänen tahtonsa on oltava toisen laki. Moraali tekisi sen niin, että kun ihmisen on määrä ammentaa vain itsestään, omastatunnosta se määrätty sisältö, mikä velvollisuudella ja hyvällä on oltava, niin oikea jää hänen satunnaisen tietämyksensä varaan ja hänen vapautensa tehdään riippuvaiseksi aistillisesta halusta ja vietistä. Valtio-opin asiana on nyt osoittaa, kuinka vapaus ei ole vain yhdistettävissä lainkuuliaisuuteen, vaan näin hankittu vapaus on ainoa todellinen.

Ovatko sitten luonnonoikeus ja moraali vailla totuutta, koska ne eivät voi johtaa mihinkään oikean korkeimpaan normiin tai vapauden toteuttamiseen? Eikö niihin sisältyvillä oikeuskäskyillä ole siis mitään pätevyyttä? – Niin ei suinkaan ole laita. Luonnonoikeuden määräykset, jotka koskevat henkilökohtaista vapautta, omistusoikeutta, sopimuksen pätevyyttä, samoin kuin moraalin käskyt, joiden mukaan ihmisen pitää tavoitella omaa ja muiden onnellisuutta ja täydellisyyttä, olla oikeudenmukainen, tehdä hyvää jne. – kaikkia näitä määräyksiä ei luonnonoikeus ja moraali tee vähemmän tosiksi ja ne on tunnustettava tosiksi myös valtiossa. Mutta kun kysytään, kuinka henkilökohtainen vapaus voidaan säilyttää, kuinka omistusoikeus pitää säilyttää jotta se pysyisi muuttumattomana, mitä ihmisen on tehtävä kussakin tapauksessa jotta hän tekisi todella hyvää, olisi oikeudenmukainen jne., saadaan ainoa varma vastaus kunkin kansakunnan laeista ja tavoista. Edelleen on myös yhteiskunnan lakien tunnustettava jokaisen ihmisen luonnollinen vaatimus henkilökohtaisesta vapaudesta ja omaisuudesta, ilman että vaatimusta pidetään lain rikkomisena edes silloin kun sitä ei tunnusteta lain mukaiseksi; samoin on ihmisen tarkoitusta tutkittava rikoksessakin jne. – ja kaikki nämä ovat luonnonoikeudesta ja moraalista johtuvia määräyksiä. Luonnonoikeuden ja moraalin pätevyyttä ei siis kielletä valtiossa; valtio päinvastoin toteuttaa niiden käskyt.

Jos näin ollen jonkin kansakunnan laissa tai tavassa jokin on ristiriidassa luonnonoikeuden määräysten ja moraalin käskyjen kanssa, on kansakunnan jokaisen jäsenen velvollisuutena ja oikeutena yrittää korjata asia. Tosin korjaamisenkin on tapahduttava lainmukaisessa muodossa, koska sen totuutta ja oikeudenmukaisuutta ei voi muutoin mitenkään koetella. Asian luonteesta johtuu, että yksilö voi vaikuttaa vapaammin tapaan kuin lakiin, ja samoin myös tapa muuttuu helpommin laiksi kuin laki luo tavan.

Lisään vielä yhden huomautuksen ”tavan” ja ”käytännön” erosta. Voisi sanoa, että kansakunnan toiminnassa kaikki se, mikä voi herättää kysymyksen oikeasta ja väärästä, kuuluu kansakunnan tapoihin, kun sitä vastoin käytäntöön kuuluu kaikki sellainen tekeminen, mitä ei voi sanoa sen enempää oikeaksi kuin vääräksi. Ankarasti ottaen ei voi kuitenkaan olla mitään inhimillistä toimintaa, jonka ei pitäisi käydä yksiin oikean kanssa. Niin ollen tapa ja käytäntö voidaan paremmin erottaa toisistaan pitämällä käytäntönä kaikkea sitä kansakunnan tavoissa, minkä ei sen omasta mielestä pidä tulla laiksi. Sen sijaan kansakunta itse tunnustaa todelliset tavat yhtä päteviksi lain kanssa ja tästä syystä ne muuttuvat ennemmin tai myöhemmin laiksi. Niinpä kansakunnan tapaa vastaan rikkonutta rangaistaan halveksunnalla ja kunnian menetyksellä, käytäntöä rikkonutta taas pelkällä pilkalla. Eron perusteena voi olla vain se, että kansakunnan sivistyksen kannalta käytäntö merkitsee niin vähän kansallisuudelle, että käytännön noudattaminen kehittää vähemmän kansallishenkeä kuin henkilökohtainen toiminnan vapaus. Yhdentekevyys käytännön kannalta on siis tässä oikea tapa.

 

 

5. Mitä ovat huonot kansalliset tavat ja miten kansakunnan pyrkimys yleisinhimilliseen sivistykseen on kansakunnan päämäärä, sisältäen kuitenkin samalla sen hajoamisen

 

Jos ihminen voi vapautua lain siteestä noudattamalla lain käskyä käsitettyään sen järjellisyyden, kuten olemme edellä yrittäneet osoittaa, niin näyttäisi kuitenkin siltä, että tahdon vapautta ei voida milloinkaan toteuttaa valtiossa. Maan ja ilmaston vaikutusten täytyy näet yhä sitoa kansakunnan jokaista jäsentä, samoin sen tiedottomasti omaksutun luonteen, joka kuuluu kansakunnalle kansanheimona. Emme puhu tässä kansanheimon erityisestä sivistyksestä, vaan siitä luonnollisesta geniuksesta, joka siirtyy kansassa suvulta suvulle ja tulee esiin aistillisissa vieteissä ja taipumuksissa; niitä on yhdellä tai toisella kansanheimolla ylivoimainen lataus. Voimme kutsua näitä luonnollisia taipumuksia yhteisnimellä kansallisluonne.

Yleensä ei hengen vapautta voi käsittää, ellei se ole kaikkea sitä mitä se on olemalla oma itsensä. En voi paneutua tässä tutkimaan niin syvällistä kysymystä kuin ihmishengen vapautta ja viittaan asian valaisemiseksi vain kahteen kiistämättömään totuuteen. Emme näet voi ensinnäkään selittää luonnonjärjestystä itsellemme lähtemällä mistään muusta kuin henkemme omista laeista. Niin pian kuin kysymme, miksi se tai se on sellainen kuin on, ainoa asian olemassaololle löytämämme laki on meidän oma järkemme; toisin sanoen kuvittelemmepa mitä lakia hyvänsä, se saa totuutensa, oikeutuksensa vain siitä, että se käy yhteen järjen kanssa, on otettu järjen olemuksesta. Kaikki luonnonvälttämättömyys, kaikki luonnon vapaudellemme asettamat siteet ovat siis yleisiä ja välttämättömiä vain sen nojalla, että järkemme käsittää niiden välttämättömyyden ja tunnustaa tämän perustuvan henkemme omaan olemukseen. Kaikkea laadultaan toisenlaista meidän on sen sijaan pidettävä tilapäisenä ja vältettävissä olevana. Elämä on korkein kaikesta siitä, mihin luonnonvälttämättömyyden valta ulottuu; tai elämä itse on tätä välttämättömyyttä, syntymistä ja katoamista. Sen sijaan ihmisen siveellinen toiminta, josta hänen todellinen vapautensa muodostuu, on sinänsä ikuista lajia ja riippumaton asioiden vaihtelusta. Toiseksi meitä ei auta jos sanomme: maailman ja sen tapahtumat on järjestänyt ihmisjärjen yläpuolella oleva järki. Maailmanhenki näet tekee tekonsa maailmanhistoriassa meidän päätöstemme, meidän vapaiden toimiemme välityksellä. Jos näin ollen oletamme, että luonnossa vaikuttaa sama järjestävä voima kuin historiassa ja tulemme siihen näkemykseen, että luontokin palvelee vain maailmanhengen toimintaa historiassa, silloin tunnustamme samalla sen, että miten heikkona inhimillinen henki mahtaakaan tulla ilmi kussakin erillisessä ihmisessä, se on kaikesta huolimatta yhtä vapaa luonnonvälttämättömyyden pakosta kuin se maailmanhenki, joka käy ohjaavana läpi historian luomusten. Ja juuri toimiessaan valtion hyväksi ihminen täyttää korkean kutsumuksen historian tekemisestä, maailmanhistorian työn toteuttamisesta.

Kuitenkin tämä koskee vain yleisesti vapauden suhdetta luonnonvälttämättömyyteen. Ihminen on kuitenkin saanut luonnolta paljon sellaista, mikä on myös hänelle luonnollista, välttämätöntä; siveellisenä hänen tarvitsee silti yhtä vähän tuntea sen sitovan itseään kuin lakien olemassaolo häntä sitoo. Tähän kuuluu ennen muuta ihmisen luonnollinen halu. Mutta halukin on todellinen, ilmenee määrättynä haluna, vain vapaan tahdon päätöksenä, vapaan tahdon tekona. Jos ihminen päättää jättäytyä halun valtaan, voi sen tyydyttämisen tavasta tulla ihmistä voimakkaampi ja se voi suuremmassa tai pienemmässä määrin riistää häneltä kyvyn vapaaseen valintaan, vapaaseen itsemääräämiseen. Kuitenkin hänen vapaassa vallassaan on määrätä halun sisältö ja hallita sitä. Ja se on hänen velvollisuutensa siitä yksinkertaisesta syystä, että vapaus on hänen henkensä olemus ja että hänen on toteutettava tätä olemalla jättäytymättä halun herruuteen.

Aivan kuten luonnollinen halu voi tulla tilapäiseksi ellei järki määrää sen sisältöä, voi myös heimoluonteella, maan ja ilmaston vaikutuksilla olla pelkästään luonnollisina vietteinä tilapäinen sisältö, joka voi jopa olla ristiriidassa siveellisyyden vaatimusten kanssa. Esimerkiksi raaka ilmasto tai kansanheimon sotainen henki johdattavat mielen helposti raakuuteen ja ryöstelynhaluun eivätkä peräänantamattomuuteen ja rohkeuteen. Ihmiselle yleensä on ominaista hankkiutua riippumattomaksi paikallisista luonnonoloista, hallita luonnonvoimia ja alistaa voima toisella voimalla. Hänen pitää suhtautua perittyyn kansallisluonteeseen samoin kuin yleensä aistillisiin haluihin, sitä ei pidä tukahduttaa, vaan se on saatettava järjen valtaan. Mikä siinä on järjellistä, sen hän oppii vertaamalla oman kansansa tapoja muiden tapoihin, ja kun hänen katseensa on terävöitynyt kanssakäymisessä näiden kansojen kanssa, hän oppii alistamaan kansallisluonteen puutteellisuudet sille, minkä hän näkee kuuluvan yleisinhimilliseen sivistykseen. Tälle sivistyksen etenemiselle kansallisluonteen kustannuksella ei ole mitään rajaa. Jokaisella edistysaskeleella näet yleisinhimillinen sivistyskin on edistynyt eikä se voi pysähtyä mihinkään sellaiseen kansalliseen yksipuolisuuteen, mikä on ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmisen pitäisi järjellisenä ja siveellisenä olla. Jos kansakunnan tavoissa ja laeissa on tällaisen yksipuolisuuden seurauksena jotain sellaista, minkä järjellisyyttä ei voi inhimillisen sivistyksen tietyltä kannalta puolustaa, täytyy kansakunnan jokaisen jäsenen kylläkin noudattaa lakia ja tapaa, joskin vain pakosta. Tämä pakko kuitenkin kieltää häneltä siveellisen vapauden, ja siksi hänet on sidottu yrityksiin kumota pakko lakien ja tapojen parantamisella. Kansakunnan on näet pyrittävä siihen inhimilliseen sivistykseen, mikä on kunakin aikana korkein, sillä vain siten kansakunta voi säilyttää itsenäisyytensä muihin nähden. Montesquieu sanoo, että kansakunnan yleistä henkeä, kansallisluonnetta, ”esprit généralia” ei pidä pyrkiä muuttamaan, vaan jopa sen heikkouksienkin on annettava säilyä sen hyvien puolien rinnalla (De l'Esprit des Loix, XXI kirja, 5. luku seur.). Tätä on noudatettava siinä merkityksessä, että kansaa ei pidä pakottaa omaksumaan lakeja ja laitoksia, jotka ovat ristiriidassa yleisen hengen kanssa, koska sellaiset lait jäävät hedelmättömiksi. Tämä ei kuitenkaan estä sitä, että kansallisluonnetta saa ja pitää muuttaa kasvatuksella ja sivistyksellä. Muutoin jokainen huono tapa olisi oikeutettu kunhan se vain olisi kansallinen.

Tällainen kansallisluonteen muuttaminen voi olla vaarallinen itse kansakunnalle, sillä seuraukseksi tulee ennemmin tai myöhemmin kansakunnan hajoaminen. Se on kuitenkin välttämätöntä, se on väistämätön seuraus sanotusta, ja historia tarjoaa yleviä osoituksia sen seurauksen totuudesta ja väistämättömästä todellisuudesta. Niin ollen jokainen kansakunta hajottaa itse itsensä juuri täyttämällä oman määränsä, raivaamalla tiensä kansallisesta yksipuolisuudesta yleiseen ihmisyyteen – samoin kuin yksilö hajottaa oman yksilöllisyytensä alistamalla egoisminsa yleisesti järjelliselle ja siveelliselle. Erona on vain se, että yksilön välittömänä lähtökohtana on luonnonvälttämättömyyden side, kun taas kansakunta on aina henkisesti vapaa, sillä on kaikkina ajankohtina tietty sivistys, joka on sen omaa tekoa. Niin ollen kansakunta on aina täysi-ikäinen, se ei tunnusta mitään yläpuolellaan olevaa valtaa, vaan johtaa itsenäisesti omia kohtaloitaan ja niissä inhimillisen sivistyksen kulkua. Kansakunnan tietämys on korkein totuus ja sen tapa korkein oikeus. Kuitenkin ne itse asiassa ovat sitä vain niin kauan kuin sen kansallisuus, sen sivistyksen muoto käy yksiin yleisinhimillisen sivistyksen kanssa, niin kauan kuin kansakunnan itsenäisyys on yleisen sivistyksen oma mahti. – Tähän sisältyy selvästi se ristiriita, että kansakunnan sivistyksen pitää olla muut pois sulkeva muoto ja samalla absoluuttinen muoto, inhimillistä sivistystä κατ’ έξοχήν [erityisesti], niin että sen ulkopuolella ei ole mitään todellista sivistystä. Toisin sanoen kansakunnan kansallisen itsenäisyyden ei samalla pidäkään olla kansallista, vaan ihmiskunnan, maailmanhengen yleistä mahtia, jolla se saattaa itsensä absoluuttisesti päteväksi – ja tähän ristiriitaan sisältyy kansallishengen tuomio, sen hajoaminen. Siten jokaisen kansakunnan kutsumuksena on työskennellä maailmanhengen ikuisen vaikutuksen puolesta sortuakseen sitten ja tullakseen sysätyksi syrjään. Ja historia todistaa, että kansakunnan sivistyksen lakipiste on myös päätepiste sen kansallishengelle ja alkupiste sen tuhoutumiselle. Silloin huonot tavat tunkeutuvat esiin, eivät kuitenkaan kansallisluonteen yksipuolisuuden tai puuttuvan sivistyksen tähden, vaan seurauksena siitä mitä on kutsuttu rappeutumiseksi. Tämä on ulkoista mitään ilmaisematonta kulttuuria, jota ei voi kehittää eteenpäin, koska kansallishenki ei määrää sitä.

 

 

6. Uskonnollinen tietämys vapauttaa ihmisen siitä rajoituksesta, jonka kansallishenki hänelle yhä sälyttää

 

Yksilön tuhoutuminen on ajallisuuden laki, ja tottuminen siihen voi rauhoittaa ihmistä hänen oman katoavaisuutensa puolesta. Onhan hän sentään tehnyt työtä omiensa hyväksi ja kasvattanut isänmaalle arvollisia poikia; jaloimmat ajatuksensa ja tekonsa hän on omistanut isänmaalle; sen pelastuminen vaaran hetkellä on ehkä riippunut hänen ponnistuksistaan; ehkä hän uhraa nyt elämänsä puolustaakseen sitä. – Niin päivät kuin vuosisadat ovat pelkkiä heilurin liikkeitä ja sulkiessaan silmänsä ihminen tietää, että myös tämä isänmaa, sen kieli, lait, tavat elävät kerran vain muistoissa, täyttävät pienen kohdan maailmanhistorian lehdellä. Niin, kenties historiaan jää vain kansakunnan nimi! Kenties ei sitäkään! Mikä on siis pysyvää? Minkä puolesta ihminen on tuntenut, ajatellut ja toiminut?

”Ihmiskunnan puolesta.” –

Mistä saan siitä varmuuden? – ”Uskosta kaitselmukseen, joka johtaa ihmiskunnan kohtaloita, uskosta henkeni ikuiseen olemukseen, joka ei ole voinut vaikuttaa pelkästään katoavaisen hyväksi, koska henki kuuluu ikuisuuteen, uskosta sovitukseen, joka poistaa heikkouteni aiheuttaman erheen ”ja vääryyden, koska totuuden ja oikeuden on voitettava. Niin se myös tyynnyttää katuvaisen mieleni ja antaa minulle lohdutuksen kuolemassa.” Sanalla sanoen: saan sen varmuuden juuri uskonnosta.

Siten ei ole olemassa yhtään kansaa ilman uskontoa. Uskonto ei ole vain lohduttaja elämän viheliäisyydessä, se on myös varmuutta ikuisen läsnäolosta äärellisessä. Se varmuus antaa ihmiselle voimaa kohottautua ajallisuuden ylitse toimintaan ikuisuuden puolesta.

Villi-ihmiselläkin on aavistus asioiden korkeammasta järjestyksestä, ja kaikkialla missä on valtiollista elämää, siellä uskonto on kansojen sivistyksen ja siveellisyyden olennainen ehto. Siveellisyys on siveellistä toimintaa, oikeaa toimintaa tavan muodossa, ja kun olemme sanoneet siveellisyyttä valtiota koossa pitäväksi siteeksi, emme ole sillä kieltäneet sitä tietoa, johon siveellisyys perustuu. Se että käsitetään järjellisyys valtion järjestyksessä, mikä on siveellisyyden ehto, edellyttää jo näet uskoa tähän ihmisen tavoittelemaan korkeampaan järkeen ja samalla oman itsekkään mielivallan uhraamista. Totuuden tavoittelija ei luo totuutta tyhjästä, vaan uskoo jo totuuden läsnäoloon ylipäätään, ja ken yrittää saavuttaa varman uskon valtion äärellisissä muodoissa, kansakunnan vaihtuvissa tavoissa esiintyvään ikuiseen, hänen täytyy siis uskoa ihmiskunnassa esiintyvään ikuiseen, rajattomaan ihmisen rajallisissa pyrkimyksissä. Se usko on uskonto. Se on valtion järjellisyyttä koskevan tiedon yläpuolella ja on tämän tiedon perusta, koska uskonto antaa todistuksen ihmisen iäisestä luonteesta sinänsä, ja sulkee siten sisäänsä koko ihmiskunnan eikä järky edes siitä, että on olemassa tietoisuus valtioiden ja kansakuntien häviävyydestä. Se uskonto, joka tunnustaa avoimesti tämän ihmisten yhtäläisyyden Jumalan edessä, on niin ollen universaaliuskonto ja olemukseltaan täydellisin.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että epämääräinen kosmopolitismi ajatus- ja toimintatavassa olisi jotenkin korkeampaa ja parempaa kuin kansallishenki. Ihmisen suhteessa iäiseen ja hänen sitä koskevassa vakaumuksessaan on kysymys uskonnosta, ja iäisyyttä koskevan puhtaan tietoisuutensa vuoksi kristinusko voidaan käsittää maailmanuskonnoksi, kaikille kansakunnille yhteiseksi. Myös itse tällä kristinuskon olemuksella täytyy olla vaikutuksensa toimintaan ja siveellisyyteen, ja niin ollen sen täytyy vaikuttaa olennaisesti yleisinhimilliseen sivistykseen, yksipuolisten kansallisten ennakkoluulojen ja huonojen tapojen poistamiseen. Samoin kristinusko antaa yleisiä siveellisiä määräyksiä, jotka voidaan yleisyytensä tähden saattaa koskemaan kaikkia kansoja ja aikoja. Tälläkin kristinusko osoittaa universaalisen luonteensa esimerkiksi Mooseksen lain rinnalla. Uskonnon nimissä Mooseksen laki esittää mitä yksityiskohtaisimpia käskyjä elämäntavasta ja puuttuu aina välillä epäolennaisiin ja jopa vastenmielisiinkin yksityiskohtiin. Kuitenkaan nämä kristinuskon yleiset siveellisyyskäskyt eivät riitä ohjenuoraksi silloin kun tietyssä yksittäisessä teossa on kysymys oikeasta tai väärästä. Kaikki siveysopit ovatkin siinä riittämättömiä. Kansakunnan tapojen ja lakien noudattaminen on itse kunkin toimien korkein normi ja niin täytyy aina ollakin. Ilman tätä kiinteätä pohjaa ei olisi mitään rajaa mielivallalle, oikeata ja väärää koskeville sekaannuksille. Yhdenkään kiihkoilijan ei pidä nähdä tätä väittämää kristinuskon arvon alentamisena. Arvoa alentaisi pikemminkin se, jos kristinusko ei olisi tuhanteen vuoteen ehtinyt tunkea läpi kristittyjen kansojen lainsäädännön ja jos lait sisältäisivät kehnomman siveysopin kuin uskonto.

Turhaan on myös valtion ulkopuolelta etsitty jotain todellisuutta, jossa toiminta voisi olla siveellistä yleisinhimillisen tai uskonnollisen merkityksensä perusteella. Eri kansakuntien jäsenten välitön kosketus on suhteellisen vähäpätöinen seikka, ja siinä kanssakäymisessä pätee sääntö, että jokainen elää ”maassa maan tavalla”, niin kuin sanotaan. Myös se pyhien yhteisö, jonka kristinusko tekee yleisinhimilliseksi, voi olla vain uskon ja tietämyksen sekä hyvän tahdon, hyvien tarkoitusten yhteisö. Uskonnon käskyt eivät ole riittäviä samanmielistä siveellistä toimintatapaa varten. Vaikka ne olisivat sitä ja vaikka ne saatettaisiin voimaan koko maailmassa, ne olisivat kaikkialla hävittämässä kansallishenkeä ja siten valmistamassa kansakuntien siveellistä häviötä. Niin ollen kaikenlainen kosmopolitismi todistaa jo siveellistä velttoutta.

Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta, ikuisesta rauhasta yms., joka muuttaisi koko maailman satumaaksi, on runoilua. Se voi kai ilahduttaa runoilijaa, mutta ajattelijan täytyy aina pitää sitä pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Ihmisen täydellisyys ei merkitse tietyllä tiedon ja siveellisyyden tasolla olemista, vaan hänen alituisesti toimivaa kykyään täydellistää itseään. Kaikki ne maailmanhistorialliset tavoitteet, jotka asetetaan itse ihmisen ulkopuolelle hänen päätepisteekseen, ovat tuulesta temmattuja. Historia voidaan näet käsittää vain omaksi tavoitteekseen; se voidaan käsittää vain tavoitteeksi, joka on toteutunut kullakin hetkellä. Ellei totuus ja oikeus olisi kullakin hetkellä läsnä, eikä vain tietyssä määrin tai tietyllä tavalla, vaan absoluuttisessa asussaan, saisimme turhaan etsiskellä niitä maan päältä. Tietyn asteinen totuus on valetta, tietyllä tavalla oikea on väärä. Ulkopuolisen vertailun mukaan ihmissuku on yhtenä ajankohtana täydellisempi kuin toisena. Mutta Jumalan edessä, totuuden valtakunnassa täytyy maailmanhistorian jokaisen hetken olla yhtä oikeutettu. Maailmanhenki on ikuinen ja muuttumaton, ja koska ihminen toteuttaa sen työtä, täytyy ihmisen tekemisenkin olla luonteeltaan ikuista, sillä täytyy joka hetki olla iäisyyden leima, onpa tekijä yksilönä sitten miten viheliäinen tahansa.

 

 

PERHE

 

7. Perheen olemuksena on valtion tavoin siveellisyys; mistä siveellisyys perheessä muodostuu

 

Samoin kuin koko teoksessa on lähemmin todistettava se mitä johdannossa sanottiin, samoin meidän on tutkimuksen kuluessa perusteltava olettamuksemme: ”Perhe on välttämätön yhteiskunnallinen muoto itse valtiossa ja sen olemuksena on olla siveellisyyden välittömänä läsnäolona, rakkautena.”

Miehen ja naisen yhtyminen suvun jatkamiseksi on luonnollisen vietin seurausta, ja vain tältä kannalta sen on katsottava riippuvan samasta luonnonlaista kuin yhtymisen kaikkien muidenkin sukujen jatkamiseksi. Myös se rakkaus, joka jatkuvasti liittää molemmat puolisot yhdessä hoivaamaan fyysisesti avutonta lasta, on luonnollinen vietti, ja se on myös eläimillä. Kaikki tämä ei tietenkään tee perhettä siksi, mikä sen pitää olla, siveelliseksi yhteisöksi. Annetaanpa sukuprosessille luonnonfilosofiselta kannalta miten suuri merkitys tahansa, niin se ei sisällä kumpaakaan niistä momenteista, moraalisuudesta ja laillisuudesta, jotka muodostavat yhdessä siveellisen toiminnan.

Perheen siveellisyyttä on etsittävä vain siitä vanhempien rakkaudella täyttämästä sitoumuksesta, että he kasvattavat lapsensa järjen käyttöön ja siveellisyyteen, eli niin kuin arkipuheessa sanotaan, yhteiskunnan kunniallisiksi kansalaisiksi. Se antaa näet yhtäältä kasvattajalle objektiivisen, luonnollisesta halusta ja mielivallasta riippumattoman tarkoituksen, ja toisaalta kasvatus vapautuu tästä objektiivisesta siteestä, koska lapsia kohtaan tunnettu luonnollinen rakkaus, joka jalostuu rakkauden täyttämäksi huolenpidoksi näiden henkisestä edistymisestä, täyttää vapaasti asettamansa velvoitteet. Samoin lasten rakkaus vanhempiin poistaa tottelemisesta siihen näennäisesti kuuluvan pakon synnyttämän näennäisyyden ja ulottaa myös lapsiin sen siveellisyyden, joka välittömänä tunteena luo perheen olemuksen. Jos perheen tarkoitusta haluttaisiin etsiä valtion ulkopuolelta, silloin se ei olisi siveellinen. Kuten edellä on selvitetty, valtion ulkopuolella ei näet ole mitään oikean ja väärän korkeinta normia, eikä niin ollen myöskään mitään siveellisyyttä; siitä syystä perheeseen yhtä vähän kuin yksilöönkään ei voi liittää mitään yleisinhimillistä tarkoitusta sen tietyn muodon lisäksi, joka inhimillisellä kulttuurilla on jokaisen kansakunnan tavassa ja tietämyksessä. Yhtä järjetöntä olisi myös, jos jollekulle haluttaisiin antaa pelkästään yleisinhimillinen kasvatus, sillä olisi mahdotonta ratkaista mitä siihen on sisällytettävä.

Vaikka valtio määrittääkin perheen tarkoituksen ja perhe ilman valtiota olisi pelkkä suvun säilyttämiseen pyrkivä sukupuolten liitto, jota vaisto, luonnonvietti pitäisi yllä, korkeintaan jalostuneempien eläinten liiton veroinen, tämä ei silti alentaisi perhettä pelkäksi välineeksi valtiolle, joka on päämäärä. Valtio on puolestaan yhtä paljon väline perheen säilyttämiseksi, eikä vain sillä perusteella, että se suojelee perheen omaisuutta ja tekee perhe-elämän häiriintymättömän rauhan mahdolliseksi, vaan myös siksi, että valtio ottaa suhteessa muihin kansakuntiin osansa inhimillisen sivistyksen yhteisistä aarteista ja pitää näin yllä sitä sivistystä, joka tulee perheen siveellisessä yhteiselämässä ilmi välittömänä tunteena, rakkautena. Valtio on kummaltakin kannalta väline, ja perheellä on päämääränsä itsessään, lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa; perheen jäsenet nauttivat tätä päämäärää tavoittelevassa, rakkauden täyttämässä yhteiselämässään ja hiljaisissa velvollisuuksissaan onnellisuudesta ja se palkitsee lohduttavana ja tyynnyttävänä ne uhraukset, joihin yksilön on alistuttava valtion säilyttämiseksi. Perhehän täydentää lasten kasvatuksenkin omassa piirissään johdattamalla lapset samaan tietoiseen, siveelliseen, ei yksistään luonnonvietistä riippuvaan rakkauteen, jota vanhemmat tuntevat heitä kohtaan; samoin se rakkaus puhdistuu lasten henkisen kehityksen myötä ja on aina välittämässä vanhempien keskinäisessä rakkaudessa. Ja ylipäätään aviollinen rakkaus säilyy vain tähän päämäärään tähtäävänä toimintana, eikä mielikuvitukseen perustuvana pitämisenä, pelkkänä toimettomana itsekkäänä onnen tavoitteluna. Siten perhe-elämä ei ole pelkkää yksilön velvollisuutta valtiota kohtaan, vaan yksilöllä on ehdoton oikeus nauttia sen eduista, kuulua perheenjäsenenä yhteisöön, joka elää sisäisessä rakkaudessaan ja nauttii siitä ja johon yksikään sille vieras voima ei saa tunkeutua.

Kuitenkin tämä perheen eristyneisyys, sen itseensä suljettu elämä, hetkittäin pienissä asioissa esiin tulevat perheen hyveet – kaikki tämä sitoo perheenjäsenet läheisesti isänmaahan, isien tapoihin, äidinkieleen ja tekee perheen näin ollen isänmaallisuuden tyyssijaksi. Valtio välittää osallisuuden yleisinhimilliseen sivistykseen, joka on kansakunnan kehityksen ehtona ja koskettaa perheenjäsentä vasta perheen piirin ulkopuolella. Sen sijaan isänmaallisuus, joka muokkaa ulkopuolelta otettua sivistyksellistä ainesta kansallisella tavalla, kasvaa perhe-elämästä. Isänmaallisuus totuttaa lisäksi tapoihin ja järjestykseen ja nujertaa karkean egoismin paitsi kasvavassa kansalaisessa, myös hänen kasvattajissaan, jotka samoin saavat kotia kohtaan tuntemastaan rakkaudesta vahvistusta isänmaallisuudelleen. Kaikkeen tähän kuitenkin vaaditaan, että perhe-elämä on todella siveellistä ja rakastavaa, sillä muutoin egoismi saa vapaat kädet eikä se tuskin lainkaan rakastettavana ominaisuutena voi herättää tai kasvattaa isänmaallisuutta perheenjäsenissä. Tästä syystä puhtaalla perhe-elämällä on äärettömän tärkeä merkitys valtiolle. Tästä oivalletaan myös, että mitä enemmän perhe omassa piirissään edistää omaa päämääräänsä, rakkauden täyttämää elämää, omaa onneaan, sitä enemmän se edistää myös valtion parasta. Näin perhe on samalla sekä oma päämääränsä että valtion säilymisen vankkumaton perusta.

Sanotun mukaan määrittelemme perheen näin: ”Siveellisyyden objektiivinen läsnäolo rakkautena”. Sanomme ”objektiivinen läsnäolo” korostaaksemme, että tämä rakkaus ei ole subjektiivinen käsitys, vaan vaikuttava tunne, joka perheessä luo itselleen ulospäin ilmenevän objektiivisen olemassaolon ja saa siinä läsnäolonsa.

 

 

8. Avioliitto

 

Äsken sanottuun sisältyy jo avioliiton merkitys. Miehen ja naisen suhde on villi-ihmiselläkin eliniän kestävä liitto. Vaiston ei voi sanoa johtavan ihmistä yksiavioisuuteen, kuten tapahtuu monilla eläimillä, vaan se samoin kuin suhteen pitkäaikaisuuskin johtuu siitä, että ihminen ymmärtää, mitä asiat vaativat. Hän joutuu taistelemaan olemassaolostaan ankarammin kuin yksikään eläin eikä voi huolehtia niistä lukuisista lapsista, jotka ovat moniavioisuuden hedelmä. Siksi moniavioisuus on harvinaista. Naisen moniavioisuuden puolestaan riittää estämään miehen vaatimus, että hänen on tunnettava omat lapsensa ja voitava huolehtia vain näistä. Lasten huoltamista vaikeuttaa entisestään pitkäaikaisen huolenpidon tarve ja tämä tekee myös pitkäaikaisemman suhteen välttämättömäksi.

Tässä ei tarvitse toistaa niitä monia syitä, jotka tavallisesti esitetään moniavioisuutta vastaan. Vaikka inhimillinen elämä luonnostaan ei olisikaan yhtä jyrkästi moniavioisuutta vastaan, se olisi silti hylättävä, koska se lopettaisi keskinäisen rakkauden, jota perhe-elämä vaatii vanhemmilta. Jos mies tuntisi erilaista kiintymystä äitejä kohtaan, se aiheuttaisi erilaista kiintymystä lapsiinkin, ja perherakkaus väistyisi kateuden ja katkeruuden tieltä, ja äitien juonittelut omaksi ja lastensa hyväksi rikkoisivat pakosta perherauhaa. Samoin kuin lapset perivät siittämisessä vanhempien luonnolliset taipumukset, heidän aistilliset halunsa ja viettinsä, samoin heihin valetaan kasvatuksella vanhempien henkinen olemus, kun kumpikin puoliso yrittää antaa lapsille jaloimpansa, sen mitä he pitävät totena, oikeana ja kauniina, jaloimmat ajatuksensa, pyrkimyksensä ja tunteensa. Jotta kaikki tämä sulautuisi yhteen ja jatkaisi elämäänsä uudessa ihmisolennossa, vaaditaan vanhemmiltakin vilpittömyyttä ja rakkautta, joita ei voi jakaa monille tahoille. Molempien on oltava siinä koko sielustaan osallisina; moniavioisuudessa se kävisi miehelle mahdottomaksi ja samoin naisen kiintymys mieheen laimenisi sitä mukaa kuin se jäisi ilman vastakaikua. Myös vaatimus aviollisesta uskollisuudesta perustuu näille yksiavioisuuden puolesta puhuville syille.

On helposti käsitettävissä, että avioliitto ei täytä tarkoitustaan, jos se puretaan ennen kuin lasten lähtö perheestä hajottaa perheen. Vain silloin kun puolisoiden parantumattoman karkea luonteenlaatu häiritsee perin pohjin perheen rauhaa ja tekee siis lastenkin kasvatuksen mahdottomaksi, on avioero aiheellinen. Samoin useimpien kansakuntien lainsäädännössä on katsottu aviorikos avioeron perusteeksi. Näkemystä puoltaa se, että rikokseen sisältyy perherakkauden ja rauhan täydellinen järkkyminen; siitä syystä on oikein, että vääryyttä kärsineen puolison harkittavaksi jätetään, vaatiiko hän eroa, toisin sanoen jää hänen ratkaistavakseen, uhkaako perheside kirvota. Aviorikos on aina kunniaton, koska se merkitsee lupauksen rikkomista; koska nainen itse arvostaa viattomuutta, on katsottu, että häpeä hänen aviorikoksestaan lankeaa myös kyseisen miehen päälle. Sitä paitsi naisen aviorikos on vahingollisempi perherauhalle, koska mies ei voi enää varmasti tietää olevansa lasten isä. Ei voi perustellusti kiistää oikeutta avioeroon hedelmättömyyden tähden, tai sen jälkeen kun lapset ovat lähteneet perheestä, sillä avioliitto on menettänyt kummassakin tapauksessa siveellisen perustansa ja sillä voidaan tavoitella vain yksilöiden onnea, mutta ei objektiivista päämäärää. Avioeroa ei voi kummassakaan tapauksessa pitää siveettömänä, ja jälkimmäisessä se todistaisi, että siveellisyys ei ollut todellista silloin kun perhe oli vielä koossa.

Ne, jotka ovat viime aikoina puhuneet mielivaltaisesta vapaudesta avioliiton kestävyyden yhteydessä, ovat vain lähteneet onnesta moraaliperiaatteena ja siten arvioineet väärin siveellisyyden olemuksen. Ihmisellä on kyllä oikeus vaatia onnea; mutta hän ei pysty saavuttamaan sitä siinä tapauksessa että hän riistäytyy irti järjen ja siveellisyyden objektiivisesta siteestä, eikä vapauta itseään niiden asettamasta pakosta jalostamalla itseään. Silloin hän on vain halujensa orja ja häneltä puuttuu tahdon vapauden mukana kyky määrätä järjellisesti teoistaan ja tulevaisuudestaan. Jos teeskennellään, että jokaisessa avioliitossa on aitoa rakkautta, siveellisyyttä, se on pelkkää teeskentelyä, sillä elleivät tunteet avioliitossa täytä perheen eivätkä siis myöskään lasten rakastavan kasvatuksen tavoitetta, ne ovat epäaitoja. Yhtä väärin on väittää, että mahdollisuus avioliiton purkamiseen tekisi naisen vähemmän riippuvaksi. Naiselle yhtä vähän kuin miehellekään ei ole mitään muuta vapautta kuin siveellisen tahdon vapaus. Myös siitä luonnollisesta syystä, että naisen ulkoinen viehättävyys kuihtuu yleensä nopeammin kuin miehen ja jokainen raskaus nopeuttaa sen hupenemista, nainen saatettaisiin pian lesken asemaan, puhumattakaan siitä, että kaikki kokemus todistaa, miten avioliitto ei juuri koskaan voi täyttää edes fyysistä tarkoitustaan naisen ehdittyä neljänkymmenen vuoden ikään. Ennakolta edellytettyjä korkeamman avio-onnen etuja ei siis olisikaan, mutta näin meneteltäessä perhe joka tapauksessa lakkaisi olemasta. Ne, jotka vaativat avioliiton vapauden lisäksi omaisuuden yhteisyyttä ja lastenkasvatuksen jättämistä valtiolle, ovat johdonmukaisia. Sellaisessa valtiossa valtiomuoto on kuitenkin kaikki eikä ihminen mitään, ja siveellisyys häviää samalla kuin isänmaallisuuskin, jota ei voi päntätä päähän oppina, vaan se on istutettava välittömästi tunteena ja rakkautena nuoreen mieleen.

Kun perheen ohella valtiokin joutuisi kärsimään avioliiton mielivaltaisesta purkamisesta, on täysin oikeudenmukaista, että avioliitto solmitaan laillisessa muodossa ja että laki valvoo suhteen säilymistä. Valtio saa lisäsyyn siitä, että perintölait ovat riippuvaisia avioliiton muodosta ja että valtio on velvollinen pitämään näitä lakeja voimassa, suojelemaan perheen omaisuutta, lasten oikeuksia jne. Solmittua avioliittoa ei siis pidä purkaa ilman valtion suostumusta. Ihmisluonteen ailahtelevuuden kannalta lainsäätäjä näkyy harkinneen oikein kun ei ole myöntänyt helppoa suostumusta. Paljon voidaan sovittaa, aika muuttaa paljon, ja siksi olisi harkitsematonta, jos heti suostuttaisiin eroon, jota osapuolet ovat raivon ja katkeroitumisen hetkellä halunneet. Tehtäisiinhän puolisoiden eripuraisuus siten julkiseksi ja se taas estäisi kaiken sovinnonteon. Ranskan siviililaki tuntuu säätävän melko viisaasti, että osapuolten on ilmoitettava tuomioistuimessa kolmeen kertaan henkilökohtaisesti ja yhtäaikaa eropäätöksestään ja samaan aikaan muutettava erilleen. Siten kummankin puolison yhdenmukaisesta tahdosta tehdään olennainen ehto ja heille jätetään riittävästi aikaa harkita päätöstään ja punnita sen seurauksia. Kun sitten tulee esiin eronneen oikeus mennä uuteen avioliittoon, niin lainsäätäjän on otettava puntariin sekä se siveettömyys, mitä kaikki avioliiton solmimiselle asetetut esteet synnyttävät, että se rappeutuminen, mitä perheessä helposti syntyy kun puolisot saavat mahdollisuuden solmia uusia suhteita. Viisaus tuntuu vähintään vaativan, että eronnut ei saa mennä uudelleen naimisiin määräajan kuluessa, jotta siihen ei niin helposti jouduttaisi satunnaisen, kevytmielisen halun tähden.

 

 

9. Sukupuolisesta rakkaudesta ja naimisiin menosta

 

Kun otetaan huomioon mitä edellä on sanottu avioliiton päämäärästä, ei sen solmimista, naimisiin menoa saa pitää pelkkänä kahden yksilön välisenä mielivaltaisena sopimuksena. Kummankin nimenomaisesti ilmaisema tahto on tietenkin välttämätön sen solmimiselle ja siksi avioliitolla on sopimuksen muoto. Mutta osaksi sopimuspuolten vapautta sopimuksessa sitoo välitön luonnollinen vietti, joka saattaa sukupuolet yhteen, osaksi sopimuksen säädökset ovat etukäteen määränneet avioliiton siveellinen päämäärä, perheen olemus, joka pitää toteuttaa avioliitossa.

Mitä tulee ensiksi mainittuun seikkaan, luonnolliseen viettiin, niin siihen ei pidä yhdistää vain käsitystä karkean, aistillisen viekoituksen voimasta. Se sisältyy kaikkeen sukupuoliseen rakkauteen, mikä on aivan paikallaan, sillä sen voimasta riippuu myös suvun fyysinen voima. Kuitenkin jo se päämäärä, mihin vietti tähtää, tekee sukupuolisen rakkauden vilpittömän ihmisen mielessä puhtaaksi. Elämän antaminen, samankaltaisen olennon herättäminen tajuiseksi on sinänsä korkein akti luonnollisen yksilön toiminnassa. Kun hän tällöin palvelee sukua, jonka elämä merkitsee hänen omaa tuhoaan, silloin elämä ja kuolema yhdistyvät samassa luonnonprosessissa. Välittömään aavistukseen liittyen tekevät molemmat momentit tästä tunteesta samalla kertaa itsekkään ja uhrautuvan, niin että kun puolisot antautuvat syvimmästä halustaan toisilleen, he samalla haluavat yksistään toistensa omistamista.

En tiedä voinko pitää nuoruuden rakkautta muuna kuin tällaisena tunteena – sillä on edessään ikään kuin huntu ja se aavistaa vavisten, että sen takana ovat elämä ja kuolema. Luonteeltaan tunne on runollinen ja rakastavaisten mielikuvituksen kehittyneisyyden mukaan se saa enemmän tai vähemmän lennokkaan ja runollisen asun. Yleinen kokemus osoittaa, että nuoruuden rakkaus ei valitse kohdettaan, vaan antaa olosuhteiden tielleen tuomalle kohteelle kaikki täydelliset ominaisuudet, jotka voivat sitten tehdä palavan antaumuksen oikeutetuksi. Lakikorkeudessaan nuoruudenrakkaus on ollut loistokkaimpien urotekojen, jaloimpien uhrausten lähde, mutta se on myös johtanut intohimojen raivopäisimpiin purkauksiin, ja samoin sille perustuvat avioliitot ovat olleet joko onnellisimpia tai onnettomimpia. Kumpikin mahdollisuus johtuu siitä, että nuoruudenrakkaus on vain hämärää viettymystä, joka antaumuksellisena innostuksena syttyy kaikesta jalosta, mutta järkeä kaihtavana itsekkäänä intohimona ei tunne mitään siteitä, eikä anna koskaan varmuutta tulevaisuudesta, koska sillä kuten kaikilla muillakin haluilla on loppunsa.

Kun lainsäädäntö tavallisesti määrää milloin mies tulee täysi-ikäiseksi, määrittää ajankohdan, jolloin hän on kehittynyt fyysisesti täyteen mittaansa, siitä on sekin hyöty, että niin pystytään torjumaan nuoruudenrakkauden aiheuttamia erehdyksiä. Runolliset luonteet voivat tuskin hyväksyä ajatusta täysin proosallisesta avioliitosta, järkevien laskelmien tekemistä tulevaisuudesta. Avioliiton tarkoitus on kuitenkin luonteeltaan aivan liian konkreettinen, jotta se voisi jäädä riippuvaiseksi tutkimattoman tunteen oikusta, nopeasti päättyvästä runollisesta ihastuksesta, joka ei voi milloinkaan pitää puoliaan arkielämän moninaista proosallisuutta vastaan. Laskelmat eivät sitä paitsi sulje pois tunteen lämpöä, jota syntyy vielä myöhemmälläkin iällä, jolloin ihminen tuntee rauhallisen kodin tarvetta ja pakonomaista tarvetta nähdä oman olemisensa jatkuvan jälkeläisissään. Tällaisen ihmisen tunne sitä kohtaan, jonka rakastavasta hoidosta kodin rauha riippuu ja jonka olemus sulautuu sekä ruumiillisesti että henkisesti yhteen tämän ihmisen oman olemuksen kanssa muodostaakseen uuden yksilöllisyyden, on pakostakin lämmin. Eihän sellainen rakkaus leimahda hillittömästi kuten nuoruuden rakkaus, vaan on siirtynyt lyriikasta idylliin. Vain tällaisessa tunteessa on jokin kestävyyden tae, sillä avioliitto voi helposti tyydyttää sen vaatimukset ja järjellä on silloin laskettu, millaisia mahdollisuuksia on täyttää odotukset, joiden ei anneta paisua liian suuriksi. Syntyäkseen ja kestääkseen tällainen tunne kuitenkin vaatii sekä ruumista, jota intohimoinen elämä ei ole heikentänyt, että mieltä, joka on moraalisesti turmeltumaton.

Rauhallinen harkinta on tässä sitäkin tarpeellisempaa, koska avioliitto ei voi edes olla mielivaltainen sopimus, kuten olemme nähneet, vaan päämääräksi asetettu perheen olemus määrää sen. Vaikka avioliitossa tavoiteltaisiin pelkästään onnellisuutta, ei tätäkään voi siinä saavuttaa irrallaan asioiden objektiivisesta järjestyksestä, yhtä vähän kuin elämässä yleensäkään. Avioliiton onni on pikemminkin mitä kiinteimmässä yhteydessä objektiivisiin päämääriinsä, lasten siittämiseen ja kasvattamiseen, suvun säilyttämiseen ja siveelliseen kehitykseen, jotka käyvät yhteen kansakunnan säilyttämisen ja kehityksen kanssa ja antavat siten valtiolle tiettyjä yksilöön kohdistuvia vaatimuksia, myös avioliiton solmimisen osalta. Yksilön siveellisyys on siinä, että hän täyttää tämän avioliiton objektiivisen tarkoituksen. Ja koska perheessä ilmenevällä siveellisyydellä on rakkautena ilmenevän tunteen välitön muoto, täytyy puolisoiden välisen aidon rakkauden välttämättä olla lapsia kohtaan tunnettavan rakkauden ja ylipäätään perheeseen kohdistettavien yhteisten ponnistusten välittämää. Pelkkä tunne ei näet ole siveellinen, yhtä vähän kuin siveellisyys ylipäätään muodostuu pelkästä ajatustavasta. Sen sijaan miehen ja naisen välisen siveellisyyden, samoin kuin kaiken siveellisyyden, on oltava siveellisiä tekoja, toimintaa, jonka määrää järjellinen päämäärä (legaalinen) ja jota vie eteenpäin vapaa vakaumus päämäärän järjellisyydestä, hyvästä tarkoituksesta (moraalinen).

 

 

10. Aviopuolisoiden kaikkea omaisuutta on pidettävä perheen omaisuutena, tämän seuraukset omaisuuden hallinnan ja perintölakien kannalta

 

Olemme edellä jättäneet syrjään kaiken tunnetta suosivan mielikuvituksen lennon ja tehneet perheen olemuksen avioliiton päämääräksi ja sen siveellisyyden normiksi. Sen on niin ollen osoitettava vaikutuksensa ruumiillisessa ja henkisessä huolenpidossa lapsesta. Siihen kuuluu huolehtiminen perheen taloudellisesta tilasta, perheen omaisuudesta. Siinäkään ei mielivaltaisuus saa hallita, vaan huolenpidon määräävät annetut, objektiiviset muodot, valtion lait.

Henkilön ja omaisuuden vapaus ylipäätään on yksilön absoluuttinen oikeus suhteessa valtion muihin jäseniin, eikä muutoin voisi ajatellakaan mitään siveellistä vapautta valtiossa. Suojelemalla samalla tavoin jokaisen kansalaisen omaisuutta valtio suojelee myös perheen omaisuutta. Omistusoikeutta koskevat yleiset lait tunnustavat kaiken omaisuuden vain henkilökohtaiseksi, ja perhekin esiintyy näissä yleisissä laeissa vain henkilönä suhteessa muihin omistajiin. Sen sijaan perhelainsäädännössä, perintö- ja holhouslaeissa omaisuutta tarkastellaan perheomaisuutena, joka on kaikkien perheenjäsenten yhteistä.

Kaiken tällaisen lainsäädännön on lähdettävä siitä yleisestä väittämästä, että perheen omaisuus on todellakin perheen, eikä vain vanhempien yhteistä tai jommankumman puolison yksityistä omaisuutta, koska vanhemmat ovat omaisuuden luonnollisia haltijoita. Tästä seuraa sitten, että vanhemmilla ei pidä olla oikeutta luovuttaa omaisuutta, enempää perittyä kuin hankittua, testamentilla muille kuin lapsilleen. Sellaista lakia, joka antaa vanhempien tehdä lapsensa joissakin tapauksissa perinnöttömiksi, on tosiasiassa pidettävä barbaarisena. Ellei lapsi kykene hallitsemaan omaisuutta, sen hävittäminen voidaan estää holhousmenettelyllä, ja samalla estetään lapsen joutuminen yhteiskunnan taakaksi. Olisihan barbaarista syöstä kurjuuteen sellainen, joka ei kykene puolustamaan itseään. Vieläkin barbaarisempaa on tehdä lapsi perinnöttömäksi siitä syystä, kuten joskus tapahtuu, että hän on täysi-ikäisenä esimerkiksi hakeutunut sellaiseen piiriin tai solminut sellaisen avioliiton, mikä ei ole miellyttänyt vanhempia. Nämä kostavat siis lapselle siitä, että hän on laillisen oikeutensa mukaisesti hylännyt ne tulevaisuuttaan koskevat suunnitelmat, jotka vanhemmat ovat tehneet mielivaltaisesti, kenties omaa etuaan ajatellen. Vaikka perheside kirpoaakin lapsen saavuttaessa täysi-ikäisyyden ja lähtiessä vanhempien kodista, ei perheen omaisuus voi sen seurauksena silti menettää luonnettaan, perheen jäsenten ylläpitämistä ja heidän riippumattomuutensa turvaamista. Näyttää johdonmukaiselta, että perheestä lähtiessään lasten pitäisi heti myös saada osa omaisuudesta, koska vanhempien velvollisuutena on yhtä hyvin tukea kykyjensä mukaan lasten taloudellista itsenäisyyttä kuin edistää heidän henkistä riippumattomuuttaan. Mutta koska lainsäädännön pitää huolehtia yhtä lailla myös vanhempien vanhuudesta, minkä lasten puuttuva rakkaus voi helposti asettaa uhanalaiseksi ja koska jaetusta omaisuudesta ei useimmiten riitä vanhempien ylläpitoon, niin voi pitää viisauden sanelemana sitä säädöstä, että lasten on saatava omaisuus vasta vanhempien kuollessa. Tällöin jätetään vanhempien ymmärryksen ja rakkauden varaan menetellä asiassa niin kuin he haluavat.

Jos on viisasta ja perusteltua, että vanhemmat hallitsevat perheen omaisuutta kuolemaansa asti, niin epäviisaalta tuntuu päinvastoin sellainen lainsäädäntö, joka antaa kummankin puolison omistaa oman omaisuutensa. Se näet hävittää puolisoiden yhteisen huolenpidon ja yhteiset pyrkimykset, mitä perhe edellyttää. Kummankin omaisuus kuuluu perheelle ja siksi kummankin on hoidettava sitä yhdessä. Esimerkiksi Ruotsissa yleinen laki säätääkin, että perheen kiinteää omaisuutta ei saa luovuttaa ilman puolisoiden yhteistä päätöstä. Vaimon pitäisi muutoinkin antaa kirjallinen suostumuksensa niihin liiketoimiin, jotka ovat niin tärkeitä että niistä tehdään kirjallinen sopimus. Eri säädyissä voi tietysti tehdä erilaisia rajoituksia, ja esimerkiksi kauppiaan tai pankkiirin on saatava yksin hoitaa ammattiinsa kuuluvat liikeasiat, sillä vaimolla ei voi olettaa olevan käsitystä siitä, miten hyödyllisiä tai vaarallisia ne kussakin tilanteessa ovat. Sen sijaan lainsäädännössä tehdään selvä virhe, kun miehen sallitaan yksin ottavan lainaa, kiinnittävän irtainta omaisuutta ja siten velkaannuttavan perhettä, usein vaimon tietämättä. Moni on vienyt perheensä tuhoon hoidettuaan taloutta huonosti, ja se olisi voitu ehkä välttää, jos asiat olisi voitu hoitaa yhteisymmärryksessä vaimon kanssa. Jopa se, että miehen olisi pakko kertoa toimistaan vaimolle, olisi monessa tapauksessa estänyt tuhon. Perheen omaisuutta koskevissa asioissa ei ylipäätään riittävästi tunnustettu naisen oikeuksia, joiden pitäisi tällä kohdalla olla täysin samanarvoiset miehen oikeuksien kanssa, vaikka silloin kun puolisoiden välit ovat tavallista vilpittömämmät, nainen tunnustaakin hyväntahtoisesti miehen älyn ja näkemykset ylivoimaisiksi. Ihminen havaitsee herkästi oman etunsa, ja jos laki turvaa vaimon osallistumisen perheen omaisuuden hoitoon, se ei juuri voi olla esteenä omaisuuden kartuttamiselle, sen sijaan kylläkin sen tuhlaamiselle, mikä on nykyään melko usein seurauksena miehen yksinvallasta omaisuuteen. Miehen julistaminen holhouksen alaiseksi on huono keino tuhlausta vastaan, koska sitä voi käyttää vain henkisten häiriötilojen ja kaikkein holtittomimpien elämäntapojen kohdalla. Koska tilanne on häpeällinen, tätä menettelyä ei voi käyttää laajemmin.

Naisen oikeus saada yhtä suuri perintö kuin perheen miespuoliset perijät nojaa samoihin yleisiin oikeusperusteisiin kuin juuri puheena ollut oikeus osallistua perheen omaisuuden hoitoon. Tämä yhtäläinen perintöoikeus onkin jo tunnustettu monien maiden lainsäädännössä. Tältäkin kannalta on viisasta tehdä naisen yhteiskunnallinen asema mahdollisimman riippumattomaksi, koska hän ei joudu silloin yhtä helposti menemään naimisiin pelkän toimeentulonsa tähden mieltymyksistään riippumatta. Se seikka on mitä tärkein, koska siitä johtuu varmasti yhtä monia onnettomia avioliittoja kuin nuoruudenrakkauteen perustuvasta hätiköidystä valinnasta. Kun yhtäläistä perintöoikeutta on vastustettu väittämällä, että etenkin maaomaisuuden säilyttäminen suvun piirissä käy vaikeaksi, niin väitteellä on vain näennäistä painoa, vaikka itse asiaa voidaankin pitää erityisen merkittävänä. Suhde tasoittuisi näet luonnollisesti silloin jos nuori mies voi laskea mukaan omaisuutensa säilyttämiseen vaimonsa omaisuuden.

Aikakauden sivistykseen kuuluu, että kaikki majoraatit [vanhimman pojan perintöoikeus] on vähitellen poistettava. Yleinen oikeustaju ja perheen olemus vaativat lopettamaan ne. Niiden säilyttämistä eivät puolla mitkään valtiolliset syyt, eikä valtio voi ylipäätään hyötyäkään sellaisista laitoksista, jotka ovat ristiriidassa perheen luonteen kanssa. Jos majoraatit rajoitetaan vain maan aateliston piiriin, silloin majoraattiperijät voivat kylläkin olla tukemassa hallinnon vakavuutta. Asian luonteeseen kuitenkin kuuluu, että valtio saa näin yhtä majoraattiherraa kohti useampia tyytymättömiä perheen nuoremmista pojista; ja mitä riippumattomammaksi tilanomistajan suosiosta maanviljelijä tulee valistuksen lisääntyessä, sitä enemmän merkitystään majoraattiherran tuki menettää. Perustuslaillisissa maissa oppositio voinee laskea saavansa lukuisia jäseniä näistä nuoremmista pojista. Myös Ranskan vallankumouksen ensimmäinen johtaja Mirabeau oli perinnöttömäksi tehty ja tämäkin vallankumous sai tuekseen näiden poikien kannatuksen tai heidän välinpitämättömän suhtautumisensa oleviin oloihin.

 

 

11. Aviottomien lasten on nautittava samoja oikeuksia kuin avioliitossa syntyneiden

 

Lain ei pitäisi suojata epäjärjestystä eikä siveettömyyteen pitäisi puuttua silloin kun kysymys on pelkästään oikeasta ja siveellisestä. Avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita on kuitenkin ollut kaikkina aikoina ja nykyaikana ne ovat siksi tavallisia ettei niitä voi vaieten sivuuttaa.

Jos lainsäätäjä tahtoo torjua pahantapaisuutta, hänen kannattaa aina vedota mieluummin ihmisten itsekkyyteen kuin heidän omaantuntoonsa. Sanottakoon tämä ilman että sillä alennetaan ihmisen arvoa; jos sivistys on puutteellinen tai joudutaan ristiriitaan intohimon kanssa, silloin turvaudutaan tietysti helpommin egoismiin kuin oikeudentuntoon, joka ollakseen vaikuttava voima edellyttää tasapainoista mieltä ja – jottei asiaa ymmärrettäisi väärin – sivistystä. Mutta myös itsekkyys arvioi mahdollisen ahdingon pienemmäksi pulmaksi kuin todellisen menetyksen, ja kuluvalla hetkellä tunnettu paine puhuu voimakkaampaa kieltä kuin epävarmuus tulevaisuudesta. Tästä syystä uskon, että naisen heikkoutta tuskin voitetaan sillä, että häneltä viedään aviottoman lapsen tulevaisuuden näkymät. Mies on vahvempi ja siksi lainsäätäjän pitää suuntautua mieheen, puuttua tämän itsekkyyteen. Jotain on tosin saatu aikaan kun mies pakotetaan elättämään aviotonta lasta. Jos sen sijaan tälle lapselle annetaan samat oikeudet miehen omaisuuteen kuin avioliiton hedelmänä syntyneelle lapselle, niin miehelle ei jää enää yhtään syytä valita laitonta suhdetta avioliiton sijasta.

Vaikka Vanha testamentti ei myönnä orjattaren pojalle samaa perintöoikeutta kuin vapaan naisen pojalle, sitä ei ole pidettävä sitovana niissä yhteiskunnissa, joissa kaikki ovat vapaita. Oikeudenmukaisuus ei sitä hyväksy, koska lain ei pidä rangaista viatonta lasta vanhempien rikkomuksesta. Viisaus ei sitä hyväksy, koska itsekkyys ei enää liittyisi kevytmieliseen haluun, jos sekä naimisissa oleva että naimaton mies joutuisi maksamaan lapsesta elatusta suhteessa yhteiskunnalliseen asemaansa ja omaisuuteensa, ja lapsi saisi hänen nimensä ja olisi hänen laillinen perijänsä. Naiselle jäisi sama rangaistus kuin ennenkin: hän olisi ilman aviovaimon oikeuksia. Kun nainen näkisi lapsensa tulevaisuuden turvatuksi ilman, että hänen tarvitsisi tehdä mitään asian hyväksi, sen kannustava vaikutus painaisi selvästi enemmän kuin miehen pelko siitä, että tämä saa kantaakseen perheenisän velvollisuudet ilman avioliiton etuja ja perheenisän yhteiskunnassa nauttimaa arvostusta. Selvänä etuna nykyisiin oloihin verrattuna olisi se että lapsi säästettäisiin mahdolliselta halveksunnalta, kurjuudelta ja usein nähdyltä moraaliselta turmeltumiselta.

Näiden kysymysten yhteydessä on usein noussut hälyä siitä, miten vaarallista on hinnoitella syntiä. Lapsi ei kuitenkaan tule synnilliseksi aviottomuudesta, vaikka nykyinen lainsäädäntö tekeekin paljon johtaakseen lapsen synnin helmaan. Rangaistus rikkomuksesta tai aviorikoksesta voidaan joka tapauksessa langettaa syyllisille. Jos sen sijaan äitiä halutaan rangaista lapsensa kurjuudella, silloin menetellään barbaarisesti; jos häntä halutaan pelotella kurjuuden kuvitelmilla, silloin asetetaan vain vastakkain lain epäoikeudenmukaisuus ja naisen luonnollinen vietti tulla äidiksi. Ne ankeat tulevaisuuden näkymät, jotka viettelijä torjuu, asetetaan vastapainoksi hetken lämpimälle onnenhalulle, usein myös pakottavalle onnen tarpeelle. Sanon epäröimättä, että tässä tapauksessa, samoin kuin perheomaisuuden hallinnassakin, miehet ovat säätäneet lakeja sellaisen oikeudenmukaisuuden perusteella, jota voimakkaammat tavallisesti osoittavat heikommille; ja edelleen, että meidän aikamme sivistys ei ole vielä poistanut kaikkea sitä raakuutta, millä naisiin menneinä aikoina suhtauduttiin.

12. Lasten kasvatus kuuluu ehdottomasti vanhemmille; uskonnon merkitys kasvatukselle

 

Lasten kasvatus sanan laajimmassa merkityksessä on perheen ylin intressi, avioliiton pääasiallinen päämäärä. Niin ollen lasten kasvatus ei ole vain vanhempien oikeus ja velvollisuus, joka heidän on ennen muuta täytettävä, vaan se on toimintaa, jota ilman perhe ja avioliiton siveellisyys eivät voi säilyä. Jos vanhemmat luovuttavat lasten kasvatuksen kokonaan vieraisiin käsiin, silloin on perheside siis jo kirvonnut.

Tällainen kannanotto voi tuntua ankaralta; se on kuitenkin tosi. Siitä vakuuttuakseen tarvitsee vain miettiä, eikö lastensa kasvatuksen pelkällä rahalla hoitavat vanhemmat voi korvata keillä tahansa yhtä varakkailla henkilöillä – tai valtiolla siinä tapauksessa, että kaikki vanhemmat tekisivät samoin, antaisivat vain materiaalisen panoksen lasten yhteiseen kasvatukseen. Siinä tapauksessa avioliitolla on vain puhtaasti eläimellinen tarkoitus, suvun säilyttäminen, mihin voidaan päästä avioliiton ulkopuolellakin. Kun se olisi saavutettu, avioliitto pysyisi koossa vain ulkoisia etuja koskevien laskelmien varassa, ellei sitten pysyvä kiintymys olisi sattumalta säilyttämässä sitä. Avioliitto lakkaakin olemasta siveellinen, kun siinä ei ole yleistä järjellistä päämäärää ja se tähtää vain subjektin onneen. Kokemus osoittaa myös sen, että perheside on kirvonnut ja avioliitto on vajonnut kaikenlaisia ulkoisia etuja koskevaksi spekuloinniksi niissä piireissä, missä on ollut tapana antaa lapset tällä tavoin pois vanhempien hoidosta, usein pois vanhempien kodistakin. Samoin itse suhde todistaa siveellisen hengen rappeutumista, sillä eihän menettelyllä voi olla muuta syytä kuin vanhempien halu jättäytyä häiritsemättä oman egoisminsa, usein järjettömyyksien ja paheiden valtaan, jolloin lapset olisivat kiusallisia ja syytöksiä esittäviä todistajia. Onneksi tällaisten tekoperheiden luku jää pakosta vähäiseksi, sillä kasvatus ei kuulu moderneissa valtioissa valtion velvollisuuksiin. Sellaisella suhteella on kuitenkin laajaa vaikutusta, koska sitä esiintyy yhteiskunnan sivistyneimmissä luokissa. Sillä tuotetaan valtion tärkeimpiin tehtäviin kansalaisia, jotka ovat saaneet koulutusta, mutta jotka on kasvatettu vain ulkoisiin käytöstapoihin – sellaisia miehiä, joilla saattaa olla tietoa, mutta ei todellista isänmaallisuutta eikä siveellistä tahtoa. Yhtä turmiollisesti vaikuttaa se kieroutunut kasvatus, jota tällä tavoin annetaan naiselle; nainen ei voi jäädä kasvatuksessaan vaille perhe-elämän rakastavaa vaikutusta senkään vertaa kuin mies. Sellaisten hajonneiden perheiden esimerkki vaikuttaa turmiollisesti myös muihin yhteiskuntaluokkiin, jotka omaksuvat mielellään sivistyneimpien luokkien hillittömän vapauden, vaikka eivät voikaan näiden tavoin estää lapsiaan näkemästä vanhempien järjettömyyksiä. Liioin muut luokat eivät pysty siihen, että ne voisivat huolellisemmalla opetuksella jossain määrin korvata lasten laiminlyötyä kasvatusta.

Valtion velvollisuutena on pyrkiä lainsäädännöllä vähentämään tällaista perheen turmeltumista, jonka vaikutus heijastuu vähitellen itse valtioon. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että valtiolla on oikeus määrätä kansanopetuksesta ja että sen on huolehdittava siitä. Muutoin valtio menettäisi erään olennaisimman välineen, jolla se voi edistää asioitaan ja itsenäisyyttään, sillä onhan selvää, että kansakunnan sivistyksellinen takapajuisuus tuo mukanaan valtiollisen jälkeenjääneisyyden ja riippuvuuden. Siitä syystä kaiken opetuksen on oltava valtion valvonnassa ja hoidossa. Kasvatuksen laita on kuitenkin toisin. Jos valtiovalta järjestäisi kasvatuksenkin, se tunkeutuisi perheen alueelle ja se itse hajottaisi perheen, koska juuri lasten kasvatus on perherakkauden ylin toimintamuoto. Valtio antaa yleisellä opetuksella sivistyksen välineitä perheelle, mutta perheen tehtävä on muuttaa vastaanotettu todelliseksi, eläväksi ja vaikuttavaksi sivistykseksi. Ne sivistyksen elementit, jotka leviävät kansakuntaan sen ollessa kosketuksissa muihin kansakuntiin ja kansalaisten keskinäisissä suhteissa, tulevat vaikuttaviksi vasta saadessaan kansallisen leiman, jonka yksilö välittää niihin saatuaan kasvatusta perheessä sekä esi-isien perinteisissä tavoissa ja käytännöissä, isänmaallisuudessa ja kaikessa hyvässä ja jalossa, mitä siihen sisältyy. Vaikka valtion ei pidäkään kaapata kansan kasvatusta itselleen, sitä ei voi toisaalta myöskään riistää valtiolta. Päinvastoin valtion velvollisuutena on oltava säilyttää perheellä sille kuuluvan oikeus lasten kasvatukseen ja estää sen hajoaminen mahdollisen pahatapaisuuden seuraamuksena.

Puuttumatta perheen tehtäviin valtio voi lähestyä tätä päämäärää sillä yksinkertaisella keinolla, että se hyväksyy laitoskasvatuksen vain niille lapsille, joilla ei ole äitiä hoitajanaan. Näin vanhemmat tosin pakotetaan huolehtimaan itse lastensa kasvatuksesta. Tämä pakko ei kuitenkaan kohdistu perheen oikeuksiin instituutiona, vaan sillä pyritään vain pitämään perhettä yllä, ja samoin näillä epäsuorilla toimenpiteillä vain poistetaan väärinkäytöksen mahdollisuus. Eräs tällainen mahdollisuus on vielä siinä, että lasten hoito voidaan luovuttaa kotiin palkatuille henkilöille; silloin lapset joka tapauksessa elävät vanhempien kodissa ja kehottavat pelkällä läsnäolollaan vanhempia täyttämään velvollisuutensa.

Koska naisen tehtävä on olla äiti, luonnolliset syyt estävät häntä toimimasta perheen ulkopuolella. Niin ollen perhe-elämän ponnistukset ovat hänelle sitä toimintaa, josta hän saa tyydytyksensä ja onnensa. Hänen halunsa saada onnea on myös niin voimakas, että hän ei pysty miehen tavoin uhraamaan onnea pyrkiäkseen kunniaan eikä etsimään tyydytystään tästä. Hänen kunnianhimonaan on pohjimmiltaan aina vain halu miellyttää miestä, kun taas miehen on usein luovuttava kuluvan hetken nautinnoista ja tavoiteltava korvausta tulevasta kunniasta. Perhe-elämä antaa naiselle tätä kuluvan hetken tyydytystä, koska perhe-elämän velvollisuudet ovat rakkauden asettamia velvollisuuksia, ja rakkaus on sekä nautinto sinänsä että herättää vastarakkautta. Naisen tehtävä vaatii siis ennen muuta kotikasvatusta. Samoin se tekee naisesta perheen kasvattajan ennen miestä, joka voi omistaa vain osan huolenpidostaan perheelleen ja silloinkin hän hoitaa ensi sijassa perheen ulkoisia ja taloudellisia asioita. Jos äiti on kuollut tai jos pitkällinen ruumiillinen tai sielullinen sairaus estää häntä täyttämästä tehtäväänsä, silloin perheen lapset siis jäävät pakosta ilman tarpeellista kasvatusta. Juuri tämän tilanteen tähden sanoimme edellä, että on siedettävä julkista laitoskasvatusta. Tosin jokainen hellä isä pitää sellaisessa tapauksessa parempana, että omaan kotiin saadaan nainen kasvattajaksi, vaikkakin palkattu. Isän huolenpidon puuttumisella on sen sijaan vähemmän vaikutusta lasten kasvatukseen, joskin se rajoittaa opetusta mikäli perhe on köyhä.

Lapsen kasvatus on lyhyesti sanottuna sitä, että kasvattaja pyrkii totuttamaan lapsen hyviin tapoihin. Sen on tapahduttava opettamisella ja esimerkillä. Näin ollen opetusta sanan yleisimmässä merkityksessä ei voi erottaa kasvatuksesta. Lapsen varhaisimmalla iällä opetus voi kuitenkin olla vain kategorisia määräyksiä siitä miten pitää tehdä, ja siksi totuttaminen tottelemaan, rakastamaan ja kunnioittamaan vanhempia on kasvatuksen ensimmäinen ehto. Lapsi vaatii kuitenkin jo varhain sen selvittämistä, miksi jokin on tehtävä ja jokin muu jätettävä tekemättä. Vetoaminen vanhempien tahtoon ei pitkään riitä selitykseksi, sillä lapset havaitsevat, että vanhemmatkin tavoittelevat hyvää ja välttävät pahaa, vaikka heidän ei tarvitsekaan totella. Ja tässä tulee ensi kerran esiin uskonnon voima; Jumalan, maailman luojan ja pystyssä pitäjän tahto, jonka alaisia vanhemmatkin ovat, on näet tässä riittävä selitysperuste, ja samoin kuin Hänen kaikkinäkevä silmänsä kehottaa lasta totuuteen, Hänen hyvyytensä kehottaa kiitolliseen mieleen ja niin edelleen. Tästä syystä kotikasvatukseen kuuluu uskonnonopetus, siltä osin kuin se istuttaa Jumalan käskyjen lapsenomaista noudattamista, lapsenomaista luottamusta Hänen armoonsa. Tämän opetuksen merkitys koko elämälle on arvaamattoman suuri. Kun epäily herää ja järki vaatii koettelemaan sitä mikä on omaksuttu hyvässä uskossa, silloin tämä lapsuudessa juurtunut vakaumus on se tukipiste, mistä kaikki järjen koettelu lähtee. Se johtaa yhä toimintaa, vaikka tietäminen luuleekin vapautuneensa sen siteestä, ja niin vakaumus johtaa tiedon epäilystä takaisin käsittämään perinteen järjellisyyden. Ihminen pystyy jo varhaisessa iässä omaksumaan tämän opetuksen, jo ennen kuin hän käsittää mitään muuta. Lapsi käsittää mitä Jumala on, mitä rakkaus on, vaikka ei osaakaan vielä muodostaa käsitystä esimerkiksi kuninkaasta tai vielä vähemmän kasvista, mineraalista jne. Sillä vain yliaistillinen on täysin vastaavan tiedon kohde, koska ihmishenki antaa siinä todistuksen omasta itsestään ja omasta olemuksestaan.

Samoin kuin uskonto on perhekasvatuksen olennainen perusta, siten perhe on myös ylipäätään se yhteisö, johon uskonnollinen hartaus tunteen jumalanpalveluksena parhaiten sopii. Perhettä yhdistävä side on tunne, ja myös perheenjäsenten ylin tietämys, uskonnollinen tietämys saatetaan helpoimmin yhtenäiseksi hartauden harjoituksessa, missä kaikki väittämät ja eri opit jäävät syrjään ja tunnetaan vain Jumalan hengen läsnäolo. Tästä syystä pakanuudessa palvottiin kotijumalia. Kristinuskossa on uskonnollisia toimituksia, vihkiminen, kaste yms., jotka kuuluvat yksinomaan perheeseen ja kodissa tapahtuvaan hartauden harjoitukseen. Myös julkisessa jumalanpalveluksessa tapa yhdistää perheenjäsenet, kuten tapahtuu ehtoollisella käynnissä. Niin on myös hartauden harjoituksella, kun sitä tarkastellaan suhteessa toimeliaaseen kansalaiselämään, päämääränsä vain itsensä ulkopuolella ja se saa vain askeettisen merkityksen. Sen sijaan perheen sisällä yhteinen hartaus ei ole pelkkä perheen päämäärän edistämisen väline, vaan se on tämä saavutettu päämäärä, sillä se on perheenjäsenten liittymistä yhteen saman puhtaan siveellisen rakkauden tunteen vallitessa. Jos tunne olisi yhdistävä tekijä myös kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa, jumalanpalveluksen merkitys niille voitaisiin myös nähdä samanlaiseksi. On kuitenkin helppo nähdä, että niin ei ole asian laita. Olemme tunnustaneet yleisen jumalanpalveluksen merkityksen ihmisten yleiselle mielentilalle; sen sijaan sen merkitys valtiolle jää pelkäksi hyväksi tarkoitukseksi, määrää pelkästään toimijan moraalisen mielenlaadun, toiminnan moraalisuuden. Valtion määrättyjen tapojen ja lakien on puolestaan annettava tälle mielenlaadulle sen sisältö, mistä myös sen siveellisyys riippuu, koska siveellisyyteen kuuluu toiminnan laillisuus.

Koska kaiken jumalanpelonkin on tultava mielenlaaduksi ja tavaksi noudattaa (toiminnassa) Jumalan tahtoa, mutta toisaalta historiallisesti annetun uskonnon sisältämät käskyt puolestaan voivat usein olla ristiriidassa valtion kohtaloita ohjaavan taipumattoman pakon kanssa (esimerkiksi kristinuskon käsky yleiseen ihmisrakkauteen on ristiriidassa vihollisen tappamispakon kanssa), niin sellaiset uskonnon käskyt on alistettava kansalaisyhteiskunnassa vähintäänkin usean tulkinnan ja selvityksen alaiseksi. Tällöin sanottu mielenlaatu ei voi säilyä rikkumattomana ellei se torju moninaisia maallisia toimia. Tällaisia törmäyksiä ei satu perheen suljetussa yhteiselämässä, jota määrää vain keskinäinen rakkaus, ja uskonto osoittautuu tältäkin kannalta vaikuttavammaksi perheessä kuin kansalaisyhteiskunnassa. Tässä yhteiskunnassa syntyy uskontona historiallisesti annetun uskonnon rinnalle rakkaus isänmaahan, kunnioitus sen lakeja kohtaan jne. Tämän vuoksi käy myös niin, että kansakunnan vähemmän sivistynyt osa ja ennen kaikkea naiset, joiden toimintapiirinä perhe on, saavat uskonnon yleisistä säädöksistä riittävämmin johdatusta toimilleen kuin ne, joiden yhteiskunnallinen vaikutuspiiri on laajempi. Uskonnosta tulee puolestaan näille perheen ulkopuolella toimiville pelkkä lohtu yksilön ja kaiken maallisen epätäydellisyydessä ja rajallisuudessa. Näiden on sen sijaan yleistä etua tavoitellessaan pidettävä silmällä sitä, mikä on kussakin tilanteessa oikeudenmukaisinta ja järkevintä, toisin sanoen mitä tavat ja lait määräävät ja mikä on hyödyllisintä yhteiskunnalle.

Tästä ei tietenkään seuraa, että uskonnolla ei olisi vaikutusta miehen julkiseen toimintaan. Jo se, että uskonto antaa miehelle lohdutusta maallisten asioiden epätäydellisyydessä, innoittaa väistämättä miehen toimimaan luottavaisesti. Ja koska kaikkien uskontojen on siveellisellä käskyllään pyrittävä tekemään ihminen täydelliseksi, on uskonnon herätettävä miehen mielessä pyrkimys tähän, annettava hänelle hyvä tarkoitus, jolloin hän yhteiskuntajärjestyksessäkin pyrkii korvaamaan jollakin paremmalla kaiken sen mikä on täydellisyyden esteenä. Mitä puhtaammin jokin uskonto näin ollen edustaa jumaluuden käsitettä ja mitä korkeammalle se tämän seurauksena asettaa ihmisen päämäärän, sitä nopeammin on tätä uskontoa tunnustavien yhteiskuntien kehityttävä. Tämän perusteella käsitetään ensiksikin se mikä merkitys uskonnollisella kasvatuksella on myös valtiolle; sanotusta seuraa toiseksi, että mitä pitemmälle kunkin kansakunnan sivistys kehittyy, sitä selvemmin on sen lakien ja tapojen vastattava uskonnon käskyjä, kun taas uskonnollinen mielenlaatu jättäytyy yhä enemmän yksityiselämän ja perheen piiriin. Esi-isämme tekivät lukuisia julmia virallisia päätöksiä Jumalan nimessä, hirttivät ja tuhosivat rukoillen ja veisaten; nykyään perustetaan kouluja ja köyhäinkoteja ilman kumpaakaan ja orjuutta poistetaan pelkästään ihmisyyden nimessä.

 

13. Lasten opetus kuuluu sitä vastoin valtiolle; opetuksen laadusta ja päämäärästä. Kansakoulu ja oppikoulu

 

Kasvatuksen sisältämä opetus on ennen muuta uskonnollista sekä ylipäätään oikeaa ja väärää koskevaa tietoa. Koska sen opetuksen antaminen kuuluu perheelle, on sillä kasvatuksen tavoin päämääränsä perheessä, se pyrkii hyviin tapoihin perheen piirissä ja vaikuttaa valtioon vain välillisesti. Sitä vastoin opetuksella, tarkasteltuna kasvatuksesta erillään, ymmärrämme totta ja epätotta koskevan tiedon jakamista. Tämän opetuksen välittömänä tavoitteena on antaa kansalaiselle taitoja kansalaisyhteiskunnan ja valtion palvelemista varten. Perhe taas on sen tavoitteena vain välillisesti: se nostaa kaikki eri perheet samalle ymmärryksen ja sivistyksen tasolle, millä kansakunta ylipäätään on.

Silti myös varsinaisen opetuksenkin täytyy kasvattaa ihmistä, koska oikea on myös totta, ja toiminta on tiedon hedelmä. Opetus kasvattaa sitäkin enemmän, koska totuutta koskeva tieto on riippuvainen oppilaan omasta vakaumuksesta; siitä syystä opetus antaa samalla tietoja ja harjoittaa käsitys- ja arvostelukykyä. Ihminen pystyy kuitenkin omaksumaan tapoja aiemmin kuin tietoja. Siten uskonnollinen opetus tulee uskonnollisen kasvatuksen jälkeen, oppi Jumalan olemuksesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan tulee myöhemmin kuin oppi Jumalan käskyistä ja ihmisen velvollisuuksista. Ja koska totuuden täytyy tulla ymmärretyksi, on opetuksen antama tieto yhtenäistä, se on järjestelmä. Sitä vastoin kasvatukseen tarvittava tieto voi olla katkelmallista ja osittain sen täytyykin olla sitä, koska kasvatus alkaa niin varhaisessa iässä.

Mainittujen opetustietojen luonne vaatii antamaan ne perheen ulkopuolella, ensinnä siksi, että vanhemmilla ei useinkaan ole kykyä antaa niitä, ja toiseksi siksi, että valtiolla on opetuksessa välitön intressi: antaa jokaiselle yksilölle korkein mahdollinen sivistys ja tehdä hänet siten yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Siten on oikeutettua alistaa kaikki opetuslaitokset valtion valvontaan ja antaa valtion määrätä opetuksen menetelmistä ja tavoitteista. Koska suoranainen pakko herättää vihaa, on vanhemmille annettava kuitenkin se vapaus, että he voivat järjestää lapsilleen yksityisopetuksen, kunhan vain siten hankitut tiedot vastaavat yleisissä opetuslaitoksissa saatuja. Kun lapsi on tietyssä iässä, on kansakoulutiedoista pidettävä kuulustelu, ja jos tarpeelliset tiedot puuttuvat, lapsi on otettava yleiseen kouluun. Yliopistoon kirjoittautumisen tai johonkin ammattiin pääsyn ehdoksi voidaan jälleen asettaa, että hakijalla on kyseiset oppi- ja porvariskouluissa annettavat tiedot. Järjestämällä yleiset koulut tarkoituksenmukaisiksi, määräämällä maksut alhaisiksi jne. on vanhemmat taivutettava siihen, että lapset perheen eduksi saavat yleistä opetusta. Pinnalliselta ja yksipuoliselta koulutukselta menee taas yksi, nykyään vielä yleinen peruste siksi, että on koululaitoksia eikä opetusta jätetä enää kasvatuksen tavoin yksityisten ihmisten hoidettavaksi.

Tässä ei ole tarpeen luetella niitä etuja, joita yleisellä opetuksella on yksityiseen verrattuna. Yleisen opetuksen välttämättömän tarpeen paljastaa jo tavoite, johon sillä pyritään: perhe tehdään osalliseksi yleisinhimillisestä sivistyksestä, joka tulee siinä annettavan kasvatuksen avulla kansalliseksi, tulee kansakunnan ajattelu- ja toimintatavan osaksi kansallisen sivistyksen ja kansallisten tapojen välittämänä. Samaa tavoitetta ei saavuteta yksityisopetuksella, mikä nähdään siitä, että yksityisopetuksesta tulee luonteensa mukaisesti mielivaltaista ja subjektiivista. Siksi ei ole mitään takeita, että se jakaa sisällöltään yleisinhimillistä sivistystä tai että sillä on jakamisen vaatima yleinen ja objektiivinen muoto, joka jo sinänsä johdattaa opetettavan humaanisuuteen. Nykyajan naiskasvatus antaa vakuuttavimman todistuksen yksityisopetuksen mielivaltaisuudesta. Se on jätetty useimmissa maissa yksityisen keinotteluhengen varaan, ja sillä on paitsi siirretty naisen kasvatus perheen ulkopuolelle, myös alistettu se palvelemaan äärimmäistä pinnallisuutta ja turhamaisuutta. Tästä niin sanotusta sivistyksestä ei voi puhua kyllin pahansuovasti eikä lainsäätäjää voi kyllin ponnekkaasti kehottaa vastustamaan sitä. Se on sivistyneiden luokkien perhe-elämään pesiytyneen turmeluksen ja valtioon pureutuneen korruption voimakkain lähde. Tämä niin sanottu sivistys on turmelusta, koska se johtuu kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka molemmat ovat pelkästään nimellisiä. Kasvatus näet kuuluu perheelle ja opetus valtiolle; kun kumpikaan niistä ei täytä tavoitettaan, vaan jättää sen yksityisen voitonhalun varaan, silloin kumpikin joutuu korjaamaan piiriinsä kuuluvien ihmisten siveellisen turmeltumisen hedelmät.

Sanotusta seuraa myös, että kansakouluissa annettavaa julkista kansanopetusta ei tule pitää pelkkänä korvikkeena puuttuvalle perhekasvatukselle, vielä vähemmän tätäkin mitättömämpänä, miltei välttämättömänä pahana – kuten kuuluisa ruotsalainen kirjailija ja tiedemies on halunnut asian esittää. Päinvastoin kansakoulun perustaminen on suuri edistysaskel sivistyksen uralla, koska aikakauden yleinen sivistys tunkeutuu sen kautta kansakunnan kaikkiin luokkiin. Kansakouluopetus ei voi ulottua moniin aineisiin, vaan sen on suuntauduttava sitäkin enemmän tiedonhalun herättämiseen, niin että oppilas koulusta lähdettyään jatkaa itse opintojaan. Perheopetus jää pakosta aina isän ja isoisän tietojen omaksumiseen ja oppilas tottuu pitämään niitä riittävänä tietona. Kansakoulussa sitä vastoin oppilaaseen kohdistetaan suurempia vaatimuksia vaatimalla enemmän opettajalta, ja kun opettaja vaihtuu, myös uudemmat sivistyselementit pääsevät vaikuttamaan. Jokainen uusi tiedonjyvä herättää halun saada lisää tietoa ja myös opettajan esimerkki kehottaa oppilasta tähän. Siksi on sitäkin tärkeämpää, että kansakoulun opettajat ovat itse riittävän sivistyneitä rakastaakseen tietoa. On harkitsematonta, että lisäpalkan ehdoksi ei tehdä kuulustelua, jossa tutkittaisiin miten opettajat itse ovat kartuttaneet tietojaan. Mitä suppeammat kansakoulussa annettavat tiedot ovat, sitä suuremmalla vaivalla tiedot on tehtävä hedelmällisiksi; niin on tapahtunut kun oppilaassa herää halu hankkia lisää tietoja. Koulujärjestelmä ei ole tässä suhteessa yhtä tärkeä kuin opettajan taito.

Oppikoulussa on viimeksi mainitun asian laita päinvastainen, joten vähemmänkin taitava opettaja voi olla hyödyllinen koulun kaikesta mielivallasta riippumattoman järjestelmän ansiosta. Opettaja ansaitsee tässä koulussa jo kiitoksen, jos hän vain pystyy hyvin välittämään määräyksissä edellytetyt tiedot. Näin saatu tieto vaikuttaa laadullaan ja laajuudellaan jo sinänsä elähdyttävästi oppilaan tiedonhaluun. Lisäksi opetus jatkuu siihen ikään asti, missä oppilaan itsetiedostus herää ja sen ohella hänen halunsa itse ratkaista mikä on totta ja epätotta, oikeaa ja väärää. Silloin on aika siirtyä vapaampiin akateemisiin opintoihin, joissa opettajan on rajoitettava toimintansa vain siihen, että hän yrittää innostaa oppilasta itsenäiseen tutkimukseen ja edistää sitten sitä. Nuorukaisen on näin luotava yliopistossa itsenäisen vakaumuksen perusta koko eliniäkseen; ja kun hän on kerran astunut tälle aidon elävän opiskelun tielle, hän ei voi jättää sitä ennen kuin hän jättää elämän.

Kansakoulun mahdollisuudet päästä omalla alueellaan samankaltaiseen tulokseen voivat näyttää epävarmoilta, sitäkin selvemmin kun tavoite jää melko usein saavuttamatta myös oppikoululta ja yliopistolta, etenkin jälkimmäisen virheellisen järjestelmän tähden. Tavoitetta ei voi kuitenkaan sivuuttaa edes kansanopetuksessakaan, sillä tunnustetaanhan, että kaiken opetuksen on pyrittävä antamaan oppilaalle elävä käsitys, tietoa, joka elää ja kehittyy alituisesti uusiksi käsityksiksi. Itse kansakoulu voi saada aikaan – silloin kun se toimii taitavan opettajan johdolla – vain sen, että se herättää oppilaassa halun kerätä omin päin tietoja ja että tämä oppii lukemaan ja käsittämään lukemansa. Sitä vastoin halu koetella omaksuttua ja muodostaa itsenäinen varma käsitys alasta voi herätä vain fyysisesti ja henkisesti kypsemmässä ihmisessä, ja jos hän on saanut opetusta vain kansakoulussa, on suotuisten ulkoisten olojen herätettävä se halu ja pidettävä sitä yllä. Ihminen kohdistaa helposti arvosteluaan kaikkeen perhettä ja ammattia koskevaan. Niissäkin asioissa hän kuitenkin mielellään seuraa harkitsematta yleistä käytäntöä, elleivät tärkeämmät asiat ole aikaisemmin johtaneet häntä määrättyyn vakaumukseen. Nämä tärkeämmät asiat voivat olla vain kaikille ihmisille ja kansalaisille yhteisiä ja tärkeitä uskonnon opetuksia ja yhteiskunnan lakeja ja laitoksia. Enemmistö ei voi kiinnittää viimeksi mainittuun asiaan huomiota muualla kuin vapaissa valtioissa. Kun huomio on herännyt, silloin ihmisessä herää halu ymmärtää myös monia muita asioita ja siitä syntyy kaikkein tehokkain koulutuksen väline. Uskonoppi voi herättää mielenkiintoa kaikissa valtioissa, joskin vain uskonnollisen sekaannuksen aikoina. Kun ihminen näet on jäsenenä hyvin järjestetyssä kirkkokunnassa, jota mitkään mielipideriidat eivät ravistele, hän vajoaa myös uskonasioissa helposti välinpitämättömään tapa-ajatteluun. Sitä vastoin uskonpuhdistuksen aikoina enemmistön sivistys etenee jättiläisaskelin, koska uskonnollista vakaumusta kohtaan herännyt mielenkiinto suuntaa huomion myös inhimillisen tiedon ja toiminnan muille alueille.

Älköön sanottako, että nämä alat ovat liian vaativia tai syvällisiä enemmistön tutkittaviksi ja käsitettäviksi. Siinä tapauksessa tulee helposti kumonneeksi omat väitteensä, koska toisaalta mielellään väitetään, että tosi uskonoppi yhtä hyvin riittää suhteellisen sivistymättömän vakaumukselle ja antaa samalla oppineelle yhä uusia tutkimuksen aiheita. Vaikka yhteiskuntajärjestys ei sovellukaan yhtä helposti vakaumuksen vapaan muodostamisen kohteeksi, se on silti hengen vapaan työn tuloksena yhtä läheinen kiinnostuksen kohde jokaiselle. Tosin enemmistön vakaumuksen perusteluiden täytyy jäädä kaikissa näissä tapauksissa heikommiksi kuin mitä ne ovat oppineilla. Mutta ensinnäkin asian yleisinhimillisyys helpottaa myös suhteellisen sivistymättömän tutkiskelua; toiseksi sivistys ei merkitse sitä tai tätä väittämää, vaan itse elävää mielenkiintoa ihmisen korkeampiin asioihin ja kykyä päästä vakaumukseen niistä. Siten kansanopetuskin voi saavuttaa kaiken opetuksen päämäärän, vaikka se saakin vasta valtiosäännöltään vapaammissa valtioissa täyden merkityksensä ja osoittaa suurimman tehonsa. Yksikään ajatteleva tarkkailija tuskin tahtoo kieltää sitä, että kansakoulujen perustaminen on aina askel kohti tällaista yhteiskuntajärjestystä.

 

 

14. Perhe instituutiona todistetaan siveellisyyden ja toteutetun oikeudenmukaisuuden välttämättömäksi muodoksi

 

Kun olemme osoittaneet, miten siveellisyys muodostaa perheen olemuksen, samoin kuin valtionkin, olemme jättäneet kysymättä itseltämme: onko tämä määrätty siveellisyyden muoto sinänsä välttämätön? Ankaran filosofiselta kannalta on kysymykseen vastattava seuraavasti:

Siveellisyys ei merkitse tiettyä inhimillisen täydellisyyden määrää, jota ihmisten pitäisi tavoitella. Se on aina läsnä oleva voima, joka läpäisee pysyvänä substanssina ihmiskunnan ja kansakunnat näiden ollessa katoavaisia. Se on siten aina olemassa välittömästi, se ei synny eikä katoa eikä se ole minkään välittämää. Mutta välitöntä on se, mikä vain on, vain elää, vain nauttii olemisestaan, pohtimatta olemassaoloaan ilman että se on käsittänyt ja määritellyt itseään, lausunut julki omaa olemustaan. Ja koska siveellisyys toisaalta ei ole pelkkä substanssi, vaan ihmiskuntaa läpäisevä tietoisuus, joka elää ihmisen tiedossa ja toiminnassa, on sillä välitön olemassaolonsa välittömän tietoisuuden muodossa, tunteena. Tämä tunne ei saa, kuten itse siveellisyyskään, olla pelkkää tietämistä, katsomusta, vaan sen on oltava samalla käytännöllistä, toimivaa, toiminnassaan samalla kertaa vapaata ja lakia noudattavaa. Tällainen tunne on rakkaus, se etsii nautintonsa muiden hyväksi tehdystä työstä, se noudattaa samalla lakia ja toimii omasta vapaasta mielihalustaan, omasta vapaasta tahdostaan ja toteuttaa sen minkä on oltava, yleispätevän ja järjellisen. Mutta sen luoma todellisuus on perhe. Niin ollen perhe on välittömän tunteen luomus, ja tämä tunne luonnolta saatuna ja myötäsyntyisenä saa ilmauksensa sukupuolisessa rakkaudessa. Avioliitto jalostaa sen siksi rakkaudeksi, joka yhdistää kaikin puolin perheenjäseniä.

Yleinen psykologinen kokemus sanoo: nihil est in intellectu, quod non fuerit in sensu [järjessä ei ole mitään, mitä ei ole aistimuksessa]. Tämä laki koskee paitsi aistitietoa, jolloin kaikkien käsitysten aistein havaittavista esineistä on perustuttava havaintoon, myös tietoa yliaistillisesta ja edelleen kaikkea toimintaa. Totuuden tunteminen edellyttää ylipäätään uskoa totuuteen ja siveelliseksi tiedetty toimintatapa edellyttää oikean, oikeustajun välitöntä tunnustamista. Siten psykologiakin, asian käsitteen mukaisesti, todistaa, että siveellisen substanssin on välttämättä esiinnyttävä välittömästi tunteen muodossa. Oikea ei kuitenkaan ole pelkkä subjektiivinen käsitys, vaan sillä on objektiivinen todellisuus, se elää ja hallitsee maailmanmahtina, joka murskaa sitä vastustamaan nousevan subjektiivisen mielivallan. Niin ollen siveellisyydellä on myös välittömänä, pelkästään tunnetta koskevana tietoisuutena objektiivinen, mielivallasta riippumaton asu, todellinen, eikä vain kuviteltu läsnäolo. Ja niin kuin olemme edellä esittäneet, perheessä ilmenee tämän siveellisyyden ensimmäinen objektiivinen olemassaolo. Voimme tällöin jättää kokonaan syrjään sen historiallisen puolen, että yhteiskunta kaiken kaikkiaan on kasvanut perheestä; tämä oletettu kokemus pitää näet paikkansa vain kustakin kansanheimosta, kustakin kansakunnasta sinänsä. Se ei sitä paitsi voi milloinkaan nojautua tarkkoihin historiallisiin todistuksiin, sillä kaikkien kansakuntien historia alkaa ajankohdasta, jolloin jo jokin yhteiskuntaorganisaatio piti kansakuntaa koossa. Tärkeintä on ymmärtää, että ei voi ajatella mitään valtiota, mitään siveellisyyttä ilman että samalla oletetaan siveellisyyden välitön todellisuus perheessä. Kun sanotaan: valtio on olemassa välittömästi ja positiivisesti, on riippuvainen vain itsestään, sillä tarkoitetaan: siveellisyydellä on välitön objektiivinen todellisuus.

Mielikuvitus voi aina vapaasti keksiä monia muita muotoja todella olemassa olevien rinnalle ja korvata nämä kuvitellun täydellisyyden tai onnellisuuden luomuksilla. Näin voidaan kuvitella myös valtiomuotoja, joissa ei ole perhettä, kuten Platon on osittain tehnyt ja spartalaiset osittain toteuttaneetkin. On kuitenkin yhtä helppo oivaltaa perheen olemassaolon järjellisyys, sillä kokemus tarjoaa täysin riittävät todisteet perheen välttämättömyydestä. Jos avioliitosta haluttaisiin tehdä – mistä hajanaiset yritykset ovat antaneet viitteitä – pelkkä yhtä vapaasti purettava ja solmittava sopimus, se hävittäisi perheen, kuten edellä on osoitettu. Joskaan suvun säilymistä ei ehkä asetettaisi fysiologisista syistä vaaraan tällaisella vapaalla sukupuolten välisellä suhteella, niin samoista syistä suku ainakin heikkenisi fyysisesti. Henkiseltä kannalta sillä olisi vieläkin vaikeampia seurauksia, koska kaikki lastenkasvatus kävisi silloin mahdottomaksi. Kasvatus ei näet olisi vanhempien yhteisen rakkauden työtä, eikä siten sitä mitä sen pitää olla. Julkinen kasvatus sellaisena kuin sitä harjoitettiin Spartassa, voi vain fyysisessä mielessä ansaita kasvatuksen nimen, mutta henkiseltä kannalta se on pelkkää opetusta. Opetus puolestaan voi välittää käsitteitä ja tietoja, jopa vakaumuksen niiden totuudesta; sen sijaan opetus ei välitä sitä tahdonvoimaa, jolla pysyttäydytään vakaumuksessa, eletään ja kuollaan sen puolesta. Julkisella kasvatuksella perhe uhrataan näennäisesti valtiolle; valtio ei kuitenkaan voita sitä, minkä perhe menettää, sillä valtion kansalaiselta puuttuu tahdonvoiman mukana siveellinen vapaus, ja niin ollen valtio tuhoutuu siveellisyyden mukana, koska perherakkaudesta riippuva onni on samalla tuhottu. Spartalaisen fyysistä rohkeutta, johon liittyy hänen pakonomainen kuuliaisuutensa lakeja kohtaan, ei voi sanoa todelliseksi isänmaallisuudeksi. Se puuttui heiltä, ja toisaalta kaikki sivistys tukahdutettiin. Jos jokin pitää yllä Euroopan uudempia kansakuntia ja tekee niiden valtioista pitempiaikaisia kuin pakanuuden ajan valtiot, niin tämä tekijä on se pyhitys, kristinuskon perhesuhteelle antama pyhitys, joka saa vastaisuudessa nykyistä korkeamman tunnustuksen. Tähän ehkä sanotaan: ”Eurooppalaisen perheen tila ei tue väitettä.” Siihen vastaan: mutta sivistyksen tila tukee. Keskiluokka on omaksunut osan siitä kevytmielisyydestä, joka oli viime vuosisadalla yksinomaan ylimystön ominaisuus. Se tuli yhtenä perintönä vallan rinnalla. Siten se levisi laajemmalle, mutta muuttui samalla vähemmän häikäilemättömäksi ja vähemmän pidetyksi. Tämä kevytmielisyys ei ole nyt missään tunnustetun tavan asemassa, kuten se on ennen ollut. Kukaan ei pysty nyt kohottamaan ääntään sen puolustukseksi tai ylipäätään avioliittoa ja perhettä vastaan ilman että se herättäisi närkästystä ja puhuja vaiennettaisiin.

 

 

KANSALAISYHTEISKUNTA

 

15. Kansalaisyhteiskunnan merkitys ja järjellinen välttämättömyys

 

Siirrymme nyt tarkastelemaan uutta yhteiskuntamuotoa, joka muodostaa valtion momentin yhtä välttämättömästi kuin perhekin. – Pyrittäessä käsittämään mikä merkitys sillä on, tulee vaikeudeksi jossain määrin se, että kansalaisyhteiskunta ei eroa perheen tavoin valtiosta kuten pienempi yhdyskunta suuremmasta, vaan käy laajuudeltaan, jäsentensä lukumäärältä yksiin itse valtion kanssa. Tämä yhteiskunta, kansalaisyhteiskunta eroaa varsinaisesta valtiosta vain erityislaatuisena valtion jäsenten siveellisenä toimintana ja tietoisuutena. Sen määrittävät yhtäältä yksilön tarpeet, taipumukset ja sivistys, toisaalta erityiset yhteiskuntainstituutiot (lait), jotka ohjaavat yksilön toimintaa siten, että yhteiskunnan kaikki muut jäsenet voivat toteuttaa itseään yhtä vapaasti. Niin ollen on helpointa erottaa kansalaisyhteiskunta valtiosta sanomalla: yksilö on edellisen jäsen sikäli kuin hän tavoittelee yksityisiä päämääriään, omaa etuaan loukkaamatta yhteiskunnan muiden jäsenten vapautta. Sen sijaan valtion jäsenenä hänen toimintansa kohteena on yleinen, itse valtion etu ilman että se tekee hänestä itsestään vapaudettoman työkalun, pelkän välineen päämääränä pidetylle valtiolle. Niin ollen kansalaisyhteiskunnan jäsen edistää yleistä hyvää tekemällä työtä omaksi hyväkseen; valtionkansalainen huolehtii omasta edustaan toimimalla yleisen edun hyväksi.

Montesquieu määrittelee Gravinan mukaan kansalaisyhteiskunnan (l’état civil) sanoilla ”réunion de toutes les volontés” [kaikkien tahtojen yhteenliittymä], valtion (l’état politique) sitä vastoin sanoilla ”réunion de toutes les forces” [kaikkien voimien yhteenliittymä]. Nämä ilmaisut ovat melko kuvaavia. Kansalaisyhteiskunnassa on nimittäin kysymys siitä, että yksikään yksilö ei saa tehdä vastoin lakia, joka on yleisen tahdon ilmaus, samalla kun yksilö muutoin käyttää voimiaan halunsa mukaan. On kuitenkin selvää, että myös se edellyttää yhteistä tahtoa, mitä ilman ei kaikkien voimia voi yhdistää. On yhtä helppo havaita, että kumpikaan väittämä ei ole riittävä määritelmä, vaan ne ilmaisevat pikemminkin periaatteen yhteiskunnallisten lakien ja valtiollisten lakien säätämistä varten.

Oppi kansalaisyhteiskunnasta ei ole pelkkää olettamusta, tieteellistä jaottelua esityksen selkiyttämiseksi. – Se on merkittävä, sillä se on välttämätön ehto perheen olemassaololle. Kun lapset näet perheen jätettyään perustavat uusia perheitä, ei rakkauden side liitä eri perheitä toisiinsa, vaan kunkin perheen on toisista riippumatta huolehdittava itsensä ylläpidosta.

Jos sitten tahdotaan selvittää miten kansalaisyhteiskunta on syntynyt, on valittava seuraavista olettamuksista. Hobbes olettaa, että se on syntynyt pakosta ja ihmisten keskinäisestä epäluulosta, koska muutoin olisi hallinnut kaikkien sota kaikkia vastaan. Hugo Grotius olettaa alkuperäisen, Jumalan ihmiseen istuttaman yhteiskuntavietin, johon kuuluva erityislaatuinen ilmaisuväline on kieli. Jokaisen ajattelevan tarkkailijan mielestä jälkimmäinen olettamus on huomattavasti edullisempi, koska se tarkasti ottaen sisältää sen, että ihminen on järjellinen olento, ja edellyttää tämän seurauksena yhteiskuntajärjestystä, jota ilman ei voi ajatella mitään katsomusten ja toimintatapojen, totuuden tai oikeuden, järjen tai siveellisyyden yhtenevyyttä.

Tässä mielessä nojaudumme tähän olettamukseen, sillä pidämme kansalaisyhteiskuntaa yhtä alkuperäisenä ja välttämättömänä kuin perhettä. Ollakseen näet olemassa perhe edellyttää siveelliseksi instituutioksi valtiota ylipäätään ja lähinnä kansalaisyhteiskuntaa, koska se edellyttää perheen pitävän yllä itseään. Lainsäädäntö, joka määrää perheen olojen kannalta oikeasta ja väärästä, julkinen lasten opetus, perheen omaisuutta koskevat lait – kaikki tämä edellyttää jo kansalaisyhteiskunnan olemassaoloa.

Kuitenkin tarkastelu näiden kahden yhteiskunnan välisestä yhteydestä perustuu pelkästään ulkoiselle pohdinnalle. Jos sen sijaan tahdomme oppia ymmärtämään kansalaisyhteiskunnan järjellisen välttämättömyyden sinänsä, silloin on todistettava, että se sisältyy siveellisyyden käsitteeseen, jolloin kansalaisyhteiskunta näyttäytyy tämän käsitteen välttämättömänä kehityksenä.

Palatkaamme siis tähän käsitteeseen sellaisena kuin se on toteutettu perheessä. Se elää perheessä välittömänä tunteena, rakkautena. Mutta lasten kasvatuksessa ja opetuksessa perhe pyrkii itsensä ulkopuolelle. Se pyrkii omaan hajoamiseensa, eikä vain siten, että lasten luonnollisena päämääränä on perustaa uusia perheitä ja irrottautua aikaisemmasta perhesiteestä, samaan aikaan kun myös luonnonlaki asettaa ajallisen rajan siittämiselle ja estää siten perheen jatkuvan säilymisen. Lisäksi perhe lapsensa kasvattamalla myös kehittää näiden siveellisyyden selkeästi ymmärretyksi siveelliseksi toiminnaksi ja vakaumukseksi oikeasta ja väärästä, kun alun perin lasten siveellisyys oli rakkaudesta ja vanhempien käskyjen kunnioittamisesta syntyneitä hyviä tapoja. Siten syntyy ero yksilön oikeaa koskevan tiedon ja itse oikean välillä, jonka yksilö edellyttää oikeuskäskyjen järjestelmän muodossa.

Tämä yksilön siveellisen tietoisuuden kehitys on sinänsä välttämätön. Sillä siveellisyys vaatii subjektin puolelta vapautta, vakaumusta ja vapaata päätöstä, samoin kuin toiselta puolelta toiminnan käymistä yksiin objektiivisen siveellisen järjestyksen kanssa. Eikä tämä voi siis riippua yksilön mielivallasta, vaan sen pitää olla sinänsä oikeutettu. Yksilön täytyy puolestaan tulla tietoiseksi tästä objektiivisuudesta, ja kun hän erottaa subjektiivisen tietoisuutensa objektiivisuudesta, tämä näyttäytyy hänelle annettuna, positiivisena lakina, jonka mukaisesti hänen pitää toimia.

Kansalaisyhteiskunnan täsmällisimmäksi määritelmäksi tulee niin muodoin, että tämä valtion välttämätön muoto ”on siveellisyyden läsnäoloa lainkuuliaisuutena”. Tähän sisällytetään myös lain järjellinen välttämättömyys, koska lainkuuliaisuus sisältää tietoisuuden laista ja sen tunnustamisen oikeaksi. Laki ei nimittäin merkitse kirjainta sellaisenaan, vaan se on kirjain sikäli kuin yhteiskunnan jäsenet sen tunnustavat ja sitä noudattavat. Siveellisyys ei kuitenkaan tältä kannalta ole tunne, jossa objektiivinen, oikea sellaisenaan, välittömästi käy yksiin subjektin sitä koskevan tietoisuuden kanssa. Sen sijaan yksilö erottaa pohdinnalla lain sitä koskevasta tietoisuudestaan, ja hänen siveellisyytensä muodostuu lain käskyn vapaasta noudattamisesta, joka riippuu lain järjellisyyttä koskevasta vakaumuksesta.

16. Eräitä huomautuksia sanotun johdosta

 

Äsken sanotun paikkansa pitävyydessä ei voi juuri olla sijaa epäilyille. Mikään ei näet ole sen luonnollisempaa kuin että ihmisen on jätettävä se pelkästään passiivinen suhde, joka hänellä lapsena on vanhempiin ja näiden suun välityksellä ilmaistuun oikeaan. Samoin jokainen tuntee sen kannan, että ihmisen on saavutettava oma vakaumus oikeasta, toimittava oma-aloitteisesti ja noudatettava toiminnassaan vakaumustaan, ja että kaiken kasvatuksen on samoin johdettava vakaumukseen.

Epäilyä voi herättää vain se, missä määrin ihmisen vapautuessa perheestä oikeasta tulee välttämättä positiivinen laki, ja onko se yhteiskunta, joka tulee hänelle perheen tilalle, kansalaisyhteiskunta. Jos kuitenkin miettii sitä, että ihminen saa perhekasvatuksessa käsityksen oikeasta ja sen välttämättömyydestä, ja että sen jälkeen kun tämä käsitys ei enää hänen kohdallaan ole riippuvainen vanhempien käskystä, se on kaikesta huolimatta jotain minkä on sinänsä oltava olemassa, ja mikä hänen on havaittava todelliseksi ilman että hän antaa siihen panostaan, niin silloin oikean oletetaan jo olevan positiivinen laki. Lailla on näet juuri se merkitys, että se on yksilölle annettu, positiivisesti oikea, ja kaikkialla siellä missä yksilön suhde lakiin on tämä, hän on siis kansalaisyhteiskunnan piirissä. Jos harkitaan sitä, että laki ei ole kirjoitettu kirjain, vaan se elää yhteiskunnan jäsenten toimissa, silloin on helppo myöntää sanotun pitävän paikkansa.

Suhde ymmärretään kuitenkin syvemmin, jos lisäksi mietitään, että silloin kun perhe toimii omaa tarkoitustaan edistäen, se itse asiassa toimii oman hajoamisensa hyväksi. Luonnonlaki, joka vaatii yksilöä pitämään yllä sukua siksi että hän itse on katoava, osoittautuu tässä myös hengen laiksi. Perhe, kansalaisyhteiskunta, kaikki hengen maailman muodot kumoavat itsensä täyttämällä tarkoituksensa. Niillä on oma päämääränsä itsessään; päämäärän toteuttaminen on kuitenkin niiden kuolema; ja juuri sen nojalla, että yksi muoto kumoaa itsensä, toinen menee eteenpäin. Niin myös kansalaisyhteiskunta todistaa välttämättömyytensä sillä, että perhe hajottaa itsensä, tosiasiassa lausuu julki oman riittämättömyytensä siveellisyyden toteuttamiseen.

Tässä on tehtävä vielä kaksi huomautusta. Ensinnäkin ihminen kyllä elää näissä yhteiskuntamuodoissa perättäisesti, mutta siten, että päätettyään ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hän elää yhtaikaa niissä kaikissa. Tarvitsematta edes vedota kokemukseen ymmärtää helposti, että tarkoituksena ei voi tässä tapauksessa olla se, että eri yhteiskuntamuodot olisivat olemassa niin sanoaksemme ilman toisiaan. Valtio on kunakin hetkenä tämä oikean toteuttamisen, siveellisyyden käsitteen kehittämisen prosessi, eikä yksikään kehityksen momentti voi siitä syystä minään ajankohtana puuttua. Jokaisen luonnonprosessin momentit seuraavat toisiaan; mutta henki on kunakin hetkenä kaikki se mitä se on. Toiseksi se hajoamisprosessi, joka vie perheen kansalaisyhteiskuntaan, on siis käsitettävä alituisesti läsnäolevaksi, vaikka se lapsen kehityksessä kansalaiseksi eteneekin perättäisesti, koska lasten kehitys on vielä osaksi luonnonprosessia. Sama luonnonmukaisuus liittyy myös vanhempiin, tämän luonnollisen yhteiskunnan muihin jäseniin. He tulevat melko aikaisin kyvyttömiksi siittämään lapsia ja sen jälkeen kun lapset ovat lähteneet perheestä, vanhemmat jatkavat elämistä ankarasti ottaen vain kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.

Mutta myös kansalaisyhteiskunta edellyttää sitä siveellistä sivistystä, joka annetaan lapselle perheessä, siis ennen kuin he astuvat kansalaisyhteiskuntaan. Ellei tätä sivistystä olisi, ei yhteiskunnalla olisi jatkuvuutta. Kaikkien kansalaisten pelkkä pakonomainen lainkuuliaisuus ei ole ajateltavissa, koska mikään voima ei silloin enää pitäisi lakia yllä. Laki saa kaiken voimansa kansalaisten siveellisyydestä, niin kuin laki toisaalta on tämän siveellisyyden ilmaus.

Kolmessa viime luvussa esitetyn perusteella voimme arvioida myös niiden mielipiteitä, jotka opettavat, että valtio on oikeuslaitos tai kulttuurilaitos tai molempia. Tosin ihminen voi vain valtiossa saavuttaa todella inhimillisen sivistyksen, ja samoin valtio huolehtii laista ja oikeudesta ja pitää niitä yllä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että valtio olisi laitos, jonka tavoitteena olisi jommankumman päämäärän saavuttaminen. Valtiolaitos olisi näet sellaisenaan tilapäinen, instituutio, joka voi johtaa päämäärään tai olla johtamatta. Kun sitä vastoin tarkastelemme valtiota itsessään toteutettuna oikeutena, niin se muodostaa oman päämääränsä ja sillä on itsessään oma välttämättömyytensä. Siten oikeasta ei tule ihmisen tilapäistä keksintöä, joka voidaan tavalla tai toisella realisoida, vaan elävä voima, joka toteuttaa itsensä. Oikean todellisuus on se, että valtion jäsenet tunnustavat sen instituutiot ja elävät niiden mukaisesti. Tästä seuraa ensinnä se, että valtion jäsenillä on sivistyksensä, siveellisyytensä valtion ansiosta ja toiseksi, että he nauttivat valtiossa oikeudenmukaisuutta. Edellinen tapahtuu ”ennen muuta” perheessä, jälkimmäinen kansalaisyhteiskunnassa, joka suojelee jäsentensä kansalaisvapautta, toisin sanoen heidän henkilön, omaisuuden ja kansalaiskunnian vapauttaan.

 

 

17. Positiivisesta laista ja sen suhteesta tapoihin

 

Laki on yksilölle kansalaisyhteiskunnassa positiivinen, jotain annettua, jonka hän kohtaa ja jota hän ei voi mielivallallaan muuttaa. Laki ei näet ole kuollut kirjain, vaan se ”muodostuu” todellakin kaikkien yhteiskunnan jäsenten oikeudenmukaisista keskinäissuhteista, kaikista heidän tekemisistään ja toimistaan, joiden voi sanoa pitävän yhtä oikean kanssa. Perheenjäsen pakotetaan etsimään yleinen laki toimiaan varten. Nyt voidaan sanoa, että hän löytää tämän lain omasta järjestään. Mutta niin kuin olemme edellä selvittäneet, tämä oikea saa annetun lain muodon juuri siksi, että yksilö erottaa sen tilapäisestä tietoisuudestaan jonakin, minkä pitää ehdottomasti olla olemassa. Niin ollen ei siis riitä, että yksilö tunnustaa järjellisen yleispäteväksi, oikean yleiseksi tahdoksi. Hänen on myös tunnustettava tämä tahto olemassa olevaksi, annetuksi, koska hän muutoin kieltäisi taas aikaisemmin antamansa tunnustuksen ja tahtoisi määrätä mielivaltaisesti sen, mikä on yleinen tahto. Tästä syystä lakia voidaan tarkastella sopimuksena, yksimielisenä tahtona, joka koskee oikeaa ja väärää yhteiskunnan jäsenten kesken. Kuulumalla yhteiskuntaan jokainen yksilö on kuitenkin tunnustanut tämän sopimuksen annetuksi ja pysyväksi.

Järjen yleiset oikeaa ja väärää koskevat määritykset ovat pelkästään muodollisia (ks. Lisäys, s. 43). Ne saavat määrätyn sisältönsä yhteiskunnan pysyvästä laista ja tavasta. Että yksilön on oltava henkilönä vapaa, että hänen on omistettava omaisuutta, että hänen sopimustensa muiden yksilöiden kanssa on oltava voimassa, samoin kuin toiselta puolen hänen tavoitteensa on sellaisenaan tunnustettava silloin kun se on hyvä jne. – kaiken tämän järki voi sanoa hänelle. Kun sitten herää kysymys, kuinka hän hankkisi yhteiskunnassa omaisuutta, jotta se olisi oikeuden mukaan hänen omaisuuttaan, tai mitä hänen olisi tavoiteltava, jotta hän toimisi hyvässä tarkoituksessa, silloin hänen on kysyttävä neuvoa jo olemassa olevalta oikeusjärjestykseltä, hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää koskevilta oman aikansa ja oman kansakuntansa käsityksiltä. Kaikki yleiset oikeus- ja moraalikäskyt ovat tässä voimassa vain muodollisesti. On tietenkin moraalisesti väärin, että ei rakasta lähimmäistään niin kuin itseään; mutta kysymys kuuluu: miten ihmisen on rakastettava itseään, mitä hänen on tavoiteltava tehdäkseen myös lähimmäisensä osallisiksi tästä hyvästä? Jos ei ole henkilökohtaista vapautta, jos tekee toiselle sellaista mitä ei halua soveltaa itseensä, niin se kaikki on väärin. Tällaiset oikeuskäskyt määräävät kuitenkin vain siitä mitä ei pidä olla; ne eivät anna mitään positiivista sääntöä sille, miten asioiden kussakin yksittäistapauksessa pitää olla. Sitä vastoin toiminta saa positiivisen sisällön siitä, minkä positiivinen, annettu laki vahvistaa oikeaksi. Kuitenkin myös lain säädökset pysähtyvät välttämättä enemmän tai vähemmän yleisiin määräyksiin, jotka tehdään täysin erityisiksi vasta lainkäytössä. Tähän erityistymiseen yksilö pitää johdattaa yleisellä sivistyksellä ja tavoilla, niin että hän seuraa lakia myös yksilöllisimmäksi tehdyssä toiminnassakin. Tästä kuitenkin seuraa, että abstraktisen oikeuden ja moraalin käskyn täytyy olla negatiivisesti voimassa myös positiivisen lain osalta, niin että tämän pitää toteuttaa ne oikeuskäskyt, jotka luonnonoikeus ja siveysoppi määrää. Toisin sanoen positiivisen lain säädösten ei pidä olla ristiriidassa järjen yleisten lakien kanssa.

Mutta jokaisen kansakunnan lainsäädäntö liittyy myös mitä läheisimmin sen historiaan, ajan yleiseen sivistykseen, kansan luonteeseen ja elintapaan, jotka ovat riippuvaisia ilmastosta, maan laadusta jne. Yleisesti on positiivisen lain ilmaistava kansankunnan tapoja ja sivistystä, ja siitä syystä tämä laki voidaan määrittää kansakunnan tietoiseksi tavaksi. Jokaisella kansakunnalla on nimittäin monia tapoja, jotka käyvät oikeasta ilman että niistä on silti tullut lakeja. Syynä on vain se, että sellainen tapa ei ole vielä ehtinyt saavuttaa niin voimakasta asemaa, että sen järjellinen välttämättömyys olisi ymmärretty. Mutta samassa määrin kuin kansakunnan sivistys kohoaa, jokainen tällainen tapa vaihtuu laiksi, ja niin ollen lainsäädäntö ilmaisee kansakunnan tietoisuuden omista tavoistaan, omasta kansallisuudestaan.

Koska myös positiivinen laki sisältää suuren joukon kieltoja, voisi näyttää siltä, että se on säädetty vain torjumaan siveettömyyttä, ei ilmaisemaan tapaa lakina. Itse asiassa lain olemassaolo todistaa, silloinkin kun se kieltää siveettömyyden, että tapa on olemassa ja se tunnustetaan hyväksi tavaksi, järjelliseksi. Ei pidä vain antaa uskotella itselleen, että laki on syntynyt yhteiskunnan yhden tai useamman yksityisen jäsenen tahdosta. Lainsäädäntö ei ole tosin enemmistön, vaan parhaimmiston tehtävä. Mutta jos laissa vain on pontta päästä voimaan, jos siis kansakunta hyväksyy sen järjellisenä, niin tämä todistaa sen olevan yhtäpitävä kansallisen tahdon kanssa, vaikka sen kiellot kohdistuvatkin enemmän tai vähemmän yleiseen siveettömyyteen. Mitä vähäisempi on kansakunnan enemmistön sivistystaso, sitä yleisemmän täytyy tämän asiaintilan olla. Lain kasvattavaa voimaa ei voi niin muodoin kieltää. Se vaikuttaa positiivisesti esimerkiksi luomalla järjestyksen perheeseen, kuntaan ja valtiosääntöön, vaikka lain muilla säädöksillä onkin ylipäätään kielteinen merkitys. Tällöinkin se vaikuttaa positiivisesti lainkäytössä, niin että lain kiellot muuttuvat yleisistä, negatiivisista määrityksistä positiivisiksi käskyiksi myös kaikkein erityisimpien toimien osaltakin. Näin voidaan selittää, kuinka muinaiset lainsäätäjät saattoivat johdattaa kansalaistensa sivistyksen tiettyyn päämäärään. Toisaalta ei pidä unohtaa, että mikään laki ei pääse voimaan ellei sillä ole jo tukea kansakunnan sivistyksessä; muussa tapauksessa se jää tyhjäksi kirjaimeksi. Niin ollen riippuu lainsäätäjän viisaudesta, kehittääkö hän olemassa olevia instituutioita niin, että uuden nähdään helposti olevan vain seurausta siitä, minkä kansakunta on jo tunnustanut oikeaksi ja hyväksi tavaksi.

Sitä lakia, joka säätelee kansalaisyhteiskunnan jäsenten suhteita, kutsumme yhteiskunnalliseksi laiksi (siviililaiksi yleisesti) erotukseksi valtiollisille laeille. Ne eroavat siinä, että valtiollisen lain kohteena on itse valtiolaitos ja valtiovallan järjestys, kun taas yhteiskunnallinen laki tähtää vain yhteiskunnan jäsenten itsenäisyyteen, kansalaisvapauteen. Edellinen vaatii kansalaista toimimaan välittömästi valtion säilymisen hyväksi eikä vaadi siitä syystä vain lainkuuliaisuutta, vaan uhrautuvaa isänmaallisuutta; jälkimmäinen vaatii kansalaisen puolelta vain lainkuuliaisuutta hänen pyrkiessään omiin päämääriinsä. On selvää, että myös valtiollinen laki vaatii kuuliaisuutta; mutta se on tässä suhteessa riippuvainen yhteiskunnallisesta laista, joka voi vain lainkäytössä pakottaa yksilön ottamaan huomioon valtiollisen lain säädökset.

 

 

18. Miten lainkuuliaisuus voidaan yhdistää tahdon vapauteen

 

Vasta jäljempänä voimme tutkia, kenen tehtävä lainsäädäntö on. Se toimi näet kuuluu valtiolle, poliittiselle eikä kansalaisyhteiskunnalle. Kansalaiselle laki on aina annettu, voimassa oleva mahti, jota hän ei voi rankaisematta uhmata. Se on järkkymätön normi hänen toimilleen, sikäli kuin hän aikoo toteuttaa kansalaisvapautensa sinä henkilöä ja omaisuutta koskevana vapautena, jota perhe edellyttää.

Siten näyttää kuin vapaus voitaisiin toteuttaa vain pakolla, mikä sisältää ilmeisen ristiriidan. Tosin kai ymmärretään, että ihminen ei voi olla vapaa ilman että hänellä on ulkoinen vapaus toimia omien päämääriensä hyväksi, ilman että hän voi vapaasti käyttää ruumiin ja hengen voimiaan. Toisaalta on myönnettävä, että ihmisellä ei ole tätä vapautta lainalaisen yhteiskunnan ulkopuolella, sillä muutoin väkivalta olisi laki ja raaka voima korkein oikeus. Siten jouduttaisiin pakosta olettamaan, että ihmisen olisi luovutettava jotain vapaudestaan ja alistettava tahtonsa laille pelastaakseen osan tästä vapaudesta ja ollakseen ainakin rajoitetulla alueella toimiensa herra.

Tämä näkökanta perustuu kuitenkin väärinkäsitykseen vapauden luonteesta ylipäätään. Jos tunnustetaan, että ihminen on vapaa vain mikäli hän on järjellinen ja että järki ei ole yksilön päähänpälkähdys eikä oikku, vaan sen täytyy olla yleispätevä, silloin ymmärretään myös, että ihmisellä on todellinen vapautensa silloin kun hän toimii yleisesti pätevällä tavalla. Ja laki osoittaa positiivisesti, omalla voimallaan olevansa yleisesti pätevä. Siitä syystä laki rajoittaa vain mielivaltaa, ei todellista, järjellistä vapautta. Ihminen joutuu siis kansalaisyhteiskunnassa, samoin kuin perheessä ja valtiossa ylipäätään uhraamaan mielivallan, mutta ei vapauttaan.

Jos laki on ihmisjärjen vapaa luomus, niin kuin sen täytyy olla, silloin olisi yhtä nurinkurista valittaa sen yksilölle asettamista rajoituksista kuin pitää järjen lahjaa ylipäätään vapaudelle asetettuna rajoituksena. Vuosituhansien henkinen toiminta on välittänyt yksilölle hänen järkensä aivan samoin kuin yhteiskunnankin lakeineen. Molemmat ovat yksilölle annettuja, ja samoin kuin muinaisajan ihmiset sanoivat, että kukaan ei tiedä mistä lait ovat tulleet, samoin voidaan sanoa järjestäkin. Avuton lapsi antaa vähemmän merkkejä tietoisuudesta kuin eläin, joka tuntee välittömästi oman määränsä. Kasvatuksella on lapselle annettava järkeä ja ihmisen järjellisyyden koetinkivenä on edelleenkin se, että hän ajattelee ja toimii yhtäpitävästi muiden ihmisten ja ylipäätään olevan maailmanjärjestyksen kanssa. Kummassakin suhteessa hän voi valita vapaasti joko järjen tai järjettömyyden; jos hän valitsee jälkimmäisen, hän joutuu subjektiivisesti halun vallan alaiseksi, objektiivisesti olevan rankaisevan mahdin alaiseksi. Jos hän tahtoo olla vapaa, hänen on seurattava järjen käskyä, toisin sanoen ajateltava ja toimittava yhtäpitävästi lähimmäistensä kanssa, yleisen järjen kanssa, käsitettävä, että se on myös hänen oma tosi olemuksensa, että hänen henkisyytensä ja vapautensa muodostuu juuri tällaisesta ajattelusta ja toiminnasta.

Samoin kuin hän ei ole järjellinen, jos hän noudattaa ajatuksettomasti yhden tai useamman käsitystapaa, eikä sen sijaan ponnistele päästäkseen vakaumukseen siitä, mikä itse asiassa on yleispätevää ja järjellistä, siten hänen toimintansa on myös vapaata ja siveellistä silloin kun hän noudattaa lakia vakaumuksesta sen järjellisyyteen. Jos väitetään, että yksilö voi käsittää jonkin järjelliseksi, vaikka se sotiikin hänen kansakuntansa lakeja vastaan, tämä ilmaisee vain, että kansakunnan sivistys on mennyt voimassa olevan lain edelle ja laista on tullut kuollut kirjain, joka ei enää elä kansakunnan ajattelu- ja toimintatavassa. Onhan se mitä yksilö pitää järjellisenä, järjellistä vain jos se on yleispätevää, yhtäpitävää yleisen järjen kanssa. Ja siinä on viisaan ihmisen ja neron ansio, että he ilmaisevat kansakuntansa tai kokonaisen aikakauden hämärän tietoisuuden, antavat sille entistä paremmassa lainsäädännössä sanallisen ilmaisun ja pian myös objektiivisen muodon. Ihminen nauttii tätä suurinta vapauttaan valtionkansalaisena. Mutta kansalaisyhteiskunnan jäsenenä hän ei voi muokata lakia uudeksi, vaan hänen on vapauduttava sen pakotuksesta tekemällä lain vaatimukset omiksi tavoikseen, niin että hän täyttää ne ottamatta huomioon lain olemassaoloa.

Niin ollen voi sanoa, että jokainen laki pyrkii tekemään itsensä tarpeettomaksi yksilölle asetettuna rajoituksena, vaikka oikea ei tästä syystä voikaan olla mikään muu kuin se mitä laki määrää. Mutta ennen kaikkea inhimillinen heikkous ei anna kansakunnan saavuttaa yleistä siveellisyyttä, vaikka lain kirjain pysyisikin aina samana, mitä ei voi eikä saa milloinkaan tapahtua. Siitä syystä on toiseksi aina oltava eroa eri yksilöiden ja yhteiskunnan luokkien järjen ja siveellisyyden kehityksessä, niin että yksi tuntee vielä lain sitovan itseään samaan aikaan kun lain käsky on toiselle jo tapa. On kuitenkin varmaa, että mikään yhteiskunta ei säilyisi, elleivät sen useimmat jäsenet noudattaisi lain useimpia ja tärkeimpiä kohtia vapaasta tahdostaan, eikä sen rankaisevan käden pelosta. Asiasta vakuuttuakseen tarvitsee vain miettiä, kuinka vähän suuret joukot edes meidän uudenaikaisissa kansakunnissammekaan tuntevat maansa lakeja ja silti lain rikkomukset ovat suhteellisen harvinaisia. Enemmistö jatkaa elämäänsä isiltä perittyjen tapojen mukaan ja se on etenkin uskonnollisesta kasvatuksesta imenyt itseensä yleisiä periaatteita, jotka antavat tavoille oikeutuksen. Näin ollen kansalaisyhteiskunnassa näkyy selvimmin se, kuinka valtiota eivät pidä koossa pelkät sopimukset ja lain säädökset, vaan se siveellinen mahti, joka kulkee sekä ihmiskunnan että jokaisen kansakunnan historian läpi ja elää ja vaikuttaa myös yhteiskunnan näennäisesti merkityksettömimmissäkin jäsenissä.

Ei voi kieltää, että jokaisen kansakunnan suuressa enemmistössä lainkuuliaisuus on osaksi seurausta sen rajoittuneesta toiminnasta ja elinoloista. Näin on myös tunnustettava, että enemmistön välinpitämättömyys lain olemassaolosta johtuu toisinaan sen tietämättömyydestä ylipäätään, ja että sen tavat ovat monessa tapauksessa ajatuksetonta tottumusta, jota ei määrää mikään vakaumus oikeista tai vääristä tavoista. Tällä tavoin enemmistöltä puuttuu myös todellinen vapaus ja siveellisyys. Muissa suhteissa enemmistöllä on sitä vastoin varma vakaumus toiminnan siveellisestä arvosta. Se perustuu usein sille uskonnolliselle uskolle, että niin on Jumalan tahto. Sinänsä tämä perusta on hyvä, koska jumalallinen käsky toteutetaan vapaasta tahdosta, rakkaudesta Jumalaan, eikä (ikuisen) rangaistuksen pelosta. Kuitenkin uskonnon siveelliset opit, samoin kuin moraalinkin, voivat antaa vain kaikkein yleisimpiä määräyksiä. Esimerkiksi kristinuskolla on useimpien kansalaisvelvollisuuksien osalta annettavanaan vain se yleinen käsky, että on toteltava esivaltaa, koska kaikki esivalta on Jumalasta jne. Tälle perustuva vakaumus on uskoa, joka pitää kehittää lain järjellisyyden ymmärtämiseksi. Sillä tässä yleisyydessään käsitettynä mainittu lause antaa oikeutuksen kaikkein järjettömimmillekin säädöksille, niin että jokaisesta kullakin hetkellä vallassa olevasta poliittisesta puolueesta, jokaisesta vallitsevassa tilanteessa voitolle päässeestä kapinan lietsojasta tai vierasmaalaisesta anastajasta tulee Jumalan lähettämä esivalta.

Havaitsemme siis, että edes uskonnollisen mielen lainkuuliaisuus ei riitä tekemään kansalaista siveelliseksi kaikissa oloissa eikä hänen vapauttaan järjelliseksi. Se edellyttää, että hän tuntee lain, tunnustaa siihen sisältyvän järjellisyyden ja täyttää tämän tunnustamisen seurauksena lain määräykset. Sen ymmärtäminen merkitsee vain vakaumuksen mainitun uskonnollisen perusteen yhtä kehityskulkua. ”Se on Jumalan tahto” -sanonta sisältää jo sen, että kyseinen käsky on korkeimman järjen ilmaus. Kun oppii käsittämään mitä tämä järjellisyys on, silloin siis oppii tuntemaan Jumalan ihmiselle asettamat tiet. Kun kansalaisten sivistys lisääntyy, se ei siis suinkaan poista uskonnollisuutta tai tee sitä turhaksi, vaan uskonnollisuus on päinvastoin myös kansalaisyhteiskunnassa välttämätön perustana sille ihmisen elävälle vakaumukselle, että on olemassa asioiden korkeampi järjestys. Ja kun näin on, emme voi epäillä, että kansalaisyhteiskunnan säilyminen tulee sitä varmemmaksi, mitä laajemman sivistyksen sen jäsenet saavuttavat. Silloin yhteiskunta ei näet ole riippuvainen sen enempää enemmistön orjamaisesta rangaistuksen pelosta kuin sen ajatuksettomasta välinpitämättömyydestäkään (molemmista tulee aina levottomina aikoina yhtä heikko tuki lainkuuliaisuudelle), vaan kunkin kansalaisen varmasta vakaumuksesta, että yhteiskunta on järjellinen, ja hänen vapaasta päätöksestään noudattaa tästä syystä sen lakeja.

 

 

19. Miten on selitettävissä, että vastakkaisia lain säädöksiä on eri aikoina ollut oikeusnormina

 

Kun tarkastellaan eri kansakuntien ja aikojen lakeja ja niistä löydetään keskenään täysin ristiriitaisia säädöksiä, herää kysymys, miten niitä on voitu kaikesta huolimatta pitää oikean ja järjellisen ilmauksina. – Jos pitäydymme valtio-opin opettajia paljon askarruttaneeseen esimerkkiin, niin orjuudelle ei näy löytyvän mitään oikeusperustetta. Silti orjuutta oli vuosisatoja Euroopassakin ja on vieläkin sen tietyissä maissa, kun taas muissa maissa jokaisesta, joka astuu niiden kamaralle, tulee vapaa.

Luonnonoikeus tuomitsee kaiken orjuuden ja vaatii henkilökohtaista vapautta. Siten orjuuden sallivat lait ovat epäoikeudenmukaisia; yksikään positiivinen laki ei näet saa olla ristiriidassa järjen yleisten lakien kanssa, sen kanssa, minkä on aina ja kaikkialla käytävä oikeasta. Useimmat antavat varmasti tällaisen vastauksen edes pohtimatta asiaa. Toisaalta tuntuu rohkealta väittää, että ihmiskunta olisi vuosisatoja tunnustanut väärän oikeaksi ja toiminut järjen avustuksella järkeä vastaan.

Montesquieu tarkastelee ylipäätään kaikkia inhimillisiä oloja levollisesti ja ennakkoluulottomasti, ja niin tätäkin tapausta. Hän ei kiinnitä huomiota siihen yleiseen hylkäystuomioon, jonka jo hänen aikalaisensa kohdistivat orjuuteen. Se oli alkanut vain vähän ennen hänen aikaansa hävitä sivistyneestä Euroopasta. Hän kirjoittaa: ”Despoottisissa valtioissa ne, jotka vapaina ovat liian heikkoja suojautuakseen hallitusta vastaan, jättäytyvät hallitusvaltaa pitävien orjiksi”. Kun jotkut ovat halunneet nähdä vapaavaltioissa orjuuden välttämättömäksi, koska ravinnon hankkimisen aiheuttama työ veisi vapailta mahdollisuuden nauttia valtiollisia oikeuksiaan, niin Montesquieu ratkaisee asian esittämällä lyhyesti sen vastaväitteen, että välttämättömyys perustuu muutoin virheelliseen lainsäädäntöön. Se kanta, että muinaisajan demokratiat eivät olisi säilyneet ilman orjia, koska niiden teollisuus oli niin alhaisella kehitystasolla, näyttää silti sangen perustellulta. Vapaan kansalaisen oli näet valtiollisen vapauden säilyttämisen tähden pakko omistaa kaikki voimansa valtiolle ja kaikki aikansa valtiollisille asioille. Niin, on vaikea käsittää, kuinka ylipäätään tasavalta, missä jokainen osallistuu välittömästi kaikkien valtion asioiden ratkaisemiseen, olisi mahdollinen ilman orjuutta, vaikka meidän aikamme koneetkin otettaisiin huomioon. Maanviljelyksen täytynee sentään olla aina riippuvainen ihmiskäden työstä.

Huomautamme tässä vain, että nämä molemmat selitystavat käyvät yksiin siinä, että siten rakennetuissa valtioissa ei mikään henkilökohtainen vapaus olisi ajateltavissa ilman henkilökohtaista orjuutta. Niin ollen voidaan vain väittää, että nämä valtiomuodot eivät sovi toiseen aikaan eivätkä toisille kansakunnille; mutta kun itse valtiomuodot tunnustetaan annetuissa oloissa välttämättömiksi, on myös tunnustettava orjuuden oikeudenmukaisuus. Orjuuden yhteensopimattomuus luonnonoikeuden kanssa purkautuu silloin luonnonoikeuden vaatimukseen henkilökohtaisesta vapaudesta ylipäätään; siihen että tätä vapautta on oltava valtiossa, sekä siihen että valtio, jossa henkilökohtaista vapautta esiintyy, vastaa niin pitkälle kuin mahdollista vaatimusta, vaikka kaikki yksilöt eivät siinä nautikaan tätä vapautta. Luonnonoikeus sinänsä vie johdonmukaisesti ihmisen oikeuteen tehdä vääryyttä, se vie väkivaltaan ja omankädenoikeuteen. Sen käskyt voidaan ilman tätä seurausta toteuttaa vain yhteiskunnassa. Tai yhteiskunta on prosessi niiden toteuttamiseksi; siitä syystä niiden todellisuuden taso ei saavuta yhteiskunnassa milloinkaan äärirajaa.

Jos muinaisajan demokratioissa eläneet kansat eivät olisi olleet vapaita toimeentulonsa vaatimasta työstä, ne eivät olisi kyenneet joka hetki käyttämään valtiollisia oikeuksiaan eivätkä suojaamaan valtion itsenäisyyttä usein toistuvissa sodissa. Kummassakin tapauksessa yksinvalta olisi kolkutellut ovea ja voitaisiin soveltaa Montesquieun edellä lainattua esitystä despoottisten valtioiden orjuudesta. Despoottisessa valtiossa näet orjien omistus antaa vapaille vallan suojata itseään äärimmäistä mielivaltaa vastaan ja orjakin saa turvaa herransa itsekkyydestä. Älköön nyt väitettäkö, että tilanne olisi sama myös yksinvaltaisen hallitsijan kohdalla, jolloin tämä siis tarjoaisi orjalle saman turvan. Silloin olisi nimittäin vain yksi valtias, joka ei itsepuolustuksekseen tarvitsisi milloinkaan muiden apua. Sitä vastoin vähemmän omistavalla on enemmän syytä suojata omaisuuttaan, etenkin silloin kun tämä omaisuus on hänen turvanaan vielä mahtavamman sortoa vastaan. Jos taas sanotaan, että kaikkien vapaus tarjoaisi paremman suojan yksinvaltaa vastaan, sitä edellytettäessä unohdetaan, että sellaisessa valtiossa ei puolustuksena voi liioin olla mitään alamaisten ”vapaata” yhteistä tahtoa, ja että itse kukin on yksinään heikko hallitsijaa vastaan. Jäljempänä käsittelemme sitä, että kansakunnan sivistystaso puolestaan voi vaatia yksinvaltaakin.

Selvää kuitenkin on, että me emme tahdo puolustaa orjuutta. Emme tyydy yhtymään Montesquieun sanoihin: ”Orjuus on meille hyödytön”, vaan lisäämme: se on epäoikeudenmukainen. Meidän aikammehan vaatii kaikille ihmisille samoja kansalaisvapauksia, eikä orjuuden oikeuttamiselle ole mitään perusteita laillisessa monarkkisessa enempää kuin delegoidulla vallalla hallitussa tasavaltaisessakaan yhteiskunnassa.

Vain sillä edellytyksellä, että kansakunnan omaksuma valtiomuoto ei suo alamaisille minkäänlaista henkilökohtaista vapautta ilman että orjuutta on – vain tällä edellytyksellä sanomme: orjuus on oikeudenmukainen. Mutta siellä missä laki kykenee turvaamaan kaikkien henkilökohtaisen vapauden, siellä orjuus on epäoikeudenmukainen ja epäjärkevä. Olen halunnut tällä esimerkillä vain osoittaa sen, että kaksi keskenään ristiriitaista lain käskyä voi eri kansakunnilla tai eri aikoina käydä yksiin oikean kanssa ja kumpikin voi siis vaatia yhtä perustellusti kuuliaisuutta.

 

 

20. Miten lainkuuliaisuus voi liittyä siveellisyyden vaatimuksiin, vaikka lainsäädännössä on tällaista eroavuutta

 

Olemme näin tulleet tutkimuksen toiseen aiheeseen, nimittäin kysymykseen siitä, miten järjen vaatimuksiin on sovitettavissa se, että toinen ihminen on näköjään alemmalla siveellisellä tasolla kuin toinen, ilman että hänen voi sanoa aiheuttaneen huonommuuttaan. Historia osoittaa tällaista sivistyksen erilaisuutta, eikä vain eri aikoina ja eri kansakunnilla, kun taas yksilö kuuluu ilman omaa syytään siihen tai tähän kansakuntaan, siihen tai tähän aikakauteen. Lisäksi kokemus osoittaa, että samana aikana, samalla kansakunnalla sivistyksen tasot ovat moninaiset, samoin kuin se tietoisuuden ja vapauden taso, jolla eri yksilöt toteuttavat lain käskyä. Ihminen on tältäkin kannalta riippuvainen ulkoisista oloista, kasvatuksesta jne. Ken tekee pelkästä ajatuksettomasta tottumuksesta oikein, vailla vakaumusta oikeasta ja tietämättä, että voi olla olemassa toinen menettelytapa, elää kylläkin viattomuuden tilassa; hänen toimiaan ei voi kuitenkaan sanoa siveellisiksi, koska hän ei tunne lain vaatimuksia eikä liioin täytä niitä vapaasti, vakaumuksesta ja tietoisessa tarkoituksessa. Selitämme erilaisuuden seuraavasti:

Samoin kuin ihmisen on objektiivisesti oikean kohdalla jätettävä syrjään kaikki suhteellisuus, sillä eihän voi olla kysymystä enemmän tai vähemmän oikeasta, vaan sitä mikä on omana aikanaan oikein, on pidettävä myös absoluuttisesti oikeana, sellaisena oikeana, mihin ei tarvitse enää lisätä mitään, samoin ei ihmisen siveellisyyskään ole riippuvainen enemmästä tai vähemmästä. Kukaan täysijärkinen ihminen ei ole vaikka käsitystä oikeasta ja väärästä, ja kun ihminen toteuttaa vapaasti oikeaa, on yhdentekevää, kuinka moniin lain säädöksiin hänen tietonsa ulottuvat. Tähän on vielä lisättävä, että jokainen oivallus synnyttää uuden, ja jokainen siveellinen teko johtaa uusiin tekoihin niiden moninaisten siteiden perusteella, joita tehdyllä teolla on kaikkeen inhimilliseen toimintaan ylipäätään. Siten siveellisyys, samoin kuin järjellinen käsittäminenkin on olennaisesti jatkuvaa prosessia, sisältää välttämättä jatkuvan älyllisen ja moraalisen jalostumisen. Jos siis yhtäältä siveellisellä teolla on oltava sama arvo kuin kymmenellä teolla, ei väittämään sisälly mitään puolustusta moraalista velttoutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä mitään ristiriitaa sen väitteen kanssa, että ihmisen on pyrittävä korkeampaan ymmärrykseen ja korkeampaan moraaliseen täydellisyyteen. Kristinusko opettaa, että Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat yhtäläiset eikä teoilla ole mitään ansioita, mutta se ei tällä kiellä siveellisen toiminnan välttämättömyyttä. Mekin sanomme, että tosiasiassa, absoluuttisesti otettuna ei ole olemassa mitään siveellisyyden arvoeroa, millä emme kiistä siveellistä kehitystä. Ilman tätä siveellisyys ei olisi sitä mitä se on, henkinen prosessi, jota ei voi milloinkaan rajoittaa.

Yhdistääksemme tämän siihen, mitä äsken esitimme orjuudesta, yritämme vastata kysymykseen: Voiko orjakin toimia siveellisesti? Luonnonoikeus vaatii henkilökohtaista vapautta siveellisyyden ehtona. Se sisältää ylipäätään, että ihmistä on pidettävä aina päämääränä, ei koskaan välineenä. Nyt ei voi kieltää, että orja on pelkkä väline isäntänsä kädessä, kun taas orjan tahto on vailla oikeutta suhteessa isännän tahtoon. Jos sanotaan, että orjakin voi toimia vapaasti herransa palveluksessa, nimittäin rakkaudesta ja uskollisuudesta, väite kuulostaa kovalta, mutta on tosiasiassa päinvastainen. Kuitenkin orja saavuttaa korkeamman vapauden juuri siinä kohdassa, missä herää kysymys oikeasta ja väärästä, lain hänen ja herran välille määräämän suhteen ulkopuolella. Hän voi asettaa siveellisyytensä herran tahtoa vastaan ja kieltäytyä noudattamasta sitä silloin kun se ajaa häntä tekemään yhteiskunnan tapojen ja lakien vastaista vääryyttä. Orja asettaa silloin henkensä alttiiksi; jos hänellä on rohkeutta puolustaa henkeään, hän saa tukea yhteiskunnalta, jonka on alistettava herran oikeudet yleiselle hyvälle; ja sen lain, joka antaa herralle oikeuden orjaan, on lakattava olemasta voimassa silloin kun herra kääntää oikeuden itse lakia vastaan. Tällainen vapaus on tosin rajoitettu; se ulottuu kansalaisen näkökannalta katsottuna vain siihen, että on olemassa vapaus olla rikkomatta lakia, että voi asettaa lain kaikki muut käskyt sen edelle, joka velvoittaa tottelemaan herraa. Mutta sekin on jo vapaaehtoista lainkuuliaisuutta ja siten siveellisyyttä. Orjan vapauden aluetta laajentaa vielä se, että hän voi toteuttaa yleisinhimillisiä hyveitä, vaikka johdonmukaisuuden vuoksi onkin myönnettävä, että herran tahto voi tässä estää häntä. Koska hyveet näet koskevat sisäistä mielentilaa (laupeutta, sovinnollisuutta jne.), niihin ei voi velvoittaa positiivisella lailla, ja vain positiivinen laki voi antaa orjalle oikeuden päästä irti herransa tahdosta.

Voimme siis löytää jopa orjastakin siveellisyyttä, ja kun emme aseta tätä mihinkään arvojärjestykseen, voimme löytää hänestä samaa ihmisarvoa kuin vapaimmasta tasavallan asukkaasta. Tämä ei kuitenkaan estä meitä väittämästä, että orjuus on vastoin luonnonoikeutta ja siten vastoin ihmisen arvoa järjellisenä ja siveellisenä. Jälkimmäisellä väitteellä ilmaisimme näet vain sen, että koska orjuus ei sulje siveellisyyttä pois, orjuus ei voi pysyä sinä mitä se on, vaan sen täytyy kumota itsensä ja jättää tilaa henkilökohtaiselle vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle lain edessä, eikä pelkästään negatiivisesti, siten että orjan siveellinen tahto tunnustetaan ennen herran epäsiveellistä, vaan positiivisesti, niin että toisen tahto tulee aina tunnustetuksi samoin kuin toisenkin, koska molemmat vain noudattavat lakia. Ellei orjuudessakin olisi järjellisyyttä ja siveellisyyttä, sitten vasta kaikki edistys ja kehityskin olisi mahdotonta. Kokemus vahvistaa sanotun – herra turmeltuu suhteessa moraalisesti ja siten asian omasta luonteesta johtuen tullaan ajankohtaan, jolloin orjan siveellinen tahto pääsee voimaan herran tahdon sijasta ja kuuliaisuuden side kirpoaa.

Esimerkkimme osoittaa, miten on yleensä käsitettävä lakien erilaisuus ja yksilön siveellinen kehitys suhteessa lakeihin. On kaunista opettaa: ”Mikään ei ole täydellistä maan päällä”. Sillähän korostetaan ihmishengen kehityksen ikuisuutta. ”Me kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan edessä” – se totuus on yhtä ylevä ja lohdullinen, sillä siihen sisältyy, että itse ihmishengen pyrkimys täydellisyyteen on ihmisen korkeinta täydellisyyttä, hänen todellista täydellistymistään, jos muutoin on niin, kuten onkin, että Jumalan edessä pätee vain totuus.

 

 

21. Mistä syntyy yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus

 

Edellä esitetystä voisi tulla siihen käsitykseen, että emme myönnä yhteiskunnassa olevan mitään epäoikeudenmukaisuutta. Useimmat oikeusfilosofiaa käsittelevät kirjoittajat jättävät asian tämän puolen mielellään käsittelemättä, ja kehittelevät vain järkisyin sitä mitä on oltava. Kokemus kuitenkin opettaa, että se mitä pitää olla, jää alati pelkäksi toiveeksi, ellei sitä rakenneta olevan perustalle. Sama kokemus on kaikkina aikoina kajahtanut ilmoille ihmisten puhuessa ”inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta”, mikä ilmaus on tavallisesti merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta. Tämä yleinen kielenkäyttö ei voi olla täysin perusteetonta, miten paljon siinä lieneekään mukana ihmisen egoismia ja halua lyödä läpi oma käsityksensä oikeasta; se halu on näet yhteinen kehittymättömälle villi-ihmiselle ja inhimillisen tiedon kaikilla aloilla kokemusta keränneelle filosofille.

Mitä sitten yhteiskunnan lakeihin tulee, niin itse asiassa olemme jo selvittäneet, minkä laatuista vääryyttä tällainen laki voi mahdollisesti sisältää. On epäröimättä väitettävä, että lakia noudattavassa yhteiskunnassa jokainen laki, joka on siksi tunnustettu, jota noudatetaan ja jolla on voima rangaista jokaista sitä vastaan rikkonutta, on myös oikeudenmukainen laki. Jokaisella tähän johtopäätökseen kohdistetulla vastalauseella häivytetään kaikki käsitys oikeasta ja väärästä, koska se oikeus, joka silloin olisi lain yläpuolella, olisi vain mielivallan ja väkivallan oikeutta. Tähän raukeaa luonnonoikeus eikä siihen tästä syystä voi vedota lakia vastaan. Luonnonoikeuden määritykset siinä yleisyydessä, missä se ne käsittää, kumoavat itsensä. Ne pätevät vain yhteiskunnan lain asettamassa määrätyssä muodossa. Näin ollen laissa voi olla vain suhteellista epäoikeudenmukaisuutta, niin että sama laki ei julista oikeaa kaikiksi ajoiksi. Lain ylittävät oikeudenmukaisuudessa myöhemmän ajan lait, aivan kuten kyseinen ajankohta ylittää menneet ajat sivistyksessä. Kuitenkin laki oli omana aikanaan yhtä varma ilmaus oikealle kuin myöhemmän ajan laki on sille ajankohdalle. Kummatkin ovat korkeinta oikeutta. Vain mielivalta ja väkivalta ovat kummankin yläpuolella.

Silloin kun kansakunta on vieraan vallan alaisena tai vallankumous mullistaa kaiken laillisen järjestyksen, väkivalta voi ottaa lain hahmon ja väärä oikean. Ken joutuu silloin kärsimään vääryydestä, kärsii vain omasta heikkoudestaan, mieltyessään turhanaikaiseen elämään totuuden ja oikeuden sijasta. Hänen osakseen tulee se, mitä hän on itse halunnut, kuten lainrikkojankin.

Positiivinen laki voi kuitenkin karahtaa samalle karille kuin luonnonoikeuskin. Positiivinen laki ei edellytä mitään pysyvää, ei mitään oikean todellisuutta. Kun näin ollen herää kysymys oikean toteuttamisesta niiden vastavuoroisten oikeuksien mukaisesti, jotka on määrätty sopimuksessa (ks. s. 45), niin tarvitaan uusi sopimus ja niin on jatkettava loputtomiin, tai sitten väkivalta katkaisee tämän sopimusten ketjun ja toteuttaa oikeuden vääryytenä. Laki edellyttää tosin oman itsensä pysyvyyttä. Sen pysyvyys on kuitenkin yksilöiden tietoisuudessa, laki pysyy sen nojalla että se tunnetaan ja tunnustetaan, ja siten se on ylipäätään riippuvainen yksilön ymmärryksestä ja tahdosta. Jos jompikumpi puuttuu – kuten myös sattuu – silloin laki lakkaa vaikuttamasta ja mielivalta luo lain oman luonteensa mukaisesti. Tästä syntyy epäoikeudenmukaisuus.

On helppo havaita, että laki voi olla voimassa ilman että yhteiskunnan kaikki jäsenet tuntevat ja tunnustavat sen. Mutta yleensä sen on oltava tunnettu ja tunnustettu. Se on selitettävissä näin: vasta silloin kun herää kysymys, mikä on tietyssä tapauksessa lain mukaan oikein tai väärin, vaaditaan että joku tuntee lain, ja että ne, joita ratkaisu koskee, tunnustavat lakia koskevan tuntemuksen laiksi. Se, joka tässä tuntee lain, on yleensä lainkäyttäjä. Jos hän esittää lakina jotain sellaista mikä ei ole laissa ja jos hänen tuomiovaltansa tunnustetaan, silloin tapahtuu vääryys. Ellei tuomion pätevyyttä tunnusteta, silloin koko laki kumotaan. Koska lain todellisuuden täytyy viime kädessä olla riippuvainen subjektiivisesta ratkaisusta, siitä syystä laki voi olla oikeudenmukainen tai epäoikeudenmukainen. Tosiasiassa epäoikeudenmukaisuus ei sentään sisälly itse lakiin yleisenä tahtona, joka on käsitteensä mukaan edellytettävä oikeaksi, vaan siihen, että yleinen tahto on lausuttava julki yksilön suun kautta, ja yksilöltä voi joko puuttua lain tuntemus tai hän voi petollisesti korvata yleisen tahdon omalla tahdollaan. Mitään ei voitettaisi silläkään, vaikka kaikki yhteiskunnan jäsenet yhdessä huolehtisivat lainkäytöstä, ratkaisisivat mikä on laki tietyssä yksittäistapauksessa, sillä ratkaiseva ääni kuuluisi kaikissa tapauksissa yksilölle.

Siten satunnaisuus ja mielivalta voivat tulla oikeuden välttämättömyyden ja yleisen tahdon sijaan yleensä lainkäytössä, lain kirjaimen toteuttamisessa, lain todellisuudessa. Näin ei tapahdu vain tuomarin käsitysten ja tahdon satunnaisuuden vuoksi, vaan myös kaikki lainkäytön muodot, syyttäminen, todistaminen, rangaistus jne. merkitsevät kukin satunnaisuudelle avoimia puolia lain todellisuudessa. Siinä on siis paljon tehtävää ihmisen viisaudelle ja harkinnalle, jotta lainkäyttö saadaan vastaamaan käsitystä muuttumattomasta oikeudenmukaisuudesta, joka sisältyy lain käsitteeseen.

Ehkä jo etukäteen herää halu soveltaa itse lakiin sitä, mitä on sanottu lainkäytöstä, koska mainittu subjektiivinen momentti sisältyy myös lainsäädäntöön. On kuitenkin pohdittava sitä, että lakia ei tee laiksi pelkästään lainsäätäjän ”puumerkki”, vaan se, että yhteiskunnan jäsenet noudattavat sitä ja tunnustavat sen, niin että säädös voidaan ottaa lakikoodeksiin ilman että siitä tulee pelkkä kuollut kirjain. Näin julkiseksi tehdyn lain pätevyys riippuu kylläkin taas subjektiivisesta ja satunnaisesta puolesta, siitä, nostetaanko syyte lain rikkomisesta ja soveltaako lainkäyttäjä lakia vai ei. Mutta kun syyttämättä jättämisen määrää yleinen mielipide, täytyy sen, että tuomari päättää olla soveltamatta lakia, samalla merkitä oikeudenmukaisesta toimenpiteestä käydäkseen lain toisen säädöksen soveltamista. Tämän toisen säädöksen on oltava sovellutuksena oikeudenmukaisempi kuin olisi ensiksi mainittu lainkohta, joka on ristiriidassa kansakunnan sivistyksen ja tapojen kanssa. Tähän voidaan sanoa: sellainen laki on epäoikeudenmukainen ja pitää kumota. Se saattaakin olla oikein, joskaan lakien kumoaminen ei yleensä käy näin helposti, ellei niitä välillisesti kumota uusilla oikeussäädöksillä; epäoikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan varsinaisesti sisälly kirjaimeen, jota ei tunnusteta eikä sovelleta, sillä se ei ole mikään laki. Kumoamisen syynä on silloin oikeutetusti se, että turhat säädökset heikentävät lain arvostusta. Jos sitä vastoin julkaistu laki tunnustetaan ja sitä noudatetaan, se menettää silloin kaiken subjektiivisuuden ja on ehdoton oikeusnormi. Sanotaan, että laki voidaan toki muuttaa, ja se mikä oli oikein eilen, ei ole sitä tänään. Niin varmasti on. Yksilö, kansakunta, ihmissuku ei ole tänään sama kuin se oli eilen. Sivistys on toinen, ja sen mukana ne ”lauseet”, joilla totuus ja oikeus on ilmaistu. Kuitenkin totuus ja oikeus olivat eilen iäisiä, ja ovat sitä tänään ja vastedes.

Lainaan tähän Ksenofonin ”Memorabilia Socratis” -teoksesta seuraavan kuvitellun keskustelun Alkibiadeen ja Perikleen välillä. Siinä esitetään jäljittelemättömän naiivisti kaikki ne vastaväitteet, joita vielä nykyäänkin on tapana esittää lain pätevyydestä oikeusnormina. Alkibiades kysyy:

”Kuulehan, Perikles, pystytkö sinä opettamaan minulle, mitä oikea (νόμος, oikeusnormi) on?” – ”kyllä minä uskon siihen pystyväni”, Perikles vastasi. – ”Kautta jumalien, opeta sitten!” Alkibiades sanoi. ”Kun minä kuulen miten tiettyjä miehiä ylistetään oikeudenmukaisina, niin ajattelen, että sitä kiittelyä ei kukaan ansaitse ellei tiedä mitä oikeus on.” – ”Ei siitä mitään vaikeuksia tule, jos sinä tahdot tietää mitä oikeus on”, Perikles sanoi. ”Kaikki se mitä kansankokous asiaa tutkittuaan määrää, on oikeusnormi, koska sillä ilmaistaan mitä saa tapahtua ja mitä ei.” – ”Määrääkö kansa sitten oikeaksi hyvän vai pahan?” – ”Kautta Zeuksen – hyvän, ei pahaa!” – ”Entä jos siellä missä oligarkia on vallalla kansan sijasta muutamat harvat määräävät mitä saa tehdä – mitä se siinä tapauksessa on?” – ”Kaikki se on oikein, mitä valtiota hallitseva määrää ja julistaa tehtäväksi.” – ”Jos sitten valtiota hallitseva tyranni määrää kansalaisille mitä on tehtävä, onko sekin oikein?” – ”Sekin mitä hallitseva tyranni määrää, on oikein”, Perikles sanoi. – ”Entä mikä sitten on vääryyttä ja väkivaltaa, oi Perikles? Eikö se ole sitä, että vahvempi pakottaa väkivallalla heikomman tekemään mieleisellään tavalla vastoin tämän tahtoa?” – ”On, sen myönnän”, Perikles sanoi. – ”Onko sekin vääryyttä, mitä tyranni käskee kansalaisten tehdä ilman näiden suostumusta?” – ”Siltä minusta näyttää”, Perikles vastasi. ”En väitä, että tyrannin ilman suostumusta antama määräys olisi oikein.” – ”Kun muutamat harvat määräävät monia, eivätkä muiden suostumuksen, vaan oman valtansa nojalla, niin sanotaanko sitä oikeaksi vai ei?” – ”Kun toinen pakottaa toisen tekemään jotain ilman suostumusta, se on minun mielestäni pikemminkin väkivaltaa kuin oikeutta, on se sitten (lain muodossa) annettu määräys tai ei”, Perikles sanoi. – ”Kun joukot, jotka hallitsevat varakkaita, antavat näitä koskevia määräyksiä lain muodossa ilman näiden suostumusta, eikö myös se ole pikemminkin väkivaltaa kuin oikeutta?” – ”On varmasti, oi Alkibiades!” Perikles jatkoi. ”Nämä kohdat olivat meidänkin vahva puolemme sinun iässäsi – mekin pohdimme ja keskustelimme samanlaisista kysymyksistä, joita sinä näyt tutkivan.” – ”Olisin halunnut olla luonasi silloin kun olit paremmin perehtynyt näihin kysymyksiin”, Alkibiades lopetti.

Huomaa helposti, että asian ydin on siinä käänteessä, jonka Alkibiades antaa keskustelulle kysyessään: ”Entä mikä sitten on vääryyttä?” jne. Hän näet samastaa tässä vääryyden ja väkivallan, vaikka moneen vääryyteen (esimerkiksi petokseen) ei sisällykään väkivaltaa ja esimerkiksi rangaistus on väkivaltaa olematta vääryyttä. Näin hän saa oikeuden riippuvaiseksi kunkin yksilön ”suostumuksesta”, mikä merkitsee tässä: mielivallasta. Onhan se laillinen hallitus, jonka oletetaan säätävän lait, jo olemassa yksilön suostumuksen nojalla; kun yksilö sitten nojautuu uudelleen suostumukseen ja ryhtyy vastustamaan lakeja, sellainen teko on mielivaltainen.

Täsmälleen samaa puhetapaa voitaisiin muutoin soveltaa luonnonoikeuteen kysymällä: Onko se oikein, minkä berliiniläisen professorin luonnonoikeus julistaa oikeaksi? Vai onko Saksan kaikkien yliopistojen oltava siitä samaa mieltä? Vai opettavatko todellista luonnonoikeutta torille kokoontuneet joukot? Kukaan tuskin uskoo pystyvänsä vastaamaan näihin kysymyksiin. Kun Perikles sitten sanoo, että jokaisen valtion lait ovat oikeita onpa valtio sitten monarkia, aristokratia tai demokratia, niin hän opettaa järjen ja arkikokemuksen oppia. Kun Alkibiades puolestaan kysyy: Mikä on väärin? niin vastaus siihen kysymykseen kuuluu eittämättä: ”Lain vastainen (tai epäsiveellinen) teko”.

 

 

22. Lain on oltava ehdottoman pyhä, mutta lainkäytön pyhyys voi johtua vain välttämättömyyden pakosta tehdystä oletuksesta

 

Huolimatta siitä, että lakia voidaan muuttaa ja kehittää edelleen ja että lain määräämä oikea voi olla eri aikoina erilainen, on lain käsky kaikesta huolimatta kunakin hetkenä oikean ja väärän korkein normi ja sitä on pidettävä luonteeltaan pysyvänä. Tämä seikka tulee esiin aina silloin kun laki sitä käytettäessä osoittaa valtansa omapäisyyttä kohtaan. On tapana sanoa: mitään lakia ei saa säätää erityistilannetta varten (lex in casu), toisin sanoen laki on oikean ja väärän ratkaisijana muuttumaton, järkkymätön, korkein oikeus.

Tästä lain luonteesta johtuu myös välittömästi, että sen on oltava voimassa kaikille samana, sillä muutoin se, mikä on kaikissa tapauksissa oikea, voisi olla myös toisenlainen. Nämä kaksi ominaisuutta, muuttumattomuus ja voimassa oleminen kaikille samana sisältävät lain pyhyyden, sen majesteettisuuden.

Kun lakia ei saa sitä käytettäessä muuttaa mitään erityistapausta varten, tätä voi kylläkin pitää vain inhimillisen viisauden aikaansaannoksena. Kuitenkin kaikki kokemus osoittaa, että viisaus ei yleisesti johda ihmisiä ymmärtämään sitä, mikä on hyödyllistä tai vahingollista, eikä tavoittelemaan hyödyllistä tai välttämään vahingollista. Sitä paitsi laki hyödyttää jokaisessa valtiossa vähiten suurta enemmistöä, joka omistaa vähän tai ei mitään; ja tämä enemmistö pystyy vähäisemmän sivistyksensä vuoksi yhä vähemmän arvioimaan mitä se hyötyy lain pysyvyydestä. Ja kaikesta huolimatta lailla on se voima, että se ei vain pidä itseään yllä sitä käytettäessä, vaan se saa myös suuren enemmistön tunnustamaan lain oikeaksi. Näin käy huolimatta siitä, että enemmistö tavallisesti katkeroituu eniten lainkäytön epäoikeudenmukaisuudesta, kun taas kaikkein sivistymättömin valittaa vain harvoin lain ankaruutta jouduttuaan sen kanssa tekemisiin. Samoin voi enemmistö hyvinkin osoittaa myötätuntoa lain kanssa tekemisiin joutunutta kohtaan; sen sijaan enemmistö närkästyy, jos rikollinen onnistuu välttämään lakia. Kaikki tämä on ilmausta oikeustajusta, joka ei tunnusta lakia viisauden tai laskelmoinnin perusteella, vaan vakaumuksesta, että laki on oikeus sellaisenaan. Se vakaumus on yleinen jokaisessa valtiossa, missä laki on voimassa ja kansalaisvapaus vallalla. Lain valta puolestaan perustuu tälle vakaumukselle ja se tekee lain säädökset korkeimmaksi oikeudeksi. Tämä vakaumus todistaa kaikkea muuta paremmin sen, että laki ei ole tilapäinen, vaan ilmaisee todellakin kansakunnan sivistystä ja tietoisuutta oikeudesta. Kun niin ollen kerrotaan, miten aristokraatit, papit ym. ovat painaneet kansan ankarilla laeilla tietämättömyyteen ja orjuuteen, niin se on yhtä älytöntä pohdiskelua kuin jos sanottaisiin joidenkin aristokraattien pakottaneen kansan valitsemaan hedelmättömän maan kehnosta ilmastosta eikä Kaanaan maata, missä maito ja hunaja virtaavat. On turhaa yrittää antaa jollekin kansakunnalle muita lakeja kuin mitä sen sivistystaso vaatii. Jos lait ovat sivistystason edellä, niin ne ovat kuollut kirjain; jos ne kulkevat sivistystason jäljessä, niin kansallishengen oma voima tasoittaa jälleen suhteen ja asioiden sisäinen pakko johtaa lakien muuttamiseen.

Ellei lainsäädäntöä ole järjestetty itse lailla tarkoituksenmukaisesti, niin maailmanhistoria tarjoaa monia esimerkkejä siitä, että tämä pakko tulee ilmi väkivallan muodossa ja että kansalaisvapauden rajoittaminen, joka on ristiriidassa kansakunnan sivistyksen kanssa, aiheuttaa valtiollisia mullistuksia. Epäoikeudenmukaisuudellaan kansaa kuohuttaneet lait koskivat esikristillisellä ajalla ennen kaikkea omistusoikeutta. Kristillisissä valtioissa ei vaatimus ulkonaisesta kansalaisvapaudesta ole huolimatta pitkästä kaudesta ilman maaorjuutta niinkään kulkenut lain edellä, vaan niin on tehnyt ennen muuta ajatuksenvapauden tarve. Siitä syystä uskonasioissa harjoitettu painostus on näissä valtioissa ollut tavallisesti valtiollisten mullistusten syynä. On yleensä luonteenomaista henkilökohtaisen vapauden käsitteen kehitykselle, että itämaiden kansojen keskuudessa on kylläkin syntynyt uskonnollisia lahkoja, jotka ovat yrittäneet tehdä uskontonsa hallitsevaksi, mutta siitä huolimatta nämä kansat sen enempää kuin kreikkalaiset tai roomalaisetkaan eivät ole pitäneet uskonasioissa harjoitettua pakotusta painostavana. Jos siis poliitikot tuomitsevat kristillisten kansojen uskonriidat, tuomion pitää koskea vain niitä sotia, joilla on muhamettilaisten sotien veroisella tavalla pyritty levittämään kristinuskoa. Sen sijaan tuomiota ei pidä ulottaa niihin sotiin tai mielipideriitoihin, joilla on pyritty laajentamaan omantunnon vapautta, sillä ne ovat kasvattaneet kaikkialla kansalaisvapautta. Puhumme näistä lakia vastaamattoman oikeustajun väkivaltaisista purkauksista samassa yhteydessä kun esitämme joitakin pohdintoja puhtaasti valtiollisista vallankumouksista. Myönnettäneen helposti, että näillä purkauksilla on usein syvemmät syyt kuin vallankumouksilla. Mainitsin ne tässä muistuttaakseni, miten kansalaiset pääsevät kaikesta sorron tunteesta silloin kun yhteiskunnallinen laki on yhtäpitävä kansallishengen kanssa, myös siinä tapauksessa että laki ei vastaa luonnonoikeuden vaatimuksia henkilökohtaisesta vapaudesta. Kansalaisvapauden puuttuminen sitä vastoin syntyy vain siitä, että laki ei vastaa kansakunnan sivistystä, ja ellei vastaavuutta saada laillisesti aikaan, se voi johtaa tosiasiassa jo olemassa olevan laittomuuden väkivaltaiseksi purkaukseksi.

Kuitenkin epäoikeudenmukainen lainkäyttö synnyttää sorron tunnetta verrattomasti helpommin kuin itse lakien pakottavat säädökset. Silloin kun lait eivät vastaa kansakunnan sivistystasoa, ne rappeutuvat siten että ne eivät enää pane helposti itseään täytäntöön (ne vanhentuvat), tai sitten uudet yhteiskunnalliset suhteet vaativat uusia lain säädöksiä, jotka kumoavat vanhat joko nimenomaisesti tai vaikutuksellaan. Sen sijaan epäoikeudenmukainen lainkäyttö on sinänsä mielivaltaista väkivaltaa ja siitä syystä se synnyttää myös väkivaltaa ainoana pelastuskeinona.

Ne samat tekijät, joista lain pyhyys muodostuu, muodostavat myös lainkäytön pyhyyden, ja siten on lakia sovellettaessa pidettävä horjumatta kiinni laista korkeimpana oikeutena ja sovellettava sitä yhtäläisesti kaikkiin. Jos yhteiskunnan lainkäyttö on sanotun kaltaista, silloin tuomioistuimen päätös vaatii kansalaiselta saman tunnustuksen kuin lakikin eli se on tunnustettava korkeimmaksi oikeudeksi. Koska langetettu tuomio kuitenkin viime kädessä riippuu yksilön ratkaisusta, muodostaapa tuomioistuimen sitten yksi yksilö tai kollegio, niin ihminen taipuu helposti epäilemään tuomion virheettömyyttä. Egoismi vie helposti tähän, mutta jopa vähäisin ihminen voi epäillä, onko oikeus vääjäämättömästi puhunut tuomarin suun kautta. Yhteiskunta tunnustaakin erehdyksen mahdollisuuden siten, että useat oikeusasteet ovat tavallisesti oikeutta etsivän käytettävissä. Siten varmuus tuomion oikeudenmukaisuudesta tulee suhteellisesti suuremmaksi; mutta onpa oikeusasteita miten monta hyvänsä, varmuus jää vain suhteelliseksi, eikä milloinkaan voi katsoa, että ehdoton oikeudenmukaisuus olisi tapahtunut. Koska oikeusasteiden lukua ei voi määrätä millään itse asian luonteesta johtuvilla perusteilla, on otet­tu avuksi viisaus ja tyydytty arvioimaan virheen mahdollinen ilmeneminen; kaikki tämä todistaa inhimillisen oikeudenmukaisuuden epävarmuudesta.

Lainkäytön pyhyydelle annettava tunnustus on siten rajoitettava niin, että korkeimman oikeuden päätöksestä ei saa julkisesti valittaa eikä kannella. Sen sijaan subjektiivista vakaumusta ei voi käskeä eikä se voi edetä pitemmälle kuin vakaumukseen, että langetettu tuomio on niin lainmukainen kuin inhimillinen ymmärrys voi synnyttää, ja että se on oikeudenmukainen, koska se olisi langetettu samanlaisena kaikille kansalaisille.

Lainkäytön väistämätön epävarmuus ei heikennä lain pyhyyttä korkeimpana oikeusmäärityksenä, vaikka se osoittaakin rajoituksen tarpeelliseksi myös äsken sanotun asian kohdalla. Lain kaikki säädökset oikeudenkäyntijärjestyksestä samoin kuin lainrikkomusta koskevat rangaistusmääräykset, jotka tähtäävät lain pitämiseen voimassa, kuuluvat näet samaan kategoriaan itse lainkäytön kanssa. Samoin kuin itse lain on määrättävä lainkäytön muodot, sen on määrättävä myös rangaistus lainrikkomuksesta. Mutta samoin kuin viisaus määrää nämä lainkäytön muodot, niin kuin äsken osoitettiin, samoin ei rangaistuksellekaan ole itse asian luonteen määräämää normia. Lain omasta merkityksestä seuraa, että lainrikkomus on rangaistava; rangaistus riippuu sen sijaan kansakunnan sivistyksestä, kyseisen yhteiskunnan sisäisestä lujuudesta, siitä miten yleistä lainkuuliaisuus on jne. Vaikka rangaistusmääräyksen laji voitaisiinkin johtaa oikean käsitteestä, luonnonoikeudesta, niin lainkäyttö laskisi sen taas pelkästään suhteelliselle oikeudenmukaisuuden tasolle. Jokaisella yksittäisellä toimellahan on rajattomasti laadun määrityksiä (toiminnan ulkoisessa muodossa, sen seurauksissa, niissä ulkoisissa seikoissa, jotka ovat johtaneet toimintaan, toimijan pyrkimyksessä, tarkoituksessa jne.), ja niillä toiminta erottuu kaikesta muusta toiminnasta. Laki voi sen sijaan määrätä rangaistuksen vain rikoksen yleisille kategorioille (näpistys, varkaus, ryöstö, tappo, murha jne.) ja siitä syystä rangaistusta voidaan lainkäytössä soveltaa oikeudenmukaisesti vain tietyissä rajoissa.

Näin laki säilyttää oikeudenmukaisuuden pyhyyden pettämättömänä vain lainkuuliaiselle. Koska hänen toimensa käyvät yksiin lain käskyn kanssa, hän toimii oikein; siten mikään ihmisymmärrys ei pysty esittämään toiminnalle sellaista lain kanssa ristiriitaista normia, joka olisi johtamatta vääryyteen. Lain yksilölle määräämä toimintatapa on siis ehdottomasti oikea; se minkä laki kieltää, on ehdottomasti väärä. Koska kuitenkin myös positiivisen lain säädökset ovat yleisiä käskyjä, joihin ei voi siis milloinkaan sisältyä määräyksiä yksittäisen toiminnan pienimmistä seikoista, on niiden jäätävä tavan ja toimijan siveellisen omantunnon määrättäviksi (ks. s. 46). Vain näin toimija voi vapautua lainkäytön satunnaisuuksista; sen sijaan omalla mielivallallaan lain yläpuolelle asettautuva lainrikkoja joutuu alttiiksi myös sille subjektiiviselle päätöksenteolle, joka kuuluu väistämättä lainkäyttöön ja rangaistukseen. Voimme vetää tästä sen johtopäätöksen, että ihmisen tulee pohtimalla ja hankkimalla tietoja oikeasta välttää paitsi varsinaisia lainrikkomuksia ja rikoksia, myös kaikkia oikeudenkäyntejä ylipäätään, silloinkin kun kysymyksessä olisi pelkkä siviilivääryys, omaisuutta koskeva kiistakysymys tms. Vain siten siviililailla on hänelle absoluuttisen oikeuden pyhyys ja vain siten ihminen säilyttää tahtonsa vapauden suhteessa lakiin.

 

 

23. Lain on oltava kaikkien tiedettävissä ja lainkäytön on oltava julkista

 

Esitetystä seuraa, että lakia koskevan tiedon on oltava yleisesti saatavissa. On pidettävä puutteena, ellei lakia ole kodifioitu, ellei sitä ole koottu lakikirjaan, vaan laki on kirjoitettu sekavaksi joukoksi hajallaan olevia määräyksiä. Siten kansalainen ei voi saada käsitystä siitä, mikä on oikein ja lain mukaista ja hänen on jättäydyttävä kokonaan lainoppineiden ja asianajajien suosion varaan. Sellainen tilanne vähentää pakosta myös luottamusta lainkäyttöön ja tekee itse lain sattumanvaraiseksi, koska pakosta jää usein sattuman varaan että joku tuntee ja tietää, mikä on laki ja oikeus. Toisaalta on helppo käsittää, että lainrikkomusta ei voi milloinkaan puolustella lain määräysten puutteellisella tuntemuksella. Muutoinhan kaikki rikkomukset voisivat jäädä rankaisematta ja laki tulisi merkityksettömäksi nurjamieliselle.

Viisaus vaatii myös, että lainkäytön on oltava julkista, samoin kuin itse lainkin. Se näet lisää pakostakin merkittävästi luottamusta lainkäytön oikeudenmukaisuuteen ja vähentää samalla ehkä pahantahtoisen tuomarin mahdollisuuksia kiertää lain määräyksiä. Eikä hallituksella ole varmempaa keinoa järjestyksen ja rauhan säilyttämiseksi kuin luoda kansaan luja luottamus lainkäytön oikeudenmukaisuuteen; siksi ei pidä liioin jättää tekemättä mitään, millä luottamusta voi säilyttää. Kansalaisvapaus on rajattomasti tärkeämpi kuin valtiollinen vapaus, koska kansa tuntee edellisen puuttumisen alimmallakin sivistystasolla. Tasavaltojen historia osoittaa, että kansalaisvapaus on usein puuttunut, vaikka valtiollinen vapaus on ollut melko laajaa, ja että seurauksena on ollut valtiomuodon kumoaminen, toisinaan valtion tuhoutuminenkin.

Jos jo viisaus vaatii noudattamaan julkisuutta tuomioistuinkäsittelyssä, niin maan voi sanoa joutuvan suurimpaan onnettomuuteen silloin kun lakia ei käytetä kansan omalla kielellä. Silloin kun kansalaisen kallisarvoisimpia etuja, hänen henkilökohtaista vapauttaan, kunniaansa, omaisuuttaan koskevia kysymyksiä käsitellään kielellä, jota hän ei ymmärrä, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin synnyttää epäluottamusta lainkäyttöön, koko vierasta kieltä ymmärtävään luokkaan ja hallitukseen. Vaikka epäluottamus ei purkautuisikaan väkivaltaisina yhteenottoina, se elättää kansan mielessä silti vihaa tätä hallitsevaa kastia kohtaan ja välinpitämätöntä suhtautumista hallitukseen, joka on jättänyt suuren enemmistön vapauden, kunnian, elämän ja omaisuuden tämän kastin mielivallan varaan. Kunpa kävisi niin erinomaisesti, että niitä tästä huolimatta suojattaisiin tunnontarkasti. Turmelus juurtuu enemmin tai myöhemmin ja tuomarivallan korruptio tekee kansan pitkään lietsotun epäluottamuksen oikeutetuksi.

 

 

24. Tuomiovallan riippumattomuuden välttämättömyydestä ja sen toteutustavasta

 

Ensimmäinen ehto lainkäytön loukkaamattomuudelle on kuitenkin tuomiovallan riippumattomuus. Sillä ymmärretään tavallisesti vain tuomiovallan riippumattomuutta valtiovallan muista lajeista, lainsäädäntö- ja hallitusvallasta. Yhtä olennainen on kuitenkin tuomiovallan riippumattomuus oikeudenhakijoista sekä tuomarin nimittämisen, tuomarin henkilökohtaisen turvallisuuden että taloudellisen riippumattomuuden osalta.

On myös esitetty, että tuomarivallan riippumattomuus valtiovallan lajeista olisi pelkkä varotoimenpide kansalaisvapauden suojaamiseksi. Sanotaan, että liittyessään yhteen lainsäädäntövallan kanssa tuomiovalta voi saada aikaan lakeja in casu [tapauksittain], ja ollessaan riippuvainen hallituksesta siitä tulee tuomarin väistämättömän korruption vuoksi sorron väline. Kumpaakaan väitettä ei voi kiistää. Näiden kielteisten puolten perimmäistä syytä ei kuitenkaan pidä etsiä lainsäädäntövallan tai hallitusvallan ohella myös lainkäyttövaltaa harjoittavan ryhmän tai yksilön tilapäisestä vallanhalusta, vaan siitä, että tällainen tuomiovalta ei käy yksiin lain luonteen, annetun, positiivisen lain kanssa. Koska siviililaki ylipäätään määrää yksilön suhteen yhteiskuntaan, eikä siis vain määrää hänen yhteyksiään siihen, vaan myös suojaa yksilön itsenäisyyttä, asettaa hänelle sekä velvollisuuksia että antaa oikeuksia yhteiskuntaa kohtaan, on lain oltava yhtä sitova yhteiskunnalle valtiovaltana kuin se on yksilölle. Siten lain on kunakin hetkenä suojattava yksittäisen kansalaisen oikeutta, jopa kaikkien muiden kansalaisten yhteistä tahtoakin vastaan. Laki tarjoaa tätä suojaa lainkäytössä. Jos tämä on valtiovallan käsissä, silloin yhdestä osapuolesta tulee oikean ja väärän tuomari, ja tällainen suhde kumoaa kaiken lain.

Se on helppo nähdä todeksi, jos suhdetta tarkastellaan lainsäädännön jollakin erikoisalalla. Jo silloin kun on kysymys minun tai sinun omaisuudesta, kun lain on tehtävä ero yksilön ja kruunun omistusoikeuden välillä, vaatii oikeudenmukaisuus, että yksilöllä on oltava sama oikeus kruunun kanssa. Jos tuomarin on viran hoidossaan toteltava hallitusta, on selvää, että tuomio voi vain harvoin noudattaa lakia jos laki on ristiriidassa hallituksen edun kanssa. Jos tilanne on sellainen, yksilön on kuitenkin vielä vaikeampi nauttia lain suojaa niin sanottujen valtiollisten rikosten kohdalla, tai jos hänet asetetaan vastuuseen virkansa hoidosta ja hänen toimistaan siinä jne. Lainkäytöstä, jonka pitäisi olla jokaisen kansalaisen turva, tulee silloin ennen muuta näissä suhteissa vallanpitäjien tehokkain vainon väline. Tässä ei ole eroa sillä, onko valta yksinvaltaisella hallitsijalla vai vallankäytön ohella lakeja säätävällä kansankokouksella. Kumpikin vallan haltija voi lakia säätävänä säätää tilanteen vaatimia lakeja; hallitusvallan haltijoina kummatkin nimittävät tuomareita, jotka eivät tottele voimassa olevaa lakia, vaan hallitsijoiden tahtoa. Jälkimmäisessä tapauksessa laittomuus voi kuitenkin helpommin saada oikeudenmukaisuuden valekaavun, koska laillinen tuomarikin voi vääristellä lakia rangaistuksen pelosta tai palkkion toivosta.

Jotta voitaisiin ratkaista, miten tuomarin virka voidaan tehdä riippumattomaksi varsinaisista valtiovallan lajeista, tuomaria on pidettävä pelkästään yhtenä kansalaisyhteiskunnan viranomaisena eikä minään valtiovaltana. Kokemuskin osoittaa, että niin on asiaa tarkasteltava. Valtiosääntöä, siis valtiovallan lajien muotoa ja keskinäistä suhdetta voidaan muuttaa ja on usein muutettu ilman että se vaikuttaa mitenkään lainkäyttövaltaan. Ymmärretään myös helposti, että tuomiovalta, yhtä vähän kuin kansalaisyhteiskunta ylipäätään, ei voi säilyä ellei valtiovalta pidä sitä yllä.

Toisaalta on yhtä nurinkurista, jos tuomarit asetetaan virkaan yhteiskunnan jäsenten vaalilla ja heidät tehdään siten riippuvaisiksi enemmistön oikuista. Sovintotuomioistuinten ja vaalilla muodostetun juryn tarjoamat esimerkit eivät vie pohjaa tältä väittämältä. Tuomarin kutsumus vaatii lain laajaa tuntemusta ja siis miestä, joka on omistanut työnsä sen hankkimiselle. Jos tuomari on virassaan riippuvainen oikeudenhakijoiden valinnasta tai jos hänen toimeentulonsa on riippuvainen näiden omaisuudesta, häneltä voi odottaa yhtä vähän oikeudenmukaisuutta ja puolueettomuutta kuin riittäviä tietoja. Vielä onnettomampaa on, jos valtion lujuus ja sen jäsenten lainkuuliaisuus ei riitä suojaamaan tuomarin henkilöä, kuten toisinaan tapahtuu Yhdysvalloissa. Sellaisessa maassa ei vallitse enää laki eikä oikeudenmukaisuus tai ne vallitsevat vain satunnaisesti; ellei tilanne mitenkään muutu, tällainen valtio kulkee pakostakin kohti nopeaa tuhoa. Yksinvaltaisessa hallinnossa lain ääni voidaan vaientaa mahtikäskyllä, mutta vain niissä erityistapauksissa, jolloin vallan haltijoilla on kiinnostusta tuomioon; sen sijaan laki kumoutuu kokonaan silloin kun jokainen yksityinen voi enemmistön kiihotuksesta ryhtyä estämään tuomarin lainmukaista toimintaa.

Yksinkertaisin keino tuomiovallan riippumattomuuden luomiseksi näyttää olevan se, että virkaan asettaminen ja sen pyhyydestä huolehtiminen jätetään tuomiovallan omiin käsiin, jolloin korkeampi tuomioistuin laissa määrätyn järjestyksen mukaisesti asettaa alempien tuomioistuimien jäsenet sekä arvioi niiden toimia ja tekee niitä koskevia ratkaisuja. Tuomiovaltaa ei voi tällä kuitenkaan kokonaan irrottaa valtiovallan suojelusta ja valvonnasta. Se tarvitsee hallituksen suojelua sekä tuomarin henkilön että tuomion toteuttamisen osalta. Samoin on hallituksen voitava nostaa yleisen syyttäjän välityksellä syyte tuomarin laiminlyönneistä, koska valvova oikeusviranomainen muutoin joutuu helposti vahingollisen välinpitämättömyyden valtaan. Mahdollinen haitallinen vaikutus tasoittuu jälleen, jos tuomari asetetaan vain tutkimuksen ja tuomion nojalla vastuuseen rikkomuksistaan. Hallituksen on myös välttämättä asetettava korkeimman oikeusasteen jäsenet ja voitava heidän välityksellään vaikuttaa muiden tuomarinvirkojen täyttämiseen. Edustuksellisessa valtiomuodossa näyttäisi asianmukaisimmalta, että edustuslaitos nimittää korkeimman oikeusistuimen jäsenet. Jos nimitykset tehdään pitkähköksi määräajaksi, siten estetään tuomarinvallan muuttuminen poliittisten puolueiden välineeksi, ja toisaalta edustuslaitoksen tulevan tutkinnan näkymä sitoo tuomarit hoitamaan virkaansa uutterasti ja ilman mielivaltaa. Itsevaltaisesti hallitussa valtiossa on vieläkin tarpeellisempaa, että korkeimman oikeuden jäseniä ei vaihdeta liian usein.

Järjestetäänpä maan oikeusistuimet sitten miten tahansa, niin aina havaitaan, että hallituksen on viime kädessä turvattava niiden olemassaolo ja toiminta. Siten hallituksen edustajilta on edellytettävä hyvää tahtoa, jolla he pitävät yllä lainkäytön häiriötöntä sujumista, vaikka lain olemus vaatiikin pitämään tuomiovallan mahdollisimman riippumattomana ja viisaus puolestaan antaa sen neuvon, että vallanpitäjiä ei pidä houkutella kevytmielisesti järkyttämään lainkäytön häiriötöntä sujumista. Kaikkien yhteiskunnallisten laitosten luonteeseen kuuluu, että yksikään viranomainen ei voi eikä saa olla kokonaan irrallaan muista. Ylipäätäänhän lainkäytöllä on pakon sanelema rajansa, lopulliselle ratkaisulle välttämätön korkein instanssi, jonka langettama tuomio ei päde siksi että se pitää ehdottomasti yhtä lain kanssa, vaan siksi että laissa pidetään tämän tuomiota ratkaisevana. Tällöin asian luonteesta johtuu myös, että itse tuomiovallan riippumattomuudesta tulee tässä instanssissa olettamus.

Voimme asettaa oikeudenmukaiselle lainkäytölle vielä kolme ehtoa, jotka ovat viisauden vaatimia ja joiden hyödyllisyyden ymmärtää helposti. Ensimmäinen on seuraus lain olemuksesta, kaikkien yhtäläisyydestä lain edessä, mikä vaatii myös sitä, että eri säätyjä tai tilanteita varten ei saa olla erillisiä tuomioistuimia. Jos se katsotaan viisaimmaksi, niin perustettakoon eri tuomioistuimet siviili- ja rikosjutuille, kaupankäyntiin liittyville jutuille jne., vaikka tällainen tuomioistuinten moninaisuus ei olekaan vaaratonta. Sen sijaan eri säätyjen tuomioistuimet kumoavat kaikkien yhdenvertaisuuden lain edessä; erityiskomissiot hävittävät pohjimmiltaan tuomiovallan riippumattomuuden ja pukevat sorron lain valhekaapuun. Erityistuomioistuin voi olla tarpeen vain sotilaskuria ja ylipäätään armeijapalvelusta varten, koska juttujen erityislaatu vaatii tuomarilta erityistietoja. Sodassa sotilas on yhteiskunnallisen lain vaikutuspiirin ulkopuolella ja jokaisesta rikkomuksesta on silloin rangaistava välittömästi esimerkin vuoksi ja välittömän epäjärjestyksen vaaran tähden. Ainoana syynä muille erityistuomioistuimille olisivat ehkä pysyvät erioikeudet, mutta jokaisen lain käskyn korkeimmaksi oikeudeksi tunnustavan kansakunnan täytyy ne tältä kannalta hylätä.

Kaksi muuta ehtoa koskevat tuomarin tietoja ja hyvää tahtoa. Tiedot ovat laajemmat jos jutun tutkintaan osallistuu useampia tuomareita ja jos he langettavat tuomion yhdessä; tahto pääsee monituisista kiusauksista, ellei ketään tuomarina toiminutta päästetä palvelemaan valtiota millään muulla uralla. Viimeksi mainitulla säädöksellä tuomaria estetään tavoittelemasta muuta kuin lain etua, ja laki suo tuomarille myös vallanpitäjien tahdon vastaisesti ylennyksen, jonka hän ponnistuksillaan ja moitteettomalla viranhoidollaan ansaitsee.

 

 

25. Todistajan valaan ei oikein ymmärrettynä sisälly mitään sopimatonta eikä jumalanpilkkaa, kuten usein on väitetty

 

Lainkäyttöön sisältyy kaksi momenttia: käsiteltävän kysymyksen tutkinta, species facti, ja lain soveltaminen erilliseen tapaukseen. Etenkin ensin mainittu tapaus on suuresti riippuvainen tuomarin taitavuudesta. Esimerkiksi siviilijutuissa ei aiheudu paljon vaikeuksia siitä, mikä on määrättyjen olosuhteiden nojalla lainmukaista, vaan kysymys on siitä, kummalla osapuolella on selvempi näyttö oikeudestaan. Rikosjutuissa tuomari ei helposti erehdy langettaessaan tietyn rangaistuksen tietystä rikoksesta, mutta hän tarvitsee usein kaiken teräväjärkisyytensä voidakseen ratkaista, onko syytetty syyllinen ja miten rikokseen pitää suhtautua. Etenkin näistä syistä on useamman oikeusasteen toimittama tutkimus välttämätön.

Saadakseen kaiken sen tutkituksi tuomari ei saa kuitenkaan rakentaa varmaa kantaansa todennäköisyyksille, vaan selville todisteille. Useimpien kansakuntien lainsäädännössä on kahden todistajan lausuntoa pidetty täysin riittävänä todistuksena. Silti on selvää, että ei voida esittää riittävää perustetta sille, miksi juuri kahden todistuksen on kelvattava lain edessä, toisin sanoen miksi ei vaadita kolmea todistajaa tai miksi yksi ei riitä. Tässä on siis jälleen yksi niistä kohdista, joissa oikeudenmukaisuus perustuu järkevyyttä koskeville laskelmille, samaan tapaan kuin oikeusistuimien lukumäärän kohdalla. Todistajien luvun subjektiivinen määrääminen ei tässä kuitenkaan riitä. Vaikka heidän lausuntonsa onkin ratkaiseva oikealle ja väärälle, sitä ei voi sitoa mikään muu kuin yksilöiden omatunto, heidän oikeustajunsa. Useimmissa tapauksissa tuomarien oikeamielisyyttä voi valvoa, mutta todistajien ei. Näin osoittautuu, että lainkäyttö perustuu tältäkin kannalta viime kädessä yhteiskunnan jäsenten hyvään tahtoon. Ellei tätä tahtoa edellytetä, mikään oikeudenmukaisuus ei ole ajateltavissa eikä mikään lainalainen yhteiskunta voi säilyä.

Kun todistaja vakuuttaa tuomioistuimessa puhuneensa totta, se näyttää sinänsä turhalta, koska vakuutus ei lisää hänen lausuntonsa uskottavuutta. Vielä turhemmalta vakuutukselta näyttää vannottu vala, vetoaminen Jumalan kaikkitietävyyteen, minkä vuoksi valhe ei voi Jumalan edessä jäädä salaan eikä rankaisematta. Ken ei näin vaativassa lausunnossa näet sano totuutta, hän ei liioin pelkää Jumalan rangaistuksiakaan; jos sitä paitsi totuuden rakkaus perustuu rangaistuksen pelolle, se edellyttää, että yksilöltä puuttuu moraalisuutta. Uskonnolliselta kannalta ei voi myöskään hyväksyä tavanomaista valan kaavaa: ”niin totta kuin Jumala minua auttakoon (elämän ja sielun puolesta)”, jos vala käsitetään niin, että siihen sisältyy luopuminen jumaluuden avusta mikäli todistus ei ole todenmukainen.

Valan vannomisen pätevyys on yritetty kiistää näillä ja muilla saman kaltaisilla perusteilla. Ja onkin myönnettävä, että ne osittain pitävät paikkansa meidän aikamme korkeamman sivistyksen oloissa. Jos sitten kysytään: olisiko todistus yleensä luotettava ilman valaa, niin kaikesta huolimatta siihen ei juuri voi vastata kuin kieltävästi. Toisaalta on taas vaikea kuvitella, että oikeudenmukaisuutta voisi edistää epämoraalisilla keinoilla ja väärillä uskonnollisilla kannanotoilla. Valan kaava antaa kuitenkin mahdollisuuden selitykseen, joka osittain ratkaisee ristiriitaisuuden. Tällöin valaa ei pidetä vetoamisena rankaisevaan jumalalliseen oikeudenmukaisuuteen, vaan vakuutuksena, että todistaja luottaa lujasti Kaitselmukseen, järjelliseen maailmanjärjestykseen ja on yhtä lujasti vakuuttunut lausuntonsa totuudesta. Mutta on taaskin myönnettävä, että enemmistön tietoisuus valan tärkeydestä ei yleensä perustu tälle selitykselle, vaan lähenee edellä sanottua. Se mitä valassa on moitittu, perustuukin siis virheelliseen tapaan opettaa uskontoa, esittää iäinen rangaistus yleiseksi vaikuttimeksi pahasta pidättäytymisessä. Vaikka tällaisen opin käyttö onkin hylättävää, silti oppi sisältää vain sen, että hyvä on Jumalan tahto ja että se, mikä pitää yhtä tämän tahdon kanssa, tuo mukanaan oman palkintonsa, samoin kuin kaikki sitä vastaan sotiva aiheuttaa rangaistuksen itselleen.

Jos vala niin muodoin käsitetään siten, että yksilö sen nojalla jättäytyy omasta tahdostaan Kaitselmuksen johdon ulkopuolelle siinä tapauksessa, että hän rikkoo totuutta vastaan, silloin vala on järjen ja uskonnon vastainen. Jos valaa sitä vastoin pidetään – kuten sivistynyt epäilemättä tekeekin – pelkkänä muistutuksena maailmanjärjestyksen järjellisyydestä, valtiota ja yksityisen kohtaloa johtavasta Kaitselmuksesta, silloin vala soveltuu erityisesti siihen tilanteeseen, että yksilö todistaa oikeuden toteutumisesta maan päällä. Siten vala itsessään perustuu oikealle käsitykselle ihmisen suhteesta Korkeimpaan olentoon ja se on siinä yhteydessä sopiva suuntaamaan ajatukset todistukseen suureen merkitykseen. Jos todistajan luotettavuus perustuu rangaistuksen pelkoon eikä Jumalaa kohtaan tuntemaan rakkauteen ja Hänen tahtonsa pyhyyttä kohtaan tuntemaan lujaan uskoon, se ei ole instituution vika, vaan seuraus virheellisestä uskonnon opetuksesta. On myönnettävä, että sellainen kristinuskokäsitys, joka erään joviaalisen runoilijan ilmausta käyttääksemme ”on saanut kristikunnan pelkäämään Kristusta”, on yhä vallitsevana monella taholla, myös luterilaisessa kirkossa. Ja kaikesta huolimatta tämän kirkon perustajat panivat aivan erityistä painoa jumalalliselle armolle, koska he näkivät vain sillä olevan voimaa ”kauhistuneiden mielien” rauhoittamiseksi.

Mainittu kanta oli aikoinaan hyödyllinen, samoin kuin juutalaisuuden käsitys Jumalan ajallisista rangaistuksista saivat juutalaiset noudattamaan lakia, samoin kuin hallitsijan tahto on vieläkin sivistymättömälle kansakunnalle välttämätön yhdysside ja yhteiskunnallisen lain asettama pakko hillitä rikollisen pahaa tahtoa. Kun sivistys sen sijaan lisääntyy, tämän katsantokannan on väistyttävä sen vakaumuksen tieltä, että on sinänsä tehtävä oikein ottamatta huomioon rangaistusta ja palkintoa, olkoon sitten niin, että vakaumus uskon muodossa vaikuttaa rakkautena Jumalaa ja hänen tahtoaan kohtaan tai niin, että se ymmärryksen muodossa perustuu oikean omalle, sisäiselle järjellisyydelle.

Havaitsemme että sekä lainkuuliaisuus yleensä että lainkäyttö edellyttävät uskonnon opetusta ja vakaumusta. Missä merkityksessä asia on otettava, sitä yritän selvittää jäljempänä, samassa yhteydessä kuin esitän kirkon yleisen merkityksen kansalaisyhteiskunnalle.

 

 

26. Siviili- ja rikoslain ero ja kummankin loukkaamattomana säilyttämisen suhteellinen tärkeys

 

Kun nyt olemme tarkastelleet lain ja lainkäytön olemusta ylipäätään, meidän on siirryttävä muutamiin yleisiin huomautuksiin lakien eri lajeista. Niitä ei määrää erityinen, jokaiselle lajille ominainen sisältö, vaan ne syntyvät yksilön erilaisesta suhteesta lakiin. Se muuttaa myös lain vaikutuksen kussakin tapauksessa toisenlaiseksi.

Voinemme aivan lyhyesti laskea näiksi lajeiksi siviili-, rikos-, taloudelliset ja poliisilait ja lisätä, että ensin mainitun tarkoituksena on ratkoa oikeuskiistoja ja muut määräävät, miten yksilön on meneteltävä, jotta hän ei rikkoisi yleistä turvallisuutta eikä toimiessaan oman toimeentulonsa hyväksi olisi esteenä yleiselle edulle ja että vain viimeksi mainittujen lakien määräysten loukkaaminen merkitsee lainrikkomusta. Vaikka tämä yleinen selitys olisikin liian epämääräinen ja yleinen, silti filosofiselle yhteiskuntaopille asetetaan vaatimus, että sen on kehiteltävä yhteiskunnan käsitteestä sen lakien välttämättömyys ja määritettävä siten myös lainsäädännön eri osien merkitys ja laatu. Se ei ole mikään tyhjä etikettivaatimus, vaan sekä lainkäyttäjän että lainsäätäjän toimenpiteet ovat riippuvaisia sen täyttämisestä, sillä heidän toimiensa on tukeuduttava yleiseen periaatteeseen, jotta esimerkiksi oikeusvaatimusta ei sekoiteta lainrikkomukseen, eikä yleistä turvallisuutta vastaan tehtyä rikosta rikokseen, joka kohdistuu laissa yksilön toiminnalle säädettyihin muotoihin jne. Kaikesta huolimatta on tehty miltei yhtä monta erillistä yritystä kehitellä asiaa kuin oikeusopin alalla on kirjoittajia. Se todistanee paitsi käsitteen tarkan määrittämisen yleistä vaikeutta, myös sitä tietojen ja teräväjärkisyyden määrää, mitä lainsäädäntötyö edellyttää vastatakseen oikean vaatimuksia. Noudatamme tässä pääasiassa Hegelin oikeusfilosofiassaan oikeudellisista ristiriidoista, rikoksista yms. esittämiä näkökantoja.

Laki sisältää yleisen tahdon ilmauksena yhteiskunnan jäsenten välisen sopimuksen oikeasta ja väärästä (ks. s. 36). Tämä sopimus on pysyvää todellisuutta, voima, joka pitää yhteiskuntaa pystyssä ja muodostaa kunakin hetkenä siteen, joka yhdistää sen jäsenet. Laki ei muodostu kirjoitetusta kirjaimesta, vaan se elää ja saa todellisuutensa yhteiskunnan kaikkien jäsenten keskinäisessä suhteessa, niin että ei voi ajatella yhdenkään yksilön oikean kanssa yhtäpitävää toimintaa, jota laki ei etukäteen määrittelisi yleiseltä oikeudenmukaisuudeltaan. Lain kirjaimen ilmaisema sopimus muodostuu niin ollen itse yhteiskuntaelämästä, niin että kaikki tämän elämän suhteet ovat oikeudenmukaisia vain sopimuksen perusteella.

Pyydän lukijaa miettimään tarkoin tässä sanottua, koska se valaisee huomattavasti sitä edellä esitettyä seikkaa, että laki on annettu voima, yleisen tavan ilmaus ja niin edelleen. Tämä voima on itse asiassa ihmisten toimintaa ja tekemistä ympärillämme ja se sitoo meitä, niin että me toimimme ja liikumme joka hetki lain määräämissä muodoissa. Yhteiskunnassa elävä ihminenhän ei voi sanan täydessä merkityksessä ottaa askeltakaan ilman että laki määrää, mihin hänen on jalkansa laskettava. Lainrikkojaa ei muserra lain kirjain, vaan juuri tämä suunnaton voima, yhteiskunnan kaikkien jäsenten jokapäiväiset ja jokahetkiset toimet ja tekemiset. Lainrikkoja näet vaatii toiminnallaan, että yhteiskunnan kaikkien muiden jäsenten on muutettava koko elämäntapansa, koko vaivalla opeteltu toimintatapansa. Sellainen muutos voi tuskin kuitenkaan vaikuttaa vuosisatoja; niin muodoin hillittömällä maailmanparantajalla on samat vaatimukset kuin lainrikkojalla ja hän asettuukin tämän paikalle heti siirtyessään sanoista tekoihin.

Kun laki käsitetään tämän todellisuutensa mukaisesti, silloin on helppo myöntää, että ihmisen kaikki oikeussuhteet yhteiskunnassa perustuvat sopimukseen ja että hänen toimintansa, sikäli kuin se noudattaa oikeutta, siis perustuu aina sopimukselle ja on ikään kuin sopimuksen tulkintaa. Tämä on luonnollinen seuraus siitä, että laki sisältää sopimuksen. Kokemuksissaankin voi seurata kaikkia niitä oikeussuhteita, joissa elää, siihen tiettyyn sopimukseen asti, josta nämä suhteet saavat alkunsa. Ja perimmäisenä on aina oletettu yhteiskuntasopimus, jolle kaikki nämä sopimukset perustuvat. Tosiasiassa se on pelkkä yhteenveto kaikista niistä sopimuksista, jotka muodostavat lain yhteisen tahdon ilmauksena. Sopimukset, joille kaikki yhteiskunnan oikeussuhteet perustuvat, voidaan määräyksiltään (stipulaatioiltaan) tulkita eri tavoin. Jokaisen yhteiskunnan jäsenen on toiminnassaan jokaisella erillisellä teollaan toteutettava tällaista tulkintaa; sen oikeellisuus ja oikeudenmukaisuus riippuu siitä, onko se yhtäpitävä lainkäytössä ilmenevän lain oman tulkinnan kanssa.

Yksilön on katsottava toimivan lain mukaisesti niin kauan kuin yksilön tulkintaa vastaan ei aseteta mitään muuta oikeussuhteen tulkintaa. Jos sen sijaan toinen yksilö asettaa tulkintaa vastaan oman tulkintansa sopimuksesta, silloin näistä vastakkaisista oikeusvaatimuksista syntyy ”oikeudellinen ristiriita”. Tällöin siis kumpikin osapuoli lähtee siitä, että hänen vaatimuksensa nojaa lakiin, toisin sanoen kumpikin asettaa väittämänsä pohjaksi väitetyn oikeudenmukaisen sopimuksen. Jos osapuolet jättävät tämän oikeudellisen ristiriidan oikeudenkäytön ratkaistavaksi, ei tällaista oikeusvaatimusta voi laskea lainrikkomukseksi, vaikka todettaisiinkin, että se ei ole oikeudenmukainen. Sen oikeudenmukaisuus puolestaan riippuu siitä, onko kyseinen sopimus laillinen, onko se solmittu laillista muotoa noudattaen. Siviililaki puolestaan säätää, mikä on kussakin tapauksessa laillinen sopimus ja minkä mukaan lainkäyttäjän on siis ratkaistava oikeudellinen ristiriita.

Jos sitä vastoin jompikumpi osapuoli on todistettavasti yrittänyt antaa vaatimukselleen pelkästään lainmukaisuuden valekaavun, toisin sanoen on esittänyt väärän sopimuksen laillisena, silloin hän on rikkonut lainkuuliaisuutta vastaan ja hänen ”petoksensa” on laskettava lainrikkomukseksi.

Jos taas yksilö rikkoo tai yrittää rikkoa laillisen sopimuksen omavaltaisesti, toisin sanoen jos hän asettautuu sanoissa tai teoissa lakia vastaan, niin hän syyllistyy yhtä lailla lainrikkomukseen. Erotukseksi äsken mainitulle tapaukselle tällainen lainkuuliaisuuden puute saa varsinaisen ”rikoksen” nimen. Se jakaantuu kolmeen alalajiin ja ero määräytyy sen mukaan, onko lainrikkoja toiminut ”tahallisesti” vai onko hän aiheuttanut lainrikkomuksen vain ”tuottamuksellisesti” vai onko hän rikkonut lakia tahattomasti.

Se laki, joka määrää, mistä kukin erityinen lainrikkomus muodostuu ja mikä rangaistus lainkäyttäjän on siitä langetettava, on rikoslaki.

Esittäessäni tämän teorian siviili- ja rikoslain erosta olen samalla huolissani siitä, että se ehkä tuntuu liian sidotulta, koska siinä yksinkertaisesti sovelletaan luonnonoikeuden kategorioita oikeudelliseen ristiriitaan, petokseen ja rikokseen. Niille, jotka haluavat vakuuttavan esimerkin siitä, kuinka vaikeaa rajalinjan vetäminen ylipäätään on, sen tarjoaa tarkasti erittelevä Biberg. Hänkin on epäonnistunut tehtävässä teoksessa ”Föreläsningar öfver Kriminal-rätten” (s. 5), sillä hänen määritelmänsä mukaan siviilirikkomus käy yksiin tahattomasti tai hyvässä tarkoituksessa tehdyn rikoksen kanssa. Tässä esitetyn määritelmän mukaan edellinen eroaa jälkimmäisestä – vaikka asianomistaja ei olisikaan esittänyt vaatimustaan tuomioistuimen tutkittavaksi – siinä, että vaatimus perustuu ylipäätään sopimukseen ja että sopimuksen alainen suoritus on noudattanut laillista muotoa, vaikka sopimuksen tulkinta olisikin virheellinen, ja tällöin jälkimmäisessä tapauksessa voimassa oleva sopimus kumotaan väkivalloin, laillisen muodon vastaisesti ilman että tämän pohjana on toista sopimusta.

Asian luonteeseen kuuluu, että siviililain säädösten täytyy koskea pääasiassa omistusoikeutta. Eiväthän henkilökohtainen vapaus, kunnia yms., yhtä vähän kuin yhteiskunnan yleinen hallitusmuotokaan voi olla yksityisen sopimuksen kohteina, eikä niin ollen kukaan voi teeskennellä, että hänellä olisi laillinen oikeus tulkita niiden pohjana olevaa sopimusta. Laillista omistusoikeutta varten vaaditaan, että tietyt, laissa määrätyt muodollisuudet otetaan huomioon. Lainkäyttäjä yhtä vähän kuin asianomistajakaan ei voi kuitenkaan tuntea vanhempaa, mahdollisesti lähempää oikeutta kyseiseen omaisuuteen, jolla asianomistaja saisi laillista muotoa noudattaen omaisuuden haltuunsa, sillä tämä estäisi lainkäyttäjää syntyvässä ristiriidassa tuomitsemasta omaisuutta sille, jolla on siihen suurempi oikeus. Täten laki voi julistaa yksilön menettelytavan perimmältään laittomaksi ilman että tätä pidetään erehdystä raskauttavampana.

Sitä vastoin jokainen lainrikkomus, sekä tahallisesti että tahattomasti tehty, sisältää laiminlyönnin laillisen muodon (kuten kaupan, vaihdon jne.) huomioon ottamisessa, mistä syystä myös omankädenoikeus ylipäätään, tekijän lailliseen oikeuteen katsomatta, rangaistaan rikoksena. Kaikilla niillä teoilla, jotka eivät saa olla yksityisen sopimuksen kohteina, ei ole tällaista laillista muotoa; ne ovat kuitenkin sinänsä, kaikkien muotojen mukaisina, lainvastaisia, koska ne kumoavat lain sisältämät yleiset sopimukset. On helppo havaita, että tämä yleinen sopimus (henkilökohtaisesta vapaudesta jne.) ei sisälly vain lain kirjaimeen, vaan todellakin yhteiskunnan jäsenten lainkuuliaiseen yhteiselämään. Siviilirikkomus merkitsee yksilön laillisen oikeuden loukkausta; lainrikkomus loukkaa kuitenkin myös yksilön oikeuksien ohella itse yhteiskuntaa kumoamalla lain todellisuuden. Jos näin ollen lainrikkomuksesta aiheutuu menetys, joka voidaan korvata yksilölle, niin siviililaki määrää hänelle tämän korvauksen. Rangaistusta rikoksesta ei pidä kuitenkaan mitata sillä asteella, minkä yksilön oikeus on kärsinyt (sillä yksilö voi antaa sille millaisen arvon tahansa), vaan laki rankaisee rikoksessa yhteiskunnan loukatusta oikeudesta, rikkomuksesta itse lakia kohtaan, joka omassa todellisuudessaan on kumottu rikoksella.

Esitetystä nähdään, että siviililaki suojaa yksilön oikeutta, koska tällä lailla pidetään yleensä voimassa lain todellisuutta, sitä mikä yhteiskunnassa on oikein. Rikosasioita koskeva laki sitä vastoin pyrkii pitämään yllä yleistä oikeutta, koska tällä suojataan yksilön oikeutta. Edellinen suojelee kaikkien kansalaisvapautta suojaamalla yksilön vapautta; jälkimmäinen suojaa yksilön vapautta suojaamalla kaikkien vapautta, puolustamalla laissa ilmaistua, yhteiskuntajärjestyksessä toteutettua yleistä tahtoa mielivaltaa vastaan.

Koska omistusoikeuden lisäksi myös henkilökohtaisen vapauden suoja riippuu rikoslaista, voi tästä laista tulla sortohallituksen käsissä osaksi keino kaiken valtiollisen vapauden tukahduttamiseksi, osaksi se voi holtittoman lainkäytön yhteydessä synnyttää yleistä epävarmuutta. Koska rikoslain soveltaminen kuitenkin aina edellyttää tiettyä toimintaa, on lainkäytön korruptio tässä suhteessa vähemmän uhkaava kansalaisvapaudelle. Sitä vastoin mielivaltainen siviililain käyttö rikkoo kaikki oikeussuhteet, koska siten kumotaan olemassa olevat ja lainkäyttäjän jo tunnustamat oikeussuhteet mielivaltaisesti. Sellaisessa tapauksessa lainkäyttö tekee itsensä tyhjäksi, eikä yksikään omistava kansalainen voi olla varma, mitä painostusta hänen nimissään on harjoitettu. Edellisessä tapauksessa hallituksen politiikan tai heikkouden seurauksena laki ei ole toistaiseksi voimassa tietyn toiminnan osalta; lakia ei kuitenkaan kumota niin kauan kuin yhteiskunta on olemassa. Jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin kumotaan jo olevat yhteiskuntasuhteet, jotka ovat lain aikaansaannosta, ja seuraa yleinen oikeudettomuus. Tämä osoittaa, että omistusoikeuden pyhyys on yhteiskunnalle tärkeämpi kuin jopa henkilökohtaisen vapauden pyhyys, vaikka yksilö pitäisikin korkeamman sivistyksen myötä omaisuutensa menettämistä huomattavasti parempana kuin vapautensa menettämistä. Tuntuu tosin epävarmalta olettamukselta, että lain yleispätevyyden mielivaltainen kumoaminen vaikuttaisi vähemmän haitallisesti kuin lailla määrättyjen yksittäisten oikeussuhteiden purkaminen. Toisaalta on helposti käsitettävissä, että epäoikeudenmukainen tuomio vahingoittaa vähemmän itse lain arvostusta kuin oikeudenmukaisen tuomion mielivaltainen kumoaminen. Edellinen on lain voiman väärinkäyttöä, jälkimmäinen sen sijaan lain voimattomuuden pahantahtoista käyttöä.

 

 

27. Luonnonoikeuden suhteesta siviili- ja rikoslakeihin ja teoista, jotka ovat lain rikkomuksia, vaikka niitä ei sinänsä pidetä rikollisina eikä moraalittomina

 

Lainkuuliaisuudesta tulee melko usein raskas taakka myös mieleltään moraaliselle kansalaiselle, koska hän löytää laista joukon käskyjä, jotka näyttävät olevan pelkästään tilapäisiä ilman että niitä voi sinänsä esittää lain käskyinä.

Esimerkiksi siviililaista löytyvät taas kaikki ne omaisuutta ja sopimusta koskevat määräykset, jotka sisältyvät luonnonoikeuteen. Ellei laissa lisättäisi niihin mitään, seuraus olisi sama kuin luonnonoikeudesta täytyy johtaa, nimittäin ihmisen kiistämätön oikeus tehdä väärin. Niinpä siviililaki ei vain määrää, että kauppasopimuksen on oltava yleisesti laillisesti pätevä, vaan laki lisää myös tiettyjä muodollisuuksia, kuten sen, että asiakirja on kirjoitettava kahtena kappaleena, että on oltava kahden todistajan allekirjoitukset, että kiinteälle omaisuudelle on hankittava lainhuuto ja kiinnekirja jne. Niillä ehkäistään juuri se, mikä luonnonoikeutta noudatettaessa jättää tilaa vääryydelle, nimittäin kummankin osapuolen mielivaltainen tulkinta sopimuksesta. Tulkinta ei näet ole enää osapuolten yksityinen asia, vaan se kuuluu tuomioistuimelle, joka tuomitsee noudatettujen muodollisuuksien mukaan.

Rikoslakikaan ei vain suojele luonnonoikeudessa tunnustettuja jokaisen ihmisen oikeuksia, vaan sekin sisältää kieltoja, joita ei voi suoraan johtaa näistä oikeuksista; se määrää esimerkiksi rangaistuksen väkijuomien väärinkäytöstä. Tähän on erityisesti laskettava joukko lainrikkomuksia, joita ei voisi olla olemassa järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ne ovat useimmiten niin sanotun taloudellisen ja poliisilainsäädännön käskyjen rikkomuksia. Niinpä laki rankaisee esimerkiksi irtolaisuudesta ja kerjäämisestä, edelleen ammattijärjestyksen vastaisesta ammatinharjoituksesta, salakuljetuksesta jne.

Ne ovat myös johtaneet monet intoilijat ajamaan uudistuksia sekä teorian että käytännön alalla. He ovat pyrkineet vapauttamaan yhteiskunnan kaikista niistä laeista, jotka ovat heidän käsityksensä mukaan rasittaneet yksilöä epäasiallisilla pakkotoimilla. Se mittapuu, jolla kaikkia lakeja tällöin mitataan, on parhaassa tapauksessa luonnonoikeus; ellei laki välittömästi vastaa sen abstraktisia määräyksiä, sitä ei katsota välttämättömäksi. Toiset ovat taas puolustaneet olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä sillä perusteella, että sen hyvät puolet painavat enemmän kuin lukuisat varjopuolet, jotka liittyvät väistämättä kaikkeen yhteiskuntajärjestykseen.

Kummaltakin ryhmältä jää tällöin huomaamatta, että yhteiskunta on vuosisatojen, jopa vuosituhansien kokemusten tuottama tulos, eivätkä sen laitokset ole lähteneet subjektiivisista päähänpistoista, vaan asioiden sisäisestä pakosta. Mikään inhimillinen mahti ei voi saattaa lakia voimaan, ellei se kansakunta ja aikakausi, jota varten laki säädetään, tunnusta lain hyödyllisyyttä ja siitä syystä noudata sitä. Käänteisesti voidaan vetää se johtopäätös, että jokainen voimassa pysyvä laki on hyvä ja tarkoituksenmukainen. Ellei laki ole sitä, siitä tulee pian kuollut kirjain, jolle kukaan ei voi antaa uutta elämää. Siksi myös ne, jotka saarnaavat vanhan ja aikansa eläneen uudesti syntymistä, ovat ponnistuksissaan yhtä tyhmiä kuin äsken mainitutkin.

Niiden, jotka tahtovat supistaa lainsäädännön välttämättömimpään, pitäisi johdonmukaisuuden vuoksi rajoittaa se luonnonoikeuden yleisimpään ja yksinkertaisimpaan ilmaukseen: ”Olkaa yksilöllisiä ja kunnioittakaa toisten yksilöllisyyttä”. Ehkä siihen voisi lisätä selvitykseksi: ”Ken loukkaa toisen vapautta, kunniaa tai omaisuutta, häntä rangaistaan olosuhteiden mukaan”. Jos he tällöin unohtavat, että yhteiskunnan jokaisella jäsenellä tulee olla omaisuutta, että yksinkertaisen lain pitäminen voimassa vaatii vahvan esivallan yms. ja että näiden päämäärien saavuttamiseksi tarvitaan välttämättä suuri joukko lakeja – puhumattakaan niistä laeista, joilla määrätään mikä on kenenkin omaisuutta, mistä kunkin vapaus ja kunnia muodostuu, miten omistusoikeutta kussakin tapauksessa loukataan yms. – jos he unohtavat kaiken tämän, silloin he toimivat yhdenmukaisesti niiden kanssa, joiden mielestä tällaiset ja samankaltaiset lait ovat välttämätön paha, ei välttämätön väline sen saavuttamiseksi, minkä he tunnustavat järjelliseksi päämääräksi ja mikä heidänkin ajatuksissaan muodostuu sen toteuttamisesta, mitä luonnonoikeus määrää.

On ylipäätään järjetöntä esittää niin sanotun luonnonmukaisuuden nojalla vaatimuksia yhteiskuntajärjestyksestä, joka on omalta luonteeltaan ihmisjärjen pohdinnan tuotteista taidokkain. Muutoin ei valtiokaan olisi järjellisen hengen todellisuutta. Järjen olemukseen kuuluu olla vapaa ja ennen muuta riippumaton kaikesta luonnonvälttämättömyydestä. Valtion ei pidä vain toteuttaa tätä todellisuutta, vaan sen on myös suojattava jäsentensä vapautta suhteessa toisiinsa, ilman että valtio siinä uhraa kokonaisuuden voimaa ja sen riippumattomuutta suhteessa muihin valtioihin. Kaikkea tätä ei saavuteta niillä keinoilla, jotka idiootti luulee saaneensa lahjaksi luonnolta, eikä edes niillä, jotka tutkija ja ajattelija esittävät teoreettisesti oikeina. Keinot saadaan niistä viisaista laskelmista, joita tehdään olosuhteiden kunakin hetkenä asettamista vaatimuksista. Jos filosofi hallitsee oman aikansa sivistyksen, hän voi puolustaa teorian kannalta yhteiskuntajärjestyksen yleisiä periaatteita johtamalla yhden instituution toisesta ja ne kaikki valtion olemuksesta, toisin sanoen esittämällä valtion järjestelmänä. Hän voi ehkä myös osoittaa, mikä on periaatteetonta kokonaisuudesta liian räikeästi erottuvissa instituutioissa. Sen sijaan hän ei voi olevia oloja selvittämättä vaatia näiden instituutioiden hävittämistä ja korvaamista uusilla, paremmin periaatetta vastaavilla. Hän ei voi esittää erityiskysymyksissä oikeita sääntöjä pelkästään teoreettisin perusteina, ja vielä vähemmän antaa sellaisia tietylle valtiolle tiettynä ajankohtana. Luonnonoikeus haluaa määrittää, mikä on kaikiksi ajoiksi ja kaikille kansakunnille oikein, ja sen on tällöin jättäydyttävä vielä yleisempien väittämien varaan kuin filosofisen valtio-opin, joka puolestaan liittyy läheisemmin aikakauden sivistyksen omaperäisiin piirteisiin syventymällä konkreettisiin oloihin. Luonnonoikeus tarkastelee ihmistä pelkästään abstraktisena persoonana; ihminen on kuitenkin kansalaisena jotakin muuta sen lisäksi, nimittäin siveellinen persoona. Siitä syystä hänen abstraktinen vapautensa sisältää myös vapauden tehdä väärin ja johtaa välttämättä tähän vääryyteen; siveellisenä ihminen on kuitenkin vapaa vain tehdessään oikein. Tästä syystä luonnonoikeuden määräykset merkitsevät vain negatiivisia kriteereitä suhteessa positiiviseen lakiin; täten jokainen laki, joka kieltää persoonallisuuden ja tarkastelee ihmistä välineenä eikä päämääränä, on hylättävä. Luonnonoikeus ei kuitenkaan opeta, millainen lain pitäisi olla, jotta se edistäisi yksilön vapautta tietyn kansakunnan sivistystasolla.

Millään yleisellä teoreettisella tasolla ei voi milloinkaan todistaa, että kiinnekirjan on oltava omistusoikeuden ehtona kiinteässä, mutta ei irtaimessa omaisuudessa, että niin sanotun laillisen suojeluksen on oltava palkollisen henkilökohtaisen vapauden ehto, että tullattu tavara on yksilölle ja yleisölle hyödyllisempi kuin tullaamaton jne. Vielä vähemmän voidaan todistaa, että kaiken tämän vastakohta olisi sinänsä väärin. Näiden säädösten oikeudenmukaisuus voidaan johtaa vain olevista oloista. Jos niitä välttämättä tarvitaan yleisen hyvän vuoksi samalla kun kokemus on osoittanut niiden hyödyttävän omistusoikeuden, yleisen turvallisuuden ja valtion itsenäisyyden turvaamista ja ellei niiden tilalle voi ajatella mitään sopivampia, silloin sama viisaus, joka on sanellut niiden säätämisen, sanelee myös niiden säilyttämisen. Jo siitä, että niistä on yleistä hyötyä, seuraa että ne eivät ole ristiriidassa luonnonoikeuden kanssa; ne lisäävät näet silloin henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden pyhyyttä. Jos tällaisia säädöksiä rikotaan, se on siinä tapauksessa väärin, joko siviilirikkomus tai lainrikkomus. Nämä säädökset voivat varmasti usein olla yksilölle painostavia; sitä voi olla kuitenkin myös varkautta koskeva laki, eikä siitä voi silti luopua tällä perusteella. Vaikka sellaiset lait ovatkin erilaisia eri kansakunnilla ja eri aikakausina, ne ovat satunnaisia yhtä vähän kuin positiivisen lain säädökset ylimalkaan. Täytyyhän positiivisen lain toki aina edistää määrätyssä muodossa oikeutta, jonka luonnonoikeus puolestaan esittää yleisin abstraktisin käsittein; tällä muodolla on kuitenkin ennen abstraktista sisältöä todellisuusarvo, toisin sanoen muodossa on tämän abstraktisuuden ohella konkreettinen sisältö, joka määrää muodon. Tällä sisällöllä, joka yhdistää jokaisen lain lukuisiin muihin lainsäädöksiin, on arvioitava missä määrin positiivinen laki toteuttaa luonnonoikeuden käskyn tai on toteuttamatta, eikä asiaa pidä arvioida sillä abstraktisella säännöllä, joka sisältyy lainsäädökseen sellaisenaan käsitettynä.

Tarkkailijan silmän on sitä paitsi täytynyt sokaistua, ellei hän havaitse, että yhteiskuntajärjestys on tuhatkertaistanut keinot kaikkien niin sanottujen luonnollisten oikeuksien toteuttamiseksi. Entä missä luonnonoikeus puhuu ihmisen oikeudesta sivistykseen, oppimisen vapaudesta, hänen valtiollisista oikeuksistaan, kaikesta siitä, mikä aidoimmassa merkityksessä tekee ihmisen siksi mikä hänen pitää olla, järjelliseksi ja siveelliseksi olennoksi? Luonnonoikeus ei sano niistä yhtään sen enempää kuin villi-ihminenkään. Laki ja yhteiskunta ovat saaneet nämä oikeudet aikaan luonnonoikeuden kaikkien vaatimusten lisäksi, ja siellä missä nämä oikeudet on tunnustettu, siellä ne jo edellyttävät, että luonnolliset oikeudet on toteutettu täydessä määrässään.

Historia antaa todistuksen henkilökohtaisen vapauden suhteesta positiiviseen lakiin, ja sen muistaminen saattaa olla hyödyksi. Historia näet opettaa, että suhteessa kohoavaan sivistykseen jokaisen kansan lainsäädäntö mutkistuu ja peittyy säädöksiin, samalla kun henkilökohtainen vapaus saa vastaavasti yhä enemmän tilaa. Sivistymättömällä on vähän tarpeita ja hän elää yksioikoisissa oloissa. Silloin positiivisen lain määräyksetkään eivät voi ylittää näitä tarpeita ja oloja. Niin pian kuin yksilö siis ylittää kansakunnan toimien tavanomaiset rajat, hänen tekojensa oikeuden ja vääryyden määrittäminen jää mielivallan, ei lain asiaksi. Mitä monipuolisempia muotoja kansakunnan toiminta on sen sijaan saanut sivistyksensä kasvaessa, mitä tarkemmin laki määrää kaikki kansalaissuhteet, sitä vapaammin yksilö voi liikkua näiden suhteiden puitteissa ja sitä vähemmän tilaa mielivalta saa tämän vapauden loukkaamiselle. Kenelläkään ei liene epäilyksen sijaa siinä, kumpi loukkaa enemmän henkilökohtaista vapautta – laki vai mielivalta.

Melko usein näkee niitä, jotka ajavat lakia vastaan luonnonoikeuden tai ”ihmisoikeuksien” keksittyä asiaa, puhuvat jopa moraalin puolesta väittäen, että tiettyjen lakien puuttuminen edistäisi myös ihmisen moraalista vapautta, jalostaisi hänen pyrkimyksiään ja lisäisi hyvää tahtoaan. Niinpä esitetään, että ihmisen toimet voivat hyvin olla laillisia olematta silti moraalisia. Tästä vedetään seuraava johtopäätös: se oikeuden valekaapu, johon laki pakottaa verhoamaan nämä teot, peittäisi tekijän epämoraalisuuden ja rohkaisisi siten paheellisuutta. Emme halua puuttua siihen, että sellaisella perusteella voisi karsia kaikkia positiivisia lakeja. Laki ei voi milloinkaan vaatia muuta kuin toimien lainmukaisuutta, ja se tunnustaa hyvän tarkoituksen rikoksessa vain lieventäväksi asianhaaraksi. Moisen järjenjuoksun hulluutta todistaa kuitenkin paremmin se, että moraalinen vapaus, samoin kuin henkilökohtainenkin toteutuu itse asiassa lain välityksellä. Ellei ihminen näet pysty kaikissa tapauksissa ratkaisemaan, mikä on hyvää, silloin tahdon suuntautuminen hyvään kääntyy vastakohdakseen. Ja olemme jo muistuttaneet siitä, kuinka kyvyttömiä moraalin yleiset käskyt ovat tämän määräämisessä. Mitä lähemmäksi laki näin ollen tulee kaikkia inhimillisiä suhteita, sitä varmemmin ihminen ratkaisee oikean ja väärän, ja sitä pienempi on vaara, että hänen hyvä tahtonsa onkin tosiasiassa pahaa. Kun ihmisen vakaana tarkoituksena näet on tehdä sinänsä väärä teko, se ei muutu hyväksi sillä, että hän ei ole vaivautunut perehtymään teon todelliseen luonteeseen, vaan on asiaa ajattelematta katsonut toimivansa oikeutta noudattaen. Vaikka laki ei siis pystykään välittömästi tekemään pahaa tahtoa hyväksi, niin se estää toimivaa subjektia pettämästä itseään ja sekoittamasta näitä tahdon lajeja toisiinsa.

Historia antaa todisteen myös tässä asiassa. On nimittäin kiistatonta, että sitä mukaa kuin ihminen saa sivistystä, hän toimii vapaammin ja hänen vakaumuksensa oikeasta ja väärästä selkenee. Kun lainsäädäntökin saavuttaa yhä suuremman täydellisyyden kansakunnan sivistyksen lisääntyessä, niin voidaan todeta, että ihmisen moraalisen kehityksen on edettävä samaan tahtiin yhteiskunnan ja positiivisen lain kehityksen kanssa. Tällöin lainmukaisten tekojen määrän on yhä lisäännyttävä ja oikeuden on tultava yhä riippumattomammaksi subjektin ratkaisuista. Toiminnan laillisuus ei ole kuitenkaan mikään este sen moraalisuudelle. Molemmat momentit ovat yhtä olennaiset siveelliselle toiminnalle. Silti ei tarvitse pelätä, että moraalikäskyistä tulisi milloinkaan tarpeettomia, edes oikean ja väärän määrittämisessä. Hengen toiminta on niin rikas muodoista, että laki ei voi milloinkaan koskea kaikkia niitä. Voi olla esimerkiksi niin, että ihminen luottaa lujemmin lainmukaiseen maksuunsa köyhäinhoidolle kuin yksityisesti harjoitettuun hyväntekeväisyyteen. Silti hänelle jää aina riittävästi mahdollisuuksia hyväntekeväisyyteenkin, vaikka hän täyttäisikin tarkoin lain köyhäinhoidossa asettamat vaatimukset. Vienee vielä pitkään ennen kuin meidän nykyaikaisissa valtioissamme säädetään Solonin säätämien kaltaisia lakeja. Niissä säädettiin esimerkiksi rangaistus siitä, jos pyytäjälle ei annettu vettä tai kysyjälle ei näytetty tietä.

 

 

28. Laeista, jotka helpoimmin vaarantavat henkilökohtaisen vapauden

 

Vaarallisimpia niistä laeista, joita voidaan käyttää väärin henkilökohtaisen vapauden loukkaamiseen, ovat itse valtiosääntöä tai olemassa olevaa valtionkirkkoa uudistuksilta suojaavat – valtiopetoksia ja kerettiläisyyttä koskevat lait.

Jokaisen on myönnettävä edelliset näistä välttämättömiksi. Eikä niihin hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa sisällykään mitään painostavaa, niin kauan kuin kohteina ovat vain ulkoiset teot eivätkä ajatukset ja sanat. Vallankumousopit voivat tosin johtaa toimintaan eikä yksikään valtio siten voikaan suvaita avoimia kehotuksia kapinaan ja perustuslain kumoamiseen. Mutta kun laki rankaisee valtiopetoksena myös yksityisessä kanssakäymisessä esiin heitetyistä sanoista, jotka vain todistavat puhujan tyytymättömyyttä olevan yhteiskuntajärjestyksen siihen tai tähän puoleen, eivät sen sijaan osoita, että puhuja pyrkisi vahingoittamaan tätä järjestystä tai yllyttäisi muita siihen, niin silloin lainsäädäntö avaa runsaasti tilaa moraaliselle rappiolle, yksilön kostonhalulle, vakoilulle, nimettömille ilmiannoille ja väärille todistuksille. Sen väistämättömänä seurauksena on yleinen epäluottamus kansalaisten keskuudessa ja jäytävä tyytymättömyys hallitukseen.

Uskonvainojen turmeleva vaikutus on vielä suurempi, koska niissä fanaattisuus liittyy maallisen edun tavoitteluun ja verhoaa tätä, usein jopa vainoajan omissakin silmissä. Ja historian todistuksen mukaan fanaattisuus on kyllin voimakas rikkomaan pyhimmätkin siteet. Se tuhoaa kaiken – ystävyyden, rakkauden, kiitollisuuden, uskon ja kunnian. Vain niissä uskonnoissa, joissa odotetaan ikuista rangaistusta tai palkintoa haudan tuolla puolen, syntyy fanaattisuutta. Itsekkyys on tässä iäisyysosan tavoittelussa paljon hillittömämpää kuin poliittisten vainojen yhteydessä esiintyvä pelkästään maallinen itsekkyys.

Melkoinen osa ihmissuvun historiasta julistettaisiin hullujenhuoneen historiaksi, ellei myönnettäisi, että kirkon yhtenäisyys on ollut tiettyinä aikoina välttämätön, ei kylläkään järjen sanelemana toimenpiteenä vallanpitäjien ja papiston tarpeisiin, vaan kansakuntien silloisen sivistyksen väistämättömänä tuotteena. Kansakunnilla on lapsuutensa kuten yksilöilläkin. Ja samoin kuin lapsi näkee Jumalan käskyssä riittävän perusteen sille mitä on tehtävä, siten yhteiskuntajärjestyskin on saanut kokonaisten kansakuntien silmissä pyhyyttä välittömästä uskosta jumalalliseen alkuperäänsä. Sen pohjana olevan uskonopin järkyttäminen merkitsi siten yhteiskuntajärjestyksen kumoamista. Niinpä kun valtio ja kirkko yhdistivät voimansa vastustaakseen jokaista yritystä voimassa olevan opin kumoamiseksi, ei asiaa voi moittia. Inhoa herättää väistämättä vain näiden toimien armoton julmuus, ja moitteen sijaa on myös siinä, että myös näissä tapauksissa ajatuksista ja sanoista on rangaistu samalla tavalla kuin todellisesta toiminnasta. Tällöin vihaa uhkuva vaino on tullut yhteiskunnan suojaamisessa lain levollisen toiminnan tilalle.

Mutta samoin kuin yksilö ei korkeampaa älyllistä sivistystä saatuaan tyydy Jumalan käskyihin sellaisinaan, vaan vaatii, että niihin sisältyvän totuuden ja oikeudenmukaisuuden on oikeutettava käskyt, siten kansakunnatkin kypsyvät tajuamaan yhteiskuntajärjestyksen välttämättömyyden sinänsä. Silloin kirkko ja valtio lakkaavat olemasta sama mahti ja kirkolle jää aseeksi opin puhtauden puolustamiseen vain vakaumus. Siten kirkosta tulee kansalaisyhteiskunnalle opetuslaitos ja opin moraalisesta sisällöstä tulee valtiovallalle ainoa hoidettava seikka. Valtio huolehtii siitä hoidosta yksinkertaisimmin nimittämällä sivistyneitä ja siveellisiä uskonnon opettajia. Sen sijaan vakaumukseen liittyvästä varsinaisesta uskonopista, Jumalan olemusta ja ihmisen jumalsuhdetta koskevasta opista tulee yhä enemmän yksilön henkilökohtainen asia.

Kristillisen kirkon piirissä on uskonpuhdistus hankkinut yksilölle täydellisen ajatuksenvapauden uskonasioissa, niin että vain usko, yksilön oma vakaumus on todistuksena opin totuudesta. Tästä syystä protestanttinen valtiokirkko, jonka oppia pidetään yllä lain voimalla, on ristiriidassa uskonpuhdistuksen periaatteen kanssa. Tämä valtiokirkko todistaa, että valtio sinänsä ei ole vielä kyllin vahva, toisin sanoen kansan sivistys ja siveellinen tietoisuus eivät ole vielä kyllin voimakkaita tunnustaakseen valtion sisäisen järjellisyyden. Sen sijaan siellä missä kansallishenki on lähestynyt tätä kehitysvaihetta, siellä yleinen suvaitsevaisuus on syrjäyttänyt valtionkirkon yksinvallan.

Valtion sisäinen voima ja sen riippumattomuus kirkosta on siis ainoa sääntö sille, milloin täydellisen opillisen vapauden on päästävä valtaan uskonasioissa. Sitä milloin kansakunta on saavuttanut tämän edellyttämän siveellisen tietoisuuden tason, ei ratkaista teorialla, vaan historialla, todellisuudella. Nämä uskonasiat kuitenkin osoittavat, että kirkon ylläpitämisen vaatiman henkilökohtaisen vapauden rajoittamisen on lakattava ennemmin tai myöhemmin, kun taas valtiollisen puhdasoppisuuden on aina oltava lainsäädännön huolena.

On myös ajateltava sitä, että luonnonoikeus vaatii vain ajatuksen vapautta, jota ei ihmiseltä voi milloinkaan viedä; sen sijaan opillinen vapaus ylipäätään merkitsee laajennusta henkilökohtaiseen vapauteen, joka on syntynyt yhteiskuntajärjestyksen ansiosta ja jota voidaan nauttia vain sen puitteissa. Vaikka tämä vapaus voidaan toteuttaa vain kansakunnan lisääntyvän sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen kehityksen myötä, sitä ei voi pitää yhteiskuntajärjestyksen puutteellisuuden osoituksena. Syntyyhän vapauden oikeutus tosiasiassa vasta lainsäädännön voimaan saattamisen myötä.

 

 

29. Painovapaudesta

 

Kirjapainotaito, nykyajan keino sananvapauden edistämiseksi, on moninkertaisesti mutkistanut näiden yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisua. Ilmaistaessa asioita suullisesti tai käsin kirjoittamalla ei tavoiteta samaa vaikutusta kuin levittämällä oppia painettuna. Kun lehdistö on tullut merkittäväksi, se on lisännyt vaikeuksia entisestään, sillä vallitsevasta valtiollisesta tai uskonnollisesta opista poikkeava oppi voi saada lehdistön avulla helposti kannattajia ja johtaa yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen.

Kuitenkin ne samat seikat, joita voidaan väärinkäyttää pahaan, tarjoavat myös keinot sen torjumiseksi. Julkisesti esitetyt harhaopit voidaan myös julkisesti kiistää ja kumota, kun taas salassa levitetyt katsomukset jäävät vaille kaikkea kumoamista. Näyttää jopa siltä, että suhde kääntyy päinvastaiseksi ja puhevapaus voi tulla painovapautta vaarallisemmaksi. Kun opin levittäminen painettuna on helppoa, on vaara kuitenkin suurempi painovapaudessa kuin puhevapaudessa, vastaväitteiden puuttumisesta huolimatta. Eikä kukaan järkevä ihminen voi missään tapauksessa vaatia täydellistä rajoittamatonta painovapautta. Valtio ei voi esimerkiksi sallia, että joku sen jäsenistä saarnaa suoraan ja julkisesti valtion hajottamista tai hyökkää niitä siveellisiä perusteita vastaan, joihin valtion säilyminen nojautuu. Hallitus voi kylläkin usein jättää turvautumatta valtiollisia rikoksia ja etenkin painovapauden väärinkäyttöä koskeviin lakeihin, jos valtio on sisäisesti kyllin vakava ja vahva ja perustuu kansakunnan horjumattomalle lakien kunnioitukselle. Sellaiset lait kuitenkin tarvitaan ja niiden käyttö tarpeen tullen riippuu valtiovallasta.

Onpa jonkin maan painovapaus miten rajoitettu tahansa, näyttää kuitenkin siltä, että sen väärinkäyttö on aina ratkaistava laillisen tutkinnan ja tuomion perusteella. Sitä vastoin ennakkosensuurista tulee pakosta aina erityistuomioistuin, joka enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti tuomitsee yhden kansalaisen menettämään edun samalla kun se sallii saman edun toiselle. Siten se ei vain tuhoa sananvapautta, vaan myös kaventaa omistusoikeutta. Ovathan kirjailijankin kirjalliset tuotteet, aivan yhtä hyvin kuin kaikki materiaaliset teollisuustuotteet, reaalista omaisuutta. Niillä on yleisessä vaihdannassa arvonsa ja niistä maksetaan. Järjen vaatimus on tässäkin sama kuin oikeudenmukaisuuden. Jos hallitus näet yrittää sensuurilla välttää sananvapauden väärinkäyttöä, se asettaa kaikesta huolimatta yhteiskunnan alttiiksi kaikille niille vaaroille, joita väärinkäyttö voisi aiheuttaa. Samalla yhteiskunnalle ei tarjota yhtään niistä eduista, joita järkevä julkinen keskustelu yleisistä asioista tarjoaa. Valppainkaan sensuuri ei kykene estämään ulkomaisen lehdistön kirjoittelua. Kaikki niiden sisältämä virheellinen ja turmiollinen aines jää vaille oikaisua ja kumoamista, koska sille ei anneta tilaisuutta ja salassa harjoitettu kirjakauppa hyötyy eniten levittäessään mainitun laista kirjallisuutta. Jos yhteiskunnan yleisiä asioita kielletään käsittelemästä, se herättää jo sinänsä aina epäluottamusta esivaltaa kohtaan. Epäluottamuksen on väistämättä lisäännyttävä kansakunnan sivistyksen kohoamisen tahtiin ja se muuttuu useinkin ehkä perusteettomaksi tyytymättömyydeksi. Sitä paitsi hallitus jää kokonaan ilman yleisestä keskustelusta saatavia tietoja maan oloista, kansan tarpeista ja yleisen mielipiteen laadusta, ja hallitsija ja ylin hallitusvalta menettää tärkeän mahdollisuuden valvoa alemman virkamieskunnan toimia. Olkoon maan painovapaus sitten miten rajoitettu tahansa, kunhan sitä vain käsitellään laillisena oikeutena, joka on yleisen lainkäytön suojeluksessa ja kunhan se väärinkäytösten sattuessa palautetaan laillisessa muodossa asianmukaisiin rajoihinsa.

Toisena painovapauden väärinkäytön puolena ovat yksilön elämänalueiden loukkaukset, joihin niin helposti joudutaan. Siinä asiassa on selvintä, että sananvapaus on henkilökohtaisen vapauden kehitysmuotona riippuvainen laista ja tavasta, kun taas henkilökohtaista vapautta loukataan tässä itse sananvapaudella. Monissa niistä maista, joilla on laajempi painovapaus, alistetaan julkisuuden henkilöiden yksityiselämä jo julkiseen valvontaan. Menettelylle ei voi olla mitään ehdotonta oikeusperustetta, yhtä vähän kuin sellaista on toisaalta yksityiselämän rauhoittamiselle jälkipuheilta. Itse painovapaus on tapaan perustuva yhtä hyvin kuin sitä on yksilön oikeus päästä yksityiselämänsä julkisesta kuvaamisesta. Ihmisen ei pidä käyttäytyä edes yksityisissä toimissaan niin, että hän joutuu karttamaan julkisuutta. Jos yleinen mielipide vaatii tässä asiassa hellävaraisuutta, se merkitsee myönnytystä yksilölle yli sen mitä hänellä on tarkkaan ottaen oikeus vaatia. Toisaalta oikeus esiintyä julkisesti toisten yksityiselämän tuomarina on samalla tavoin pelkkä myönnytys, ja ellei sitä oikeutta ole, tällä ei suinkaan loukata henkilökohtaista vapautta.

Jos painetussa muodossa kohdistetaan vääriä syytöksiä yksityiseen henkilöön, niiden jättäminen rankaisematta on tietysti vielä aiheettomampaa kuin suullisesti esitettyjen kohdalla. Riippuu kuitenkin kokonaan yleisestä ajattelutavasta, kuinka pitkälle yleinen painovapaus on saatava ulottaa yksityiselämän osalta. Kaikki tuntuu viittaavan siihen, että sananvapaus muuttuu tältäkin kannalta vapaammaksi. Seurauksena täytyy yhtäältä olla ymmärtävämpi suhtautuminen moniin inhimillisiin heikkouksiin, joista pahat kielet saavat nyt aihetta sairaalle syyttelynhalulleen. Toisaalta sen täytyy johtaa entistä välinpitämättömämpään suhtautumiseen pelkkään valheelliseen ulkokuoreen ja suurempaan loukkaamattomuuteen, myös yksilön elämässä. Silloin myös epäluulo lähimmäisiä kohtaan vähenee nykyisestään, koska kenenkään ei tarvitse enää peitellä häpeällistä ajattelutapaansa tai häpeällisiä tekojaan, jos syynä on pelkkä inhimillinen heikkous. Siveellistä rappeutumista tämän julkisuuden seurauksena voi pelätä vain se, joka uskoo, että oikeus ja ihmisen oikeustietoisuus voivat hävitä. Rooman ja Kreikan historia osoittavat, että julkisuudella on voimaa pitää yllä siveellisyyttä, joskin tällä julkisuudella oli silloin toinen muoto. Siitä tulee kova komento! monet taitavat ajatella. Vaikka järki ja totuus ovatkin aina ankaria komentajia, ne kuitenkin johdattavat ihmisen todelliseen sisäiseen vapauteen, jota hulluus ja teeskentely eivät hänelle suo.

 

 

30. Jurysta ja sovitustuomioistuimista

 

Olemme jo edellä maininneet, että välitystuomioistuimen ja juryn asettaminen muodostaa poikkeuksen tuomiovallan riippumattomuuden yleisestä säännöstä. Niiden kummankin periaatteena on, että oikeudenhakija jättää niissä tuomionsa jäsenten oikeustajun varaan ilman että heidän lainsäädösten tuntemustaan ajatellaan. Koska tämä edellyttää jäseniltä oikeudenhakijan täydellistä luottamusta, kuuluu näiden laitosten luonteeseen olennaisena osana, että jäsenet valitaan vapaalla vaalilla.

Kun tarkastellaan juryn kokoonpanoa asianomaisissa maissa, havaitaan että juryn tarkoituksena ei ole korvata mitään lain puutetta tai millään tavoin vähentää lain pyhyyttä oikean ja väärän tuomarina. Tarkoituksena on vain täydentää lainkäyttöä ja etenkin siltä osin kuin lain sovellutuksen kohteeksi joutuva asia ratkaistaan. Juryn tuomiovalta on haluttu harkitusti rajoittaa rikosjuttuihin, koska juryn jäsenillä ei hevin voi olla niissä omaa etua valvottavanaan ja siten heidän on helpompi ratkaista tunnontarkasti todistelun riittävyys. Meidän on tässä sivuutettava jurysta saatava valtiollinen hyöty, koska se riippuu muusta valtiosäännöstä. Vain valtiolliselta kannalta jurya voinee puoltaa siviilijutuissa.

On kuitenkin helppo käsittää, että juryn jäsenen asettamistapa tekee hänestä tavallista tuomaria riippuvaisemman. Eri maiden käyttämät erilaiset menetelmät jo osoittavat, miten vaikea tätä karikkoa on poistaa riippumattomuuden tieltä. Selvimmin hylättävä menetelmä on se, että tuomioistuimen jäsenet, yleinen syyttäjä ja syytetty valitsevat kukin juryn jäsenet. Täytyy näet olettaa, että syyttäjä valitsee vain langettavaa ja syytetty vain vapauttavaa tuomiota kannattavia jäseniä. Silloin ratkaisu jää riippumaan tuomioistuimen jäsenten valitsemista juryn jäsenistä, ja syyttäjän ja syytetyn valinnat käyvät paitsi tarpeettomiksi, johtavat useimmiten myös puolueellisten, arvostusta nauttimattomien tuomarien ilmaantumiseen ja siten oikeuslaitoksen rappeutumiseen. Ranskalaisten menettelytapa näyttää sopivammalta. Kunkin vuoden alussa kunnan hallintoelin nimeää äänioikeutettujen joukosta juryn jäsenet siksi vuodeksi ja asettaessaan juryn kutakin tilaisuutta varten tuomioistuin arpoo sitten nimetyistä jäsenet. Tällä menettelyllä tehtävä rajoitetaan ainakin yhteiskunnan sivistyneimmille ja arvostetuimmille jäsenille ja syytetty joutuu jättämään tuomionsa miehille, joiden yhteiskunnallisen aseman täytyy herättää luottamusta heidän rehellisyyteensä. Englannissa puolestaan šeriffi asettaa juryn ja syytetty voi valituksellaan kumota tietyn osan valinnoista. Se merkitsee huomattavampaa etua kuin se usein esiin tuotu seikka, että Englannissa kaikki olivat vertaistensa tuomittavina. Siltä kannalta on vain kaksi yhteiskuntaluokkaa: lordit ja muu kansa.

Pahin kompastuskivi on silti juryn jäsenten laillisen vastuullisuuden puute, minkä vuoksi hänen arvostuksensa jää kunkin hetkisen arvion varaan. Mitä väljempiä ovat valtiosääntö ja sananvapaus, sitä pelottavammalta tämän arvion täytyy juryn jäsenestä tuntua. Näin ollen jury-järjestelmä on perin arveluttava; todisteita sen väärinkäytöstä on riittämiin. Erityisen epävarmalta järjestelmä tuntuu valtiollisten rikosten punnitsemisessa, sillä juryn jäsenet pystynevät vain harvoin torjumaan toiminnan sen tai tämän puolueen hengessä ja toimeksiannosta. Toisaalta nämä rikokset ovat useimmiten luonteeltaan niin epämääräisiä, että lain määräykset eivät niissä riitä tuomion langettamiseen, vaan tuomio jää pakostakin suurelta osalta riippumaan tuomarin vakaumuksesta. Siten monet seikat puhuvat sen puolesta, että tuomitseminen siirretään rehellisyydestään ja tunnontarkkuudestaan tunnetuille miehille; myös se ehto tulee kuitenkin täytetyksi siellä missä tuomarivalta ei ole mädännäinen.

Useimmissa maissa, missä vallitsee laaja painovapaus, on painovapausjutut siirretty juryn ratkaistaviksi. Olen ottanut kysymyksen jury-järjestelmän sopivuudesta tässä esiin nimenomaan tätä seikkaa ajatellen. Näissä jutuissa päästään suuresta haitasta, joka muutoin tekee jury-järjestelmän edullisuuden kyseenalaiseksi. Onhan itse se tosiasia, jonka laadusta jury joutuu näissä jutuissa tekemään ratkaisunsa, avoimesti jokaisen lukutaitoisen silmäiltävissä. Asia ei ole sama muissa rikosjutuissa, vaan yleinen arvio juryn menettelystä muodostetaan joko lainkaan tuntematta kyseistä asiaintilaa tai vain niukan tuntemuksen perusteella. Painovapausjutussa juryn jäsenen on siten sekä helpompi säilyttää juryn luottamus että vaikeampi pettää se. Sen sijaan puoluemielisyyden vaara on tässä samanlainen kuin valtiollisissa oikeusjutuissa ylipäätään.

Kun siis jury-järjestelmän etuja ja varjopuolia punnitaan, joudutaan havaitsemaan, että se ei parhaassakaan tapauksessa anna suurempaa varmuutta ankaran oikeudenmukaisesta tuomiosta kuin tavallinen tuomioistuin, edellyttäen, että tuomiovalta on riippumaton ja ammattitaitoisten yksilöiden käsissä. Tavallisessa rikosjutussa, silloin kun syyttäjä määrittelee rikoksen ja jury vain lausuu mielipiteensä syytetyn syyllisyydestä tai syyttömyydestä tämän määrittelyn mukaan, on itse oikeudenkäyntitapa ehkä syyttömyyden turvana, mutta suojaa usein myös rikosta. Kun tuomari puolestaan laillisessa muodossa esitettyjen todistusten perusteella ratkaisee sekä syyllisyyden että syyttömyyden samoin kuin rikoksen lajinkin, rikollinen voi kylläkin vapautua vastuusta todisteiden puutteessa; kuitenkin todistamisen välttämättömyys on samalla syyttömän suojana. Edellisessä tapauksessa ovat yhtäältä rikoksen määrittely ja juryn jäsenten subjektiivinen vakaumus yhtä satunnaisia kuin sitä toisaalta on todistusten puute. Syytön voi puolestaan viimeksi mainitussa menettelyssä joutua tuomituksi väärän todistuksen nojalla, kun taas jurylta edellytetään suurempaa tunnontarkkuutta kuin lailliselta todistajalta yleensä; sitä paitsi juryn vallassa on vapauttaa myös vastoin laillista, mutta epäilyttävää todistusta, kun taas lain sitoman tuomarin on annettava langettava tuomio. Jury voi tehdä tahattomia virheitä helpommin kuin lain sitoma tuomari, jonka toimet lisäksi tutkitaan monissa oikeusasteissa, kun taas juryn tuomio voidaan kumota vain poikkeustapauksessa; kuitenkin jury erehdyksen täytyy katsoa koituvan ennen muuta syyttömän eduksi.

Vaikka jurylta ei siis olekaan saatavissa tiukkaa oikeudenmukaisuutta, se antaa silti tavallisissa rikosjutuissa varmemman turvan syyttömästi syytteeseen asetetulle. Tätä etua ei voi ehkä täysin korvata monarkin armahdusoikeudella, jota käytetään vain korkeimman oikeuden suosituksen mukaisesti; tällöin etu saavutetaan melko vähäisin oikeudenmukaisuuden loukkauksin.

Jury-järjestelmältä puuttuu tämäkin etu valtiollisten rikosten yhteydessä ja tällöin jury lähestyy kaikkien muiden erikoistuomioistuinten tai komissioiden sortovaltaa.

Jos maan hallitus on vahva ja toimelias, jurysta tulee sen työkalu; jos taas demokratia on ehtinyt jossain määrin voimistua, jury palvelee kullakin hetkellä vallassa olevia puolueita ja edistää valtion tuhoa. Mitä tulee juryyn erikoisesti painovapausjutuissa, ei juryn asettamiseen ole muuta syytä kuin tavanomaisen tuomarin mahdollinen kyvyttömyys käsittää syytteenalaisen painotuotteen merkitys oikein. Asiaa autetaan helpoiten niin, että painovapausjutun alioikeuden tuomari kutsuu kaksi tiedemiestä pelkästään neuvoa antaviksi jäseniksi ja tuomari vastaa päätöksestään, kuten aina. Jos edellä esittämämme tuomiovallan ehdot on täytetty, on lain valta näin turvattu paremmin kuin millä tahansa muulla juryn kokoonpanolla. Jos vaaditaan, että sivistyksen kohotessa on painovapautta rajoittavan lain menetettävä merkityksensä ja että sitä on käytettävä yhä harvemmin, ja jos tähän toivotaan päästävän juryn toistuvilla vapauttavilla tuomioilla, silloin on valittu lainkuuliaisuutta murentava keino, sillä laista tehdään voimaton ja halveksittu. Jos lain useammin toistuva käyttö on todella painostavaa, niin yleinen mielipidekin on kyllin voimakas estämään valtiovaltaa turvautumasta lakiin tarpeettomissa tapauksissa. Eikä se vähennä lain pyhyyttä, kun sitä vastoin lain käyttö jokaista vaaratonta mielipuolta vastaan siirtäisi osan syytteeseen liittyvistä naurettavuuksista itse lain kannettavaksi.

 

Mitä edellä on sanottu jurysta, pitää paikkansa välitystuomioistuimista sikäli, että molemmat ovat erityistuomioistuimia, joiden jäsenet ovat vailla vastuuta; ja esiintyvätpä sellaiset missä muodossa tahansa, he ovat haitaksi oikeudenmukaisuuden harjoittamiselle. On aiheellista, että välitystuomioistuin ottaa ratkaistavakseen vain siviilijuttuja ja yksityisiä loukkauksia (iniuria). Edellisistä on jätettävä pois alaikäisen oikeutta koskevat jutut, ja muutoin on lain määrättävä, mitkä jutut kuuluvat jälkimmäiseen lajiin. Nämä jutut voivat kuitenkin olla suhteellisen yhdentekeviä; sen sijaan omistusta koskevissa kysymyksissä voi puolueiden valitsema välitystuomioistuin tehdä mitä suurimpia vääryyksiä ja aiheuttaa runsaasti sekaannusta. Siksi tuntuisi harkitulta, että tällaisenkin tuomioistuimen päätös alistettaisiin aina tavallisen korkeamman tuomioistuimen tarkastettavaksi, jolloin päätöksen kumoaminen ja riitapuolten ohjaaminen tavallisen tuomarin eteen sallittaisiin.

Välitystuomioistuimen samoin kuin jurynkin pyrkimys osoittaa ihmisrakkautta. Lainkäytössä on kuitenkin kysymys ennen muuta oikeudenmukaisuudesta. Siihen taas pääsee varmimmin tuomari, jonka vähäisinkin toimi on sidottu lakiin ja jolla on laillinen vastuu kaikista lain sivuuttamisista. Kansan kasvava käräjäinto, halu vaatia aina omia oikeuksia, jokaisen loukkauksen hyvittämistä jne. pohjautuu puolinaiseen sivistykseen ja voidaan juuria vain kasvatuksella ja opetuksella.

 

 

31. Rangaistuksen merkityksestä ja yhteiskunnan oikeudesta rangaista

 

Pinnallisimmallekin tarkastelijalle täytyy olla selvää, että laki lakkaa olemasta ellei lainrikkomuksesta rangaista. Rikkomushan kumoaa lain ja tekee yksilön mielivallasta oikeuden tunnustetun ja laissa ilmaistun oikeuden sijasta. Riippumatta sitä, että rankaisematta jättäminen ”yllyttää” jatkuvaan lain rikkomiseen, on rangaistuksen oltava lain omana olemassaolona, jossa yksityisen tahdon vastapainona tulee esiin yleinen tahto toimivana, todellisessa toiminnassa. Jokainen lainrikkomus on väkivaltaa lakia kohtaan, yleisen tahdon vapautta kohtaan, ja rangaistus poistaa tämän väkivallan kohdistamalla pakon yksityiseen, mielivaltaiseen tahtoon, joka on rikoksessa asettanut oman olemassaolonsa lain olemassaolon tilalle.

Tällainen rangaistus on luonteeltaan. Se on pakkoa, joka kumoaa pakon. Se on oikeutettu, koska se toteuttaa yleisen tahdon, jonka todellisuuden yksilö on kumonnut, ja palauttaa oikeuden todellisuuden, jonka mielivalta on kieltänyt. Kant esitti ensimmäisenä tämän opin, jonka mukaan rangaistus on välttämätön sinänsä ja sen tavoite on siinä itsessään. Tässä suhteessa myös Hegel kuuluu Kantin seuraajiin. Kun asiaan otetaan tällainen kanta, kaikki kysymykset valtion oikeudesta rangaista, rangaistuksen hyödystä jne. raukeavat. On turha väittää vastaan, että rangaistus ei tosiasiassa palauta oikeutta entiselleen, koska väärää tekoa ei saa tekemättömäksi eikä rangaistusta pidetä hyvittävänä korvauksena lainrikkomuksesta. Vaikka lainvastainen teko seurauksissaan maailmanhistorialliselta kannalta todella kumotaan ja objektiivisesti sovitetaan, on rangaistuksessa kysymys vain siitä, että oikeus tuo siinä ilmi todellisuutensa elävänä ja vaikuttavana voimana, tai oikeammin oikeus ”tunnustetaan” lain absoluuttisessa rankaisemisoikeudessa. Kuten kokemus osoittaa, rikos voi usein jäädä rankaisematta ja usein jääkin, esimerkiksi niin että syytettä ei nosteta tai rikosta ei voida todistaa tai langetetaan väärä tuomio, eikä tämä kaikki silti kumoa oikeuden todellisuutta. Asiassa on kysymys vain siitä, että laille oikeutena tunnustetaan tämä valta yksilön mielivaltaan, ja se tulee ilmi rangaistuksessa. Oikea elää ja vaikuttaa sisäisenä voimana, lain sinänsä järjellisenä sisältönä yhteiskunnan lainkuuliaisten jäsenten töissä ja toimissa, mutta asettuu ulkoisena pakkovaltavana vain lainrikkojaa vastaan.

Monista viimeaikaisista rangaistuksen tavoitetta koskevista teorioista on rikoslainsäädäntöön vaikuttanut ehkä eniten ”pelotusteoria”, sellaisena kuin Feuerbach on sen käsittänyt, ja viimeksi ”parannusteoria”. Niiden näkökannat ovat kuitenkin vain sekundaarisia ja niiden tavoitteet tilapäisiä. Ne kumotaan jo Kantilta lainatuissa sanoissa, koska ne tekevät rangaistuksesta pelkän välineen tilapäisen tavoitteen saavuttamiseksi. Tavoite voidaan yhtä helposti saavuttaa kuin olla saavuttamatta, kun taas edellä esitetyn näkökannan mukaan tavoite saavutetaan aina itse rangaistuksessa ja sen avulla. Tällä ei kuitenkaan kielletä että tämä näkökanta voi tuoda mukanaan muita etuja, ei liioin näiden etujen suurta merkitystä. Jos esimerkiksi omistusoikeus sinänsä osoitetaan ihmisen persoonallisuuden toteuttamisen välttämättömäksi momentiksi ja tämä toteutus osoitetaan omistusoikeuden todelliseksi päämääräksi, niin tämä ei estä omaisuutta palvelemasta omistajaa kaikenlaisten tilapäisten tavoitteiden saavuttamisessa. Samoin on myös rangaistuksen laita. Yleisesti se on oma päämääränsä; sen lisäksi ankara rangaistus voi myös pelottaa, tietyt muut rangaistukset voivat parantaa jne.

Näin tulemme kysymykseen rangaistuksen laadullisista ja määrällisistä ominaisuuksista. Jo rangaistuksen erilaisuus eri kansoilla ja eri aikoina osoittaa, että ei ole mitään määrättyä sääntöä rangaistuksen laadulle ja sen vastaavuudelle rikoksen kanssa. Jos tällainen vastaavuus halutaan löytää ehdottomasta kosto-oikeudesta (jus talionis), joka opettaa: ”silmä silmästä, hammas hampaasta”, niin silloin tuodaan esiin sekä julma että fyysisesti toteutuskelvoton oppi. Ellei varkaalla ole omaisuutta, häntä ei voi rangaista omaisuuden ottamisella, eikä sokeaa tai hampaatonta voi rangaista silmän eikä hampaan viemisellä jne. Silti ei voi kieltää, että filosofiselta näkökannalta jus talionis yleisesti antaa oikeudenmukaisimman normin rangaistukselle, niin että loukkauksesta pitäisi rangaista loukkaavasti, omistusoikeuden rikkomisesta omaisuuden menetyksellä, toisen hengen viemisestä tai jäsenten vahingoittamisesta kuoleman- tai ruumiillisella rangaistuksella. Mutta kuten sanottu, toisaalta tätä sääntöä on mahdoton soveltaa yksityiskohtiin eikä sitä voi toisinaan soveltaa ollenkaan, toisaalta se useinkin johtaisi tarpeettomaan ankaruuteen. Ja ylipäätään sääntö on liiaksi ristiriidassa eri kansakuntien lainsäädännön kanssa. Rangaistusmääräyksiä koskevat laithan ovat kaikkien lakien tavoin riippuvaisia kansan sivistystasosta ja ne voidaan säätää vain yleisen oikeus- ja kohtuustajun mukaan. Lievä rangaistus on sinänsä yhtä oikeudenmukainen kuin ankarakin, ja se mikä tietylle kansakunnalle ja tietylle ajalle on lievää, voi olla toiselle kansakunnalle ja ajalle ankaraa. Tässä on vain se varma sääntö, että eri rikoksista annettavien rangaistusten on oltava keskenään samoissa määräsuhteissa kuin rikoksetkin ja niin ollen rangaistusten on perustuttava rikosten luokitteluun. Sen puolestaan määrää osaksi rikoksen objektiivinen laatu ja sen yhteiskunnalle aiheuttama vaara, osaksi rikollisen tekemä päätös ja hänen tavoitteensa. Vain objektiivinen puoli voi kansakunnan sivistyksen myötä johtaa lievempiin rangaistusmääräyksiin. Valtion itsenäisyys on näet lujittunut entisestään sivistyksen seurauksena ja tämän seurauksena valtioon kohdistuvat oikeuden loukkaukset käyvät vähäisemmiksi samoin kuin tietyt yksilöön kohdistuvat menettävät merkitystään kun niitä opitaan yhä taitavammin torjumaan tai lieventämään niiden seurauksia. Niinpä esimerkiksi valtiollisista rikoksista voidaan antaa lievempiä rangaistuksia, milloin ne valtion sisäisen voiman ansiosta jäävät pelkiksi yrityksiksi häiritä valtiomuotoa; avoimen taivaan alla tehty karjavarkaus jää sekä yhteiskunnan että varkauden kohteeksi joutuneen yksilön kannalta seurauksiltaan vähäisemmäksi, jos on kysymys maanviljelyä harjoittavasta kansakunnasta eikä paimentolaisista; aiheutettu haava on vähemmän vaarallinen meidän aikanamme kuin lääkintätaidon ollessa alhaisemmalla tasolla jne. Sen sijaan korkeampi kulttuuri aiheuttaa sen, että rikollisen tietoisuuteen ja tahtoon kiinnitetään tarkempaa huomiota; näin voidaan kuitenkin lievittää rangaistusten ankaruutta vain rikollisuuden vähentämisen nojalla.

Jos tarkastellaan eri maiden ja aikakausien rikoslakeja, ei voi välttyä käsitykseltä, että usein on harjoitettu tarpeetonta julmuutta. Toisaalta taitaisi olla vaikea antaa esimerkkejä siitä, että vähemmän ankarat rikoslait olisivat lisänneet rikosten määrää. Yhtä lailla on kuitenkin tunnustettava, että niinä aikoina jolloin orjuus on ollut yleistä, jolloin siis vapausrangaistus on ollut suhteellisen käyttökelvoton ja omistamatonta rikollista vastaan on voinut käyttää vain ruumiillista rangaistusta, on rangaistusten välttämätön porrastaminen ajanut lainsäätäjän usein sellaiseen ankaruuteen, jota meidän aikamme kutsuu hienostuneeksi julmuudeksi. Tällä voi selittää myös sen, että vaikka kristinuskon lempeä oppi oli vaikuttamassa, kului toista tuhatta vuotta ennen kuin Euroopan kansat ajattelivat rangaistuksen saamista sellaiseksi, että se auttaisi parantamaan rikollista. On syytä panna merkille, että vielä Beccaria, joka vastusti rikoslakien ankaruutta kenties innokkaammin ja kaunopuheisemmin kuin kukaan, tarkastelee rangaistusta pelkästään pelotusteorian kannalta. Hän ei viittaa sanallakaan siihen mahdollisuuteen, että rangaistus vaikuttaisi rikolliseen parantavasti.

Niin sanottu ”parannusteoria” on syntynyt vasta viime aikoina. Siinä joudutaan nojautumaan pääasiassa vapausrangaistuksen käyttöön. Tästä syystä se onkin ensiksi syntynyt ja tullut käyttöön maassa, joka nauttii suurinta valtiollista vapautta, Yhdysvalloissa. Jokainen inhimillisesti ajatteleva joutuu antamaan jakamattoman kannatuksensa parannusteorialle käytännön rangaistusjärjestelmänä. Kuitenkin teoriana rangaistuksen tarkoituksesta se kumoaa itsensä. Tämä teoria ei näet vain ota rikollisen parantumista vankeusajan pituuden normiksi. Siinä suostutaan lisäksi siihen, että vankeusrangaistus porrastetaan suhteessa rikokseen, vaikka rikoksen suuruutta ei saisikaan perustaa pelkästään lainrikkojan moraaliseen turmeltuneisuuteen. On helppo havaita, että vaikka tämän filantrooppisen opin soveltaminen onkin toivottavaa, sitä on eri valtioissa sovellettava eri tavoin. Sen ensimmäisenä ehtona on yhteiskunnan kaikille jäsenille yhtäläinen kansalaisvapaus ja sitä vastaava kansalaissivistyksen yhtäläisyys.

Rangaistuksen käyttäminen rangaistavan parantamiseksi käy täysin yksiin sen rangaistuksen luonnetta koskevan käsityksen kanssa, jota me olemme pitäneet oikeana ja totena. Silloin kun rangaistusta näet pidetään oikeuden toteuttamisena sen jälkeen kun rikos on kumonnut oikeuden todellisuuden, silloin rangaistus merkitsee oikeutta myös rikolliselle ja toteuttaa sen hänelle kuuluvana oikeutena. Rikollinen asettautuu teollaan yleisen tahdon ulkopuolelle, yhteiskunnan ulkopuolelle. Rangaistus puolestaan nujertaa hänen mielivaltansa ja alistaa sen yleisen tahdon mahtiin, ottaa hänet takaisin yhteiskunnan helmaan ja tekee lain hänen suojakseen. Ellei niin tapahtuisi, hän olisi ikuisesti vailla oikeutta riippumatta rikoksen laadusta. Tällä oikeuden palauttamisella on hänelle pakon muoto; mutta tosiasiassa hänelle tapahtuu siinä se sama, minkä hän asetti vapaasta tahdostaan oikeudeksi. Hän halusi pakkoa ja väkivaltaa ja kun sitä samaa kohdistetaan häneen, häntä kunnioitetaan siten vapaana oliona, jolla on oikeus haluta lain vaatimia oikeita asioita tai mielivallan ja pakon vaatimia vääriä asioita. Rangaistuksessa sen sijaan tämä pakko kumotaan myös subjektiivisesti rikollisen osalta, sillä rangaistus on ”lain” pakkoa. Siten hänet tunnustetaan jälleen lakia noudattavan yhteiskunnan jäseneksi juuri rankaisemalla, toisin sanoen pakottamalla hänet noudattamaan lakia.

Tähän rangaistuksen subjektiiviseen puoleen kuuluu sekin, että laki tunnustaa yksilön tahdon ja tarkoituksen vain rikoksessa ja että ne vaikuttavat joko lieventävänä tai raskauttavana momenttina rangaistukseen. Laki ei palkitse lainkuuliaista ja hänen hyvä tai paha tahtonsa on sille yhdentekevä. Pelkkä lainkuuliaisuus tyydyttää ulkoisesti lain vaatimukset ilman että yksilö saa tästä silti muuta etua kuin että hän välttää lain rankaisevan kouran.

Kun subjektille rangaistuksessa siis tunnustetaan oikeuksia, yhtäältä vapaana oliona ylipäätään, moraalisena subjektina, joka tosin kykenee tajuamaan rajoitetusti toiminnan luonteen ja sen suhteen oikeaan, ja toisaalta kansalaisena, niin tästä näyttää luonnostaan seuraavan, että rangaistuksen laadunkin on tähdättävä rikollisen moraalisuuteen. Paitsi että rangaistus parantamalla rikollisen objektiivisesti palauttaa rikotun oikeusjärjestyksen ja muodollisesti saattaa oikean voimaan yksilön kohdalla, se myös tosiasiallisesti johtaa hänet lainkuuliaisuuteen herättämällä vapaan vakaumuksen lain järjellisyydestä, toisin sanoen johtaa siveellisyyteen.

Asia käsitettäköön silti niin, että tätä ei tule pitää rangaistuksen tavoitteena, vaan viisauden ja kohtuullisuuden vaatimusten täyttämisenä. Tahattomasti tai hyvässä tarkoituksessa tehtyjen rikosten yhteydessä ei voi edes herätä kysymystä moraalisesta paranemisesta. Tämä osoittaa selvästi, että myöskään oppi rikollisen paranemiseen johtavasta rangaistusmenetelmästä ei ole rangaistusteoria.

 

 

32. Yksilön toiminnan oman toimeentulonsa puolesta on oltava samalla toimintaa perheen puolesta; tämä toiminta on oikean toteuttamista

 

Olemme tähän asti tarkastelleet kansalaisyhteiskuntaa pelkästään muodollisesti sen jäsenten yhteiselämässä. Lainkuuliaisuus on abstraktisesti käsitettynä pelkästään passiivista, sitä että yksilö pidättäytyy kaikista lainrikkomuksista. Rikoslakikin tyytyy tähän passiiviseen kuuliaisuuteen. Tällä sinänsä ei yhteiskuntaa kuitenkaan pidetä pystyssä. Itse kukin näet saavuttaa tällaisen lainkuuliaisuuden varmimmin pidättäytymällä kaikesta kanssakäymisestä yhteiskunnan muiden jäsenten kanssa, rajoittamalla tarpeensa elämän ylläpitämisen kannalta välttämättömimpään. Se saavutetaan sanalla sanoen täydellisellä erakon elämällä, jota monet katoliset pyhimykset ennen viettivät ja jota monet protestanttiset pietistit yhä ylistävät.

Emme ole tosin käsitelleet tällaista pelkästään negatiivista, vaan toimivaa lainkuuliaisuutta. Silti edellä ei ole vielä esitetty mitään selvitystä tämän toiminnan positiivisuudesta. Rikoslaki esittää pelkkiä kieltoja. Siviililaki sisältää positiivisia säädöksiä; ne koskevat kuitenkin vain yksilön oikeusvaatimusten pohjana olevien yksityisten sopimusten muotoa. Olemme niin ollen edellyttäneet, että lainkuuliaisuuden pitää ylipäätään esiintyä tietyissä lainmukaisissa teoissa. Myönsimme että siviililaissa on positiivinen normi tällaiselle lainkuuliaisuudelle, sikäli kuin on kysymys yksityisistä sopimuksista, ja että rikoslaissa on sille negatiivinen kriteeri, myös yhteiskunnan kaikkien jäsenten välisten yleisten sopimusten osalta. Kaikessa tässä jäävät yhä esittämättä kaikki sisältöä koskevat määräykset niissä yksityisissä sopimuksissa, joiden muodon siviililaki määrää, samoin kuin positiivinen jokaisessa teossa, josta rikoslaki ei rankaise.

Tai jos käsitämme lain eläväksi yhteiskunnan jäsenten laillisissa teoissa ja toimissa, niin toistaiseksi olemme tarkastelleet sitä vain yleisissä muodoissaan, oikeussuhteiden, keskinäisten velvoitteiden kudoksena. Näin on jäänyt vielä selvitettäväksi, millainen on se tietty toiminta, jonka puitteissa yhteiskunnan jäsenet liikkuvat mainittujen laillisten muotojen vallitessa.

Viittasin jo edellä tämän toiminnan laatuun sanoessani, että kansalaisyhteiskunnassa ihmisen toiminta suuntautuu hänen omaan toimeentuloonsa, kun taas valtion kansalaisena ihminen käyttää voimansa välittömästi valtion, yhteisen hyväksi. Se käsitys, että ihmisen toimintaa sitoo huolehtiminen ruumiin tarpeista, näyttää monista masentavalta. Vielä painostavampana pidetään sitä, että tämä huolenpito vie enimmän osan useimpien elämästä, niin että ihminen vain harvoina hetkinä saa levätä päivänkohtaisista huolistaan ja ajatella iäisiä asioita. Toisaalta on taas helppo pitää ylistyspuheita työn ja järjestyksen antamalle moraaliselle hyödylle, sanoa: samalla kun poikkeuksetta kaikki työ täyttää yksilön omat tarpeet, se hyödyttää yhtä lailla yhteiskuntaa; vaikka työ näyttäisi miten materialistiselta ja alhaiselta hyvänsä, se lisää samalla ihmissuvun valtaa luonnonvoimiin ja siten sen henkistä edistymistä jne. Voisi vielä lisätä, että ilman tätä toiminnan luontaista kannustinta ihminen ehkä vaipuisi välinpitämättömyyteen ja henkiseen velttouteen.

On kuitenkin syytä pysähtyä tähän ”ehkä-sanaan”. Ensinnäkin kaikki tällaiset kuvitelmat siitä mitä mahdollisesti olisi voinut olla olemassa, ovat osaksi lapsellisia ja kokonaan vailla rajoja. Toiseksi tässä sorrutaan helposti vetämään sitä vanhaa virttä, että ruumis tarpeineen on rangaistus synneistä.

Jos suhdetta sitä vastoin tarkastellaan yksinkertaisesti, sellaisena kuin se on, haaveilematta siitä millainen se olisi voinut olla, niin havaitaan, että myös ihmisen työllä oman fyysisen itsenäisyytensä puolesta on sinänsä järjellinen arvo. Samoista toimista, joista tämä työ muodostuu, muodostuu myös oikea. Toisin sanoen missä muualla laki, sellaisena kuin se elää yhteiskunnassa sen jäsenten lainkuuliaisissa toimissa, olisikaan olemassa kuin niissä samoissa teoissa, jotka samalla ovat täyttämässä heidän fyysisiä ja henkisiä tarpeitaan? Voimme jättää huomiotta kaiken sen hyödyn, mitä materiaalinen työ tuottaa antamalla siinä sivussa välineitä ihmisen henkiselle kehitykselle. Jokainen teko, jolla ihminen pyrkii täyttämään fyysisen tarpeen, toteuttaa – jos se on laillinen teko – kaksinaisen tavoitteen, tyydyttää tarpeen ja toteuttaa oikean. Edellinen, aistimellinen tavoite tekee teosta välineen; sen sijaan jälkimmäiseltä kannalta teko on siveellinen, koska se on lain mukainen ja tehty vapaasta tahdosta, ja siveellisenä sillä on päämääränsä omassa itsessään.

Asia on yksinkertainen eikä sitä juuri voi epäillä. Maanviljelijä viljelee sitä peltotilkkua, jonka hän on laillisesti hankkinut. Hän maksaa siitä lain mukaiset verot ja maksut, myy sen tuotteet laillisesti jne. Nämä pyrkimykset vievät hänen aikansa ja hänen ruumiinsa ja mielensä lepäävät vain joka seitsemäs päivä. Koko viikkoon hän ei ole ehtinyt ajatella sielunsa autuutta, kuten pietisti sanoo, ei jalostumistaan, kuten järkevä maailmanparantaja sanoo. Jos hän on viikon hyörinässä ja pyörinnässä käyttäytynyt laillisesti, hän on toki tehnyt sen mikä on oikein ja tehnyt sen vakaumuksesta, että niin pitää olla. Onhan hänen jokainen tekonsa ollut silloin siveellinen teko. Kukapa haluaisikaan mitata siveellisen teon suhteellisen arvon? Vai voiko oikea samalla olla tavallaan väärää? Onko silloin syytä valittaa, että hän ei ole käyttänyt koko viikkoa Lutherin lukemiseen ja Siionin virsien veisaamiseen, kuten joku haluaa tai Lamennaisin ja Shakespearen lukemiseen, kuten toinen ehkä toivoo? Joka asialla on arvonsa. On välttämätöntä kehittää sekä ymmärrystä että moraalia; kuitenkin toiminta on ihmiselle kaikkein välttämättömintä, sillä hän elää toiminnan maailmassa, todellisuudessa, joka on kiinteämpää kuin mielikuvituksen ja tunteen todellisuus. Ja ymmärryksellä ja omallatunnollakin on oikea todellisuutensa vasta toiminnassa, jota ilman ne molemmat jäävät tyhjäksi tarkoitukseksi.

Kun tietämisellä on arvoa ”ihmiskunnalle”, sillä on sitä vain toiminnan johdattajana, toiminnassa ilmenevänä seikkana. Tästä syystä sanottua ei voi tulkita niin että ihmisen pyrkimys fyysisen tarpeen tyydyttämiseen jollakin paikalla yhteiskunnassa olisi riittävä. Päinvastoin havaitaan, että se mikä tekee aineellisen työn samalla tavoin henkiseksi, tämän työn siveellisyys, edellyttää tällaista ollakseen intellektuaalista ja moraalista sivistystä. Näin sivistyksen henkinen tarve kasvaa samaan tahtiin aineellisten tarpeiden kanssa, lisääntyneen aineellisen toiminnan kanssa, ja silloin tämä viimeksi mainittu itsessään muuttuu yhä enemmän intellektuaaliseksi toiminnaksi. Täten voi myös tiedon tavoittelu ilmetä ulkoisena toimintana kanssaihmisten intellektuaalisen ja moraalisen jalostamisen hyväksi tehtävässä työssä ja siten tehdä tietämisen siksi mitä sen ihmisyyden kannalta pitääkin olla, sekä toiminnan palvelijaksi että ohjaajaksi. Milloin tietäminen sitä vastoin on olemassa ”yksilöä varten”, se on sovittavana toiminnan maailman ristiriitojen yläpuolella ja lepää horjumatta itsensä varassa ilman että tämän maailman nopeat vaihtelut ulottuvat siihen. Tämän tietämisen subjektiivisen itseriittoisuuden vuoksi on kuitenkin myös raatavan työläisen harras huokaus seitsemännen päivän joutumisesta yhtä arvokas kuin ajattelijan vajoaminen vuosiksi tutkimaan Jumalan olemusta ja ihmishengen kuolemattomuutta.

Jos käytämme hyväksi kokemusta, niin löydämme työn aistimellisestakin päämäärästä sellaisen puolen, joka aateloi työn. Useimmat ihmiset eivät näet työskentele vain oman nautintonsa hyväksi. He elävät perheessä ja heidän työnsä merkitsee perheen ylläpitämistä. Siten heidän työllään on myös sen synnyttävän tarpeen kannalta lopullinen päämäärä, joka on siveellinen. Ja perhe-elämä muodostaa kaikkien ihmisten tarkoituksen; siitä syystä emme olekaan tarkastelleet kansalaisyhteiskuntaa yksilön, vaan perheen itsenäisyyden ehtona. Tällä ei kuitenkaan kielletä sitä, että kansalaisyhteiskunnalla on itsessään yksi tavoite, nimittäin toteuttaa oikea tämän yhteiskunnan jäsenten lakia noudattavissa toimissa. Kuten vastikään osoitin, nämä molemmat prosessit lankeavat yhteen, niin että yksilön työ perheen itsenäisyyden hyväksi on samoin – lakia noudattavana – lain todellisuutta. Yksilö toimii kummassakin mielessä siveellisesti kun hän toimii perheen hyväksi rakkauden johdattamana ja noudattaa tällöin lain määräyksiä haluten tehdä sen mikä on oikein.

Jos siis katsomme, että yksilön kaikki toiminta omien päämäärien hyväksi kuuluu perheeseen, saamme myös helposti määritetyiksi ne tarpeet, jotka yksilö joutuu yleensä täyttämään työllään. Ensi sijalla on tällöin perheenjäsenten intellektuaalinen ja moraalinen jalostaminen, koska lasten kasvattaminen järkeen ja siveellisyyteen on perheyhteyden päämäärä, kun taas tämän toteuttaminen keskinäisellä rakkaudella on perheen olemus. Edelleen tämä edellyttää yhteistä perheomaisuutta, jolla perheen itsenäisyys varmistetaan, eikä vieras määräysvalta silloin pääse häiritsemään perheen omaan piiriinsä sulkeutunutta elämää. Tämä taas sisältää yhteiskunnan antaman suojelun tarpeen, yhtä hyvin perheen omaisuudelle ja jäsenille kuin sille rakkauden täyttämälle ja rauhalliselle yhteiselämälle, joka tarjoaa nautinnon ja onnen perheenjäsenille.

Jokainen yksilö vaatii yhteiskunnalta, että hän saa tyydyttää nämä kolme tarvetta: sivistys, fyysinen toimeentulo ja mahdollisuus nauttia rauhassa siitä onnesta, jonka hän on pystynyt saavuttamaan. Yhteiskunnan on myös luotava mahdollisuudet niiden tyydyttämiseen. Yhteiskunta puolestaan vaatii yksilöltä työtä ja lainkuuliaisuutta, joilla täytetään myös yhteiskunnan tavoite. Yksilö taas johdetaan näihin kumpaankin perheessä annetulla kasvatuksella ja yhteiskunta edellyttää siis omalta puoleltaan, että perhe on olemassa ja sen tarpeet on tyydytetty. Niin ollen kumpikaan instituutio ei ole pelkkä väline, vaan ne edellyttävät vastavuoroisesti toisiaan. Kuten näemme, se sama toiminta, jolla yksilö toteuttaa toisen instituution tavoitteen, toteuttaa toisenkin instituution tavoitteen.

Tästä perhe-elämän ja kansalaisyhteiskunnan elämän likeisestä yhteydestä voimme päätellä, miten tärkeä siveellinen perhe-elämä on valtiolle. Meidän on päättäväisesti torjuttava paitsi löyhä oppi siitä, että avioliitto on yhteiskunnasta riippumaton aivan kuin se olisi pelkkä mielivaltainen sopimus, myös se luulo, että meidän aikanamme uhkaava pauperismi pitäisi torjua asettamalla laissa esteitä avioliiton solmimiselle. Yhteiskunnan ehdottomana velvollisuutena on päinvastoin luoda yksilölle avioitumisen mahdollisuus. Se on yhteiskunnan velvollisuus sekä yhteiskunnan itsensä että yksilön vuoksi.

 

 

33. Kolmesta pääluokasta, jotka yhteiskunnan jäsenet muodostavat erilaisen toimintansa perusteella

 

Ihmisen töiden ja tarpeiden toinen jako perustuu yhteiskuntajärjestykseen, joka osoittaa yksilölle erilaisia toimintapiirejä, erilaisia muotoja hänen toiminnalleen. Edellisessä luvussa esitetty jako koski sen sijaan kaikille yhteisten tarpeiden sisältöä. Tässä yhteydessä voimme sivuuttaa vanhastaan tunnetun kansojen jakamisen erilaisten elintapojensa mukaan metsästäjiin, paimentolaisiin ja maanviljelijöihin. Yhteiskuntajärjestys meidän tässä käsittämässämme muodossa ei näet ole ajateltavissa, ellei kansa tunne maanviljelystä ja kiinteitä asuinpaikkoja. Kohtaamme tällaisilla kansakunnilla kaikkialla kolme selvästi erilaista yksilön toimintatapaa, jotka osoittavat samalla yksilöiden luonteiden, katsomusten ja pyrkimysten erilaisuutta ja muodostavat siten erilaisten yhteiskunnallisten etujen kolme suurta ryhmää.

Kansakunnan sitoo tiettyyn olinpaikkaan sen tarve saada isien maasta se elanto, jonka maa pitkäaikaisen viljelyn nojalla kykenee sille antamaan. Vuorityö, metsänhoito yms. kuuluvat samaan toimintalajiin kuin maanviljelyskin, sillä ne kaikki antavat luonnontuotteita. Mikään näistä muista elinkeinoista ei kuitenkaan vaadi yhtä pysyvää huolenpitoa kuin maanviljelys eikä niillä voi ahkeruudella ja huolenpidolla moninkertaistaa tuottoa eikä saada sitä riittämään kasvavalle väestölle kuten maanviljelyksessä. Metsänhoito antaa niukan tuoton, kaivokset kuluvat loppuun, mutta pelto ei koskaan menetä hedelmällisyyttään, vaan ruokkii sukupolven toisensa jälkeen. Kaikki nämä alat ja ennen muuta maanviljelys sitovat ihmisen maahan ja antavat hänen puolustettavakseen vankkumattoman omaisuuden, johon tarve ja tapa sitovat hänet. Tämän yhteiskuntaluokan tärkein etu on omistaa peritty maa kaikessa rauhassa; se tarve antaa hänelle myös voimia puolustaa maan riippumattomuutta vieraita tunkeilijoita vastaan. Hänen tasaisesti toistuva, muodoltaan samankaltainen työnsä tekee mielenkin taipuvaiseksi rauhaan ja järjestykseen. Siksi hän on yhtä lailla vanhojen tapojen ystävä ja yhteiskuntajärjestyksen kaikkien äkkinäisten muutosten vihollinen.

Toisen suuren yhteiskuntaluokan muodostavat kaikki ne, jotka jalostavat maan tuotteita ja hoitavat tavarainvaihdon vieraiden maiden kanssa, toisin sanoen ne, jotka harjoittavat käsityötä, tehtailua, kauppaa ja merenkulkua, aloja, joita kansan kehittyvä kulttuuri vaatii. Kun tämä yhteiskuntaluokka on kosketuksissa vieraiden kansakuntien kanssa, joutuu ottamaan huomioon niiden sisäiset ja ulkoiset olosuhteet, niiden kehittämät työtapojen, yhteydenpitovälineiden yms. parannukset, myös sen omat tavat ja luonne muuttuvat kosmopoliittisiksi. Tämä luokka ei ole yhtä konservatiivinen kuin edellinen, se siirtyy helposti uuteen, välittää näin yleisinhimillisen sivistyksen kansalliseen sivistykseen, mutta niin tehdessään se samalla hajottaa kansallisuutta. Tässä tapauksessa osaksi itse työtapa, osaksi suuremman, yksityisiin käsiin kasaantuneen rikkauden synnyttämä ylellisyys luo mielen suunnat ja tekee yksilöistä vain harvoin poikkeuksin henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan sellaisia, että he eivät kelpaa puolustamaan valtiota. Jos myös tällä yhteiskuntaluokalla ehkä onkin kansalaismieltä, joka syntyy tarpeesta saada omat moninaiset ja liikkuvat edut keskenään järjestykseen, niin toisaalta siltä puuttuu kiinteä pohja isänmaallisuudelle. Yhtäältä sen omaisuus on näet liikkuvampaa ja voidaan helposti siirtää vieraaseen maahan, toisaalta luokan yleismaailmallisempi sivistys antaa yksilölle mahdollisuuden sopeutua helpommin kaikkiin oloihin.

Kolmannen yhteiskuntaluokan muodostavat ne, jotka työskentelevät välittömästi yhteiseksi hyväksi, valtion hallinnon ja puolustuksen hyväksi, yhteiskuntajärjestyksen ja kansakunnan sivistyksen ylläpitämisen hyväksi – siis valtion virkamiesten ja valtion palveluksessa olevien luokka. Yhtäältä itse työ vaatii tältä luokalta sivistystä eikä sitä ole saatavissa välittömästä kanssakäymisestä vierasmaalaisten kanssa, vaan opetuksesta ja opinnoista. Siten tämä sivistys on yleismaailmallisempaa kuin äsken mainitulla luokalla ja tekee siten virkamiesluokan muutoksiin taipuvaksi. Toisaalta kuitenkin pysyvä etu kiinnittää tämän luokan olemassa olevaan järjestykseen, jonka vallitessa yksilö saa vuosittain lisää etuisuuksia, ja samasta syystä kuin tämän luokan sivistys tulee yleismaailmallisemmaksi, se tulee myös kansallisemmaksi kuin välittömästä kosketuksesta vierasmaalaisten kanssa syntyvä kulttuuri. Vain tämän luokan merkittävämmät kyvyt tuntevat levottomuutta tullessaan syrjäytetyiksi. Sama kunnianhimo voi tehdä heidät vaarallisiksi yhteiskunnalle. Toisissa oloissa kunnianhimo elähdyttää isänmaallisuutta sekä isänmaan puolustuksessa että sen instituutioiden parantamisessa.

Yksilön on nyt valittava toimintansa kenttä näistä eri luokista ja niiden monista alaryhmistä. Tällöin hänen on vaadittava, että hän pystyy työllään täyttämään ne tarpeet, jotka olemme edellä osoittaneet itse kullekin. Vaikka asiaa ehkä pidetäänkin pelkästään satunnaisena, niin silti varma kokemus vahvistaa, että ennen muuta kolmas yhteiskuntaluokka ottaa omakseen sivistyksen, toinen aineellisen toimeentulon ja ensimmäinen puolestaan rauhallisen ja hiljaisen nautinnan, ja syyt on itse asiassa helppo ymmärtää.

Olemme tämän jaottelun yhteydessä sivuuttaneet Euroopan valtioiden säätyerojen historiallisen kehityksen. Aatelisto ja papisto on muodostanut näissä valtioissa kaksi yhteiskuntaluokkaa, joita on leimannut erityinen sivistys ja toiminta. Ankaran katolisissa maissa on papiston laita yhä tällainen. Sen sijaan aatelisto on maaorjuuden kumoamisen ja kansalaisvapauden voimistumisen jälkeen muuttunut useimmissa maissa virka-aateliksi. Papitkin ovat nykyään ennen muuta protestanttisissa valtioissa valtiolliselta kannalta pelkkiä valtion palvelijoita. Niissä maissa yhtäältä näiden kahden luokan ja toisaalta kaikkien virkamiesten sivistys, toiminta ja edut käyvät yksiin, ja siellä missä edes aatelistolla ei enää ole erioikeutta päästä valtion palvelukseen, sieltä ovat todellakin hävinneet kaikki ne oleelliset puolet, jotka ennen tekivät aateliston erilliseksi säädyksi. Vaikka emme aliarvioikaan tämän instituution tuottamaa hyötyä sen enempää yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiselle niinä aikoina, jolloin lailla ei ollut vielä riittävästi voimaa heikompien suojaamiseksi ja jolloin jokainen feodaaliherra oli myös alustalaistensa suojelija, kuin hyötyä valtion puolustukselle silloin kun Euroopan valtiojärjestelmä ei vielä taannut valtioiden itsenäisyyttä ja se voitiin säilyttää vain keskittämällä kansakunnan aineelliset voimat pienehkölle joukolle – vaikka emme kielläkään tätä, meidän on siltikin tunnustettava, että kansalaisvapaus vaatii nykyään kaikille yhtäläistä oikeutta käyttää voimiaan kaikilla suunnilla. Kaikkialla siellä missä kastijärjestelmä on ollut voimassa, se on merkinnyt kansakuntien henkisen kehityksen hautaamista. Jos sen sijaan suurin osa yhteiskunnan jäsenistä pidetään jonkin kansalaistoiminnan ulkopuolella vain poikkeuksellisesti, vaikutus ulkopuolelle suljettuihin ei ole yhtä haitallinen kuin kastijärjestelmässä. Jälkimmäisessä syntyperä jättää vähemmän tilaa kastin voimien käytölle, ja tästä syystä voi väittää, että kaikki yhteiskunnalliset erioikeudet tekevät ennemmin tai myöhemmin niiden nauttijat kyvyttömiksi täyttämään erioikeutena saatua paikkaansa. Kokemus vahvistaa sen lukuisissa tapauksissa.

 

 

34. Yhteiskunnan jäsenten toiminta oman toimeentulonsa puolesta on järjestettävä lailla

 

Tulemme tässä kysymykseen, johon on helppo vastata kokemusperäisesti, mutta vastausta on sitäkin vaikeampi perustaa aiheen filosofiselle kehittelylle. Kysymys kuuluu: missä määrin yhteiskunnan pitää positiivisesti järjestää kansalaisen toimintaa oman toimeentulonsa puolesta ja siten rajoittaa hänen vapauttaan asiassa?

Kokemus voi vastauksenaan viitata kokonaiseen rajoittavien lakien ja määräysten joukkoon. Jo Platon valitteli, että puolet lakien määrästä riittäisi ellei kaupankäyntiä olisi. Hän lienee tarkoittanut varsinaista siviili- ja rikoslakia, jonka määräysten on lisäännyttävä samaan tahtiin kuin yhteiskunnan jäsenten väliset liiketoimet. Vaikka myönnettäisiinkin, että kansalaisyhteiskunnassa on yksilön kaiken omaan turvallisuuteensa tähtäävän toiminnan tapahduttava laillisessa muodossa ilman että se loukkaa muiden kansalaisten vapautta, niin silti jää jäljelle kysymys: ellei yksilö silloin kun hän ei loukkaa kenenkään toisen oikeutta saa tavoitella omaa eikä omaistensa etua, niin missä ja miten hän voi tehdä niin?

Ankarasti ottaen jo yleinen siviililaki kahlitsee tätä vapautta määrätessään yksilön omistusoikeuden turvaamiseksi siitä muodosta, jota noudattaen omistusoikeus on hankittava. Asianosainen voi kuitenkin yhtä hyvin jättää sen muodon sikseen kuin ottaa sen huomioon. On kuitenkin muita laillisia muotoja, jotka koskevat omistusoikeuden hankkimista, lakeja, jotka säätävät tiettyjä ehtoja oikeudelle harjoittaa tiettyä ammattia. Ne koskevat itse henkilöä, paikkakuntaa, ajankohtaa, harjoittamisen tapaa yms. ja ehtojen laiminlyömisestä joutuu edesvastuuseen. Sanalla sanottuna on olemassa elinkeino- eli taloudellinen lainsäädäntö ja poliisimääräyksiä, jotka kahlitsevat yksilön toimintaa monin tavoin tarkoituksenaan luoda hyvinvointia yhteiskunnan ”kaikille” jäsenille.

Yhteiskunta ottaa haltuunsa myös oikeuden määrätä, että yksilön on hankittava tietty määrä yleistietoja ennen kuin hän pääsee nauttimaan kaikkia kansalaisoikeuksia. Yhteiskunta siis määrää yksilön älyllisen kasvatuksen asteesta ja tämän kasvatuksen hankkimisesta. Yhteiskunta säätää jopa tavan ja rajat sille, miten yksilö voi nauttia hankkimaansa ajallista hyvää, se ei siis anna hänen edes tavoitella mielensä mukaan omaa onneaan. Olemme jo edellä käsitelleet sitä, mikä on yhteiskunnan oikeus edelliseltä kannalta. Jatkossa lisään vielä jonkin sanan tästä jälkimmäisen asian yhteydessä. Tässä rajoitumme yhteiskunnan ja yksilön suhteeseen ensin mainitulta kannalta, omaisuuden hankkimisen osalta.

Itse asiassa se aineellisen toimeentulon, sivistyksen, nautinnon tarve, jonka yksilö tuntee ja jonka tyydyttämiseen yhteiskunnan on annettava tilaisuus, ei toisaalta merkitse, että hänet oikeutettaisiin valitsemaan vapaasti kenttä toiminnalleen. Siihen ei sisälly vaatimusta, että kaiken tämän pitää tapahtua yksilön mielivaltaisen halun mukaan, ilman että yhteiskunnalla olisi oikeutta määrätä, missä järjestyksessä nämä yksilön tarpeet on helpointa tyydyttää. Syynä siihen, että sen enempää koulutuksen kuin aineellisen toimeentulonkaan osalta ei voi vaatia tällaista, on yksinkertaisesti se, että yhteiskunnalla on kullakin hetkellä yhteisen sivistyksen ja yhteisen omaisuuden varasto, josta yksilö tahtoo saada osansa. Niin ollen yhteiskunta voi oikeuden ja kohtuuden mukaan vain mitata yksilölle osuutensa ja sen seurauksena yhteiskunnalla on myös oikeus määrätä, miten yksilön on hallittava osuuttaan, jotta yhteiskunnan yhteinen omaisuus lisääntyy yksilön omaisuuden mukana.

Paitsi omaisuuden hankkimisen oikeutta, luonnonoikeus voi esittää myös ensimmäisen hallintaan ottamisen (jus primi occupantis). Sille ei ole kuitenkaan mitään käyttöä järjestäytyneessä yhteiskunnassa, koska siinä kaikki on jo otettu omaksi, joko yksilön tai valtion omaisuudeksi. Tästä syystä jokainen hankinta yhteiskunnassa perustuu sopimukseen. Kysymys on silloin siitä, onko yhteiskunnan annettava yksilöille täysi oikeus solmia sopimuksia. Kohtaamme tässä ensiksi sen vastaväitteen, että luonnonoikeus kieltää sopimukset, jotka kumoavat henkilökohtaisen vapauden, ja yhteiskunnalle on ensi alkuun myönnettävä oikeus olla hyväksymättä kaikkia tämän laatuisia sopimuksia, jotta yksilön ei anneta myydä esimerkiksi elämää tai vapautta. Vaikka kysymys olisikin sallituista, esineitä ja henkilöiden palveluksia koskevista sopimuksista, jotka luonnonoikeus hyväksyy, johtaa täydellinen vapaus väistämättä siihen, että se, jolla kerran on omaisuutta, luovuttaa omistamattomalle tästä vain sen, mitä hänen oma etunsa vaatii. Toiselta puolen joudutaan tällöin siihen, että puute pakottaa tarvitsevan suostumaan millaisiin sopimuksiin tahansa kunhan hän vain pääsee siten kurjuudesta. Tämän estäminen ja yhteiskunnan jokaisen jäsenen suojaaminen sorrolta ja orjuudelta on motiivina kaikessa taloudellisessa lainsäädännössä, sikäli kuin se koskee yhteiskunnan jäsenten keskinäisiä oikeuksia suhteessa olemassa olevaan kansallisvarallisuuteen. Tai tavanomaisesti ilmaistuna siinä on kaikkien elinkeinovapautta koskevien lakien motiivi.

On vielä toinenkin motiivi, joka synnyttää taloudellisten lakien uuden sarjan. Tarpeet ja osuus maallisesta hyvästä asettavat yleensä kaikki ihmiset samaan riippuvuussuhteeseen kuin kaikkien yhteiskuntien jäsenet. Tällöin on jokaisen valtion velvollisuutena pitää huolta taloudellisesta riippumattomuudestaan, jotta kansakunta ei tule tarpeidensa tähden yhtä riippuvaiseksi rikkaammasta ja mahtavammasta kansakunnasta kuin kansalainen voi yhteiskunnassa tulla toisesta kansalaisesta ellei laki puutu asiaan. Yhteiskunnan säätämä suojaava laki on tässä sitäkin välttämättömämpi, koska vain harvat yhteiskunnan jäsenet ymmärtävät ne suhteet, jotka tältä kannalta voivat hyödyttää tai vahingoittaa yhteiskuntaa.

On myös selvää, että yhteiskunta ei voi täyttää yksilön vaatimusta aineellisesta toimeentulosta, mitä pidimme edellä oikeutettuna, ellei laki määrää miten ja millä tavalla kukin yksilö voi hankkia osallisuuden olemassa olevaan kansallisvarallisuuteen, ja miten sitä on säilytettävä suhteessa muihin valtioihin ja lisättävä, jotta kasvavan väestön, lisääntyvän sivistyksen kasvattamat tarpeet tulevat tyydytetyiksi.

 

 

35. Korporaatioista, ammattikunnista ja elinkeinovapaudesta

 

Näyttää luonnolliselta, että saman alan ja samojen etujen edustajat liittyvät yhteen edistääkseen yhdessä etujaan. Näin on tapahduttava etenkin siinä yhteiskuntaluokassa, jonka työnä on luonnontuotteiden jalostus, missä työn eri lajit tulevat lakkaamatta moninaisemmiksi ja kunkin eri työn harjoittajien yksilöllisyys siitä syystä saa selvemmän leiman. Tällöin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien yksilöiden kaikista yhteenliittymistä muodostuu korporaatio edistämään yhteisiä etuja. Tällaisia korporaatioita on syntynyt kaikkialla ja yhteiskunta on osaksi sietänyt niitä, osaksi käyttänyt niitä omiin tarkoituksiinsa. Jälkimmäisellä tavalla kävi esimerkiksi muinaisessa Egyptissä, edellisellä taas Roomassa, missä kaikkea käsityötä halveksittiin vain orjille kuuluvana. Euroopassa kehittyi keskiajalla korporaatiojärjestelmä, luultavimmin lakien vähäisen vallan tähden, omien jäsenten auttamiseksi ja yhteiseksi turvaksi. Näitä korporaatioita olivat ritarikunnat, hengelliset ritarikunnat, ammattikunnat, jopa vapaiden maanviljelijöiden liittoutumat. Valtioiden hallitusten oli suosittava niiden syntyä, koska ne pitivät osaltaan yllä järjestystä ja rauhaa ja vapauttivat hallitukset suoraan huolehtimasta yksilöiden hyvinvoinnista.

Rinnan kaupunkien lisääntyvän riippumattomuuden ja teollisuuden kehityksen kanssa syntyi ammattikuntia näiden korporaatioiden eräänä erityislajina. Koska käsityötä harjoittavien kaupunkien kaikki asukkaat puolustivat yhdessä riippumattomuuttaan ja käsityöläisten ammattikunnat näyttivät tämän tavoitteen kannalta tarpeettomilta, on ammattikuntalaitoksen synty haluttu selittää sillä, että tietyt käsityöläiset palvoivat samaa pyhimystä. Selitys tuntuu kuitenkin yhtä mielekkäältä kuin väittämä, että tiettyjen kotijumalien yhteinen palvonta antiikissa synnytti perheen. Historia antaa tältä kannalta yhtä vähän todisteita kuin valtion syntyä koskevassa kysymyksessäkin. On siis turvauduttava siihen perusteeseen, joka voi yhä selittää ammattikunnan säilymisen, nimittäin käsityön opettamiseen, sen harjoittajien säästämiseen siltä häiritsevältä kilpailulta, jota saman ammatin kehnojen, mutta halvalla tuottavien harjoittajien taholta olisi saattanut tulla, onnettomuuden koettelemien, työttömien tai vammaisten ammattikunnan jäsenten avustamisen tarpeeseen jne. Nämä seikathan ovat olleet viime aikoihin asti ammattikuntien huolenpidon kohteina. Tässä yhteydessä on pantava erityistä painoa sille tavoitteelle, että ammatin harjoittajiksi ei päästetä siihen oikeuttamattomia. Yhteiskunnan oli hyväksyttävä tämä tavoite, koska sen lisäksi että itse kukin joutui pitämään toimintansa suppeana ja tyytymään kohtuullisiin tuloihin, ammattikuntien lukumäärä oli toisaalta riittävän suuri, jotta jokainen yksilö voi vapaasti saavuttaa toimeentulon, joka ammattikuntien silloisen järjestyksen pohjalla ei ollut milloinkaan uhattuna. Esimieheksi pääsemiseksi käsityön alalla vaadittiin silloin huomattavaa taitoa, mutta vain pientä sijoitusta, ja jokainen työntekijä saattoi niin ollen pitää varmana, että hänestä tulee aikanaan ”itsenäinen”. Ajan olot vaativat edelleen sotilaallista organisaatiota, ja osittain tämä, osittain ammattia kohtaan tunnettu rakkaus synnytti ammattikunnan kunniaa ylläpitävän hengen. Sen täytyi hyödyttää yhteiskuntaa etenkin muokatessaan oikeamielisiä ja toimeliaita kansalaisia. Kun siis yhteiskunta hyväksyi ammattikuntalaitoksen ja siitä tuli yksi sen instituutioista, niin kaiken taloudellisen lainsäädännön tavoitteet oli toistaiseksi saavutettu – yksilöiden toimeentulo, nautinta ja koulutus oli varmistettu.

Ajat ovat muuttuneet, ja sitä samaa mitä ennen pidettiin turvana työttömyyttä ja köyhyyttä vastaan, pidetään nyt enemmän tai vähemmän yleisesti niiden lähteenä. Valtio-oikeuden opettajat ovat katsoneet, että korporaatiot ja ammattikunnat estävät väestön kasvua; niiden olemassaolosta huolimatta on Euroopan kaikissa valtioissa kuitenkin tapahtunut viime aikoina tavattoman suurta väestönkasvua. Lisäksi maanviljelys on lisääntynyt kaikkialla eikä sen tuotteilla ole menekkiä ulkomaankaupassa. Kaikki valtiot ovat siksi joutuneet hankkimaan niille menekkiä omien rajojen sisäpuolella harjoittamalla suurimittaista manufaktuuria ja rohkaisemalla tehtaiden perustamisessa. Niin on suuri joukko ammattikuntia hävinnyt. Kun sitten koneet ovat alkaneet tehdä käsityötä tarpeettomaksi ja ovat nostaneet tuotannon huippuunsa, niin kansanjoukot menettivät jälleen tehdasjärjestelmän antaman työn edut. Tämä vaikeutti varsinaisten käsityöläisten toimeentuloa ja käsityö rajoittui yhä harvempiin ammatteihin. Sieltä missä ammattikuntajärjestys on yhä voimassa, ei löytyne ainoatakaan esimerkkiä siitä, että käsityöläiset olisivat rikastuneet etuoikeuksillaan; silti on vaadittu niiden poistamista ja yleistä elinkeinovapautta jotta päästäisiin lisääntyvästä pauperismista.

Yksikään olosuhteiden ennakkoluuloton tutkija ei voi vakuuttua siitä, että tämä epäkohta kyettäisiin parantamaan ammattikuntien poistamisella. Vain pieni osa yhä harjoitetuista käsityöammateista voi lisätä tuotantoaan ja menekkiään vapaalla kilpailulla, eivätkä ne kykenisi ruokkimaan sen enempää työntekijöitä kuin ammattikuntalaitoksen pysyessä yhä voimassa.

Itse tämä laitos on kuitenkin menettänyt merkityksensä. Kun valmistustavat ovat yksinkertaistuneet, ammatti opitaan aikaisempaa helpommin. Monet syyt ovat vieneet käsityöammateilta niiden aikaisempaa arvostusta. Koulutus on lähentänyt yksilöitä toisiinsa ja rikkonut ammattikunnan jäsenten muut enimmäkseen pois sulkevan liittoutuman. Siten ammattikunnan arvostusta nostava henki on kadonnut, työ on lakannut olemasta kunnia-asia ja käsityöläiset etsivät arvostusta pelkästään kunnan asukkaina. Kuntien tähänastinen organisaatio on kuitenkin tehnyt arvostuksen pikemminkin riippuvaiseksi satunnaisuuksista ja ulkoisista eduista kuin todellisesta kansalaishengestä. Ammattikuntien jäsenet ovat joutuneet osallistumaan yleisten hyväntekeväisyyslaitosten toimintaan ja ovat siksi lakanneet tukemasta erityisesti toisiaan. Ja mikä tärkeintä, ammattikuntalaitos on osoittautunut täysin voimattomaksi työtilaisuuksien luomisessa yhteiskunnan jäsenille sen jälkeen kun tehtaat ovat vähentäneet ammattikuntien lukumäärää. Erioikeudet ovat jääneet yksin jäljelle ja niistä hyötyvät sitä harvemmat, mitä ahtaammalle koneet saattavat käsityön; toisaalta ammattikuntien poistaminen koituisi samasta syystä yhä harvempien yksilöiden hyödyksi. On silti selvää, että pienikin apu on tyhjää parempi, ja etuoikeuksia, joista ei ole mitään laajempaa hyötyä, vihataan aina. Ammattikuntalaitoksella ei nykyään ole juuri puolustajia ja laitoksen oma sisäinen hajoaminen on vienyt puolustukselta kaiken puhdin. Niinpä ammattikunnat epäilemättä häviävätkin kaikkialta. Yhtä varmalta kuitenkin näyttää, että sillä ei juuri mitään voiteta. Pelätä sopii, että tulevaisuus vielä osoittaa, että näiden keskiajan ja vielä 1600-luvun kaupunkien tasavertaisuutta ja kansalaisvapautta ei ole missään pystytty ylittämään. Kaikesta huolimatta ammattikuntalaitos sitoi niissä tiukasti jokaisen yksilön määrättyyn ammattiin, määrättyihin tapoihin ja käytäntöön. Olisi silti järjetöntä toivoa sen ajan palaavan, sillä olihan maanviljelijä silloin orja eikä porvarillakaan ollut merkitystä kaupunkinsa muurien ulkopuolella.

 

 

36. Mikä on syynä työn vapauden kovaääniseen vaatimiseen ja mitkä ovat sen toteuttamisen todennäköiset seuraukset

 

Ei tee mieli uskoa, että maailmaa ohjaavat niin satunnaiset voimat kuin esimerkiksi väestönkasvu, tietyt keksinnöt mekaniikan ja kemian alalla jne. Näiden materiaalisten voimien olemassaololla täytyy päinvastoin olla aina juurensa henkisessä kehityksessä. Kukaan ei voi epäillä, että esimerkiksi kirjapainotaidon keksiminen oli heräävän yleisemmän luku- ja tiedonhalun hedelmä, eikä kukaan liioin voi uskoa, että ajatus Amerikan olemassaolosta pälkähti sattumalta sen suuren löytäjän päähän ilman mitään yhteyttä aikakauden sivistykseen. Samoin väestönkasvu on seurausta lisääntyvästä sivistyksestä, joka asettaa lain väkivallan tilalle ja suojelee hiljaista perhe-elämää ja kansalaisvapautta. Tämä lain valta tuli Euroopassa esiin ensiksi lakisääteisessä kuninkaanvallassa ja myöhemmin laki asetti rajoja myös kuninkaanvallan väärinkäytölle. Sivistyksen ja järjestyksen myötä työn kunniakin ohitti voiman ja sankaritekojen kunnian. Jälkimmäiset eivät olleet enää kunniakkaita esiintyessään veljessodissa ja väkivaltana kansalaisia vastaan, vaan ainoastaan isänmaan puolustussodissa. Ja tämä lainkuuliaisuutena ilmenevä sivistys käsittää myös ihmisen henkilökohtaisen ja moraalisen vapauden korkeammanasteisen kehityksen. Kaikki tätä vapautta kahlitseva oli niin ollen poistettava. Ensiksi vaadittiin uskonnonvapautta ja kansalaisten tasavertaisuutta ja sitten seurasi myös valtiollisen vapauden vaatimus. Nämä vaatimukset eivät pohjimmiltaan ole hyödyttömien oikeuksien koppavaa kärttämistä tai raiteiltaan suistuneen vallanhalun ilmausta, vaan seurausta siitä, että ihminen on tullut tietoiseksi saavuttamastaan sisäisestä, moraalisesta vapaudesta, joka on toteutettava myös ulkoisesti henkilökohtaisella tasolla.

Sellainen vapaus ei vaadi laittomuutta, vaan haluaa vain lain sellaiseksi, että jokainen voi vapaasti kehittää voimiaan sekä aineellisessa että henkisessä mielessä. Keneltäkään ei saa lailla viedä mahdollisuutta saavuttaa suurinta taloudellista hyvinvointia, korkeinta mahdollista sivistystä eikä liioin tähän liittyvää vaikuttamista kansalaisena ja valtioelämässä. Meillä ei näet ole lupa katsoa, että viimeksi mainittu on yhdentekevä ihmisen järjellisyydelle ja siveelliselle arvolle. Ihmisellä ei näet ole maan päällä sen korkeampaa päämäärää kuin palvella maailmanhenkeä ja toteuttaa sen työtä osallistumalla uutterasti kansakuntansa ja ihmiskunnan kohtaloiden ohjaamiseen.

On kiistatonta, että laki on ammattikuntapakon tavoin kahlehtinut omaisuuden hankinnan vapautta. Koska kukaan ei saanut samanaikaisesti harjoittaa useampaa ammattia ja jokaisen piti itse osoittaa hallitsevansa ottamansa ammatin, niin yksilö oli selvästi sidottu tiettyyn ansaitsemistapaan ja hän saattoi vain tällä rajoitetulla alalla hankkia omaisuutta ja lisätä sitä. Järjestyksen etuna oli, että työ jakaantui moniin eri käsiin ja jokaiselle järjestettiin tilaisuus saada tietty rajoitettu osuus yleisestä kansallisvarallisuudesta. Toisaalta yksilö ei voinut käyttää suurempaa kykyään tai aikaisemmin tästä omaisuudesta saamaansa isompaa osuutta muiden, kovempiosaisten vahingoksi. Sen sijaan on ilmeistä, että täydellinen elinkeinovapaus antaa yksilölliselle kyvylle rajattomasti tilaa käyttää kaikkia teitä omaisuuden hankkimiseksi ja samassa mitassa myös sulkea muut niiden ulkopuolelle. Kun tällainen kyky etenkin nykyisen työtavan vallitessa herkeämättä kasvaa yhdessä yksilön jo hankkiman omaisuuden kanssa, sen täytyy synnyttää kaikkein suurinta omistuksen erilaisuutta ja omaisuuden jakaantumisen täytyy tulla yhä epätasaisemmaksi. Omaisuuden haltijat voivat kylläkin vaihdella, ja joukosta lähtenyt mies voi tarmolla ja harkinnalla nousta suurimpaan hyvinvointiin. Siitä huolimatta varallisuus kerääntyy suhteellisen harvoihin käsiin eikä juuri tunneta keskitietä ylenpalttisen rikkauden ja köyhyyden välillä, tai parhaassa tapauksessa rikkauden ja sen välillä että ihmiselle annetaan päivän tarpeisiin riittävä, tasaisesti annosteltu varasto tarvikkeita.

Kysymys elinkeinovapaudesta koskee tänä päivänä pääasiassa manufaktuureja, raaka-aineiden jalostusta ja kauppaa. Tämä vapaus vallitsee useimmissa maissa jo maanviljelyssä, missä pakko on johtunut tiettyjen yhteiskuntaluokkien syntyperään liittyvistä erioikeuksista. Keskustelun alaisena on enää korkeintaan se, onko maanomistajalla oikeus jakaa maa mielensä mukaan mitättömän pieniksi palstoiksi. Teollisuudeltaan pitemmälle kehittyneissä maissa tulee omaisuuden epätasainen jakaantuminen esiin ensiksi mainituilla elinkeinohaaroilla jo siinä, että varsinaisesta työläisestä on tullut kapitalistin omistamaton palvelija. Kapitalisti, jota suuremmat edut ovat tähän asti houkutelleet, on kääntynyt näille aloille. Mutta niin pian kuin tasaisesti nouseva tuotanto ja siitä seuraava menekin puute on tehnyt manufaktuurialan vähemmän kannattavaksi, kapitalisti katsoo että hänen on pakko siirtyä maanviljelykseen. Vaikka koneiden käyttö ei sillä alalla voi koskaan tehdä työläisten käsiä tarpeettomiksi eikä lisätä merkittävästi tuotantoa, on silti selvää, että maanviljelyksestäkin saadaan eniten etua harjoittamalla sitä suuressa mitassa. Tähän asti harjoitettu maan jako on silloin helpotus vain kapitalistin mahtiasemalle ja pian kaikki maaomaisuuskin on vähäpätöisen ryhmän käsissä, kun taas maanviljelijöiden suuri joukko vajoaa palkkatyöläisiksi.

Tällaisen lopputuloksen todennäköisyyttä ei voi kiistää pätevin syin. Voi käydä niinkin, että omistajan suhde työntekijöihin yritetään määrätä lailla. Silloin kaikesta huolimatta peräännytään vaaditusta periaatteesta, elinkeinovapaudesta. Ennemmin tai myöhemmin siitäkin kahleesta ravistaudutaan irti, eikä työläisen kohtaloa saa sen jälkeen suotuisaksi enää kuin omistajan moraalisella asennoitumisella ja omistajan mielivaltaa kahlitsevalla massojen vaikutuksella valtiosääntöön. Viimeksi mainittu seikka on lisääntyneen valtiollisen vapauden, demokraattisen valtiosäännön seurausta.

Yhtäältä näet yleinen ihmisoikeuksien ja ihmisarvon tunne estää orjuuden palauttamisen sillä keinoin, että työläiselle asetetaan aivan liian kovat ehdot. Vanhan ajan ihmisillä ei tällaista tietoisuutta ollut, vaan äärimmäinen vapaus oli heillä kaikkein alentavimman orjuuden rinnalla. Silti vapaa ihminen ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen orjansakin oli luotu vapauteen. Ihmisvihaaja voi sanoa mitä haluaa; kaikkialla sivistyneessä Euroopassa parempiosaiset kanssaveljet tuntevat jo myötätuntoa alempien luokkien kovaa osaa kohtaan ja innostusta sen parantamiseen. Ellei olisi tätä yleistä tietoisuutta ihmisen arvosta sellaisenaan, ei vaatimus ihmisen voimien vapaasta käytöstä olisi yleinen. Toisaalta sama tietoisuus pitää työtä tekevän luokan pystyssä kaikkea sortoa vastaan. Tämä luokka tuntee nykyään sekä oikeutensa että voimansa. Jos varallisuus on hyvin epätasaista, on demokraattinen valtiosääntö kuitenkin tehottomampi työläisten vaikutuskeino kuin se moraalinen voima, jota luokan lukumäärän ja sivistyksen täytyy antaa. Yritän jäljempänä tutkia, miten tämän enemmistön vaikutuksen kaikesta huolimatta täytyy nopeuttaa sivistyksen etenemistä ja synnyttää tässä mielessä yhdenvertaisuutta, vaikka se ei voikaan vaikuttaa suoraan omaisuuden tasaisempaan jakaantumiseen.

Mikään ei ole turhempaa kuin ennustella millainen on tulevaisuus. Kirjoitin edellä esittämäni siksi, että pidän velvollisuutena sovittaa nykyajan vaatimuksia yhteen menneisyyden järjellisten puolten kanssa. Niin kauan kuin Euroopan kansakuntien siveellinen sivistys oli alhaisemmalla kehitystasolla, eivät myöskään tyhjälle perustuvat vaatimukset, vapaata toimintaa koskevat vaatimukset pystyneet lyömään itseään läpi lainsäädännössä. Nyt näitä vaatimuksia ei monella suunnalla esitäkään sivistynyt tai omistava aristokratia, vaan massat, jotka ovat vaatimassa ennen muuta elinkeinovapautta. Niiden olemassaolo todistaa, miten näiden kansakuntien siveellinen tietoisuus on kyllin vahva kestääkseen näiden vaatimusten toteutumisen. Sanotaan että suuret massat syöksyvät sokeasti kohti tuhoaan, koska pienempi osa korjaa elinkeinovapauden edut. Etua on kuitenkin tässä etsittävä toisaalta. Tästä syystä en kiinnitä huomiota siihen aineelliseen etuun, että silloin kun kaikilla elinkeinohaaroilla toimitaan suuressa mittakaavassa, tuotantokin vastaa helpommin lisääntyneen väestön tarpeita ja että muilla keinoin ei samaan kenties päästäkään. Muistutan vain siitä, että tie taloudelliseen riippumattomuuteen ei silloin ole kenenkään etuoikeus, vaan se on kaikille avoin. Tietoisuus tästä on kalliimpi kuin satunnainen omistus. Hyvinvointi, sivistys, toiminta tai vaikutusvalta ei voi olla milloinkaan tasavertaista; mutta ihmisethän tavoittelevatkin vain tasavertaista oikeutta kaiken tämän saavuttamiseen. Olisikin ylipäätään hulluutta toivoa vapaalta valtiosäännöltä maallisen onnen Eldoradoa. Se on usein helpommin saavutettavissa isällisen yksinvaltaisen hallinnon vallitessa. Vapaus on kova siemen, joka silloin kun se itää, tuottaa hedelmäksi vain itsensä. Yksilölle siinä tarjoutuu vain korkeampi tietoisuus itsestään. Sen sijaan vapauden teot eivät ole yksilöä, vaan ihmiskuntaa varten.

 

 

37. Elinkeinolainsäädäntöä tarvitaan kaikesta huolimatta aina

 

Edellisen luvun sisältö ei kumoa millään tavoin sitä edellä esitettyä olettamusta, että valtiovallalla on ehdoton oikeus järjestää yksilön toimintaa hänen omavaraisuutensa edistämiseksi. Valtion kannalta olisi epäviisasta ottaa elinkeinovapaus periaatteeksi eikä sitä kai milloinkaan tapahtuisikaan, ellei se lisäisi parhaiten myös kansallisomaisuutta. Toisella aikakaudella ammattikuntalaitos oli osaltaan lisäämässä tuotantoa ja samalla se tasoitti omaisuuden jakautumista. Nykyään se on tuotannon kahle, jonka poistamiseen voimakkaasti lisääntynyt väestö ajaa, ja ajatus omaisuuden tasaisemmasta jakaantumisesta joutuu väistymään samassa määrin lisääntyneen kansallisvarallisuuden pakottavan tarpeen tieltä.

Elinkeinovapaushan sisältää joka tapauksessa vain sen, että jokaisella yksilöllä on oltava oikeus valita toimeentuloaan varten mikä tahansa lain sallima ammatti. Siten työ pysyy yhä edelleen sidottuna tiettyyn lailliseen järjestykseen. Muutoin on vielä taloudellisten ja poliisilakien rajoitettava entiseen tapaan työtä, jotta yleistä turvallisuutta ja hyvinvointia ei vaaranneta. Näitä lakeja on ennen muuta tullilainsäädännössä, josta lisää jäljempänä. Yhteiskunta ei voi liioin sallia sellaisia ammatteja, jotka loukkaavat yleistä sopivaisuutta, joilla pyritään saamaan voittoa siveettömyydestä jne. Lain on määrättävä pituus-, tilavuus- ja painomitat, sekä kaupankäynnin helpottamiseksi että vilpin ehkäisemiseksi. Kaikki ne ammatit, joissa työntekijöiden tai muiden kansalaisten henki ja terveys joutuvat vaaraan, hengenvaarallisten tarvikkeiden tuotanto ja myynti, elintarvikekauppa yms. on pidettävä aina yleisessä valvonnassa ja tarpeelliset varotoimenpiteet on määrättävä laissa. Ja ylipäätään vaaditaan sekä järjestyksen säilyttämiseksi että yleisten veromaksujen tasaiseksi jakamiseksi, että mitään ammattia ei saa ryhtyä harjoittamaan ilman asianmukaisen viranomaisen suostumusta. Siten elinkeinovapaus ei tee suinkaan taloudellista lainsäädäntöä tarpeettomaksi, ja kun korostetaan elinkeinovapauden välttämättömyyttä ajalle, ei sillä kielletä valtion oikeutta työn järjestelyyn.

Kaikesta huolimatta jokaista lakia, jonka tavoitteena on omistajan ja työläisen keskinäisen suhteen järjestämisellä lisätä jälkimmäisen työstä saamia etuja, täytyy pakosta pitää sekä rasituksena että riittämättömänä tavoitteen edistämiseen. Kaikkien sellaisten lakien täytyy näet kahlehtia omaisuutta koskevia yksityisiä sopimuksia ja siten rajoittaa yksilön ansiomahdollisuuksia huomattavasti enemmän kuin elinkeinopakko konsanaan. Laki voi ja sen pitääkin säätää ne, mikä saa ylipäätään olla sopimuksen kohteena ja ketkä henkilöt voivat solmia laillisen sopimuksen. Laki voi ja sen pitää määrätä omistusoikeiden suojaksi tietyn muodon, millä sopimus voidaan tehdä päteväksi tuomioistuimen edessä. Kuitenkin niissä tapauksissa, joissa sopimus on ylipäätään sallittu, on senkin määräykset jätettävä yksilön itsensä ratkaistaviksi. Juuri asian luonne tekee turhiksi kaikki ne lain säädökset, jotka rajoittavat yksilön vapautta tämän pitemmälle. Niinpä esimerkiksi koronkiskontaa vastustamaan säädetyt lait eivät ole missään pystyneet estämään sen harjoittamista. Sen sijaan siinäkin vallitseva vapaus pienentäisi luultavasti koronkiskurin voittoa. Sama koskee myös sellaisia elinkeinohaaroja, joita ei pidetä häpeällisinä. Jos laki esimerkiksi määräisi, että omistaja saa käyttää työntekijän palveluksia vain päivän tiettyinä tunteina, sen täytyy alentaa päiväpalkkaa ja köyhdyttää työntekijää. Jos lailla määrättäisiin, kuten on ehdotettu, että omistajan on huolehdittava niiden lasten kasvatuksesta, joiden vanhemmat ovat menneet naimisiin ollessaan omistajan palveluksessa, silloin on selvää, että omistaja erottaisi jokaisen työntekijän, joka on menossa naimisiin ja ottaisi tämän takaisin vihkimisen jälkeen. Jos omistaja velvoitetaan huolehtimaan vanhuudenheikosta työntekijästä ja tämän perheestä tietyn yhtäjaksoisen palveluajan jälkeen, niin omistaja välttää tämän vaihtamalla useammin työntekijöitä. Jos laki asettaa määrätylle ammatille määrätyn päiväpalkan, niin työläinen joutuu työn puutteessa kuitenkin alentamaan vaatimuksiaan ja tyytymään siihen mitä tarjotaan, koska omistajalla ei päivätyösopimuksen vuoksi ole vaaraa saada syytettä työntekijän taholta. Ehdotetaanpa mitä lain säädöksiä hyvänsä, niin ne voidaan aina kiertää, koska niiden noudattaminen perustuu yksityiselle sopimukselle ja jokainen sopimusvapauden rajoitus näyttää siten tarkoituksettomalta. Taloustieteilijöiden näkee yhä puhuvan ”johdonmukaisesti ajatellusta, kansan kaikkia osia järjestelmällisesti yhteen sitovasta valtiosäännöstä”, aivan kuin se olisi viisasten kivi, joka ”suurten valtiomiesten” on ”vastaisuudessa” löydettävä. Kuitenkaan taloustieteilijöiden oma neuvottomuus ei juuri anna toivoa tulevaisuudesta. Omaisuuden epätasainen jakaantuminen on aave, joka vainoaa heitä, koska se liikkuu kansantaloustieteen omalla pohjalla. He eivät voi kieltää, että vaaran aiheuttanut elinkeinovapaus on myös lisännyt tuotantoa ja kansallista varallisuutta. Näin he ovat samassa pulassa kuin henkien manaaja, joka on loitsinut esiin manalan inhoja mahteja, mutta on unohtanut miten niiden piinallisesta seurasta päästään eroon.

Epäsuotuisa suhde voidaan tasoittaa vain siten, että omistaja maksaa veroa valtiolle ja valtio huolehtii työntekijöiden koulutuksesta ja nuoruuden tai vanhuuden vuoksi voimiltaan riittämättömien ylläpidosta. Omistaja on pakotettava tekemään tässä asiassa suurempia uhrauksia, jopa herättämällä levottomuutta omaisuuden turvasta. Se voidaan turvata vain sivistämällä enemmistöä ja suojaamalla työläisen vanhuus kurjuudelta. Olen edellä viitannut siihen, miten työntekijälle pitää taata työtä vastaavat ansiot. En voi käsittää, että lailla pakottamalla päästäisiin parempiin tuloksiin kuin sillä moraalisella pakolla, jonka työntekijät sivistyksensä ja ihmisoikeudestaan saavuttamansa tietoisuuden nojalla kohdistavat omistajaan tämän omaan etuun yhdistettynä.

Kuten on helposti käsitettävissä, kaikki ehdotukset yksityisomistuksen kumoamisesta ovat muodottomia kuvitelmia, joissa henkilökohtainen vapaus kokonaan sivuutetaan. Siten saintsimonilaisten esittämien kaltaiset yhteiskuntaopit ovat täysin despoottisia. Samoin jokaisessa omaisuuden tasaiseen jakamiseen tähtäävässä ehdotuksessa vaaditaan lain ja oikeuden kumoamista, ja vaikka jako voitaisiinkin toteuttaa rauhallisin keinoin, se jäisi täysin hyödyttömäksi, koska omaisuuden epätasaisuus olisi pian yhtä suurta kuin ennenkin. Enemmistökin käsittää sen terveellä järjellään eikä meidän aikanamme olekaan missään sellaisten äärimmäisyyksien vaaraa.

 

 

38. Laeista, jotka suojaavat kansallisomaisuutta suhteessa toisiin kansakuntiin

 

Sen taloudellisen lainsäädännön lisäksi, joka määrää kansakunnan yksilöiden keskinäisestä suhteesta kansallisvarallisuuteen, on muita lakeja, joiden tarkoituksena on säilyttää kansallisomaisuus suhteessa muihin kansakuntiin. Jokaisen valtion on näet omavaraisuutensa vuoksi vältettävä myös kaikkea taloudellista riippuvuutta muista valtioista.

Tämä lainsäädännön osa on erityisesti ollut tutkijoiden ja ajattelijoiden selvitysten kohteena. On helppo käsittää, että tämän lainsäädännön periaatteet liittyvät läheisesti elinkeinoja koskevaan oppiin ja yleensä kansallisvarallisuuden lisäämiseen perusteisiin. Siten kansantaloustieteestä on tullut erityisen laaja tiede, eikä lukijalla liene mitään sitä vastaan, jos luettelen lyhyesti ne tärkeimmät teoriat, jotka tämä tiede on esittänyt.

Niin sanottu ”merkantiilijärjestelmä” kehittyi teorioista riippumatta. Se oli yleinen jo muinaisissa kauppavaltioissa ja tuli myös uudemmassa Euroopassa hallitsevaksi sen valtiollisen painon nojalla, joka kaupungeilla oli keskiajan päättyessä sekä 1400-luvun lopulla tehtyjen maantieteellisten löytöjen ansiosta. Jälkimmäiset lisäsivät moninkertaiseksi kaupankäynnin merkityksen kansakuntien kulttuurille ja hyvinvoinnille. Vasta 1600-luvun lopulla merkantiilijärjestelmä esitettiin tieteellisenä systeeminä. Sen tekivät englantilaiset Mun, Child ja Davenant ja heillä oli lukuisia seuraajia muualla Euroopassa. Samaan aikaan järjestelmää noudatti tiukasti Cromwell Englannissa ja Colbert Ranskassa, ja jälkimmäistä on myös pidetty, joskin väärin perusteina, järjestelmän keksijänä. Järjestelmän tärkein oppi kuuluu: raha on kansallisvarallisuuden mitta ja niin ollen kansakunnan rikkauden perustana on runsas vienti ja vähäinen tuonti, toisin sanoen edullinen kauppatase. Manufaktuuritavaroiden kauppa toi eniten rikkautta ja oli miltei yksistään esillä; siitä syystä tätä järjestelmää on moitittu muun muassa maanviljelyksen laiminlyönnistä. Lisäksi tulee itse perusperiaatteen virhe, rahan pitäminen ainoana rikkautena, sekä tullimääräysten painostava ankaruus, mikä oli seurausta järjestelmästä.

Sata vuotta myöhemmin tätä koulukuntaa vastaan esiintyi lyhyin väliajoin kaksi uutta, ”fysiokraatit” (eli ekonomistit) Ranskassa ja ”teollisuus­järjestelmä” Englannissa. Edellisen järjestelmän alkuunpanija oli François Quesnay. Se oli vallitsevana Ranskassa vallankumouksen puhjetessa ja näytteli merkittävää osaa tässä mullistuksessa. Sille tunnusomainen on väittämä, että vain maan luonnontuotteet muodostavat kansakunnan rikkauden, mutta niiden jalostus ei todella lisää rikkautta. Tästä syystä maanviljelijää pidettiin yhteiskunnan ainoana tuottavana jäsenenä, kun taas sekä manufaktuurin harjoittajat että kauppiaat että virkamiehet muodostivat ”tuottamattoman” luokan. Tämän näkökannan mukaisesti myös kaikki verot piti muuttaa yhdeksi ainoaksi maksuksi, joka kannettaisiin maanviljelyksen antamasta tuotosta. Edelleen oli täydellinen elinkeino- ja kauppavapaus osaksi järjestelmän seurausta, koska kaikki manufaktuurien hyväksi tehdyt rajoitukset olivat hyödyttömiä; osaksi oppi elinkeino- ja kauppavapaudesta oli ajan hengen yleistä seurausta. Tätä oppia kannatti myös teollisuusjärjestelmän perustaja skotti Adam Smith. Hän muutoin piti Quesnayn vastaisesti kansallisrikkauden lähteenä ”työtä” ylipäätään ja opetti, että maanviljelys, jalostusteollisuus ja kauppa olivat kaikki tuottavia. Siten kansakunnan rikkauden mittapuuna ei ole pelkästään raha eivätkä liioin pelkät luonnontuotteet, vaan ylipäätään kaikki työn tuotteet. Tästä syystä työ oli Smithille tuotteen arvon mitta, kun taas fysiokraatit määrittivät tuotteen arvon maanviljelyksen nettotuoton mukaan. Smith esitti, että tehokkaimpia keinoja tuotannon lisäämiseksi ovat elinkeino- ja kauppavapauden ohella työnjako ja pääomien käyttö. On muutoin pantava merkille, että Smith laski tuottavaan työhön vain sen, mikä tuottaa aineellisia tuotteita. Myöhemmät taloustieteilijät ovat laskeneet mukaan myös henkisen tuotannon sekä ne erilaiset arvot, joita esineillä on ihmisen onnentarpeen kannalta. J. Baptiste Saystä lähtien on Smithin virheeksi tunnustettu, että he eivät ole työn ohella ottaneet esineiden arvoa määrääväksi myös luonnon omaa tuotantokykyä.

Useimmat tiedemiehet ovat kylläkin tähän asti pitäneet pääasiassa kiinni Smithin periaatteista. Tosin ne poliitikot, jotka tunnustautuvat sanoissa näiden periaatteiden kannattajiksi, ovat todellisuudessa kieltäneet huomattavalta osalta opin. Tämä koskee erityisesti kauppavapautta, jossa on harvoja ja nopeasti ohi menneitä poikkeuksia lukuun ottamatta yhä vielä seurattu merkantiilijärjestelmän käytäntöä. Asiaa jälkeenpäin harkittaessa pitäisikin helposti käsittää se kokemuksen antama oppi, että kauppavapaus voidaan luoda vain kansakuntien vastavuoroisilla myönnytyksillä ja että niistä on luovuttava heti kun jompikumpi osapuoli toteaa vaihdon itselleen epäedulliseksi. Sillä puhuttakoon kauppataseesta mitä pahaa tahansa, niin selvää on, että jos kansakunta on riippuvainen toisten kansakuntien tuotteista ilman että nämä toiset puolestaan ovat vastaavassa riippuvuussuhteessa, niin edellinen ipso facto [asiasta itsestään johtuen] on valtiollisesti huonommassa asemassa. Kaikki tällaiset uhraukset merkitsevät menetystä vallassa ja kansallisessa riippumattomuudessa. Menetys tulee kansakunnan sisällä esiin teollisuuden taantumisessa. Kaikki työn lajit kasvattavat kansallisomaisuutta. Kuitenkin on ennen muuta maan luonnontuotteille luotava menekkiä, joko maan sisällä poistamalla ulkomainen kilpailu tai jos tuotteiden määrä ylittää oman tarpeen, myymällä ne ulkomaille. Jotta tähän päästäisiin, on tavallisesti luovuttava jostain vastaavasta kauppaedusta. Jos taas on kysymys raaka-aineista, joita ei tuoteta omassa maassa, ei mitään tappiota synny; jos ulkomaankauppa sen sijaan ulottuu koskemaan jalostusteollisuuden tuotteita, se merkitsee aina toiminta-alueen menetystä ja samalla lakkaa vastaava kotimainen luonnontuotteiden kulutus. Mitä suurempi maan väestö on suhteessa maan kokoon ja luontaiseen hedelmällisyyteen, sitä kalliimmaksi tulee maalle pakosta kaikki sellainen työ, jolla kansallisomaisuutta voidaan lisätä, sekä silloin kun työn tuote vain täyttää maan oman tarpeen että silloin kun se myydään ulkomaille. Suurimpana voittona on itse työ sellaisenaan, koska se elättää työntekijän, olkoon puhdas voitto (nettovoitto) sitten miten vähäinen tahansa. Täydellisestä kauppavapaudesta voisi tulla kysymys vasta silloin kun jokaiselle kansakunnalle olisi varmistettu yksinoikeus tiettyihin elinkeinoihin tai kun jokainen elinkeino olisi kaikilla kansakunnilla saavuttanut saman kehitystason. Siihen ei kuitenkaan päästäne koskaan.

Asian erityispiirteitä on mahdotonta selvittää muutamilla riveillä tai ilman yksityiskohtaista tutkimusta. Tarkastellaanpa kansakuntien teollisuuden ja kaupan suhdetta sitten miltä kannalta tahansa, niin havaitaan, että yhtä paljon kuin kyseessä on ollut eri maiden erilaisten tuotteiden rauhanomaisesta vaihdosta, on se merkinnyt myös jatkuvaa kilpailua rikkaudesta ja vallasta kansojen välillä. Niinpä tämä kilpailu on aiheuttanut myös avoimia sotia samaan aikaan kun se on luonut kaikkein vahvimpia rauhan siteitä; se on ollut samalla kertaa kansakunnille sekä hävityksen että maallisen aineellisen hyvinvoinnin ja henkisen jalostumisen lähde. Samassa suhteessa kuin maan sivistys lisääntyy, maan on pakko itsenäisyytensä vuoksi harjoittaa teollisuuttaan mahdollisimman tasavertaisesti muiden, aikaisemmin sivistyneiden maiden kanssa sekä tämän päämäärän saavuttamiseksi tehtävä kilpailu vaikeammaksi muille maille. Mitä pitemmälle tässä tasavertaisuudessa päästään, sitä laajemmat tilat voidaan puolestaan kilpailulle luoda vastavuoroisilla myönnytyksillä. Silloin tällaisen tasavertaisuuden teollisuuden kehityksessä saavuttaneet maat käyvät kovaa kilpailua kauppasuhteistaan muihin kansakuntiin. Koska kuitenkin kansakuntien hyvinvointi riippuu häiriintymättömästä ja vilkkaasta kanssakäymisestä, niin kehittynyt teollisuus pakottaa rauhaan samaan aikaan kuin se antaa aihetta eripuraisuuteen ja keinoja sodan aloittamiseen.

Tuontikielto tai tullimaksu ovat keinoja kotimaisen teollisuuden suojaamiseksi. Tuntuisi että edellistä on sopivaa käyttää vain estämään sellaisten luonnontuotteiden tuonti, joita maa tuottaa niin paljon kuin sen asukkaat käyttävät tai sitten yli oman tarpeen. Se näet estää ulkomaista tuotetta kilpailemasta kotimaisen kanssa, sillä tuotteen arvo yleensä laskee. Silloinkin kun tuotteen arvo ulkomaille vietynä nousee, kotimainen kuluttaja saa kaikesta huolimatta tavaran aina saman verran halvemmalla kuin kuljetuskustannukset korottavat hintaa ulkomaiselle ostajalle. Suojatullilla voi kylläkin päästä samaan, mutta vain jos se on suhteessa tavaran käypään arvoon niin korkea, että sillä on ehkäisevä vaikutus. Kun on kyse jalostusteollisuuden tuotteista, täytyy tuontikiellon sitä vastoin vaikuttaa lamaannuttavasti kotimaiseen teollisuuteen, koska se päästää tämän ulkomaisesta kilpailusta, mikä muutoin on voimakkain kannustin. Niissä maissa, joissa tullitaksa on määrätty hyvin harkitusti, sen perusteeksi on otettu raaka-aineen hinnanero sekä kotimaiset ja ulkomaiset valmistuskustannukset. Jos jälkimmäiset ovat korkeammat kuin edelliset, ei suojatullia tarvita; jos suhde on päinvastainen eivätkä ulkomaisen tavaran kuljetuskustannukset poista eroa, se tasoitetaan tullimaksulla. Lisäksi maksu menee sen verran yli eron, että kotimainen tuottaja voi myydä tavaransa hiukan halvemmalla. Tällä päästään kahteen tavoitteeseen: suojataan kotimaista teollisuutta ja luodaan kilpailua. Ulkomainen tuote puolestaan pääsee parempaan asemaan, jos kotimainen on laadultaan heikompi tai sen hinta nousee. Silloin kotimainen tuottaja joutuu seuraamaan kaikkia valmistuksen edistysaskeleita, joilla tavaran laatua parannetaan ja hintaa alennetaan. Lainsäätäjän harkintakyky joutuu erityisen kovalle koetukselle ratkaistaessa, mille teollisuudenhaaroille sopii kilpailu ulkomaisten tuotteiden kanssa. Nykyisiä työtapoja käytettäessä sen määräävät pääasiassa raaka-aineiden erilaiset hinnat. Jos erotus on liian suuri, voidaan hinnaltaan epäedullisempien raaka-aineiden jalostusta harjoittaa vain siten, että kotimainen kuluttaja joutuu tekemään suuria uhrauksia, minkä täytyy vaikuttaa haitallisesti muihin teollisuudenhaaroihin. Tästä on näköjään johdettava myös se sääntö, että ei pidä milloinkaan vaikeuttaa sellaisten raaka-aineiden tuontia, joita maa ei tuota ollenkaan tai ei ainakaan omiin tarpeisiinsa. Sen sijaan maan luonnontuotteiden vienti vie maan asukkailta ne työtilaisuudet, joita jalostus olisi antanut, ja tämä etu jätetään ulkomaalaisille. Monet maat ovat tyhmästi maksaneet ulkomaalaisille omien luonnontuotteidensa jalostuksesta. Kaikesta huolimatta näyttää viisaammalta edistää luonnontuotteiden käyttöä maan sisällä määräämällä korkea tulli tuotteiden tuonnille jalostetussa muodossa kuin kantamalla suoraan maksua luonnontuotteiden viennistä. Jälkimmäisessä tapauksessa näet alkutuottaja joutuu helposti maksamaan suurempia tai pienempiä summia jalostajien hyväksi.

Näitä kotimaista teollisuutta suojaavia maksuja on usein pidetty pelkkänä valtion kassaan kerättävien tulojen lähteenä. Kukaan ei kiistäne sitä, että maksujen on mentävä valtiolle tavaranvaihtoa harjoittavien varallisuusverona. Vain silloin erehdytään, jos maksujen keräämistä pidetään päämääränä. Kotimaisen teollisuuden suojaaminen on näet pääasia. Sellainen suhtautuminen sopii vain tiettyihin luonnontuotteisiin, joita maa ei tuota, mutta joista on tullut varakkaampien asukkaiden välttämättömän tarpeen kohde.

Päätän luettelemalla Schmitthennerin mainitun teoksen mukaan ne syyt, jotka hän esittää rajatonta kauppavapautta vastaan. Aluksi hän hyväksyy asian kosmopoliittiselta kannalta, mutta hylkää sen kansalliselta kannalta. Tällä hän haluaa toisin sanoen ilmaista, että kysymys kuuluu niihin, joihin ei voi antaa vastausta abstraktisten teorioiden nojalla, vaan on turvauduttava kokemukseen ja olemassa olevaan. Schmitthenner kirjoittaa:

”Kansakunnan on pyrittävä tuottamaan niin paljon kuin mahdollista tyydyttääkseen paitsi välttämättömät, myös ylellisyyden synnyttämät tarpeensa. Tällä on näet yhtäältä se valtiollinen etu, että kansakunnan itsenäisyys turvataan ja toisaalta se taloudellinen etu, että työstä saadut ansiot ja tuotannon antamat voitot jäävät kotimaahan.” – ”Edelleen on valtion pyrittävä viemään mahdollisimman paljon valmisteita ja tuomaan raaka-aineita.” Kuten näemme, näin saadaan lisätyksi sekä valtiollisia että taloudellisia etuja vieraisiin valtioihin nähden.

”Kaikki valtiot eivät pysty saavuttamaan tavoitetta vapaalla kaupalla. Moni kansakunta ei selviydy edes kilpailusta tappioitta” – näin tapahtuu, jos kansakunta 1) on heikompi ”tuotantovoimiltaan”, kuten luonnon-, pääoma- ja henkisiltä voimiltaan (tiedoiltaan ja taipumuksiltaan), 2) on ”yhtey­denpitovälineiltään” huonompi, 3) maksaa ”korkeampia veroja”. Ja nel­jänneksi kokemus opettaa, että kaikki kansakunnat pitävät ulkomaista tavaraa kotimaista parempana, vaikka hinta ja laatu olisivat samat.

Sanotun perusteella Schmitthenner esittää väittämän: ”tavallisissa oloissa (in der Regel) valtio voi suojata ja edistää teollisia etujaan vain hyvin lasketulla ja järjestetyllä rajoitusjärjestelmällä”. Hän jatkaa: ”yleinen kauppavapaus on pelkkä ihanne, kuten ikuinen rauha. Jos kansakuntaa neuvottaisiin poistamaan kaikki rajoitukset sillä perusteella, että kauppavapaus vastaa ihmiskunnan tärkeimpiä etuja, se olisi yhtä viisasta kuin armeijan kotiuttaminen sen nojalla, että ikuisesta rauhasta on tavatonta hyötyä ihmiskunnan hyvinvoinnille.”

 

 

39. Virkamiehen yhteiskunnallisesta asemasta ja valtion kassaan kannettavista veroista ja maksuista

 

Valtion oikeutta kantaa yksilöiltä veroja ja maksuja maanpuolustuksen, hallinnon, lainkäytön, opetuksen jne. ylläpitämiseksi on epäilty vähemmän kuin eräitä muita taloudellisen lainsäädännön puolia. Mainitsen asiasta lyhyesti tässä sekä siksi, että velvollisuus osallistua valtion menoihin rajoittaa yksilön ansaitsemisen vapautta, että siksi, että tällä lainsäädännön puolella määrätään suoraan kolmannen yhteiskuntaluokan, virkamiesten, taloudelliset olot. Elinkeino- ja kauppalait koskevat näitä oloja vain epäsuorasti.

Mitä ensinnäkin tulee tähän yhteiskuntaluokkaan, sen ansiotapa eroaa muista luokista siinä, että yksilön työmäärä ja siitä maksetut ansiot on säädetty eivätkä suurempi ahkeruus tai harkitsevuus yleensä lisää ansioita. Syynä on yksinkertaisesti se, että jokaisella valtion palvelijalla on oltava laissa määrätty vaikutuspiiri, jotta valtion hallintoon saadaan järjestystä ja tehokuutta. Vasta yhteiskunnan korkeammilla paikoilla antaa laajempi vaikutuspiiri myös suuremman vapauden virkamiehen tiedoille ja taipumuksille. Tällöin hän voi yleisesti hyväksytyn järjestyksen mukaan saada yksilöllisille kyvyilleen tunnustusta ja hankkia niillä suurempaa taloudellista hyvinvointia. Käytän sanoja ”yleisesti hyväksytyn järjestyksen mukaan”; tavallinen käytäntö, jonka mukaan korkeammat virkamiehet nimitetään ottamatta suoraan huomioon virka-ansioita, näyttää näet oikealta. Sitä vastoin yksilöllisellä kyvyllä on vain vähäistä vaikutusta alemmilla virkapaikoilla ja tästä syystä niillä voidaan edetä virkaiän mukaan ilman että yksilö kärsii vääryyttä tai yhteisö vahinkoa. Viisaus vaatii myös, että korkeampien virkamiesten luokkaa ei laajenneta liiaksi alempien kustannuksella, sillä hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on tosiasiassa jätettävä mahdollisimman vähän asioita virkamiesten oman ratkaisun varaan. Siten useimmat paikat voi hyvin täyttää sellaisilla miehillä, joilla on vain virkamiehen tavat.

Tämä virkamiehen yhteiskunnallinen asema osoittaa, että kokonaisen yhteiskuntaluokan on alistettava toimintansa mitä ankarimpaan järjestykseen. Sanotaan että tämä toimintahan koskee vain elämän yleistä puolta. Kuitenkin virkamiehen toiminta, kuten kaikki muukin, on työtä hänen itsenäisen olemisensa puolesta. Hän saa työllään suoraan osuutensa kansallisvarallisuudesta ja valtio puolestaan määrää hänelle yhtä välittömästi tämän työn. Muut yhteiskuntaluokat tekevät työtä yleisen hyväksi työskentelemällä yksityisen tarpeen hyväksi ja he saavat myös osuutensa kansallisvarallisuudesta samaa tietä, yksityisen kädestä. Virkamies puolestaan tekee työtä yksityisen hyväksi työskentelemällä valtion hyväksi ja yksilöt korvaavat hänen työnsä maksamalla osansa valtion kassaan. On kuitenkin selvää, että yksi työtapa ei voi sen paremmin kuin toinenkaan ehdottomasti vaatia mielivaltaista vapautta. Yksilö pääsee kummallakin tavalla osalliseksi kansakunnan olemassa olevasta varallisuudesta ja kummallakin tavalla on autettava tämän varallisuuden lisääntymistä. Miten tämän pitää tapahtua, siitä määräävät yhtäältä elinkeino- ja kauppalainsäädäntö ja toisaalta virkamiehiä koskevat ohjeet.

Kun tämä kolmas yhteiskuntaluokka, joka omistaa työnsä välittömästi yleiseksi hyväksi, on välttämätön, siitä seuraa myös, että tarvitaan välttämättä myös valtion kassa, johon kaikki maksavat osansa. Sivistyksen edistyessä on lisäksi syntynyt monenkaltaisia yleisiä laitoksia maan sisäistä yhteydenpitoa, koulutusta, hyväntekeväisyyttä yms. varten. Valtion on pidettävä niitä kaikkia yllä tärkeimpien, maanpuolustusta ja hallintoa sekä opetusta ja lainkäyttöä hoitavien laitosten ohella.

Valtion verot ja maksut on tapana jakaa tavallisiin ja erityisiin, joista edelliset koskevat tuotantoa, jälkimmäiset yleensä kulutusta. Virkamiesluokka on vapautettava edellisistä, sillä muussa tapauksessa valtio joutuisi korvaamaan ne hänelle. Siitä syystä nämä verot ja maksut kootaan maanviljelykseltä, jalostusteollisuudelta ja kaupalta. Vain ensiksi mainitulle elinkeinolle voidaan määrätä pitkäaikaisempi vero, sikäli kuin se maksetaan maan tuotteina. Kahden muun maksaman veron on sen sijaan vaihdeltava niiden eri ajankohtina saaman erilaisen voiton mukaisesti. Lisäksi näistä elinkeinoista ei voi mielellään koota veroja in natura [luonnossa], vaan rahassa ja niin ollen veron on oltava riippuvainen tuotteiden erilaisesta arvosta. Tähän veronmaksajien luokkaan on laskettava myös ne, jotka eivät työssään harjoita materiaalista tuotantoa, mutta saavat tästä silti voittoa, kuten kapitalistit, rahanvaihtajat jne., kirjailijat, taiteilijat yms. Ylipäätään kohtuus myös vaatii, että osuus veroista määrätään mahdollisimman tarkasti kunkin elinkeinohaaran suuremman tai pienemmän tuoton mukaan. On perusteltua, että kulutusta puolestaan verotetaan vain niiden artikkelien osalta, joita voidaan kussakin maassa pitää ylellisyystavaroina. Tällöin verotus siis kohdistuu yhteiskunnan varakkaampiin jäseniin. Tähän lajiin voidaan laskea kaikki ne verot, jotka määrätään omaisuuden arvioinnin perusteella. Ne näyttävät tarpeellisilta mikäli ne on määrätty oikeuden ja kohtuuden mukaan, ja erityisen paikallaan ne ovat silloin kun ylimääräiset valtion menot vaativat ylimääräisiä maksuja. Valtiontalous eroaa ylipäätään yksityistaloudesta siinä, että jälkimmäisen on sovitettava menot tulojen mukaan kun taas edellisen on tehtävä päinvastoin. On siis aivan välttämätöntä, että valtio tarkistaa menojen tarpeellisuuden, sillä muutoin valtion välttämättömät tulot voivat köyhdyttää veronmaksajien enemmistön, samalla kun ne ehkä rikastuttavat joitakin harvoja. Kaikki laskelmat siitä, mikä on kansan sietämä verojen ja maksujen enimmäismäärä, ovat hyödyttömiä.

Vapaiden kansalaisten kansakunta näet pystyy oman maan puolustuksen hyväksi kestämään mitä vain, mutta hallitsevan kastin etuoikeuksia maksava kansakunta sietää vain vähän. Edellisessä tapauksessa kansallishengen voimistuminen korvaa nopeasti kaikki menetykset; jälkimmäisessä ei tätä tapahdu ja verovelvollinen tyytyy elää kituuttamaan kun elämä ei näy kuuluvan hänelle itselleen, vaan hänen valtiailleen. Valituksen aihetta on siis vain silloin kun verorasitukset eivät jakaannu tasaisesti yhteiskunnan kaikkien jäsenten kesken, niin että myös hallitsevan valtiomahdin edustajat olisivat osallisina, vaikkakin pienehköllä osuudella. Mitä valtion paras vaatii, se on välttämätöntä myös yksilön parhaaksi eikä hänen velvollisuuttaan osuutensa maksamisesta voi asettaa kyseenalaiseksi.

 

 

40. Opetuslaitoksista. Humanistista sivistystä ei suljeta pois antiikin opiskelun myötä

 

Olemme edellä tarkastelleet yhteiskunnan lainsäädäntöä sen ensimmäisen tarpeen kannalta, jonka tyydyttämiseen yksilön on saatava yhteiskunnalta tilaisuus, aineellisen toimeentulon kannalta. Nyt meidän on siirryttävä niihin yhteiskunnallisiin laitoksiin, jotka välittävät sivistyksen yksilölle. Yhtä vähän kuin edellisessä yhteydessä, en esitä tässäkään systematisoivaa taulukkoa, johon liittyisi määritelmät erityisten koulutuslaitosten tehtävistä. Rajoitun siihen huomautukseen, että koska kasvatus kuuluu perheelle, kuten edellä on esitetty, ja yhteiskunnan on johdettava vain opetusta, niin opetus on mukautettava kolmen yhteiskuntaluokan tarpeisiin. Paitsi yleistä älyllistä sivistystä, jonka yhteiskunta takaa kansakouluilla ja kirkon uskonnollisella opetuksella, on näin ollen kaikissa sivistysvaltioissa nyttemmin myös maanviljelysopistoja, kaivostyökouluja, yleisiä porvarikouluja, käsityökouluja jne. sekä kolmannen yhteiskuntaluokan sivistämiseksi oppikouluja ja yliopistoja. Näitä niin sanottuja reaalikouluja on alettu vaatia ja niiden tarvetta tuntea vasta viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana; vaatimukset syntyivät maanviljelijän saatua vapautensa, ammattikuntalaitoksen rappeuduttua, työläisen irtaannuttua talonpoikaissuvustaan ja lukuisien uusien keksintöjen ja niitä seuranneiden muuttuneiden työtapojen tultua teollisuuden käyttöön. Kun toisaalta valtion virat eivät ole enää sidottuja syntyperään eivätkä siihen liittyvään kasvatukseen ja kun virkojen haltijoilta on samalla alettu vaatia suurempaa tietovarastoa, on myös oppikoulun ja yliopiston tehtäviä viime aikoina muutettu. Erityisesti yliopisto on muuttunut virkamiestietojen kouluksi.

Tämä käytännöllinen suuntaus on monen mielestä uhannut tuhota niin sanotun humanistisen sivistyksen, toisin sanoen ne tiedon lajit, joilla ei ole välitöntä käyttöä jokapäiväisessä elämässä. Niiden tarkoituksena on vain teroittaa ymmärrystä, suunnata tahto sellaiseen toimintaan, jonka hedelmät eivät ole hetkellisiä eivätkä katoa hetken mukana sekä vaalia kauneudentajua, makua. Tähän lajiin lasketaan filosofian, historian opiskelu ja etenkin niin sanotut klassiset opinnot, kreikan ja latinan kieli ja niillä kirjoitettu kirjallisuus. Tosiasiassa vaara on kuviteltu, joskaan ei voi kieltää, että asian uutuuden vuoksi intoilijat ovat vieneet reaaliopinnot pitemmälle kuin ajan henki muutoin näyttäisi oikeuttavan. Itse asiassa mikään aikakausi ei ole suuntautunut yhtä vähän materialistisesti kuin nykyinen, joka mielihalusta tunkeutuu asian perimmäisiin periaatteisiin ja ennen kaikkea vaatii järjelle koettelun oikeutta. Toisaalta on myönnettävä, että klassiset opinnot ovat meidän aikanamme menettäneet paljon siitä yhteiskunnallisesta painostaan, mitä niillä aikoinaan oli.

Kun nämä opinnot heräsivät uuteen eloon 1400-luvun puolivälissä, olivat Euroopan valtiot sekasorron ja hajoamisen tilassa. Silloisen tilan täytyi näyttää verrattomasti kehnommalta kuin se yhteiskuntajärjestys, jota muinaiset filosofit ja kronikoitsijat olivat pohtineet ja kuvailleet. Todellisuudelle selkänsä kääntäneiden skolastikkojen tuotteisiin verrattuna heidän teoksissaan täytyi olla korkeimman viisauden hohtoa. Voi sanoa, että vaikutus tuli nopeasti sen jälkeen kun vertailuun oli ryhdytty; onhan antiikilla ollut uudistava ja elvyttävä vaikutus taiteissa ja tieteissä, valtiossa ja uskonnossa. Tämän ovat monet yrittäneet innolla kieltää etenkin uskonnon osalta ja ovat esittäneet, että pakanallisuus on kylläkin ruokkinut koko uudemmaksi kutsuttua aikaa, mutta ei ole jättänyt jälkiä tämän henkeen. Juuri ne, jotka ovat edustaneet uudemman ajan sivistystä, ovat saaneet sen perustan vanhan ajan viisaiden koulussa ja suurin osan heistä on nuoruudessaan kuunnellut näiden oppeja pitempään kuin profeettojen ja apostolien. Nuorukaiset oppivat valtio-oikeutta Plutarkhokselta ja Cornelius Nepokselta ja siten monet heistä kasvatettiin yksinvaltaisen valtion jäseneksi ja heidän silmiensä eteen levitettiin tasavaltalainen esikuva. Miten siis voitaisiin kieltää, että pakanuudella on osuutensa ajan sivistyksessä? Kaikessa tässä on nyt kuitenkin tapahtunut monenlaisia muutoksia. Kuvataiteet ja kaunokirjallisuus ovat luopuneet antiikin väkinäisestä jäljittelystä. Luonnontieteet ovat edistyessään muuttaneet antiikin mielikuvitukselliset maailmansyntyopit kokemuksen antamiksi tosiasioiksi, jotka ulottuvat vuosituhanten taakse. Pakanuuden skepsis on näytellyt osansa loppuun tieteessä, ja jos vielä vedotaan järjen koetteluoikeuteen, niin vaatimus menettää kuitenkin pätevyytensä heti jos järki luopuu todellisuudesta. Yritys siirtyä olemassa olevasta takaisin puhtaisiin järjen periaatteisiin oli mainitun skepsiksen työtä. Sen avulla tutkimus saattoi kuitenkin ylittää pakanuuden perimmäiset perusteet. Esimerkiksi politiikassa jo oppi ihmisen luonnollisista oikeuksista ylitti vanhan ajan käsitykset. Kristinuskoon välinpitämättömästi suhtautuvat ensyklopedistit perivät luonnollisten oikeuksien opin Pohjois-Amerikan puritaaneilta. Nyttemmin tiede on luopunut myös tästä luonnollisesta valtio-oikeudesta, samoin kuin luonnollisesta teologiasta, ja sen toteuttamisyritykset johtivat sangen pelottaviin epäonnistumisiin. Sen sijaan valtioon on sovellettu mainitun teologian olettamusta, että useimmat asiat ovat sellaisina kuin ne ovat melko järkevästi järjestetyt. Toisaalta on jouduttu tunnustamaan, että sama uskonto, joka opettaa ihmisten yhdenvertaisuutta Jumalan edessä ei pysty varjelemaan orjuudelta.

Kaiken tämän perusteella uskaltaisin väittää, että toisin kuin sanotaan, mikään ajankohdan materialismi ei suinkaan pyri poistamaan sellaista koulutusta, josta ei ole välitöntä käytännön hyötyä. Sen sijaan kyseessä on täysin kypsä maailmankatsomus, joka ei suostu kulkemaan antiikin tai kristillisen paavinuskon, yhtä vähän sen katolisen kuin protestanttisen muodon talutusnuorassa, sillä onhan se yhtäältä kristinuskon lapsi ja toisaalta se on sovittanut itseensä myös pakanuuden. Ne, jotka nyt intoilevat antiikin tutkimuksen puolesta, toimivat tiedostamattaan skeptisismin hyväksi. Skeptisismi oli antiikissa vallalla vain in abstracto [teoreettisesti] eikä sitä sovellettu kirkkoon tai valtioon. Se pitää intoilijat rauhallisina. Uudempi aika tahtoo kuitenkin sovitusta myös järjen ja todellisuuden välillä. Antiikin skepsis oli opettanut sen erottamaan ne molemmat. Nyt aika kuitenkin pyrkii yhdistämään ne muodostaakseen yhtäältä todellisuuden uudelleen ja riistääkseen toisaalta järjeltä sen subjektiivisuuden. Ja siitä syystä aikakausi ei pidä enää pakanallista kasvatusäitiään korvaamattomana.

Vaikka niin ollen ei kielletäkään, että klassisten kielten oppiminen on tärkeää, koska ne herättävät ajatuksia tai koska vanhojen filosofien, historioitsijoiden ja runoilijoiden teosten lukemisella on jalostava vaikutus, voi silti tuntua väärään osuvalta, että nuorukainen opettelee nyt tuntemaan kreikkalaista mytologiaa, mutta ei oman aikansa teologisia käsityksiä, Rooman, mutta ei oman maansa valtiojärjestystä tai Sofokleen tai Pindaroksen runoelmia, mutta ei Shakespearen, Goethen tai Lamartinen. Tilanteen täytyy ensi silmäyksellä tuntua kummalliselta väärinkäsitykseltä. Ensi sijassa ei voi syyttää niin sanottujen reaaliopintojen puutetta, vaan todellisuuteen, olemassa olevaan, tiedon tavoittelijan omaan aikaan liittyvien opintojen. Kun on kuullut usein väitettävän, että meidänkin ajallamme ja sitä välittömästi edeltäneellä on omat klassiset kirjailijansa, niin voisi odottaa, että heidänkin teoksiaan opiskeltaisiin humanistisen sivistyksen lähteenä. Tiedän kuinka vaikeaa itse kunkin on tunnustaa nämä ja saman kaltaiset vaatimukset oikeutetuiksi, kun on itse saanut ensimmäisen tyydytyksen tiedonjanolleen antiikin kielistä ja kirjoituksista. Vaatimusten oikeutus on kuitenkin niin selvä, että niitä ei voi kieltää. Niille on humanistisessa koulutuksessa ainakin annettava saman verran tilaa kuin klassisille opinnoillekin sen mukaan mitä on tähän asti pidetty tärkeänä. Ellei molempia suuntia voi sovittaa yhteen, on oman ajan saatava, kuten aina, oikeutettu asemansa ennen mennyttä ja kuollutta. Antiikin henki on jo mukana ajankohdan yleisessä sivistyksessä, ja jos tutkimme omaa aikaamme sen parhaiden kirjailijoiden teoksista, tämän sivistyksen täytyy koskettaa meitä. Mutta tästä myös seuraa, että reaaliopintojen täytyy yksinään antaa erheellinen ja pinnallinen sivistys ellei niitä yhdistetä filosofian, historian ja kielten opiskeluun. Kieliopinnoissa tarjoavat historialliset tutkimukset moderneista kielistä myös kieliopin kannalta opintoainesta, joka herättää yhtä hyvin ajatuksia kuin esimerkiksi latinan kielioppi.

 

 

41. Kansansivistyksen on oltava humanistista ja tieteellisen sivistyksen on päästävä vaikuttamaan kansan enemmistöön enemmän kuin tähän asti

 

Mitä suuremmaksi elinkeinovapauden aiheuttama varallisuuden ja ulkoisen hyvinvoinnin ero pakosta kasvaa, sitä välttämättömämmäksi käy tasoittaa eroa koulutuksella. Sitä tietä voidaan varakkaan omaisuutta myös jakaa oikeudenmukaisimmin kovempiosaisille. On varakkaamman luokan oman edun mukaista synnyttää koulutuksella joukoissa sitä lainkuuliaisuutta, jota ilman varakkailta puuttuu kaikki turva, sillä suuri ero hyvinvoinnissa houkuttelee helposti käyttämään voiman oikeutta. Niin kuin olen edellä yrittänyt osoittaa, kaikki omistajan ja työläisen yksityisiä suhteita koskevat lait voidaan syrjäyttää, jolloin ne menettävät valtansa. Valtiolla on kuitenkin oikeus edistää kaikkien jäsentensä koulutusta ja valtion velvollisuutena on antaa heille tilaisuus saada koulutusta. Niiden yhteiskunnan jäsenten, jotka omistavat kansallisomaisuutta, on, kuten aina muulloinkin, luovutettava valtion tähän tarkoitukseen tarvitsemat rahavarat. Heidät pakottaa siihen heidän oman etunsa lisäksi myös enemmistön kasvava valtiollinen vaikutus. Ja lisääntyvä koulutus helpottaa kerralla työläisen asemaa. Osaksi se näet opettaa työläistä käyttämään omia ansioitaan tarkoituksenmukaisemmin, osaksi se sitoo moraalisesti omistajan menettelemään anteliaammin sekä vihdoin siksi, että työläisen mahdollisuudet siirtyä työläisluokasta omistajaluokkaan ovat helpottuneet, toisin sanoen omistusoikeuden nopeamman vaihtuvuuden vuoksi. Kaikkien niiden, jotka toimivat filantrooppisin perustein elinkeinovapauden puolesta, pitäisi ajaa myös kansanopetuksen lisäämistä, sillä se on ainoa keino, jolla elinkeinovapauden tuomia epäkohtia voidaan tasapainottaa.

Tähän ehkä sanotaan: järjestäköön valtio millaisia koulutuslaitoksia tahansa, niin niistä on hyötyä vain yhteiskunnan varakkaille jäsenille, ei työläisille. Näiden lasten on varhaisimmasta iästä lähtien oltava mukana vanhempiensa töissä. Kuitenkin tätä rikkaiden ja köyhien välistä epäkohtaa on yritetty tasoittaa kaikkien maiden oppikouluissa ja yliopistoissa jakamalla köyhien lapsille apurahoja, ilmaista ylläpitoa jne. palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä. Miksi ei voisi menetellä samoin myös kansakoulun osalta? Rahat eivät siihen riitä! Mutta onko sitten parempi, että nämä varat maksetaan nykyiseen tapaan köyhäinhoitoloissa tai vankiloissa? Niin ollen on päästy vasta puolitiehen niin kauan kuin perustetaan vain kouluja työläisten lapsille. Toinen tärkeä askel on, että näille lapsille järjestetään tilaisuus käydä kouluja. Vasta silloin valtio pystyy ilman poikkeuksia toteuttamaan koulutuksen oikeutena, johon se voi pakottaa yksilön, eikä tämän koulutuksen tarvitse kansakoulun osalta jäädä siihen kapeaan tiedon viipaleeseen, jota nyt kutsutaan kansansivistykseksi. Olen jo 13. luvussa yrittänyt esittää ja perustella kantani, että kansansivistys voi olla ja sen pitääkin olla humanistista, vaikka siinä ei voi koskaan olla kysymys klassisista opinnoista. Kuulee valitettavan, millaista sivistystä lehdistö levittää monella taholla kansan keskuuteen. Siispä kansansivistykseen on liitettävä myös ne tiedon alat, joihin tutustuakseen enemmistö ajetaan nyt sanomalehtikirjallisuuden pariin.

Vielä voi taloustieteilijä esittää vastaväitteenään, miten vaarallista on osoittaa arvostusta väestönkasvua kohtaan. Mutta osoittaako sitten kokemus, että työtä tekevien luokkien syntyvyys alenee siitä syystä, että synnytykset palkitaan hoidon puutteella ja kurjuudella? Itse taloustieteilijät väittävät huolestuneina, että asian laita on päinvastoin. Sitä paitsi kaikki laskelmat avioliiton solmimisen esteistä tai vaikeuttamisista rohkaisevat vain siveettömyyteen, niin kuin kokemus myös osoittaa.

Muutoin nämä käsitykset siitä, mitä pitää tehdä ja odotukset, että niin todella tapahtuisi, eivät perustu päähänpistoon. Sen sijaan edelliset johtuvat asian sisäisestä pakosta ja jälkimmäiset perustuvat päivänkohtaisiin tapahtumiin. Valtio, hyväntekeväisyysyhdistykset ja yksityiset kilpailevat nyt kaikkialla kansanjoukkojen sivistyksen edistämisessä. Kuitenkin kaikki yksityiset yritykset ovat tässä asiassa vain hätäapua. Kansan sivistämisen johto kuuluu periaatteessa valtiovallalle ja vain valtion hoitamana kansanopetus voi saada tarvitsemansa laajuuden ja voimaperäisyyden. Lukuisat yksityiset yritelmät ovat vain todistaneet, että valtio ei ole toistaiseksi tehnyt riittävästi. Sitä osoittaa vieläkin selvemmin suuri ero niin sanottujen sivistyneiden luokkien ja kansanjoukkojen älyllisessä sivistyksessä Euroopan kaikissa valtioissa. Ero on keskiajan jälkeen kasvanut jatkuvasti. Nyttemmin on herännyt kiitosta ansaitsevaa halua tasoittaa epäsuhtaa niin pitkälle kuin mahdollista, mutta miksi se on tähän asti ollut uinuvana? – Sisällöltään samaa merkitsee kysymys: miksi yliopistoja ja oppikouluja on syntynyt niin myöhään? Vastaus kuuluu: jotta tunnettaisiin sivistyksen tarvetta ja siitä tultaisiin tietoisiksi, edellytetään jo tiettyä sivistysastetta. Suurin osa Euroopan kansakunnista on nyt kansansivistyksen osalta saavuttanut tämän vaiheen; sitä osoittavat tähän tähtäävät ponnistelut. Toisilla kansakunnilla ei puolestaan ole vielä tätä tietoisuutta; niidenkin huolehtivaiset hallitukset joutuvat kuitenkin valtion hyvinvoinnin vuoksi seuraamaan muiden antamaa esimerkkiä. Tästä syystä on sivistyksen jälkeen jääneillä kansoilla edistyttävä suhteellisesti nopeammin; on kuitenkin harkittava hyvin tarkkaan, jotta sivistys ei muuttuisi pinnalliseksi ja kansallishenkeä tukahduttavaksi. Näillä vaaroilla puolustetaan usein sananvapauden rajoituksia, joita näissä maissa on tehty ja joiden on tarkemmin ajattelematta katsottu osoittavan hallituksen salailunhalua. On kiistämätöntä, että kansan todella älyllistä sivistystä edistetään paremmin järjestelmällisellä kouluopetuksella kuin halvoilla päivänkohtaisilla teksteillä. Jälkimmäisillä voi jakaa enemmistölle muistitietoja moninaisista tuntemattomista asioista ja oloista. Milloinkaan niillä ei sen sijaan voi antaa ytimekästä elävää tietoa, joka eläisi ja kehittyisi kansallisena sivistyksenä.

Myös tiede ja tieteelliset laitokset vaikuttavat välittömästi vain niihin kansakunnan jäseniin, jotka ovat jo aikaisemmin saaneet tarvittavan koulusivistyksen. Niinpä näemme monien kansakuntien vajoavan suureen tietämättömyyteen, vaikka niiden tiede ja kaunokirjallisuus onkin saavuttanut aikalaisten keskuudessa eturivin aseman. Tiede vaikuttaa aina välillisesti myös enemmistöön poistamalla ulkoisen raakuuden niiden tavoista. Sen lisäksi valtiollinen ja kansalaisvapaus tekevät älyllisen sivistyksen helpoksi levittää. Kumpikaan vapaus ei juuri voi jatkua pitkään synnyttämättä kansalle tarkoitettuja sivistyslaitoksia. Sinänsä valtiollinen vapaus tuo kansalaisten yhteiselämään enemmänkin käytännöllistä otetta kuin todellista näkemystä. Uskonnonopetus yksinään näyttää pikemminkin rajoittaneen kuin edistäneen tieteellisen sivistyksen vaikutusta joukkoihin, sielläkin missä sitä on ahkerimmin vaalittu, kuten protestanttisissa maissa. Se on pystynyt vain harvoin torjumaan fanaattista lahkolaisuutta tai poistamaan sitä mielen karkeutta, josta tämä kasvaa. Kristillisessä kirkossa tämä koskee erityisesti sekä katolista munkkilaisuutta että näköjään myös intoilevaa protestanttisuutta, sillä ne molemmat ovat opettaneet maailman halveksuntaa ja synnyttäneet hengellistä kopeutta. Todellinen uskonoppi kuitenkin avaa ennemmin tai myöhemmin mielen yleiselle älylliselle sivistykselle ja johtaa kansalais- ja valtiolliseen vapauteen, koska se ennen kaikkea muuta tietoa kehottaa pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Olisi turha luulla, että valtiollinen vapaus pystyisi yksin kohottamaan kansakunnan sivistystä; yhtä yksipuolista olisi kuitenkin kieltää, että vasta valtiollisen vapauden vallitessa tieteellinen sivistys pääsee tunkeutumaan kansanjoukkoihin ja antaa uskonnolliselle sivistykselle voimaa johtaa todelliseen humaanisuuteen. Ehtona ja keinona on ennen muuta järjestetty kansanopetus.

Tila pakottaa keskeyttämään nämä pohdinnat, vaikka aihe vaatisi kipeämmin kuin muut täydellisempää selvitystä. Aiheella sinänsä on huomattava painonsa ja sen erityinen merkitys meidän ajallemme ja lähitulevaisuudelle lisää painoa entisestään.

 

 

42. Lain vaikutuksesta moraaliin

 

Yhteiskunnan lait voivat vaikuttaa positiivisesti yksilön moraalisuuteen järjestämällä yhteiskunnan jäsenten älyllistä sivistystä. Tältä kannalta katsottuna rangaistuksestakin voi tulla moraalisen parannuksen väline. Sen sijaan negatiivisesti on lain johdettava moraalisuuteen siten, että rikoksen yhteydessä otetaan tarkasteltavaksi myös teon moraalisuus eikä vain sen laillisuus. Näin ei tapahdu yksinomaan niissä rikoksissa, jotka tuhoavat tietyn oikeussuhteen, vaan myös silloin kun laki leimaa pelkän moraalisen hairahduksen rikokseksi. Tähän kuuluvat esimerkiksi mässäily ja juoppous, siveettömyys, viettely jne. Sinä oikeana näkökantana, joka luokittelee nämä ja saman kaltaiset epämoraaliset teot rikoksiksi, on epäilemättä se, että ne loukkaavat yleistä säädyllisyyttä, mistä syystä niistä vähäisimmissäkin on julkisuuden ja rikkojan häpeämättömyyden asteen määrättävä teon rangaistavuus. Muutoin on eri kansakuntien ja aikakausien tapojen määrättävä näissä tapauksissa sallitun ja kielletyn rajat. Teon epämoraalisuutta ei saa kuitenkaan pyyhkiä pois silloinkaan kun laki ei vaadi nostamaan syytettä. Yhtäältä ihmisen moraalinen vapaus kuitenkin vaatii, että hän voi päättää vain omantuntonsa mukaan asioissa, jotka eivät koske toisen yksilön tai yhteisön oikeutta. Toisaalta inkvisitiomainen menettely merkitsisi näissä yhteyksissä niin häiritsevää puuttumista perheen ja yksilön rauhaan ja turvallisuuteen, että se ei olisi enää oikeutettua.

On ylipäätään vaarallista, jos yrittää tehdä kuvitelmasta hyveen. Toisaalta ei sitäkään voi pitää kiitettävänä, jos ihminen tuo moraaliset vikansa häpeilemättä kaikkien nähtäviksi. Ihmisen on ajateltava ja toimittava niin, että hänen ei tarvitse milloinkaan karttaa julkisuutta. Jos hän sen sijaan tekee paheellisen teon, joka vahingoittaa vain häntä itseään häiritsemättä laillista yhteiskuntajärjestystä, niin asialle annettu julkisuus vain lisäisi hänen epämoraalisuuttaan uudella paheella, häpeämättömyydellä. Sillä hän vahingoittaisi myös positiivisesti yhteiskuntaa, sillä hänen antamansa huono esimerkki vaikuttaa siihen turmelevasti. Ankarasti ottaen niin tapahtuu myös hänen omassa persoonassaan, koska kevytmielisyys vie häneltä ne ruumiin ja sielun voimat, jotka hänen olisi pitänyt omistaa yhteiskunnan palvelemiselle ja koska yhteiskunta saa jokaisen paheellisen teon myötä hänen persoonassaan epäsiveellisen kansalaisen. Kun lain vaatimuksille jälkimmäiseltä kannalta ei kuitenkaan löydy mitään rajaa, niin vaatimukset rajoitetaan oikeutetusti yhteen ainoaan määritykseen: jokainen yleistä suuttumusta aiheuttava paheellinen teko on rikos. Sellaisella teolla rikollinen näet loukkaa valtion arvovaltaa siveellisenä laitoksena, loukkaa yksilön säädyllisyyttä ja moraalista tunnetta ja antaa heikoille huonon esimerkin. Siten nämä rikkeetkin voidaan sijoittaa edellä esitettyyn lainrikkomuksen yleiseen kategoriaan. Ne näet rikkovat valtion perusperiaatetta, siveellisyyttä ja siten yleistä sopimusta, joka tulee ilmi valtion kaikessa lainsäädännössä.

Siten valtion oikeutus moraalisuuden hoitoon perustuu osaksi sille samalle perustalle kuin kaikki positiivinen laki, nimittäin sille, että oikean on oltava toteutettuna valtiossa. Osaksi se kuuluu samaan ryhmään kuin valtion oikeus säätää elinkeinolakeja ja vaikuttaa yksilöiden älylliseen sivistykseen. Valtiovallan asiana on näet huolehtia olemassa olevan moraalisen hengen säilymisestä ja edistymisestä, aivan yhtä hyvin kuin kansallisomaisuuden ja älyllisen sivistyksenkin. Valtion toimintaa moraalin alalla rajoittaa kuitenkin itse asian luonne. Moraalinen mielenlaatu riippuu näet enemmän kasvatuksesta kuin opetuksesta, ja koska kasvatus on perheen asia, valtiolle jää vain pienet mahdollisuudet vaikuttaa positiivisesti yhteiskunnan jäsenten moraalisuuteen. Valtio voi vain yleisesti valvoa, että vanhemmat hoitavat lastensa kasvatuksen. Sen sijaan kaikki erityinen puuttuminen vanhempien kasvattajan tehtävään sotii perheen olemusta vastaan ja muuttuu itse asian luonteen vuoksi hyödyttömäksi. Valtiolle jää tällöin se tehtävä, että se huolehtii yleisissä kasvatuslaitoksissa äidittömistä (ks. s. 66) ja huonosti hoidetuista lapsista ja järjestää yleisen opetuksen siten, että se edistää mahdollisimman paljon opetettavien lasten moraalisuutta. Olen jo muistuttanut siitä, että uskonnonopetuksella on siinä suurin merkitys ja jäljempänä kehittelen vielä lähemmin kirkon merkitystä asiassa. On helppo käsittää, että merkityksen on oltava sitäkin suurempi, kun kirkon opetus ja kannustus jatkuvat ihmisen koko eliniän. Tällaisena koulutuksen välikappaleena kirkko on valtiovallan valvonnassa ja valtion tehtävä on sekä pitää yllä kirkkojärjestystä että huolehtia siitä, että kirkon opettajilla on tarpeellinen älyllinen sivistys ja moraalinen lujuus. Elatuksensa heidän on saatava valtiolta sen muiden palvelijoiden tavoin.

Näiden lain tarjoamien moraalisuutta ylläpitävien keinojen lisäksi voi myös huolehtivainen hallitus edistää samaa päämäärää menettelytavoillaan. Hallituksen velvollisuuksiin kuuluu tältä kannalta palkita yhteiskunnan puolesta teot, jotka osoittavat kiitettävää ihmisrakkautta ja itsensä uhraamista, valita valtion palvelukseen, mikäli laki sen muutoin sallii, moraalisesta lujuudestaan tunnettuja miehiä jne. Tämä on riippuvainen valtion huolenpidosta yli sen, mitä lakien pitäminen voimassa vaatii. Kokemus osoittaa myös, miten tärkeää on, että monarkki tai kuka tahansa korkeimman hallintovallan haltija ei julkisessa eikä yksityisessä elämässään riko moraalikäskyjä, että hän ei siedä ympärillään eikä ota luottamushenkilöikseen sellaisia, jotka yleinen mielipide on leimannut moraalisesti tuomittaviksi. Nyttemmin on tältä kannalta tapahtunutkin edistymistä, sillä ruhtinaiden on nykyään vielä vaikeampi saada paheitaan anteeksi kuin yksityisen ihmisen. Useimmat Euroopan hallitsijat, ainakin jalosukuisimmat tarjoavat nyt ilahduttavan näyn siveellisellä ja hellällä perhe-elämällään.

 

 

43. Yksilön oikeudesta nauttia elämästä ja lain suhtautumisesta tähän

 

Tulemme nyt kolmanteen niistä tarpeista, joiden tyydyttämistä yksilö vaatii, nimittäin tarpeeseen nauttia häiritsemättä sitä onnea, jonka hän on työllään hankkinut. Tässä ei ole kysymys pelkästään aistillisesta nauttimisesta. Yksilö voi pitää onnenaan halun tyydyttämistä tai siitä pidättäytymistä, työn, joko ruumiillisen tai henkisen, tekemistä suurimman täydellisyyden saavuttamiseksi kehittämällä omia voimia, tai kaltaistensa palvelemista tai rikkauden ja kunnian saavuttamista. Kaikki tämä on yksilön suhteessa yhteiskuntaan siinä määrin samantekevää, että kaikki sellaiset nautinnot, jotka eivät häiritse yksityisiä oikeussuhteita tai riko yleistä järjestystä ja siveellisyyttä, pitää paitsi sallia, myös turvata yhteiskunnan taholta niin että yksilö voi vapaasti ja häiritsemättä nauttia elämästään.

Monet pitävät rappion merkkinä toisaalta viime aikojen kovaäänisiä vaatimuksia elämän nautinnoista, toisaalta sitä nautinnonhalua, joka on nyt todellakin levinnyt yhteiskunnan etuoikeutetuista luokista varsinaiseen kansaan. Mitä äärimmäisyysilmiöitä kaikessa tässä sitten lieneekin, niin ilmiö sinänsä on yhtä luonnollinen ja muiden olosuhteiden levittämä kuin yleensä vaatimus elämästä nauttimisesta on oikeutettu. Jokainen ihminen vaatii ja on kaikkina aikoina vaatinut tätä samaa. Kuitenkin väärän jumalisuuden tähden saarnattiin katolisessa ja myöhemmin protestanttisessa Euroopassa maailman halveksuntaa, itsensä kurittamista ja kieltäymyksiä, jotta niin hankittaisiin korvaus tuonpuoleisessa maailmassa. Rinnan tämän saarnailun kanssa on äärimmäinen ylellisyys ja hienostunein elämästä nautiskelu ollut ylempien yhteiskuntaluokkien jokapäiväisenä käytäntönä, ja kieltäymysten saarnaajatkin ovat tavallisesti saaneet täyden osan maallisesta hyvästä. Tällöin saarna on koskenut vain kansanjoukkoja; ja jos saarnailulla on alun perin pyritty lohduttamaan raskautettuja, niin useimmiten saarna on sitten muuttunut opetukseksi, että ahdinko ja kurjuus ovat ansioita taivasta varten. Niinpä ei tarvitse ihmetellä, että ymmärtäväisimmätkin ovat voineet väittää kristinuskoa orjien uskonnoksi. Meidän aikanamme on sen sijaan alettu pitää tätä saarnailua sinä mitä se on, vääränä, eikä elämästä nauttimista pidetä sen suurempana syntinä kuin itse elämääkään. Vaatimus elämästä nauttimisesta kuuluu aina jokaiselle elävälle olennolle ja jumalisuuden harjoitukset ovat kyenneet tukahduttamaan sen vain ajoittain. Nyt tämä vaatimus on saanut uskonnon- ja kansalaisvapauden vaatimisen rinnalla sananvaltaa myös yhteiskunnan vähemmän sivistyneissä luokissa. Tässä kuten muuallakin mennään tietysti myös liiallisuuksiin ja se on aivan selvästi luettava mainittujen olosuhteiden tiliin. Edelleen ne mullistukset, joilla kaikki nämä edut ovat koettaneet saada itsensä tunnustetuiksi, ovat tehneet nykyisyyden hallitsemisen epävarmaksi ja tulevaisuuden epäselväksi ja pelko nautinnon lyhyydestä on lisännyt nautinnonhalua. Aika parantaa kaiken tämän; jäljelle pitää jäädä vain jokaisen ihmisen vaatimuksen elämän onnesta, mitä mikään mahti ei voi riistää hänen sydämestään – ja se pitää tunnustaa oikeutetuksi.

On toisaalta turha kiistellä asiasta kun myös ankarin askeetti vaatii yhteiskunnan suojaa voidakseen häiriintymättä omistautua nautinnoilleen. Kysymys voi olla enää vain siitä, missä määrin ihmiset saavat etsiä onneaan oman käsityksensä varassa tai onko heidän velvollisuutenaan löytää onni sieltä, missä askeetti sanoo sen olevan. Siveysoppi ei tätä vaadi. Se ei hylkää aistillista halua pahana, vaan pyytää vain sen järjellistä tyydyttämistä. Yhtä vähän pahaa on siinä, että nautitaan luonnonkauneudesta, taiteen luomasta kauneudesta, omista lahjoista ja kyvyistä, seuraelämästä, lähimmäisten osoittamasta kunnioituksesta, ystävyydestä, rakkaudesta jne. Nauttiminen on tuomittavaa vain silloin kun siitä tulee pääasia, kun elämän vakavat pyrkimykset jäävät sen rinnalla unohduksiin. Mutta heti kun ihminen laskee nautintoihinsa myös työn, hän aateloi sillä muutkin nautinnot.

Yhteiskunnan säätämien lakien on suojattava yksilöä, jotta hän voi näin nauttia häiriintymättä elämästä. Jo yksilön työskentely sivistyksen ja aineellisen toimeentulon hyväksi vaatii samaa suojaa. Laki onkin positiivisesti järjestänyt hänen toimintansa näiltä osin; sen sijaan laki voi vetää vain negatiiviset rajat hänen onnellisuuttaan varten. Siviili- ja rikoslaki luovat yleisesti tämän suojan, joten kaikki yksilön hyvin ansaittuihin oikeuksiin kohdistetut vaatimukset tulevat torjutuiksi ja kaikki hänen kansalaisvapautensa loukkaukset saavat rangaistuksensa. Tämä tuskin kuitenkaan turvaa hänen rauhaansa ja hiljaista nauttimistaan elämästä. Rikoksen rankaiseminen hyödyttää kyllä yhteiskuntaa yleensä, mutta voi olla yksilön kannalta jopa täysin hyödytöntä. Murhaajan rankaiseminen ei esimerkiksi mitenkään suojaa murhattua. Siitä syystä valtion on myös positiivisesti pyrittävä ehkäisemään kaikkea sitä, millä yksilön rauhaa ja hyvinvointia voidaan häiritä ja ehkäistä.

Niitä lakeja, joiden tarkoituksena on torjua yleisen järjestyksen häiritsemistä ja edistää positiivisesti yksilön turvallisuutta ja hyvinvointia, kutsutaan poliisiasetuksiksi. Laajimmassa merkityksissä tähän lasketaan myös taloudellinen lainsäädäntö sekä älyllisen sivistyksen ja moraalisuuden ylläpitämiseksi säädetyt lait. Niiden säädökset kuuluvat silloin ”kulttuuri- ja hyvinvointipoliisille”. Siitä eroaa toinen pääosasto, ”turvallisuus- ja järjestyspoliisi”, ja sitä koskevien säädösten tarkoituksena on torjua kaikkea sitä, mikä voi häiritä yleistä järjestystä ja yksilön turvallisuutta. Juuri tästä poliisilainsäädännön osasta on tässä lähinnä kysymys.

On ymmärrettävää, että poliisilainsäädäntökään ei pystyisi saavuttamaan mainittua tavoitetta, jos se sisältäisi pelkkiä käskyjä ja uhkaisi rangaistuksilla. Tämän lainsäädännön on kylläkin kiellettävä se, mikä voi vaarantaa yleisen järjestyksen ja kansalaisten turvallisuuden. Näille säädöksille on kuitenkin luonteenomaista, että ne toisaalta määräävät noudattamaan varotoimia, jotka kuuluvat jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin ja toisaalta ne yleisen järjestyksen valvojien avulla tosiasiassa estävät niitä tekoja, jotka häiritsevät yleistä ja yksityistä rauhaa ja hyvinvointia. Näin ollen näistä valvojista käytetään myös nimitystä ”pakkopoliisi”. Poliisihallinnon huolenpidon alaisiin asioihin kuuluu paitsi kaikkea sitä, minkä yleinen rikoslaki kieltää ja moninaisia elinkeinolakeja ja yleistä siveellisyyttä vastaan sotivia tekoja, jotka poliisin on kykynsä mukaan estettävä, myös poliisiasetusten pitäminen voimassa yleisen turvallisuuden vuoksi (lait metelistä ja mellakoinnista, epäjärjestyksestä yleisillä paikoilla ja julkisissa tilaisuuksissa, lainrikkojien kiinni ottaminen ja säilyttäminen jne.) sekä yleisen terveydentilan hoitamisen, köyhäinhoidon ja tietyissä tapauksissa kotirauhan säilyttämisen vuoksi.

Kun sekä poliisijärjestys että poliisihallinto ovat näin laajat, ei ole mitenkään yllättävää, että kummankin tehtävän ratkaiseminen on niin vaikeaa ja että kummallakin alalla joudutaan kestämään valituksia enemmän kuin minkään muun yhteiskuntalaitoksen kohdalla. Tehtävä vaikeutuu pääasiassa siksi, että järjestyshäiriöitä ei voi estää ilman yksilöön kohdistettavaa suurempaa tai pienempää pakkoa, jolloin poliisi siis yhtäältä aiheuttaa sitä pahaa, mitä se toisaalta on estämässä. Poliisin toimien aiheellisuus riippuu siis siitä, puuttuuko poliisihallinto järjestystä ylläpitäessään vähemmän häiritsevästi kansalaisten elämään kuin se epäjärjestys, jota pitäisi estää. On aivan välttämätöntä, että laki sitoo joka askeleella järjestyksen valvojia, jos se on vain suinkin mahdollista, jotta yhtä mielivaltaista tekoa ei ainakaan torjuta toisella. Kun poliisitoimen hoitajat voivat esimerkiksi kohdistaa ruumiillista väkivaltaa niihin henkilöihin, jotka ovat syyllisinä tai syyttöminä joutuneet heidän käsiinsä, niin he eivät ole rauhalliselle kansalaiselle yhtään sen vaarattomampi maanvaiva kuin on rosvojoukkio. Ylipäätään näyttää siltä, että valtio suhtautuu monessa tapauksessa aivan liian kitsaasti alempiin järjestyksen valvojiin. Siitä seuraa, että he ottavat korvauksina lahjuksia yksityisiltä ja joutuvat muutoinkin yleisen halveksunnan kohteeksi, vaikka heidän vaativa, rasittava ja usein hengenvaarallinen tehtävänsä voisi helposti hankkia heille kaikkien oikeamielisten kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden.

Juuri lainaamamme systemaattisen valtio-oikeuden opettaja esittää kulttuuri- ja hyvinvointipoliisin alaosastoksi ”Polizei für die Vergnügungen, Bequemlichkeiten und den Genuss des Lebens” [”huvitusten, mukavuuksien ja elämän nautinnon poliisia”]. Myönnän itse pitäväni tätä osastoa melko tärkeänä, etenkin mitä vähemmän sivistyneisiin luokkiin tulee. Viisauden yhtä hyvin kuin kohtuullisen huolenpidon sekä näiden luokkien siveellisyydestä että niiden elämänilosta tulisi velvoittaa kaikki hallitukset siihen, että ne yrittävät yleisillä kansanjuhlilla yms. elävöittää ja jalostaa niiden raskautettuja tai pelkän humalatilan keventämiä mieliä. Tunnen kuitenkin maita ja jopa pääkaupunkeja, joissa ei tehdä mitään tämän tavoitteen hyväksi.

On selittämättäkin selvää, että poliisitoimi on pakosta vielä alttiimpi erehdyksille kuin lainsäätäjät ja antaa näitä enemmän aihetta valituksiin epäoikeudenmukaisuudesta. Sillä samoin kuin lainkäytössäkin, voi näkemyksen tai tahdon puute johtaa poliisin väärään lain tulkintaan. Itse poliisilainsäädäntöön on sisällytettävä hyvin monia yksityiskohtia aina sen mukaan, miten erilaisia ovat aika, paikka ja muut olosuhteet, joihin näitä säädöksiä on sovellettava. Säädökset, jotka on usein tarkoitettu torjumaan epämääräistä pahaa, voivat vaihdella rajattomasti, koska päämäärän saavuttamiseksi on moninaisia keinoja. Nämä syyt yhdessä tekevät säädökset äärimmäisen vaihteleviksi, samalla kun niiden rikkomisesta seuraavien rangaistusten on muodostuttava satunnaisemmiksi kuin varsinaisen rikoslain rangaistusmääräykset. Niin ollen lainsäädännössä erotetaankin varsinaiset rikokset ja (poliisi)rikkomukset ja myös jälkimmäisiä varten on tietyissä maissa, esimerkiksi Ranskassa, erityiset tuomioistuimet. Tietyssä määrin on näin laita kaikissa sivistysmaissa, koska paikallisten poliisisäädösten rikkomisesta rankaisee sama viranomainen, joka on ne laatinutkin. Tässä siis lainsäädäntö ja lainkäyttö yhdistyvät samalle viranomaiselle. On helpompi vakuutella, miten pahasti tämä on ristiriidassa kaikkien lainkäytön periaatteiden kanssa ja osoittaa yksityistapauksissa tästä johtuvia epäkohtia kuin välttää näitä epäkohtia. Vain kokemukset yksityiskohtaisten säädösten aiheuttamista välittömistä epäkohdista voivat antaa riittävän käsityksen, jonka varassa epäkohtia voidaan sitten poistaa. Ja koska poliisin täytyy samalla olla hallinnollinen viranomainen voidakseen pitää tehokkaasti yllä yleistä järjestystä, niin poliisin toimia varten tarvitaan nopeita ja välittömiä ratkaisuja kunkin yksilön erityisistä vaatimuksista ja yksilön velvollisuuksista yhteisöä kohtaan.

Kaikki tämä muuttuvaisuus ja epävarmuus ei kuitenkaan vie poliisilaeilta sitä lain yleistä luonnetta, että sen on oltava kullakin hetkellä oikean ja väärän ohjeena. Lainkuuliainen tuntee tuskin tässäkään lain pakon aiheuttamia epäkohtia. Poliisisäädökset eivät sisällä hänen kannaltaan mitään epäoikeudenmukaisuutta, sillä niillä pidetään yllä lakia ja järjestystä ja ne koskevat yhtäläisesti kaikkia. Se mielivaltaisuus, jota ei useinkaan voi välttää pantaessa näitä säädöksiä täytäntöön, kohdistuu vain lakia noudattamattomaan. Mutta silloinkin kun niiden olemassaolo herättää levottomuutta lakia noudattavassa, hän joutuu sulattamaan yksityisesti kärsimänsä vahingon yleisen turvallisuuden ja järjestyksen saavuttamisen tähden. Hän voi aina olla varma siitä, että se saavutetaan, koska myös vähemmän hyödyllisen lain johdonmukainen toteuttaminen ja pitäminen voimassa on osaltaan vahvistamassa järjestystä torjumalla mielivaltaisuutta.

Tässä näkemys, jonka yritin edellä osoittaa vääräksi, saa taas näennäistä tukea. Tässä näet myönnetään, että yhteiskuntalaitokset voivat olla välttämätön paha. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että valtio ja yhteiskunta yleensä olisivat luonteeltaan tällaisia, jolloin ihminen joutuisi yhteiskuntaan tullessaan uhraamaan jotain vapaudestaan. Hän joutuu ehkä luopumaan jostakin nautinnosta, mutta se ei rajoita hänen yleistä oikeuttaan onnen saavuttamiseen. Hänen oma olemuksensakin näet vaatii tätä rajoittamista, niin että yhden halun tyydyttämisen on tapahduttava toisen tai kaikkien muiden kustannuksella, koska näitä ei muutoin voida tyydyttää. Siten yhteiskunta ei vaadi muuta kuin ihmisen todellista vapautta, halujen järjellistä tyydyttämistä, ei orjuuttamista toiselle enempää kuin toisellekaan.

Kohtaamme siis kaikkialla ihmishengen olemuksen ja tämän yhteiskunnalliseksi laiksi kutsumamme vuosisataisen viisauden rakennelman yhtäpitävyyden. Edellä olen yrittänyt lyhyesti esitellä tämän rakennelman merkitystä ja sisäistä yhtenäisyyttä. Kun miettii millainen halujen ja intohimojen määrä ihmisrintaan mahtuu, kun pohtii millaisen keskenään ristiriitaisten ja vihamielisten etujen joukko syntyy ja elää nykyisen kaltaisessa kehittyneessä yhteiskunnassa, kun muistelee nälän ja alastomuuden kuvia mässäilyn ja ylenpalttisuuden rinnalla, kun palauttaa mieleensä päiväläisen huokailun sekä haaveksijan mielikuvituksen lentoa hivelevän musiikin kaiun – ja kun kaiken tämän yhteydessä, yön ja pimeän tullessa voi sanoa itselleen: ”Nuku rauhassa, laki valvoo!”, silloin on väristen kyyristyttävä tämän näkymättömän mahdin edessä, joka suojaa miljoonia ja hallitsee näiden miljoonien intohimot ja edut. Samalla on kuitenkin iloittava siitä, että kyseessä on järjellisen ihmishengen mahti.

Me ihailemme luonnon kauneutta ja järjestystä ja taiteen luomuksia. Sen sijaan meiltä ei yleensä liikene yhtään ihailevaa katsetta sille historialliselle aikaansaannokselle, jonka vuosituhansien viisaus on luonut ja joka on maksanut luvuttoman määrän ponnistuksia, toisinaan verivirtojakin – yhteiskuntajärjestykselle. Syynä on se, että se on niin lähellä meitä, että me itse elämme ja liikumme siinä. Entä mitä onkaan luonnon samankaltaisuus, sen stereotyyppinen itsensä tuottaminen verrattuna hengen toiminnan alituisesti vaihteleviin ja silti ankarasti järjestettyihin ilmentymiin, toiminnan tyhjentymättömän rikkaaseen maailmaan? Tai mitä on kuollut taideteos, joka pysyy sinä mitä se on kunnes tuho sen perii, verrattuna siihen järkeen, joka tulee ilmi valtion kehitysmuodoissa ja joka vielä valtion hävittyäkin jatkaa kuolematonta elämäänsä maailmanhistoriassa? Älköön siis kukaan yrittäkö kevytmielisesti muotoilla uudelleen yhteiskunnallisen lain päämääriä luuloteltujen yleisten periaatteiden mukaan. Siinä onnistuakseen on näet tiedettävä puhuvansa ja toimivansa ihmisjärjen nimissä, sellaisena kuin se on elänyt halki vuosisatojen ja yhä elää kaikkia subjektiivisia kannanottoja ja kaikkea itsepäisyyttä hallitsevana ehdottomana mahtina.

44. Edellä esitetystä seuraava todistus siitä, että kansalaisyhteiskunta toteuttaa yhtaikaa oikean ja kansalaisen oikeudet

 

Aloitimme tarkastelumme kansalaisyhteiskunnan olemuksesta kiinnittämällä huomion lakiin, ehdottomaan pakkoon. Saatoimme sijoittaa vapauden suhteessa tähän olemukseen vain siihen sisäiseen moraaliseen vapauteen, jolla lain käsky täytetään. Niissä tapauksissa taas, jolloin yksilö ei voi vakuuttautua lain käskyn oikeudenmukaisuudesta, hänelle jää vain mahdollisuus luopua omasta mielipiteestä ja ryhtyä, vaikka vastahakoisestikin, noudattamaan lakia. Tutkimuksen kuluessa on kuitenkin osoittautunut, että lain käskyn täyttäminen liittyy läheisesti ihmisen hyvinvointiin, hänen aineelliseen toimeentuloonsa, sivistykseensä, turvallisuuteensa ja elämästä nauttimiseensa. Kun siis se oikea, mitä laki käskee käy yksiin ihmisen oikeuksien kanssa ja ihminen tätä oikeaa toteuttaessaan toteuttaa samalla oikeuksiaan, näyttäisi myös hänen alistumisensa lain pakkoon muodostuvan helpoksi. Näin ollen en sanokaan, että itsekkyys ja onnen tavoittelu voi olla se periaate, joka johtaa ihmisen lainkuuliaisuuteen. Sen sijaan ei voi estää eikä liioin tuomita sitä, että oikeudenmukainen toimintatapa ylipäätään antaa subjektille tyydytystä, kun taas se, että vastahakoisesti tekee mitä velvollisuus vaatii, ei sisällä mitään siveellisyyttä. Niin, jos ihmisen velvollisuuksiin lasketaan oikeutetusti huolenpito omaisuudesta, elämästä ja terveydestä sekä pyrkimys älylliseen sivistykseen, niin silloinhan tunnustetaan, että ”myös” ihmisen onnellisuuden on kuuluttava hänen tekojensa motiiveihin. Niin on siitä huolimatta, että ihmisen korkeimpana onnena on oltava siveellinen vapaus, ja siksi mainittujen velvollisuuksien on väistyttävä toisten, korkeampien tieltä, lukuun ottamatta velvoitetta moraaliseen jalostumiseen, minkä jokainen siveellinen teko täyttää. Näin siis ihmisen oikeus hätävarjeluun, jopa siten että lähimmäisen henki joutuu vaaraan, osoittaa yhtäältä, että ihmisen velvollisuus itseään kohtaan voi jopa ohittaa hänen velvollisuutensa toista kohtaan. Toisaalta taas ihmisen on uhrattava henkensä ja oma hyvinvointinsa isänmaan puolesta.

Kuten olemme havainneet, suurta osaa positiivisen lain määräyksistä ei voi johtaa luonnonoikeudesta eikä siis niiden välttämättömyyttä voi sellaisenaan käsittää. Luonnonoikeuden määräykset voivat myöskin lain käskyn oikeudenmukaisuuden negatiivisena kriteerinä tulla riittämättömiksi sille, joka ei pysty näkemään näiden käskyjen sisäistä yhteyttä ja keskinäistä riippuvuutta, esimerkiksi silloin kun monet henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden rajoitukset eivät sinänsä vastaa luonnonoikeuden vaatimuksia, vaikka luonnonoikeus itse asiassa voi olla yksi tämän vapauden ja omistusoikeuden toteutumisen ehto. Tällöin ei pidä ihmetellä sitä, että lain järjellisyyden käsittäminen pysähtyy siihen yleiseen vakaumukseen, että laki edustaa oikeaa ja että se vapaus, jolla yksilö täyttää lain käskyn, perustuu käsitykseen, että hän edistää niin omaa kuin muiden hyvinvointia. Ellei anna yksittäisen suunsoittajan loruilun johtaa itseään harhaan, niin havaitsee, että ihmisten enemmistö yhdistää aina lain käskyn käsitteen itsessään ja sinänsä oikean käsitteeseen, korkeimpaan oikeuteen maan päällä. Ellei sen lisäksi päivittäinen kokemus opettaisi, että lain noudattaminen johtaa ihmisen hyvinvointiin, että samalla kun ihminen toteuttaa lain käskyn, hän toimii myös oman ruumiillisen ja henkisen hyvän puolesta, ei mikään yhteiskunta todellakaan säilyisi. Pohjimmiltaan se vakaumus, että yhteiskunta ja sen lait suojelevat jokaisen ihmisen luonnollisia oikeuksia, edistävät hänen henkisten ja ruumiillisten tarpeidensa tyydyttämistä, merkitsee vakaumusta lain ja luonnonoikeuden käskyn yhtäpitävyydestä. Niin ollen se vapaus, jonka tämä käskyn noudattaminen ihmisen toimiin antaa, on tosiasiassa siveellinen, koska se lähtee uskosta lain järjellisyyteen. Mutta sen on tällöin ulotuttava lain kaikkiin säädöksiin, niin että silloinkin kun ihminen ei pysty käsittämään mikä on hänelle ja muille hyödyllistä, hän kaikesta huolimatta uskoo siihen ja siten lain oikeudenmukaisuuteen.

Sanottu osoittaa, että siveellistä vapautta ei suinkaan suljeta pois ihmisen alistuessa lain vaatimuksiin – ei silloinkaan kun häneltä puuttuu selvä käsitys vaatimusten järjellisestä välttämättömyydestä. Tämä alistuminen eroaa järjellisestä käsittämisestä, kuten usko ylipäätään tiedosta, ja tästä syystä se tavallisesti sulautuu uskonnolliseen uskoon sinä vakaumuksena, että esivalta on Jumalasta, että Kaitselmus johtaa kansakuntien kohtaloita. Jokaiselle ihmiselle, sillekin, joka yrittää yksittäistapauksista lähtien tutkia yhteiskuntajärjestyksen olemusta, jää usko tämän järjestyksen järjellisyyteen monelta kannalta viimeiseksi turvapaikaksi. Kun tätä uskoa ihmisillä yleensä ruokkii se välitön kokemus, että yhteiskuntajärjestys edistää yleistä hyvinvointia, niin tässä on yhtä vähän ihmettelemistä kuin siinä, että sama kokemus herättää ihmisessä uskon Sallimuksen johtoon. Samoin kuin viimeksi mainittu usko ei ole luja jos se horjuu vastoinkäymisten kohdatessa, siten ei lainkuuliaisuuskaan ole siveellinen, ellei yksilö toteuta lain käskyä yhtä vapaasti myös silloin kun hän ei odota siitä mitään etua itselleen.

Kun siis edellä määrittelin kansalaisyhteiskunnan siveellisyyden olemassaoloksi lainkuuliaisuutena, niin määritelmä sisältää myös sen kansalaisyhteiskunnan tarkoituksen, että tässä edistetään yhteiskunnan jäsenten hyvinvointia. Käsitämme silti, että jos tähdättäisiin vain viimeksi mainittuun momenttiin ja jos esimerkiksi olettaisimme, että kansalaisyhteiskunta on ihmisten välinen yhteenliittymä yleisen hyvinvoinnin luomiseksi, niin tämä määritelmä olisi väärä kahdelta kannalta. Silloin olettaisimme ensiksikin, että kansalaisyhteiskunta lepää mielivaltaisella sopimuksella, se muodostaa tilapäisen yhteenliittymän, joka voidaan jälleen hajottaa jos jäsenet eivät katso sen täyttävän tehtäväänsä. Toiseksi aina silloin kun lainkuuliaisuus ei täyttäisi yksilön laskelmia, sitä ei voitaisi lainkaan vaatia häneltä. Olisimme silloin tulleet Rousseaun oppiin ja sen seurauksiin. Yhtä väärä on Montesquieun edellä mainittu määritelmä: ”la réunion de toutes les volontés particulières” [kaikkien yksityistahtojen yhteenliittymä]. Se on näet aivan liian yleinen ja abstrakti. Kansalaisyhteiskunta merkitsee kylläkin tällaista kaikkien yhteiskunnan jäsenten tahdon yhdistymistä laissa, mutta samaa voi sanoa jokaisesta yhteenliittymästä. Sitä paitsi määritelmässä jätetään sanomatta, missä määrin yhteenliittymä on välttämätön, missä määrin sen purkaminen on mahdollista tai mahdotonta jne. Kun olemme sitä vastoin olettaneet, että kansalaisyhteiskunta on ”siveellisyyden” olemassaolon yksi muoto, niin se sisältää, että tämä muoto on yhtä välttämätön kuin oikea, kuin hengen vapaus, toisin sanoen kuin hengen olemassaolo. Olen yrittänyt myös osoittaa, että laki on korkein normi oikealle ja väärälle. Ja kun tunnustamme, että laki ei ole kuollut kirjain, vaan elää yhteiskunnan jäsenten järjellisissä teoissa ja toimissa (ks. 17. ja 26. luku), silloin myös havaitsemme, että se ei ole puhetapa, vaan lainkuuliaisuus on todellakin ihmishengen olemassaolo toiminnan maailmassa järjellisenä toimintana. Olemme edelleen havainneet, että tämä toiminta, jossa laki elää, ei voi olla mitään muuta kuin ihmisen toimintaa henkisten ja ruumiillisten tarpeidensa täyttämiseksi (32. luku seur.). Koska näiden tarpeiden yleinen tyydyttäminen on yleistä hyvinvointia, niin kaikkien yhteiskunnan jäsenten lainkuuliaisuus yhdistyy kaikkien hyvinvointiin, ja yhteiskunta on samalla kertaa, samassa prosessissa oikean ja ihmisen oikeuksien toteuttamista. Ellemme siis olekaan tarkastelleet yhteiskuntaa ”laitoksena” muiden laitosten rinnalla, ei meiltä ole silti jäänyt huomaamatta, että tässä on samalla kertaa kysymys oikean todellisuudesta sinänsä ja yksityisen ihmisen vapauden toteuttamisesta. Tästä syystä emme ole myöskään voineet kutsua näitä kahta momenttia, saman hengen prosessin objektiivista ja subjektiivista momenttia ”yhtäältä” ”kulttuurilaitokseksi” ja ”toisaalta” ”oikeuslaitokseksi”.

Tietyssä mielessä ei ole vaikea käsittää, mitä kansalaisyhteiskunnalta vielä puuttuu jotta se olisi siveellisyyden asianmukainen muoto. Meidän on kuitenkin siirrettävä asian lähempi käsittely siksi kunnes pystymme mittaamaan puutteen sen todellisuuden mukaan, mikä siveellisyydellä on korkeimmassa muodossaan, valtiossa. Tässä on enää esitettävä, missä yksilön toiminta kansalaisyhteiskunnassa saavuttaa korkeimman ilmauksensa ja kuinka hän voi liikkua lain määräämissä rajoissa, jolloin hänen tekojaan sitoo vain tapa, kunnioitus omaa ja kansalaisyhteiskuntansa muiden jäsenten siveellistä arvoa kohtaan.

 

 

45. Tapa määrää viime kädessä mikä on oikein yksilön kansalaistoiminnassa; tältä kannalta tarkastellen yksilöiden keskinäisestä riippuvuudesta muodostuu kunta

 

Useimmat yksilön toimet eivät perheen piirissä ole lain sitomia. Sitäkään, mihin laki hänet sitoo, hän ei tee lain käskyä ajatellen, vaan häntä johtaa rakkaus omaisiinsa. Hänen toimintansa on puolestaan kansalaisyhteiskunnassa lakiin sidotumpaa. On kuitenkin selvää, että jokaiseen tekoon liittyy joukko määräyksiä, jotka juuri konstituoivat teon yksilöllisyyden ja jotka ovat yksilön vapaasti määrättävissä. Lainhan täytyy näet käskeä tekoon tai kieltää siitä vain yleisen nimikkeen mukaan, määrättynä toiminnan lajina. Kun yksilö tekee päätöksensä näistä individuaalisista määräämisistä, häntä johdattavat tapa ja käytäntö, vaikka nekin jättävät paljon hänen oman määräämisensä varaan. Siten toiminnan yhtäpitävyydessä sekä lain, tavan että käytännön kanssa voi olla rajattomasti muuntelua.

Subjektiivisesti määrää yksilön kansalaistoiminnan hänen egoisminsa, halunsa ja tarpeensa. Vaatimus niiden täyttämisestä on sinänsä oikeutettu. Oikeutus ei kuitenkaan koske vain yhtä yksilöä, vaan yhteiskunnan jokaista jäsentä. Siitä syystä yksilön hyvinvointi on yhteiskunnan määritys vain osana yleisestä hyvinvoinnista, ja tietoisuus tästä tekee myös yksilön omaksi hyväkseen tekemän työn toiminnaksi yhteiskunnan hyväksi. Lainkuuliaisuudellaan hän osoittaa, että hänellä on tämä tietoisuus. Ja tältä kannalta havaitsemme, että se lainsäädännön osa, joka järjestää positiivisesti yksilön työtä ja jota erikoisesti on tapana pitää hänen vapautensa kahleena, pyrkii tosiasiassa eniten tekemään hänet moraalisesti vapaaksi muuttamalla hänen itsekkään toimintansa yleiseen hyvään tähtääväksi toiminnaksi.

Vaikka tätä koskeva yksilön tietoisuus saakin ilmauksensa hänen lainkuuliaisissa teoissaan, sen on kuitenkin useimmissa tapauksissa jäätävä yleiseksi vakaumukseksi siitä, että näin on laita. Ihmissilmä ei näet pysty jäljittämään yksittäisen teon yhteyttä kokonaisen kansakunnan elämään, ellei sitten ole kyse suorasta toimimisesta valtion hyväksi. Ja vain vähäinen osa kansakunnasta voi päästä tällaiseen toimintaan, myös valtiosäännöltään vapaammissa valtioissa, lukuun ottamatta niitä aikoja, jolloin isänmaan uhanalainen asema antaa jokaiselle kansalaiselle tilaisuuden toimia sen puolustamiseksi. Kuitenkin tämä toiminta jää sellaisenaan kansalaisyhteiskunnan alueen ulkopuolelle. Toisaalta yksilöllä on perheessä ja työssään sen hyväksi rajoitettu piiri toimia yhteiseksi hyväksi. Se on yhteinen kaikille ihmisille ja tästä syystä perhe-elämä on ihmisen pyrkimysten jalostamisen yleisin muoto. Siten jokaisella yksilöllä on siinä määrätty tietoisuus siitä, että hän on elänyt ja toiminut muunkin kuin pelkän hetkellisen päämäärän hyväksi, että hän on pelastanut hänessä itsessään olevan hyvän hetken katoavaisuudesta jatkuvaan elämään ihmiskunnassa.

Näiden kahden alueen välissä on kansalaisyhteiskunnan alue. Avioliiton solmiminen ja perheen parhaaksi toimiminen on ihmisen velvollisuus, mutta se on hänen vapaasti valittavissaan ja silloin tällöin se on häneltä kielletty luonnollisista syistä (parantumattoman sairauden tms. tai sopivan ja halukkaan kumppanin puutteen vuoksi). Puute kohdistuu helpoimmin naissukupuoleen, koska on tapana ja luonnonjärjestyksen mukaista, että mies etsii naista. Ihmisen toiminta valtion hyväksi riippuu puolestaan kansakunnan sivistystasosta ja siihen liittyvästä valtion poliittisesta kehityksestä, niistä olosuhteista, joihin ihminen syntyy ja joissa hän kasvaa jne. Sen sijaan hän kuuluu aina kansalaisyhteiskuntaan ja vain suurimmat onnettomuudet, järjen sumeneminen tai äärimmäinen fyysinen kurjuus voi viedä häneltä kyvyn toimia siinä. Hänen toimintansa kansalaisyhteiskunnassa voi sinänsä vaikuttaa laajasti yleiseksi hyväksi; kuitenkin hän voi erottaa toimintansa lähimmät vaikutukset vain siinä rajoitetussa lähimmäisten piirissä, jonka kanssa hän on päivittäin lähemmässä kosketuksessa. Tästä piiristä hän omaksuu myös noudattamansa tavat. Jos hänen toimintansa rajoittuu pelkkään huolehtimiseen omasta itsestään ja jos hän tällöin noudattaa lain käskyä, niin hänellä voi kylläkin olla yleinen tietoisuus siitä, että hänenkin elämänsä on tavalla tai toisella hyödyttänyt yhteiskuntaa. Jos hän sen sijaan haluaa saada positiivisen tietoisuuden siitä, hänen on järjestettävä toimintansa siten, että hän näkee siitä koituvan hyötyä ja hedelmiä sille ihmisten piirille, jossa hän elää. Ja hänen tulisi pyrkiä tällaiseen tietoisuuteen. Miksi? – Siihen voi vastata: moraali vaatii ihmistä hyödyttämään lähimmäisiään. Se on subjektiivisena vaikuttimena riittävä, ei kylläkään siksi, että ihmisen pitäisi ansioitua tekemällä työtä toisten hyväksi, vaan siksi, että siten hän täyttää tarkoituksensa, toteuttaa vapautensa ja oikean. Kysymykseen voidaan tässäkin vastata tältä kannalta. Jokainen toimi, jolla yksilö hyödyttää yhteiskuntaa, vapauttaa nimittäin hänet lain pakosta, koska hän silloin käsittää järjellisen toiminnassaan ja tekee oikein omasta vapaasta halustaan, aivan kuin siitä ei mitään lakia olisikaan. Laki voi kylläkin sitoa hänet oman edun osittaisiin uhrauksiin; mutta yhteiskunnan yhteistä hyvää hänen on aina edistettävä. Jos yksilö näin ollen toimii yksityisen tavoitteen saavuttamiseksi, niin pelkkä lainkuuliaisuus vakuuttaa hänet siitä, että hän on myös välillisesti toiminut yhteiskunnan edun mukaan. Jos hän sen sijaan tekee välittömästi työtä yhteiskunnan parhaaksi, silloin hän lainkaan laista huolehtimatta tietää toimineensa lain mukaan. Näin yksilö saa sen tietoisuuden ohella, että hän on tässä vapauttanut itsensä lain pakosta, myös tietyn vakaumuksen, että hänen työnsä ei ole palvellut vain hetkellisen tarpeen tyydyttämistä, vaan että se jää elämään hänen jälkeensä ja vaikuttaa jatkuvasti ihmiskunnan hyväksi.

Mutta asialla on vieläkin yksi puoli ja se on yhtä tärkeä kuin äsken johdetut. Kuten olemme havainneet, ei yksilön toiminnan oikeudenmukaisuutta määrää pelkkä laki, vaan myös tapa. Tehdessään työtä omien päämääriensä hyväksi yksilöllä on vain oma vakaumuksensa, omatuntonsa neuvojanaan sekä toiminnan yleisessä lainmukaisuudessa että sen suhteessa tapoihin. Silloin kun hän sen sijaan toimii yhteiskunnan päämäärän hyväksi, toiminnan on tapahduttava yhteisymmärryksessä sen jäsenten kanssa. Yhteisymmärrys todistaa yksilölle, että hänen toimintansa ei ole sopusoinnussa vain lain, vaan myös tapojen kanssa ja vastaa siten erityisimpien määritysten osaltakin oikeaa. Monenlaista voidaan suhteessa lainkäyttöön puolustaa, ilman että asia siitä hyvästä ansaitsisi suosiota tai että se olisi kaikilta kannoilta yhtäpitävä oikean kanssa. Jos sen sijaan lain mukainen toiminta tulee julistetuksi hyväksi tavaksi myös saamalla kansalaisten suosion, silloin ei sen oikeudenmukaisuudessa ole enää kritiikin sijaa. Yksilön yksityisissä teoissa ei ole mitään, mikä kehottaisi muita kansalaisia ilmaisemaan tällä tavoin mielipidettään eikä niissä liioin tarjoudu tälle mielipiteelle tilaisuutta tulla julki yleisenä mielipiteenä. Kun yksilö sen sijaan toimii yhteisön puolesta, silloin yleisön arvostelu ei ole vain oikeutettua, vaan yksilön toiminta edellyttää jo sitä, että arvostelu on ollut myönteistä. Perheen jäsenellä on perheensä vastarakkaudessa samanlainen koetinkivi toimiensa oikeudenmukaisuudelle. Vastarakkaus lisää vielä hänen rakkauttaan näitä muita kohtaan ja vapauttaa hänet toiminnassaan siten velvollisuuden pakosta. Perheeltä saadun vastarakkauden sisältämää palkkiota vastaa kansalaisyhteiskunnassa yhteiskunnan jäsenten toisilleen antama tunnustus, joka määrää jokaisen jäsenen kansalaiskunnian ja arvostuksen. Sitä vastoin ihmiseltä puuttuu useimmiten tällainen johtotähti hänen toimiessaan valtion hyväksi. Tähti kylläkin tuikkii sitten kun yksilön silmä ei ole sitä enää näkemässä – historian tuomiossa. Historian ylistämät teot eivät kuitenkaan ole lainkuuliaisuuden, vaan isänmaallisuuden hedelmiä, eikä niitä voi kasvattaa pakolla.

Mainittu kansalaisyhteiskunnan jäsenten keskinäinen suhde on objektiivisesti olemassa kunnassa ja muodostaa kunnan olemuksen. Kunta on kehittynyt eteenpäin korporaatiosta ja ammattikunnasta; ajan hammas on nakertanut nämä olemattomiin ja antanut etusijan kunnalle. Melko tärkeä syy näyttää siinä olevan, että yksilön tapoja lähinnä määräävä yleinen henki muodostui korporaatiossa liian yksipuoliseksi ja kun se joutui pakon edessä antamaan periksi yleiselle kansallishengelle, jäi jäljelle vain ahdas, tyhjä muoto. Historia tarjoaa todisteita siitä, että kuntakin on kärsinyt samasta ahtaudesta ja siitä johtunee myös kuntien tämänhetkinen yhteisymmärrys. Kunnalla on kuitenkin korporaatioon verrattuna se positiivinen asema, että siinä noudatetuista tavoista tulee yleispätevämpiä, koska kunta pystyy sulkemaan sisäänsä useampia erityisammatteja ja yhteiskuntaluokkia. Mitä kunnallisen hallinnon ja organisaation hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta positiiviselta kannalta sitten sanotaankin, itse asian luonteesta johtuu joka tapauksessa kunnan jäsenten mainittu siveellinen suhde.

Kunnan olemassaolossa on se sama luonnollinen momentti kuin valtionkin: laajuuden määräävät ulkoiset luonnonsuhteet. Kunnan tavoissa ja yleisessä hengessä saa kansallishenkikin näin ollen määrätyn, vivahteiltaan erilaisen muodon, joka vähitellen häviää itse kansallishengen häviämisen tahtiin.

 

 

46. Kunnasta valtiollisena ja kansalaisyhteiskuntaan kuuluvana laitoksena

 

Aloitan tämän luvun tunnustamalla avoimesti, että en pysty sanomaan mitään positiivista kuntajärjestelmän valtiollisesta merkityksestä. Minun mielestäni tätä merkitystä ei näet voi kehitellä kunnan luonteesta olennaisesti kansalaisyhteiskunnan objektiivisena muotona. Se mitä kunta kykenee valtiollisena laitoksena saamaan aikaan, riippuu asiaan liittyvistä järkiperäisistä laskelmista. Valtiomiesten mielipiteet ovat siinä suhteessa yhtä jakaantuneet kuin eri valtioiden kuntajärjestelmät ovat tällä hetkellä kirjavat. Kukaan ei voi kieltää, että valtiosäännöltään vapaissa valtioissa, joiden laajuus ja väkiluku sallii enemmistölle ainoana valtiollisena oikeutena edustajainvaalin, on jokin osa valtiollisesta toiminnasta jaettava kunnille, jotta niiden jäsenet tulisivat tietoisiksi valtiollisesta vapaudestaan. Myös puhtaasti monarkistisissa valtioissa, joissa on mahtava aatelisten ja ylhäisaatelisten luokka, antaa vapaampi kunnallissääntö hallitsijalle voimakkaan tuen kohottamalla kansakunnan suurten joukkojen itsetuntoa ja riippumattomuutta. On tosin selvää, että jos aatelisto omistaa maan, voi vain kaupungeissa olla vapaa kuntajärjestelmä. Jos sen sijaan kysytään, mitä kunnan valtiollisen toiminnan pitää käsittää, vastaus muuttuu täysin epävarmaksi.

Omien johtomiesten valintaa on aina pidetty eräänä kunnan tärkeimmistä oikeuksista. Se voikin olla tärkeä silloin kun kunnan asukkaat ovat riittävän sivistyneitä voidakseen valita johtomiehen omasta piiristään. Mutta silloin kun heidän vähäisempi sivistystasonsa pakottaa heidät valitsemaan miehiä, joilla on sivistyksensä perusteella aivan toinen yhteiskunnallinen asema, silloin tämä oikeus tuo myös korruptiota kuntaan. Näin käy tavallisesti sen johtomiehen kohdalla, joka täyttää kunnassa hallituksen käskyt; ennen kaikkea tästä kunnallisesta johtajasta on nyt kyse. Kun kaupunkien sivistys on aina suhteellisesti korkeammalla tasolla ja varallisuus suurempaa kuin maaseudun väestöllä, on korruption välttäminen niissä helpompaa. Jos sen sijaan tietää, millä keinoin rahvasta johdatellaan yleisissä vaaleissa, jotka koskevat valitsijoiden oman säädyn ulkopuolisia henkilöitä, ei tällaisten vaalien lisäämistä voi juuri pitää toivottavana. Kunnan johdon osalta jää asukkaille siis vain se osallistumisen mahdollisuus, että he ovat valitsemassa neuvoa antavaa henkilökuntaa, joka kunnan olosuhteita koskevilla tiedoillaan avustaa kunnan johtomiestä. Jos taas johtomiehiksi valitaan kansalaisia, jotka kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin kuntalaisten enemmistö, silloin hallitus ei voi vaatia heiltä samaa älyllistä sivistystä kuin muilta virkamiehiltään – eikä menetys ole vähäinen. Olen yrittänyt edellä todistaa, että tuomareita ei pidä valita.

Seuraavaksi tulee verojen kerääminen valtiolle niissä tapauksissa jolloin ne määräytyvät varallisuuden tai itse kunkin tulojen mukaan. Asiaan voi helposti yhdistää veronkantajien vaalin, sillä nämä voivat hoitaa tehtävänsä pelkästään mekaanisilla taidoilla ja kunnan asukkaista löytyy helposti sopivia. Näyttäisi siltä, että kummatkin osuudet voi perustellusti jättää kunnalle, mikäli se vastaa solidaarisesti verojen tilityksistä.

Monella taholla on köyhäinhoito, teiden kunnossapito, postilaitos jne. jätetty kunnan tehtäväksi, mutta kaikki kokemus osoittaa, että valtion johdolla ne hoidetaan huomattavasti edullisemmin. Sitä paitsi köyhäinhoito voi muodostua kunnalle epäoikeudenmukaisen kovaksi rasitukseksi, kun tarvitsevia virtaa muualta kunnan alueelle. Jos kunta asettaa esteitä tulijoiden tielle, silloin kansalaisvapautta rajoitetaan epäasiallisesti. Jokainen lainkuuliainen kansalainen vaatii kansalaisvapauden nojalla oikeutetusti, että hän saa asettua mihin tahansa isänmaan rajojen sisällä.

Voimme kuitenkin myös jättää nämä valtiolliset järjestelyt sikseen. Kunnalla on myös tehtäviä, jotka ovat kokonaan erillään valtiosta. Sen on huolehdittava yleisten rakennusten, esimerkiksi kirkkojen ja koulujen hoidosta, yleisten paikkojen kaunistamisesta ja valaisemisesta, yleisistä kaivoista, palokunnista jne., kaikesta sellaisesta, minkä tavoitteena on kunnan välitön hyöty. Näihin tarkoituksiin tarvitaan aina yleisiä neuvotteluja ja päätösten toteuttamista hoitava lautakunta tai valtuutettu. Yksilö voi kaikissa näissä asioissa osoittaa olevansa hyödyksi yhteisölle. Hän voi kuitenkin myös tämän yleisemmän toimintapiirin ulkopuolella hyödyttää ympäristöään, pitää omistajana huolta työläistensä hyvinvoinnista, ja jos hänellä on enemmän tietoja tai varallisuutta kuin ympäristöllä, auttaa tätä jommankumman avulla jne. Vähemmän varakkaallekin tulee monia tilaisuuksia hyödyttää kuntaa ja sen yksittäisiä asukkaita rohkeudellaan ja työvoimallaan, suojella kelvollisuudellaan varakkaampien omaisuutta jne. Sanalla sanoen yksilölle avautuu tässä useimmiten kristillisiksi sanottujen velvollisuuksien koko kenttä. Täyttäessään näitä velvollisuuksia yksilö voi tavoitella vapautta, joka ylittää pelkän lainkuuliaisuuden.

Erehtyisimme kuitenkin pahasti, jos asettaisimme viimeksi mainitut hyväntekeväisyyteen kuuluvat velvollisuudet lainkuuliaisuuden edelle, sitä arvokkaammiksi. Näidenkin tekojen on muiden tavoin noudatettava lakia eivätkä edes parhaat päämäärät tuo anteeksiantoa lainrikkomuksesta. Kuitenkin hyvä tarkoitus tekee lainkuuliaisuuden vapaaehtoiseksi, kun taas lainkuuliaisuus voi yksilön parasta tavoittelevissa teoissa joutua helposti ristiriitaan halun kanssa ja muuttua siten vastentahtoiseksi ja pakotetuksi. Siten hyväntekeväisyys ylittää oikeudenmukaisuuden pelkästään subjektiivisesti; hyvä tarkoitus näet tekee subjektin varmemmaksi toiminnan vapauden ja siveellisyyden osalta. Mutta siitä syystä myös hyväntekeväisyyden motiivina voi helposti olla egoismi ja turhamaisuus. On helppoa tehdä hyvää silloin kun tilaisuus siihen tarjoutuu; voidakseen sen sijaan tehdä jokaiselle oikein on omaan toimintaan kiinnitettävä alituista huomiota ja elämä käy usein liian lyhyeksi asian oppimiseksi kunnolla.

Kaiken tämän perusteella voidaan kuitenkin väittää, että edellä esitetty kansalaisyhteiskunnan määritelmä ei ole täysin vastaava, koska lainkuuliaisuus ei tässä yksin riitä, vaan tapojen noudattamisen on liityttävä siihen. Myönnän sen pitävän paikkansa. On kuitenkin erotettava toisistaan lainkuuliaisuus ja sen ehdot, se mikä johtaa ihmisen lainkuuliaisuuteen. Tekijän on saatava eritellä, mitä hän ymmärtää lainkuuliaisuudella. Samoin kuin olemme edellä havainneet, että lainkuuliaisuuden on oltava aktiivista, tultava esiin toiminnassa, eikä vain toiminnasta pidättäytymisessä, samoin olemme vetäneet tästä sen äärimmäisen johtopäätöksen, että tavan on ohjattava aktiivista lainkuuliaisuutta. Jos näet yksilö joutuu jokaisen teon kohdalla käymään ajatuksissa läpi kaikki lain käskyt ollakseen rikkomatta yhtäkään vastaan, hänen toimintansa yhteiskunnassa jäisi vähäiseksi tai olemattomaksi. Mutta silloin kun hän ottaa yhteiskunnan tavan omakseen, tekee kuten muutkin ja kunnioittaa sitä mikä on oikein, silloin hän tietää myös varmasti, että ei ole rikkonut lain käskyä. Siinä on tältä kannalta hänen vapautensa.

Se, minkä laatuisilla toimilla yksilö voi hyödyttää yhteisöä osoittaa, että niiden arviointi on samalla toiminnan moraalisuuden punnitsemista. Silloin kun yksilö toimii omien päämääriensä hyväksi, lainkuuliaisuus riittää. Laki ei arvioi sitä, missä määrin vakaumus lain käskyn järjellisyydestä, kunnioitus lakia kohtaan yleensä tai rangaistuksen pelko on tämän toiminnan pontimena. Lainkuuliainen kansalainen saa sellaisenaan, moraalisuuteensa katsomatta laillisen tunnustuksensa yhteiskunnassa. Mutta jos yksilö käyttää hyväkseen esimerkiksi lainkäytön puutteellisuutta tehdäkseen lähimmäiselleen vääryyttä, niin yleinen mielipide tuomitsee hänet, ei lainkuuliaisuuden, vaan moraalisuuden puutteesta. Yksilön välitön toiminta yhteiseksi hyväksi, muiden parhaaksi vaatii vielä enemmän tällaista arviota toiminnan moraalisuudesta, mistä toiminnan koko arvo usein riippuu. Koska näin ollen kansalaisten yksilölle osoittaman hyväksynnän tai hylkäämisen on ratkaistava kelvollisen ja kelvottoman tavan välillä, ulottuu kansalaisten antama arvio myös toiminnan moraalisuuteen. Toiminta saa kunnassakin tunnustuksen muilta, osaksi sinä arvostuksena, jota mieleltään moraalinen saa osakseen toisilta kansalaisilta päivittäisessä kanssakäymisessä, osaksi sinä luottamuksena, jota yksilöt tai kunta hänelle osoittavat kunnan yleisissä asioissa. Kaikki tämä muodostaa yksilön kansalaiskunnian, jota lainkin on suojattava, niin että laki rankaisee kaikista sen oikeudettomista loukkauksista. On turha yrittää johtaa tätä yksilön kunniaan kohdistamaa vaatimusta luonnonoikeudesta. Sitä voi olla vain kansalaisyhteiskunnassa eikä se perustu yksilön oikeuteen henkilönä, vaan hänen moraaliseen arvoonsa. Jos sen lisäksi, että yleinen mielipide tällä tavoin antaa arvionsa kunnioituksella ja luottamuksella mieleltään moraalista kohtaan ja antamalla epämoraalisen yksilön tuntea halveksuntaa ja häpeää, jos sen lisäksi ei löydykään mitään ratkaisua siitä, mitä hyvä tapa on, silloin on jokaisen kansalaisen kunniaa pidettävä yhtä tärkeänä tapojen pitämiselle voimassa.

Jos näin ollen pitää esittää jokin yleinen periaate, jota valtion tulee noudattaa kunnallisessa lainsäädännössä, niin se on johdettavissa mainitusta kunnalle luonteenomaisesta seikasta, että kaiken kunnallisen neuvonpidon on perustuttava asukkaiden keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Valtion yhtä vähän kuin kunnan itsensä ei pidä sitoa kunnallista toimintaa kaikenlaisilla säädöksillä, vaan päätösten ja niiden toteutusten on pysyttävä kaikissa eri tapauksissa kunnan käsissä. Tästä ovat luonnollisestikin poikkeuksena puhtaasti valtiolliset toiminnot, jotka järki voi vaatia jättämään kunnalle, koska niissä on kyse kunnan velvollisuuksista valtiota kohtaan. Sen sijaan kaikki vain kuntaa koskevat asiat voi jättää kokonaan kunnan omaan harkintaan. Jos siis paljon siitä, mitä pidetään yleisesti hyödyllisenä, lyödään laimin yhteishengen puutteesta, niin menetys on itse asiassa vähäinen verrattuna siihen etuun, että kunnan hoitamatta jätetyt asiat herättävät enemmin tai myöhemmin tämän yhteishengen. Tarve on näet varma kannustin toiminnalle, sekä kunnan että yksityisen osalta. Se mikä viedään läpi pelkällä pakolla, ei voi tässä yhteydessä olla pitkäikäistä, koska valtio ei voi omasta puolestaan valvoa sen pitämistä voimassa.

Ajan henki on siinä määrin muuttunut, että nykyään ei ole pelkoa kunnassa noudatettujen tapojen ja yhteishengen yksipuolisesta kehityksestä. Kommunikaatio, keskustelunhalu on nykyään sekä maallisissa että hengellisissä asioissa niin suuri, että eri paikkakuntien ja maakuntien tavat ja käytännöt pikemmin häviävät liiankin nopeasti kuin kehittyvät edes jonkin verran omaperäisesti. Tältä kannalta kunnan suhde valtioon ja kansakuntaan on sama kuin kansakunnan suhde inhimilliseen kulttuuriin yleensä. Yleinen kansallishenki tunkee läpi kuntahengen ja puhaltaa sen pois, niin kuin toisaalta ajan henki tekee kansallishengelle. Jos nyt valtakunnan hallitus tahtoo liian hätäisesti muokata kunnan uuteen uskoon, se joutuu kuntaan nähden samaan asemaan kuin moni intomielinen maailmanparantaja valtioon nähden, toisin sanoen vaikutus muuttuu vain hajottavaksi ja pirstovaksi sen sijaan että johtaisi instituution omaehtoiseen kehitykseen. Ne yritykset kunnan järjestämiseksi uudelleen, joita on äskettäin tehty useissa Euroopan valtioissa, tuntuvat todistavan että sanottu pitää paikkansa. Kunnat voivat valtioiden tavoin näyttää sangen hienoilta paperilla, kun taas todellisuudessa niitä saa turhaan hapuilla ja odotella tämän juhlitun valtiomiesviisauden hedelmiä. Aikakauden ajatussuuntana on valtiollinen toiminta, ja näyttäisi siltä, että vasta sen tultua tyydytetyksi voisi kuntahenki herätä uuteen eloon. Seuraavassa luvussa yritän selvittää, mikä vaikutus uskonnonvapaudella ja kirkolla voi olla tähän päämäärään.

 

 

47. Uskonnollisen tietämyksen merkityksestä kansalaisyhteiskunnalle

 

Mikään ei ole sen tavallisempaa kuin että saa kuulla ja lukea kaikenlaisia puheita kirkon suhteesta valtioon. Mikään ei puolestaan ole sen epätavallisempaa kuin todella valaiseva sana siinä asiassa. Tunnustan, että en ole mistään löytänyt selkeää selvitystä tästä suhteesta, paitsi ehkä oikeauskoisilta katolisilta kirjoittajilta. Nämä olettavat ehdottomasti, että paavi ja kirkolliskokoukset ovat erehtymättömiä ja että sillä perusteella kirkolla on ehdoton ylivalta valtioon. En väitä, että omalta osaltani pystyisin saattamaan asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle, mutta yhtä kaikki olen tahtonut tutkia asiaa sellaisena kuin se pakottamatta tulee esiin siitä valtion olemusta koskevasta käsityksestä, jonka tässä esitän.

Käsityksen pääperuste nojautuu siihen näkemykseen, että tietämyksenä ihmisen suhteesta Korkeimpaan olentoon tai, mikä merkitsee samaa, tietämyksenä ihmishengen omasta ikuisesta olemuksesta uskonto on perusta ihmisen käsitykselle henkensä vapaudesta ja oikeasta. Siten uskonto on perusta ihmisen toimille ylipäätään ja valtiolle, joka juuri muodostaa toteutetun oikean, ihmisen vapauden ja toimien maailman. Jos näet koko yhteiskunta olisi pelkkä viisaudelle perustuva laitos ihmisen auttamiseksi jotakuinkin mukiinmenevästi kehdosta hautaan, jos siis järjellisellä ajattelulla ja siveellisellä toiminnalla ei sinänsä olisi arvoa hengen ikuisen olemuksen toteutumana, silloin on turha etsiä syytä miksi kehdon ja haudan pitäisi ylipäätään olla olemassa.

Yhtä varmasti kuin tunnustan uskonnon välttämättömyyden valtiolle, yhtä avoimesti kiellän, että uskonto olisi sidottu johonkin yksinomaiseen muotoon, sen enempää ulkoiseen kuin sisäiseenkään. Mikään kirkko ei voi vangita uskontoa muuriensa sisään, eikä tunne voi väittää, että sillä olisi yksin hallussaan tietämys niin kauan kuin asioita ajattelevalla käsitykselläkin on tietämyksen nimi. Jos niin ollen joku väittää olevansa ainoa uskonnon ystävä, koska hänen vakaumuksensa sisältää tietyn oppilauseen tai koska hän joutuu toista helpommin tunteensa valtaan, niin hänen väitteensä on naurettava ja osoittaa tietämättömyyttä.

Tarkkaan ottaen ei mikään mahti maailmassa voi viedä ihmiseltä omantunnon vapautta; jos yksilö sen sijaan arvostaa henkensä korkeammalle kuin hyvän omantunnon, hänet voidaan kylläkin pakottaa tunnustukseen, jota hänen vakaumuksensa ei hyväksy. On ollut aikoja, jolloin tapahtui niin. En tahdo lainkaan kieltää, että kirkon yhtenäisyys on saattanut olla välttämätön valtion säilymiselle. Kaikkien täytyy kuitenkin hylätä tavalliset keinot, joilla eksynyt on palautettu kirkon helmaan. Nämä keinot ovat olleet seurausta lainkäytön vain suhteellisesta oikeudenmukaisuudesta ylipäätään. Silti liberaaleimmankin demokraatin on myönnettävä enemmistölle oikeus sulkea yhteiskunnan johdosta ne, joiden oppi ei sovi yhteen yhteiskunnan säilyttämisen kanssa – sulkea heidät ankarasti ottaen jopa yhteiskunnan ulkopuolelle. Siitä seuraa kuitenkin myös toisuskoisen oikeus etsiä itselleen uusi isänmaa, missä hän voi sovittaa yhteen vakaumuksensa ja velvollisuutensa valtiota kohtaan.

Koska sivistys on mielenkiintoa totuutta kohtaan ja kykyä etsiä vakaumusta, on mielipiteiden sivistyksen lisääntyessä väistämättä lisäännyttävä ja tultava yhä vaihtelevammiksi. Sellainen valtio, joka yrittäisi sitoa kaikki asukkaansa yhteen uskon muotoon, joutuisi tällöin nopeasti tuhoon. Niinpä kaikki valtionkirkot joutuvatkin ajan pitkään rakentamaan olemassaolonsa uskonsa tunnustajien tietämättömyyden varaan ja ehkäisemään sivistyksen etenemistä turvatakseen olemassaolonsa. Kokemus osoittaa, että siitäkään ei ole pitkän päälle apua, koska yksikään valtiomies ei ole vielä löytänyt varmaa keinoa valistusta vastaan. Ellei valtionkirkko siis huomaa, mitä ajankohtaa se elää, niin aika sysää sen syrjään tyhjänä muotona, josta henki on paennut. Sivistyksen edetessä myös valtion laitokset ja lait vaihtuvat ja jos uskonnollinen tietämys juuttuu samaan pisteeseen, tulee kansakunnan toimintatapa, sen toiminta kansalaisyhteiskunnassa ja valtio yhä riippumattomammaksi tästä tietämyksestä ja kirkko muuttuu merkityksettömäksi valtion kannalta.

Niin on käynyt kaikissa katolisissa maissa, joiden valtiollinen kehitys on ajankohdan sivistyksen tasalla. Niin on käynyt Englannissa, missä episkopaalinen kirkko on hengeltään köyhempi kuin yksikään vapaakirkoista. Niin käy vastakin kaikkialla, missä uskonnollinen tietämys sidotaan katoavaan muotoon. En sano tätä hyväksi, mutta ilmeistä tosiasiaa en voi kieltää. Toisaalta kokemus tuntuu osoittavan, että siellä missä valtiollisen kehityksen tukena on sitä edeltävä edistyminen kansakunnan uskonnollisessa tietämyksessä, siellä valtiollinen kehitys sujuu ilman väkivaltaisia mullistuksia ja saa vakiintuneemman muodon. Tässä on lisätodistus siitä, että valtio on riippuvainen uskonnollisesta tietämyksestä.

Tämän riippuvuuden selvittämiseksi on käsitykseni mukaan tutkittava uskonnon erilaista suhdetta ihmisen toimintaan perheessä, kansalaisyhteiskunnassa ja valtiossa.

Olemme jo puhuneet uskonnon merkityksestä perheelle. Sen määrää perheen olemus. Uskonnollinen tietämys on tärkeä lasten kasvatuksessa siksi, että se selittää oikean ja hyvän järjellisen välttämättömyyden. Sen syvää totuutta ei mikään viisaus pysty kumoamaan ja silti se on yhtä hyvin viattomimman lapsenmielen ja korkeimman älyllisen sivistyksen tavoitettavissa. Siveellisyydellä on kuitenkin läsnäolonsa perheessä tunteena ja se vaikuttaa tunteena. Itse uskonnollinen tietämys kuuluu myös tässä ennen muuta kasvatukseen, sillä se tähtää vähemmän ymmärrykseen ja enemmän hyvään tahtoon. Tätä opetetaankin vaikuttamalla lapsen tunteeseen kohottamalla se hartaaseen rukoilemiseen ja rakastavaan tottelemiseen. Niinpä myös hartaus ja uskonnolliset toimitukset kuuluvat ennen muuta perhe-elämään; lyhyesti sanottuna uskonnollisuus tunteena muodostaa siinä uskonnon ja määrää tällä alueella uskonnon merkityksen valtiolle.

Tämän merkityksen on sitä vastoin oltava aivan toinen kansalaisyhteiskunnassa, koska sen ja perheen olemukset eroavat toisistaan. Kansalaisyhteiskunnan olemuksena on lainkuuliaisuus ja sen siveellisyys riippuu siitä, käsittääkö yksilö positiivisen lain järjellisyyden. Miten sitten uskonto synnyttää tällaisen ymmärryksen? Sen opithan eivät voi yksittäistapauksessa selittää, miksi esimerkiksi sen tai tämän siviililain, taloudellisen lain yms. säädöksen on oltava voimassa ja miksi sitä on noudatettava. On tapana sanoa, että ihmisillä yleisesti ei ole käsitystä asiasta ja silti lakia noudatetaan. Vaikka tästä ei seuraakaan, että asiaa ei tarvitse käsittää, niin olen yrittänyt edellä selittää, miten kansakunnan tapojen noudattaminen voi tehdä lainkuuliaisuuden vapaaehtoiseksi. Yhtä vähän uskonto kuitenkin ryhtyy puolustelemaan kansakunnan tapojen erityispiirteitä. Päinvastainen suhde on tietyssä määrin vallalla mooseksenuskossa, muhamettilaisuudessa ja useissa Aasian kansanuskonnoissa. Sen sijaan kristinuskolta, joka on ja pyrkii olemaan universaaliuskonto, ei voi odottaa jonkin erityisen kansakunnan tapojen ja lakien puolustelua. Niinpä se sisältää tältä kannalta yleisiä moraalikäskyjä, jotka koskevat yhtä lailla kaikkia tämän uskonnon tunnustajia. Siitä syystä kristinuskon merkitys kansalaisyhteiskunnalle voikin olla vain yleisessä siveysopissa, joka pyrkii suuntaamaan tahdon hyvään ja siten vapauttamaan tahdon lain pakosta. Yksilön on sitten sovellettava sen siveellisyyskäskyjä yksityisiin oloihinsa. Niin hän saa siitä johdattajan toimilleen ja käsitettyään mikä niissä on oikein, hän oppii myös tunnustamaan oikean lain käskyissä, jotka määräävät hänen toimiaan. Uskonnon antamat käskyt eivät siten tee positiivisen lain tuntemusta tarpeettomaksi; mutta vakaumus, että lain ja uskonnon käskyt lankeavat yhteen, merkitsee niiden järjellisyyden ymmärtämistä.

Sen käsittäminen on hämäränä jo siinä vakaumuksessa, että uskonnon moraalikäskyt ovat jumalallisia säädöksiä. Uskonopin jumalallista luonnetta todistaa ihmisen sisin, hänen uskonsa, ja tällä on tunteen muoto lapsessa, samoin kuin ylipäätään sen ollessa välitön. Sitä muotoa ei usko voi säilyttää kansalaisyhteiskunnassa. Siinä näet yksilölle esittäytyy kaksi lakia, jotka ovat yhtä annetut ja positiiviset, jumalallinen ja inhimillinen laki, uskonnon moraalikäskyt ja yhteiskunnallisen lain (ja tapojen) säädökset. Ne molemmat vaativat samalla tavalla noudattamista. Yksilön on nyt mitattava niiden oikeudenmukaisuutta vertailemalla. Kukaan ei vaatine uskonnon asettamista etusijalle niin, että ihmisen pitäisi rikkoa positiivista lakia mikäli uskonnon käskyt joutuisivat jossakin ristiriitaan sen kanssa. Jos siis uskonnollisten käskyjen pyhyys halutaan säilyttää, sen on oletettava pitävän aina yhtä yhteiskunnallisen lain määräysten kanssa. Itse asiassa tapahtuu niin, että ihminen arvioi uskonnon moraalikäskyjen erinomaisuutta yhteiskuntajärjestyksestä saamansa oikean ja väärän käsitteiden mukaan. Kukaan pitemmälle kehittyneen oikean ja väärän käsitteen omaksunut ei väitä uskonnon siveysoppia todeksi vain sillä perusteella, että se on jumalallinen laki. Päinvastoin yritetään siveellisyyskäskyjen erinomaisuus ja totuus sinänsä saada todisteeksi opin jumalallisuudesta.

Mitä tulee uskonnon siveellisyysopin ja positiivisen lain yhtäpitävyyteen, ovat moraalin käskyt yleensä niin laajat, että ne jättävät tilaa mitä vaihtelevimmalle sisällölle. Olemme jo muistuttaneet, että moraalin käskyt lähimmäisen rakastamisesta, oikeudenmukaisuudesta, avuliaisuudesta jne. jättävät tilaa monenlaisille tulkinnoille siitä, mitä lähimmäisenrakkaus, oikeudenmukaisuus, avuliaisuus oikein ovat. Siten eri kansakuntien erilaiset tavat ja lait voivat pitää yhtä samojen yleisten moraalikäskyjen kanssa. Mutta toiseksi ihmishengen oma olemus on tae niiden yhtäpitävyydelle. Mikään yleisen moraalin kanssa ristiriitainen uskonto ei voi päästä kansojen hyväksymäksi. Yhtä vähän voidaan yhteiskunnassa pitää voimassa epämoraalisia lakeja. Jos valtio olisi pelkkä satunnainen laitos, väitteeltä puuttuisi todistus a priori [ennen aistien välittämää kokemusta]. Jos valtio on sen sijaan oikeuden ja vapauden järjellinen välttämätön todellisuus, on sen kaikkien instituutioidenkin synnyttävä ihmishengen olemuksesta.

Tällä ei kielletä sitä etusijaa, joka kuuluu uskonnon siveellisyysopille sen nojalla, että se vaikutti varhaisemmin yksilöön tämän saamassa kasvatuksessa. Uskonnon käskyjen täytyy vaikuttaa myös kansakunnan historiallisessa kehityksessä sen lainsäädäntöön. Niin ollen historia antaa meille puolueettomimman todistuksen, myös kristillisten valtioiden osalta. Tässä alkaa vaikuttaa se negatiivinen voima, jonka tunnustimme kuuluvan ylipäätään moraaliin suhteessa yhteiskunnalliseen lakiin. Tarkoitamme, että moraali on kriteerinä lain käskyjen oikeudenmukaisuudelle, niin että nämä käskyt eivät saa olla ristiriidassa moraalin määräysten kanssa.

On muutoin syytä pohtia sitä, että moraalin käskyt koskevat toimivan yksiön tarkoitusta ja tahtoa. Näin sitä ei voi välittömästi yhdistää lakiin, vaan yksilön määrättyihin, lakia noudattaviin toimiin. Ei voi esimerkiksi kysyä: onko laki, joka määrää tavaralle 20 prosentin tullin, moraalinen? Sen sijaan voi kyllä kysyä itseltään: toiminko moraalisesti oikein, jos kierrän tällaista lakia? Ja niin edelleen. Jos näet tehdään edellisen kysymyksen kaltaisia vertailuja, silloin tulisi esimerkiksi kaikista rangaistuksia määräävistä laeista epämoraalisia, koska on moraalin kanssa ristiriidassa vahingoittaa lähimmäistään. Jos sen sijaan kysytään: toimiiko tuomari moraalisesti tuomitessaan oikeudenmukaisen rangaistuksen, tai toimiiko se, jonka tehtävänä on panna rangaistus täytäntöön, moraalisesti pannessaan sen täytäntöön, niin silloin lain yhtäpitävyys moraalin kanssa saa aivan toisen merkityksen.

Tutkimusaiheemme on tässä niin rikas, että voimme sivuta vain lyhyesti tärkeimpiä seikkoja ja torjua karkeimpia väärinkäsityksiä. Olisi väärin katsoa, että ihmisen moraalisuuteen vaikuttavat vain uskonopin suorat siveellisyyskäskyt. Mutta vain nämä käskyt ovat sinä normina, jonka mukaan toiminnan moraalisuutta voi arvioida, joten tässä on kysymys erityisesti niistä.

Kuten olen jo yrittänyt esittää, vain nämä käskyt näet koskevat kansalaisyhteiskuntaa sellaisenaan. Kysykööt ne, jotka katsovat tämän rajoituksen halventavan kristinuskoa: millainen vaikutus sitten kristinuskolla on siihen, että ihminen noudattaa positiivista lakia ja että hän toimii tarpeidensa tyydyttämiseksi? Tässä on kysymys juuri siitä toiminnasta. Enkä löydä uskonopista muuta sitä koskevaa kuin sen siveellisyyskäskyt. Ne johdattavat ihmisen kohtuuteen halujen tyydyttämisessä ja vaativat häneltä lainkuuliaisuutta suuntaamalla tahdon hyvään. Se aikakausi, joka yritti muuttaa uskonnon pelkäksi siveellisyysopiksi, käsitti näin ollen myös valtion ”yhteishyvään” pyrkiväksi hyötylaitokseksi ja sekoitti sen kansalaisyhteiskuntaan.

Kokemus opettaa, että saarna on yleisen jumalanpalveluksen pääasia kypsälle ja yhteiskunnassa toimivalle miehelle. Sen sijaan tunteellinen jumalanpalvelus ei enää tyydytä hänen mieltään, joka pyrkii tietoon ja toimintaan. Mieluusti tunnustetaan, että saarna sisältää ja sen tulee sisältää muutakin kuin siveellisyyskäskyjen soveltamista yhteiskuntaelämään. Kuitenkaan tämä sisältö, varsinainen uskonoppi, ei opeta miten ihmisen on toimittava omissa asioissaan, vaan miten hänen on hoidettava iäiset asiat katoavaisuudessa ja että hänen ei pidä kavahtaa edes oman olemassaolonsa uhraamista.

Jos joku väittäisi, niin kuin tapana on kyllä ollutkin, että lainkuuliaisuutta edistetään jos ihminen pidättäytyy mahdollisimman pitkälle kaikesta kansalaistoiminnasta, että ihmisen tarpeet tulevat parhaiten tyydytetyiksi kun hän kieltäytyy kaikista tarpeista ja toiminnasta niiden tyydyttämiseksi, niin väitettä vastaan voi perustellusti asettaa yhtä kategorisen vakuutuksen, että moinen oppi on yhtä uskonnonvastainen kuin epämoraalinenkin.

 

 

48. Kirkosta yhteiskunnallisena laitoksena

 

Kirkko on yhteiskunnallisena laitoksena kuntaa lähimpänä ja on kaikkialla alun perin syntynyt kunnan vapaasta päätöksestä. Etenkin ne, jotka vaativat kirkon riippumattomuutta valtiosta, saavat kristillisessä kirkossa tukea sen historiallisista syntyvaiheista ja ensimmäisen kristillisen seurakunnan kiitetystä rakenteesta. Syytä siihen miksi kristillisestä kirkosta tuli ensin valtion laitos ja sitten valtio valtiossa, on yksinkertaisinta etsiä niistä valtiollisista oloista, joissa se syntyi. Kaikkien valtion laitosten on väistämättä alistuttava valtion ylivaltaan, ja kun politiikka vaati valtiota ottamaan kirkon palvelukseensa, tämä politiikka on valtion säilymisestään tunteman huolenpidon luonnollinen seuraus. Samoin kuin kirkolla on tosiasiassa pelkkää tapakoulua korkeampi merkitys, siten opista kokonaisuudessaan tuli se yhteinen normi, jolla valtio sitoi erilliset seurakunnat toisiinsa. Alun perin oli yksi kristillinen valtio, Rooma; kun se hajosi ja useat uudet valtiot ottivat sen paikan, opin yhtenäisyys piti edelleen kirkkoa koossa ja antoi sille ylivallan eri valtioihin. On helppo havaita mitä hyötyä tästä oli silloisen kristillisen maailman muodostaneiden kansakuntien kehitykselle. On vain ajateltava, että näissä sivistykseltään ylivoimaisissa ja uuden uskonnon läpitunkemissa kansakunnissa oli kaikkien vanhojen yhteiskunnallisten siteiden kirvottava, että uusi yhteiskuntajärjestyskin nojautui siis aivan uuteen ja epäkypsään sivistykseen, joka ei ollut vielä sulautunut kansallishenkeen ja että tätä yhteiskuntaa oli helpointa pitää yllä sillä yksinkertaisella ja harkintaan perustumattomalla uskolla, että uusi esivalta oli Jumalasta. Jumalan käskynhaltijana maan päällä kirkko jakoi tämän esivallan kanssa sen vallan ja oli suojaamassa valtion muita jäseniä sen sorrolta.

Yksinkertaisinkin harkinta kuitenkin osoittaa, että jos uskonopilla on voimaa liittää tällä tavoin yhteen joko eri kansakuntia tai vain saman kansakunnan jäseniä, niin opin tunnustajien vakaumuksen on oltava täysin yhdenmukainen tai korkeintaan se saa vaihdella hyvin vähän. Sitten kun asia ei enää ole niin, on kirkostakin valtionkirkkona tultava tyhjä muoto, jolla ei ole mitään merkitystä. Ja sivistys tuo mukanaan tällaista näkökantojen erilaisuutta, kuten olemme usein maininneet. Silloin siveellisyysoppi erottautuu uskonnossa varsinaisesta uskonopista.

Viimeksi mainitun perusteena on yksinkertaisesti se, että yksilö ei voi muuttaa kansakuntansa tapoja. Uskonnon siveellisyysoppi tulee myös sisällöltään todelliseksi toiminnassa, kansakunnan tavoissa ja laeissa. Niitä yksilö joutuu noudattamaan, tahtoen tai tahtomattaan. Vakaumuksen niiden noudattamisen moraalisuudesta on oltava ylipäätään aina yhtäpitävä, sillä muutoin ei mikään pitäisi yllä kansakunnan tapoja ja lakeja. Toisin sanoen ilman yleistä siveellisyysoppia ei olisi mitään yleistä tapaa. Sen sijaan uskonoppi, uskonnon oppi Jumalan olemuksesta ja ihmisen suhteesta häneen ei sinänsä muodosta muuta pysyvää todellisuutta kuin itse kirkon. Kirkossakin uskonoppi elää vain oppina, vakaumuksena. Ellei siis kirkon jäsenten keskuudessa ole yhtenäistä vakaumusta, ei ole mitään kirkkoakaan. Siten on sivistyksen edistyessä jokaisen kirkon yhteiskunnallisena laitoksena hajottava ja tehtävä tilaa uusille seurakunnille. Tai jos kirkko säilyy opin yhtenäisyyden tosiasiassa hävittyä, se on pelkkä tyhjä ja merkityksetön muoto, josta henki on kadonnut.

Sanottu selittää myös sen, miten valtion säilyminen tulee riippumattomaksi valtionkirkon, joskaan ei uskonnon säilymisestä. Koska uskonoppi on pelkkää vakaumusta, sen on oltava aina vapaata, ja kaikki yritykset sen kahlitsemiseksi ovat osoittautuneet turhiksi. Niin ollen uskonnollinen omantunnonvapaus on ajan vaatimus, jota ei voi torjua ilman huonoja seurauksia. En väitä, että uskonoppi olisi merkityksetön valtion kannalta, vaan että valtiolla ei ole mitään mahtia sen yhtenäisyyden säilyttämiseksi tai palauttamiseksi kun se on kerran kadonnut. En liioin jätä huomiotta uskonopin vaikutusta siveellisyysoppiin. Kuitenkin siveellisyysopinkin luonnetta voidaan tutkia vain itse oppisäädöksessä, ei ihmisten sydämissä. Vain pitkä kokemus voi osoittaa, mikä vaikutus tietyllä uskonopilla mahdollisesti on tunnustajiensa moraaliin. Niinpä valtionkin on uskonopin osalta suotava jäsenilleen opin vapaus, ellei sitten juuri se kokemus, että tietty oppi tuo mukanaan moraalista rappiota, tee vapautta ilmeisen vaaralliseksi. Sama vaatimus ei voi kuitenkaan koskea uskonnollista siveellisyysoppia. Omantunnon vapaus on tosin välttämätön senkin kohdalla; mutta opetuksen vapauden on oltava valtion valvonnassa, koska jokainen epämoraalinen oppi lietsoo laittomuutta.

Tästä seuraa, että kaikissa niissä valtioissa, missä hallitsevan kirkon piirissä on syntynyt ristiriitaisia mielipiteitä, mutta toisin ajattelevia ei tahdota pakottaa lähtemään maasta eikä tahdota asettua alttiiksi sille vaaralle, että he uhmaamalla hankkivat itselleen opillisen vapauden, on varmin keino kyseisen kirkon aseman säilyttämiseksi se, että uusien kirkkojen annetaan syntyä ilman vastarintaa sen rinnalle. Valtiolle kuuluu ilman epäilyksiä oikeus valvoa opin ja jumalanpalveluksen moraalista puhtautta, mutta ei sen sijaan uskonopin totuutta. Sille totuudelle ei näet ole muuta tuomaria kuin ihminen, joka sille rakentaa lohdutuksensa. Silti ei tunnu viisaalta, että kenen tahansa annetaan esiintyä opettajana seurakunnassa. Kaikkien kirkkojen pappien on annettava ne opinnäytteet ja noudatettava niitä siveellisiä elämäntapoja, joita näin tärkeä kutsumus vaatii. Niinpä pappeja onkin kaikessa pidettävä valtion vastuullisina virkamiehinä ja vain kullekin seurakunnalle annetaan oikeus kutsua opettaja, jonka oppi pitää yhtä seurakunnan jäsenten vakaumuksen kanssa. Jos joku yksilö ei liity mihinkään kirkkokuntaan, jää ainoaksi vastustamiskeinoksi kansalaisten osoittama paheksunta, samoin kuin silloin jos joku elää epämoraalisten periaatteiden mukaan. Ellei mikään vala, mikään pakko sido ihmistä kirkkoon, niin hän löytää kyllä pakostakin aina jonkin jumalanpalveluksen, jonkin saarnan, joka rakentaa ja opettaa.

Ellei meidän aikamme tai sitä edeltäneen ajan historia tarjoaisi todisteita tällaisesta kirkon ja valtion suhteesta ja elleivät todisteet riittäisi vakuuttamaan, että sama on kaikkien kristittyjen valtioiden edessä, ei asiasta olisi kannattanut tässä lainkaan puhua. Historiallisten olosuhteiden perusteella voidaan olla eri mieltä siitä, mikä vaikutus kirkon ja valtion suhteella tulee olemaan uskonnollisuuteen. Yksikään ajatteleva ihminen tuskin on eri mieltä siitä, että pakolla hankittu uskontunnustus on kokonaan vailla arvoa, onpa sen saamiseksi pystytetty rovio tai käytetty kansalais- ja valtiollisia etuoikeuksia. Jos tutkitaan Englannin vapaakirkollisten tai vielä mieluummin Amerikan kaikkien kirkkokuntien tilannetta, niin on myönnettävä, että uskonnollisuus ei missään maassa ole sen suurempi. Sen sijaan katolisen kirkon yksin hallitsemat maat horjuvat kaikkein taikauskoisimman harhauskon ja kevytmielisimmän välinpitämättömyyden välillä. Ken tahtoo ylistää uskonnollisuutta siellä, missä jokin protestanttinen kirkkokunta on noussut yksinvaltaiseen asemaan, tuntee kaiketi tyydytystä niin tehdessään. Oma kokemukseni sen sijaan osoittaa, että niissä maissa seurakunnan tyhjälle muotokristillisyydelle vetää vertoja vain papiston päähänsä pänttäämä uskonoppi ja sen välinpitämättömyys kaikkea vakaumusta kohtaan. Ranska on luvattu maa kaikille niille, jotka katsovat ihmisen täyttävän tehtävänsä sitä paremmin, mitä lyhyemmässä ja tiukemmassa talutusnuorassa muutamat harvat henkistä ja ruumiillista mässäilyä harrastavat pitävät tietämättömiä ja orjan työtä tekeviä joukkoja. Voihan aina viitata maan vallankumoukseen ja sanoa: siinä näette seuraukset! Harvoin sen sijaan pohditaan, että yhteiskunta on puolen vuosisadan aikana kokenut siellä yhtä täydellisen muutoksen kuin paikasta toiseen muuttaneet eurooppalaiset kansanheimot kokivat koko keskiajan kuluessa. Jos Ranskan nykyistä tilannetta tahtoo verrata Englantiin tai Saksaan heti uskonsotien jälkeen, niin vertailu ei ole suinkaan epäedullinen Ranskalle. Ja sitä paitsi voi uskonnollisuuden osalta kysyä, miten sen laita oli ennen vallankumousta. Eikö sivistyneiden säätyjen skeptisyys ollut silloin muka yhtä suurta? Ja itse vallankumoustapahtumat todistavat, millainen suhde silloin oli kirkon johdon ja seurakunnan välillä. Kaikki kertomukset maan sisäosien nykyisestä uskonnollisesta tilanteesta todistavat yhtäpitävästi sen puolesta. Suurkaupungeissa ja sivistyneiden luokkien keskuudessa tilanne on tosin vielä päinvastainen. Mutta viime aikoina on niidenkin osalta kantautunut tietoja uudelleen heränneestä kiinnostuksesta uskontoa kohtaan. Kasvavasta uskonnollisen vakaumuksen tarpeesta todistavat myös monet yritykset yhdistää uskonoppi tieteellisesti valtiollisiin teorioihin, vaikka yritykset ovatkin suoraan sanoen epäkypsiä. Muutoin ei kenenkään päähän pälkähtäne syyttää nykyistä tilannetta yleisestä suvaitsevaisuudesta ja opillisesta vapaudesta. On päinvastoin aivan selvää, että nämä puolet juontavat juurensa aiemmin yksinvaltaisen katolisen kirkon suvaitsemattomuudesta ja muuttumattomasta olemuksesta.

Olen kuullut erään asioihin perehtyneen teologin esittävän sen vastaväitteen, että valtiossakin yhdistyy erilaisia valtiollisia näkemyksiä ja monet olevia oloja vastustavat kuuluvat kaikesta huolimatta valtioon. Ehkä monet muutkin pitävät kiinni tästä yhtäläisyydestä ja katsovat, että kirkossa voi uskottomien enemmistö – meidän pappiemme saarnathan opettavat, että uskottomilla on enemmistö – ilman vahinkoa jopa myydä polkuhintaan oikeaoppisten pienen joukon. Tällöin kuitenkin sivuutetaan tahallisesti se huomattava ero, että ihminen kuuluu valtioon toimiensa nojalla ja kirkkoon vakaumuksensa nojalla. Valtiossa täytyy olla suhteellisen yhdentekevää, jos yksilö ajattelee toisin kuin toimii, kunhan hän vain toimissaan noudattaa lakia ja tapaa. Todistaahan lain ja tavan yleispätevyys aina siitä, että niitä ylipäätään kannattelee kansakunnan vakaumus. Kirkossa toiminta on sen sijaan vain ulkoista jumalanpalvelusta, ja tämän täytyy sinänsä, ilman vakaumusta, olla täysin merkityksetöntä. Sitä vastoin kirkon olennaisena yhdistävänä siteenä on oppi, jäsenten tietämys ja vakaumus. Jos siis halutaan vain jumalanpalveluksia varten tarkoitettu kirkko, silloin vastaväite osuu täysin oikeaan. Jos kirkossa sen sijaan vaaditaan elävää uskoa, niin se on merkityksetön.

Sellaisena kuin kirkon suhde kansalaisyhteiskuntaan on tässä käsitetty, se merkitsee kansalaisvapauden kehittymistä eteenpäin yli sen todellisuuden, mikä tällä vapaudella on kunnassa. Yhtäältä seurakunnalla on useimmiten oltava samat puitteet kuin kunnallakin, koska yhtä uskonnollinen vakaumus ja yhteisen jumalanpalveluksen tarve johdattaa yhden ja saman kirkkokunnan jäsenet myös samalle asuinseudulle. Tämän vuoksi kunnan toiminnan täytyy monissa asioissa käydä yhteen seurakunnan toiminnan kanssa. Toisaalta kuitenkin tämä laajentaa yhtä hyvin yksilön toimintaa muiden hyväksi sinä piirinä, joka muodostaa hänen tapansa, koska oppi liittää seurakunnan kirkkoon ylipäätään.

Ei ole siis suinkaan sattumaa, että tämä luku päättää opin kansalaisyhteiskunnasta. Se on sitäkin perustellumpaa, koska yhteiskuntalaitoksena nähdyn kirkon ja kansalaisyhteiskunnan tässä esitetty suhde ei suinkaan kiellä kirkon merkitystä valtiollekaan. Kirkon toiminnan valtion hyväksi täytyy ensiksikin olla samaa välillistä toimintaa kuin kaikilla muillakin kansalaisyhteiskunnan laitoksilla. Ne ylläpitävät osittain henkisesti, osittain fyysisesti niitä voimia, jotka vaikuttavat valtiossa. Toiseksi usko toimii uskonopin säilyttäjänä välittömästi valtion hyväksi vapauttamalla yksilön mielen pelkästään itsekkäästä huolenpidosta oman itsensä säilymisen hyväksi, antamalla hänelle voimia itsensä uhraamiseen, sellaisena kuin valtio tätä vaatii, ja ylläpitämällä hänessä luottamusta iäiseen maailmanjärjestykseen, joka johdattaa yksilön ponnistelut hyvään päämäärään, vaikka hän ei saisikaan korjata sen hedelmiä. Kolmanneksi kristillinen kirkko huolehtii sekä siveellisyysopin että uskonopin ylläpitämisellä siitä siteestä, joka liittää kansakunnat ja valtiot yhteen ja tekee yksilön välittömästi osalliseksi yleisinhimillisestä sivistyksestä, jonka nojalla hän tuntee liittyvänsä ihmiskuntaan.

Mutta tämä side on se, mikä uskossa ja tiedossa on näkymätöntä. Ulkoisena laitoksena kirkko ei ole sen enempää valtiomahti kuin valtion yläpuolellakaan, paitsi ehkä yhä jäljellä olevan paavinvallan varjossa. Pyhä yleinen kirkko ei noudata mitään kirkkojärjestystä eikä sillä ole pappeja, vaan sen jokaisella jäsenellä on kirkko omassa rinnassaan. Tästä kirkosta eivät mitkään pappien pannajulistukset voi karkottaa toisin ajattelevia, vaan itse kukin puolustaa siinä tietämystään Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen vain omantuntonsa tuomioistuimen edessä.

 

 

VALTIO

 

49. Valtion laitoksissa ilmaistu oikeudenmukaisuus on muuttuvampaa kuin perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa ilmaistu

 

Jos hyväntahtoinen lukija on hieman myötämielisenä seurannut edeltäneitä tutkimuksia, tekijän on epäilemättä kiitettävä siitä niiden aiheen yleisinhimillistä mielenkiintoa. Ihmisen ajatukset ja huomio suuntautuvat päivittäin perhe-elämään, yksilön toimintaan tarpeidensa tyydyttämiseksi ja hänen suhteeseensa lakiin. Itse kullakin on jo olemassa niiden osalta jokin vakaumus, ja kirjoittaja, joka pyrkii tieteellisesti selvittämään niiden luonnetta ja sisäistä yhteyttä, kohtaa kaikkialla joko saman suuntaisia tai vastakkaisia käsityksiä. Näin ei ole laita silloin kun on kysymys valtiosta. Ihmisjoukot ovat osallisina valtiojärjestyksessä vain silloin kun isänmaan vaara herättää isänmaallisuuden eloon. He palaavat nopeasti arkielämän rauhallisiin ponnistuksiin kiihtyneestä tilasta, johon yhteinen vaara ja yhteiset ponnistukset heidän mielensä saattoivat. Nykyisen kaltaisena aikana näin täytyy tapahtua vapaimmassakin valtiomuodossa. Jos on kooltaan niin pieni vapaavaltio, että jokainen yksilö voi välittömästi osallistua valtion johtamiseen, sen voimat jäävät meidän aikanamme niin vähäisiksi, että se ei pysty vaikuttamaan ulospäin. Se saa itsenäisyytensä armolahjana, eikä näin ollen kansallishenki todellisessa merkityksessä pystykään elähdyttämään sen jäseniä. Suuressa ja mahtavassa kansakunnassa taas yksilön osallisuus valtion asioihin on pakostakin niin vähäinen, että sisäisen ja ulkoisen tilanteen ollessa rauhallinen yksilö kääntää vain harvoin katseensa niihin. Tähän sanotaan: tämähän koskee vain suuria joukkoja – eikä kirjaa ole kai niille kirjoitettu. Kuitenkin jokainen, joka ei osallistu aktiivisesti valtion asioihin, kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin tähän joukkoon. Ei siis pidä ihmetellä, että mielenkiinto näitä asioita kohtaan on tavallisesti yhtä epämääräistä kuin mielipiteet ovat hajanaisia ja vakaumukset epävarmoja.

Tätä lisää osaltaan myös itse asian luonne. Perhe on sellainen instituutio, että sen ulkoinen hahmo ei voi juuri vaihdella. Siksi muutokset ovat eri kansakunnilla ja eri aikakausina olleet vähäisiä. Yhteiskunnallinen lakikin on peruspiirteiltään sama kaikissa valtioissa. Samat halut ja intohimot ohjaavat ihmistä kaikkialla. Siitä syystä kaikkialla toistuvat samat tyydyttämistä vaativat tarpeet, samat rankaisemista tai ehkäisemistä vaativat rikokset. Sivistys voi monella tavalla muuttaa kummankin muotoja ja tyydyttämisen tai tukahduttamisen keinoja; pääpiirteiltään ne pysyvät kuitenkin aina samoina. Sekä perheen että kansalaisyhteiskunnan osalta voidaan näin ollen esittää tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka kulkevat vankkumattomina totuuksina läpi kansakuntien tietoisuuden. Sitä vastoin valtiosta ja valtiojärjestyksestä tämä pitää paikkansa vain hyvin rajoitetussa merkityksessä. Tähän kuuluvat käsitteet, jotka voisivat olla kaikkien aikakausien ja kansakuntien omaisuutta, ovat perin horjuvia ja niukkoja. Valtio edellyttää jäsentensä jakautuvan hallitseviin ja hallittuihin, huolenpito hallittujen hyvinvoinnista on hallitsevien velvollisuus, hallitsevilla on oikeus vaatia kuuliaisuutta hallituilta jne. – voidaan edellyttää, että nämä ja saman kaltaiset yleiset käsitykset ovat vallinneet kaikissa kansakunnissa. Vain käsitys siitä, että yksilön on isänmaan menestykseksi uhrattava kaikki, jopa henkensäkin, tunkeutuu niistä ainoana syvemmälle valtion olemukseen. Niin, sillä ilmaistaan valtion olemus ja se on kaikkina aikoina ollut valtioiden säilymisen perustana. Sen sijaan kansakunnilla ei ole mitään yleistä eikä yhteneväistä tietoisuutta itse valtiolaitoksesta. Eri kansakuntien ajattelijat tai tutkijatkaan eivät juuri ole yksimielisiä asiassa. He luettelevat kokemuksen johdattelemina tiettyjä hallitsemistapoja; sen sijaan mielipiteet hajoavat täysin niiden välisten rajojen ja keskinäisen paremmuuden osalta. Syyt tuntuvat ansaitsevan lyhyen tutkimuksen.

Sanoin kansalaisyhteiskuntaa tarkoittaen, että ihmisten halut ja intohimot, tarpeet ja rikokset ovat olleet kaikkina aikoina samat ja että tästä syystä myös yhteiskunnallisen lain määräykset toistuvat tiettyyn rajaan asti kaikilla kansakunnilla. Moni lienee kaivannut tässä yhteydessä sitä, mikä omasta mielestä näyttää pääasialta – että ihmisjärki ja sen seurauksena ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä ovat olleet kaikkina aikoina samat. Mutta juuri tätä en uskalla mennä väittämään, koska joutuisin silloin osaksi ristiriitaan oikean luonteesta esittämäni käsityksen kanssa. Sama voi varmastikin pitää paikkansa järjen toiminnan muodollisesta puolesta, siis myös muodollisesti oikeasta, luonnonoikeuden ja siveellisyysopin yleisistä määräyksistä; kukaan ei tosin tahtone kieltää, että eri kansakunnat ovat käsittäneet eri tavoin niidenkin ja etenkin siveellisyysopin käskyt. En kuitenkaan tahtonut puhua vain niistä lain käskyistä, jotka ovat johdettavissa niistä, vaan itse perheen ja kansalaisyhteiskunnan instituutiosta. Avioliiton välttämättömyys, perheen omaisuuden yhteisyys perheenjäsenten toimeentulon hyväksi, perintölait jne., positiivisen lain pyhyys ylipäätään, lainkäytön riippumattomuus riitapuolista, rikoksen ja siviilirikkomuksen ero, yhteiskunnan jäsenten jakaantuminen talonpoikais-, porvari- ja virkamiesluokkiin yms. – kaikki tämä toistuu mitä erilaisimmilla kansoilla mitä erilaisimpina aikoina. Ei voi epäillä, että tarve on tässä ollut kaikkien oppimestarina, vaikka toisaalta tarpeen tyydyttäminen yhteiskunnassa toteuttaa myös oikean.

Jos nyt oletettaisiin, että oikea ylipäätään, sellaisena kuin se kehittyy yhteiskunnallisissa instituutioissa ja toteutuu niiden kanssa yhtäpitävissä ihmisten toimissa, olisi sidottu määrättyyn muotoon, niin perhe toteuttaisi oikean huomattavasti paremmin kuin kansalaisyhteiskunta ja suhteessa näihin molempiin valtio olisi miltei oikeudeton. Niin vaihtelevia ovat näet valtiomuodot ja niin pysyvä perheen muoto, kun taas kansalaisyhteiskunnassa on jotain kummankin luonteesta. Niin ollen se olettamus olisi täysin hylättävä, sillä senhän täytyisi tehdä valtiolaitoksesta satunnainen. Tocqueville esimerkiksi sanoo mainitussa teoksessaan oppineensa amerikkalaisilta ”että ei ole sen pahempi erehtyä valtion hallinnon osalta kuin oman asuintalonsa rakentamisen tai peltonsa merkitsemisen osalta”, niin hän on tosiasiassa joutunut kehnojen oppimestarien kelkkaan. Vähäisinkin harkinta opettaa joka ainoalle, että sellaiset instituutiot, joiden puitteissa kokonainen kansa elää ja liikkuu, vaativat toisenlaisia rakennusmestareita kuin talo ja että moraalinen vastuu edellisten pilaamisesta on pakosta suurempi kuin jälkimmäisen. Mutta tämä kirjoittaja puhuu tälläkin väittämällä ristiin itsensä kanssa. Hän on näet toisaalla esittänyt, miten amerikkalainen pappi kiitti kolmentuhannen kuulijan edessä Jumalaa, joka oli antanut isille ”voimaa jumalattomuuden ikeen murskaamiseen” ja nimitti amerikkalaisten vapauksia ja oikeuksia ”pyhiksi”. Ei ole liioin epäilystä siitä, että siellä pidetään ”syntinä” ja lisäksi suurena syntinä, jos maassa yrittää herättää despoottisuutta. Samoin oikeaoppinen alamainen pitää yksinvaltaisessa monarkiassa syntinä, jos joku haluaa perustaa tasavallan ja syöstä kansakuntansa anarkiaan ja kurjuuteen.

Asian laita on yksinkertaisesti niin, että kaikki valtiomuodot eivät ole oikeita kaikkina aikoina eivätkä kaikille kansakunnille. Siitä ovat kaikki merkittävämmät valtio-oppineetkin yksimielisiä. Kaikkien kansakuntien historia todistaa niiden valtiomuodon kehittyneen jatkuvasti ja tämä liittyy tiiviisti kansakunnan kulloiseenkin sivistystasoon. Vain mieletön voisi vaatia, että esimerkiksi turkkilaisten tai nykyisten egyptiläisten pitäisi järjestää valtiomuotonsa amerikkalaisen mallin mukaan tai että toisaalta amerikkalaiset olisivat yksinvaltaisessa hallitusjärjestelmässä onnellisempia kuin nykyisessä. Jokainen ajatteleva ihminen, joka tietää jotain näiden kansakuntien sivistyksestä ja yhteiskuntamuodosta, on päinvastoin vakuuttunut siitä, että sellainen hallitusmuodon muutos olisi kummallekin kansakunnalle yhtä mahdoton kuin lyhytaikainenkin, jos se voitaisiin toteuttaa.

Jos tämä tunnustetaan todeksi, silloin on myös tunnustettu, että kaikkien kansakuntien valtiomuodolla on toinen perusta kuin loistavimmillakin teorioilla. Perustana voi olla vain kansakunnan sivistys ja tavat, kansallishenki. Ja koska syvällisimmätkin järjestelmät menettävät pätevyytensä ja muuttuvat epäoikeutetuiksi suhteessa kansallishenkeen, vaikka ne olisi tunnustettu tosiksi koko maailmassa kyseistä kansakuntaa lukuun ottamatta, niin saman on sitäkin selvemmin koskettava jokaisen yksilön yksityisiä mielipiteitä. Mutta jos valtion laitosten kohdalla ei tahdota tunnustaa oikeaa ja väärää koskevaa normia, niin mitä muuta se on kuin yksilön mielivallan asettamista oikean tuomariksi? Vaikka siis valtion laitokset vaihtelisivatkin eri kansakunnilla enemmän kuin perhe ja kansalaisyhteiskunta – niin kuin ne tosiasiassa vaihtelevatkin – niin silti ne, jälkimmäisten tavoin eivät lakkaa olemasta oikean ja väärän normina. Ilman tätä normia ihminen ei löydä mitään kiinnekohtaa toiminnalleen valtion kansalaisena.

Vielä vähemmän on aihetta ihmetellä sitä, että usko valtiomuodon tarkoituksenmukaisuuteen horjuu niin pahasti tätä asiaa tutkivilla tai että eri kansakunnat ja aikakaudet ovat tunteneet erilaista mielenkiintoa asiaan. Kansallishenki elää ja kehittyy ja tämän on johdettava myös valtiomuodon kehittymiseen. Siten on helposti selitettävissä, että tiedon tasoltaan edistyneimmät kansalaiset näkevät pakostakin jokaisen uuden kehitysaskeleen jälkeen uuden hahmon valtion olemuksen todellisimmaksi ilmaukseksi ja että kansakunnan kaikki jäsenet voivat myötävaikuttaa valtion muotojen kehitykseen vain suhteessa sivistykseensä ja tietoisuuteensa valtiosta sellaisena kuin se on olemassa. Yksilön osallistuminen valtion asioihin on myös sopeutettava tämän kyvyn mukaan. Perhe-elämä on siis tuttu jokaiselle yksilölle ja hänen päivittäiset tarpeensa pakottavat hänet myös hankkimaan tietoja kansalaisyhteiskunnan järjestyksestä. Sitä vastoin tietoisuus valtiojärjestyksestä edellyttää jo sellaista sivistystä, jota ei kaikilla yksilöillä ole.

 

 

50. Valtiossa vallitsee kaikesta huolimatta siveellisyys, joka on täysin käsitteensä mukainen

 

Ei tarvitse paljon pohtia mainittua eroa yhtäältä valtiossa ja toisaalta perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa ilmenevän oikean välillä, kun havaitsee, ehkä hämmästyksekseen, millaista tahdon vapautta on kaikessa toiminnassa valtion hyväksi. Perhe-elämän rajat ovat ahtaat. Siinä tahto on tahtoa vastassa niin että mielivalta herättää aina vastustusta, ja rakkauden, jonka asussa tahto esiintyy, on kahlehdittava mielivaltaa herättääkseen vastarakkautta. Yhteiskunnallinen laki rajoittaa ihmisen toiminnan tietylle uralle, jota tuhannet kanssaihmiset ovat kulkeneet. Se mitä hän tällä uralla jättää jälkeensä, vaikuttaa vielä kansalaisten arvioon hänen toimistaan ja niitä kohtaan tunnettuun arvostukseen. Valtiossa ei kuitenkaan vain noudateta lakeja, vaan niitä myös säädetään, eikä siitä vain tavoitella kanssaihmisten suosiota, vaan ohjataan miljoonien toimia kohti tiettyä päämäärää, joko heidän tahtonsa mukaisesti tai vastoin sitä. Valtiossa ei vain pidetä silmällä rauhaa ja laillista järjestystä, vaan niitä pidetään yllä – tai muutoin rauha rikkoontuu ja väkivalta astuu lain tilalle. Entä missä sitten on oikean ja väärän raja valtiossa? Missä on yksilön mielivaltaa kahlitseva side? – Valtiosäännössä. – Mutta tässähän on kysymys myös itse valtiosäännön parantamisesta, sillä sen kehityksessä tulee esiin kansakunnan lisääntyvä sivistys. Ja kun valtiosääntö myös määrää, kenen pitää päättää sodasta ja rauhasta, kuka säätää lait, kuka käyttää hallitusvaltaa, jää näihin tehtäviin valitulle vielä mittaamattoman laaja vaikutuskenttä. Sillä häntä johdattaa vain oma vakaumus ja viime kädessä hän on vain oman vapaan päätöksensä varassa.

Jättäkäämme hetkeksi syrjään ne erityiset muodot, joihin ihmisviisaus on yrittänyt verhota oman toimintansa ehkäistäkseen myös sen väärinkäyttöä, aivan kuin se ei luottaisi mahdollisuuksiinsa kestää niin suurta vapautta. Melko helposti on näet osoitettavissa, että kaikki nämä siteet eivät kuitenkaan kykene kahlitsemaan ihmisviisautta. Historia todistaa, että juuri silloin kun jollakin kansakunnalla on ollut kaikkein kehittynein valtiosääntö ja se on yrittänyt pienimpiä yksityiskohtia myöten vakiinnuttaa oman valtiollisen kehityksensä laillisiin muotoihin, juuri silloin on sen valtiomuodossakin tapahtunut nopeinta vaihtelua. Yksinvalta tekee yksilön tahdon laiksi; mutta valtiomuoto joutuu sen alaisena kokemaan vain harvoja ja huomaamattomia muutoksia, vaihdetaanpa vallanpitäjää miten usein tahansa. Tasavalta asettaa lain kaiken yksilöllisen tekemisen yläpuolelle; ja jokainen kuluva päivä tuo uusia valtiomuotoja, jotka kestävät yhä lyhyemmän ajan.

Niin ollen voimme pitää näitä eri muotoja täysin yhdentekevinä, samalla kun yritämme vain tehdä selkoa siitä, miten oikea voi säilyä muotojen vaihdellessa. Olemme tutkineet samaa aihetta jo aikaisemmin, yhteiskunnallisen lain vaihtelevuuden yhteydessä. Mutta kansalaisyhteiskunnassa laki on joka tapauksessa kiinteä, se on vankkumaton normi ihmisen toimille. Valtioissa ei tätä asiantilaa ole, vaan yksilön toiminta valtion hyväksi käy yhteen itse lain muuttumisen kanssa, kuten myös valtiomiehen pyrkimykset valtiomuodon kehityksen kanssa. Voi helposti olla sitä mieltä, että valtiossa ei ole mitään lopullista normia yksilön toimille, ei mitään toiminnan laillisuutta, ja että tämä tekisi kaiken siveellisyyden valtiossa tyhjäksi.

Vai onko asia ehkä toisin? Missä on yksinvaltaisen monarkin tahtoa koskeva laki? Missä on perustuslaillisessa monarkiassa monarkin tai lakia säätävän kansan edusmiehen vastuu? Tai kansakunnan korkein johtomieskin on vastuullinen lain edessä, kuten tasavallassa, kenelle silloin vastaa hallitseva aristokratia tai kansan enemmistö, jos se säätää lait ja hallitsee?

Vastaus kumpaankin kysymykseen on sama. Mutta toisin kuin ehkä monetkin odottaisivat, vastaus on edellisessä tapauksessa selvempi kuin jälkimmäisessä. Yksinkertaisesti käsitettynä enemmistön päätös on väkivaltaa vähemmistöä kohtaan, koska enemmistöllä on myös voiman antama materiaalinen yliote ja siten enemmistön toimet voivat olla täysin mielivaltaisia. Mutta silloin kun yksilö hallitsee miljoonia muita, hän ei tee sitä voiman oikeudella. Sanottakoon vaikka niinkin, että joukot ovat orjamaisia, välinpitämättömiä eivätkä kykene liittymään yhteen tehdäkseen vastarintaa; kaikella sillä sanotaan vain, että joukkojen ajatukset, sivistys ja tavat ovat sellaisia, että ne eivät pysty säätämään lakeja tai johtamaan valtiota, vaan niitä on hallittava. Mutta silloin kun puhutaan tällaisessa halveksivassa sävyssä, puhutaan myös historian antamaa todistusta vastaan. Joukkojen tietoisuudessa on näet todellakin tekijä, joka ravistaa irti välinpitämättömyydestä, kirvoittaa kuuliaisuuden siteet ja yhdistää mielet vastarintaan. Se on tietoisuus oikeasta ja väärästä, kansakunnan siveellinen tietoisuus, kansallishenki. Niin kauan kuin yksinvaltainen monarkki toimii yhtäpitävästi niiden kanssa, hän hallitsee niiden nimissä ja kansakunta noudattaa hänen käskyjään kuin lakeja, jotka ilmaisevat sen kansallisuuden.

Selviteltäköön sitä voimaa, joka viime kädessä johtaa meidän aikamme perustuslaillista monarkiaa. Silloin ei voi kieltää, että se on sama yksinvaltaisessa monarkiassa, kutsuttakoon sitä sitten yleiseksi mielipiteeksi, kansakunnan luottamukseksi tai miksi muuksi tahansa. Tällainen hallitsemismuoto on aina suuremmassa tai pienemmässä määrin aristokratiaa; mutta aristokraattisesta tasavallasta löytyy vielä helpommin sama vallan lähde. Demokratia, vapain valtiomuoto osoittautuu tosiasiassa vähiten oikeutetuksi, ja sitä vähemmän, mitä harvempia yksinkertaisen enemmistövallan vastapainoja sen hallitusmuoto sisältää.

Minun ei tarvinne muistuttaa, että en esittänyt asiaa todistaakseni tämän tai tuon hallitusmuodon paremmuutta. Tahdoin vain tehdä selväksi, että yksilön kaikkea toimintaa valtion hyväksi sitoo kansallishenki sinä objektiivisena mahtina, joka johtaa valtion kohtaloita. Tässä on ollut kysymys lähinnä varsinaisten valtiomahtien toiminnasta; on kuitenkin helppo käsittää, että niitä koskevan on koskettava myös niiden eri elimiä ja haarautumia. Kun alaisen asemassa oleva virkamies toteuttaa hallituksen käskyjä tai sotilas noudattaa komentajansa käskyjä, niin heitä eivät sido vain käskyt, vaan heidän uutteruutensa, aloitteellisuutensa tai rohkeutensa edellyttävät, että isänmaallisuus elää heissä, ja se tapa millä he täyttävät tehtävänsä edellyttää, että he tietävät mitä yleinen käsityskanta heiltä vaatii. Sanalla sanoen: tässä ei ole niin vähäistä toimintaa, etteikö sama yleinen voima johtaisi sitä eivätkä lain kaikki määräykset riitä korvaamaan tätä voimaa. Sitä on vaikeampi erottaa sellaisina aikakausina, jolloin ulkoiset ja sisäiset olot ovat rauhalliset. Mutta silloin kun vaara uhkaa isänmaata, saa toisinaan lakikin antaa tietä isänmaanystävän päätökselle, ja jos hänen toimintansa on pelastanut isänmaan, silloin hän saa lainrikkomuksestaan rangaistukseksi vain kansakunnan antaman tunnustuksen. Hänen päätöksensä ei saa silloin olla mielivaltainen, vaan hänen on sitä tehdessään käsitettävä mitä isänmaan etu vaatii. Toisin sanoen hänen johdattajanaan on oltava kansallishenki, kansakunnan vakaumus siitä mikä on kaikissa tapauksissa oikein.

Tämä ei kavenna yksilön vapautta. Hän joutuu näet sisimmässään, omallatunnollaan ratkaisemaan, mitä hänen kansakuntansa kussakin tapauksessa vaatii hänen toiminnaltaan. Hän joutuu yhdellä kertaa päättämään, mitä kansallishenki kuluvalla hetkellä on ja miten hänen on toimittava toimiakseen niiden vaatimusten mukaisesti, jotka hän on tunnustanut kansallishengen vaatimuksiksi. Hänen toimistaan ei siis puutu laillisuutta, yhtäpitävyyttä objektiivisen normin kanssa, vaikka niistä puuttuvatkin ehkä lain määräykset. Hänen on toimittava vapaasta tahdosta ja hyvässä tarkoituksessa, sillä muutoin hän ei kykene päättämään kansallishengen vaatimuksista. Ellei näet isänmaallisuus johda häntä, ei hänellä voi liioin olla mitään tosi tietoisuutta kansallishengestäkään. Onhan isänmaallisuus välittömästi tunne, jonka sisältö voi vaihdella, joten harhaan johdettu isänmaallisuus synnyttää hylättäviä tekoja. Siitä syystä ihmisen velvollisuutena tässä yhteydessä, kuten ylipäätään hyvän tarkoituksen yhteydessä, on antaa isänmaallisuudelle järjellinen sisältö. Sisältönä ei voi tässä olla muu kuin kansakunnan sivistys ja tavat. Niitä koskeva tieto ei kuitenkaan riitä. Sivistys ja tavat eivät ole tiettyjä väittämiä, vaan elävää tietoa, joka tulee ilmi toiminnassa ja on olemassa vain henkisenä prosessina. Siitä syystä ne tuntee vain se, joka on mukana tässä prosessissa. Niinpä sellainen, jolla ei ole isänmaallisuutta, ei voikaan käsittää kansallishenkeä. Isänmaallisuus voidaan määritellä; mutta määritelmät eivät opeta ihmiselle, miten hän toimii. Vielä vähemmän antaa määritelmä ihmiselle kykyä toimia joka hetki kansallishengen mukaisesti.

Havaitsemme siis, että kansallishenki on oikean normina valtiossa ja että ihminen toimii laillisesti noudattaessaan tätä normia. Mutta vaikka näin onkin, havaitsemme samoin että tämä toimintatapa on siveellisen vapauden huippu, koska yksilön tahdon on oltava tässä yhtäpitävä itse hänen seuraamansa normin kanssa, ja normi samoin kuin itse aikomus seurata normia on olemassa vain ihmisen rinnassa. Toiminnan moraalisuus käy siis tässä yksiin sen laillisuuden kanssa eikä mikään niiden keskeinen ero ole ajateltavissa. Eli lyhyesti sanottuna yksilön on toimittava niin kuin kansakunta olisi toiminut; kukaan ei kuitenkaan sano hänelle, mitä se merkitsee; yksilön on itsensä ratkaistava, mikä on kansakunnan tahto; jos hän tekee väärän ratkaisun, hänen toimintansa on hylättävää. On uskallettava! – On onnistuttava tai sorruttava! – Siitä tuomiosta ei tingitä. Se on kirjoitettuna maailmanhistorian joka sivulle.

 

 

51. Yhteiskuntasopimuksesta ja valtion olemuksen muodostavasta henkisestä prosessista verrattuna niiden olemassaoloon kansalaisyhteiskunnassa

 

Ei tarvitse pelätä pahasti erehtyvänsä jos väittää, että uudemman ajan valtio-opin useimmat harha-askeleet johtuvat siitä, että kansalaisyhteiskuntaan on kiinnitetty vain vähän huomiota, mikä on johtanut valtion ja kansalaisyhteiskunnan sekoittamiseen. Laki on annettu, positiivinen ja pysyvä kansalaisyhteiskunnassa ja kansalaisten kaikki oikeudet ja velvollisuudetkin saavat saman luonteen. Tällöin asia käsitetään helposti niin, että yhteiskunnan kaikki instituutiot ovat riippuvaisia sopimuksesta, joiden määräyksiä ei saisi muuttaa ilman kaikkien sopimuspuolten julki lausumaa suostumusta. En väitä, että asianlaita olisi tällainen, sanon vain, että lähinnä tämä käsitys asiasta tarjoutuu pohdittavaksi. Ei näet ole eikä ole ollut yhtään valtiota, missä yhteiskunnallinen lakikaan olisi kehittynyt ilman että kansalaisilta on kysytty neuvoa – niin, ilman että useimmat heistä ovat olleet tietoisia asiasta. Tällaiseen kehitykseen johtaa jo itse lainkäyttö, jonka on oltava jokaisessa tapauksessa myös lain selitystä. Kyseinen yhteisymmärrys syntyy jälkikäteen kun lakia noudatetaan ja yksilöt tyytyvät jokaisessa erityistapauksessa lainkäytön ratkaisuun. Vaikka siis osa kansasta eli sen edustajat osallistuvatkin lain säätämiseen ja heidän tahtonsa kuvitellaan olevan kaikkien tahto, niin yhteiskunnallista lakia muutetaan ja kehitetään toisella taholla ilman heidän osallisuuttaan, niin sanoaksemme päivittäisellä käytöllä.

Kuitenkin nämä molemmat kansalaisyhteiskunnan kehittämisen tiet lankeavat oikeutetusti valtion alueelle, ja yhteiskunnallista lakia on sen omalta kannalta katsottuna pidettävä kullakin hetkellä muuttumattomana, niin että se suojaa jokaista yhteiskunnan jäsentä ilman että muiden tahto otetaan huomioon. Näin ollen yhteiskunnallinen laki tuo julki sopimuksen, jota ei saa rikkoa edes yhteiskunnan kaikkien jäsenten yksimielisesti sitä tahtoessa, jos yksi jäsen sen kieltää. Tämä asiaintila on haluttu siirtää myös valtioon sanomalla, että valtio perustuu sopimukseen. Tähän on kaikesta huolimatta heti liitetty se poikkeusehto, että enemmistön äänen on valtiossa päästävä voimaan; niin siis sopimus voidaan milloin tahansa yksipuolisesti rikkoa. Kuten vastikään sanottiin, tilanne ei ole sama kansalaisyhteiskunnassa, sillä siinä on lain, sopimuksen pysyttävä koskemattomana, jokaisen yksilön oikeutena kaikkia muita kohtaan. Miksi valtiossa sitten pakotetaan näin luopumaan sopimusta koskevasta opista? Ilmeisesti siksi, että valtiossa oikea kullakin hetkellä on jatkuva prosessi. Jos valtion jokaisen instituution osalta olisi hankittava ”kaikkien” yksimielinen kanta, niin kansakunnan henkisen kehityksen täytyisi ehdottomasti pysähtyä. Vaikka oletettaisiinkin, että kansakunnan kaikkien yksilöiden yksimielinen kanta saataisiin ilmaistuksi, niin yhden ainoan veto lamauttaisi kansakunnan kaiken toiminnan, eikä lainsäädäntöä, hallintoa tai itsenäisyyttä olisi olemassa.

Tässä on kansalaisyhteiskunnan ja valtion suuri ero. Valtio ei voi pysyä pystyssä pelkällä lainkuuliaisuudella. Sen olemukseen kuuluu alituinen kehitys; lainkuuliaisuus sen sijaan vaikuttaa vain annetun pysymiseen. Yksilö voi kansalaisyhteiskunnan jäsenenä vaatia, että sen kaikkien muidenkin jäsenten on noudatettava olemassa olevaa lakia. Jos sama vaatimus pätisi valtiossa, kenelläkään ei olisi velvollisuutta käyttää voimiaan isänmaan hyväksi ennen kuin kaikki muutkin olisivat täyttäneet samat velvoitteet. Yksilöllä on kansalaisyhteiskunnan jäsenenä oikeus vaatia hengen ja omaisuuden suojaa; valtioon kuuluvana hänen on puolestaan uhrattava sekä henki että omaisuus valtion hyväksi, vaikka hän tietääkin, että valtion kaikkien muiden jäsenten ei pidä tehdä samaa uhrausta. Niin, hänen on tehtävä uhrauksensa siinä määrätyssä tarkoituksessa, että torjutaan kaikkien joutuminen tuhoon. Kenties hän lisäksi luottaa siihen, että muut ovat omalta osaltaan tehneet samoin; tällöin hän kuitenkin luottaa heidän isänmaallisuuteensa eikä lainkuuliaisuuteensa, koska isänmaallisuus oli johtamassa hänen omaa toimintatapaansakin. Hän voi päinvastoin tietää, että monilla ei kenties ole samaa uhrautuvaa isänmaallisuutta kuin hänellä; samalla hän kuitenkin tietää ansaitsevansa tunnustuksen kansakunnaltaan ja tietoisuus siitä riittää hänelle. Hän on näet tällöin saavuttanut sen siveellisen vapauden, että hän pystyy omassa mielessään ratkaisemaan mikä on oikein, saamaan omasta sisimmästään esiin sen lain, joka on hänen toimintansa normina.

Onko tässä nyt jälkiä sopimuksesta? Voi kyllä väittää vastaan, että joka hetki ei vaadita hengen ja omaisuuden uhraamista. On kuitenkin yhdentekevää, vaaditaanko uhrausta päivittäin tai kerran vuosisadassa; joka tapauksessa sitä vaaditaan. Ja on kiistatonta, että millään valtiomahtien valvonnalla ei isänmaallisuutta kyetä synnyttämään. Kuten olen edellä yrittänyt osoittaa, valvonta loppuu jossain vaiheessa. Eikä edes ketään valtion hyväksi toimivaa, alistetussa asemassa olevaa yksilöä voi valvonnalla pakottaa muuhun toimintaan kuin pitämään yllä olemassa olevaa. Olevan kehitys on yksilön oman hyvän tahdon hedelmä. Tätä kehitystä koskevan lain määrää yksilön ymmärrys. Ja jos yksilön ymmärrys ja tahto käyvät yhteen kansallishengen kanssa, kansakunnan tahdon ja tietämyksen kanssa, silloin yksilön työ käy kansakunnan työstä.

Vaikka onkin vaikea etukäteen antaa selvää käsitystä siitä kehitysprosessista, joka olettamuksemme mukaan erottaisi valtion kansalaisyhteiskunnasta, on silti välttämätöntä yrittää muutamin sanoin luonnehtia sitä. Kiinnittäkäämme ensiksi huomiota siihen, että laki on kansalaisyhteiskunnassa annettu, positiivinen. Sekä lain synty että se voima, joka pitää lakia yllä lainrikkojan mielivaltaa vastaan, jää kansalaisyhteiskunnan alueen ulkopuolelle. Molemmat toiminnot, lain säätäminen ja sen pitäminen voimassa kuuluvat valtiolle. Jälkimmäinen vaatii monitahoista toimintaa. Ei riitä, että lainkäyttö suojataan ja lainkäyttäjien päätökset toteutetaan, vaan etenkin taloudellinen ja poliisilainsäädäntö vaativat voimassa pitämisekseen moninaisia toimia. Niinpä yhteiskunnan jäsenten sivistystä, hyvinvointia ja turvallisuutta on edistettävä, mikä vaatii valtiovallalta asianmukaisia määräyksiä ja jatkuvaa työtä niiden noudattamiseksi sekä kaikkia näitä päämääriä varten yhteiskunnan jäseniltä koottavien yleisten varojen hoitoa. Lakien toimeenpano merkitsee siis valtiossa huomattavasti moninaisempaa toimintaa kuin niiden laatiminen. Olemme nyt päässeet jo yksimielisyyteen siitä, että lain on ilmaistava kansakunnan tapoja. On taas helppo käsittää, että lakien toteuttaminen muodostaa kansakunnan keskuudessa nämä tavat, toisin sanoen sillä lisätään kansallisomaisuutta, annetaan yksilön kyvyille tilaisuus kehittää itseään tapojen mukaisesti ja edelleen se johtaa ja edistää tätä kehitystä, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, että tavat muodostuvat yleiseksi humaanisuudeksi. Edelleen lakien toimeenpano edistää suoraan tätä yleistä sivistystä, sekä älylliseltä että moraaliselta kannalta. Siten kansalaishenki tulee yhtäältä ilmaistuksi laeissa, toisaalta lakien toteuttaminen vaikuttaa kansallishengen omaan kehitykseen. Puhun juuri tästä kaksinaisesta prosessista.

Vaikka tietäminen on siemen, joka lakkaamatta kehittyy omin voimin, ja sen tähden yksi kansakunta voi myös sisäisesti kehittää tietämystään ja tapojaan, täytyy sen kuitenkin, ellei se toimivassa valtiollisessa elämässä mittaa omaa sivistystään muiden kansakuntien sivistyksen kanssa, ammentaa maailmanhistoriallisesta jatkuvuudesta, joka välittää jokaisen kansakunnan sivistystä ihmiskunnan sivistyksen kanssa. Siten kansakunta menettäisi kansallista itsetietoisuuttaan samalla kun sen sivistys muuttuisi yksipuoliseksi ja epäinhimilliseksi, koska sen pelkästään oma sisäinen kehitys muuttuisi vähitellen huomaamattomaksi verrattuna yleisinhimillisen kulttuurin kehitykseen. Mainittu kansallishengen kehityksen kaksinainen prosessi edellyttää niin ollen valtiolta vielä kolmatta toimintoa, määräämistä kansakunnan osallistumisesta ihmiskunnan kohtaloihin. Tässä kansallishenki esiintyy suvereenina voimana, se vaikuttaa samalla kertaa muiden kansakuntien sivistykseen ja korottaa itsensä yleisinhimillisen sivistyksen edustajaksi.

Kukapa haluaisi vielä tämän valtion organisaatioon ja sen toimintoihin luodun pikaisen silmäyksen jälkeen väittää, että ne voitaisiin sitoa jollakin sopimuksella? Niin väitettäisiin pohjimmiltaan, että kansallishenki on tehnyt itsensä kanssa sopimuksen omasta kehityksestään, elämästään, olemassaolostaan. Jos asia halutaan siis perin pohjin tutkia, niin myönnettäköön vain väite mielellään todeksi; silloin ei voi kuitenkaan enää olla kysymys pienemmän tai suuremman yksilöjoukon keskeisestä, kansakunnan muodostamista koskevasta sopimuksesta. Muussa tapauksessa sellainen sopimus oletetaan valtion perustaksi.

Joku saattaa olla sitä mieltä, että tässä sanottua ei tarvita kumoamaan oppia valtion ja sopimuksen riippuvuudesta. Opin kumoamiseen näyttäisi riittävän jo se olettamus, että enemmistö voi purkaa sopimuksen ja muuttaa sitä, ilman että opin kannattajat voivat sitä estää. On myös totta, että monet tämän hetken huomatuimmista valtio-opin opettajista ovat hylänneet opin yhteiskuntasopimuksesta, ja heitä on liberaaleiksi sanotuissakin. Kaikesta huolimatta suurin osa aikalaisistamme on yhä tällä kannalla, etupäässä sillä perusteella, että hallitsevia ja hallittuja koskevan sopimuksen, perustuslaillisen valtiomuodon luullaan riippuvan samasta opista. Niin ei asia kuitenkaan ole. Rousseau, joka on ”yhteiskuntasopimusta” koskevan opin esitaistelija, joskaan ei sen luoja, väitti päinvastoin, että valtion hallinto ei perustu hallitsevien ja hallittujen väliseen sopimukseen. Historia tarjoaa tämän kannan vastaisia täysin kiistämättömiä todisteita, joskin myös toisia yhtä kiistattomia, Rousseaun kantaa tukevia todisteita. Sen sijaan itse yhteiskuntasopimuksen puolesta ei ole löydettävissä mitään historiallisia todisteita.

Tulemme myöhemmin tähän hallitsevien ja hallittujen väliseen sopimukseen. Toistaiseksi riittäköön, että olemme muistuttaneet sopimuksen läsnäolosta valtiossa samoin kuin siitä, että se on olemassa kansalaisyhteiskunnassa. Meidän on kuitenkin pidettävä kiinni siitä olennaisesta erosta, että kansalaisyhteiskunnan kannalta on lain katsottava säilyvän muuttumattomana, eikä sopimusta siis saa muuttaa kun tulee kyse lain toimeenpanosta, lainkäytöstä. Sen sijaan vallan käyttäjä valtiossa – joko yksilö tai valtion jäsenten vähemmistö tai enemmistö – muuttaa valtion instituutioita. Niin tapahtuu niin kauan kuin valtiovallan haltijat toimivat kansalaishengen mukaisesti. Kummassakin tapauksessa sopimus voi olla olemassa vain sanattomana yhteisymmärryksenä. Niinpä lainkäyttö on vähemmän sivistyneillä kansakunnilla ollut luovutettuna tietyille yksilöille ilman että kirjoitettu laki on näitä sitonut. Kun kulttuuri sitten on edistynyt ja moninkertaistanut yksilöiden väliset suhteet, tämä on pakottanut kansakunnat selvittämään kirjallisesti, mitä ne tarkoittavat oikealla ja väärällä. Kansalaisyhteiskunnan ja valtion luonteen ero on merkinnyt sitä, että kansalaisyhteiskunnan instituutiot, joita oletetaan aina pysyviksi, saivat aikaisemmin pysyvän muodon kirjoitetussa laissa. Sitä vastoin valtiomuoto on ollut pitemmän aikaa riippuvainen vain siitä sanattomasta yhteisymmärryksestä, jota kansakunnan jäsenet ovat osoittaneet valtion toimintaa kohtaan tunnustamalla valtiovallan. Syytä tähän on etsittävä siitä itse valtion luonteeseen kuuluvasta puolesta, että valtio vaikuttaa positiivisesti olemassa olevan kehitykseen, sekä siitä yksilön korkeammasta vapaudesta, jota tällainen toiminta vaatii. Ellei kansakunta näet ole tullut tietoiseksi tästä vapaudesta, se ei voi liioin muodollisella sopimuksella määrätä mitenkään tämän vapauden vaikutustavasta.

Tässä syntyy pakosta aina yhteentörmäys valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä, koska valtio lakia säätävänä voimana muuttaa niitä lakeja, jotka ovat kansalaisyhteiskunnassa pysyviä. Yhteentörmäys pohjautuu valtion olemukseen, sillä valtio vaatii yksilön tavoilta samalla kertaa lainkuuliaisuutta, pitäytymistä olemassa olevaan ja siveellistä kehitystä. Tästä syystä harkinta vaatii, että jokainen yhteiskunnallisen lain muutos tapahtuu tiettynä, etukäteen määrättynä ajankohtana, jotta yhdenkään kansalaisen oikeutta ei loukattaisi. Ei voi kieltää, että tämä pääsytie on riittämätön. Kuitenkin lainkäytössä on aina riittämättömyytensä. Sen asian käsittäminen on johtanut myös siihen, että kansakunta ryhtyy vain harvoin ja vastahakoisesti muuttamaan siviili- ja rikoslakejaan. Koska nämä lait ovat muita yleispätevämpiä, mistä vastikään edellä puhuimme, ne voivatkin olla voimassa pitempään. Sama törmäys tapahtuu kuitenkin myös valtiossa. On näet ongelma, ylipäätään vaikeimmin ratkaistava ongelma, että vapauden maailmassa kohdataan ”vapaata” kehitystä koskeva ”laki”, että joudutaan yhdistämään välttämättömyys ja vapaus. Samoin tässäkin vaaditaan, että kansakunnan on joka hetki edistyttävä sivistyksessä ja tavoissa, samalla kun tapojen on myös vastattava pysyvää oikean ja väärän normia; vaaditaan, että kansakunnan instituutioiden on oltava pysyvä laki, että niiden on ilmaistava sinänsä oikeaa, mutta vastattava sen lisäksi kansakunnan sivistyksen jokaista näkökohtaa. Juuri tämä oikeaan sisältyvä ristiriita, että sen on oltava ikuista ja kuitenkin oltava olemassa äärellisen olennon katoavissa teoissa, vapaudessa, jonka on oltava samalla kertaa vapaata valintaa ja järjellistä, noudatettava välttämättömiä lakeja – juuri tämä ristiriita valtion on ratkaistava.

 

 

52. Valtio on oma päämääränsä

 

Ihmisjärki vaatii kaikelle olevalle ja tapahtuvalle päämäärän, jonkin järjellisen tarkoituksen. Ilmiöiden ketjusta etsitään kuitenkin turhaan lopullista päämäärää, jota kohti kaikki pyrkisi. Yksi ilmiö selitetään toisella sanomalla: a on väline, b on päämäärä. Mutta pian osoittautuu, että myös b on pelkkä väline uuden päämäärän saavuttamiseksi. Kuitenkin on niin, että yksin tiede ei ole yrittänyt todistaa itse ihmistä luomisen päämääräksi, vaan yleinen kansanuskomus on olettanut samaa. Epäilijä kenties väittää, että egoismi on herättänyt ihmisessä tämän vakaumuksen; mutta sama sisältyy ihmisen väittämään, että ihmisjärki ei kykene selvittämään tätä päämäärää. Se oikeus, millä ihminen verhoaa päämäärän uudelleen, on se sama oikeus, millä joku toinen yrittää määrittää päämäärän – järjen oikeus. Ja silloin kun ihminen vaatii järjen oikeutta ratkaisemaan luomisen päämäärän, niin riippumatta siitä, antaako ratkaisu kielteisen vai myönteisen käsityksen järjen kyvystä selviytyä tehtävästä, tekee ihminen itse tosiasiassa itsensä, oman järkensä lopulliseksi päämääräksi. Itse lopullisen päämäärän vaatiminen sisältää sen, että vaaditaan korkeinta järkeä äärellisten ilmiöiden piiriin. Koska ihmisellä on vain oma järkensä mittapuuna lopullisen päämäärän järjellisyydelle, niin sen sisällöksi jää aina ihmisen oma järjellinen olemus.

Tällä ei kuitenkaan päästä pitkälle, sillä ihmisen järjellinen olemuskin kokee jatkuvaa kehitysprosessia. Se koskee yksilöä ja vielä enemmän ihmissukua. Ihminen ei siinä prosessissa löydä mistään sellaista vaihetta, joka vastaisi hänen täydellisyyden vaatimustaan, hänen vaatimustaan sellaisesta lopullisesta päämäärästä, mistä ei puuttuisi mitään, missä ei olisi enää toivomisen varaa. Siitä syystä uskonnollinen uskonto siirtää tämän päämäärän toiseen maailmaan. Tämä usko käyttää osittain samaa pääsytietä kuin epäilijä, joka tekee päämäärän kätketyksi ja tuntemattomaksi. Sen sijaan uskova ei epäilijän tavoin unohda, että kyseessä on hänen oma vakaumuksensa, se mikä on hänen kannaltaan järkevää. Näin ollen uskova pitää kiinni omasta henkisestä olemuksestaan sinä, mikä katoavassa on pysyvää.

Tahtomatta aiheuttaa sekaannusta tässä uskonnollisessa uskossa on silti sanottava, että ihmisen päättelytavoilla ei voi löytää täydellisyyttä sellaisesta tilasta, missä kaikki kehitys on pysähtynyt ja missä ei äskeisen olettamuksen mukaisesti ole enää toivon tai täydentämisen sijaa. Liioin ei mitään uskonnottomuutta tai epämoraalista ole siinä uskossa, että hengen elämä on aina ja kaikkialla todellakin henkistä ”elämää”, vapaata kehittymistä uusiin tietämisen ja toiminnan muotoihin. Ja jos tämä kehitys on järjellistä, jos se noudattaa jotain järjellistä lakia, silloin täytyy jokaisen tähän kehitykseen kuuluvan osan sellaisenaan olla jokaisen muun kannanoton kanssa momenttina yhtä järjellinen. Tämä olettamus näyttää sitäkin enemmän vastaavan järjen vaatimuksia, koska ihmishengen kuolemattomuuden täytyy sisältää, että tämä henki on kullakin hetkellä yhtä ikuinen ja kuolematon. Silloin henki on ikuinen, samoin kuin sanomme, että se on vapaa ja järjellinen.

Täten kysymys kaiken tarkoituksesta saa kokonaan uuden asun. Tämä kysymys koskee meitä tässä vain sikäli kuin se koskee hengen, toiminnan maailmaa, maailmanhistoriaa. Jos me näet tunnustamme, että vapaa kehitys, vapaus on ihmishengen olemus, ja että tämän kehityksen jokaisella momentilla on sama järjellinen välttämättömyytensä, silloin emme voi asettaa yhtään näistä momenteista lopulliseksi päämääräksi. Sen sijaan jokaisella niistä täytyy itsessään olla päämääränsä, jokaisen täytyy sinänsä olla välttämätön. Tällöin maailmanhistorian jokainen momentti, kansakunnan historian jokainen ajankohta saa sinänsä oman arvonsa ilman että niiden oikeuttamiseksi tarvitsee kuvitella lopullista päämäärää.

Lähemmin asiaa tarkastellessa täytyy kaikille käydä selväksi, että mikään pelkkä keino ei voi moraalisessa maailmassa olla järjellinen – ei vaikka sille olisi oletettu millainen tarkoitus tahansa. Miksi muutoin sanottaisiin, että tarkoitus ei pyhitä keinoja? Jos jokin toimi, jokin hengen vapauden teko olisi järjellinen vain tarkoitukseen tähtäävän keinona tarkoituksen ulkopuolella, niin tosiasiassahan se saisi pyhityksenä, totuutensa, oikeudenmukaisuutensa tämän tarkoituksen nojalla. Sanalla sanoen: sen mikä ylipäätään on järjellistä, mikä on totta ja oikeaa, sen on oltava tätä itsessään, eikä sen nojalla, että joku yksilö yhdistää sen yhteen tarkoitukseen ja joku toinen toiseen.

Jos me siis tunnustamme, että valtio ylipäätään on järjellinen, järjellisen hengen luomus, niin meidän on myös vitkastelematta myönnettävä, että valtio on oma päämääränsä.

Tämä näkökanta ei ollut vieras antiikille. Valtio oli antiikin ihmisille jotain sellaista, jonka piti sinänsä olla olemassa, ja he pitivät sen lakeja oikean ja väärän absoluuttisena normina. Aristoteles sanoi naiivisti, että vain jumala tai eläin voi elää valtion ulkopuolella (se ei kuitenkaan estänyt häntä selittämästä jäsenten hyveellisyyttä ja onnellisuutta valtion päämääräksi). Platon opetti nimenomaan, että siveellisellä idealla on todellisuutensa valtiossa. Siten siis oppi valtion välttämättömyydestä on sinänsä pakanallinen oppi, mutta eräs niistä, jotka kristinuskokin – oikein käsitettynä – hyväksyy. Kukaan ei ole soveltanut tätä oppia yhtä tinkimättömästi kuin Hegel. Niinpä hänen oikeusfilosofiansa kohoaa antiikkisena mestariteoksena uudempien teoreetikkojen sekatyyliin luomien rakennelmien keskellä.

On helppo myöntää, että periaatteen kannalta ei tämä arvio ole lainkaan liioiteltu. On vain pohdittava sitä, että jokainen valtioon liitetty tarkoitus tekee valtion keinoksi, ja jokainen voi muovata keinot tarkoituksen mukaisiksi miten viisaimmaksi katsoo. Jokainen tarkoitus voidaan näet saavuttaa moninaisin keinoin. Tehtäköön valtion tarkoitus sitten miten ihanteelliseksi tahansa, silti ei saada mitään sääntöä sille, miten valtion olemus pitäisi käsittää. Itse tarkoituksesta täytyy tulla yhtä mielivaltainen kuin keinotkin ovat. Niin, valtion järjellisen välttämättömyyden todistaminen käy siten perin pohjin mahdottomaksi. Tai tekisikö jokin syy epätodennäköiseksi sen, että esimerkiksi ihmisen onnen tai hyveellisyyden voisi saavuttaa yhtä hyvin perheessä kuin valtiolaitoksen avulla, tai ilman kumpaakaan.

Useimmat valtio-oikeuden tutkijat ovat teoksissaan nähneet valtion tarkoitukseksi ”yhteishyvän”, jotkut taas ”hyvinvoinnin ja sivistyksen”, jotkut ”oikeudenmukaisuuden ja sivistyksen” tai hallitsevien ”viisauden” ja hallittujen ”turvallisuuden” jne. Tästä nähdään, miten horjuvasti tarkoitus voidaan määrittää. Jos edelleen kysytään, mitä yhteinen hyvä, hyvinvointi, sivistys ja viisaus ovat, niin kysymyksiin voi vastata tuhansilla tavoilla. Jokaista vastausta kohti on jälleen lukemattomia keinoja, joilla tietty tarkoitus voidaan saavuttaa. Niiden täytyy päästä lähimmäksi tavoitetta, jotka ovat olettaneet oikean, hyveellisyyden, siveellisyyden valtion päämääräksi. Mutta miten sitten on ratkaistava, mitä oikea tai siveellisyys ovat, jos valtiota tarkastellaan pelkästään sinä keinona, jonka on johdatettava ihminen näihin ideaaleihin? – Lienee helppo myöntää, että itse keinon käyttökelpoisuus voi osoittautua tässä pelkäksi olettamukseksi, samoin kuin sekin, että valtion järjellinen välttämättömyys tulee riippuvaiseksi siitä mikä ilmaistaan sanomalla: tarkoitus pyhittää keinot.

Yritin teoksen alussa selvittää lyhyesti, että oikean normia ei voi olla olemassa ilman kunkin kansakunnan tapoja ja lakeja. Jokainen voi vakuuttautua siitä harkitsemalla hieman asiaa. Eikö muussa tapauksessa yksi muodostaisi oikeasta yhden käsityksen ja toinen toisen? Hottentotti ja berliiniläinen professori eivät voi juuri tulla samaan tulokseen, ei liioin samainen professori ja hevoskauppaa harjoittava brandenburgilainen. Entä monetko voivat opetella käsikirjasta mitä luonnonoikeus ja siveellisyysoppi ovat? On totta, että uskonnonopetuksella voidaan levittää yleisiä moraalikäskyjä, silloinkin kun valtion ei ajatella osallistuvan tähän opetukseen. On kuitenkin helppo nähdä, että uskonnonopetus ei riitä määräämään yksityisistä teoista ja niiden yhteydessä sivuutetaan yhtä lailla luonnonoikeus. On myönnettävä sekin, että jos jokin kansakunta voisi elää oletetussa luonnontilassa, silloin kaikki siihen kuuluvat yksilöt olisivat suurin piirtein yksimielisiä itse kunkin oikeuksista. Historian antaman todistuksen mukaan kansakunnat elävät nyt kuitenkin jonkinlaisen valtiomuodon alaisina. Ne ovat muodostaneet oikeaa ja väärää koskevat käsityksensä tästä yhteiselosta; kansakunnan tavat ja sen suullisina tai kirjoitettuina säilytetyt lait ovat jo normina yksilöiden vakaumukselle. On mahdotonta ajatella, että mikään uskonoppi pätisi ja olisi tunnustettu valtion ulkopuolella. On mahdotonta ajatella oikeaa koskevaa tieteellistä tutkimusta, joka olisi riippumaton valtiosta. Ja vihdoin valtio on kyllin ankara rangaistakseen jokaisesta lakien kanssa ristiriitaisesta oikean teoriasta heti kun sitä sovelletaan käytäntöön.

Jos valtion lait ja kansakunnan tavat on oletettava oikean normiksi, niin on helppo havaita, että se siveellisyys, joka pitäisi toteuttaa valtiolaitoksen ollessa välineenä, oletetaan siis jo todelliseksi valtiossa. Ellei laki elä tavoissa, se on kuollut kirjain, niin kuin olemme nähneet. Jos taas on olemassa tapoja, niin se merkitsee, että kansakunnan jäsenet ovat tehneet tietyn toimintatyylin tavaksi vakuuttuneina siitä, mikä on oikein, toisin sanoen siveellisyys on näiden jäsenten toiminnassa. Näin voi herätä kysymys vain siitä, että valtion on johdatettava siveellisyyteen myös muut jäsenensä, joille oikea ei ole vielä muodostunut tavaksi, ennen kaikkea jokainen uusi sukupolvi. Tällöin valtio on myös oma tarkoituksensa, sillä se toteuttaa tässä prosessissa omaa olemustaan.

Tähän esitetään se vastaväite, että näin kansakunnan sivistys alkaa polkea paikallaan, toistaa vain itseään. Jos niin kävisi, silloin olisi todellakin maailman oikeutetuin yritys kuvitella ideaalista sivistystä ja siveellisyyttä, jota kohti sekä kansakunnan että ihmiskunnan pitäisi kulkea ja tehdä valtio sivistyslaitokseksi, jonka järjestyksen olisi vastattava tavoiteltua päämäärää. Olemme jo torjuneet tämän vastaväitteen silloin kun ymmärsimme, että tiedon samoin kuin siveellisyydenkin voi ajatella olevan vain jatkuvaa kehitysprosessia (ks. s. 42 ja 89). Olemme erikseen selvittäneet, että kansallishenki kehittyy joka hetki uusiin muotoihin, joten se ei jonain ajankohtana ole enää sama kuin aikaisemmin. Jokaisen yksilön sivistys muuttaa omalta osaltaan vallitsevaa kansallishenkeä itse sen ponnistelun nojalla, millä yksilö pyrkii ymmärtämään kansallishengen sisältämän olennaisen ja järjellisen.

Entä sitten valtiolle vaaditut tavoitteet, yhteishyvä, kaikkien onnellisuus, oikeudenmukaisuus kaikkia kohtaan, kaikkien turvallisuus jne. Jos valtio käsitetään omaksi tarkoituksekseen, rajoittaisiko tämä niiden toteutumista verrattuna siihen, että yksi tai useampi mainituista seikoista asetettaisiin valtion ainoaksi toivottavaksi tavoitteeksi? Koko edeltävä tutkimuksemme on omiaan osoittamaan, miten meidän pitää tätä asiaa ajatella. Olemme lähteneet siitä postulaatista, että siveellisyys on valtion olemus ja tämä olettamus on johdattanut meidät kaikkiin näihin kohteisiin, jotka ovat välttämättömiä valtion laitoksille perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa. Tämän käsitystavan etuna on lisäksi ollut se, että meidän ei ole tarvinnut muodostaa mitään mielivaltaista käsitystä yhteishyvästä, oikeudenmukaisuudesta, turvallisuudesta, sivistyksestä, sen hankkimisesta jne. Sen sijaan kaikki nämä vaatimukset ovat saaneet merkityksensä ja oikeutuksensa silloin kun on ymmärretty ne instituutiot, jotka ovat omiaan vaatimusten tyydyttämiseen. Jos olisimme sitä vastoin halunneet etukäteen määrätä tyydyttämisen tavan, olisimme saaneet tutkimuksen lähtökohdaksi yhtä monta mielivaltaista olettamusta. On vielä pantava merkille, että nämä yksilön pyrkimysten kohteet eivät ole tutkimuksessamme kertaakaan saaneet pelkän korkeampaan tarkoitukseen tähtäävän keinon merkitystä. Jokainen niistä on ollut yhtä olennainen, yhtä välttämätön; jokaista on kuitenkin myös tietyllä tavalla rajoitettu, mitä ilman tällaisia vaatimuksia ei voikaan täyttää, vaan ne kumoaisivat ja tekisivät toisensa tyhjiksi. Jos pystymme tässä jälleen osoittamaan, että valtio sanan varsinaisessa merkityksessä, valtiomahdit lepäävät samalla siveellisyyden perustalla, silloin olemme tehneet täysin oikeutetuksi ainoan olettamuksemme, että siveellisyys on valtion olemus ja että valtio on itse oma tarkoituksensa.

Jos kaikki ne, jotka vaativat kansakunnan (kansan) suvereenisuutta ja opettavat, että valtion olemassaolo perustuu sopimukselle, olisivat johdonmukaisia, ei heidän pitäisi puhua mitään valtion tarkoituksesta. Kansakunnalla itsellään on näet oltava aina oikeus määrätä myös tämä tarkoitus. Sitä emme saa kieltää. Tämä ei kuitenkaan estä meitä väittämästä, että ihmisen perimmäisenä tarkoituksena on olla ”ihminen”. Luonteenomaista ihmiselle on hänen järjellinen henkensä. Niin ollen ihmisen on viime kädessä haluttava henkensä olemusta, järkeä ja vapautta. Ja olemme jo nähneet, että ihmisen toiminta valtion hyväksi on hänen suurinta vapauttaan, koska hän silloin etsii vain omasta sisimmästään lain omaa toimintaansa varten. Tämä toiminta on myös ylintä järkeä, jos se käy yhteen kansallishengen kanssa, sillä tällöin se toteuttaa maailmanhengen tekoja.

 

 

53. Todistus valtion järjellisestä välttämättömyydestä ja siitä, että siveellisyys kansallishenkenä muodostaa valtion olemuksen

 

Olemme havainneet, että subjektiiviselta kannalta kansallishengen on oltava normina yksilön toiminnalle valtiossa ja että toisaalta valtion objektiivisena tarkoituksena on sen oma säilyminen ja että tämä säilyminenkin käy yhteen kansallishengen kehityksen kanssa. Kummaltakin kannalta meillä on silmiemme edessä yksi ja sama prosessi. Kansallishenkeä ei näet löydy muualta kuin kansakunnan tietoisuudesta ja juuri tämän tietoisuuden kehitys muodostaa siveellisen yksilön toiminnassa valtion hyväksi (ks. 50. luku).

Tehtävänämme on vielä oppia käsittämään tämän siveellisyyden muodon järjellinen välttämättömyys. Erotukseksi kahdesta edellä esitetystä muodosta, perherakkaudesta ja lainkuuliaisuudesta tahdomme kutsua tätä muotoa kansallishengeksi. Miksi tämä nimitys on oikeampi kuin ”isänmaallisuus”, tuli meille selväksi jo sillä perusteella, että isänmaallisuus sisältää kylläkin rakkauden isänmaahan ja hyvän tahdon toimia sen parhaaksi, mutta ei sinänsä takaa, että yksilö käsittäisi mitä tähän kuuluu. Sen sijaan kansallishenki yksilössä elävänä lyö leimansa sekä tahtoon että kykyyn toimia kansakunnan nimissä ja omana päämääränään olevan valtion hyväksi.

Pohdittaessa asioita pinnallisesti on helppo sanoa: kansalaisyhteiskunta edellyttää välttämättä valtiota, sillä muutoin ei ole mitään mahtia pitämässä sen lakeja voimassa. Emme kuitenkaan tyydy tähän todistukseen, jota vastaan voi suunnata yksinkertaisen kysymyksen: miksi itse kansalaisyhteiskunnassa ei sitten ole mitään mahtia pitämässä lakia voimassa? Puoleen ja toiseen liikkuvat pohdiskelut eivät anna mitään vastausta siihen kysymykseen, vaan on tunkeuduttava itse asian olemukseen, tässä siis kansalaisyhteiskunnan olemukseen. Sen olemuksena on siveellisyyden olemassaolo lainkuuliaisuutena. Tässä muodossa oikea olemassa olevana lakina eroaa yksilön oikeaa koskevasta tietoisuudesta. Yksilön siveellisyys riippuu tässä siitä, että hänen tahtonsa käy vapaasti yhteen lain kanssa. Kuitenkin juuri siksi, että yksilö edellyttää lakia, täytyy tästä siveellisyydestä tulla alituisesti pyrkimystä toimia lain mukaan ja saavuttaa vain tietty täydellisyyden aste. Vaikka aina olisikin hyvää tahtoa noudattaa lakia, tapahtuu lain käskyn ymmärtäminen kunkin yksilön kohdalla kuitenkin vain suhteelliseen rajaan saakka. Olemme sisällyttäneet lainkuuliaisuuteen myös tapojen noudattamisen. Kuitenkin tapojen noudattaminenkin edellyttää pysyviä tapoja ja jää niin ollen pyrkimykseksi tehdä edellytetty tapa yksilön omaksi tavaksi. Sen eräänä seurauksena on, että laista ja tavasta tulee usein vieläkin yksilöä kahlitsevaa pakkoa. Hänen oma sivistyksensä erottautuu pakosta yksilöllisesti jokaisen muun yksilön sivistyksestä eikä hän siitä syystä pysty aina käsittämään järjellistä olemassa olevassa laissa ja tavassa, toisin sanoen hän ei pysty aina toimimaan siveellisesti vapaasta tahdostaan. Tämä vajavuus tulee objektiivisesti esiin itse kansalaisyhteiskunnan instituutioissa, lainkäytön vain likimääräisessä oikeudenmukaisuudessa, poliisiasetusten sattumanvaraisessa toimeenpanossa ja tapojen kannalta siinä rajoittuneisuudessa, mistä tavat pakosta kärsivät, koska ne ovat ominaisia vain yhdelle yhteisölle tai yhdelle yhteiskuntaluokalle.

Lyhyesti sanottuna siveellisyyttä ei voi toteuttaa kansalaisyhteiskunnassa objektiivisesti, niin että ehdottomasti oikea olisi olemassa tässä yhteiskunnassa, eikä liioin subjektiivisesti, niin että yksilö voisi toimia moraalisesti vapaasti, tahdoltaan vapaana. Hän pystyy tekemään niin vain silloin, jos hän itse yhtäältä luo lain ja jos toisaalta hänen tahtonsa sinänsä pitää yhtä oikean kanssa. Moraalisesti vapaasti toimii se, jonka toimia ja tekemisiä johtaa kansallishenki. Milloin hänen toimensa käyvät yhteen kansallishengen kanssa, ne ovat ehdottomasti oikeudenmukaisia ja hän määrää itsenäisesti mikä kansakunnan tahto on, määrää itse siis lain omille toimilleen. Tästä syystä hänen toimintansa on lakia säätävää, ratkaisee mikä on oikein, ja samalla toimeenpanevaa, oikeutta toteuttavaa. Hänen toimiensa laillisuus on ehdoton, sillä kansallistahdon käskyn yläpuolella ei ole olemassa mitään oikeutta. Näiden toimien moraalisuus on ehdoton, sillä hänen vapaa tahtonsa on myös oikeaa. Tästä, vapauden ja oikean toteuttamisesta muodostuu siveellisyyden järjellinen välttämättömyys kansallishenkenä; ja tämän objektiivinen olemassaolo on valtio.

Valtio on siis ”siveellisyyden olemassaoloa kansallishenkenä”, toisin sanoen siveellisyyden ehdotonta olemassaoloa.

Kun valtio nähdään tältä kannalta, raukeaa myös kaikki riita valtion ja yksilön oikeuden välillä. Kun näet vaaditaan valtion ehdotonta oikeutta yksilöön nähden, sillä sanotaan vain: siveellisyys, siveellinen vapaus on ihmisen ehdoton päämäärä. Kaikkien muiden päämäärien on väistyttävä sen tieltä. Ihmisen onkin uhrattava ne valtiolle, mutta ei koskaan siveellistä vapauttaan.

Mikään ei voi olla sen opettavampaa kuin tutkia, miten oppi valtiosta on viimeksi kuluneen vuosisadan aikana kehittynyt Ranskassa. Siellä lähdettiin viime vuosisadan puolivälissä ehdottomasta protestista kaikkea olemassa olevaa vastaan ja oli kysymys vain siitä, kuka filosofi esittäisi järkevimmän perustan valtiorakennuksen järjestämiselle uudelleen. Jokaisen on helppo havaita, miten suuri osuus klassisilla opinnoilla oli ajan yleisessä skeptisyydessä. Tarvitsee vain ajatella kreikkalaisten ja roomalaisten valtiokäsityksen ja Ranskan silloisen valtiomuodon eroa ja samalla palauttaa mieleen Ludvig XIV:n aikakaudelle ominainen klassisen kirjallisuuden kunnioitus.

Aikakauden yliampuvana pyrkimyksenä voi pitää sitä, että antiikin tasavaltalaisuutta rakennettiin uudelleen kristilliselle perustalle, sekä todellisuudessa että tieteessä. Kun antiikin filosofit olivat esittäneet käsityksensä oikeasta ja pitäneet valtiota oikean todellisuutena, niin nyt vaadittiin sitä samaa ihmisen sinänsä järjellisen olemuksen perusteella jokaisen ihmisen luonnollisena oikeutena. Näin kaiken historiallisen oikeutuksen täytyi pakostakin väistyä ja todellisuuden tulla oikeudettomaksi suhteessa teorian absoluuttiseen oikeuteen. Mutta yritys päättyi todellisuudessa niin huonosti, että samat laitokset ja lait, joista oli haluttu päästä eroon, täytyi ennen pitkää ottaa uudelleen käyttöön. Tämän jälkeen tuumittiin ensin, että oli menty liian pitkälle ja Englannin perustuslaista etsittiin kultaista keskitietä. Pian oli kuitenkin pakko käsittää, että mitkään periaatteet eivät voineet vastustaa sitä valtiosäännön periaatetta, joka kätkeytyy kansakunnan luonteeseen ja sivistykseen. Tämä sama kiertokulku tulee esiin jokaisen yksilönkin kehityksessä. Ensiksi kaiken annetun epäily ja hylkäystuomio sille, sitten epävarmuutta ja huolta siitä, mihin vapaalla kädellä pystytetty rakennelma johtaa ja lopuksi vakuuttuminen siitä, että maailma sinänsä on järjestetty järkevämmin kuin se on järjestettävissä kokonaisen vuosisadan tuottamien maailmanparantajien viisaudella.

Sismondin ja Tocquevillen edellä lainatuista teoksista nähdään, miten tämä käsitys sivistyksen ja tapojen mahdista pääsee esiin. Edellinen kirjoittaa kategorisesti: ”Perustuslaki sulkee sisäänsä kansakunnan kaikki tavat ja taipumukset, sen muistot ja toiveet, samoin kuin sen laitkin. Vain vähäisin osa perustuslaista voidaan kirjoittaa paperille. Perustuslakia ei voi pitää täydellisenä, ellei kansakunnan historian perusteelliseen tutkimiseen yhdistetä yhtä tunnollista tutkimusta kansallishengestä, oman maan tavoista, maasta ja ilmastosta, sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä vaikuttaa kansan luonteeseen. Mikään ei ole sen pinnallisempaa ja samalla erheellisempää kuin yrittää siirtää perustuslaki maasta toiseen tai antaa kansalle uusi perustuslaki, jota ei ole sovitettu sen henkeen (”genie”) eikä historiaan, vaan tiettyihin yleisiin sääntöihin, joita kunnioitetaan prinsiippien nimellä.” Tocqueville kirjoittaa useissa kohdissa samassa hengessä. Hän yhdistää nämä eri määritykset kuitenkin yhdeksi käsitteeksi, ”tavoiksi”. Hän kirjoittaa: ”Euroopassa liioitellaan maan maantieteellisen aseman vaikutusta demokraattisten valtiolaitosten pysyvyyteen. Korostetaan liikaa lakeja ja liian vähän tapoja. Epäilemättä nämä kolme suurta perustetta ovat yhdessä järjestämässä, hallitsemassa ja johtamassa demokratiaa; kun sen sijaan tahdotaan määrätä niiden paino, niin fyysisten syiden vaikutus on vähäisempi kuin lakien ja lakien rajattomasti vähäisempi kuin tapojen. Olen varma siitä, että valtiomuotoa ei voi onnellisimmissakaan oloissa pitää voimassa tapojen vastaisesti, kun taas tavat osaavat kääntää omaksi edukseen huonoimmankin sijainnin ja kehnoimmatkin lait. Tapojen uskomaton paino on tosiasia, jolla on maailman laajuinen merkitys, ja tutkimukset ja kokemukset antavat sille päivittäin lisäpontta. Minusta näyttää, että tavat ovat kuin kiinteänä keskipisteenä sielussani, aivan kuin kaikki ajatukseni ja ideani päätyisivät tähän yhteen pisteeseen.” Ja tavan käsitteen Tocqueville määrittää näin: ”Tarkoitan tavat-sanalla tässä, kuten useimmissakin muissakin kohdissa samaa, mistä antiikissa käytettiin sanaa mores. En tarkoita vain tapoja sanan varsinaisessa merkityksessä, sitä mitä voisi kutsua sydämen tavoiksi, vaan myös sitä laajempaa käsitettä, jota kansa käyttää, niitä eri merkityksiä, jotka vaihtelevat kansan parissa sekä kaikkia niitä aatteita, joista sydämen tavat muodostuvat. Tarkoitan sanalla kokonaisen kansan moraalista ja älyllistä tilaa”.

Tästä nähdään, miten ranskalaiset valtiolliset kirjailijat ovat tulleet kokemuksen ja tutkimuksen tietä samaan tulokseen kuin saksalainen spekulaatio. Myös jälkimmäisen viimeisin edustaja Hegel opettaa, että siveellisyys muodostaa valtion olemuksen tai että valtio on jäsentensä ajatuksissa ja toimintatavassa eläessään siveellisyyttä, toteutettu oikea. Tämä ei ole ainoa kohta, missä ranskalainen ja saksalainen tiede tällä hetkellä kohtaavat.

Itse siveellisyys-sanaa vastaan voidaan väittää, että se on sopimaton, koska se on näin erotettava moraalisuudesta, vaikka itse sanojen etymologisessa merkityksessä ei olekaan eroa. On kuitenkin vaikea löytää mitään muutakaan sanaa, joka vastaisi sitä mitä siveellisyyden pitää ilmaista ja sulkisi samalla sisäänsä perheen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion olemukset. Esitetyistä lainauksista voi myös oppia, miten kirjoittajat ovat yrittäneet löytää ilmaisun havainnoilleen. Tavalla, mihin ilmaisuun Tocqueville on päätynyt, voi ymmärtää sekä hyvää että huonoa tapaa, eikä hän erotakaan tässä näitä kahta tapaa toisistaan. Sitä vastoin siveellisyys ilmaisee vain hyvää tapaa, ja siveellisyyden korkein muoto kansallishenki on käsitettävä tässä myös todeksi ja oikeaksi kansakunnan ajattelu- ja toimintatavassa. Muutoin on helppo havaita, että perherakkaus, lainkuuliaisuus ja kansallishenki sulkevat yhtä vähän pois toisensa kuin yksilön toiminta valtion hyväksi sulkee hänet pois kansalaisyhteiskunnasta ja perheestä. Se, joka puolustaa isänmaataan tai toimii muutoin sen hyväksi, noudattaa samalla isänmaan lakeja ja toimii myös perheensä parhaaksi. Ja siinä määrin kuin yksilö toimii kansakuntansa tapojen mukaisesti, samassa määrin täytyy myös hänen lainkuuliaisuutensa olla täydellistä ja perhe-elämänsä moitteetonta. Mehän nimittäin ymmärrämme tässä, kuten aina, ”kansakunnan tavoilla” sitä toimintatapaa, jota kansakunta pitää oikeana.

Olemme edellä osoittaneet, että ihminen ei tässä suinkaan uhraa vapauttaan, vaan muuttuu päinvastoin omaksi lainsäätäjäkseen, saa vain omasta sisimmästään normin toimilleen.

 

 

54. Historia todistaa, että valtiollisen toiminnan luonne on siveellinen

 

Filosofia tunnustaa ylipäätään vain itsensä omien oppiensa totuuden tuomariksi. Valtaosa ihmisistä jättää sekä tämän vaatimuksen että itse opit sikseen. Aika monet pitävät filosofiaa koulumaisena oppiaineena, joka teroittaa vain muodolliselta kannalta filosofin älyä, mutta vie häneltä monessa tapauksessa kyvyn tehdä mitään positiivista yhteiskunnan hyväksi, ellei sitten hänen ansionaan pidetä sitä, että hän välittää muille hyödyllisemmille yksilöille jotain tästä älyn terävyydestä. Ihmiskunnan historiassa on kulunut pitkiä jaksoja ilman että filosofien harrastamalla ”tyhjien käsitteiden vatvomisella” näyttää olleen vaikutusta. Sitten äkkiä jokin aatteeksi sanottu ravistelee kokonaista kansakuntaa, kokonaista maanosaa. Ei tiedetä, mistä se aate on tullut; kuitenkin ihmiset luopuvat rauhastaan, hyvinvoinnistaan, elämästään sellaisen ”tyhjän” aatteen vuoksi, ja maailmanhistoria tekee sellaisen ajanjakson erääksi käännekohdakseen. Se laskee aivan uuden uran alkaneeksi ihmiskunnan kehityksessä.

Kristinoppi opettaa, että vain kerran tai ehkä kaksi nämä aatteet ovat laskeutuneet taivaasta johdattaakseen maan langenneen suvun sinne. Maailmanhistoria erottaa kuitenkin uskonnon aikakauden lisäksi useita muitakin. Ajatellaanpa filosofian koulukunnista ja niiden harharetkistä sitten mitä tahansa, niin on myönnettävä, että nämä maailmaa mullistaneet aatteet ovat lähteneet ajatuksen hiljaisista työkammioista. Ken uskoo, että yksilön satunnaiset päähänpistot johtavat maailmaa, hänelle ei todisteilla ole arvoa, koska hän kieltää järjen. Jos sen sijaan vakuuttaudutaan siitä, että nämä aatteet ovat olleet seurausta ihmiskunnan koko edeltäneestä kehityksestä, aikakauden yleisen tietoisuuden ilmausta, silloin täytyy myös olettaa, että ne ovat vähitellen muodostuneet ne ilmaisseiden ajattelijoiden mielessä. Ajattelun tehtävä, jonka voinee hyvin tunnustaa kuuluvan filosofialle, ei voi silloin olla pelkästään muodollinen, vaan sen täytyisi näköjään olla jossain yhteydessä todellisuuteen. Tarkoituksenani ei ole pitää tässä mitään juhlapuhetta filosofialle, sillä se ei vielä kuulu edesmenneiden joukkoon, ja kirjallisesti sivistyneen yleisön kömpelöt yritykset tunkeutua ilman ajattelun vaivannäköä ajattelun syvyyksiin merkitsevät päivittäisiä ylistyspuheita filosofialle. Haluan päinvastoin tuoda tunnustuksen sille vaatimukselle, jonka todellisuus kohdistaa filosofiaan – joskaan en tarkoita niiden todellisuutta, jotka ryntäävät oikotietä tieteeseen. Jos ajattelija nimittäin näkee työnsä kantavan silloin tällöin runsasta hedelmää todellisuudessa, niin hänen täytyy tunnustaa, että niin tapahtuu vain silloin kun hän on ilmaissut aikansa sisintä tietoisuutta, osunut aikakauden sivistyksen siihen kohtaan, joka on uuden kehityksen siemen. Ajattelu on hänelle ainoa tie sen kohdan löytämiseksi, ja ellei hän kykene osoittamaan opin totuutta sinänsä, ei hän voi liioin toivoa näkevänsä, että se oppi pääsee vaikuttamaan todellisuudessa. Kun hän sen sijaan tahtoo selittää olemassa olevaa, silloin ei riitä, että mikään ei pääse järkyttämään opin johdonmukaista kokonaisuutta hänen ajatuksissaan. Ellei opilla ole tosiasiassa voimaa vaikuttaa, ellei se vaikuta uudistavasti, se merkitsee uutta todistetta filosofisen todistelun lisäksi ja maailmanhistoria käyttää tässäkin tuomiovaltaansa. Se tilanne tulee selvimmin esiin ihmiskunnan tärkeimpien etujen kohdalla, siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen ”käsittää” sanan ankarimmassa merkityksessä vain yliaistillisen, hengen maailman, jonka täytyy aina olla ihmishenkeä lähimpänä. Tästä myös seuraa, että jokainen filosofinen katsomus, joka on ristiriidassa hengen maailmassa todellisen, olemassa olevan kanssa, ja jonka ajan yleinen tietoisuus hylkää, on itsessäänkin hylättävä.

Niin on tässäkin. Vaikka käsityksemme valtiosta osoittautuisi miten todenmukaiseksi hyvänsä, vaikka se olisi todistettu tarkasti, sikäli kuin se on mahdollista tekijän valitseman esitystavan mukaan, niin se ei voisi siltikään olla tosi, jos se olisi ristiriidassa ajankohdan valtiota koskevan tietoisuuden kanssa, jos se ei selittäisi sitä, mikä valtiossa on pysyvää ja todellista.

Tekijä toivoo, että edellä esitettyyn sisältyy monessa kohdin tällaista perustelua. Mutta eräs tärkeä seikka on vielä selvitettävä. Suuntaammepa maailmanhistoriassa katseemme mihin tahansa, havaitsemme kaikkialla, että ihmisen toiminta valtion hyväksi on sidottu lukuisiin voimallisiin intohimoihin, itsekkäisiin pyrkimyksiin, petoksiin, rikoksiin ja kurjuuteen. Herää pakosta kysymys: onko tämä nyt sitä siveellisyyttä, jolla valtio vankkumatta lepää?

Emme voi vastata kysymykseen viittaamalla epävarmaan tulevaisuuteen, sillä meidän asiamme ei ole sepittää ihanteita, vaan ymmärtää valtio sellaisena kuin se todella on. Tällöin meidän on aluksi etsittävä selitystä annetulle asiaintilalle. Sitä ei ole vaikea löytää, mitä tilanteen syihin tulee. Valtiollisen toiminnan sisältämällä ja edellyttämällä vapauden tasolla ei tarvitse juuri ihmetellä, että ihminen käyttää väärin tätä vapautta ja tekee halunsa laiksi isänmaan parhaan ja kansakunnan toivomusten sijasta. Niinpä näemme hallitsijoina tyranneja, jotka ovat käyttäneet valtaansa vain tyydyttääkseen omia halujaan ja niiden luonnottomuus on puolestaan kasvanut sitä mukaa kuin tyydyttäminen on tullut helpommaksi. Ihmiskunnalle on laiha lohdutus, että he ovat hallinneet kelvottomia sukupolvia, jotka ovat orjamaisesti alistuneet heidän piinattavakseen ja yrittäneet häpeällisellä nöyryydellä ylittää tyrannien hurjuuden. Mutta tällaisista kansoista emme voi etsiä elävää kansallishenkeä. Se on niistä hävinnyt, samoin kuin siveellisyyskin ja sellaisina aikoina ne ovat itse tulleet lähelle olemassaolonsa loppua. Aasian itsevaltaisissa maissa tapaa jotain samankaltaista kansanheimoista, jotka ovat yhä terveitä; niiden tilanne ei ole kuitenkaan sama. Yksinvalta on ainoa hallitsemistapa, minkä nämä kansakunnat ovat tunteneet; silti ne ovat vaatineet hallitsijoiltaan oikeudenmukaisuutta, ja elleivät hallitsijat ole vaatimusta täyttäneet, heidän aikansa on jäänyt lyhyeksi. Tällaisten kansakuntien valtiollinen toiminta on suuntautunut vain ulospäin, oman valtansa tai myös jonkin uskonopin vallan laajentamiseen. Niin kauan kuin niissä on elänyt voimakas kansallishenki, on heidän sotaisiin hyveisiinsä yhdistynyt puhtaita tapoja ja eräät heidän hallitsijoistaan ovat jopa esimerkillisesti noudattaneet hallitsijan hyveitä.

Liioin ei valtiollista toimintaakaan voi olla olemassa ilman kestäviä ja voimallisia intohimoja. Jopa isänmaallisuus tulee esiin sitä voimakkaampana, mitä vahvempaa vastarintaa se kohtaa. Olemme jo useasti puhuneet halun merkityksestä ihmisen toiminnalle yleensä. Niitä on oltava, koska jokainen tahdon suuntaus ja ylipäätään sen ilmaus on halua; ja yksilön täytyy aina saada tyydytystä toiminnastaan. Sivistys tuottaa ihmisessä alituisesti uusia haluja puhtaasti eläimellisten ja aistillisten rinnalle. Kunnianhimokin on tällainen yhteiskuntaelämässä kasvanut halu. Se on se intohimo, josta yksilö ennen muuta saa voimaa ja energiaa ponnistuksiinsa valtion hyväksi. Ilman kunnianhimoa ei ihminen ole kyvyillään saanut vielä mitään suurta aikaan. Se kunnia, jota ihminen saa toiminnastaan maansa hyväksi, ei ole pelkkä tyhjä palkinto, vaan se on myös hankittu sen nojalla, että hänen tahtonsa on todella pitänyt yhtä kansallishengen kanssa, että hän on toiminut siveellisesti. Siten hän tuntee oikeutettua tyydytystä saamastaan kunniasta. Valtiollinen kunnia antaa sen sijaan valtiollista valtaa ja valta hivelee egoismia, sekä sillä nautinnolla mitä käskemisestä saa että ylipäätään keinona tyydyttää haluja. Jalo kunnianhimo ei siedä mitään alhaisia haluja rinnallaan, vaikka kunnianhimon usein aiheuttamat taistelut ja voimanponnistukset yleensä voimistavatkin intohimoja. Kunnianhimo sinänsä voi usein johtaa hätiköinteihin ja virheaskeliin, ehkä rikoksiinkin, mutta ei sen sijaan alhaisuuteen ja paheisiin. Mutta kun kunnianhimo jättää tilaa vallanhalulle ja vallan eduista nauttimiselle, silloin kunnianhimon hallitsemista ja hyväkseen käyttämistä intohimoista tulee yhtä monta ihmistahdon käskijää ja ihminen menettää sen vapauden, jonka hän sai toiminnastaan valtion hyväksi. Näin pahe tunkeutuu vallan haltijoihin, kansan valtiollisten kohtaloiden ohjaajiin. Egoismi ja halujen orjuus astuvat uhrautumisen ja siveellisen vapauden tilalle.

Siten kiusaus on aina lähellä valtiollista toimintaa. Siitä syystä harvat historian sankareista ovat moitteettomia. Mutta kansallishengellä on niin suuri voima, että se usein vielä ajaa itsekkäitäkin vallan haltijoita toimimaan oman toimeentulonsa tähden kansallishenkeen kuuluvien asioiden puolesta. Näin ollen näemme monien kehnojen luonteiden yhä tekevän jaloja urotekoja. On kysymys aatteen mahdista, joka kykenee toteuttamaan itsensä käyttämällä myös halveksittavia välineitä ja sitten hylkäämällä ne. Silloin historia kiittää tekoja, mutta ei tekijöitä. Sen sijaan historia levittää sovittavan hunnun todellisen isänmaanystävän virheiden ylle, kun hänen kunnianhimonsa on tuonut kansakunnalle menestystä, valtaa ja kunniaa. Ja kaikkien näiden yläpuolella ovat ne, joita kukin aikakausi on rakastanut ja kunnioittanut ihmiskunnan sankareina. Heidän olemassaolonsa muodostuu kanssaihmisille aina takeeksi ihmishengen suuresta arvosta. Heitä ihaillessaan heikoinkin tuntee itsensä jaloksi – sillä he ovat olleet hänen kaltaisiaan. Vai eikö sellaisia miehiä olekaan? Ja jos heitä on, mikä on tehnyt heidät suureksi? Eiköhän vain se, että he käsittivät kansakuntansa hengen ja pyrkimykset ja että heillä niin ollen oli jalo päämäärä ja he hallitsivat kansakunnan jaloimmat voimat?

Onhan tosin niin, että maailmanhistoria pitää lukua vain niistä miehistä, jotka ovat merkittävimpinä ajankohtina liittäneet nimensä kansakunnan kohtaloihin. Eri kansakuntien historiaan eivät mahdu ne monet, jotka ovat huomaamattomammilla paikoilla tavoitelleet isänmaan menestystä. Kiusaus käyttää valtaa väärin on lähempänä edellisiä; jälkimmäiset eivät ole koonneet heille kuuluvaa kunniaa, mutta he ovat toisaalta välttäneet tuomion. Vaikka he kätkeytyvätkin aikakirjoissa enemmistön sekaan, he ovat kuitenkin nauttineet aikalaistensa suosiota, ja niin on käynyt siksi, että heidän siveellistä arvoaan ei voitu erottaa heidän valtiollisesta toiminnastaan. Toiminnan olemassaoloa tarkasteleville aikalaisille on siveellinen arvo selvintä, mutta vasta jälkimaailma näkee toiminnan valtiolliset vaikutukset. Aikalaiset muodostavat toiminnan siveellisestä arvosta käsityksensä sen hedelmistä; jälkimaailmalle ei jää juuri muuta kuin alaston toiminta seuraustensa sarjana ja niistä on palattava taaksepäin ja muodostettava käsitys tekijän luonteesta ja tarkoituksista. Voi vielä empiä, onko henkilön jalo luonne muodostunut hänen itsensä uhraavasta toiminnastaan valtion hyväksi vai onko tämä toiminta ollut vain luonteen jalouden seurausta. Mutta miksi sitten pelkkä kansalaishyve tekee vähäisemmän vaikutuksen kanssaihmisiin? Miksi se ei saa samaa suosiota kuin valtiollinen toiminta? Pitäisikö meidän uskoa, että oikean ja väärän kysymyksessä ihmissukua sokaisee jatkuvasti ulkokuori, suurtekojen hohto? Mistä maan päältä löytyy silloin oikeaa koskeva sääntö? – Ellemme siis halua kieltää oikean olemassaoloa, niin meidän on myönnettävä, että valtiollisten suurtekojen arvoa ei luo yksin hyöty, vaan niiden vaatima älyllinen kyky ja tahdon vapaus. Laki ja tavat rajoittavat kansalaisyhteiskunnassa tarkoin yksilön toiminnan piirin ja yksilön tuntema tarve kannustaa häntä toimimaan; ihmisen kyky on kuitenkin ainoa raja toiminnassa valtion hyväksi; ajankohdan vaatimusten on opetettava yksilölle, missä raja kussakin tilanteessa on; ja häntä ajaa aikaansaannoksiinsa pakottamatta syntynyt päätös, johon häntä ei ole johtanut enempää tarve kuin tapakaan. ”Toimintaa on johtanut kunnianhimo; se on siis itsekästä toimintaa!” Ei toki, kunnianhimo on isänmaallisuutta silloin kun isänmaan hyvinvointi on toiminnan sisältönä ja tavoitteena, toisin sanoen silloin kun näkemys ja tahto tulevat kansakunnalta; ja siitä muodostuu kansallishenki. Näin siis kansallishenki teki luonteesta siveellisen ja jalon.

Jos se halutaan kieltää, silloin halutaan kiistää myös se kokemus, että itsenäisyytensä puolesta kamppaillut kansakunta on kohottautunut ponnistuksillaan lujempaan itsetietoisuuteen, joka tulee ilmi sen kaikissa aineellisissa ja henkisissä pyrkimyksissä. Valloitussodatkin voivat kyllä luoda kansakuntaan itsetietoisuutta, tietoisuutta omasta valtiollisesta riippumattomuudesta. Historia ei kuitenkaan anna todisteita siitä, että valloitussodat olisivat koskaan nostaneet kansakuntaa siveellisesti korkeammalle tasolle. Ne riemuvoitot, joita kreikkalaiset saivat Aleksanteri Suuren johdolla, eivät pitäneet yllä laskevaa kansallishenkeä. Kuitenkin puolitoista vuosisataa aikaisemmin samoja persialaisia vastaan käydyt puolustussodat olivat kohottaneet kansallishengen kehityskulkunsa lakipisteeseen. Roomalaisten valloitukset lisäsivät heidän siveellistä rappiotaan. Ludvig XIV:n voittoisa sota ei estänyt ranskalaisia puolta vuosisataa myöhemmin kääntämästä viholliselle häpeällisesti selkäänsä ja samalla myös moraalin ja uskonnon siteet kirposivat täysin. Sen sijaan preussilaiset havahtuivat samoihin aikoihin kansakunnaksi käydessään rohkeaa ja usein onnetonta puolustussotaa ylivoimaisia vihollisia vastaan jne. Edes ponnistukset jonkin yleisen aatteen hyväksi eivät saa aina kansakuntaa nousemaan ajatustavaltaan ja tahdoltaan korkeammalle tasolle. Se voidaan nähdä niistä sodista, joita on käyty jonkin uskonnon levittämiseksi. Sellaisen sodan vaikutus kansallishenkeen on tavallisesti ollut päinvastainen. Sodan päättyessä muhamettilaisten voimat olivat murtuneet. Vielä vähemmän ovat sodat hyödyttäneet kristittyjä kansoja. Edes ristiretketkään eivät välittömästi elvyttäneet näiden kansojen kansallishenkeä, vaikka ne tosin laajensivat heidän tietämyksensä ahdasta piiriä. Isänmaan paras on liitettävä johonkin tällaiseen aatteeseen, jos sen puolesta käytävien taisteluiden halutaan hedelmöittävän kansakunnan siveellistä henkeä. Niin tapahtui esimerkiksi omantunnonvapauden puolesta käydyissä sodissa. Jos isänmaan puolesta käyty taistelu pystyy aateloimaan sekä kansakunnan että yksilön, niin onko ehkä itse sota siinä vaikuttamassa? Miksi kaikilla onnistuneilla sodilla ei sitten ole samaa vaikutusta kansakuntaan? Tai eikö kaikella muullakin valtiollisella toiminnalla ole samaa jalostavaa vaikutusta kansakuntaan? Sitä ei voi kukaan kieltää jos tunnustaa historian antamat todistukset.

Siten spekulaatio ja historia todistavat samasta asiasta yhtäpitävästi, että valtiollinen toiminta kohottaa ja jalostaa ihmisen mieltä ja että elävä kansallishenki on itse asiassa eräs siveellisyyden muoto. Siitä syystä, että oikea käy kansallishengessä täysin yhteen yksilön tahdon kanssa, on kansallishenki siveellisyyden pisimmälle menevää kehitystä.

Ellei asia olisi näin, kaikki puhe isänmaallisuuden suuresta arvosta olisi runoilua, perustuisi tyhjälle kuvittelulle. Usein kuulee myös, miten isänmaallista toimintaa pidetään jonkinlaisena kiitollisuuden osoituksena isänmaalle, siinä merkityksessä, että siinä ihminen velvoittautuu toimimaan sellaisella tavalla. Kaikki se, mitä isänmaa yksilölle lahjoittaa, ei kuitenkaan ole mikään hyvästä tahdosta annettu lahja, vaan se on seurausta kansakunnan toiminnasta oman säilymisensä hyväksi. Jos sitä paitsi kiitollisuutta ruvetaan tässä mittaamaan hyvillä töillä, saattaa yksilöstä helposti tuntua Kaitselmuksen aiheuttamalta vääryydeltä, että yksilö on syntynyt mitättömään ja sivistymättömään kansakuntaan sen sijaan että kuuluisi johonkin maailmaa hallitsevaan kansaan. Silloin hän voi hyvällä syyllä pitää isänmaan antimia suhteellisen vähäisinä. Tässä ei voi siis olla kyse mistään varsinaisesta kiitollisuudesta, sitäkin vähemmän, kun hengen uhraaminen, joka tekisi kaikki saadut lahjat hyödyttömiksi yksilölle, olisi huonosti arvioitu kiitollisuuden osoitus. Kiitollisuutta ei osoiteta heittämällä menemään kaikki vastaanotettu, kaikki se mistä saa olla kiitollinen. Isänmaallisuudessa ei kuitenkaan ole tapana nähdä mitään muuta siveellistä tekijää. Jos isänmaallisuutta taas halutaan pitää synnynnäisenä viettymyksenä, joka vaikuttaa ilman mitään järjellisiä motiiveja, silloin ei sen hyödyllisyydestä ole mitään takeita. Silloin on myös aivan epäoikeudenmukaista pitää tämän luontaisen viettymyksen tilapäistä puuttumista kunniattomana.

Kaikkea isänmaallista toimintaa on siis pidettävä joko satunnaisena tarpeettomana toimintana tai sitten se on sinänsä siveellistä toimintaa. Ja kun se asetetaan ihmisen kaiken muun toiminnan yläpuolelle, niin on myös myönnettävä, että tämä etusijalle asettaminen sisältyy jo itse toiminnan luonteeseen. Voi kylläkin yrittää määrittää toiminnan arvon sen hyödyllisyyden perusteella sanomalla: ihmisen toiminta valtion hyväksi hyödyttää koko kansakuntaa kun taas toiminta perheessä tai kansalaisyhteiskunnassa hyödyttää vain rajoitettua piiriä. Kuitenkaan tämä toiminnan kvantitatiivinen mittakaan ei ole riittävä. Esimerkiksi Kreikan tasavallat olivat pienempiä kuin tietyt Euroopan kaupungit ja siitä huolimatta rinnastetaan oikeutetusti niiden sankarien isänmaalliset teot maailmaa hallinneen Rooman poikien samankaltaisiin urotöihin. Näin ollen toiminnan arvon mittapuuta voi etsiä vain toiminnan omasta laadullisesta luonteesta, siitä että se on tulosta täydellisestä siveellisestä vapaudesta.

Kannattaa vielä pohtia sitä, että muinaisten pakanauskontojen tavoin kristinuskokaan ei suoraan kehota isänmaallisuuteen eikä lupaa siitä mitään palkkiota. Syytä tähän voi etsiä ennen muuta siitä, että kristinusko on universaaliuskonto ja voi siksi yhtä vähän rajoittua siveellisyysoppiin, joka tekisi vain erityisen kansan tavat oikeutetuiksi, kuin ylentää tekoja, joiden vaikutukset usein vahingoittavat yhtä kansakuntaa samalla kun ne hyödyttävät toista. Tähän voi olla syvempikin syy siinä kristinuskon yleisessä tavoitteessa, että se sinänsä johtaa ihmistä siveelliseen vapauteen opillaan ihmishengen ikuisesta luonteesta ja Jumalan hengen toiminnasta ihmissielussa, mitä pidetään suurimpana vapautena ja täydellisyytenä. Siten kristinusko näkee ihmisen ylimmäksi tehtäväksi olla väline Kaitselmuksen kädessä. Antiikin ihmisille valtio ja sen yksilölle kohdistamat vaatimukset olivat hämärää kohtaloa, joka lähti selittämättömästä välttämättömyydestä. Sitä vastoin kristillisessä kulttuurissa on kysymys ihmisestä sinänsä; eikä valtiolla voisi olla mitään vaatimuksia yksilölle, ellei tämän uhrautuminen valtion hyväksi olisi ihmishengen oman olemuksen toteuttamista, ellei ihminen sillä teollaan todistaisi siveellistä vapauttaan ja täyttäisi tehtäväänsä. Vaikka uskonnon oppi koskeekin kaikkea ihmisen toimintaa hyvän puolesta ja tuottaa ihmiselle sen lohdun, että kaikki jalot pyrkimykset tuottavat hyvän hedelmän, silti toiminta valtion hyväksi antaa yksilölle kaikkein selkeimmän tietoisuuden siitä, että hän on toteuttanut Kaitselmuksen tahdon. Kun yksilö näet toimii kansakunnan hyväksi ja sen hengessä, silloin hän palvelee välittömästi Kaitselmusta, toteuttaa maailmanhistoriassa sen käskyjä. Juuri tätä valtiollisen toiminnan puolta tutkimme seuraavassa tarkemmin.

 

 

55. Mitä on valtiollinen vapaus ja miksi se on oikeutettu

 

Jos sanotaan, että aikamme historian luonteenomaisin piirre on Euroopan kansakuntien ja niiden amerikkalaisten jälkeläisten pyrkimys valtiolliseen vapauteen, niin sanottua ei kukaan epäile. Sitä koskeva tieto ei liioin rajoitu enää vain yhteiskunnan sivistyneisiin luokkiin. Jos joku pitää pyrkimystä tilapäisenä, mielellään kansan sepittelyksi kutsutun ilmiön ohimenevänä purkauksena, hän tunnustaa sillä vain, että ei näe ympäröiviä tapahtumia. Jos hän pitää asiaa jumalattomana ja yhteiskuntaa hajottavana, silloin hän on julistanut oman tuomionsa. Jos näet hänen aikakautensa on menettänyt sen lujan perustan, joka yksin tukee ihmistä, jos aika on poikennut totuuden ja oikeuden tieltä, silloin yksilönkin tiedot ja teot horjuvat ilman hallintaa ja hänen katsomuksensa ja arvionsa ovat arvottomia. Kun hän vaatii, että hänen on yksin saatava olla erillään kansakuntansa rappiosta, niin se on hullun viisautta, jolla hän ilmaisee kohtalotoveriensa hulluutta. Mutta yhtä mitään sanomattoman selityksen mainitulle tosiasialle antavat nekin, jotka saarnaavat: kansat ovat kyllästyneet mielivaltaiseen vallankäyttöön ja vaativat vallanpitäjien valvontaa. Itsekkyys ja viisasta menettelytapaa koskeva laskelmointi voivat johtaa kyllä yksilöä, mutta kansakunnan kohtaloita johtavat toiset voimat. Monelta kannalta erehtyvät toiveissaan nekin, jotka uskovat, että valtiollisen vapauden tavoittelu lisää kansojen hyvinvointia, että siihen suuntaan käyvät kansojen odotukset ovat hyvinvoinnin perustana. Asian ymmärtävät yksinkertaisimmin ja oikeaan osuvimmin ne, jotka näennäisesti vain tyytyvät toistelemaan, että pyrkimys on todellakin olemassa ja sanovat: kansa haluaa hallita itse itseään. Maailmanhistorian jokainen tosiseikka sisältää oman selityksensä. Niin tämäkin. Kansakuntia ei kuitenkaan houkuttele hallitsemisen ilo eikä vallan halu, vaan sisäinen viettymys, joka on syntynyt niiden siihenastisesta kehityksestä. Se johtaa kansakunnat tavoittelemaan tietoisuutta siitä siveellisestä vapaudesta, joka sisältyy kaikkeen toimintaan valtion hyväksi.

Tämä pyrkimys voi tuottaa monia etuja, jos kohta monia haittojakin. Jos puutumme näihin seurauksiin itse pyrkimyksen sisällön sijasta, joudumme kuitenkin arvailemaan tulevaisuutta ja tekemään sattumanvaraisia havaintoja nykyisyydestä. Oletettujen hedelmien siemenen täytyy näet löytyä itse sisällöstä. Jos kiinnitetään huomiota siihen, miten vähän valtiollisen vapauden innokkaimmat vaatijat ovat selvillä valtion johtamisesta ja kuinka kansa on tavallisesti johtanut demokratioita suhteellisen taitamattomasti, vaikka onkin ollut tyytyväistä, niin tästäkin tullaan helposti siihen johtopäätökseen, että kaikkien ns. liberaalien pyrkimysten päämääränä on itse valtiollinen vapaus ja tietoisuus siitä. Tocqueville sanoo, että Pohjois-Amerikan valtioiden perustuslait tekevät jopa hallinnon virheet vaarattomiksi. Uskoisin kuitenkin, että samoin käy kaikkialla, sikäli kuin kansakunnan valtiollinen vapaus on päässyt kehittymään. Syynä ei ole vain se, että kaikki vahingot ovat helpommin korjattavissa tällaisen valtiosäännön liikkuvuuden ansiosta ja että ihminen elää tyytyväisenä vähemmän onnellisissakin oloissa, kunhan ne vain ovat hänen omaa tekoaan. Syytä on etsittävä etupäässä siitä edellä sanotusta seikasta, että itse tietoisuus on tässä tärkein.

Jos tietoisuus perustuisi vain omaa valtaansa kohtaan tuntemaan turhamaiseen mieltymykseen, niin kaikki muuttuisi leikiksi. Asiaan ei vaikuttaisi se, miten luonnollista kansallinen turhamaisuus yleensä lieneekään silloin kun se lähtee siitä tietoisuudesta, että kansakunnalla on hallussaan jotain sinänsä arvokasta ja jaloa. Kuitenkin valta sellaisenaan on pelkkää mielivaltaa ja jos vallasta sinänsä tunnetaan turhamaista ylpeyttä, niin se on kurjaa turhamaisuutta. En pysty uskomaan, että vuosittaista vaivannäköä ja useimmiten miljoonien verenvuodatusta vaatinut valtiomuoto tähtäisi pelkästään tämän turhamaisuuden tyydyttämiseen. En näet pidä maailmanhistoriaa ihmisen intohimojen mielivaltaisena leikkinä. Siitä syystä olen tässä pyrkinyt osoittamaan valtiollisen vapauden halulle perusteen, jolla samalla kertaa tunnustetaan ihmishengen arvo ja maailmanhistoriassa vaikuttava Kaitselmus. Jos tämä peruste on ylevä, se lienee anteeksi annettava virhe, jos sitä on virheenä pidettävä.

Jos ajateltaisiin kansakuntaa, joka elää vain itselleen vaikuttamatta lainkaan muiden kansakuntien kohtaloihin, se jäisi maailmanhistorian ulkopuolelle. Tiedämme tosin, että on ollut sellaisiakin kansakuntia, joiden nimikin on meille tuntematon. Silti emme tiedä, kuinka suuri osa sivistyksestämme liittyy tosiasiassa näihin hävinneisiin kansakuntiin. Me eurooppalaisethan emme edes tiedä, mistä ne kansat, joiden jälkeläisiä me olemme ja joiden nimeä kannamme, ovat lähtöisin. Yhtä vähän tiedämme niistä kansakunnista, jotka olivat tekemisissä kantaisiemme kanssa, mistä sitten kehittyi näiden kansallishenki. Voimme ottaa yleiseksi säännöksi sen varman uskon, joka meidän on pakko omaksua tunnettujen kansakuntien historiasta: jokaisen kansakunnan tekee siksi mitä se on sen suhde toisiin kansakuntiin, toisin sanoen sen maailmanhistoriallinen merkitys.

Kuulumalla maailmanhistoriaan jokainen kansa kehittää kansallishenkensä ja kansakunnan maailmanhistoriallinen toiminta sai ilmaisunsa sen suhteessa toisiin kansakuntiin. Kansakunta vaikuttaa muihin kirjallisuudellaan, kaupalla ja sodankäynnillä ja ottaa samoja väyliä pitkin vastaan näiden vaikutukset. Näiden vaikutusten joukossa on sota toisinaan ainoa maailmanhistoriallisen toiminnan keino, joka antaa kansakunnan enemmistölle välittömän osallistumisen mahdollisuuden. Silloin kun sotaa todella käydään isänmaan parhaaksi, näemme koko kansakunnan innostuvan patrioottiseen toimintaan, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä. Mitä kauemmin kansakunta sen sijaan nauttii rauhan hiljaisuudesta, sitä enemmän sen kansallishenki veltostuu. Se rauhan aikainen vaikutus, mikä kansallishengellä on tieteiden, taiteiden, teollisuuden ja kaupan välityksellä muihin kansakuntiin, on tosin positiivisesti huomattavasti vahvempi kuin vaikutus sodan välityksellä. Kuitenkin tämä rauhanaikainen vaikutus hävittää nopeasti kansallisuuden, sillä se tasoittaa sekä aktiivisesti että passiivisesti kansakunnan sivistyksen aikakauden sivistyksen kanssa. Sota sitä vastoin pakottaa kansakunnan vetäytymään takaisin omaan itseensä ja kutsumaan isänmaallisuutensa, kaikki maansa ja luonteensa omaperäiset voimat uuvuttavaan toimintaan. Syynä voi olla vain se, että sodassa kansakunta tuntee olevansa vapaa ja oman kohtalonsa herra ja että jokainen yksilö nauttii tätä vapautta luopuessaan itsekkäistä laskelmoinneistaan, omaisuudestaan, henkilökohtaisesta vapaudestaan, jopa hengestään ja toimimalla sellaisen päämäärän hyväksi, joka ylittää hänen oman rajallisen olemassaolonsa. Rauha ei kuitenkaan vaikuta yhtä veltostavasti kaikkiin kansakuntiin. Havaitsemme näet, että valtiollista toimintaa keskeytyksettä jatkavilla kansakunnilla kansallishenki säilyttää rauhan aikoinakin tuoreutensa, että yksilöt ovat alati valmiita uhrauksiin sen puolesta, mitä he pitävät valtion parhaana. Siten vapaa valtiosääntö korvaa sen kannustuksen kansakunnan voimien kehittämiseen, mikä muutoin liittyy vain sotaan. Se antaa kansakunnalle mahdollisuuden vaikuttaa toisiin kansakuntiin rauhan keinoin positiivisesti sivistävällä ja ohjaavalla tavalla, vaikuttaa maailmanhistoriallisesti ilman että se veltostuttaa kansallishenkeä.

Tällä perusteella valtiollinen vapaus ylipäätään tulee kansakunnalle toivottavaksi. Kansakunnan tietoisuus siitä, että se täyttää tehtävänsä, synnyttää tyydytystä ja sitä kansakunta tuntee seistessään aikakautensa historian kärjessä, ollessaan hankkimassa kansalliskunniaa. Jos yksilö on osallistunut aktiivisesti kansalliskunnian hankkimiseen, tämä osallisuus herättää hänessä sen saman tietoisuuden, että hän on tehnyt jotain maailmanhistorian puolesta, on maailmanhenkeä palvelemalla tehnyt työtä maailmanhistorian toiminnan hyväksi. Tämä on näet todellisena sisältönä siinä tyydytyksessä, jota saa valtiollisesta toiminnasta, siinä ilossa, jota yksilö tuntee tehtyään jotain suurta, mikä jää elämään hänen jälkeensä ja jonka sinänsä pitää olla olemassa ja iloitessaan myös siitä, että hän on omasta sisimmästään löytänyt näiden tekojen edellyttämän ymmärryksen ja tahdon.

Se siveellinen vapaus, jota toiminta valtion hyväksi edellyttää, ei siis sisällä vain sitä muodollista puolta, että yksilö löytää oman tahtonsa piiristä lain omia toimiaan varten. Tämä vapaus sisältää myös sen, että kansakunnan tietoa ja tahtoa ilmaistessaan nämä toimet pitävät yhtä oikean kanssa, koska ne ovat maailmanhengen työtä, Kaitselmuksen ilmentymiä maailmanhistoriassa. Tällainen vapaus, tällainen toiminta on silloin tavoittelemisen arvoinen jokaiselle. Ja juuri siitä syystä olen väittänyt, että valtiollinen vapaus sinänsä on arvokas päämäärä meidän aikamme tavoiteltavaksi.

Koska kaikki eivät voi kuitenkaan tehdä samaa valtiossa, on yhteiskunnan jäsenten valtiolliset oikeudet ja niiden käyttöehdot määrättävä laeilla. Väitän nyt, että kaikissa niissä valtioissa, joissa tehdään näin, vallitsee valtiollinen vapaus, riippumatta siitä, monellako yksilöllä todella on tällainen vapaus.

Historia puhuu tässä äänellä, jota mitkään huudot ihmisluonnon heikkoudesta ja harha-askelista eivät voi vaientaa. Jos tahdomme jostakin löytää kansan, jolle ovat muita luonteenomaisempia intellektuaalinen sivistys samoin kuin perhe-elämän hyveet, lainkuuliaisuus, kansalaishenki ja kaiken uhraava isänmaallisuus, niin etsimämme kansa on ollut valtiollisesti vapaa. Liitin tähän harkitusti ”älyllisen sivistyksen”, sillä nämä hyveet voivat alhaisella kulttuuritasolla esiintyä kaikkien hallitusmuotojen vallitessa, joskin vain tiettyyn määrään asti. Mitä vähemmän ihminen ylipäätään tekee ja toimii, sitä pienemmät ovat erehtymisen mahdollisuudet; mitä rajallisempi hänen valintansa piiri on, sitä helpompi hänen on osua oikeaan. Siveellinen vapaus on tietysti vähäisempi kansakunnan ollessa alhaisemmalla sivistystasolla ja suhteellisesti ottaen jokainen kansakunta onkin ollut vailla vaikutusta maailmanhistorian kulkuun niin kauan kuin se on ollut tällä tasolla. Tästä syystä yksinvaltaisessa valtiomuodossa voidaankin hyvät tavat säilyttää vain alhaisemmalla sivistystasolla ja historia osoittaa, että tämä valtiomuoto on kansan valistusasteen kohotessa johtanut siveelliseen turmeltumiseen. Se tilanne voidaan vielä pelastaa vapaalla valtiosäännöllä, jonka vallitessa valistunut kansakunta kehittää aina jaloimpia voimiaan. Sen lisäksi että kansakunta tällöin pystyy tietämyksellään opettamaan vuosisatoja ja -tuhansia, sitä jalostaa siveellisesti myös tietoisuus sen pyrkimysten suuresta arvosta ihmiskunnalle. Vapaavaltioita on tapana moittia vain siitä, että niiden loistoajat katoavat nopeasti, sillä yleisen kokemuksen mukaan valtiollinen vapaus käyttää kansakunnan voimat nopeasti loppuun. Näyttää myös varmalta, että vapaavaltion rappeutuminen vie auttamatta koko kansakunnan elämän mennessään. Entä mitä muuta siinä on? Kaikki todellinen elämä on lyhyttä, täällä maan päällä vain vuoret elävät pitkään. Kreikan pienten vapaavaltioiden olemassaolo ei ollut suinkaan pitkä; kuitenkin niiden elämä jatkuu vielä kahden vuosituhannen jälkeenkin ihmiskunnan tietämyksessä ja teoissa ja vaikuttaa jatkuvasti sen kohtaloihin.

Ellei tässä teoksessa olisi jo useaan kertaan osoitettu, että kaikkien valtiosääntöjen pitää olla riippuvaisia kansakunnan sivistyksestä ja tavoista, niin vastikään sanottu todistaisi asian. Mitä korkeammalle valtiollinen vapaus asetetaan, sitä enemmän vaaditaan sen edellyttämältä sivistykseltä. Varsinaisesti ei tällä vapaudella sinänsä ole vihollisia; nekin, jotka vastustavat perustuslaillisten tai tasavaltaisten muotojen ottamista käyttöön, vaativat silti, että kansakunnan jonkun jäsenen tai joidenkin jäsenten tulee nauttia valtiollista vapautta, sillä muutoin valtio hajoaisi. Vain kansakunta itse voi päättää, milloin se on kypsä laajentamaan valtiollista vapautta. Kun madame de Staël kirjoittaa, että ”sen yleisen hengen, mitä vapauden nauttiminen edellyttää, voi synnyttää vain sama vapaus”, niin siihen sisältyy se puolitotuus, että vapaa valtiosääntö vaikuttaa puolestaan kansallishenkeen. Pohjimmiltaan on kansallishengen kuitenkin oltava olemassa ennen valtiosääntöä, joka olisi ilman sitä merkityksetön. Tässä pätee se sama kuin yhteiskunnallisen lainkin kohdalla: valtiosääntö voi kasvattaa osan kansakunnasta tietoiseksi valtiollisesta vapaudesta, koska valtiosääntö on joka tapauksessa kasvanut niiden sivistyksestä, jotka aikaisemmin edustivat yleistä mielipidettä. En kiitä enkä moiti mitään ajankohdan puoluetta, en enempää liberaalisia kuin konservatiivisiakaan, sillä kummastakin lajista on hyötyä niin kauan kuin ne eivät riko lakia. Niiden herrana on kansakunta, joka käyttää kumpaakin lajia ja hylkää ne sitten kun ei enää tarvitse niitä, kumman oppeja kansakunta siinä vaiheessa sitten kannattaneekin. Näennäisesti voittanut puolue ei saa tällöin voitosta sen suurempaa osaa kuin hävinnytkään. Jos asiaa tarkastellaan vain tältä kannalta, ei historia voi pitää esimerkiksi Englannin puritaaneja sen ansioituneempina kuin Stuartien kannattajiakaan eikä se voi ylentää Cromwelliä siitä syystä, että tämä tukahdutti edellisten tasavaltalaiset pyrkimykset.

Siten niin toisella kuin toisellakin kannalla on valtiossa pätemisen ja tunnustuksen aikansa ja niiden välinen kamppailu on yhtä normaali tila kuin jommankumman ehdoton valtakin. Valtion instituutioiden kehityksen pysähtyminen jonain ajankohtana on yhtä mahdotonta kuin itse kansakunnan sivistyksen pysähtyminen. Puolueiden olemassaoloa on tarkasteltava enemmän tai vähemmän innokkaana keskusteluna siitä, mitä kansallishenki kulloinkin vaatii. Sen pohdinnan jokaisella tuloksella, jokaisella hallitusmuodolla on siten vain suhteellinen arvo; mutta kaikkien tavoittelemana päämääränä on valtiollinen vapaus, joka on niin laajaa kuin kansakunnan kulloinenkin sivistys tekee mahdolliseksi.

Käsitellessään vapautta valtiossa ylipäätään Montesquieu kirjoittaa: ”Vapaus voi olla vain sitä, että on oikeus tehdä mitä tulee haluta ja että ei ole pakko tehdä sitä mitä ei tule haluta.” Sellaisen vapauden on vallittava sekä perheessä, kansalaisyhteiskunnassa että valtiossa. Mutta valtion kohdalla on tärkeintä tietää, mitä ”tulee” haluta. Siinä vapaus siis edellyttää asian ymmärtämistä. Jos valtiollinen vapaus halutaan johtaa ihmisen niin sanotuiksi luonnollisiksi oikeuksiksi, siitä seuraa, että ihmisellä on oikeus niihin samalla tavoin kuin hänellä on oikeus sivistykseen. Valtiollinen vapaus ja valtiollinen toiminta ovat näet tahdon ja toiminnan kehittämisen huipentuma. Ja koska ymmärrämme tässä valtiollisella toiminnalla kaikkea suoraa valtion hyväksi tapahtuvaa toimintaa, voidaan meidän aikamme tavoittelema valtiollinen vapaus määritellä näin: ”Jokaisen yksilön laillinen oikeus toimia suhteessa sivistykseensä valtion puolesta”. Tällainen valtiollinen vapaus on valtiollista tasa-arvoisuutta.

 

 

56. Mitä on ymmärrettävä valtiollisella tasa-arvolla

 

Vaikka pelkäänkin väsyttäväni lukijan näillä yleisillä tutkimuksilla, joudun silti asian tärkeyden ja edellä esitetyn selventämisen vuoksi muutamin sanoin erittelemään, mitä on ymmärrettävä valtiollisella tasa-arvolla.

Jos olisi kyse vain yhdenvertaisuudesta yhteiskunnallisen lain edessä, vaatimus olisi pakosta hyväksyttävä. Jos sen sijaan vaaditaan sivistyksen, omaisuuden ja vaikutuksen yhtäläisyyttä, niin sellainen yhtäläisyys on suoraan vastakohtaista vapaudelle, koska sitä ei voisi toteuttaa ilman painostavinta pakkoa. Siitä kun ensi kerran huudettiin ”vapautta” ja ”tasa-arvoisuutta” ovatkin varmat käsitykset muuttuneet siinä määrin, että esimerkiksi Sismondi sanoo tasa-arvon vaatimuksen ”tekevän tasavallan mahdottomaksi”.

Tocqueville kirjoittaa: ”Itse asiassa on olemassa tasa-arvoon kohdistuva miehekäs ja jalo intohimo ja se saa ihmiset haluamaan, että kaikki olisivat rehtejä ja kunnioitettuja. Tällä intohimolla yritetään vähäiset korottaa suuriksi. Mutta samassa ihmissydämessä piilee myös turmeltunut mieltymys tasa-arvoisuuteen. Se saa heikot toivomaan, että he saisivat vahvat vedetyiksi samaan asemaan ja ihmiset pitämään tasa-arvoisuutta orjuudessa parempana kuin sen puutetta vapaudessa”. Nämä kaksi asiaa on erotettava tarkoin toisistaan. Edellisessä tapauksessa vaaditaan, että jokaisen ihmisen on voitava vapaasti lisätä sivistystään ja kehittää voimiaan, jotta hän ansioittensa mukaan saavuttaisi kaikki oikeudet yhteiskunnassa. Sellainen tasa-arvoisuus vaatii siis vain sitä, että jotkut eivät saa syntyperänsä nojalla yhteiskunnassa mitään laillisia oikeuksia toisiin nähden. Oikeutetusti katsotaan, että tällaista tasa-arvoisuutta pitää tavoitella, koska se on tosiasiassa yhtä arvokas sekä erioikeutetuille että niitä vaille jääneillekin. Kuten olemme jo huomauttaneet, erioikeudet turmelevat itse niitä nauttivan luokan. Sen henkiset voimat heikkenevät, koska sen toiminta rajoittuu vähäiseen piiriin. Jokainen siihen luokkaan kuuluva yksilö pyrkii vallanhalusta, tyhjästä kunnianhimosta tai sukuylpeydestä toimimaan siinä piirissä, jonka erioikeudet ovat varanneet hänelle ja hän saavuttaa tavoitteensa suhteellisen mitättömin ponnistuksin. Sellainen luokka heikkenee fyysisesti ja näivettyy, koska sukuylpeys tavallisesti pakottaa yksilöt solmimaan avioliiton saman luokan edustajan kanssa. Sitä vastoin se kansakunnan kaikkien jäsenten oikeus, että he voivat hyödyttää kaikilla paikoilla valtiota, kasvattaa alituisesti uusia voimia valtion palvelukseen, ja jokaiselle kyvylle löytyy silloin oikea paikka patrioottiseen toimintaan.

Ei ole valtiollista vapautta ilman tätä tasa-arvoisuutta siinä merkityksessä, kuin oma aika sen käsittää. Valtiossa täytyy luonnollisesti aina olla valtiollista toimintaa ja siten myös kansalla, jolla on elävä kansallishenki, täytyy olla sisäinen siveellinen vapaus, joka tekee toiminnasta valtion hyväksi sitä mitä sen pitää olla. Mutta niin kauan kuin tämä toiminta on varattu joillekin harvoille, ei kansallishenkikään pääse vapaasti kehittymään. Niin voi tapahtua vielä vähemmän, jos ne muutamat nauttivat ilman lain tukea valtiollisia oikeuksia. Silloin heidän toimintaansa ei määrää välittömästi kansallishenki, vaan yksinvaltaisen monarkin tahto. Silloin vain sota – etenkin jos siinä on ponnistettava voimat valtion puolustamiseksi – antaa kansakunnalle tilaisuuden toimia valtion hyväksi ja elähdyttää kansallishengen.

Riippumatta niistä syistä, jotka ovat johtaneet äsken mainittuihin valtiollisten oikeuksien eroihin, meidän on myönnettävä, että valtiollista tasa-arvoisuutta sanotussa merkityksessä ei voi olla sellaisella kansakunnalla, joka ei ole vielä sivistyksensä perusteella havahtunut vaatimaan näitä oikeuksia ja jonka enemmistö ei ole tietoinen valtiosta, paitsi suhteessa vieraisiin kansakuntiin näiden uhatessa oman valtion itsenäisyyttä. Viisaan hallituksen tehtävänä on kansakunnan kohoavan sivistyksen mukaisesti laajentaa yhä enemmän valtiollista vapautta poistamalla erioikeuksia. Päinvastainen tilanne näet merkitsee hallitukselle ja valtiolle mitä suurinta uhkaa. Euroopan kaikissa kristillisissä valtioissa onkin nykyisin tämä totuus tunnustettu ja muut pois sulkevat erioikeudet vaikutuksineen on laajemmin tai suppeammin kumottu. Sen sijaan on muita valtioita, joissa erioikeuksien ei pitäisi de jure [lain mukaan] olla enää voimassa, mutta niillä on de facto [tosiasiassa] yhä vaikutusta. Puolueettomasti tarkastellen tämä osoittaa, että näiden kansakuntien valtiollinen sivistys ei ole vielä edistynyt niin pitkälle, että erioikeudet olisivat käyneet täysin turhiksi.

Todellinen tilanne osoittaa, että silloin kun valtiolliset erioikeudet olivat Euroopan valtioissa vielä täysin voimassa, vain kansakunnan rajoitetulla osalla oli ymmärrystä ja tahtoa, joiden varassa se pystyi toimimaan valtion hyväksi. Erioikeudet syntyivät tämän seurauksena, ei päinvastoin. Valtiolta olisi näet puuttunut ymmärrystä ja voimia, jotka olisivat kyenneet toimimaan sen hyväksi, ellei yksi luokka olisi omistautunut vain tälle toiminnalle. Kaikkien on myönnettävä, että silloisten valtioiden valtiollinen mahti olisi ollut vähäisempi eivätkä ne olisi kyenneet samoihin ponnistuksiin, ellei mahtava aatelisto olisi antanut siihen mahdollisuutta. Olipa syy miten oikea tahansa, tähän esitetään se vastaväite, että valtakunnan maaomaisuus oli aateliston käsissä ja että kansallisomaisuus oli siis jaettu vain harvoille. Mutta sehän oli seurausta valtiollisista etuoikeuksista. Usein toistuvat sodat aiheutuivat kansakuntien alhaisemmasta sivistystasosta. Se ei ollut vielä luonut niitä rauhan takeita, jotka nykyään ovat olemassa valtioiden sisäisten olojen seurauksena. Jos tähän lisättäisiin, että nämä sodat aiheutti juuri kansallishengen sivistyksen tarve, silloin ymmärrettäisiin tarkemmin se yleisesti tunnustettu asia, että sodat ovat todellakin tuoneet sivistykseen merkittävän lisänsä. Näin ei sekään väittämä tunnu aiheettomalta, että yhtäältä kaikkien kansakuntien yhteinen kehitys ja siitä seurannut ulkopolitiikan suunnan muutos ja toisaalta äsken mainittu, itse asian luoteesta johtuva erioikeutetun luokan turmeltuminen teki valtiollisten erioikeuksien poistamisen mahdolliseksi ja valtion säilymisen kannalta välttämättömäksi. Kukaan ei voi sanotusta vetää sitä johtopäätöstä, että valtiollisen vapauden laajentaminen veisi kansakunnalta kyvyn puolustaa itsenäisyyttään. On kuitenkin varmaa, että omistuksen keskittyminen harvempiin käsiin antaa kansakunnalle lisää hyökkäyssodan aloittamisen vaatimia voimia. Jos Rooman tasavalta on ollut mahtavin valloitussodan kävijä mitä historia tuntee, niin tämä ei johtunut sen yleisestä valtiollisesta vapaudesta, vaan valtiollisten oikeuksien ja varallisuuden epätasaisesta jakaantumisesta. Samassa määrin kuin patriisit menettivät erioikeuksiaan, samassa määrin Roomakin menetti sotaisaa suuruuttaan, vaikka sillä olikin yhä suurempi materiaalinen mahti tukenaan. Meidän aikamme odottaa jälleen erittäin epätasaista omistuksen jakaantumista. Nykyisyyden ja menneisyyden välillä on kuitenkin se ero, että kaikesta huolimatta omistus tulee nopeasti vaihtumaan, kun se ennen saattoi säilyä satoja vuosia samassa suvussa. Se on seurausta kansalaisvapauden kehittymisestä sekä tämän synnyttämistä perintölaeista, joista Tocqueville sanoo: ”Sellainen perintökaari murskaa ja pirstoo kaiken eteensä tulevan”.

Samoin kuin mikään yhteiskunta ei voi koskaan saavuttaa omistuksen yhdenvertaisuutta, yhtä vähän voi koskaan toivoa sivistyksen yhdenvertaisuutta. Tästä seuraa myös, että ei voi olla muunlaista valtiollista yhdenvertaisuutta kuin kaikkien yhtäläinen oikeus tämän sivistyksen mukaisesti päästä valtiolliseen toimintaan. Se että tässä on sivistyksen lisäksi vaikuttamassa osaksi myös omaisuus, perustuu siihen yleiseen sääntöön, että kansakunnan hyvinvoinnin kasvamisen myötä myös sen sivistys kasvaa. Sitä ei voi edellyttää jokaiselta yksilöltä, mutta kylläkin kokonaiselta kansakunnalta. Ihmisen on oltava jossain määrin vapaa toimeentulohuolista voidakseen hankkia korkeamman sivistyksen. Yksilö ei sen sijaan aina seuraa tätä tietä, vaan pitää aistinautintoja sivistystä parempina. Mitä vahvempi ja elävämpi kansallishenki on, sitä varmempaa on myös sivistyksen edistyminen samaan tahtiin hyvinvoinnin kanssa. Kun kansakunta sen sijaan lähestyy jo tuhoutumistaan, sen sivistyskin pysähtyy paikoilleen ja hyvinvointi palvelee vain siveettömyyttä. Valtiolliset oikeudet ovat käytännössä olleet yhdenvertaiset vain Kreikan pienissä tasavalloissa, joissa enemmistö hallitsi välittömästi valtiota. Mutta orjuus oli suurena poikkeuksena siinäkin yhdenvertaisuudessa. Missään nykyajan valtiossa ei ole samaa. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen rajoittamaton yleinen äänioikeus ei ole tällaista yhdenvertaisuutta. Sitä ei ole siellä edes kunnissa kansalaisoikeuksien kannalta, ellei enemmistö sitten johda välittömästi kuntia. Ja silti täytynee tunnustaa, että siellä jos missään on yhdenvertaisuutta sekä kansalaisyhteiskunnassa että valtiollisessa elämässä. Jos siis sanomme perustuslaillisia valtioita yleensä vapaiksi valtioiksi, niin tämä puhetapa ilmaisee vain valtiollisten oikeuksien suhteellista harjoittamista. Valtiollisen yhdenvertaisuuden ja valtiollisten etuoikeuksien todellisena rajana on edellisessä tapauksessa että yksilö sellaisenaan ”voi” lain mukaan päästä harjoittamaan kaikkea valtiollista toimintaa, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa kaikki valtiollinen toiminta riippuu yksinvaltaisen hallitsijan luottamuksesta tai se on varattu syntyperän mukaan tietylle yhteiskunnan jäsenten kastille. Jos tämä vapaus on toteutettu siten, että kansakunnan jokaisella jäsenellä on todellakin osansa valtiollisessa toiminnassa, niin sellainen demokraattinen vapaus ylittää valtiollisen yhdenvertaisuuden vaatimukset, vaikka valtiollisten oikeuksien yhdenvertaisuus ei tästä lisäännykään.

Puhumme jäljempänä siitä, miten vaikeaa todellisen valtiollisen vapauden toteuttaminen on ja mitä vapauden rajoituksia tämä toteuttaminen väistämättä vaatii.

 

 

57. Erilaisista hallitusmuodoista ja filosofisen tutkimuksen suhteesta niihin

 

Lukija havaitsee edellä esitetystä helposti, että emme voi tässä käsitellä kovin laajasti niitä eri hallitusmuotoja, joita on kokemuksen perusteella haluttu pitää yleisinä, emme liioin niiden keskinäistä huonommuutta tai paremmuutta. Niiksi lasketaan tavallisesti despoottinen, monarkkinen, aristokraattinen ja demokraattinen hallitusmuoto. Varsinaiset despotiat, joissa ei ole lainkaan lakia, vaan hallitsijan tahto ratkaisee jokaisen kansalaisen kohtalon, voivat tässä tulla yhtä vähän kysymykseen kuin puhtaat demokratiat, joissa enemmistö hallitsee välittömästi valtiota ja sen intohimot vievät lailta sen voiman. Siellä missä ei ole mitään pysyvää lakia, ei näet voi liioin puhua siitäkään, millaisia valtion instituutioiden ”pitää olla”. Ymmärrämme myös, että säilyäkseen despotismi edellyttää kansakunnalta kaikkein alhaisinta sivistystasoa ja että puhdas demokratia voi vallita vain kaupungeissa, jotka ovat samalla valtioita. Siinäkin tapauksessa puhdas demokratia voi muut pois sulkevana enemmistövaltana olla olemassa vain valtion rappeutumisen aikana. Voisimme tässä puhua näistä hallitusmuodoista vain sen verran, että asettaisimme moraalikäskyjä ja järjen sanelemia sääntöjä despoottisen monarkin tai enemmistön käyttäytymiselle. Se olisi tuulen pieksentää.

Despoottisesta valtiosta on nyt erotettava yksinvaltainen monarkia, missä laki kyllä tunnustetaan ja on voimassa, mutta monarkin tahto on silti korkein laki. On selvää, että alamaisten valtiollisten oikeuksien täytyy yksinvaltaisessa valtiossa olla ruhtinaan luovuttama luottamusasia ja että oikeuksia kuuluu siis laillisesti vain ruhtinaalle. Aristokratiassa ankarasti otettuna on yksinomaan yhdellä yhteiskuntaluokalla kaikki valtiolliset oikeudet. Mutta aristokratioiksi sanotaan myös sellaisia valtioita, joissa tällaisella luokalla on syntyperänsä nojalla vain useimmat valtiolliset oikeudet ja muu kansa saa myös rajoitetusti toimia valtion hyväksi. Jommassakummassa merkityksessä käsitetyn puhtaan aristokratian täytyy olla tasavalta, toisin sanoen siinä on valittava omasta piiristä valtion päämies. Perustuslaillinen monarkia on uusimman ajan keksintö ja eroaa yksinvaltaisesta siten, että laki määrää siinä kaikista valtiollisista oikeuksista, joten yhteiskunnan muut jäsenet voivat lain oikeuttamalla toiminnallaan vastustaa monarkin tahtoakin. Muutoin myös perustuslaillinen monarkia voi kallistua enemmän tai vähemmän aristokratian tai demokratian suuntaan. Lopuksi meillä on nykyaikainen tasavaltainen demokratia, missä enemmistö ei johda välittömästi valtiota, vaan sen toiminta rajoitetaan siihen, että kaikki valtiovalta luovutetaan määrätyksi ajaksi valtuutetuille.

Edellä esitetyn valtiollisen vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteen mukaan edellinen on vallalla aristokratiassa, perustuslaillisessa monarkiassa ja demokratiassa. Jälkimmäinen on aina vallalla demokratiassa, mutta sitä voi olla myös perustuslaillisessa monarkiassa, lukuun ottamatta monarkin toimintaa, mistä kaikki muut on suljettu pois. Tämä hallitusmuoto ei estä edes demokraattista vapautta, toisin sanoen yhteiskunnan jokaisen jäsenen aktiivista osallistumista valtion asioihin.

Jos ajatellaan millainen alalajien joukko voi mahtua näihin eri kategorioihin, niin on helppo myöntää, että täydellinen kuvaaminen ja ymmärtävä arvioiminen vaatii kussakin tapauksessa oman teoksen ja tekijän. Siinäkään tapauksessa voisi tuskin toivoa, että mitään opettavaista saataisiin esille. Ainakin niiden luonnehdinnassa ja arvioinnissa tuodaan vain harvoin esiin mitään arvokasta. Edes Montesquieu ei ole onnistunut teoksensa kyseisessä osassa. Näiden vaikeuksien syynä näyttää olevan se, että jokaisen kansakunnan valtiosääntö on ymmärrettävä kokonaisuudessaan ja sitä on arvioitava suhteessa kansakunnan historiaan, tapoihin jne., ei yleisten kategorioiden tai yleisten näkökohtien mukaan. Jokainen kansakunta muodostaa näet eri lailla hallitusmuotonsa, eikä monarkia tai tasavalta ole milloinkaan sama kahdessa maassa. Kirjoitetun lain muotoinen valtiosääntö voi olla vain suppea yhteenveto kansakunnan valtiomuodosta. Siinä nähdään ne yleiset muodot, joiden puitteissa kansakunnan valtiollinen toiminta liikkuu, mutta ei vaikuttavia valtioelimiä. Yksilön toimet ovat laajuudeltaan rajoittuneita ja milloin ne koskevat hänen yksilöllisiä tavoitteitaan, ne ovat sisällöltäänkin köyhiä. Sen sijaan kansakunnan valtiollisessa toiminnassa jokainen teko sisältää uusien vuosisataisten ja -tuhantisten luomusten siemenen eivätkä teossa yhdessä vaikuttaneet voimatkaan liity ohimenevään hetkeen, vaan ne löytyvät jo kansakunnan edeltävän historian pitkistä ajanjaksoista. Niinpä ei esimerkiksi mikään perustuslaillisten monarkioiden teoria voi antaa käsitystä Ruotsin valtioelinten suhteesta eikä toiminnasta. Samoin tutkimus maan perustuslaistakin voi antaa vain pinnallisen käsityksen kuninkaanvallan laajuudesta, aatelittomien säätyjen suhteellisesta vaikutuksesta, maan valtiollisesta sivistyksestä jne. Valtiollinen lainsäädäntö jättää tällaisen väljän tilan mitä erilaisimmalle toiminnalle, koska ne valtioelimet, joita lainsäädännön pitäisi sitoa, ovat samalla tämä lainsäädännön ainoita tulkitsijoita.

Asiaan vaikuttaa lisäksi se, että toisin kuin yhteiskunnallisen lain kohdalla, valtiollisen lainsäädännön säädöksiä ei voi arvioida oletetun luonnonoikeuden eikä ankarasti ottaen edes yleisen moraalin vaatimusten mukaan. Luonnonoikeus ei voi antaa tältä kannalta mitään määräyksiä, koska se perustaa kaikki käskynsä ihmisen yleiseen luontoon, siihen että hän on vapaa ja järjellinen olento, persoona. Mutta valtion jäsenenä ihmisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippuvaisia hänen siveellisestä sivistyksestään, joka hänellä sellaisenaan on, kansallishengen läsnäolosta hänen tietämyksessään ja tahdossaan. Kukaan ei voi esimerkiksi väittää, että yksilöllä on luonnollinen oikeus säätää ne lait, joita hänen on noudatettava tai hallita sitä valtiota, johon hän kuuluu. Siinä tapauksessahan jokaisella yksilöllä olisi oikeus hylätä kaikki yhteiskunnan olemassa olevat lait ja hänen hallitsemansa valtio voisi muodostua vain hänen omasta persoonastaan, koska kaikilla muilla yksilöillä täytyisi olla samat luonnolliset oikeudet. Yhtä vähän voidaan ratkaista, ovatko esimerkiksi kuningasvalta, äänioikeus jne. sinänsä moraalisesti hyviä instituutioita vai eivät. Syynä on yksinkertaisesti se, että moraalisuus koskee vain toimijan tahtoa ja tarkoituksia. Kaikesta huolimatta voidaan yhteiskunnallista lakia sinänsä sanoa epämoraaliseksi, esimerkiksi sitä lukuisien kansakuntien lain sallimaa käytäntöä, että epämuodostuneet lapset hylätään. Sellainen laki näet rikkoo perherakkauden ja sen noudattaminen edellyttää yksilöltä moraalisuuden puutetta. Tämän tapaista ei voi sen sijaan sanoa niistä valtiollisista laeista, jotka määräävät vain rajat jokaisen valtioelimen toiminnalle, sillä itse tämä toiminta on aina moraalista pitäessään yhtä kansallishengen kanssa. Moraalin asettamissa velvollisuuksissa on aina niin, että yhtä velvollisuutta on punnittava toisella ja suhteellisesti vähemmän tärkeän on väistyttävä tärkeämmän tieltä. Mutta moraalin kannalta yksilö on niiden suhteellisen tärkeyden ainoa tuomari. Kansalaisyhteiskunnassa laki ratkaisee kussakin tapauksessa nämä yhteentörmäykset. Valtiossa yksilön ratkaisu saa tuekseen valtion parhaan, kansallishengen vaatimuksen ja, milloin valtiollisia lakeja on olemassa, niiden määräykset. Moraali voi tällöin saada aikaan sen, että se kehottaa yksilöä täyttämään mahdollisimman tunnontarkasti ne velvollisuudet, joita yksilön toiminta valtion hyväksi joka tapauksessa hänelle asettaa. Kuten on jo mainittu, nämä velvollisuudet voivat kansakunnan suhteissa vieraisiin valtioihin joutua tietyltä kannalta jopa ristiriitaan moraalin yleisen käskyn kanssa (esimerkiksi velvollisuus pettää luottamus silloin kun valtion itsenäisyys on vaarassa tai tappaa kanssaihminen hyvän tahdon velvoitusten vastaisesti silloin kun tämä on vihollinen; toisaalta tämä menettelytapa taas merkitsee, että yksilö uhraa itsensä yhteiskunnan muiden jäsenten hyväksi). Kun velvollisuudet on kerran tunnustettu, niiden täyttäminen ei kuitenkaan sulje pois yksilön moraalisesti hyvää tarkoitusta.

Kun valtiolliselta lainsäädännöltä näin puuttuu yleinen periaate, se vaikeuttaa entisestään tämän lainsäädännön yleisen luonteen käsittämistä ja esittämistä sellaisena kuin sen pitäisi tulla esiin filosofisessa valtio-opissa. Esitystä voi tuskin ohjata myöskään itse valtion olemus, koska kansallishenki on juuri sitä mitä se on, koska se kuuluu vain yhteen ainoaan kansakuntaan ja yleisesti käsitettynä sisältää siis yhtä moninaisia tietojen ja tapojen vivahteita kuin muuttuvat hallitusmuodotkin. Kun vertailemme erilaisia hallitusmuotoja, joita kokemus tai jonkun tutkijan valtiolliset opit tuovat esiin, niin arviomme ainoaksi ohjenuoraksi jää käsityksemme valtiollisesta vapaudesta päämääränä, johon kaikkien valtion jäsenten tulee pyrkiä. Tällöin voimme kategorisesti olettaa parhaaksi hallitusmuodoksi sen, jossa kaikki valtion jäsenet saavat laajimmat valtiolliset oikeudet. Kuitenkin myös tähän olettamukseen liittyy joukko sen merkitystä vähentäviä ehtoja. Niinpä on itsestään selvää, että siten muodostettu hallitusmuoto edellyttää myös kansakunnalta vastaavaa sivistystä eikä sitä voi suinkaan pitää parhaana kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien osalta. Silloin kun valtiolliset oikeudet ovat saavuttaneet ylimmän mahdollisen kehitysasteen, voi ainoaksi rajaksi näet asettaa vain sen, minkä kunkin kansakunnan sivistys asettaa, toisin sanoen valtion itsenäisyyden. Ja niin meidät on käännytetty taas takaisin ja joudumme pitämään kunkin kansakunnan henkeä ainoana mittapuuna, jolla kansakunnan hallitusmuodon tarkoituksenmukaisuus voidaan arvioida. Tästä syystä havaitaankin, että hallitusmuotoa käsitellessään valtiolliset kirjoittajat ovat parhaimmillaan ja opettavaisimmillaan esittäessään arvioita ja ehdotuksia, jotka perustuvat jonkin olemassa olevan valtiosäännön sekä kyseisen kansakunnan ajatustavan ja tapojen tutkimiseen. Sen sijaan ne filosofit, jotka ovat jonkin yleisen periaatteen johdattamina yrittäneet esittää normaalin hallitusmuodon ihanteeksi kaikille kansakunnille, ovat osaksi rakentaneet todellisia korttitaloja, joissa yksikään kansakunta ei ole vielä voinut asua. Osaksi he ovat tehneet yksityiskohdissa kaikkein karkeimpia virheitä ja valtiollisen vapauden vaatimuksesta lähdettyään he ovat toisinaan joutuneet sen toteuttamisessa kaikkein despoottisimpiin muotoihin. Platonin ja Fichten teokset valtiosta erottuvat valtaisina mielikuvituksen tuotteina, ovat ääripisteinä sillä polulla, jota monet ovat vaeltaneet. Etenkin Ranskan vallankumouksen valtionparantelijat, kärjessä Sieyès muokkasivat innolla tällaisia apriorisia rakennelmia.

Syy tähän filosofien mielivaltaisuuteen piilee jo itse yrityksessä luoda yleispätevä valtiosääntö. Kansallishenkeen sisältyvä suuri vapaus kiellettäisiin juuri sillä, että sen olemassaolon muodoille hyväksyttäisiin jokin yleinen laki. Kansakunnan hallitusmuoto ei synny yleisten spekulaatioiden perusteella eikä olemassa olevaa hallitusmuotoa voi väittää ikuisesti päteväksi, vaan se syntyy ajankohdan vaatimuksista. Niin ollen kaikki valtiollinen lainsäädäntö saa viisaan harkinnan muodon. Sen ainoana oikeusperusteena on, että se on kyseisellä hetkellä tarkoituksenmukaisin ja vastaa parhaiten kansakunnan tarpeita. Jos ajattelija sitten haluaa nostaa esiin jonkin hallitusmuodon parhaana mahdollisena riippumatta tietyn kansakunnan tietyn ajankohdan olevista oloista, niin hänen yrityksensä ainoana ohjenuora on hänen oma viisautensa. On helppo käsittää, että yrityksen on nojauduttava edellytettyihin olosuhteisiin, mielivaltaisiin aksiomiin todellisten, historiallisesti olemassa olevien sijasta.

Jos näin ollen teoksen tämä osa ei sisällä mitään kaikesta siitä, mitä yksi tai toinen lukija kenties on odottanut löytävänsä, ei ehdotuksia parhaaksi mahdolliseksi hallitusmuodoksi eikä laajaa arviota mainittujen historiallisten muotojen suhteellisesta arvosta jne., niin tekijä toivoo tässä luvussa osoittaneensa laiminlyöntinsä oikeutetuksi. Ehdotelmat voivat olla hyödyllisiä kun laaja kokemus tai nerous on ne sanellut. Silloinkin ne hyödyttävät tällä alalla vain niitä, jotka kykenevät tutkimaan niitä todellisuuden vaatimuksia vasten ja erottamaan toden vääristyneestä ja erheellisestä. Siinä on pakosta aina rasitukseksi, jos ehdotukset eivät rakennu annetuille olosuhteille. Tässä voi siis esittää vain joitakin hajanaisia huomautuksia siitä, kuinka valtiollinen vapaus ja tasa-arvoisuus on yritetty toteuttaa eri hallitusmuotojen vallitessa.

Tahdon kuitenkin etukäteen huomauttaa, että otan perustuslaillisen monarkian tavallista laajemmassa merkityksessä. On näet niin, että kaikki monarkiat, joissa perustuslaki tunnustaa valtiollisen vapauden useammalle valtion jäsenelle kuin vain monarkille, kuten perittyyn asemaan perustuvalle senaatille, aatelistolle, papistolle tms., ovat itse asiassa perustuslaillisia valtioita. Ne eroavat moderneista perustuslaillisista monarkioista vain sillä perusteella, että valtiolliset oikeudet saaneiden määrä on vähäisempi. Useimmilla Euroopan valtioilla oli aikaisemmin tällainen valtiosääntö, esimerkiksi Ranskalla ennen Ludvig XIV:n aikaa ja Saksan valtakunnalla sen hajoamiseen asti. Siitä huolimatta on väärin väittää, että olisi valtiollista vapautta ”kansakuntaa varten” ennen kuin sen kaikki jäsenet voivat omin ponnistuksin päästä nauttimaan valtiollisista oikeuksista, jotka eivät siis enää liity yksinomaan syntyperään. Pidän kiinni tästä valtiollisen vapauden käsitteestä, joka siis sulautuu valtiolliseen tasa-arvoisuuteen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vain tältä kannalta voidaan väittää, että jollakin Euroopan kansakunnalla on valtiollinen vapaus. Sekä Euroopan tasavallat että monarkiat ovat näet edenneet vain niin pitkälle, että yksilö saa oikeuden harjoittaa valtiollisia toimia vain tiettyjen edellytysten, tietyn sivistyksen, yhteiskunnallisen aseman ja omaisuuden perusteella. Tässä esitetystä ei periaatteeltaan eroa myöskään Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla vallitseva valtiollinen tasa-arvoisuus, jossa kaikille täysi-ikäisille yksilöille sellaisinaan annetaan valtiollisia oikeuksia. Siellä näet vaaditaan yhä erityisiä edellytyksiä, ennen kuin pääsee välittömästi osallistumaan lainsäädäntöön ja hallitukseen.

Mitä tulee eri hallitusmuotojen paremmuuteen, siinä jokaisen kansakunnan historia todistaa, että kansakunnan voimat ovat kehittyneet vahvimmin silloin kun valtiosääntö on suosinut valtiollista yhdenvertaisuutta, kunhan demokraattinen omavaltaisuus ei ole päässyt vapauden sijaan. Tästä syystä on sitä hallitusmuotoa, joka suosii valtiollista yhdenvertaisuutta, mutta torjuu omavaltaisuuden, pidettävä suhteellisesti parhaana. Tällöin on muistettava, että valtiollinen yhdenvertaisuus on vain sitä, että kaikilla on sama oikeus päästä ankaralla työllä valtiolliseen toimintaan. Tocqueville kirjoittaa demokratian vaikutuksista Amerikassa: ”Se levittää koko yhteiskuntaruumiiseen levotonta toimintaa, ylitse pursuavaa voimaa, väkevyyttä, jota ei milloinkaan ole olemassa ilman demokratiaa ja joka voi saada aikaan ihmeitä, mikäli tilapäiset olosuhteet ovat suotuisat.” Kaikki tämä pitää enemmän tai vähemmän tarkasti paikkansa kaikista kansakunnan valtiolliselle vapaudelle perustuvista hallitusmuodoista. On pidettävä oikeana myös sitä perustetta, jonka hän esittää: ”Kun kansa tulee tekemisiin valtion asioiden kanssa, sen ajatukset ja käsitteet laajenevat ja sen henki kohoaa lattean arkipäiväisyyden yläpuolelle”. Sen sijaan hän näyttää arvioivan tämän valtiomuodon vaikutuksia kansakunnan älylliseen ja siveelliseen kehitykseen yksipuolisesti Amerikassa saamiensa kokemusten mukaan. Kun siellä kokonainen rikas maanosa avautuu sille, joka haluaa ottaa sen omistukseensa, silloin ei tarvitse ihmetellä, että kansan ylitse pursuava energia suuntautuu jokseenkin yksinomaisesti hankkimiseen ja materiaaliseen toimintaan, etenkin kun asukkaat ovat lähtöisin Euroopan teollistuneimmasta kansakunnasta. Sen sijaan ei juuri voi epäillä sitä, että kun teollisuus aikanaan jättää saman energian purkauksille rajoitetumman tilan, niin se saa älyllisellä ja tieteellisellä alalla yhtä hämmästyttäviä tuloksia kuin nyt teollisella. Mitä siveelliseen kehitykseen tulee, Tocqueville myöntää, että Amerikassa perheen siveellisyys on suurempi kuin yhdessäkään eurooppalaisessa maassa. Samoin hän kiittää amerikkalaisten lainkuuliaisuutta verrattaessa sitä heidän nauttimaansa suureen vapauteen. Ja siveellisyyden kannalta on tarkasteltava pääasiassa juuri tätä vapautta. Mitä moninaisempaa ihmisen toiminta on ja mitä suurempaa vapautta hän nauttii, sitä suurempi arvo on hänen oikeutta noudattavilla teoillaan oltava. Niiden lähtökohtana ei näet silloin ole tietämättömyys pahasta eikä toimintapiirin rajoittaminen velton tottumuksen nojalla, vaan vapaa itsemäärääminen ja selkeä näkemys, samaan aikaan kun kiusaukset ovat kasaantuneet ja olosuhteet käyneet mutkikkaiksi. Mainittu kirjoittaja on tällä kohden muutoin pikemminkin kaunopuheinen kuin johdonmukainen. Hän kiittelee perheen tapoja ja lainkuuliaisuutta, mutta uskoo demokratian tuovan mukanaan ”paheita” ”rikosten” sijasta. Hän ei myönnä, että tällainen kansa voisi tulla esi-isiään ”hyveellisemmäksi tai onnellisemmaksi”, mutta hieman jäljempänä hän pitää selvänä, että se kansa tulee elämään ”rauhassa ja onnellisena”. Samoin hän luottaa siihen, että nämä valtiot saavuttavat valta-aseman kaupankäynnissä ja merten herruuden, mutta toisaalla hän epäilee, että vapaa valtiosääntö pystyisi ”saamaan aikaan kansan, joka kykenisi vaikuttamaan voimallisesti kaikkiin muihin kansoihin” – ”tekemään suurtekoja” ja hankkimaan ”kunniakkaan nimen”. Kun Tocqueville puhuu itse valtion johtamisesta, hän tulee lähimmäksi totuutta seuraavassa kohdassa: ”Demokratia tekee kaiken huonommin kuin yksinvalta, mutta se tekee paljon enemmän. Demokratiassa ei julkinen hallinto tee suurtekoja; ne tehdään ilman sen apua. Demokratia ei anna kansalle taitavinta hallitusta, mutta se tekee sen, mitä taitavin hallitus ei useinkaan pysty saamaan aikaan.”

Kuitenkin juuri sen, mikä tässä arviossa on totuuden mukaista, tulee jälleen palauttaa mieliimme, että jos vapaa valtiosääntö tunnustetaan suhteellisesti edullisemmaksi, niin asia riippuu täysin ajankohdasta ja valtiosäännön omaksuneesta kansakunnasta. Mitä suuremmassa määrin kansakunta tässä tapauksessa astuu hallituksen sijaan, sitä suurempaa sivistystä siltä vaaditaan. Ja jos kansakunta siitä huolimatta tekee kaiken huonommin kuin yksinvalta, kuten Amerikassa, missä yleissivistys on tunnustettu suuremmaksi kuin yhdelläkään meidän aikamme kansakunnalla, niin yksinvallan täytyy olla välttämätön sivistymättömälle kansakunnalle, jotta se ei joutuisi täydelliseen sekasortoon ja vaille hallitusta. Jokaisen ajattelevan ihmisen täytynee yhtyä tähän saman tekijän arvioon:

”Silloin kun aristokratian varaan rakentuva kuningasvalta hallitsi tyynesti Euroopan kansoja, yhteiskunta nautti kaikista puutteistaan huolimatta useita etuja, joita emme pysty nykyään käsittämään emmekä arvioimaan. Saamallaan vallalla eräät alamaiset pystyttivät ylittämättömän suojamuurin ruhtinaan tyranniaa vastaan, ja Kuningas sai siitä tietoisuudesta, että hänellä oli kansan silmissä miltei jumalaisen pyhä asema, tahtoa ja päättäväisyyttä olla käyttämättä väärin kunnioitettua valtaansa. Aatelismiehet olivat rajattomasti rahvaan yläpuolella, mutta ottivat osaa kansan kohtaloihin sillä samalla hyväntahtoisella ja levollisella kiinnostuksella, millä paimen hoitaa laumaansa. Vaikka aateliset eivät pitäneetkään köyhää vertaisenaan, he pitivät kuitenkin huolta tämän hyvinvoinnista kuin köyhä olisi Kaitselmuksen heille uskoma aarre. Kansa ei ollut puolestaan koskaan uneksinut toisenlaisesta yhteiskuntajärjestyksestä eikä koskaan aavistanut, että se voisi kohota elinehdoissa valtiaidensa verroille. Se otti kiitollisina vastaan näiden hyvät teot miettimättä pohjia myöten näiden oikeuksia. Kansa rakasti valtiaitaan kun nämä olivat lempeitä ja oikeudenmukaisia ja alistui mukisematta näiden kovuuteen aivan kuin se olisi Jumalan kädestä tullut kiertämätön rangaistus. Sitä paitsi perinnäiset tavat olivat asettaneet tyrannialle rajoja ja istuttaneet tietyn oikeudentunnon raakaan voimaan.”

Historia todistaa, että näin oli todellakin laita yksinvallan onnellisimpina kausina. Eikä ketään voi ihmetyttää, että tällä hallitusmuodolla on ollut tasavallan tavoin sekä kypsymättömyyden että rappion kautensa. Vaikka tasavallassa toisinaan onkin onnellisempaa kukoistusta kuin yksinvallassa, jotka ovat usein kukistaneet jatkuvilla sodilla ja verisillä urotöillä anarkistisen kansanvallan, niin tasavaltojen rappiokaudet merkitsevät sen sijaan suurinta alennustilaa kansakunnalle. Tulevaisuus verhoaa sen, elävätkö Euroopan kansat pitempään vapaiden hallitusmuotojen alaisina kuin niissä vapaavaltioissa, joista historia on tähän asti puhunut.

 

 

58. Valtiolliset lait ovat välttämättömiä valtiollisen vapauden olemassaololle

 

Jos valtiollisia lakeja pidetään eri valtioelinten toiminnan valvomisena, silloin tuskin kiinnitetään huomiota kokemuksen antamiin opetuksiin eikä ajatella niiden muuttuvaa luonnetta. Kansakunnan etenevä kehitys on kuitenkin mahdoton ilman tätä muuttuvaa luonnetta. Itse valtioelimet ovat kussakin tapauksessa lain tulkitsijoita ja siten niiden toiminnan on joko laajennettava tai rajoitettava lain merkitystä. Näemme myös perustuslaillisissa valtioissa, miten välillä hallitusvalta, välillä taas lainsäädäntövalta selittää perustuslakia omaksi edukseen. Kun kumpikaan näistä ei tunnusta eikä voi tunnustaan mitään yläpuolellaan olevaa lain tulkitsijaa, toisin kuin tapahtuu kansalaisyhteiskunnassa, niin tulkinnan on oltava tästä selittämisestä riippuvainen. On sitä paitsi ymmärrettävää, että se laki, jonka on sidottava valtioelimiä, lain säätäjiä ja valvojia, tulee voimattomaksi kun nämä valtioelimet nousevat lakia vastaan. Silloin ei näet ole mitään mahtia pitämässä lakia voimassa. Tähän sanotaan: yksi valtioelin pitää lakia voimassa toista vastaan, sillä valtiolliset lait edellyttävät välttämättä, että valtioelimet jaetaan eri haltijoiden kesken. Jos sen sijaan pohditaan sitä, että juuri näin jakamalla laki saadaan valvomaan kunkin valtioelimen tekemisiä, silloin havaitaan, että jos jommallakummalla osapuolella on etuoikeus tulkita valtiollista lakia, niin laki ei voi mitenkään sitoa sen osapuolen menettelyä. Jos taas kummallakin osapuolella on sama oikeus lain tulkintaan, niin osapuolten kaiken toiminnan on pysähdyttävä heti kun tulkinnoissa syntyy erimielisyyttä. Siten valtiollinen laki voisi valvoa valtioelinten toimia vain keskeyttämällä niiden toiminnan. Mutta lain kirjain ei kykene säilyttämään tasapainoa eikä kansakunnan valtiollista elämää voi pakottaa pysähtymään. Tästä syystä se valtioelin, jolla on yleisen mielipiteen tuki, saattaa tulkintansa voimaan ja lain valvova voima lakkaa olemasta. Silloin kun voimakas kansallishenki pitää yllä valtiollista vapautta, lainsäädäntövalta saavuttaa tavallisesti yliotteen. Niin käy silloinkin kun itse laki ei tunnusta lainsäädäntövallan ehdotonta etuoikeutta, koska lainsäädäntövalta lähtee välittömästi kansasta ja asian luonteesta johtuen sen haltijat vaihtuvat useammin kuin hallintovallan.

Vielä tavallisempaa on, että valtiollista lakia pidetään hallitsevien ja hallittujen välisenä sopimuksena ja siten valtiollisen vapauden takeena. Ei voi kieltää, että syntynsä kannalta valtiollinen laki onkin tällainen sopimus ja että sillä on sopimuksen muoto määrätessään hallitsevien ja hallittujen keskinäisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Kuitenkin valtiollisen lain merkitys eroaa tältäkin kannalta huomattavasti lainsäädännön merkityksestä kansalaisyhteiskunnalle. Edellisen kohdalla ei ole koskaan lain tulkitsijaa kahden sopimuspuolen lisäksi ja yläpuolella. Paitsi että kumpikin osapuoli voi vapaasti turvautua omaan voimaansa sopimuksen säädösten sijasta, täytyy vallan haltijoiden rauhallisimmassa ja tunnontarkimmassa toiminnassakin tulkita kunkin toimen kohdalla sopimusta ja itse määrätä oikeuksiensa laajuus. Jos näin ollen eri valtioelinten keskinäinen suhde jätetään syrjään ja tarkastellaan vain hallitsevien suhdetta hallittuihin, niin itse sopimuksella valtiollisen vapauden takeena ei ole tässä lainkaan voimaa, jolla se pitäisi yllä olemassa olevaa valtiomuotoa. Vallan haltijan on pystyttävä aina menemään vallankäytössään niin pitkälle kuin hän uskoo itsellään riittävän kansakunnan, yleisen mielipiteen tukea, hänen tarvitsematta pelätä väkivaltaista kuohuntaa. Tässäkin siis kansallistahto on valtiosäännön säilymisen takeena ja lain on kuuliaisesti taivuttava sen nimissä toimivan tai toimivien tahtoon, sillä heissä kansallishenki elää ja vaikuttaa. Niin on lain tehtävä, koska mikään kirjain yleensäkään ei voi eikä saa sitoa kansallishengen kehitystä.

Niin ollen voimme tunnustaa valtiollisella lailla olevan vain sen yksinkertaisen merkityksen, että se on ilmausta samasta kansallishengestä, valtiota ja omaa valtiollista sivistystä koskevasta kansakunnan tietoisuudesta – mikäli haluamme kutsua niin sitä siveellistä vapautta, joka tulee esiin kaikessa valtion hyväksi tapahtuvassa toiminnassa. Jos tästä vedetään se johtopäätös, että kaikki valtiollinen lainsäädäntö olisi tarpeetonta, koska kansallishengen täytyy silloinkin kun se ei ole ilmaissut itseään laissa vaikuttaa yhtäläisesti ja ilman että mikään laki voi sitä sitoa, niin johtopäätöksessä lienee jotain totuuden näköistä. Tarjoaahan historia moninaisia esimerkkejä siitä, että ilman perustuslakia olleet valtiot ovat kaikesta huolimatta eläneet voimakkaasti ja aktiivisesti. Kansallishenki on usein kannatellut niiden valtiosääntöä, joka on riippuvainen tavoista eikä laista, lujemmin kuin on tapahtunut toisissa valtioissa, joissa hallitsevien ja hallittujen oikeudet ja velvollisuudet on määrätty tietyllä sopimuksella. Jos tämä historian antama todistus tunnustetaan ja toisaalta ymmärretään, että perustuslain merkitys hallitsevia sitovana tai eri valtioelinten keskinäisen suhteen kannalta on suhteellisen vähäinen, niin silloin vetoan näihin molempiin seikkoihin. Katson niiden todistavan sen usein mainitun asian, että jokaisella valtiosäännöllä, jokaisella hallitusmuodolla on juurensa kansallishengessä ja että muoto on paras niin kauan kuin kansallishenki kannattaa sitä ja tunnustaa sen. Mutta tällä ei millään tavoin kiistetä valtiollisten lakien välttämättömyyttä.

Samoin kuin yksilön on valtion hyväksi toimiessaan löydettävä omasta itsestään laki toimiaan varten, samoin on kokonaisen kansakunnankin tehtävä saavutettuaan sen valtiota koskevan tietoisuuden, että kansakunta voi välittömästi vaikuttaa valtion hyväksi. Yksilön on tiedettävä, mitä kansallishenki vaatii ja hän tekee tietoisuutensa näistä vaatimuksista siksi yleiseksi periaatteeksi, jolla hän mittaa valtion hyväksi tekemiensä erityisten tekojen oikeudenmukaisuuden. Näin ollen on oikein, että valtiomieheltä vaaditaan hänen toimintatapaansa ohjaavia yleisiä maksiimeja, jotka hän voi käsittää joko valtion parasta ilmaiseviksi ehdoiksi tai kansakunnan henkiseksi tai maalliseksi edistymiseksi tai kansakunnan mahdiksi, kunniaksi ja arvostukseksi jne. Tällöin ne koskevat yksilöä sinä lakina, jolta hänen toimensa saavat laillisuutensa. Siten nämä toimet vastaavat oikeaa, mutta eivät pelkästään moraalisesti, hyvän tahdon hedelminä. Kun taas useamman yksilön on yhdessä toimittava valtion hyväksi, käy välttämättömäksi, että he ”lausuvat julki” sen lain, jonka on ohjattava heidän tekojaan, koska heidän toiminnassaan ei voi muutoin olla mitään yhtäpitävyyttä. Valtiollinen laki on tällainen julki lausuttu laki. Se lähtee valtiomiehen maksiimien tavoin siitä yksilöiden tietoisuudesta, mitä kansakunnan paras vaatii. Kuitenkaan valtiollinen laki ei ole, yhtä vähän kuin maksiimitkaan, mikään annettu yksilön toiminnan side, vaan se on yksilöiden täysin vapaa päätös siitä, mitä kansallishenki on ja miten heidän pitää menetellä toimiakseen yhtäpitävästi kansallishengen kanssa. Laki sitoo kylläkin kansakunnan kaikkia jäseniä, jotka haluavat toimia valtion hyväksi, vaikka kyseinen jäsen ei olisikaan antanut panostaan lain säätämisessä. Kuitenkin jokaisella yksilöllä, jolla on valtiolliset oikeudet, on myös oikeus lain uudistamiseen, koska laki on voimassa ainoastaan kansakunnan valtiollisen tietoisuuden ilmauksena. Kun laki on kerran olemassa, täytyy se tietysti uudistaakin laillisessa muodossa. Muutoin laki voitaisiin kumota joka hetki ja tehdä valtion jäsenten valtiollinen vapaus tyhjäksi, koska kaikki yhteistoiminta valtion hyväksi olisi mahdotonta.

Näin siis valtiollista lakia ei saa pitää sen enempää hallitsevien ja hallittujen välisenä sopimuksena kuin eri valtioelinten toiminnan valvontanakaan. Sitä on pidettävä yksinkertaisesti ilmauksena kansakunnan valtiota koskevasta tietoisuudesta. Ellei tätä tietoisuutta ole lausuttu julki, olisi kaikki yhteinen toiminta valtion hyväksi ja siten useampia valtion jäseniä kuin vain yhtä eli yksinvaltaista monarkkia koskeva valtiollinen vapaus mahdoton.

Sen sijaan ei voi kieltää, että perustuslailla saavutetaan tietyssä määrin myös molemmat ensin mainitut tavoitteet. Asia on kuitenkin samoin kuin kansalaisyhteiskunnassa: vaikka lain todellisena merkityksenä onkin se, että laki ilmaisee oikean ja vaikka se ei kansalaiselta vaadikaan muuta kuin lain noudattamista, laki toimii silti hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa, hänen tarpeidensa tyydyttämisen yms. puolesta. Samoin valtiollinen lakikin voi tuoda mainittua hyötyä ja sitä voidaan tarkastella useammilta kannoilta. Jos valtiollisen lain olemus ja päämäärä halutaan määrittää näiden kantojen mukaan, olisi lain välttämättömyyden todistaminen yhtä mahdotonta kuin yhteiskunnallisen lainkin, jos nimittäin lakia arvioidaan sen mukaan, miten se kykenee edistämään yhteiskunnan jäsenten tarpeiden tyydyttämistä. Moni yksilö joutuu avun tarpeeseen, monen elämä ja vapaus menee hukkaan, monia syyttömiä rangaistaan eikä laista ole milloinkaan riittävää turvaa kaiken tämän torjumiseksi. Jos kaikki se olisi lain tavoitteena, laki olisi siis hylättävä keinona, joka ei toteuta tavoitettaan. Niin ei asia kuitenkaan ole; lain tavoitteena on ilmaista oikea. Se tavoite on sinänsä välttämätön ja laki täyttää sen. Liioin ei valtiollisella laillakaan ole muuta tavoitetta kuin ilmaista kansakunnan tietoisuutta valtiosta; valtiollinen laki olisi riittämätön keino kaikkien muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun asiaa harkitaan lähemmin, niin tämän havaitaan merkitsevän, että valtiollisen lain olemassaolokin on päämäärä sinänsä. Tämän lain pitää näet yhteiskunnallisen lain tavoin elää yksilöiden toiminnassa, mikä tässä tarkoittaa elämistä yksilöiden valtiollisen vapauden käytössä.

Tällainen käsitys valtiollisesta laista johtaa meidät käsittämään oikein sen edellä (54. luku) esitetyn seikan, että valtiollisen vapauden olemassaolo valtiossa riippuu valtiollisten lakien olemassaolosta. Yksinvaltaisessa monarkiassa on vain monarkilla valtiollinen vapaus, yksin hän voi ottaa omasta sisimmästään toimintaansa koskevan lain. Monarkki voi sallia ja hänen täytyykin sallia useammille valtion jäsenille laajemman tai suppeamman valtiollisen toiminnan. Kuitenkin hänen tahtonsa rajoittaa heidän vapauttaan, se määrää heille mitä kansallishenki on, mitä kansakunnan tahto kussakin tapauksessa vaatii. Ne, jotka monarkki on kutsunut valtion hallintoon, koska vain heillä on siihen tarvittava tietoisuus valtiosta, tottuvat harjoittamaan valtiollisia oikeuksia tietyssä muodossa. Tämä tottuminen aiheuttaa sen, että kyseinen yhteiskuntaluokka, aatelisto, aristokratia, pitää valtiollista toimintaa omana oikeutenaan. Saavuttamallaan vallalla aatelisto puolestaan sitoo monarkin tahtoa yleisen mielipiteen siteellä. Siellä missä tällaiset aatelin oikeudet on tunnustettu muodollisella lailla, siellä on siis jo valtiollinen vapaus ja perustuslaillinen monarkia. Aateliston erioikeudet ovat siis monessa tapauksessa aikoinaan olleet valtiollisina lakeina, yhtä oikeutettuja lakeja kuin jokin meidän aikamme perustuslaeista. Kansakunnan sivistys ja sen rinnalla kehittynyt tietoisuus valtiosta tekee vähitellen valtiollisen vapauden laajentamisen väistämättömäksi ja yhä useammat yhteiskunnan jäsenet alkavat vaatia pääsyä toimintaan valtion hyväksi. Siten erioikeudet häviävät uusien erioikeuksien tieltä ja on turha toivoa, että se kehityskulku lakkaisi. Se ei lakkaa vielä sittenkään kun jokainen valtion jäsen on saanut oikeuden kohota sivistyksellään valtiolliseen toimintaan, vaan kansakunnan jokaisen täysi-ikäisen miehen on tavalla tai toisella todella harjoitettava tätä toimintaa. Mutta harjoittavatpa tätä toimintaa sitten useammat tai harvemmat kansakunnan jäsenet, niin kansakunta voi ilmaista itseään yhtäpitävästi vain jos sitä pitää koossa monarkin tahto, kuten yksinvaltaisessa valtiossa, ja siinä tapauksessa että yksilöt itse säätävät yhteisen normin toiminnalleen, jos kyseinen laki johtaa kansakuntaa kohti yhteistä päämäärää. Jos siis valtiossa on todellista valtiollista vapautta, lain on se tunnustettava, toisin sanoen valtiollisen vapauden on täytynyt ilmaista oma olemassaolonsa valtiollisissa laeissa, perustuslaissa.

Ollaan ehkä sitä mieltä, että nykyaikaiseen perustuslakiin sisältyy liian vähäistä tietämystä valtiosta. Tällä perusteella ehkä katsotaan, että kansakunta ei voi ilmaista tietoisuutta omasta itsestään valtiona joillakin harvoilla opinkappaleilla. Sitä paitsi yli puolet kaikista perustuslaeista vievät pakosta määräykset siitä, kuinka ja missä muodossa eri valtioelinten pitää vaikuttaa. Sen sijaan itse niiden toiminnan sisältö näyttää olleen suhteellisen vähän valtiosäännön kohteena. Mutta ensiksikin on niin, että perustuslain vahvistamat kuninkaan vallan, toimeenpanovallan, lainsäädäntövallan yms. käsitteet eivät ole suinkaan niin helposti kehiteltävissä kuin moni saattaisi luulla. Toiseksi itse valtioelimen toiminnan muoto sisältää jo tämän toiminnan sisällön yleisen puolen. Kun perustuslaki esimerkiksi säätää, miten valtionvaroja pitää myöntää, miten niiden hoitoa tarkastaa jne., niin sillä määrätään myös tämän toiminnan sisältö niin pitkälle kuin se voidaan määrätä. Näiden määräysten lisäksi voi näet puhua enää vain myönnettyjen varojen määrästä jne. Mutta pysyvä säädös tekisi kaiken tämänlaatuisen toiminnan tarpeettomaksi, se pakottaisi valtiokoneiston käymään niin ahtaissa puitteissa, että koneisto ei pystyisi vastaamaan kunkin hetken tarpeita. Samoin kävisi muissakin tapauksissa. Kansakunta toimii tässä viisaammin kuin oppineet, kun se ei määritä mitä valtiollinen vapaus, sivistys, hyvinvointi jne. on. Sen sijaan kansakunta tyytyy saavuttamaan yksimielisyyden niistä yleisistä muodoista, joissa näitä päämääriä on helpointa tavoitella ilman että yksilöiden pyrinnöt valtion hyväksi ovat estämässä toisiaan. Tämän lisäksi yleinen ja järjellinen on ilmaistava aina yleisinä määritelminä; ja valtio edustaa itsessään yleistä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan ja perheeseen. Niin ollen toiminta valtion hyväksi liikkuukin harvemmissa, yleisemmissä muodoissa kuin toiminta yksilön tarpeiden hyväksi kansalaisyhteiskunnassa.

Tällä voi selittää senkin, että tietyt hallitusmuodot toistuvat yleisiltä piirteiltään mitä erilaisimmilla kansakunnilla. Se valtiota koskeva tietämys, jota valtiolliset lait ilmaisevat, on tietoisuutta valtiosta perheestä ja kansalaisyhteiskunnasta eroavana siveellisyyden olemassaolon muotona. Ja kun tämän muodon luonteenomaisena piirteenä lisäksi on yleisyys verrattuna molempiin muihin muotoihin, täytyy kyseisen tietoisuuden olla käsitystä valtiosta tänä yleisenä, samalla kun kunkin ajankohdan erilaiset vaatimukset määräävät kansallishengen positiivisen toiminnan näissä muodoissa. Ensiksi mainittujen muotojen täytyy tällöin olla monelta kannalta samoja kaikissa valtioissa, joilla on suunnilleen samanlainen sivistys. Yhtäläisyyden on kummassakin suhteessa lisäännyttävä, mitä pitempään eri kansakunnat ovat jatkaneet sivistyksen tiellä. Kun kulttuuri on muodoiltaan niin yhtäläistä kuin Euroopan kansakunnilla, niin ei tarvitse ihmetellä, että perustuslain yleisimmät puolet voi olla hyödyllistä siirtää yhdeltä kansakunnalta toiselle. Kokemus kuitenkin osoittaa, että monet niin sanotut valtiolliset aksiomit ovat saaneet väistyä asioiden paremman ymmärtämisen tieltä. Vanhalla ajalla ei ollut esimerkiksi mitään vastinetta meidän aikamme perustuslaillisille monarkioille eikä liioin tasavalloille, Pohjois-Amerikan kaltaisille.

 

59. Kolmesta valtioelimestä

 

Yritin 56. luvussa osoittaa, kuinka vähän filosofisella valtio-opilla voi olla sanottavaa hallitusmuodoista ja niiden paremmuudesta. Tämän jälkeen voisi pinnalta katsoen näyttää siltä, että valtion tarkastelussamme ei ole enää juuri mitään jäljellä. Jos asiaa punnitaan lähemmin, tulee kuitenkin nopeasti esille se, että jouduimme myös kansalaisyhteiskuntaa koskevasta opista sulkemaan pois sisällön, joka vastasi hallitusmuotoja. Tarkoitamme yhteiskunnallisen lain muodostavien eri lakijärjestelmien kaikkea kritiikkiä. Siitä huolimatta teoksen suunnitelma on sallinut käsitellä vain lyhyesti niitä yleisiä muotoja, joissa kansalaisyhteiskunnalla on olemassaolonsa. Sekin aihe on meille aivan ylivoimaisen laaja, jotta voisimme selvittää sen koko laajuudessaan täysin tyydyttävästi. Siinä tulevat näet tarkasteltavaksi valtion yleinen organisaatio sellaisena kuin se syntyy valtion olemuksesta, itse valtion olemassaolon muodostavan prosessin, henkisen elämän momentit. Voimme helposti johtaa nämä momentit edellä esitetystä. Niistä ensiksi tulevat lainsäädäntö ja hallitus, lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta.

Nämä kaksi momenttia sisältyvät yksilön kaikkeen toimintaan valtion hyväksi ja siten koko kansakunnan valtiolliseen toimintaan ylipäätään. Toimiakseen yhtäpitävästi kansallishengen kanssa, toisin sanoen toimiakseen tältä kannalta ylipäätään siveellisesti ja järjellisesti yksilön on itse ratkaistava, mitä kansallishenki vaatii ja hänen on siten asetettava teoilleen laki, jonka käskyä hän teoillaan toteuttaa. Yhdistääkseen voimansa yhteisvaikutukseen kansakunnan on puolestaan ilmaistava laissa tietoisuutensa itsestään, oma henkensä ja toimittava tämän lain mukaisesti. Kansakunnan ja yksilön toiminnalla on kuitenkin se ero, että kun yksilön toimet koskevat yleistä, valtiota, ja vaikuttavat vain välillisesti takaisin häneen itseensä, niin kansakunta on sukupolvesta toiseen eläessään myös oman toimintansa kohde. Siitä syystä kansakunnan valtiollinen toiminta on kaksinaisella tavalla itse kansallishengen kehitystä. Kun kansakunta näet ilmaisee sen, mikä sen tietoisuudessa on järjellistä ja oikeaa, se korottaa itsensä ja muuttaa hämärän käsityksensä tai tiedottoman tapansa selväksi näkemykseksi. Ja silloin kun kansakunta toteuttaa tämän näkemyksen instituutioissaan, sekä valtion että perheen ja kansalaisyhteiskunnan instituutioissa, kansakunta toteuttaa näin itse tämän korkeamman tietoisuuden tavoissaan ja toimissaan. Niissä nimittäin sen instituutiot elävät.

Selventääkseni asiaa yritän havainnollistaa tätä kaksinaista prosessia seuraavalla yksinkertaisella esimerkillä.

Sitten kun osa kansakunnan laeista ei enää täytä sen tarpeita, ei riitä antamaan uusille olosuhteille järjellistä ja yleispätevää muotoa, silloin tällaiset lait on korvattava uusilla lainsäädöksillä tai niitä on ainakin selvennettävä ja täydennettävä näillä. Jos esimerkiksi osoittautuu, että taloudellinen laki ei riitä edistämään kansallisvarallisuutta sen jälkeen kun kehittynyt teollisuus on synnyttänyt uusia toimintalajeja, uusia ammatteja tai työtapoja, jotka muuttavat suhdetta vanhoihin, niin sekä vanhan säilyttämisen että uuden edistämisen vuoksi täytyy niiden keskinäiset suhteet järjestää uudella lailla. Samalla kun nämä uudet suhteet ovat syntyneet, on muodostunut myös uusi tapa ajatella asioita ja kyseistä tapausta koskeva tietty tapa. Näin saatu kokemus otetaan lainsäädännön perustaksi siten, että laki pyrkii käyttämään kokemuksen osoittamia etuja ja välttämään haittoja. Lain toteuttamisella tehdään sitten vain tämä edullinen, paras siitä mikä ennen lain syntyä oli tavallista, kaikkia niitä koskevaksi tavaksi, joiden toimintaa tällainen laki määrää. Ehkä tavanmukainen menettely on väistynyt täydelleen lainsäätäjän saaman onnellisen ajatuksen tai ulkomaalaisilta lainatun menettelytavan tieltä. Tällöinkin uuden on vastattava sitä tavoitetta, joka yritettiin saavuttaa vanhalla käytännöllä, siis uuden on oltava sitä mikä vanhassa oli olennaista ja järjellistä. Ellei näin tapahdu, laki menettää voimansa, koska se ei vastaa kansakunnan tarpeita, kansakunnan käsitystä siitä miten asioiden tulee olla. Niin laki on uudelleen muutettava vastaamaan kansakunnan vaatimuksia. Silloin on astuttu kaksi askelta eteenpäin: ensinnä on ilmaistu se, minkä tulee olla tapa, toisin sanoen se mikä on siihen asti tavanomaisessa ollut olennaista, järjellistä, hyvä tapa. Toiseksi on saatu aikaan se, että tämä tunnustettu ja hyväksytty tulee otetuksi huomioon jokaisen yksilön teoissa, siitä on tehty yleinen tapa. Edellinen vaikuttaa kansakuntaan lainsäädäntövaltana, jälkimmäinen toimeenpanovaltana.

On vielä helpompi havaita, että sanottu pitää paikkansa, jos sitä sovelletaan esimerkiksi johonkin rikoslain kysymykseen. Tällöin on siis kyse tavanomaisessa merkityksessä yksilön tekojen oikeudesta ja vääryydestä. Valitsin esimerkkini tässä sellaiselta lainsäädännön alueelta, missä käskyn kohteena olevaa tekoa ei sinänsä, luonnonoikeuden tai moraalin käskyn perusteella voi pitää oikeana ja niin muodoin ollaan taipuvaisia pitämään kansakunnan tapojen kannalta yhdentekevänä, miten lain käsky kuuluu. Vastaamme jäljempänä erikseen niihin vastaväitteisiin, jotka ovat johdettavissa lainsäädäntövallan rakenteesta esimerkiksi silloin kun yksinvaltainen monarkki tai erioikeuksia nauttiva aristokratia johtaa lainsäätäjien työtä. Jo tässä vaiheessa on kylläkin helppo käsittää, että mitään lakia ei voi panna täytäntöön ilman kansakunnan suostumusta, sillä lain todellisuus on kansakunnan toimissa ja teoissa.

Vaikka ei kiinnitettäisikään huomiota siihen, ovatko lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta yhdistyneet yksiin käsiin vai jakaantuvatko ne kansakunnan eri edustajille ja johtomiehille, on siis kaikesta huolimatta myönnettävä, että molemmat ovat kansakunnan kaiken valtiollisen toiminnan välttämättömiä momentteja ja että nämä momentit sisältyvät välittömästi siveellisyyden olemassaoloon kansallishenkenä, jonka olemme havainneet muodostavan valtion olemuksen.

Tällä kaksinaisella prosessilla myös kansakunta toteuttaa tietoisuutensa omasta itsestään. Kansakuntaa ei kaiketi tahdota kuvitella niin, että sen tietoisuus omasta itsestään olisi pelkkä mielikuva, pelkkä ajatus, kuten on jokaisen yksilön tietoisuus omasta abstraktisesta minästään. Kansallishenki elää kansakunnan instituutioissa tapahtuvana toimintana. Jos tahtoo oppia tuntemaan kansakunnan hengen, sitä voi tutkia instituutioista, valtiosäännöstä, kansalaisyhteiskunnan laeista, perheestä, perheen kasvatustavasta ja yleisestä opetuksesta. Nämä instituutiot elävät kuitenkin yhteiskunnan jäsenten teoissa ja toimissa ja instituutioiden kirjaimesta saa vain epätäydellistä tietoa näistä teoista. Täytyy nähdä ja kokea, miten instituutiot (niiden todellisuus) vaikuttavat kansakunnan koko elämään. Siten itse kansakuntakin saa vain kansallishengen jokapäiväisestä ja jokahetkisestä toiminnasta tietää, mitä se itse on, mikä sen tekee kansakunnaksi. Perheen tavat ja tietämys vaikuttavat sen elämässä välittömänä tunteena, jota toimija ei pohdiskele. Sen sijaan tämä tunne osuu todellisena rakkautena välittömästi oikeaan ja antaa itsessään varmuuden ja tyydytyksen siitä, että oikea on löytynyt. Yksilö ei käsitä tämän tunteen voimaan saattamaa tapaa kansakunnan tavaksi, vaan pitää sitä sinänsä oikeutettuna. Tämä yksilön itseriittoisuus loppuu kansalaisyhteiskunnassa. Positiivinen laki ja tapa määräävät hänelle, mikä on oikein ja ne ovat kansakunnan hallitsevana tahtona hänen omaa tahtoaan vastassa. Hän saa siis kylläkin tässä käsityksen siitä, ”mikä” kansakunnan tahto on. Mutta se merkitsee hänelle jotakin annettua, jonka syntyä hän ei tunne eikä hän voi tästä syystä olla tietoinen siitä, ”että” tämä tahto on todella kansakunnan tahto. Toisaalta hänen toimintansa on olemassa hänelle itselleen, eikä sille vieraalle mahdille, joka on antanut hänelle lain. Hän tietää vasta valtion kansalaisena, että hänen noudattamansa laki on kansakunnan omaa tekoa, että kansakunta ilmaisee siinä oman tietoisuutensa oikeasta ja ilmaisee sen vain oman itsensä tähden, ohjenuorana omille toimilleen. Näin ollen kansakunta tulee tietoiseksi omasta suvereenisuudestaan valtiossa, käymällä läpi sen kaksinaisen prosessin, että kansakunta lainsäädäntövallan ominaisuudessa ilmaisee lain itselleen toimeenpanovallan ominaisuudessa ja että se panemalla lakia täytäntöön muovaa omaa itseään uudelleen. Kansakunta ei tunnusta tässä mitään muuta mahtia, jota sen pitäisi seurata kuin oman itsenäisyytensä. Näin ollen voi oikeutetusti sanoa, että kansakunnan elämä valtiossa toteuttaa sen tietoisuutta omasta itsestään kansakuntana, suljettuna, omasta itsestään riippuvaisena kokonaisuutena. Ja se tietoisuus sisältää myös kansakunnan tiedot omasta itsestään tavoissaan, laeissa ja instituutioissa, koska tämä kaikki esiintyy tässä kansakunnan itse tekemänä.

Mutta itse tämä tietoisuus, jossa kansakunta käsittää itsensä suvereeniksi mahdiksi, itsenäiseksi – vain itsestään riippuvaiseksi – sisältää jo negatiivisen suhteen muihin kansakuntiin, kansakunnan valtiollisen elämän kolmannen prosessin, jolla kansakunta säilyttää itsenäisyytensä muita kansakuntia vastaan. Täten havaitsemme, että kansakunnan valtiollinen toiminta sisältyy näihin kolmeen momenttiin: lainsäädäntö, hallinto (lain toimeenpano) ja suvereenisuuden harjoittaminen. Nämä ovat kolme valtiomahtia. Toinen ja kolmas näistä momenteista eroavat toisistaan hyvin perustellusti. Sen osoittaa jo yksinkertainen ajatus siitä, että kansakunnan hallitus panee toimeen annettuja lakeja, samalla kun mikään laki ei voi sitoa yhtä kansakuntaa sen suhteessa toiseen, vaan kansakunta menettelee siinä täysin mielivaltaisesti.

 

 

60. Kenelle valtiossa kuuluu lainsäädäntövalta; sen ja toimeenpanovallan eron merkityksestä

 

Kun kysytään, kenen on säädettävä kansakunnan lait, siihen voi perustellusti vastata vain sanomalla, että kansakunta on oma lainsäätäjänsä. Kaikki muut lainsäädäntövallan käyttäjät kumoaisivat kansakunnan suvereenisuuden. Ja koska lain on edelleen ilmaistava, mitä kansakunnassa pidetään hyvänä tapana, on ilmaistava kansakunnan käsitys oikeasta ja väärästä, voi laki olla peräisin vain kansakunnan tietoisuudesta.

Mutta sitten on toinen kysymys: kenen kansakunnan jäsenen tai keiden jäsenten tulee ilmaista tätä kansakunnan tietoisuutta? Siinä asiassa pitävät paikkansa Rousseaun sanat: ”Emme voi kysyä, kenelle kuuluu kansakunnan lakien laatiminen, sillä lait ovat yleistahdon toimintaa (’des actes’)”. Samoin pätevät Hegelin sanat: ”Kysymys näyttää selvältä, mutta tarkasteltaessa sitä lähemmin se osoittautuu merkityksettömäksi: sehän edellyttää, että mitään (laillista) hallitusmuotoa ei ole vielä olemassa, että on vain yksilöiden atomistisen joukkion sattumanvarainen yhteiselämä.” Itse asiassa jokaisella kansakunnalla, joka ei ole vieraan vallan komennossa eikä täydellisen anarkian tilassa, lainsäätäjän virat ovat annetut, niistä määrää etukäteen laki tai tapa. Historia tarjoaa kyllä esimerkkejä kansakunnista, jotka ovat uskoneet vain tietyn tilanteen tähden lakien säätämisen yhdelle miehelle. Tämä ei kuitenkaan kumoa sanottua sen selvemmin kuin meidän aikamme tapa nimittää lakikomiteoita. Vaikka kansakunta sitoutuisikin etukäteen siihen, että se ilman ehtoja hyväksyy näin syntyneet lait, voi menettelyä siltikin sanoa epäviisaaksi. Joka tapauksessa laki on tällöinkin syntynyt ennakolta määrätyssä laillisessa järjestyksessä. Säätääpä lain siis monarkki yksinvaltaisessa monarkiassa, tai kansan valitut edustajat tai kansanjoukot välittömästi, laki on aina yhtä pätevä, kunhan sitä vain noudatetaan, toisin sanoen se on todellinen laki, joka elää yhteiskunnan jäsenten teoissa ja toimissa.

Liberaalit opit vaativat monessa tapauksessa sitä, että ”kansan” hallituksen vastakohtana tulisi säätää lait, jotka hallituksen tulisi vain panna täytäntöön. Se vaatimus kuitenkin kumoaa itse itsensä, sillä kansa kokee uudelleen muodostumista joka hetki. Siitä syystä kansan täytyisi kokoontua joka päivä säätämään uusia lakeja tai vahvistamaan vanhojen voimassa oleminen. Olisi mielivaltaista despotismia jos naisten ja lasten kohdalla haluttaisiin tehdä jokin poikkeus. Jokaisella yksilöllä, joka osaa sanoa ”kyllä” tai ”ei” olisi tässä yhtä suuri oikeus tulla lasketuksi kansaan. Se keksintö, että kansa saa säätää lait edustajien välityksellä, on yhtä mielivaltainen hätäratkaisu, ellei kansa voi joka hetki valita uusia edustajia. Jos sanotaan, että kansalla on oikeus määrätä, että laeilla ja kansan edustajilla on pätevyytensä lyhyemmän tai pitemmän ajan, niin se merkitsee omien väitteiden kumoamista. Osa kansasta ei näet pysty säätämään lakeja toiselle osalle, jota ei ole vielä kuultu. Vaatimuksen lopputuloksena on siis kaikkien lakien kumoaminen, koska hetken tarpeiden mukainen laki tietää mielivaltaista päähänpistoa. Tässä merkityksessä lainsäädäntö ei kuulu kansalle sen enempää kuin hallintokaan. On toinen asia jos lainsäädäntöä hoitamaan vaaditaan kansan edustajia, jotka on valittava useammin kuin hallitus, tai siinä tapauksessa että hallituspaikat ovat perinnöllisiä ja annettuja, lainsäädäntövallan käyttäjät vaaditaan valittaviksi aina kun he ryhtyvät toimimaan, jotta lainsäädäntövallan tahto vastaisi varmemmin kansallistahtoa. Silloin tulee perustelluksi vain kansan harjoittama lainsäädäntövalta, se että laissa ilmaistu kansallinen tahto ohjaa myös laillista hallitusta. Tällöin kansan (joukkojen) hallitus tekee kaiken lain tarpeettomaksi, koska hallitsijan oma tahto on hänen lakinsa. Näin tulee oikeutetusti vahvistetuksi kansan vallan ja kansan tyrannian välille se ero, että edellinen merkitsee kansaa lainsäädäntövaltana, jälkimmäinen kansaa hallitusvaltana.

Niin kuin historia opettaa, laki ja oikeus olisivat kuitenkin olleet harvinaisia ilmestyksiä maan päällä, jos kansakunnan tahtoa olisivat ilmaisseet vain ne lait, jotka ovat syntyneet kansan välittömällä myötävaikutuksella tai sen valittujen edustajien säätäminä. Kaikki puhe yhteiskunnan järjellisyydestä olisi turhaa, jos vain nämä harvat poikkeukset ratkaisisivat, mikä on järjellistä yhteiskunnassa. Todellisuus on harvoin noudattanut valtio-oikeuden aksiomia valtiomahtien jakautumisesta. Sen sijaan lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta ovat korkeimmissa instansseissa kuuluneet useimmiten samoille yksilöille. Ei voi varsinaisesti sanoa, että despootti säätäisi lakia. Kansan tyrannian tavoin despotismikin hallitsee laittomasti. Tavat ja oman kukistumisen pelko voivat kuitenkin jossain määrin rajoittaa despotiaa. Sen sijaan kansan tyrannialle ei ole mitään raja-aitoja eikä muuta loppua kuin despotismi. Kumpikaan näistä hallitusmuodoista ei niin muodoin voi tulla tässä kysymykseen. Mutta yksinvaltainen monarkia ja aristokratia ovat molemmat lainalaisia yhteiskuntia, vaikka kansalla ei olekaan osallisuutta lakien säätämisessä. Edellisessä on kylläkin monarkin tahto korkein laki; sen ulkopuolella tunnustetaan ja pidetään voimassa muitakin pysyviä lakeja, jotka ovat aikojen kuluessa syntyneet monarkin lakisäädöksinä. Olosuhteiden pakko näet sitoo myös yksinvaltaisen lainsäätäjän siihen lakiin, jonka hän on itse säätänyt. Samoin ovat aristokratian kaikki lait syntyneet hallitsevasta kastista. Miten on nyt selitettävissä, että näiden hallitusten näennäisesti mielivaltaiset päätökset ovat saaneet lain voiman, ovat vuosisatoja merkinneet kansakunnille oikean ja väärän normia? Selitykseksi ei suinkaan käy se, että kansakunnalla ei ole ollut mitään käsitystä oikeasta ja väärästä, vaan se on sokeasti totellut muutamien yksilöiden satunnaisia mieleenjohtumia. Jos joku väittäisi sen kaltaista ja alentaisi ihmiskunnan enemmistön pelkiksi eläimiksi, hänen koppava käsityksensä omasta viisaudestaan tai maansa hauraasta perustuslaillisesta hallitusmuodosta olisi vain surkea. Ei voi liioin olettaa, että pelkkä lainsäätäjän sana vakuuttaisi kansakunnan lakien erinomaisuudesta niiden sisällöstä riippumatta. Asiaan ei siis ole muuta selitystä kuin että kansakunnan oma tarve on synnyttänyt lait ja että niitä on noudatettu, koska ne ovat vastanneet kansakunnan vaatimuksia, sen käsityksiä siitä miten asioiden pitää olla. Tällöin lainsäätäjä on toiminut kansakunnan hengessä, joko olosuhteiden pakottamana tai isänmaallisuuden ja oman hyvän tahdon ajamana. Kiinnittämättä huomiota siihen, kuka yksilö tai ketkä yksilöt ovat toimineet lainsäätäjän virassa, on siis aina oletettava, että lait ovat syntyneet kansakunnan oikeustajusta ja ilmaisseet kansakunnan tapoja.

Jotta sanottu voitaisiin epäsuorasti kumota, ehkä pitäisi vetää se johtopäätös, että olisi siis yhdentekevää, onko lainsäädäntövalta erillään toimeenpanovallasta vai ei, käyttääkö sitä edustajainkokous vai yksinvaltainen monarkki. Sellainen johtopäätös olisi kuitenkin hätiköity. Jos tahdotaan todistella puoleen tai toiseen seurauksilla tai vaikutuksilla, joita eri valtiosäännöillä on ollut kansan hyvinvointiin, lakien oikeudenmukaisuuteen, kansakunnan mahtiin ja arvostukseen jne., niin todistelu voi usein muodostua vaikeaksi. Kukaan ei voi esimerkiksi väittää edes näennäisen todenmukaisesti, että kansa on onnellisempaa ja lait paremmat perustuslaillisessa Englannissa kuin yksinvaltaisessa Preussissa, eikä liioin kohottaa korkeimmalle Sveitsin tasavallan mahtia ja arvostusta aineellisilta voimiltaan yhtäläisten monarkioitten kustannuksella. Todistus voi kuitenkin saada enemmän tehoavuutta, kun tulee kysymys kansakuntien sivistyksestä ja maailmanhistoriallisesta vaikutuksesta. Erotan yhtäältä sen sivistyksen, joka tulee esiin vain tietyissä omaksutuissa tiedoissa ja passiivisen lainkuuliaisuuden ja toisaalta sen sivistyksen, joka tulee ilmi yhteiseksi hyväksi käytetyissä ajatuksissa ja taidoissa, jolloin lasketaan pitemmälle kuin vain ohi menevän hetken ja sen tarpeiden varaan. Erotan myös yhtäältä kuluvaan hetkeen liittyvän ja lähellä sijaitseviin valtioihin kohdistuvan valtiollisen voiman ja ihmiskunnan kohtaloita koskettavan maailmanhistoriallisen vaikutuksen. Teen tämän eron silloinkin kun aineelliset vaikutukset oletetaan yhtä suuriksi.

Mutta – koko tämä todistelutapa ei muodostu milloinkaan sitovaksi. Kansakunnan tilaa yhdeltä tai toiselta kannalta ei määrää yksinomaan itse kansakunta, vaan myös maailmanhistorian yleinen kulku, joskin kansakunnan on pyrittävä mahdollisimman suureen riippumattomuuteen ja itse johtamaan maailmanhistorian kehitystä. On helpompi havaita, mitä etua on erottaa lainsäädäntövalta toimeenpanovallasta, jos tunnustetaan, että laki syntyy kaikilla kansakunnilla itse kansakunnan tietoisuudesta, mutta samalla pohditaan, mistä saamme tämän varman käsityksen, kun kysymys on puhtaasti monarkistisista ja aristokraattisista valtioista. Ilmeisesti ainoana todistuksena siitä, että laki pitää näissä valtioissa yhtä kansallishengen kanssa, on lain oleminen voimassa ja sen noudattaminen. Myöskään perustuslaillinen valtio ei voi päästä sen pitemmälle. Olemmehan havainneet, että joukkojen on mahdotonta säätää lakeja elleivät ne samalla johda valtiota, ellei toisin sanoen ole vallalla demokraattinen tyrannia. Liioin ei kansakunnan edustajilla voi milloinkaan olla oikeutta säätää mitä lakeja hyvänsä, vaan heidän lainsäädäntönsä on aina todistettava pätevyytensä sillä, että lakeja noudatetaan. Kun edellytetään, että kansakunta valitsee lainsäätäjän virkoihin isänmaallisuudeltaan ja tietämykseltään huomattavimmat jäsenensä, niin voidaan hyvin olettaa, että lait vastaavat tarkemmin kansakunnan tarpeita ja pitävät yhtä sen tahdon kanssa. Mutta historia tarjoaa tässäkin tapauksessa todisteita siitä, että moni merkittävä monarkki on ylittänyt kansan saavutukset kutsumalla avukseen kansakunnan etevimmät kyvyt. Sen sijaan mikään yksinvaltainen monarkia tai aristokratia ei pysty synnyttämään sitä itsetietoisuutta, jonka kansakunta saa harjoittamalla lainsäätäjän virkaa ja siten myös määräämällä hallinnon kulun. Tämä yksilön tietoisuus kansakunnan suvereenisuudesta, yksilön riippuvuus vain omasta itsestään ja hänen siitä kumpuava toimintansa valtion hyväksi antavat hänelle myös tietoisuuden hänen omasta siveellisestä vapaudestaan. Yksilön sivistys ja toiminta kasvavat, ja samalla kansakunta kehittää itseään riippumattomammaksi kaikista yksilöllisistä kyvyistä. Itse lainsäädäntötyö vaikuttaa siis jo tärkeimpään niistä eduista, joiden pitää yksilön kannalta olla lainsäädännön kohteena. Ne voimat, joita viisaan hallituksen on aina pyrittävä synnyttämään, saadaan tässä jo kehittymään määräämällä se tapa, jolla hallituksen on ne synnytettävä. Tähän esitetään vastaväite: vain suhteellisen harvat suuren kansakunnan jäsenet voivat osallistua välittömästi lainsäädäntöön. On helppo myöntää, että se pitää paikkansa. Kuitenkin tietoisuus kansakunnan suvereenisuudesta tunkee kaikesta huolimatta läpi koko kansakunnan ja kasvattaa jokaisen yksilön voimia kaikessa sekä valtiossa että kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvassa toiminnassa. Tätä samaa tietoisuutta kutsuimme edellä valtiolliseksi vapaudeksi, tietoisuudeksi siitä, että jokaisella yksilöllä on laillinen oikeus sivistyksensä mukaisesti ottaa osaa valtion hyväksi tehtävään työhön. Kansakunnan tietoisuutena valtiollinen vapaus on tietoisuutta kansakunnan suvereenisuudesta. Siten valtiollista vapautta ei voi olla ilman valtiovallan jakoa.

Kaikella tällä en kiellä niitä muita vaikutuksia, joita lainsäädäntövallan erottamisella toimeenpanovallasta on. Niitä ovat ylipäätään seuraavat: siten organisoitu valtio kehittää voimiaan varmemmin ja riippumattomampana satunnaisuuksista sekä lainsäädännön tasaisen sujumisen nojalla että niiden siteiden avulla, joita lainsäädäntö asettaa hallitukselle; siten hallituksen laillisuus ei ole enää satunnainen; näin ei mikään mahtikäsky voi enää puuttua lainkäytön tasaiseen kulkuun jne. Mutta olennainen etu mainittiin jo edellä: valtiollisen vapauden olemassaolo yleensä. Tätä vapautta ei voi olla yhdessä laillisen järjestyksen kanssa ellei lainsäädäntövaltaa ole erotettu toimeenpanovallasta.

On kuitenkin niin, että kun valtiovallan jako ja valtiollinen vapaus kohottavat kansallishenkeä, niin toisaalta niiden olemassaolo edellyttää kansakunnalta melko huomattavaa sivistystä. Olemme tunnustaneet, että kansa ei voi välittömästi johtaa valtiota ilman että laki tehdään hyödyttömäksi. Jäljempänä mainitaan kansan valitsema hallitus, sen edut ja puutteet. Mutta lainsäädännön on kaikissa tapauksissa oltava olennaisinta kansan valtiollisessa toiminnassa. Jos kuitenkin miettii sitä, millaiset tiedot tarvitaan jotta vakuuttuisi merkityksettömimmän lakisäädöksen hyödyllisyydestä tai vahingollisuudesta, niin on vaikea käsittää mistä sellainen ihminen, jolla on vain sekava käsitys isänmaansa laeista ja oloista, saisi sen viisauden, mikä lainsäätäjältä oikeutetusti vaaditaan. Yksilön on huomattavasti helpompi ratkaista mikä on oikein yksittäisessä tapauksessa oikeudenmukaisuuden tai lain perusteella. Lainsäädäntö vaatii sen sijaan yleisen säännön luomista ja edellyttää niin ollen tietoja niistä moninkertaisesti mutkikkaammista olosuhteista, joista koko kansakunnan valtiollinen ja kansalaiselämä muodostuu. Siinä tehdään usein väistämättä erehdyksiä, virheitä, jotka perustuvat tiedon puutteeseen. Virheitä voi sen sijaan tulla helpommin haluttomuuden tähden silloin kun lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta ovat yhdistyneet samoihin käsiin.

Jos tarkastellaan Euroopan perustuslaillisten maiden olosuhteita, niin tällöinkin huomataan, että lakia säätävän kokouksen aikaansaama hyöty riippuu useimmiten hallituksen pätevyydestä. Edelleen havaitaan, että kokous toimii oikeammin kuin valamiehistö, joka äänestää puolesta tai vastaan ymmärtäväisen ja kokeneen tuomarin tekemän ehdotuksen ja hänen esittelemiensä olosuhteiden perusteella. Jos uudistus on joltakin kannalta tarpeellinen, sen kai käsittää varmimmin lakia säätävä kokous, koska sen jäsenillä on välitöntä kokemusta olemassa olevien instituutioiden toiminnasta. Kun on sen sijaan arvioitava, miten uudistus on sopivinta toteuttaa ja mitkä keinot johtavat varmimmin tavoiteltuun päämäärään, niin se vaatii sellaista kokemusta ja ymmärrystä, jota on tavallisesti vain harvoilla jäsenillä. Mutta kun kansa on mukana vaikuttamassa, hallituksen toimiinkin tulee sellaista kansakuntaa vakuuttavaa voimaa, että ne alkavat tehokkaammin luoda hyvinvointia kansakunnalle. Toisaalta käy pakosta aina niin, että lakia säätävä kokous pakottaa hallituksen sellaiseen toimintaan, mihin se ei muutoin useinkaan ryhtyisi. Niin käy nimenomaan siksi, että jäsenet tuntevat parhaiten yleisen mielipiteen ja sen vaatimukset. Tällöin edellytetään, että lakia säätävällä kokouksella on myös aloiteoikeus, toisin sanoen että jokainen jäsen voi ehdottaa lainsäädäntöön uudistuksia. Ellei sitä oikeutta ole, kokouksen vaikutus voi tuskin olla muuta kuin lamaannuttava. Jos kokous sen sijaan ajaa yleisen mielipiteen vaatimat uudistukset täytäntöön, silloin valtiomuoto joutuu nopeammin muuttumaan, mikä vastaa kansakunnassa valtiollisen vapauden seurauksena kasvanutta toimintaa ja nopeutunutta henkistä ja aineellista kehitystä. Tällainen valtiomuodon liikkuvuus ja muuttuvuus voi herättää epäilyä, ja tuskin voidaankaan epäillä, että valtiollista vapautta nauttiva kansakunta elää joutuisampaa elämää kuin mitä luonnonmukainen kehitys yksinvaltaisen tai aristokraattisen hallitusmuodon alaisuudessa osoittaa. Sitä on kuitenkin aivan turha valittaa, jos kansakunta voi asettaa vuosisadan maailmanhistoriallista toimintaa viittä edellisen järjestelmän alaisuudessa elämäänsä vuosisataa vastaan. Kansakunnan miehuusikä on lyhyt niin kuin yksilönkin.

Mutta suhteellisesti ottaen näiden etujen täytyy aina näyttää vähäisiltä verrattuna niihin ponnistuksiin, joilla kansakunta on tavallisesti joutunut ostamaan ne. Siitä syystä toistan: arvokkainta kansan osallistumisessa lainsäädäntöön on, että se on ainoa tapa, millä kansakunnan valtiollinen vapaus voidaan ilmaista. Tämän arvo puolestaan on siinä itsessään, sen kansakunnalle antamassa tietoisuudessa.

 

 

61. Todistus lainsäädäntövallan edellä esitetystä merkityksestä perustuen sille Euroopan valtioissa annettuun asemaan; säätyvaalista ja yhteisistä vaaleista

 

Jos tutkitaan, miten kansat osallistuvat lainsäädäntöön Euroopan perustuslaillisissa maissa, vakuuttuu yhä enimmäkseen osallistumisen vähäisyydestä. Se näyttää yhtä selvältä kuin niiden etujen vähäisyys, joita valtio voi saada osallistumisesta lakien paranemisen ja täydellistymisen muodossa.

Kukaan ei vaatine, että 20–30 miljoonan suuruisten ihmisjoukkojen pitäisi välittömästi säätää lakeja. Näin ollen voimme olettaa, että edustajien valinta on ainoa tapa, jolla ison valtion kansa voi ottaa osaa lainsäädäntöön. Voidaan pitää kiinni siitä, että muutoin ei ole mahdollista päästä yhteiseen päätökseen tai Sismondin tavoin tehdä valittujen edustajien hoitaman lainsäädännön perustaksi se järjellinen tavoite, että kansakunnan on valittava merkittävimmät jäsenensä lainsäätäjän virkaan. – Mutta oli miten oli, itse asiaa on pidettävä välttämättömänä, jos hallituille halutaan ylipäätään järjestää osallisuus lainsäädännössä.

Entä millainen se osallisuus sitten on? Antakaamme Sismondin puhua: ”Jos sitä väitetään järjettömyydeksi, että vähemmistöä sanotaan vapaaksi, koska se noudattaa enemmistön sille säätämiä lakeja, silloin olisi yhtä järjetöntä vakuuttaa, että kansakunta on vapaa, koska se noudattaa säännöllisesti valittujen edustajiensa säätämiä lakeja. Lakien laadun, niiden ja yleisen mielipiteen yhtäpitävyyden on osoitettava, että ne ovat todellakin kansan vapaan tahdon ilmausta, eikä illusorisen edustuksen. On väärin sanoa, että kansa noudattaisi omaa tahtoaan siksi että se noudattaa laillisesti valittujen edustajiensa tahtoa. Kansalla ei näet useimmiten ole mitään tahtoa, ei mitään mielipidettä niistä lain kysymyksistä, joita edustajat ratkovat. Vielä vähemmän voi kuvitella kansan siirtäneen tahtonsa edustajilleen, ovathan ratkaistavat asiat näet useimmiten nousseet esiin edustajien valinnan jälkeen.”

Jos tämän lisäksi ajatellaan, että useimmissa Euroopan valtioissa vain suhteellisen vähäisellä kansanosalla on äänioikeus ja että nämä harvat tuntevat vain huonosti valitsemiaan henkilöitä, niin tällainen kansan vaikutus lainsäädäntöön hupenee perin merkityksettömäksi. Ehkä vedotaan siihen, että vaisto johtaa joukkojen valintoja ja saa ne valitsemaan edustajikseen isänmaallisia ja ymmärtäväisiä miehiä. Tocqueville kirjoittaa tästä vaistosta: ”Sanotaan että kansa ei voi itse hallita itseään. Kuitenkin kansa haluaa aina rehellisesti kansan parasta eikä sen vaisto usein osu harhaan valitessaan miehiä, joita elähdyttää sama toive ja jotka pystyvät parhaiten kantamaan vallan miekkaa. – Omalta osaltani joudun rehellisesti tunnustamaan, että Amerikassa näkemäni perusteella olen tullut siihen käsitykseen, että asiat ovat aivan päinvastoin. Yhdysvaltoihin saavuttuani ällistyin siitä, kuinka ansiokkaita hallitut usein olivat ja kuinka harvinaista se oli vallankäyttäjissä. Varma ja luotettava tosiasia on, että meidän päiviemme Yhdysvalloissa on merkittävimpiä miehiä vain perin harvoin julkisen vallan palveluksessa. Täytyy tunnustaa, että asianlaita on ollut tämä aina siitä pitäen kun demokratia ylitti vanhat rajansa. – Myönnän mielelläni, että useimmat kansalaiset toivovat jotakuinkin vilpittömästi maan parasta. Menen vieläkin pitemmälle: tunnustan, että alemmat yhteiskuntaluokat sekoittavat yleensä tähän toivomukseen huomattavasti vähemmän henkilökohtaisen edun tavoittelua kuin ylemmät luokat. Kaikesta huolimatta alemmilta luokilta puuttuu aina suuremmassa tai pienemmässä määrin kyky arvioida keinoja, vaikka se tavoittelisi päämäärää miten rehellisesti tahansa. Miten pitkäaikaista tarkkailua, miten monenlaisia tietoja tarvitaankaan, jotta käsittäisi oikein yhden ainoan ihmisen luonteen. Joukkojen pitäisi siis onnistua asiassa, jossa suurimmatkin nerot erehtyvät! Kansalle ei jää ikinä aikaa eikä mahdollisuuksia paneutua tällaisiin erittelyihin. Sen arvioiden täytyy alati pysyä epäkypsinä ja hätiköityinä ja perustua vain henkilöiden ja asioiden pinnallisimpiin puoliin. Tästä johtuu, että kaikenlaiset huiputtajat hallitsevat niin hyvin kansan miellyttämisen taidon, kun taas todelliset kansan ystävät useimmiten epäonnistuvat siinä.” Jos tämän oletetaan Amerikassa johtuvan rajoittamattomasta äänioikeudesta, niin on vain tutkittava Ranskan tilannetta. Millaisia erinomaisia kykyjä maan edustajainkamarissa mahtaakaan tätä nykyä olla? Restauraation vaikeudet toivat esiin monia oivallisia miehiä; kun he ovat nyttemmin joutuneet väistymään, keitä heidän tilalleen on tullut? Sismondi sanoo: ”Olisi vähemmän kohteliasta toistaa sitä, mitä Eurooppa ajattelee Ranskan nykyisestä edustajainhuoneesta; historia pitää siitä huolta paremmin kuin on aihetta toivoakaan. Mutta erään asian tämä edustajainhuone saisi havaita ilman että sitä tarvitsee sanoa sille: kaikki alkavat pitää edustusjärjestelmää suurena harhakuvitelmana. Hallituksen kannattajat näkevät siinä mukavan keinon edistää omia mieltymyksiään ja etujaan, liberaalit taas julmaa huiputusta, jolla heiltä riistetään vapaus.”

Ja tunnustakaamme pahin. Viimeksi mainittu kirjoittaja sanoo Ranskasta: ”Vaalein valitut kokoukset on jätetty oman onnensa nojaan” – ja niin on hänen väittämänsä mukaan vielä suuremmassa määrin laita nyt kun vuoden 1830 vaalisensusta on alennettu kolmanneksella. Meidän tarvitsee vain kerran vilkaista miten parlamenttivaalit on järjestetty Englannissa, niin näemme, millaista on varsinaisen kansan vaikutus lainsäädäntöön. Olkoon vaikka niinkin, että aika ja pitemmälle ehtivä sivistys tulevat muuttamaan huomattavasti näitä olosuhteita. Älkäämme silti unohtako, että Tocqueville kertoo amerikkalaisten ottavan suurella innolla osaa yleisiin asioihin ja että tiedot liittovaltion ja osavaltioiden lainsäädännöstä ovat yleisiä (näin tämä kirjoittaja kumoaa osittain oman tuoreen arvionsa). Olettakaamme, että toinen vaalitapa tuottaa toisia tuloksia, kuten on esimerkiksi Amerikan senaattorinvaalien laita; toivokaamme kaikkea tätä, tehkäämme kaikki nämä myönnytykset ja olettamukset, mutta kaikesta huolimatta pääasiaksi jää seuraava: kansan osanotto lainsäädäntöön on sinänsä merkityksetöntä ja siitä on saatavissa vain vähän hyötyä valtion lakeihin. Mitä demokraattisemmat muodot valtiojärjestys saa, sitä vähäisemmäksi käy myös jokaisen yksilön valtiollinen vaikutus, sitä epävarmemmaksi tämän vaikutuksen kohdistuminen lakeihin.

Mitä merkitystä on näet valtiollisella toiminnalla, joka edustaa vuosittaisen edustajan vaalin yhtä miljoonasosaa tai kenties kymmenettä osaa tästä? Saako yksilö siitä tietoisuuden, että hän hallitsee valtiota, että hän itse luo sen lain, jota hänen on noudatettava? Kun yksi edustaja valitaan ehkä 20 000 äänellä ja on viidessadas osa valtion lainsäädäntövallasta, onko yhdestä äänestä hyötyä? Voisi perustellusti vastata, että petoeläimen tappaminen antaa selvemmän tietoisuuden siitä, että on hyödyttänyt valtiota ja kahdentoista killingin lahjoitus valtion kassaan hyödyttää valtiota enemmän.

Kaikella tällä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä kun on kysymys valtiollisen vapauden arvosta. Se osoittaa vain, että yksilö itsessään merkitsee vain vähän valtiolle, onpa hänellä valtiollinen vapaus tai ei. Toisaalta se osoittaa, että jos valtiollinen vapaus todella kohottaa kansakunnan tietoisuutta, niin asia ei riipu kunkin yksilön valtiollisen toiminnan asteesta. Se todistaa, että on suhteellisen yhdentekevää, ketkä tai kuinka monet yksilöt harjoittavat positiivisesti, omissa toimissaan tätä vapautta. Riittää, että tämä vapaus on olemassa, toisin sanoen että valtion jokainen jäsen ”voi” lain mukaan päästä käyttämään sitä, ja että silloin kun tätä vapautta ei voi olla ilman kansan osallisuutta lainsäädäntöön, useammat tai harvemmat kansasta todellakin ottavat osaa siihen.

On helppo osoittaa väittämän sisältävän sen, että yhden ihmisen toiminta voi antaa toiselle tietoisuuden omasta siveellisestä vapaudestaan, vaikka toinen ei itse ollut tietoisuutta saavuttanut. Sellaisen väittämän voi myös aivan lyhyesti julistaa mahdottomaksi. Tarkastelkaamme kuitenkin vertailun vuoksi kansalaisvapauden luonnetta ja yksilön suhdetta siihen. Mistä yksilö saa vakaumuksen, että laki suojaa kaikkia yhtä lailla, että hänen tekojensa tuomarina on laki eikä mielivalta? Onko yksilön tietoisuutta saadakseen todellakin koeteltava lainkäytön oikeudenmukaisuutta? Onko hänen annettava soveltaa tekoihinsa lain kaikkia säädöksiä – onko hänen tehtävä kaikki lain kieltämät rikoksetkin ja kärsittävä laissa säädetyt rangaistukset – vakuuttautuakseen siitä, että laki ja oikeus ovat maassa todella voimassa ja että kansalaisvapautta kunnioitetaan? Vai voiko hän olla vakuuttunut siitä, vaikka ei ole milloinkaan joutunut tuomioistuimen eteen? Jos viimeiseen kysymykseen on kohtuuden mukaan vastattava myöntävästi, silloin on myönnetty sekin, että yksilö voi tulla toisten toimien välityksellä tietoiseksi kansalaisvapaudestaan. Ja edelleen: ei tahdota kieltää, että kansakunta on oikeutetusti ylpeä niistä merkittävistä miehistään, ei liioin sitä, että näiden suurteot nostavat todella kansallishenkeä, kohottavat kansakunnan tietoisuutta omasta itsestään. Jos he esiintyisivät satunnaisesti, riippumatta kansakunnan sivistyksen ja tapojen tilasta, silloin kansakunta tekisi naurettavasti jos se vaatisi heidän ansioitaan ja kunniaansa omakseen. Mutta niin ei ole asian laita, vaan jokainen ihminen on oman aikansa lapsi ja isänmaa on henkiseltä ja ruumiilliselta kannalta häntä ruokkiva äiti. Vaikka kansakunnalla ei olisikaan valtiollista vapautta, se voi näin ollen rakastaa sankareitaan ja tuntea ylentyvänsä näiden toiminnan vaikutuksesta. Jos se sitä vastoin on valtiollisesti vapaa, silloin tämä tietoisuus on ilmaistu valtiollisessa laissa ja se mitä joku kansakunnan jäsen tekee valtion hyväksi, se on kansakunnan omaa tekoa. Laki on näet valmistanut yksilön tähän toimintaan ja laki on juuri tätä: oikeus lakien välittömään säätämiseen ja valtion hallinnosta määräämiseen on kansakunnalla, ei sillä tai tällä yksilöllä. Jokainen teko kansakunnan parhaaksi, valtion hyväksi on tehty kansakunnan nimissä; mutta silloin kun yksilö toimii selkeän lain nojalla, silloin hän toteuttaa kansakunnan oikeutta tämän selkeästi ilmaistun tahdon mukaan. Samoin kuin yksilö siis nauttii kansalaisvapauttaan siinä tietoisuudessa, että lakia on aina pidetty kansalaisen toiminnan ainoana tuomarina, samoin hän on tietoinen omasta valtiollisesta vapaudestaan silloin kun hän tietää, että hallinto on laillinen ja että kaikki lait voivat säätää vain kansakunnan siihen laillisesti oikeutetut jäsenet. Edellisen asian osalta hän tietää, että hän itse voi vedota lain tarjoamaan suojaan ja jälkimmäisen osalta, että omien kykyjensä ja oman työnsä perusteella hän voi valtion kaikkien muiden jäsenten tavoin päästä välittömästi toimimaan lainsäädännön ja valtion hallinnon hyväksi.

Pitääkö siihen toimintaan pyrkiä? Edellä esitetty antaa vastauksen kysymykseen. Tietoisuus on todellakin suuri silloin kun ihminen ei maan päällä tunnusta teoilleen muuta tuomaria kuin lain ja omantuntonsa. Se tietoisuus ei voi kuitenkaan olla varma ja horjumaton sellaisessa valtiossa, missä laki ei sido kaikkia yksilöitä. Tästä syystä edellytetään valtiollista vapautta ja korkeampaa tietoisuutta, että mikään mielivaltainen käsky ei voi tehdä lakia tyhjäksi. Siten jokaisen ihmisen, joka tahtoo saada varman vakaumuksen kansalaisvapaudestaan, pitää jo sillä perusteella pyrkiä luomaan tämän vapauden perustaa toimimalla valtion hyväksi, käyttämään aktiivisesti valtiollista vapauttaan. Tällä pyrkimyksellään hän saavuttaa sen vielä korkeamman tietoisuuden, että hän luo kansakuntansa ja ihmiskunnan historiaa. Mutta se edellyttää myös vastaavaa kykyä. Hänen pyrkimystensä täytyy siis tässä, kuten aina, riippua hänen omia voimiaan koskevasta tietoisuudesta. Jos näet on pyrkimyksiä ilman vastaavaa kykyä, kansakunnalle koituu onnettomuutta ja sen osaksi, joka on itsetärkeästi yliarvioinut voimansa, tulee rangaistus tai häpeä. Yksilö voi nauttia kansalaisvapaudestaan kaikessa laillisessa toiminnassa. Toiminnan sisältö, se päämäärä, johon hän pyrkii, on tällöin suhteellisen yhdentekevä, sillä sen määrää yksilön oma tarve. Hänen on vastattava tässä suhteessa tekemästään virheestä vain itsensä kärsimän vahingon muodossa. Valtiollisessa toiminnassa hän ei sen sijaan toimi itsensä, vaan valtion hyväksi. Siten hänen pitää tuntea valtion tarpeet ja niiden tyydyttämisen keinot tai muutoin itse toiminnan sisällöstä tulee epärehellinen tavoite, taitamattomuus keinoissa jne. muuttuu rikokseksi, josta hän joutuu vastaamaan joko lain tai yleisen mielipiteen edessä.

Jos tahdomme edellä sanotusta johtaa arvion useiden Euroopan maiden äänioikeudesta, vaalikelpoisuudesta jne., niin ilmeisenä johtopäätöksenä on, että äänioikeuden laajuus on suhteellisen yhdentekevä. Edustajan valinta on näet sinänsä, valtiollisena toimintana vähäinen asia, sitä suurempi, mitä laajempi äänioikeus on. Ne, jotka nyt vaativat ns. persoonallisuusperiaatteen käyttöä, eivät koskaan pysty selvittämään asioita perin pohjin sen avulla. Tämä periaate on siitä syystä tyhjää puhetta. Lainsäädäntöön osallistumisen oikeus voi olla olemassa vain samalla tavalla kuin hallintoon osallistumisen oikeus, toisin sanoen se edellyttää aina tiettyä sivistyksen, kyvyn, tiedon, isänmaallisuuden ja hyvien tapojen tasoa. Ne puolestaan, joiden mielestä se tai tämä äänioikeuden rajoitus takaa kelvolliset edustajat, kumoavat itse itsensä suunnittelemalla tiettyjä ehtoja vaalikelpoisuudelle. Jos tarkoituksena on todellakin jakaa valtiolliset oikeudet mahdollisimman monelle valtion jäsenelle, niin rajoittamaton vaalikelpoisuus ilmeisestikin edistää tätä tavoitetta paremmin kuin rajoittamaton valintaoikeus.

Parhaalla tahdollakaan en löydä äänioikeuden laajentamiselle muuta perustetta kuin sen, että se aivan kuin symbolina herättää kansakunnan tietoisuuden valtiollisesta vapaudestaan ja pitää tätä yllä. Niin ollen tätä oikeutta on sellaisenaan pidettävä hyödyllisenä. Jos asiaan sen sijaan halutaan yhdistää yksilön tietoisuus siitä, että hänellä on todellakin ollut jotain valtiollista vaikutusta, ja synnyttää vaaleilla myös mahdollisimman selvä yleisen kansalaistahdon ilmaus, niin yhteiset vaalit näyttävät vaikuttavan juuri päinvastaiseen suuntaan. Nämä vaalit näet tekevät sivistyksen kansalaistahdon kannalta yhdentekeväksi. Kymmenen sivistynyttä valitsijaa satojen sivistymättömien joukossa eivät näet saa ääntään kuuluviin. Heidän äänioikeutensa täytyy olla heille täysin yhdentekevä, sillä he eivät voi milloinkaan lyödä sillä etujaan, sivistystään läpi lainsäädännössä. Jos äänioikeus sen sijaan jaetaan eri säätyjen mukaan ja maanviljelijät, porvarit ja virkamiehet tekevät valintansa erikseen, niin äänestäjät ovat sivistykseltään lähempänä toisiaan. Vaali voi kiinnostaa äänestäjää, koska hän voi toivoa saavansa sillä huomiota sivistykselleen, näkökannoilleen. En liioin ymmärrä, että siinä yhteydessä vaalikelpoisuus vaatisi toisia rajoja kuin äänioikeus. Eihän porvareihin ja maanviljelijöihin lasketa näiden palvelijoita. Mentäköön siis vielä pitemmälle ja annettakoon jokaiselle täysi-ikäiselle miehelle äänioikeus, mutta annettakoon toisen palveluksessa olevien työläisten muodostaa oma äänestäjien luokka ja annettakoon heidänkin tehdä valintansa omassa piirissään. Näin voidaan äänioikeus tehdä yhtä yleiseksi kuin yhteisillä vaaleillakin. Etuna on se, että se saa todellakin jotain merkitsevyyttä yksilön kannalta, sekä vaalitavan että valittujen edustajien ansiosta ja että toisaalta korkeampi sivistys tulee edustetuksi. Lisäetuna olisi, että tässä tapauksessa voisi korruptiota esiintyä kaikkein vähiten köyhemmissä luokissa, mistä syystä ne joutuisivat eniten alttiiksi. Jos välilliset vaalit tulisivat näiden luokkien osalta tarpeellisiksi, koska ne eivät voi olojensa tähden uhrata aikaa ja varoja kokoontuakseen vaaleihin etäisille paikkakunnille, niin sitäkin olisi kokemuksen perusteella pidettävä lisäetuna, etenkin silloin kun korruption syy on poistettu.

Jäljellä on enää yksi seikka. Kaikesta huolimatta täytyy korkeamman sivistyksen edustajien pakosta jäädä näin kootussa lakia säätävässä kokouksessa lukumäärältään liian vähälle. Jos vaikka olettaisimme, että kaikista luokista valittujen lukumäärät noudattaisivat kansan ryhmien määriä, on silti selvää, että sivistyksellä on suurempi vaikutus lakia säätävässä kokouksessa kuin yhteisten vaalien valitsijakunnassa. Sitä paitsi milloinkaan ei voida väittää valtiollisen vapauden olemuksesta johdetuksi oikeudeksi, että valittujen luvun pitäisi vastata geometrisessa suhteessa valitsijoiden määrää. Päinvastoin useimpien perustuslaillisten maiden lainsäädäntö tunnustaa eroavuuden siinä asiassa. Se onkin oikein niin kauan kuin kansakunnan jokaisella jäsenellä on vapaus nousta omalla työllään siihen yhteiskuntaluokkaan, joka voi valinnoillaan vaikuttaa enemmän. Edelleen on säätyvaaleja yleisesti syytetty siitä, että ne edustavat puolueellisia etuja, joskaan en tiedä mitä. Syytöksessä on jotain järkeä, jos sääty on samalla kasti, muut pois sulkeva erioikeus. Mutta mitä lakia säätävä kokous sitten edustaisi ellei kansakunnan etuja? Ja jos toisen palveluksessa olevan työläisen, alkutuottajan, jalostusta harjoittavan tuottajan ja virkamiehen edut ovat edustettuina, niin olisi hauska kuulla, mitkä kansakunnan eduista on vielä unohdettu. Politiikassa on paljon sellaista mekastusta, josta tulee ymmärtämättömien ihmisten usein toistamana yleinen puheenparsi, jota kukaan ei enää epäile. Jos asia olisi otettava vakavasti, silloinhan maanviljelijät, porvarit ja virkamiehet olisi jaettava samassa määräsuhteessa kaikkien vaalipiirien kesken. Muutoinhan on selvää, että maanviljelyksen etujen edustajat valitsevat joka tapauksessa maaseudulla ja kaupan ja manufaktuurin etujen edustajat kaupungeissa. Jos vain halutaan tehdä virkamiesten valtiollinen vaikutus tyhjäksi hukuttamalla heidän äänensä vähemmän sivistyneiden äänten enemmistöön, niin pyrkimys johtuu joko kypsymättömyydestä, esimerkiksi siinä tapauksessa että kansa on vastikään päässyt irti yksinvallasta tai sitten on avoimesti tunnustettava, että sivistys yritetään jättää lainsäädännön ulkopuolelle.

En tahdo kuitenkaan väittää, että korkeampi sivistys jätettäisiin lainsäädännön ulkopuolelle edes yhteisillä vaaleillakaan. Kansakunnan tarpeille ja vaatimuksille tulee kaikkialta kannatusta ja kannattajia ajatellen on lainsäädännössä tärkeintä korkeimman sivistyksen edustajien vaikutus. Yhteisissä vaaleissa tämä tarve on vienyt toisaalta korkeaan vaalisensukseen, toisaalta vaalikelpoisuuden rajoituksiin. Tällaisia rajoituksia ei ole voitu välttää edes senaattien jäsenten vaaleissa Amerikassa, missä sivistys on kuitenkin itse kansan alkuperän vuoksi levinnyt tasaisemmin kuin missään Euroopan maassa. Toisena pääsytienä, jota etenemällä sivistys voi saada jalansijaa, on valitsijoiden välinpitämättömyys ja korruptio, jota kunnianhimoinen kyky käyttää omaksi edukseen. Jätän itse kunkin arvioitavaksi, missä määrin näitä teitä on pidettävä parempina kuin säätyvaalin tarjoamia.

Kansakunnan valtiollisesta vapaudesta saama etu on näet vain vähäisessä määrin riippuvainen siitä tavasta, millä valtiollista toimintaa yritetään jakaa tasaisesti. Joukkojen valtiollinen toiminta jää aina pakostakin vähäiseksi isossa valtiossa, vaikka meneteltäisiin miten tahansa. Siinä on pääasiana tietoisuus ”kansakunnan” valtiollisesta vapaudesta, ei ”yksilön” valtiollisesta toiminnasta. Äänioikeus on keino, jolla sen tietoisuuden voi laajentaa kansakunnan kaikille yksilöille kuuluvaksi. Toisena keinona on painovapaus ja lehdistö. Kukaan ei voi ratkaista, kummalla keinolla yleinen mielipide milloinkin ilmaisee itsensä. Lainsäädännön ja hallinnon on aina tunnettava, että yleinen mielipide sitoo niitä, myös niissä maissa, joissa ei ole vaaleja ja painovapauskin on vain puutteellinen. Niissä maissa mielipide puhuu ennen muuta valtion palvelijoiden, virkamiesten välityksellä. Mutta mielipide on voimakas vain siellä, missä lainsäädäntö ja hallinto ovat erillään, missä toisin sanoen laki rajoittaa molempien toimintaa. Sen voimaa ei kuitenkaan saavuteta sillä, että nämä valtioelimet sitoisivat ja kontrolloisivat toisiaan. Sen sijaan syynä on se, että jokainen niiden aiheuttama lain rikkomus on rikos kansallistahtoa vastaan ja että jokainen laissa esiintyvä kansallistahdon ilmaus antaa kansakunnan kaikille jäsenille lujan tietoisuuden siitä, mistä kansakunnan tahto muodostuu. Ratkaisu tulee kuitenkin vaikeammaksi niin pian kuin valtioelimet toimivat tosin lain rajoissa, mutta eivät kuitenkaan kansallisessa hengessä. Kansakunnan keskuudessa ylivoimainen sivistys ryhtyy tällöin käyttämään oikeuttaan edustaa kansallishenkeä lainsäädännön suuntaan ennen muuta lehdistön välityksellä ja hallituksen suuntaan lainsäätäjän suulla.

Näin tapahtuu silloin kun valtiomuoto on vielä sen verran etäällä puhtaasta demokratiasta, että enemmistön despotismi ei jätä vähemmistölle edes ilmaisuvapautta. Hillitsevänä voimana on pidetty lakia säätävän kokouksen jakamista kahteen kamariin. Niistä toisen olisi suojattava vähemmistöä sen jäsenten säädyllä ja sivistyksellä, vaalitavalla tai jos on kysymys pitkähköstä ajasta, valtuutuksen jatkamisella. Tämä kahtiajako on laskettu ns. valtiollisten aksiomien joukkoon. On kuitenkin perusteltua syytä epäillä, että se keino auttaisi tavoitteen saavuttamisessa. Kokemus on näet osoittanut, että ns. ylempi kamari jää vaille valtaa, kootaanpa se miten hyvänsä. Vähemmistön varmin turva on vallan luonnollinen haltija, toimeenpanovalta, hallitus, sikäli kuin tällä on myös lain mukainen osuus lainsäädännössä.

 

 

62. Hallituksen ja lakia säätävän kokouksen keskinäisestä suhteesta perustuslaillisessa valtiossa

 

Monilla kirjoittajilla on huono tapa puhua hallituksesta aivan kuin se olisi kansakunnalle vieras mahti, vastakohtaisessa asemassa kansakuntaan nähden. Se tapa on saanut paljon pahaa aikaan ja se todistaa, että ei ole juuri kykyä käsittää mennyttä eikä olevaakaan. Erotettakoon hallitus ja varsinainen kansa, hallitut toisistaan; on sen sijaan epäviisasta pitää hallitusta kansakunnan vastaisena voimana onpa hallitsevien ja hallittujen suhde sitten millainen hyvänsä, ellei hallinto sitten tosiasiallisesti ole vihollisen käsissä. Ovatpa valtioelimet sitten jakaantuneet tai yhdistyneet, niin että hallitsevat ovat samalla lainsäätäjiä, niin kaikesta huolimatta hallitus on aina kansakunnan oman mahdin edustaja.

En käsitä tässä hallintoa hallitusvallaksi ylipäätään, vaan ainoastaan siksi hallitusvallan osaksi, joka muodostaa toimeenpanovallan ja toimii siis annettujen lakien mukaisesti. Myös yksinvaltaisessa valtiossa, missä lainsäädäntö kuuluu hallitsijalle, ovat se ja lakien toimeenpano kaksi eri toimintoa. Sellainen hallitsija voi pidättää lainsäädännön yksin itselleen; sen sijaan hänen täytyy luovuttaa hallinto hänen itsensä ja valtion palvelijoille. Samalla hänellä itsellään on vain hallinnon keskeytymättömän kulun ylin valvonta. Mikään ei tietenkään estä yksinvaltaista hallitsijaa hallitsemasta ja hoidattamasta hallintoa ilman lakia. Mutta silloin hänen hallintonsa on despotismia eikä se ole se hallitusmuoto, jota olemme kutsuneet tässä yksinvaltaiseksi monarkiaksi. Viimeksi mainittu ei suinkaan ole laitonta valtaa, vaan ainoastaan hallinnon ja lainsäädännön yhdistämistä yhteen henkilöön. Näissä valtioissa on kuitenkin vaikeampi erottaa toisistaan hallitusta ja suvereenisuutta, varsinaista hallitusvaltaa, jonka on oltava jokaisessa valtiossa riippumaton laista. Hallitusvallan alue on sen sijaan ankarammin rajoitettu perustuslaillisissa valtioissa, joissa vastuulliset ministerit ovat hallituksessa.

On joka tapauksessa vaikea erottaa lainsäädäntövaltaa toimeenpanovallasta, koska hallituksen jokaisesta käskystä tulee ennen toimeenpanoa laki lain rinnalle. Jos lainsäädäntövalta päättää uudesta instituutiosta tai muuttaa olemassa olevaa, niin toimeenpanovallan täytyy päätöstä toteuttaessaan sovittaa se oikeaan ajankohtaan, punnita olosuhteita jne., jotta yhteiskuntajärjestystä ei horjuteta. Tästä syystä toimeenpanovalta joutuu antamaan yleisesti päteviä säädöksiä. Kun on kysymys maan siviili- ja rikoslaeista, voi näin tapahtua vain pantaessa toimeen tuomiovallan päätöksiä. Niin ei voi tapahtua suhteessa itse lakeihin, sillä niiden tulkinnan on kuuluttava aina tuomiovallalle, samoin kuin lakien muuttaminen kuuluu lainsäädäntövallalle. Sen sijaan taloudellisen lainsäädännön tai ylipäätään laajimmassa merkityksessä käsitetyn poliisilainsäädännön on oltava aina laajemmin tai suppeammin hallituksen käsissä. Aika ja paikka asettavat tälle lainsäädännölle monenlaisia muutosvaatimuksia. Valittu lakia säätävä kokous ei voi olla jatkuvasti koolla, ja vaikka niin voisikin tapahtua, se on toimissaan liian hidas voidakseen vastata hetken tarpeisiin. Ne tarpeet vaativat voimassa olevan lain alituista tulkintaa ja laillisen järjestyksen määräämistä niissä monissa ennalta arvaamattomissa tapauksissa, joihin ei ole mitään suoria lain säädöksiä. Valtio ei voi esimerkiksi rangaista teosta, jolle jo olemassa oleva laki ei määrää rangaistusta. Voi kuitenkin syntyä uusia ammatteja, maahan voidaan tuoda uusia tavaroita, tilapäiset syyt voivat synnyttää maan joissakin osissa tai koko maassa uusia tarpeita ilman että se kaikki saa häiritä yhteiskunnan laillista järjestystä tai että tästä johtuvat toimenpiteet saataisiin jättää yksilön mielivallan varaan. Hallituksen on käytettävä kaikissa näissä tapauksissa laajempaa tai suppeampaa lainsäädäntövaltaa. Kaikki ne asetukset, joissa määrätään valtion virkamiesten velvollisuudet, heidän toimipiirinsä laajuus jne. muodostavat vielä yhden lainsäädännön haaran, jota ei tavallisissa tapauksissa voi ottaa maan korkeimmalta hallinnolta kumoamatta toimeenpanovaltaa.

Aika ja olosuhteet ovat muodostaneet Yhdysvaltoihin toimivan kunnallishallinnon, joka pysyy pystyssä sivistyksen yhtäläisyyden varassa. Se tarjoaa meidän aikamme huomattavimman näytteen siitä, miten hallituksen lainsäädäntövaltaa rajoitetaan. Mutta siellä ovat puolestaan lakia säätävät kokoukset vallanneet, joskaan eivät välitöntä toimeenpanovaltaa, niin joka tapauksessa sen ylimmän johdon, joka kuuluu kaikissa Euroopan valtioissa hallituksille. Siten hallinnon korkeimmat elimet on ahtaasti rajattu tiettyjen lainsäädösten puitteisiin ja Euroopassa korkeimmalle hallinnolle kuuluva liikkumavapaus on Yhdysvalloissa laskeutunut kuntiin hallinnon alimpien edustajien tasolle. Se saattaisi johtaa mielivaltaisuuteen, mutta sitä tasapainotetaan valitsemalla virkamiehet määräajaksi. Jotta he täyttäisivät ne tehtävät, jotka valtion lakia säätävä kokous määrää, he ovat puolestaan vastuussa erityisille tuomioistuimille, joiden jäsenet valittu valtionpäämies asettaa. Näiden tuomioistuimien jäsenten toimikausi kestää toisinaan kolme kertaa pitempään kuin valtion päämiehen. Näin siis valtion toimeenpanovalta on kytketty yhteen käyttämällä lainkäytön muotoa. Jos kaikesta huolimatta virkamiehiä varten olisi olemassa yleinen syyttäjänvirka, se muodostaisi korkeimman hallinnon lainsäädäntövallan rinnalle. Sitä pelätään ja sen sijasta hankitaan syyttäjä, joka saa osuuden sakoista, toisin sanoen hallinnon toimet perustetaan hallittujen itsekkyydelle.

Yleensä ei ole mitään epäilystä siitä, että hallinnolta voidaan viedä koko lainsäädäntövalta, kuten puhtaassa demokratiassa, missä enemmistö sekä säätää lait että hallitsee. Amerikka on tullut hyvin lähelle tätä valtiomuotoa. Poikkeukselliset olosuhteet suosivat tätä: ulkoisia vihollisia ei ole, on helppo ansaita ja sivistys on yhtäläistä, mistä syystä maan sisäisiä vihollisiakin on vain vähän. Sellaista hallintoa ei todennäköisesti siedettäisi missään Euroopassa, missä maat ovat liikakansoitettuja ja suhteellisen sivistymättömien kansanjoukkojen asuttamia. Liioin ei kukaan Amerikan ihailijakaan usko, että maa säilyttäisi vastaisuudessa tällaisen hallinnon. Tocqueville huomauttaa asiasta, joka sellaisissa oloissa on enemmän kuin todennäköinen: amerikkalaisilla virkamiehillä on taipumusta mielivaltaiseen vallankäyttöön, mikä tekisi heistä toisenlaisissa oloissa despotismin työkaluja. Lukuisin esimerkein on vahvistettu, että sikäläisellä hallituksella ei ole valtaa pitää lakeja voimassa niin pian kuin enemmistö asettautuu niiden yläpuolelle. Siitä syystä voimme olettaa, että hallituksella täytyy tavallisissa tapauksissa olla käsissään myös jokin osa lainsäädäntövallasta. On ainakin pidettävä epäviisaana, jos hallitusta pyritään tältä kannalta heikentämään. Tocqueville sanoo asiasta: ”Hallituksen valtaa kansakuntaan nähden voidaan vähentää kahdella tavalla. Ensiksi voidaan heikentää itse hallintovallan perusteita viemällä siltä oikeus tai kyky puolustautua tietyissä tapauksissa. Tällaista hallituksen heikentämistä kutsutaan Euroopassa perustan laskemiseksi vapaudelle.” Hän otaksuu, että vallanjako, sellainen kuin Amerikassa, on oikea. Lienee kuitenkin vaikea osoittaa, että sillä ei hallitukselta vietäisi ”kykyä puolustautua”. Voidaan yhtyä hänen seuraavaan vakuutukseensa: ”Sellainen jako tekee tosin hallitusvallan helpommaksi vastustaa ja vaarattomammaksi, mutta se ei suinkaan kumoa hallitusvaltaa.” Jokaisen on kuitenkin pakko huomata, että vähäisinkin vastarinta voi hetkellisesti tehdä niin hataran hallituksen toimintakyvyttömäksi. Toisaalta sen olemassaolo ja toiminta ylipäätään todistaa harvinaisella tavalla enemmistön kohtuullisuudesta ja lainkuuliaisuudesta. Amerikassa tulee näet esiin selvemmin kuin muualla, että hallinnon voima perustuu viime kädessä siihen, että kansa on vakuuttunut sen oikeudenmukaisuudesta.

Yhdysvaltain kaltaisessa maassa kaikki oikeus lähtee pääasiassa enemmistön tahdosta. Mitä varmempi ja voimakkaampi se on, sitä aktiivisempi täytyy hallituksen olla ja sitä paremmin lakia noudatetaan. Silloin yhtäältä lain käskyt sinänsä näyttävät oikeudenmukaisemmilta ja toisaalta enemmistön materiaalinen ylivalta pitää yllä näiden käskyjen toteuttamista. Mutta kun yleisen mielipiteen muuttuminen aiheuttaa laeissa ja hallinnossa muuttuvaisuutta, täytyy enemmistövallankin tuntua usein tilapäiseltä ja vähemmistön kannalta painostavalta. Amerikan kaltainen hallinto ei tarjoa mitään suojaa vähemmistölle. Sen sijaan on pidetty välttämättömänä, että pidäkkeitä käyttävä valta on annettu osaksi itse lakia säätävälle kokoukselle, sen senaatille, toisaalta taas tuomarivallalle, joka voi estää jokaisen perustuslain kanssa ristiriitaisen päätöksen toimeenpanon. Tosin jälkimmäisellä keinolla on pakosta vain vähäinen merkitys. Tavoitteeseen on myös Euroopan perustuslaillisissa valtioissa pyritty ylemmän kamarin avulla, mutta turhaan. Edes Englannin ylähuoneella ei voi sanoa olevan tässä asiassa suurta merkitystä. Syynä on ilmeisesti se, että kokoonpanonsa vuoksi alempi kamari äänestää yksin budjetista. Vähemmistön suojaaminen on tällöin siis hallituksen tehtävänä. Onpa hallitsijalla sitten ehdoton veto-oikeus tai vain oikeus lykätä pitemmäksi aikaa päätöksen tekemistä lainvoimaiseksi, niin hallituksen luonnollisena asemana puolestaan on aina estää kaikki liian hätäiset lainuudistukset. Tätä ei tavallisesti haluta tunnustaa ja päivänpoliittiset kirjoittelijat käyttävät tilannetta todisteena hallituksen vihamielisestä suhtautumisesta kansakuntaan, silloinkin kun hallituksen jatkuvaa vastarintaa ei voi ajatellakaan, ellei osa kansakunnasta tue sitä. Voi tietysti pitää selvänä, että aina kun hallitus asettuu vastustamaan lakia säätävän kokouksen päätöstä, sillä on enemmistö hetkellisesti vastassaan. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että enemmistö olisi kyllin vahva säilyäkseen tai kelvatakseen kansakunnan ajattelutavan edustajaksi. Kaikesta huolimatta ehdoton veto-oikeus näyttää tässä tarpeettomalta, sillä kun lakia säätävä kokous on kerran olemassa, sen lainsäädäntöä koskevien päätösten on lyötävä itsensä läpi. Siellä missä ehdoton veto on voimassa, on valittu kahdesta eri tavasta, joilla hallitus voi selvittää kansakunnan todellisen tahdon. Toisena on lakia säätävän kokouksen hajottaminen ja vetoaminen kansakunnan tahtoon uusissa vaaleissa. Toisena on Norjassa käytetty tapa: päätös saa lain voiman, jos kolme perättäistä edustajainkokousta hyväksyy sen. Edellinen pääsytie tuntuu sopivammalta, koska niin voidaan välittömästi muuttaa hallituksen kokoonpanoa. Siten hallitus ei vahvista vastoin tahtoaan lakia säätävän kokouksen päätöstä, vaan hallituksen osuus lainsäädännössä tunnustetaan välttämättömäksi.

Olen nyt tullut siihen pääkohtaan, johon olen tahtonut edeltävillä pohdinnoilla historiallisesti perinnäisestä suunnata lukijan huomion. Valtiolliset kirjoittajat ovat pitkään pitäneet valtiomahtien jakoa aksiomina; mutta yhdessäkään Euroopan valtiossa ei ole vielä katsottu, että se kyettäisiin täysin toteuttamaan. Ja jos harkiten tarkastellaan näiden valtioiden epätasaista sivistystä, niin kukaan ei voikaan hyvällä omallatunnolla toivoa jaon toteutumista. Niin pian kuin valitulla edustajainkokouksella on kaikki lainsäädäntövalta, on toimeenpanovaltakin ennemmin tai myöhemmin sen käsissä. Yhdysvaltain tilanne ei ole suinkaan houkutteleva, vaikka sivistys jakaantuukin siellä tasaisemmin. Tiedot, kyvyt, omaisuudet – kaikki se mikä ylittää kultaisen keskinkertaisuuden rajan, joudutaan siellä kätkemään. ”Amerikassa ei ole ajatuksenvapautta”, Tocqueville sanoo. ”Puhua saa niin kauan kuin enemmistö ei ole vielä tehnyt päätöstään; samalla hetkellä kuin se on tehnyt peruuttamattoman päätöksensä, syntyy syvä hiljaisuus.” Jos vaikka tämä olisi ainoa seuraus hallituksen sulkemisesta lainsäädännön ulkopuolelle ja enemmistön rajattomasta tyranniasta, silti kaikkien niiden, jotka arvostavat järjen lahjaa ja katsovat sen riippuvan sivistyksestä, olisi vastustettava kaikin voimin niin orjuuttavaa valtaa. Olkoon niin, että sillä vallalla edistetään Amerikassa kokonaisen maanosan anastamista ja sen maaperän alistamista hyödyttämään ihmistä. Euroopassa ei juuri ole maata vallattavaksi; sen sijaan sivistyksen kenttä on täällä yhä mittaamaton.

Näin ollen voidaan lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta erottaa toisistaan käsitteellisesti, eri valtioeliminä, jotka elävät ja vaikuttavat kunakin hetkenä valtiossa. Jos sen sijaan valtiollisen vapauden rinnalla halutaan säilyttää kansalaisvapaus, silloin on pidettävä toivottavana, että todellinen hallitus ja lakia säätävä kokous harjoittavat lainsäätötoimia yhdessä. Hallituksen on otettava edustuslaitoksen kanssa osaa kaikkeen lainsäädäntöön. Niin tapahtuu silloin kun hallituksella on myös aloite ja valta estää hetkellisesti lakia säätävän kokouksen päätöksen tulon laiksi. Hallituksen häiriintymätön toiminta tekee myös välttämättömäksi sen, että pakottavissa tapauksissa hallituksen on voitava antaa säädöksiä, joihin edustuslaitos ei ole ollut vaikuttamassa. Mutta tällöin vaaditaan myös kääntäen, että edustuslaitos voi halutessaan kumota nämä säädökset, samoin kuin se esimerkiksi budjetista äänestäessään puuttuu hallituksen toimiin päättämällä tämän elinten lukumääristä. Sekä hallitus että edustuslaitos ovat kansakunnan edustajia ja Sismondi ilmaisee niiden suhteen oikein kirjoittaessaan: ”Edustuslaitoksen tahdottiin ilmaisevan kuluvan hetken muuttuvaa tahtoa, kansakunnan etua itse vaalipäivänä. Mutta kun tämä muuttuva tahto ei ole ainoa, jolta pitää kysyä neuvoa ja kun kansakunnalla on päivänkohtaisten etujensa lisäksi myös tulevia etuja, jotka voivat olla ristiriidassa edellisten kanssa, niin suunniteltiin kaikenlaisia keinoja, millä nykyisyyden ja menneisyyden edustuksen voisi yhdistää, miten päästettäisiin kuuluviin vielä muitakin ääniä kuin vain kansan (lue: enemmistön). Niin edustuslaitokselle annettiin lainsäädännössä vain yksi osuus.”

Näin hallitus menettää kaiken merkityksen kansakunnalle vieraana, vihamielisenä mahtina. Siitä tulee kansakunnan edustaja, lakia säätävän kokouksen tapaan. Kun hallituksella ei ole osuutta lainsäädäntöön, se ei ole enää mikään valtiomahti, vaan yksin hallitsevan lainsäädäntövallan elin.

Toimeenpanevana hallituksen pitää edustaa lain mahtia; sen pitää edustaa tätä mahtia vielä lainsäädäntöön osallistuessaan, pitää yllä olemassa olevan lain oikeutta muutosta vaativaa päivänkohtaista mielipidettä vastaan, kunnes on selvinnyt, että tämä mielipide on kansallishengen uusi ilmaus entisen tilalle. Tällaista vastarintaa pitemmälle ei voi mennä myöskään vähemmistö, jota hallitus suojaa lainsäädännön osalta enemmistön intohimoilta. Vähemmistö voi vaatia olevan säilyttämistä, mutta ei omien uudistustensa toteuttamista. Olemassa olevalla ei ole kuitenkaan mitään ehdotonta oikeutta suhteessa kansakuntaan, ja lopulta enemmistön on tehtävä ratkaisu. Vähemmistö pakotetaan silloin kylläkin alistumaan enemmistön tahtoon, mikä voi usein olla painostavaa. Kuitenkin vähemmistön valta enemmistöön nähden olisi vielä painostavampaa. – Historiassa on myös päinvastaisia tapauksia, jolloin hallitus on suojannut enemmistöä vähemmistön painostukselta, toisin sanoen hallitsija on liittynyt kansaan valtaa pitävää aristokratiaa vastaan. Se enemmistö on silloin ollut kansakunnan valtiollisesti heikompi osa ja eri olosuhteissa on hallituksen hienoimpana etuoikeutena ollut suojata heikomman oikeutta.

Yksi asia on, että ymmärretään edellä mainittu valtioelinten välttämätön suhde, silloin kun nämä mahdit on jaettu ja on vallalla valtiollinen vapaus. Toisena on kysymys: kuuluuko se suhde parhaaseen mahdolliseen valtiomuotoon ja säilytetäänkö näin parhaalla tavalla kansakunnan vapaus ja itsenäisyys. Esittelemällä Englannin valtiosääntöä Montesquieu vastaa kysymykseen, mitä valtiollinen vapaus on, ja sanoo sitten: ”Samoin kuin kaikki inhimilliset asiat ovat rajallisia, samoin meidän käsittelemämme valtiokin menettää vapautensa; se häviää. Rooma, Lakedaimon ja Karthago ovat myös hävinneet. Valtio häviää silloin kun lainsäädäntövalta on turmeltunut pahemmin kuin toimeenpanovalta.” – Ne ovat viisaan sanoja.

 

 

63. Valtiosäännön uudistuksista yleensä

 

Jäljelle on jäänyt yksi kysymys, johon puuttumista pidetään tavallisesti vaarallisena. Tämä johtuu siitä, että kysymys on usein käytännössä ratkaistu kaikkein järjenvastaisimmalla tavalla. Kysymys kuuluu: miten valtiomuodon uudistukset on toteutettava? Ellei kysymystä käsiteltäisi, silloin myönnettäisiin, että siihen ei voi löytää järkevää vastausta, silloin suostuttaisiin epäsuorasta sen ratkaisemiseen järjenvastaisesti – vallankumouksella.

Vallankumouksen järjenvastaisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että se hajottaa valtion, kumoaa kaikki lait ja asettaa niiden tilalle väkivallan ja mielivallan. Aikakirjat osoittavat myös, että vallankumous on johtanut useimmiten mielivaltaiseen hallintoon ja että on tarvittu kansakuntien toistuvia väkivaltaisia ponnistuksia, jotta on saavutettu edes vähäinen osa vallankumouksen tavoittelemista parannuksista. Usein ovat myös sen alkuunpanijat joutuneet ensin synnyttämänsä väkivaltaisen mahdin uhreiksi. Voisi sanoa niinkin, että koko sen sukupolven, joka on asettanut tahtonsa lain yläpuolelle, täytyy väistyä ennen kuin laki on palautettu entiselleen ja kansakunta voi uudelleen nauttia laillisen järjestyksen siunauksista. Yksilö tekee aina rikoksen sillä hetkellä kun hän irrottautuu lain siteistä, olkoon tavoite sitten mikä hyvänsä. Samaa ei voi sanoa kansakunnasta. Kansakunta ei kuitenkaan muodostu vain elossa olevasta sukupolvesta. Se on elänyt ja elää vastakin monissa sukupolvissa. Sen henkinen elämä, sen kansallishenki on vuosisatojen tuote, ja vallankumouksessa kansakunta karistaa sen yltään, samoin kuin lait ja tavatkin. Sen ponnistukset ovat turhia. Ne ovat ylivoimaisia sille; ja vasta kun kansakunta taas joutuu taipumaan niiden ylivallan alle, voivat kamppailun synnyttämät voimat olla kehittämässä tapoja ja lakeja.

Mutta mihin vallankumous sitten pyrkii? – Epäilemättä uuteen valtiomuotoon. Despotioissa on tällöin kysymys vain siitä, että uusi hallitsija tulee entisen tilalle. Mutta kaikissa lakia noudattavissa valtioissa täytyy vaatia myös uusia lakeja ja uutta hallitusta. Sellaisessa valtiossa ei voi siis ennestään olla kansakunnan tarpeiden vaatimia lakeja. Silti koko laillinen yhteiskuntajärjestys ei voi olla tämänlaatuinen, sillä silloin olisi kumouksellinen tilanne olemassa jo ennen vallankumouksen puhkeamista. Sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka ei saisi mitään tukea kansallishengeltä, ei voisi olla olemassakaan. Jos kumoukseen ryhtynyt kansakunta voisi sitten puuttua vain niihin lakeihin, joiden poistamista se vaatii, niin vallankumous olisi pelkkää lain säätämistä ase kädessä. Kuitenkin jo se, että ottaa aseen käteen, rikkoo kaikkia lakeja, kansakunnan omaa tahtoa vastaan. Eihän kansakunta voi haluta valtioon mahtia, joka säätää lakeja ase kädessä, toisin sanoen se ei voi haluta lakia, joka on itse asiassa väkivaltaa. Tämä valtiomuodon kaikkien väkivaltaisten kumoamisten sisältämä ristiriita tuhoaa jopa jaloimmat ja patrioottisimmat tavoitteet. Väkivalta tuhoaa ensin oikeutensa, sitten lait.

Tässä olisi kai tilaisuus sanailla erikseen vallankumouksen kaikista onnettomuuksista. Ne tunnetaan meidän aikanamme kuitenkin riittävän hyvin ja olen sitä mieltä, että edellä esittämäni todistaa paremmin vallankumouksen järjenvastaisuutta kuin mitkä tahansa onnettomuudet. Valtio voi näet joutua kokemaan onnettomuuksia myös ilman vallankumouksiakin. Tästä syystä on tärkeämpää kehitellä jo sanottua eteenpäin. Sanottuun sisältyy, että itse kumouksellinen kansa ryhtyy toimimaan omaa tahtoaan vastaan. Ei siis ole ihmettelemistä, että siinä tilassa oleva kansa ei tiedä mitä se haluaa. Sismondi kuvailee tätä hajaantumistilaa seuraavasti: ”Vallankumouksen jälkeen ei suuressa kansakunnassa ole sellaista enemmistöä, joka voisi pystyttää hallituksen. On vain iso joukko vähemmistöjä, jotka ovat toistensa vastapainona eikä yhdelläkään ole hallituksen muodostamiseen tarvittavaa oikeutusta eikä voimaa. Jos ihmisiltä kysytään: oletteko te tyytymättömiä hallitukseen, niin suuri enemmistö vastaa todennäköisesti: olemme! Jos kysytään edelleen syytä, niin enemmistö jakaantuu jo lukuisiksi vähemmistöiksi. Jokainen niistä esittää erilaisia valituksia ja antaa samalla anteeksi sellaisia hallituksen virheitä, jotka toinen ryhmä tuomitsee. Jos esitetään kolmaskin kysymys: mitä tahtoisitte tilalle, niin vastauksia tulee kenties yhtä monta kuin on miestäkin.” – ”Sattuman, voiman tai arvaamattomien olosuhteiden tähden vallan on jouduttava jollakin hetkellä sellaisiin käsiin, joissa se pidetään tai annetaan pois.” Kaikki vallankumoushistoriat todistavat, että tämä on totta. Kaikki tietävät, että muutoksia seuraa silloin kun kokonainen kansakunta tarttuu aseisiin. Mutta kukaan ei tiedä mitä pitää tuleman.

Ja kaikesta huolimatta historian antamat todistukset kiellettäisiin, jos vallankumoukset johdettaisiin sattumasta. Madame de Staël sanoo Ranskan vallankumouksesta älykkäästi, mutta historiaa tuskin valaisten: ”Vallankumous on pantava kaiken eikä minkään tiliin; vuosisadan jok’ikinen vuosi johti sitä kohti, kaikkia teitä pitkin.” Ne, jotka katsovat vallankumouksen johtuvan joidenkin kansanvillitsijöiden juonista, eivät juuri ansaitse huomiota osakseen. Useimmat rakastavat yli kaiken rauhallisia oloja ja vähäisimmänkin harkinnan pitäisi osoittaa, että tyytyväinen perheenisä, kansalainen, jota mikään ei häiritse, ei jätä rauhallista elämäänsä jonkun levottoman tyhjäntoimittajan lorujen tähden. Sellaisissa tilanteissa syntyy pakosta aina kansan johtajia ja kansan turmelijoita; mutta heidän puheensa kaikuisi kuuroille korville, ellei pienoinen tyytymättömyys, tunne sorrosta ja epämääräinen käsitys, että hallitus on sorron lähteenä taivuttaisi kansaa käyttämään kaikkia tilaisuuksia tilanteensa muuttamiseksi. Aina on oltava todellinen syy ja sen on oltava niin voimakas, että kansa toivoo muutosta mihin hintaan hyvänsä. Vika saattaa olla lähinnä hallituksessa; kuitenkin hallituksen olemassaolo ja laatu ovat lähtöisin kansakunnan edeltävästä historiasta ja siten viime kädessä itse kansakunnasta. Se on käsittämätöntä sille hataralle lakeijamaiselle käsitykselle valtiosta, joka ei hyväksy että kansakunta itse luo historiansa. Monet sen koulukunnan edustajat taitavat pitää myös isänmaallisena, jos oman kansakunnan alennustilasta syytetään Eskoa tai Paavoa. Tosiasiassa sellaiset opit eivät ole kansakunnalle kunniaksi eivätkä avuksi. Kansakunnalle olisi näet huomattavasti suuremmaksi häpeäksi, jos se olisi ollut pelinappulana joidenkin yksilöiden käsissä kuin jos veltostunut kansallishenki olisi tuottanut sille vahinkoja, joita se voi paikkailla rohkeudellaan ja ponnistuksillaan. Se, joka tuo pelkäämättä kansakunnan virheet esiin, on isänmaanystävistä ensimmäinen. Niinpä esimerkiksi Tacitus ei opeta, että Rooman todellisilla tyranneilla olisi ollut rohkeutta ja voimaa jalon kansan polkemiseen, vaan sanoo, että kansan alennustila loi tyrannit. Yksikään ajatteleva tarkkailija ei epäile, että Ranskan kansakunnan kevytmielisesti yhtä kevytmielisiin hallitsijoihin kohdistama palvonta, sen uskottomuus, siveettömyys ja heikkous oli osaltaan syöksemässä sitä vallankumoukseen. Kansakunnan hetkellisen tai täydellisen luhistumisen syyt voidaan sälyttää joko yksilöiden tai kansakunnan isomman tai pienemmän osan kannettaviksi. Mutta syiden summaksi tulee aina itse kansakunta, sen perimmäisin perusta, kansallishenki. Osoittaisikin yksilöiden omahyväisyyttä luulla, että voimakkaimmaksi valtiomahdiksi myönnettyä yleistä mielipidettä ei olisi ollut olemassa ennen sanomalehtien syntyä. Päinvastoin tavallisena tapauksena on se, että lehdistä saa melko alhaisen käsityksen kansallishengestä. Ei juuri kannattaisi pitää ääntä enemmistön oikeudesta hallita maailmaa, jos tämä enemmistö olisi todellakin syntynyt vasta eilispäivänä.

Sellaisessa valtiossa, jossa on valtiollinen vapaus, on aina myös laillinen tie yhteiskuntauudistuksiin. Itse Hugo Grotius, jota kukaan ei voine syyttää kevytmielisestä suhtautumisesta valtioon tai korkeimpaan valtaan tai epäkristillisestä mielenlaadusta, on kaikesta huolimatta sitä mieltä, että hallittujen aseellinen vastarinta voi käydä toisinaan ”välttämättömäksi”. Tähän johtavista syistä hän mainitsee seuraavat esimerkit: hallitsija jättää mielivaltaisesti maansa vieraisiin käsiin, hän kohtelee koko kansakuntaa vihollisenaan jne. Grotius mainitsee siinä yhteydessä myös tärkeimmän kyseisistä syistä: valtiollisten lakien sitoma hallitus tai perustuslaillinen hallitsija joutuu näitä lakeja rikkoessaan lain ulkopuolelle ja lakkaa olemasta valtiomahti. Kuinka varovaisesti tällaiseen sääntöön on suhtauduttava, se tulee ilmi jo siitä, että valtiollinen laki on kaikkien lakien tavoin moninaisten tulkintojen kohde ja jokaisen valtiomahdin, siis myös hallituksen, täytyy toteuttaa sellaista tulkintaa. Kuka silloin ratkaisee tulkinnan oikeellisuuden? Kansakunta. Se vaatisi kuitenkin niin valistunutta kansakuntaa, että sen jokainen jäsen voisi kyetä tekemään ratkaisun. Sellaista ei voida edellyttää asioiden tavallisen järjestyksen mukaan. Siitä syystä puolueet saavat vain aseen itselleen hallituksen vaikeasti tulkittavista toimista. Vain yksi tapaus voidaan tässä todeta ehdottoman pakottavaksi: jos hallitus yksipuolisesti kumoaa muodollisella päätöksellään voimassa olevan lain, laillisen valtiosäännön. Tällä tavoin aiheutettiin Ranskan heinäkuun vallankumous. Siitä syystä kukaan ei ole kiistänyt tämän vallankumouksen oikeutusta, sitä eivät ole tehneet edes maan legitimistit, koska he ovat ottaneet huomioon Kaarle X:n persoonan.

Perustuslaillisen valtion luonteesta seuraa, että milloin hallituksessa on erilaisia mielipiteitä kansakunnan tarpeista, voitolle pääsee lopulta lainsäädäntövallan varsinainen edustaja. Kansakunnan on näet pitänyt ilmaista tahtonsa laissa ennen kuin hallitus voi olla sen laillinen toteuttaja. Tapojen on täytynyt tulla ilmaistuiksi laissa ennen kuin laki voi vaikuttaa takaisin tapoihin. Täten hallituksen on näissä yhteyksissä käsitettävä ja arvioitava, milloin sen on annettava periksi tunnustamalla lakia säätävän kokouksen äänestys kansakunnan tahdoksi, yhteisen tahdon ilmaukseksi. Lakia säätävän kokouksen on puolestaan kyettävä arvioimaan, milloin hallitus ja tilapäinen vähemmistö saavat samalta yleiseltä mielipiteeltä riittävää tukea, jotta niiden vaatimuksiin voidaan suostua. Mitä enemmän hallituksen valta ajan mittaan heikkenee, sitä helpommin siitä tulee puolueiden käyttelemä väline. Heikkous itsessään ajaa näet hallituksen etsimään tukea puolueilta sellaisena kuin nämä ovat sitä valmiita antamaan tai sitten perustamaan puolueen kaikkein edullisimmilla ehdoilla. Sitten kun enemmistö, toisin sanoen joukot hallitsevat ilman pidäkkeitä, ei mitään valtiollista vapautta enää ole. Ja sen sortuessa kansalaisvapaus seuraa mukana; laki näet sitoo enemmistöä vähemmän kuin itsevaltaisinta hallitsijaa. Silloin on myös kansalaissodan pakko puhjeta; painostuksen kohteeksi joutuneella osapuolella ei näet ole enää mitään lain suojaa, eikä se voi valita muuta tietä kuin väkivallan. Ja historia opettaa, miten pitkälle kansakunta on silloin joutunut. Viimeisenä askeleena on, että tappiolle joutuva osapuoli kutsuu ulkomaista apua.

Rajoitetussa aristokraattisessa hallitusmuodossa kansa saa tavallisesti liittolaisia itse aristokratiasta. Joskaan valtiollinen kehitys ei suju ilman kiivaita riitoja, niin joka tapauksessa ilman verisiä vallankumouksia. Nämä ovat huomattavasti lukuisampia puhtaasti aristokraattisissa tasavalloissa; ja jos vallankumoukset menevät niissä niin sanoaksemme kansan päiden ohitse, niin valtiollisen vapauden tie on suljettu kansalta. Mitä sitten voitaneenkin sanoa yhtenäisyydestä ja voimasta jälkimmäisissä hallitusmuodoissa ja millaisia esimerkkejä isänmaallisuudesta historia voineekaan tarjota, ne ovat kaikesta huolimatta osoittautuneet hallitusmuodoista lyhytaikaisimmiksi. Liioin ei puhdas aristokratia yhtä vähän kuin puhdas demokratiakaan ole ollut minkään kansakunnan hallitusmuotona, vaan niitä on esiintynyt vain alueeltaan suppeissa, tasavaltaisesti hallituissa kaupungeissa. Uskokaamme niin että mikään kansakunta ei voi jättäytyä tiettyjen sukujen omaisuudeksi vailla omaa minuutta.

Monarkia on johtanut yhtä usein kuin demokratiakin kansalaissotaan hallitsijasukuihin kuuluvien perintö- ja muiden riitojen tähden. Niitä voi tosin syntyä helpommin feodaalisessa kuin yksinvaltaisessa monarkiassa. Feodaalisessa monarkiassa kuninkaan valtaa sitoo mahtavan aristokratian kanssa tehty sopimus ja aina kun valtaistuin jää tyhjäksi, ylimystölle tarjoutuu tilaisuus valtiollisiin uudistuksiin. Niiden on tähdättävä aina kuninkaan vallan rajoittamiseen. Näin ollen voidaan väittää, että nämä yhtä hyvin feodaaliherrojen keskinäisestä valtataistelusta kuin kruununtavoittelustakin syntyneet sodat ovat varjelleet kansakuntia siltä hallitusmuodolta, joka olisi vienyt niiden elinvoiman nopeimmin – puhtaalta aristokratialta. Näiden sotien aikana on näet aristokratian valta murrettu. Ne ovat tuoneet kansanvallankumousten sekasorron lisäämättä kuitenkaan näiden tavoin kansallishengen voimaa, koska kyseiset sodat eivät ole lähteneet kansakunnan enemmistöstä. Kuitenkin nämä sodat ovat saaneet aikaan Euroopan yksinvaltaiset monarkiat, joiden alaisuudessa kansakunnat ovat saaneet ulkoista voimaa, suhteessa muihin kansakuntiin. Samoin ne ovat muiden kanssa käymissään sodissa kohottaneet itsetietoisuuttaan samalla kun kansalaisvapaus on kehittynyt niiden sisällä feodaaliherruuden ollessa poissa.

Jos kaikkia näitä mullistuksia tahdotaan pitää pelkästään joidenkin yksilöiden intohimojen, yksityisten etujen yms. hedelminä, en tiedä millaisena ihmissukua tulisi silloin pitää. Minun mieltäni katkeroittaa kun toisinaan kuulen meidän aikamme velton nuorison kutsuvan halveksivasti edesmenneitä sukupolvia ”karjalaumaksi”, ”vaille minää jääneeksi joukoksi” tai muuksi sellaiseksi. Kukaan ei voi tosin ärsyyntyä siitä naurettavasta omahyväisyydestä, että he uskovat luoneensa itsensä ja oman aikansa ja laskevat maailman luomisen aikaisintaan Rousseausta.

Suututtavaa ei ole narrimainen tietämättömyys, sen sijaan kylläkin heidän langettamansa tuomion paljastama rakkauden puute, niin paljon kuin saarnaavatkin intomielisestä suhtautumisestaan ihmiskuntaan. Kun ajattelemme, että nämä edesmenneet ovat rakastaneet, vihanneet, iloinneet, kärsineet, kaivanneet ja toivoneet meidän tavallamme – pelkästään sen ajatuksen pitäisi herättää itse kussakin halua etsiä historiasta kaikkea sitä, mikä todistaa ihmishengen arvoa.

”Voiman asema yhteiskuntien historiassa on sama kuin ruumiin ihmisen historiassa. Ruumiilla on tosin merkittävä sija ihmisen elämässä, mutta siitä huolimatta se ei ole tämän elämän periaate. Elämä kiertää ruumiissa eikä sitä voi olla ilman tätä. Saman kaltaista on myöskin liike ihmisyhteiskunnassa; näytteleepä voima yhteiskunnissa mitä roolia tahansa, niin se ei ohjaa niitä eikä hallitse suvereenisti niiden kohtaloita. Voiman avulla tehtyihin suurtekoihin kätkeytyy aatteita, moraalisia mahteja ja ne ohjaavat yhteiskunnan kehitystä.” Ellei ihminen pidä kiinni tästä vakaumuksesta, hän alentaa itsensä eläimeksi, sulkee silmänsä historian todistuksilta ja sanoutuu irti järjestään. On helppo vetää seuraava johtopäätös: oikea ”hallitsee” valtiossa ja siitä syystä voima ohjaa valtiota. Siellä missä valtioelimillä ei näet ole voimaa, siellä oikeus lakkaa. Näin väittämällä ei rajoiteta hallittujen vaatimusta kansalais- ja valtiollisesta vapaudesta. Kuitenkaan itse valtiollista vapautta ei voi olla olemassa ellei se esiinny voiman hahmossa, valtioelinten voimassa. Sinä aikakautena, jolloin yksinvaltainen monarkia alkoi kehittyä Euroopassa, sen syntyä edisti kansalaisvapauden synty ja kuninkaat puolestaan edistivät kaupungissaan kansalaisvapautta. Aikaisemmin kaupungit olivat osaksi muodostaneet valtioita valtiossa, samoin kuin eri feodaalivallatkin. Nyt kaupungit menettivät valtiollisen vapautensa ja niiden asukkaat sulautuivat kansakuntaan. He säilyttivät kuitenkin kansalaisvapauden ja tämä ulottui vähitellen myös muuhun kansakuntaan, koska valta muuttui yhdeksi ainoaksi eikä hallitsijaa enää ollut entiseen tapaan joka yhteisössä. Kaupunkien vapaus ja hyvinvointi, yleinen turvallisuus ja vihdoin maaorjuuden kumoaminen – ne ovat yksinvaltaisen monarkian saavutuksia Euroopassa eikä mikään voi viedä siltä tätä kunniaa. Valtiolliselta kannalta yksinvaltainen monarkia on ohjannut kansakuntia itsetietoisuuteen keskinäisissä suhteissaan, sekä sisäisellä vallan yhtenäisyydellä että ulkoisilla sodilla, joiden seurauksena on ollut vastavuoroinen tunnustus kunkin kansakunnan suvereenisuudelle. Näin ollen kansalaisvapaus ja valtion ulkoinen mahti ja arvostus ovat tälläkin hetkellä se perusta, jolla yksinvaltaiset monarkiat lepäävät. Euroopan perustuslaillisissa valtioissa, esimerkiksi Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Ruotsissa onkin valtion ulkoisen mahdin väheneminen vasta synnyttänyt pyrkimyksen valtiolliseen vapauteen. Tällä hetkellä voi sanoa samaa Tanskasta ja Preussista. Jälkimmäisessäkin maassa heräsivät kansakunnan nykyiset pyrkimykset henkiin juuri valtion heikkoudesta ja vuoden 1809 jälkeisestä alennustilasta. Näin osoittautuu, että valtiollisen vapauden vaatimuskaan ei ole lähtenyt yksilöiden itsekkäästä vallanhalusta eikä perustu yksilöiden joillekin käsityksille luonnollisista oikeuksista. Sen juurena on sen sijaan ollut kansakunnan tarve palauttaa kansallinen itsetietoisuutensa ja kehittää sitä, kansallishengen oma kehitys.

Kun tulee kysymys puhtaasti monarkkisen hallitusmuodon itsenäisyydestä, asetan näin ollen empimättä kansallishengen ensi sijalle ja kansalaisvapauden toiselle. Historia näet osoittaa spekulaation kanssa yhtäpitävästi, että kansalaisvapaus on lisääntynyt samassa määrin kansakunnan ulkoisen mahdin kanssa, kohonneen kansallishengen kanssa. Sitä vastoin kansallishengen heikentyminen on aiheuttanut myös kansalaisvapauden loukkauksia. Valloitussodat voivat rajoittaa valtiollista vapautta siellä missä sitä on ja aina ne laajentavat kuninkaan valtaa; mutta mitä suurempi valta kuninkaalla on, sitä vähemmän alamaiset voivat sortaa toisiaan. Eikä kansallisvapaudelle ole vaaraksi yhden ainoan valta valtiossa, vaan enemmistövalta ja pienten tyrannien olemassaolo yhteisöissä. Saadakseen todisteita asialle tarvitsee vain ajatella Kustaa Aadolfin, Fredrik Suuren ja Napoleonin hallituksia. Sellaiset ihmiset käsittivät helposti, että yksinvaltaisen valtion jatkuva voima perustuu kansalaisvapauden kehitykseen. Loukkaamatta heidän valtiollista viisauttaan voi kuitenkin väittää, että kansalaisvapaus on aina kasvaneen kansalaistietoisuuden ensimmäinen hedelmä, ennen muuta puhtaasti monarkkisessa valtiossa, jossa kansakunnan taisteluita ei käy hallitseva aristokratia, vaan kuningas ja kansa. Kaikkien uudistusten täytyy sellaisessa valtiossa rajoittua kansalaisyhteiskunnan piiriin ja lähteä hallitsijan vapaasta tahdosta, sillä hallitsijan oma etukin liittyy kansalaisvapauden kehitykseen. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä antaa lainsäätäjälle suunnattoman vallan. Sitä valtaa ei voi itseään vastaan kääntämättä käyttää lakia vastaan. Siitä syystä tämä valta tulee esiin vain suuntautuessaan valtion vihollisia vastaan.

Mutta kaikella on rajansa; ja niin paljon kuin kansalaisvapaus lisääkin valtion materiaalisia voimavaroja, täytyy lisääntyvän hyvinvoinnin ja valistuksen kuitenkin tehdä kansakunta vähemmän sotaisaksi ja siten siis yleisen mielipiteen täytyy tehdä monarkki riippuvaisemmaksi ulkopolitiikastaan. Lisäksi täytyy yhden valtion tunnustukseen sisältyä tunnustus muilta valtioilta, joiden kanssa se on sotinut, ja niiden yhtyneiden voimien täytyy estää niiden valloitusten jatkuminen. Euroopan yksinvaltaisten valtioiden yleinen voimattomuus viime vuosisadan lopulla voi näyttää helpolta tai myös vaikealta selittää. Ken uskoo, että ihminen on sitä mitä on luonnon vaikutuksesta, saattaa vierittää syyn hallitsijoiden henkilökohtaisten ominaisuuksien niskoille. Mutta ken uskoo hengen voimaan, toisin sanoen henkilössä tapahtuvaan vapaaseen kehitykseen, hän ei voi uskoa, että yksilö pystyisi määräämään kansallishengen noususta tai rappeutumisesta. Melko perustellusti voi väittää sotien väsyttäneen kansat. Mutta levähdyksestä ei muodostunut pitkää ja saatiin huomata, että sotimiseen oli yhä jäljellä mittaamattomia voimia, niin suuria, että Eurooppa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaisten kehittymistä. Siitä syystä rohkenen vetää seuraavan johtopäätöksen: yksinvaltaisessa valtiossa kansakunnan tietoisuus omasta itsestään ja oikeasta ovat kaksi eri asiaa. Kansakunta on tietoinen oikeasta laeissa, omasta itsestään puolestaan suhteessa toisiin kansakuntiin. Sen kansalaisvapaus etenee tällöin yhdenvertaisuudeksi lain edessä, sen säilyminen kansakuntana puolestaan valtiolliseksi itsenäisyydeksi; mutta siihen edistyminen pysähtyykin. Kansakunta ei ole tietoinen laeista omana aikaansaannoksenaan, ei omasta itsestään laeissa, ja itsenäisyydestään se on tietoinen vain saavutettuna tuloksena, negatiivisena riippumattomuutena muista. Kuitenkaan kansakunta ei elä, ei liiku tässä itsenäisyydessä, ei ole tietoinen siitä positiivisissa teoissaan. Toisin sanoen tämä itsenäisyys ei voi milloinkaan tulla muuksi kuin mitä se on; vain jatkuva harjoitus voi voimistaa tietoisuutta itsenäisyydestä. Kun toisten kansakuntien itsenäisyys estää nämä harjoitukset, se jää kiinni kerran saavutettuun negatiiviseen tunnustukseen. Sanalla sanoen kansallishengen kehitys ehkäistyy; sen enempää kansallistietoisuus kuin kansalaisvapauskaan ei pääse kehittymään eteenpäin. Tämä vapaus voi jopa taantuakin, sillä ulkomaiset sodat ovat kasvattaneet valtaistuimen ympärille nirsoilevan aristokratian. Sen valta käy kansakunnalle hyödyttömäksi sen jälkeen kun muilta kansakunnilta on saatu tunnustus ja näiden ulkoinen mahti asettaa rajat kyseisen kansakunnan omalle mahdille. Tuskin tarvitsee sanoakaan mitä jää jäljelle. Kansakunta tulee valtiollisen lain vaikutuksesta tietoiseksi laista omana aikaansaannoksenaan, tietoiseksi omista tavoistaan ja kansallishengestä laeissa ja käyttää sekä sisäisessä että ulkoisessa toiminnassaan sitä riippumattomuutta ja suvereenisuutta, jolle se hankki negatiivisen tunnustuksen monarkian sodilla.

Tällä kohdalla tulee valtiomuodon uudistaminen välttämättömäksi yksinvaltaisissa monarkioissa. Sen aika on käsillä silloin kun valtiosta tulee voimaton ulospäin, suhteessa toisiin valtioihin ja kun mitkään kansalaisyhteiskunnan instituutioiden uudistamiset eivät enää edistä niiden kehitystä, eivät pysty lisäämään lainkuuliaisuutta eivätkä kansalaishenkeä ylipäätään. Sitä ajankohtaa on vaikea määrittää teoriassa – ehkä olen erehtynyt koko asiasta – mutta vielä vaikeampaa sitä on määrittää todellisuudessa. Se vaikeus ei kuitenkaan ole tässä suurin. Vielä pahempi on se vaikea seikka, että ainoa laillinen uudistusten tie on monarkin tahto.

Edellä sanotun perusteella on helppo selittää tällaisissa käännekohdissa kansakunnissa esiintyvä yleinen voimattomuus, ahkeruuden puute elannon hankinnassa, eklektismi tieteen alueella, tapojen velttous. Yhtä luonnolliselta näyttää, että tällainen vaikuttaa takaisin hallitukseen. Näin ollen tässä tarjoutuu eräs tilaisuus siihen, että merkittävä persoonallisuus voi ehkä pelastaa valtion vallankumouksen onnettomuuksista. Historia kuitenkin tarjoaa vain harvoja esimerkkejä rauhallisesta siirtymisestä yhdestä hallitusmuodosta toiseen – valitettavasti! Se on onnetonta, sillä se olisi ehdottoman välttämätöntä; ilmeisiä tosiasioita ei voi kuitenkaan kieltää. Itsevaltiuskin on tavallisesti syntynyt pitkistä sisällissodista. Tosin ehkä siitä, että kansakunta on luovuttanut rajoittamattoman vallan monarkille, on vielä useampia esimerkkejä kuin monarkin alamaisilleen antamasta valtiollisesta vapaudesta. Ja kaikesta huolimatta tämä on ainoa keino ehkäistä väkivaltainen kumous; jokainen askel hallittujen puolelta kulkee näet maahan poljettujen lakien, yhteiskuntajärjestyksen raunioiden yli. Hallitsijan kelvollisia ominaisuuksia on tukahduttamassa ja häntä on tuudittamassa turvalliseen vallan eduista nauttimiseen paitsi inhimillinen heikkous, jonka vuoksi yksilö ei voi turmeltumatta pitkään pitää rajoittamatonta ja kiistatonta valtaa, myös alamaisten turmeltuminen, mateleva alistuminen ja alhainen mielistely. Vaikka hallitsija tahtoisikin edistää alamaistensa hyvinvointia, hänen ei ole helppo toteuttaa aikeitaan. Kun yksinvaltaisuus syntyy omavaltaisten ruhtinaiden alistamisesta, muodostuu heidän tilalleen valtion palvelijoista valtaistuimen ympärille aristokratia, jolla on erioikeutensa monarkin armosta. Mutta kaikesta huolimatta aristokratia alkaa pian pitää näitä erioikeuksiaan laillisena oikeutena hallita kansakunnan enemmistöä. Ja vaikeinta on, että itse kansakunnalla ei useinkaan ole mitään tahtoa, mitään halua antaa tukea monarkin suunnitelmille. On helppo osoittaa, että useimmissa valtiollisen vapauden maissa kansakunnan enemmistö ei ole ennen sen syntyä tiennyt mitä valtiollinen vapaus on eikä liioin millään tavoin vaatinut osallisuutta valtion hallintoon. Myrskyn puhkeamista edeltävänä synkkänä hetkenä voi kansakunnissa havaita vain hämärää muutoksen halua ja painostavaa levottomuutta, joihin yhtyy yleistä aistien velttoutta. Niin ollen monarkki on sidottu kahdelta kannalta. Ehtoina lailliselle siirtymiselle yksinvallasta perustuslailliseen valtiosääntöön näyttää siis olevan varhain heikentynyt aristokratia ja pitkälle ehtinyt kansalaisvapaus, joihin liittyy onnellisissa oloissa terveenä säilynyt kansakunnan siveellinen ydin ja merkittävä persoonallisuus valtaistuimella.

Historia puhuu hyvin selvästi siitä, miten harvoin nämä ehdot täyttyvät. Mitä tulee ensimmäiseen ehtoon, sitä ei voi milloinkaan täyttää kumoamatta perinteisiä oikeuksia. Tässä on lain kuitenkin murrettava perinne tai hätätilan on rikottava lakia. On näet kohtuullista, että ne, jotka ovat ensi sijassa nauttineet yhteiskunnallisia etuja, saavat myös ensimmäiseksi uhrautua yhteiskunnan hyväksi. Olisi silti harkitsematonta pitää aristokratiaa kansakunnan ulkopuolisena kastina. Aristokratian heikkeneminen heikentää myös kansakunnan ulkoista mahtia. Asioiden järjestys näyttää kuitenkin vaativan, että ulkoinen mahti uhrataan valtion sisäisen voiman hyväksi, että jälkimmäistä ei voi saavuttaa ilman että edellinen menetetään tilapäisesti. Näin ollen ei voi katsoa, että sen enempää yksinvaltaisen hallitsijan kuin aristokratiankaan pyrkimys oman valtansa säilyttämiseen johtuisi pelkästä egoismista. Omana aikanaan nämä pyrkimykset tähtäävät todellakin kansakunnan parhaaseen, yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseen ja kansallishengen kehittämiseen. Entä kuka sitten ratkaisisi, milloin on koittanut se ajankohta, jolloin tämä kehitys vaatii uusia voimia? Paremmin kuin milloinkaan pitää tässä paikkansa seuraava: ”Yksilön on toimittava niin kuin kansakunta olisi toiminut – mutta sitä ei kukaan hänelle sano.”

Tuskin kukaan on ylittänyt kauneudessa ja todenmukaisuudessa seuraavaa Burken kehotusta siitä, miten uudistukset pitää valtiossa toteuttaa: ”Jokaisen valtion puutteita esittelevän täytyy empiä kunnioituksesta eikä kukaan saa ruveta parantamaan niitä hävittämällä; kaikki kansalaiset saavat lähestyä valtion virheitä kuin olisi kysymys isän potemasta haavasta, hurskaan hellästi ja vapisevan huolehtivaisesti.”

 

 

64. Hallituksen eri tehtävistä ja lainkäytön suhteesta valtioon

 

Useimmat toimeenpanovallan toiminnot liittyvät kansalaisyhteiskuntaan ja sen asioiden järjestelyyn. Niin, hallituksen käskyjen varsinainen toimeenpano kuuluu enemmissä suhteissa kansalaisyhteiskunnan alueelle; ja vain hallitusta, toimeenpanovallan ylintä instanssia, voi pitää valtiomahtina.

Kaikkia niitä kansalaisyhteiskunnan lakeja, jotka koskevat välillisesti yksilön tarpeiden tyydyttämistä, joilla järjestellään sivistystä ylipäätään, ammatteja ja kaupankäyntiä, ne, joilla pyritään ehkäisemään yleisen järjestyksen ja turvallisuuden häiritsemistä – kaikkia niitä on hallituksen pidettävä yllä ja sen lisäksi niitä on sovellettava ajankohdan ja olosuhteiden mukaan. Sen täytyy jättää kyseinen lainsäädäntö myös perustuslaillisessa valtiossa osittain hallituksen käsiin. Ja näiden lakien voimassaolo ja soveltaminen ovat täysin riippuvaisia hallituksen toimenpiteistä. Kuitenkin näiden toimenpiteiden ja ylipäätään hallituksen lainsäädösten täytyy olettaa aina pitävän yhtä aikaisemman voimassa olevan lain kanssa, ainakin sen yleisen hengen kanssa, sillä muutoin niistä tulee mielivaltaisia ja despoottisia. Siten yksinvaltaisessa valtiossa sitovat monarkkia ne päätökset, jotka hän itse on aikaisemmin tehnyt. Samoin perustuslaillisessa valtiossa sitoo hallitusta lakia säätävän kokouksen ilmaisema tahto, jonka hallitus on tavallisesti vahvistanut. Tästä syystä olemme sanoneet, että hallituksen on aina toimittava lakiin nojaten. Niin täytyy tapahtua vielä suuremmassa määrin siviili- ja rikoslakien kohdalla. Kun niihin näet tehdään muutos, ei soveltaminen tule hallituksen, vaan tuomarivallan tehtäväksi. Näiden lakien muuttaminen merkitsee siten toimenpidettä, jolla määrätään myös lain toteuttamisesta. Se ei kuitenkaan ole lain toteuttamista, koska tämä riippuu siitä, että jonkun yksilön toiminta vaatii tuomarivaltaa soveltamaan lakeja. Ensiksi mainittuja lakeja tahdomme kutsua yhdellä sanalla poliisilainsäädännöksi ja sitä koskevat hallituksen toimet on erotettu hallinnon nimellä hallituksen muista toimista. Tällöin hallintoon lasketaan kuitenkin myös kaksi hallituksen tointa, jotka koskevat välittömämmin valtion asioita, nimittäin finanssien hoito ja maan puolustustoimien hoito. Hallintoon kuuluvat siis nämä kolme asiaa: poliisi, finanssit ja puolustustoimet. Koska myös lainkäytön korkein hoito kuuluu hallitukselle, se on neljäs hallituksen toiminto.

Näiden hallituksen toiminnan eri alueiden tarkastelusta tulee jo oppia, miten hallitus menettää kykynsä tehtäviensä täyttämiseen jos siltä viedään osallisuus lainsäädäntöön. Jos hallituksen toiminta nimittäin rajoitettaisiin tiukasti lainsäädäntövallan päätösten toteuttamiseen, sen toiminta olisi yhtä mekaanista kuin alistetuimman virkamiehen. Kun hallituksen tunnusmerkkinä on, että sillä on lakien toimeenpanon ylin valvonta, niin tässä tapauksessa sekin voisi olla pelkkää toimeenpanossa tehtyjen virkavirheiden tutkimista ja tuomitsemista. Hallitukselta olisi viety koko se hallinnon osa, jonka muodostaa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden hoito. Sillä ei olisi mitään valtaa valtion puolustamisessa ulkoisia eikä yhteiskunnan puolustamisessa sisäisiä vihollisia vastaan. Näin on suunnilleen käynyt Yhdysvalloissa, missä hallituksesta on tullut kunnallishallintoa eikä mikään side liitä hallituksen hajallaan olevia osia yhteen. Sellaisessa valtiossa, missä ei tarvitse pelätä ulkoisia vihollisia ja missä väestömäärä toimeentulokeinoihin nähden ei ole vielä ehtinyt kovin korkeaksi, voi tällainen tila olla vallalla ilman että siitä on liikaa vaaraa yhteiskuntajärjestykselle. Mutta miten samaa voitaisiin muka pitää yllä meidän eurooppalaisissa valtioissamme, elleivät virkamiehet voi laskea saavansa vallankäytössään mitään tukea hallitukselta, vaan ainoastaan kulloiseltakin enemmistöltä? Samoin kuin voidaan sanoa, että hallitus ei Yhdysvalloissa ole valtiomahti, vaan kansalaisluottamuksen nojalla yksilölle luovutettu toiminto, samoin myös hallituksen toiminta siellä riippuu hallittujen suosiosta ja hallituksen valta on lopussa sillä hetkellä kun hallittujen suosiollinen suhtautuminen loppuu. Toisaalta lakia säätävä kokous joutuisi tällöin puuttumaan pienimpiinkin yksityiskohtiin, kuten Yhdysvalloissa todella tuleekin tapahtumaan. Koska tämä yksityiskohtainen lainsäädäntö ei voi kuitenkaan määrätä virkamiesten toimintaa kaikessa, on muu jätettävä heidän mielivaltansa ja hallittujen sitä kohtaan osoittaman hyväntahtoisen tottelemisen varaan. Mutta mitä useampiin detaljikysymyksiin lakia säätävä kokous ulottaa päätöksensä, sitä painostavammaksi sen vallan täytyy tulla vähemmistölle. Vähemmistölle ei sellaisessa hallitustavassa ole sen enempää valtiollisia oikeuksia kuin mitään kansalaisvapauttakaan (henkilön tai omaisuuden turvaa), niin pian kuin enemmistön mieleen juolahtaa viedä tämä vapaus. Ja vaikka niin tapahtuisikin vain harvoin siellä missä valistus on ehtinyt pitemmälle, tuntuu kaikesta huolimatta aina painostavalta olla tietoinen siitä, että niin voi tapahtua, että siis laki ei riitä kaikkien kansalaisten suojaksi. Voidaan sanoa, että yksinvallassa tunnetaan samaa turvattomuutta. Mutta vääryyttä kärsinyt saa yksinvallassa sentään turvaa tai hyvitystä yleisestä mielipiteestä. Kun sitä vastoin enemmistö säätää lain ja rikkoo sitä, samalla kun hallitus on voimaton estämään tätä, niin silloin sama enemmistö hallitsee myös yleistä mielipidettä ja kohdistaa moraalisen pakon vähemmistöön.

Mutta jos korkeimman vallan tulee hallituksessa keskittyä hallitukselle, siitä ei seuraa, että kaikesta huolimatta toimeenpanovallan ääripäät voivat olla kuntien käsissä ja ne voidaan täyttää kuntien toimittamalla vaalilla. Jos kyseiset virkamiehet jättävät täyttämättä hallituksen käskyn, on heidän yläpuolellaan oltava hallituksen nimittämiä virkamiehiä, joilla on valta astua edellisten sijaan. Näyttäisi myös hyödylliseltä, että maakuntien johtomiehillä olisi apunaan valituista jäsenistä koostuva maakuntaneuvosto, sillä se olisi osaltaan torjumassa virkamiesten mahdollista omavaltaisuutta (byrokratiaa) sekä hallinnon keskittämisen lamaannuttavaa vaikutusta hallittujen omaan harkintaan ja toimintaan. Tocqueville valittaa oikeutetusti, että Euroopan valtioissa yksilö joutuu hallinnon keskittymisen vuoksi kaikkein vähäpätöisimmissä, päivittäin esiin tulevissa asioissa hallituksen holhottavaksi samalla kun häntä kovalla vaivalla yritetään saada toimimaan välittömästi valtion hyväksi. Kuitenkin voivat myös kunnallisen ja valtiollisen vapauden arvo sekaantua toisiinsa, kuten Tocquevillella. Yksilö voi varmasti nauttia enemmän edellisestä, koska hänen on sen vallitessa helpompi tyydyttää itsekkyyttään, toisin sanoen hänen on helpompi ymmärtää, että hänen toimintansa kunnan hyväksi tuottaa hänelle välitöntä hyötyä. Sama jää käsittämättä siinä vähäisessä valtiollisessa toiminnassa, joka voi tulla yhteiskunnan useimpien jäsenten osalle. Kuitenkin tietoisuus kansakunnan itsenäisyydestä kohottaa ja jalostaa pakosta yksilön mieltä, joskin se voi helposti laskea alhaiseksi egoismiksi jos ainoa hänen nauttimansa vapaus on oman välittömän hyödyn tavoittelussa. Tocquevillen kuvauksen perusteella voisi väittää, että valtio merkitsee Yhdysvaltain asukkaille vain hyötyä tuottavaa laitosta. Siitä voisi etsiä selitystä heidän pyrkimystensä materialistisiin puoliin, mihin myös heidän maansa erityinen luonne voimakkaasti heitä kiihottaa. Tämä käsitys valtiosta on aiheuttanut sen, että hallitus on alennettu kansalaisyhteiskunnan tasolle ja se saattaa vähitellen johtaa siihen, että hallituksen tehtävä suojata kaikkia yhtäläisesti oikeuden ja kohtuuden mukaan unohtuu ja enemmistön itsekkyys asetetaan kaikkien oikeuden sijaan ja egoismista tehdään oikean normi.

Koska huolenpitoa oikeudenmukaisuudesta ei voi käsitykseni mukaan antaa hallituksen tehtäväksi, ei lainkäyttöäkään voi pitää valtiomahtina lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan rinnalla. Sitä on sen sijaan pidettävä kansalaisyhteiskunnan mahtina. Se edustaa tässä kansalaisyhteiskunnan olemusta, lainkuuliaisuutta, joka esiintyy tuomarivallassa ulkoisena mahtina, joka on yksilön laintulkinnan yläpuolella ja hänen laitonta omavaltaisuuttaan vastassa. Liioin ei voida vaatiakaan, että tuomarivalta olisi valtiomahti. Tuomarivalta ei laadi lakeja, ei ilmaise kansakunnan laeissa ilmeneviä tapoja eikä liioin pane tapoja täytäntöön, saata ilmaistuja tapoja päteviksi oikeutena. Se mitä lainkäytöstä, itse tuomion täytäntöönpanosta jälkimmäisessä tapauksessa seuraa, ei kuulu tuomarivallalle, vaan hallitukselle, jonka asioista huolehtivien viranomaisten velvollisuutena on panna tuomio täytäntöön. Mutta niin kuin olemme yrittäneet edellä selvittää, tuomarivallan toimintaa ei voi pitää täysin valtiomahdeista riippumattomana, vaan jonkin valtiomahdin on asetettava korkeimman oikeusistuimen jäsenet ja näiden jäsenten on harkittava, kenellä on tuomarin virassa vaadittavat kyvyt. Oikeudenhoidon ylimmän valvonnan on myös kuuluttava hallitukselle, joka saattaa virkamiestensä avulla väärämielisen tuomarin lailliseen edesvastuuseen. Jos oikeudenhoito kuuluisi hallinnolle yleensä, pitäisi tuomarinkin toiminnassaan totella hallitusta. Kaikkihan kuitenkin myöntävät, että niin ei olisi mitään oikeudenmukaisuutta. Tuomarivalta edustaa yhteiskunnallisen lain luonnetta myös siltä kannalta, että se on aina annettu, ennalta määrätty, joten jokainen asia tuomitaan sen lain mukaan, joka oli voimassa kyseisessä tilanteessa. Koska lainkäyttö ei ole hallituksen toimeenpanovallan haara, voi kansalaisvapaus olla melko suuri yksinvaltaisen hallinnon alaisuudessakin. Yksinvaltainen monarkki eroaa despootista siinä, että hän ei puutu tuomarinvallan toimintaan. Tämä ei rajoita hallitsijan, valtion päämiehen oikeutta olla oikeudenmukaisuuden ylimpänä vartijana.

Yhtä vähän kuin kunta tai kirkko yhteiskunnallisina laitoksina ovat valtioita valtioissa, yhtä vähän tuomarinvalta on sitä. Edelliset vaikuttavat rajoitetulla alueella, samoin kuin jälkimmäinenkin, ja niin kuin laki sitoo edellisten toimintaa, sitoo se vielä suuremmassa määrin tuomaria. Kunta ja kirkko ovat paljon vapaampia, koska ne omassa piirissään sekä säätävät lain että toteuttavat sitä. Annettu laki sitoo sen sijaan tuomaria pienimpiä yksityiskohtia myöten eikä hänellä ole lainkaan valtaa panna päätöksiään täytäntöön. Niiden täytäntöönpano seuraa vasta sitten kun osapuolet ovat ilmoittaneet tyytyvänsä tuomioon tai kun useammat oikeusasteet ovat tutkineet asian ja valtiovalta on vakuuttunut tuomion oikeudenmukaisuudesta. Ellei valtiovalta ole vakuuttunut, se voi vielä siirtää täytäntöönpanoa, määrätä uuden käsittelyn ja vaatia epäoikeudenmukaisen tuomarin vastuuseen.

 

 

65. Valtion suvereenisuudesta ja hallitusvallasta

 

Vaikka lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta valtiossa eroavatkin käsitteellisesti ja tosiasiassa ovat valtiollisen toiminnan erilaisia merkittäviä lajeja, niin olemme silti nähneet, että ne eivät voi olla tiukasti toisistaan erossa niissä valtiomahdeissa, joiden pitäisi edustaa niitä. Sama pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa hallinnosta ja hallituksesta, kansakunnan suvereenin vallan edustajasta. Muistutamme siitä, että tämä käsittää molemmat äsken mainitut prosessit kansakunnan valtiollisessa elämässä. Kansakunnan suvereenisuus muodostuu nimittäin siitä, että kansakunta säätää lakinsa, määrää oikeasta ja väärästä ja säätää nämä lait itseään varten, niin että vain oma tahto sitoo sitä toimissaan. Mutta kansakunnan tietoisuus tästä itsenäisyydestään, riippumattomuudestaan kaikista maailman mahdeista sisältää sen, että kansakunta erottautuu itsenäisenä muista kansakunnista. Samoin kuin yksilö tullessaan tietoiseksi itsestään, käsittäessään itsensä minäksi erottautuu siinä ja sen myötä muista yksilöistä, joiden Minä hän ei ole, samoin kansakuntakin tietää samalla kertaa olevansa itsessään suljettu, itsenäinen kokonaisuus ja käsittää toiset kansakunnat toisiksi samanlaisiksi, itsestään riippuvaisiksi yksilöllisyyksiksi.

Tällainen kansakunnan tietoisuus edellyttää myös sen, että kansakunta tottelee todellakin vain omia lakejaan ja toimii vain omien päämääriensä hyväksi, että se ei siis ole vieraiden kansakuntien kukistama. Tämä ei kuitenkaan riitä sille. Kansakunta ei näet voi tulla tietoiseksi toisen kansakunnan itsenäisestä elämästä sen välittömällä tarkastelulla, niin kuin yksilö voi esimerkiksi lukemalla vieraista kansakunnista tai matkustelemalla vieraissa maissa saada käsityksen niistä. Sitä paitsi yksilökään ei tunne toimintavapauttaan ennen kuin toiset yksilöt tunnustavat sen osoittamalla arvostavansa hänen henkilökohtaista vapauttaan ja omistusoikeuttaan, hänen oikeuttaan asioihin, joilla ei ole vapautta. Saman on pidettävä vieläkin selvemmin paikkansa kansakunnasta, joka elää vain historiassa, toiminnan maailmassa. Muiden kansakuntien on tunnustettava sen itsenäisyyskin toiminnassa ja kansakunta voi tulla tietoiseksi muista kansakuntina vain niiden toimissa. Tälle tietoisuudelle ei siis riitä, että joku kansakuntaan kuuluva yksilö menee tapaamaan joitakin toiseen kansakuntaan kuuluvia yksilöitä vaihtaakseen tietoja tai tavaroita. Sen sijaan jokaisen kansakunnan on esiinnyttävä toista kansakuntaa kohtaan kansakuntana, sodassa tai rauhassa ja liittolaisena.

Ihmisystäviä on usein huolettanut, että maailmassa pitää olla sotia ja monetkin ovat aivan vakavissaan panneet toivonsa tulevaan ikuiseen rauhaan. Jos sodan ainoana perustana olisikin hallitsijan kunnianhimo tai valloitushalu tai hallitsevien sukuriidat tai lipun hulmuttelu tai kansakunnan kauppaedut yms., olisi tosiaankin valitettavaa, jos miljoonien henki ja onni uhrattaisiin niin mitättömien syiden tähden. Mutta tulevaisuus lupaa useammankin seikan osalta ilahduttavampia näköaloja. Yksikään maa, missä hallitsevat määräävät sodasta ja rauhasta, ei voi vastaisuudessa ryhtyä sotaan perintöseikkojen vuoksi eikä liioin valloitushalusta. Voinee kuitenkin olettaa, että kauppaedut, kansakunnan kunnian säilyttäminen, koko kansakunnan lävitse tunkenut aate yms. – että tällaiset syyt antaisivat kansakunnille vastakin monia syitä keskinäisiin sotiin.

Vaikka tällaiset sodan syyt voivatkin olla moninaisia ja vaikka kansakuntien kohtalot onkin jätetty jopa sellaisten syiden varaan kuin pari hansikkaita tai saappaita, niin jokainen järjellinen tarkastelija käsittää silti, että syvimmältään on aina ollut kyse kansakuntien itsenäisyydestä, niiden vallasta ja valtiollisesta vaikutuksesta. Kaikki kansakunnat ovat ja niiden täytyy olla itsekkäitä, ne näkevät vaivaa vain oman toimeentulonsa puolesta. Kansakunnalle ei ole muuta tarkoitusta kuin kohottautua muiden kansakuntien yläpuolelle ja johtaa ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä. Yksikään kansakunta ei voi puolestaan vapaaehtoisesti alistua sillä tavoin johdettavaksi ja niin ollen sodan on ratkaistava. Tämän vuoksi ei tarvitse uskoa väkivallan hallitsevan maailmaa. Kansakunnan mahti ei näet ole sotakelpoisten miesten lukumäärässä, vaan sen jäsenten isänmaallisuudessa, tavoissa ja sivistyksessä, kansallishengessä. Raa'at laumat pystyvät voittamaan vain turmeltuneita kansakuntia, joissa ei elä enää mitään kansallishenkeä. Samoin kuin kansakunnan mahdille voidaan löytää monia lähteitä, voidaan sen rappiollekin esittää monia syitä; ne kaikki palautuvat kuitenkin kansallishenkeen perussyynään.

Kansakunta käyttää kaikessa lainsäädännössä suvereenisuuttaan siinä kohdassa, missä se käy yhteen lain täytäntöönpanon kanssa. Sanonta ”tulkoon”, joka tekee päätöksen laiksi, sisältää myös käskyn, että laki pitää panna täytäntöön. Tämän suvereenisuuden luonteen mukaisesti sen edustajana täytyy olla yksilö. Monet voivat olla neuvottelemassa laista ja monet toimia sen panemiseksi täytäntöön. Mutta vain yksi tahto voi päättää näin: ”Tulkoon”, vain yksi suu voi lausua sen julki, sanoa: ”Minä tahdon” ja ”asetan pisteen i:n päälle”. Kuviteltakoon vaikka niinkin, että lainsäädäntövalta on neuvostolla tai kansankokouksella; kaikesta huolimatta yksi ääni on ratkaiseva ja se edustaa suvereenisuutta, ilmaisee kansakunnan tahdon. Kaikesta edellä sanotusta seuraa, että se lausuma ei saa riippua mielivallasta, vaan sen on todella ilmaistava kansakunnan tahtoa. Jos valtiossa on lakia säätävä kokous monarkin, presidentin, konsulin tms. rinnalla, ja nämä siis ilmaisevat minkä on oltava laki, niin tämä yksilön persoonassa oleva suvereenisuus on muodollisempi, vaikkakin se sisältää aina yksilön tahdon vapaan päätöksen. Sitä vastoin yksinvaltainen monarkki ei saa yhtä selvää ohjenuoraa siihen, mitä hänen tulee tahtoa ja kun hän lausuu julki ”tulkoon”-ilmaisun, se edellyttää häneltä näin ollen enemmän ymmärrystä, jotta hän osaisi arvioida mitä kansakunnan tarve vaatii. Päätöksen yläpuolella on kaikissa tapauksissa silti vielä eräs mahti. Ja se on sama kansallishenki ja sen on täytynyt sanella niille, joista asia riippuu, pitääkö lain todellakin tulla voimaan ja pitääkö sitä noudattaa vai jääkö se kuolleeksi kirjaimeksi.

Monarkkinen hallitusmuoto saa voimakkaan tuen siitä välttämättömästä tarpeesta, että on oltava olemassa etummainen kärkihahmo, ratkaisun tekevä subjekti, jonka tahto tekee lain siksi mikä se on ja on edellytyksenä kaikelle elämälle valtiossa, ja samoin tapahtuu kaikessa toiminnassa, kaikessa henkisessä toiminnassa ylipäätään. Koska ylimmän ratkaisun on siten oltava välitön, annetusta subjektista riippuvainen, on Hegel pyrkinyt osoittamaan, että myös ratkaisun tekevän äänen pitää olla syntymässä, luonnolta, välittömästi saatu. Eikä voikaan kieltää, että jos ajatuksissa kuljetaan kansakunnan lainsäädännön etenevässä ketjussa taaksepäin, tullaan pakosta kohtaan, missä aiemmin tehdyllä päätöksellä ei ole voitu määrätä, kenen pitää ilmaista lakia, missä siis suvereenisuuden edustaja olisi tätä välittömästi, pelkällä olemassaolollaan. Tämä päättelytapa ei kuitenkaan johda tulokseen, koska se nojautuu yhteiskunnan kuviteltuun historialliseen syntyyn. Jo kauan on pidetty selvänä, että perinnöllinen kuninkaanvalta on asetettava vaalimonarkian edelle. Ja yhtä selvältä näyttää, että kruunun perinnöllisyyden ansiosta vapaavaltio säilyy pitempään ja on lujempi suhteissaan muihin valtioihin.

Ratkaisevan yksilöllisen tahdon tarve alkaa tuntua erityisesti valtion ulkoisissa suhteissa. Niissä päätösten ja toiminnan on liityttävä läheisesti toisiinsa ja päätös jää usein riippumaan hetken tarpeista ja innoituksista. Valtion ulkoisen voiman lähde on kuitenkin sen sisässä ja jotta tätä voimaa olisi sillä hetkellä kun sitä tarvitaan, täytyy sen saman tahdon, joka edustaa kansakunnan suvereenisuutta suhteessa muihin kansakuntiin, pystyä hallitsemaan myös niitä voimia, jotka kykenevät saattamaan sen tahdon voimaan. Onpa valtion hallitusmuoto ollut millainen tahansa, kaikissa niissä on tästä syystä pidetty välttämättömänä, että valtion päämiehelle on annettu valtion ulkoisten asioiden ratkaisuvalta ja maan puolustusvoimien ylipäällikkyys. Jos esimerkiksi Amerikassa sota, rauha ja liittoutumiset eivät ole riippuvaisia yksin presidentin ratkaisusta, se on selitettävissä sillä, että maa on sijaintinsa ansiosta turvassa ulkoisilta vihollisilta ja sen tästä riippuvalla yhä vähäisellä valtiollisella vaikutuksella.

Se äsken esitetty välttämättömyys, että lakien säätäminen ja toimeenpanovalta käyvät eräässä kohdassa täysin yhteen, merkitsee kiertämätöntä estettä näiden valtiomahtien tarkalle erottamiselle todellisuudessa, miten erillään molemmat toiminnot sitten käsitteinä lienevätkään. Molempien ykseys tässä kohdassa muodostaa valtion suvereenisuuden, jolla se erottautuu muista valtioista; ja siitä seuraa myös, että kolmas valtiomahti, valtion suvereeni mahti käy siinä kohdassa yhteen kummankin edellisen kanssa. Siitä näyttää poikkeavan vain meidän olettamuksemme, että hallituksen on toimittava annetun lain mukaisesti. Itse asiassa olettamus ei kuitenkaan ole sen virheellisempi kuin olettamus, että lainsäädäntövalta säätää lakeja. Kuten olemme nähneet, tämä valta on lopultakin myös toimeenpanevaa, koska lain lausumiseen julki lakina täytyy sisältyä myös käsky sen täytäntöönpanosta. Muutoin lainsäädäntö olisi mihinkään kelpaamaton muodollisuus eikä lainsäädäntövallan julki lausuttu päätös vielä muodostaisi voimassa olevaa lakia. Kun hallinnon täytyy vielä lain julki lausumisen ”jälkeen” järjestää itse täytäntöönpano, ei sekään merkitse sen suurempaa rikettä kuin että lakia säätävä kokous neuvottelee laista ”ennen” sen julki lausumista ja jättää päätöksensä hallitsijan vahvistettavaksi. Suhteissa muihin valtioihin johtuu itse valtion suvereenisuuden käsitteestä, että sen edustaja myös edustaa valtiota itsenäisenä suhteessa kaikkiin ulkoisiin valtoihin. Tämän suvereenisuuden edustaja on nyt hallitsija, suvereeni, jonka on oltava kullakin hetkellä yksilö. Kun hallitsijalla voi valtion ulkoisissa asioissa yksin olla sekä päätösvalta että toimeenpanovalta, niin sitä on vaatinut viisas huolenpito valtion menestyksestä.

Erilaiset hallitusmuodot voivat tehdä tällaisen hallitsijan vallan enemmän tai vähemmän muodolliseksi tai jakaa sen useampien yksilöiden kesken; sen on silti oltava aina olemassa. Pelko vallan väärinkäytöstä johtaa toimimaan innokkaasti sen rajoittamiseksi. Jos asia on jo niin, että valtion heikko sisäinen hallinto vahingoittaa sen jäsenten vapautta laskemalla enemmistön pidäkkeettömän ylivallan irti, on luja hallitusvalta vieläkin välttämättömämpi valtion ulkoisissa suhteissa, tai muutoin kansakunta vaarantaa itsenäisyytensä.

Euroopan nykyiset olot takaavat myös vähemmän mahtavien valtioiden rauhan. Jos itsenäisyys riippuu kuitenkin vain mahtavampien keskinäisestä politiikasta eikä sitä ole saavutettu omilla uhrauksilla, tulevat kaikki kansakunnat yhtä merkityksettömiksi maailmanhistorian kannalta, sillä sellainen tilanne vaikuttaa perin vahvasti kansallishenkeen ja lamaannuttaa sen. Vaikka valtiomuoto olisi miten vapaa tahansa, se ei pysty vaikuttamaan sellaisen kansakunnan hiipuvaan elämään. Mitä Sveitsi mahtaakaan hyötyä tasavaltaisista hallitusmuodoistaan? Vieraat joukot ovat toistuvasti marssineet sen ”vapaiden vuorten” yli ja vieraat lähettiläät ovat ilmoittaneet sen maapäiville suvereeniensa käskyjä. Kansakunta elelee veltosti, joskaan ei levossa ja rauhassa, sillä puolueet kuohuttavat sitä, samoin se on taitamatonta, halutonta ja voimatonta. Eurooppa tuskin tietäisi sen olemassaolosta ellei muutamaan kertaan vuodessa ilmoitettaisi, että jokin sen pienistä kanttooneista on ottanut itselleen uuden valtiosäännön. Mutta mitä se sitten hyödyttää? Valtiosääntöjen muuttuvuus osoittaa kansakunnan voivan jollain tavoin huonosti ja niiden hyödyttömyys taas osoittaa, että kansakunta ei ala voida hyvin minkään valtiosäännön avulla. Valtiollisesti voimaton kansakunta pysyy voimattomana kaikilta osiltaan, sivistykseltään, tavoiltaan, sisäiseltä hyvinvoinniltaan, sillä kansallishenki on horroksessa. Lähellä ja kaukana kuullaan ylistettävän yhtä Euroopan maata, jonka sanotaan tulleen onnelliseksi vapaasta ja viisaasti harkitusta valtiosäännöstään. Siellä valistus on levinnyt laajalle, tavat ovat hyvät ja kerjäläisiä on vain vähän. Kuitenkin maan valtiosääntö, samoin kuin sen itsenäisyyskin ovat eilispäivän tuotetta. Molempia voisi sanoa jalomielisesti annetuksi lahjaksi. Tärkeämpää kuitenkin on, että tämä valtio itsessään pystyy tuskin milloinkaan saamaan valtiollista vaikutusta. Eikä kansakunta sitä haluakaan; maan sijainti on sen puolustus. Puhuttakoon kahden vuosisadan kuluttua sellaisen kansakunnan onnesta.

Sanotaan että on yhdentekevää, kuuluuko kansakunta maailmanhistoriaan, onko se vaikuttanut ihmiskunnan hyväksi, kunhan se vain on elänyt ja itse nauttinut elämästään. Mutta sellainen kansakunta on yhdentekevä myös ihmiskunnalle ja tämä kieltää siltä jaloimmat lahjansa. Maailmanhistoria on tuomioistuin, joka tuomitsee kuulematta kaikki ne, jotka eivät ole äänellään myötävaikuttamassa sen tuomioon.

 

 

66. Kansainoikeudesta, ja politiikan suhteesta moraaliin

 

Hugo Grotius pyrki ensimmäisenä tekemään kristillisten valtioiden välisen kansainoikeuden tieteeksi. Hän tuntuu ymmärtäneen asian luonteen aivan oikein, sillä hän asetti kansakuntien keskinäisten suhteiden tavanomaiset puolet luonnonoikeuden määräysten yläpuolelle. Kun sitten historia tarjosi hänelle esimerkkejä vallan väärinkäytöstä, hän yritti tiukentaa uskonnon ja yleisen moraalin vaatimuksia, koska niiden ottaminen huomioon rauhassa ja sodassa koituu hallitsijoiden ja kansojen eduksi. Hänen käsityksenään sodasta yleensä oli, että sen on oltava keino rauhan voittamiseksi, ja käsitys voidaan johtaa viimeksi mainituista määrityksistä. Voi myös mielihyvin myöntää, että menestykselliset puolustussodat ovat vaikuttaneet huomattavasti elävöittävämmin ja jalostavammin kansallishenkeen kuin hyökkäyssodat. Niin, syynä täytyy olla itse sodan oikeudenmukaisuus, koska kansakunnan itsenäisyys on epäilemättä korkein oikeus maan päällä. Mutta Grotius itse osoittaa parhaiten, miten vähän todellisuus on tältä kannalta vastannut hänen vaatimuksiaan vahvistamalla käsityksensä Sallustiuksen ja Ciceron kajahtelevilla lauseilla.

Mikään kansa ei kaiketi ole noudattanut tätä sääntöä yhtä vähän kuin roomalaiset. Kaikkihan riippuu tässä siitä, mitä rauhalla tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan rauhaa mihin hintaan hyvänsä, ei kansakunnan kukistamistakaan saa jättää sellaisen rauhan ehtojen joukosta. Jos sitä vastoin tunnustetaan, että rauha ilman itsenäisyyttä merkitsee valtion tuhoamista ja jos myönnetään, että kaikki valtion säilyttämiseksi käydyt sodat ovat oikeudenmukaisia, silloin asia alkaa näyttää toiselta. Kansakunta ei elä ohimenevää hetkeä varten, vaan sen on aina huolehdittava tietämättömissä olevasta tulevaisuudesta. Tulevaisuuden kannalta sen itsenäisyys ei ole milloinkaan kyllin turvattu. Kansakunnan enemmistö pystyy harvoin arvioimaan, milloin taas hyökkäyssota on sen tarkoituksen kannalta välttämätön. Tälläkin voidaan selittää puolustussodan suhteellisesti suurempi vaikutus kansallishenkeen. Mutta jokainen sota, joka takaa kansakunnan itsenäisyyden lisäämällä sen valtaa, on rauhan saavuttamiseksi käyty sota, toisin sanoen kaikki sodat ovat jommankumman osapuolen kannalta luonteeltaan tällaisia.

Lyhyesti sanottuna politiikalla ei voi sodan ja rauhan kysymyksessä puntaroida oikeudenmukaisuutta luonnonoikeuden tai moraalin vaatimusten mukaan, vaan se on tehtävä valtion itsenäisyyden asettamien vaatimusten mukaan. Kysymys ratkaistaisiin helposti, jos kansakuntien riitoja varten olisi olemassa tuomioistuin. Mutta niin kauan kuin kunkin kansakunnan on oltava tuomarina omassa asiassaan ja kummankin puolen väittämien täytyy aina koskea toisen tai toisen valtion etuja, näyttäisi miltei liialliselta vaatia, että kansakunnan pitäisi edistää vihollisensa etuja. Näin ollen voi epäilemättä väittää, että kansakunnan toimia ja kohtaloita ohjaavat jotkin muut kuin luonnonoikeuden ja moraalin lait. Luonnonoikeuden ja moraalin mittapuiden mukaan sota sinänsä on kaikissa olosuhteissa sekä oikeuden vastainen että epämoraalinen. Sen enempää luonnonoikeus kuin moraalikaan ei näet salli ihmisen vahingoittaa toista vapauden, omaisuuden tai hengen osalta.

On toinen kysymys, missä määrin yleisen mielipiteen epäoikeudenmukaisiksi julistamat sodat tosiasiassa hyödyttävätkin niihin ryhtynyttä valtiota. Tältä kannalta historia tuntuu todistavan Nemesiksen olemassaolon puolesta, miten myöhään sen määräämät rangaistukset mahtavatkaan toisinaan langeta. Tältä kannalta katsottuna voidaankin lempeä vallankäyttö tehdä voittajien velvollisuudeksi. Niinpä Hugo Grotius ei yritä lainkaan kiistää, että voittajilla on ”jus imperii” puolellaan. Tosin hän käsittää tämän oikeuden hiukan rajoitetusti, vain yhdeksi ehdoksi sille, että voittajat saavat rauhan voitettujen vastaisilta hyökkäyksiltä. Kuitenkin hän lisää, että ”voittaja ansaitsee kiitoksen, ellei tämä käytä sitä oikeutta”. Koska hän kaikesta huolimatta olettaa, että se on ”vähemmän varmaa”, hän yrittää esimerkein osoittaa, että voittajavaltionkin ”kannattaa olla kohtuullinen”. Puhuessaan siitä, minkä tulee olla sodassa sallittua, hän useita jaotteluja tehtyään samoin myöntää, että vihollisen pettäminenkin on sallittua. Tosin hän tekee tällöin sen rajoituksen, että mitään nimenomaisia lupauksia ei saa pettää, sillä siinä suhteessa hän ei juuri näe poikkeuksia. Se on myös ainoa alue, jolla tavanomainen kansainoikeus on käynyt yhteen moraalin kanssa. Se tilanne näyttää vieneen intomielisen Grotiuksen niin pitkälle kuin hän on pystynyt menemään. Tosin hänen on myönnettävä toiselle valtiolle oikeus liittosopimuksen rikkomiseen sitten kun toinen sopimuspuoli on sen kerran rikkonut. Hän jopa myöntää, että ensiksi mainittu saa jättää sitoumuksensa täyttämättä niin kauan kuin jälkimmäinen ei ole vielä täyttänyt omaansa. Sikäli kuin olen voinut havaita, hän väittää, että niin kauan kuin hallitsija jatkaa hallitsijana, tämän on otettava solmittu liitto huomioon, ja jopa hänen seuraajansakin on katsottava sen sitovan itseään, vaikka tämä kaikesta huolimatta voikin rikkoa sen tekemättä vääryyttä. On ilmeistä, että Grotius on tässä tarkastellut kansainoikeutta kokonaan yksityisoikeuden kannalta. Valtion hallitsijan solmimat liitot eivät näet koske häntä yksityisenä henkilönä, vaan ne koskevat valtiota ja ankaran oikeudenmukaisesti otettuna hallitsijan kaikkien seuraajien olisi pidettävä niitä ikuisina. Nykyään ei tosin ole tapana solmia mitään ”ikuisia rauhoja”; mutta kun liittosopimuksen olemassaololle ei määrätä mitään aikaa, on voitava katsoa, että se samoin perustein koskee kaikkia aikoja kuin yhtä ainoaa hetkeä. Jos meneteltäisiin edellisellä tavalla, olisi ikuinen rauha toteutettu jo aikoja sitten. Mutta vastakkaisesta olettamuksesta myös seuraa, että rauhan väline on tosiasiassa sodan väline, jolla siihen kykenevä osapuoli kamppailee itselleen edun. Hävinnyt puolestaan ottaa edun takaisin niin pian kuin pystyy aseiden voimalla. Grotius, joka lainaa Raamattua jokaisessa pykälässään, ei siis pääse tässä sen pitemmälle kuin viileä Machiavelli seuraavissa sanoissaan: ”Jokainen käsittää, miten kiitettävää on kun ruhtinas pitää sanansa, on aina oikeamielinen eikä koskaan vilpistele”. Kuitenkaan ”viisas hallitsija ei voi eikä hänen tulekaan pitää sanojaan, milloin siitä on hänelle vahinkoa tai kun häntä pakottaneita syitä ei ole enää olemassa”. Ensin lainatuissa sanoissa määritetään, millainen ruhtinaan luonteen tulee olla, jälkimmäisissä taas, miten hänen tulee toimia ”valtion päänä”. Jälkimmäinen saa tietysti koskea vain hänen toimintaansa toisia valtioita kohtaan, ei valtion lainsäädäntöä eikä hallintoa. Sillä yksinvaltaisissa valtioissa ruhtinaan lupaukset ovat lakeja. Perustuslaillisessa valtiossa hallitsija ei voi antaa lupauksia, jotka koskisivat valtion sisäisiä asioita.

Rehellisyyden vaatiminen valtiolliselta toiminnalta täytyy siis rajoittaa siihen, että jokaisen hallituksen on pyrittävä ottamaan huomioon velvoitteensa toisia valtioita kohtaan niin kauan kuin se ei vahingoita valtiota, sillä myös tällä edistetään valtion parasta. Se että rauha tai liittosopimus voidaan yksipuolisesti rikkoa ja että ennemmin tai myöhemmin on pakko niin tehdä, on annettu edellytys niitä solmittaessa. Tästä syystä rauhaa tai liittosopimuksia ei pidä milloinkaan arvioida yksittäisten sopimusten kannalta. Niin ollen yksikään valtio ei rakenna itsenäisyyttään rauhan, vaan sodan välineille.

Kansainoikeus on olettanut kaikkina aikoina, että ennen sotaa on annettava sodanjulistus ja että lähettiläitä on kunnioitettava myös sodan aikana. Toisin sanoen se on ollut tavallinen käytäntö ja yleinen mielipide on vaatinut sitä. Etenkin jälkimmäisen kohdan rikkominen on tuottanut aina häpeää; jos näet tätä menettelyä ei noudatettaisi, ei rauhalle annettaisi mitään mahdollisuuksia. Valtiot ovat samoin pitäneet meidän aikanamme sääntönä, että soditaan vain kansakunnan aseistautuneita jäseniä vastaan, ja kaikki kristityt kansakunnat ovat sallineet vankien vaihdon, ainakin sodan päätyttyä. Kuten tunnettua, näistä sopimuksista on kuitenkin tehty poikkeuksia ja etenkin on vielä tavallista, että sotaa käydään yksityisomistusta vastaan (esimerkiksi tekemällä kaappauksia). On epäilemättä onneksi, että julkinen mielipide on tämänkin verran lieventänyt sodan onnettomuuksia; ja olisi väärin jos tämän mielipiteen vaatimus politiikan rehellisyydestä torjuttaisiin epäoikeutettuna, sillä se voi tulla nykyistä yleisemmäksi vain kaikkien kansakuntien yhteisen mielipiteen vaikutuksesta. Mutta siten ei päästä koskaan tehtyjen sitoumusten tarkkaan noudattamiseen. Se näet vaatisi valtion johtomiehiltä yli-inhimillistä avarakatseisuutta. Se antaisi myös monessa tapauksessa väkivallalle oikeuden pyhityksen, kun esimerkiksi heikon hallitsijan käymät neuvottelut riistäisivät kansakunnan itsenäisyyden kaikiksi ajoiksi.

Mutta kaikki tässä esitetyt poikkeukset luonnonoikeudesta ja moraalista valtioiden välisissä suhteissa todistakoot, että sisältöä todella on niissä kansallishengen vaatimuksissa, että sen on käytävä yksilön toimia koskevasta laista. Vaikka kansallishenki onkin korkein oikeus, sitä voi yhtä vähän kuin tähtien liikkeitä mitata luonnonoikeuden tai yleisen moraalin mittapuilla. Yksilö vaatii moraalista vapautta. Hänen vaatimustaan hyvästä omastatunnosta ei voi eikä saa torjua ilman että häneltä viedään myös siveellinen vapaus. Ken on sen sijaan oppinut tietämään, miten moraalin käskyt joutuvat monien ristiriitojen koettelemiksi, toisin sanoen miten ihminen joutuu todellisessa elämässä usein valitsemaan kahdesta moraalin vaatimasta velvollisuudesta, jolloin toisen täyttäminen johtaa toisen laiminlyömiseen, ja miten nämä moninaiset ristiriidat ovat synnyttäneet jopa erityisen tieteen, kasuistiikan – ken tämän tuntee, ei voi pitää moraalin ja politiikan käskyjen näennäistä ristiriitaisuutta selittämättömänä. Kun moraalisten velvollisuuksien keskinäistä tärkeysjärjestystä määrätään, sen täytyy näet aina muodostua subjektiiviseksi ja mielivaltaiseksi, ellei se perustu niille vaatimuksille, joita oikea asettaa sellaisena kuin se toteutuu valtiossa. Miten esimerkiksi ratkaistaisiin, sisältääkö velvollisuus lähimmäistä kohtaan myös sen, että rikollista ei luovuteta lain rangaistavaksi, ellei oletettaisi, että lain itsensä on se ratkaistava tai että niissä tapauksissa, jolloin laki ei velvoita yksilöä ryhtymään ilmiantajaksi, yksilö myös voi olla siksi ryhtymättä? Samoin kuin yhteiskunnallinen laki lieventää omalla alueellaan näitä ristiriitoja, siten myös valtiollinen laki tuo niihin ratkaisun valtiossa ylipäätään, tai silloin kun valtiollinen laki ei määrää mitään, sen tekevät kansallishengen vaatimukset. Tapojen on korvattava myös kansalaisyhteiskunnassa se, mitä laki ei määrää. Mutta valtiossa tavat määräävät usein yksin kansallishenkenä ja silloinkin kun on olemassa valtiollisia lakeja, ne määräävät vain yksilön valtiollisen toiminnan muodot. Mutta toiminnan varsinaisen sisällön yksilö joutuu ottamaan omasta itsestään. Ja ulkopolitiikkaa, valtioiden keskinäisiä suhteita varten ei voi olla kerrassaan mitään lakeja. Nyt on niin, että moraali ei voi sisältää mitään erityisiä käskyjä kansalaisyhteiskuntaa tai valtiota koskevista velvollisuuksista, vaan kaikki yhteiskunnalliset velvollisuudet kuuluvat yleiseen kategoriaan ”velvollisuudet lähimmäistä kohtaan”. – Mutta valtiollisesti toimivana ihminen ei toimi suhteessa siihen tai tähän yksilöön, vaan suhteessa valtioon. Tarkkaan ottaen moraali ei siis tässä tapauksessa voi antaa mitään määräyksiä. Koska kuitenkin kaiken valtion hyväksi tapahtuvan toiminnan täytyy olla myös yksilön toimintaa, syntyy tässä välttämättä erityisiä yksilöiden välisiä suhteita. Valtion puitteissa juuri nämä suhteet määrätään laissa tai yksinvaltaisen hallitsijan käskyillä. Mutta suhteessa muihin kansakuntiin valtiollisesti toimiva yksilö edustaa aina kansakunnan suvereenisuutta ja on siten itse ratkaisevana toiseen yksilöön nähden. Isänmaallisuus vaatii nyt kumpaakin toimimaan kansakunnan nimissä; moraali näkee siinä vain yksilön suhteen lähimmäiseen. Jos noudatettaisiin jälkimmäistä näkemystapaa, kaikki valtiollinen toiminta olisi mahdotonta. Jos tätä toimintaa pitää olla, on sen asettamien velvollisuuksien oltava ehdottomasti voimassa riippumatta moraalin asettamista. Koska ne koskevat miljoonien onnea tai onnettomuutta, siitä nähdään että ne eivät ole moraalittomia. Kasuistiikka voisi tässä esittää vain seuraavan velvollisuuksien välisen ristiriidan: pitääkö miljooniin kanssaihmisiin kohdistuvan velvollisuuden ohittaa yksilöön kohdistuva velvollisuus? Vastaus muodostuu moraalin kannalta mielivaltaiseksi; jos kysymykseen näet vastataan myöntävästi, silloin ihminen voi toimia moraalisesti ja samalla epämoraalisesti. Niin ei käy, jos valtio tunnustetaan toteutetuksi oikeudeksi; silloin ei näet synny ristiriitoja eri velvollisuuksien välillä, vaan kansallishengen vaatimusten täyttäminen on silloin sinänsä siveellinen teko ja on sellaisena sekä laillinen että moraalinen.

Tosin yksilö voi tässä toimia kansallishengen käskyä vastaan. Jos hän on tällöin samalla rikkonut yleisiä velvollisuuksiaan lähimmäistään kohtaan, silloin hän on kahdelta kannalta rikollinen. Jos hän sitä vastoin toimii niin kuin pitää valtiota kohtaan, niin hän voi yrittää sen ohella täyttää moraalin käskyn; se luetaan hänelle silloin kaksinkertaiseksi ansioksi. Tässäkin kansallishenki on usein hänen johdattajansa, koska kansainoikeuden käskyt ovat riippuvaisia kansallishengen hyväksynnästä. Jos yksilö sen sijaan asettaa ihmisrakkautensa, oikeudenmukaisuuden käsitteensä sen yläpuolelle, minkä tietää olevan valtion paras, silloin hän pettää isänmaansa. Jos hän tekee niin, koska ei tunne isänmaan todellisia etuja, silloin hän on kelvoton valtion palvelija. Kaikki tämä tuntuu kovalta; mutta niin sen on oltava. Valtion hyväksi toimivan yksilön nauttima suuri vapaus sisältää myös suuren vastuun. Saatetaan toivoa, että valtiollisia erehdyksiä ei milloinkaan rangaistaisi muutoin kuin tällaisella kelvottomaksi julistamisella, ja että valtiollisesti toimivan moraalisuutta hänen julkisissa teoissaan arvioitaisiin lempeästi. Se ei kuitenkaan muuta tämän toiminnan luonnetta eikä vähennä sen yksilölle asettamia vaatimuksia. Yksilö on heikko ja katoavainen; hänessä kuitenkin ”pitää” oikeuden voiman tulla esiin ja hänen ”pitää” toimia katoamattoman puolesta.

 

 

67. Maailmanhistorian pakosta ja tietämisen vapaudesta

 

Nyt kysytään, onko kansakunnan voima ja arvostus maailmanhistorian korkein laki? Ei ole; sen sijaan kansallishengen korkein kehitysmuoto, siveellisyys, on sitä. Olemme löytäneet riittävästi todisteita siitä, että tätä kehitystä ei voi tapahtua ilman kansakuntien keskinäisiä suhteita sodassa ja rauhassa. Rauha tekee tämän suhteen moninaisilla tavoilla hedelmälliseksi. Sota sen sijaan säästää kansakunnat siltä tapojen ja sivistyksen samankaltaisuudelta, mitä yhden ainoan kansakunnan jatkuva ylivalta aiheuttaisi ja jonka seurauksena olisi sivistyksen kehityksen pysähtyminen. Hallitseva kansakunta käyttäisi kansallishenkensä voimat loppuun ja hallittujen kansallishenki tukahtuisi. Rooma hallitsi suureksi osaksi jo elinvoimansa kuluttaneita kansakuntia. Sen historia antaa meidän kuitenkin aavistaa, että samanlainen suhde syntyisi silloinkin jos yksi ainoa kansakunta voisi kukistaa muut kun näiden kansallishenki olisi vielä heikentymätön. Ja sama siveellinen rappio, joka oli luonteenomainen Rooman maailmanvallalle, löisi varmasti leimansa myös kaikkiin muihin maailmanvaltoihin.

Niin ollen yhden ainoan kansakunnan valta merkitsee rappiota ihmiskunnalle. Mutta kun kaikki kansakunnat pyrkivät valtaan, käy tämä pyrkimys yhteen ihmiskunnan oman pyrkimyksen kanssa ja jokaisen kansakunnan omaperäinen kehitys merkitsee voittoa ihmiskunnalle. Kansakunnan pyrkimys valtaan ja sen vaikutusvalta todistavat aina elävästä kansallishengestä ja merkitsevät aina vain sitä, että kansakunta ponnistelee kehittyäkseen itsenäisesti. Sen kehitys vaikuttaa puolestaan voimakkuutensa mukaan muihin kansakuntiin ja kohottaa niiden kansallishenkeä, osaksi positiivisesti, kun tieto kansakunnan sivistyksestä leviää, osaksi negatiivisesti, herättämällä ne tavoittelemaan omaa itsenäisyyttään. Siten ihmiskunnan sivistys voi tulla esiin aina uusissa muodoissa. Liioin ei kansakunta ole saanut milloinkaan mahtia ja vaikutusvaltaa aineellisesta voimasta sotakelpoisten käsivarsien lukumäärän merkityksessä. Ne ovat olleet sen sijaan riippuvaisia kansakunnan sivistyksestä ja siitä voimasta, millä kansallishenki pystyy jatkamaan kehitystään. Mutta toisaalta ymmärrämme senkin, että aineellisen voiman täytyy huomattavasti auttaa kansallishengen kykyä pitää itseään yllä ja edistyä. Tämä seikka on ylipäätään suurimpana rasituksena ihmisen tietoisuudelle oman toimintansa vapaudesta. Aineellinen voima muodostaa kansakuntien olemassaolon ja elämän luonnonpuolen, välittömän ja annetun puolen; tosin maan laadusta ja ilmastosta riippuvaa ihmisjoukkoa voidaan tarkastella myös kansakunnan edeltävän historian tuloksena. Ei näet ole sattuman seurausta, että tämä kansakunta asuu tässä maassa, tässä ilmastossa. Materiaalinen puoli on välittömästi annettua vain sinä ajankohtana, jolloin kansanheimo astuu esiin kansakuntana, valtiona ja silloin sillä täytyy olla kiinteä asuinpaikka. Historia kuitenkin lohduttaa meitä taas sillä, että itsenäisyyttä todella haluavalla kansalla on aina myös voimaa sen puolustamiseen. Ja silloin kun kansakunnalla on itsenäisyys, todellinen ja omalla voimalla hankittu eikä se ole lainattu, peräisin ulkoisista, kansakunnan kannalta satunnaisista olosuhteista, silloin kansakunnalla on myös voimaa vaikuttaa sivistyksellään itsenäisesti ihmiskuntaan, kehittää itsenäisesti kansallishenkeään.

Saimme jo selville, mitä meidän pitää ajatella ihanteesta, joka olisi yksilön ja kansakuntien pyrkimysten lopullinen päämäärä. Saisimme turhaan etsiä sellaista, voidaksemme sitten siihen vertaamalla arvioida maailmanhistorian eri kausia. Ei liene vaikeaa löytää kaikkialta hengen rikkaasta maailmasta pyrkimystä kaikkiin niihin ideaaleihin, joita ihmisen mielikuvitus pystyy keksimään. Tällaisen arvioinnin epärehellisyys tulee kuitenkin ilmi juuri siinä, että yksi ihanne saa saman oikeutuksen kuin toinenkin, että yksi niin kuin toinenkin on tietyssä määrin toteutettu kunakin aikana.

Aikakaudellamme on nähtävissä tällaisia erityisiä yrityksiä selittää maailmanhistoria yhtenäiseksi prosessiksi, keskeytymättömäksi etenemiseksi kohti tiettyä päämäärää. Liioittelematta voinee sanoa, että niistä voi Hegelin ”Philosophie der Geschichte” -teosta pitää johdonmukaisimpana ja eheimpänä. Hänen maailmanhistorialle asettamansa päämäärä, ”hengen tietoisuus itsestään, omasta olemuksestaan” on luonteeltaan kaiketi sellainen, että toiminnan maailmasta ei voi löytää yhtään ilmiötä, jota ei voisi liittää siihen lopulliseen päämäärään. Mitähän muuta henki voisi näet synnyttää kuin oman itsensä? Mitä muuta se voi toimissaan ilmaista kuin omaa olemustaan? Jos valtio on toteutettu oikeus, silloin se toteuttaa myös hengen vapauden. Entä mitä tässä hengen todellisuudessa sitten voisi olla sellaista, mikä ei olisi hengen oman luonteen kehitystä, missä henki ei näkisi itsensä heijastuvan? Tässä tulee kuitenkin heti pohtineeksi, että valtio ei olisi voinut kunakin aikana olla hengen todellisuutena, jos henki olisi kunakin aikana ollut jotain muuta kuin mitä tässä todellisuudessa on tullut ilmi. Henki ei voi milloinkaan olla muuta kuin mitä se tietää olevansa; kaikesta, mitä sen pitäisi tämän ohella olla, tulisi tyhjä mahdollisuus, pelkkää negaatiota siitä, mitä henki on ja tietää olevansa. Tästä syystä jokaisen ajan täytyykin sellaisenaan tarkasteltuna (sub aeternitatis specie) [ikuisuuden näkökulmasta] olla sinänsä välttämätön ja oikeutettu, eikä mikään aika voi toista paremmin ilmaista hengen olemusta. Henki ei voi liioin minään aikana olla muuta kuin oma olemuksensa, se itse ei voi olla häviävä muoto siitä, mitä sen pitää olla.

Mutta juuri silloin kun kutakin aikaa tarkastellaan sinänsä, ei sen tietämystä saa käsittää järkkymättömäksi väittämäksi eikä sen toimintaa ikuisesti pysyviksi tavoiksi, vaan molemmat on käsitettävä eläviksi, kehittyviksi. Kun käsitetään, miten kukin aika muodostui, mitä se oli ja miten se taas siirtyi toiseksi muodoksi, silloin se käsitetään siis järjellisessä välttämättömyydessään, sellaisena kuin se sinänsä on ollut. Toisin sanoen itse elämässään, prosessina kyseinen aika on silloin saman veroinen jokaisen muun kanssa, ei välineenä, vaan realisoituna päämääränä. Ja tässä kohdassa täytyy pragmaattisen historian käydä yksiin eeppisesti kertovan kanssa. Historia voi osoittaa kansakuntia, joiden rappeutuminen on vienyt niiltä kyvyn vaikuttaa positiivisesti aikaan; mutta minään ajankohtana historia ei ole havainnut ihmiskunnan pysähtyneen eikä minkään aikakauden tietämyksestä ole puuttunut totuutta eivätkä minkään tavat ole toteuttaneet tavoissaan vääryyttä. Jos sitä vastoin historian lopulliseksi päämääräksi asetetaan mikä ihanne tahansa, ja jopa hengen tosi itsetietoisuus on tällaista, silloin historiaan tuodaan abstraktinen tarkastelutapa, asetetaan omatekoinen normi, jolla mitataan historian kaikkia ilmiöitä. – Mutta eikö ihmiskunta silloin etene kohti yhä suurempaa täydellisyyttä? Siihen kysymykseen on kaikkina aikoina vastattu kahdella tavalla, toisaalta valittaen ihmisen nopeaa turmeltumista, toisaalta kiitellen valistuksen hyviä hedelmiä, toisaalta on yritetty pitää kiinni pyhistä totuuksista, toisaalta on esitetty uusia. Jälkimmäisen etuna on epävarma tulevaisuus; edellinen merkitsee varmuutta, mutta vain menneestä. Nuori polvihan tekee historiaa ja vanha tuntee sitä. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Ihmiskunta ei tule milloinkaan täydelliseksi tässä merkityksessä, eikä liioin voi koskaan kieltää, että se jokaisen menneisyyteen kuuluvan hetken osalta on tullut täydelliseksi. Täydellisyys ilmaisee jotain puhtaasti suhteellista ja suhteellisia etuja voi etsiä kaikkialta. Juuri pyrkimys täydellisyyteen on se ikuisesti säilyvä halu, jonka vaikutuksesta historia ei milloinkaan pysähdy ja tämä halu, hengen elämä muodostaa ihmisen suurimman täydellisyyden. Sillä on olemassaolonsa läsnäolevassa ja niin ollen läsnäoleva on aina historian täydellisin hahmo, jossa menneisyys ja tulevaisuus käyvät yhteen.

Ellei niin olisi, ei ihmiselle olisi elämässä mitään lohtua. Kansakunnan elämä on näet rajallista, kuten yksilönkin. Jälkimmäinen on edellisen mukana maailmanhistorian pakon alaista, ja ne siteet, joita luonnonvälttämättömyys asettaa yksilön toimille, tulevat myös kansakunnan kannettaviksi. Perheen onnen yläpuolella hallitsevat luonnon sokeat voimat. Perhe voi saada lapsia tai olla saamatta; lapsi voi olla sairas, vailla inhimillistä olemusta, vailla ihmisjärkeä; ja kuolema katkoo milloin tahansa perhesiteitä. Kansalaisyhteiskunta voi antaa ihmiselle fyysisen toimeentulon, sivistystä, turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta; kuitenkin se voi myös kieltää häneltä kaiken tämän; ja ihminen voi raahautua läpi viheliäisen elämänsä kurjana, tietämättömänä, väkivallan ja kaltaistensa aiheuttamien vääryyksien kohteena. Isänmaallisuus voi elähdyttää hänen sieluaan niin että hän kestää kaiken tämän miehuullisesti; kuitenkin hän voi syntyä rappeutuneeseen sukukuntaan, kuulua kansakuntaan, jonka isänmaallisuus on sammunut, jonka yksikään jäsen ei sytytä eikä vaali sen kipinää hänen rinnassaan, jonka kehnot tavat ovat ainoat hänen tuntemansa hyvät tavat ja jonka myrkyttyneen hengen hän on imenyt itseensä äidinmaidossa. Sanalla sanoen: toiminnan maailma voi olla häneltä suljettu ja estää häntä tulemaan tietoiseksi henkensä vapaudesta ja järjellisyydestä.

Mutta tietämisen maailma on hänelle lohdullisesti avoinna ja tietämisen vapaus kohoaa sovittavana toiminnan maailman yläpuolelle. Onnettomuudet, vääryydet, siveellinen rappio, mitä kaikkea tästä toiminnan objektiivisesta maailmasta sitten tuleekaan esiin – joka tapauksessa on varmaa, että oikea elää ja säilyy maan päällä, että ihmiset tuntevat ja tunnustavat sen ja että siis paha objektiivisesti sovitetaan maailmanhistoriassa. Ihmisen toiminnalla sovitetaan se, mitä ihminen on toiminnallaan rikkonut. Ja tietoisuus tästä on uskoa Kaitselmukseen maailmanhistoriassa, tietoa ikuisesta järjestä, joka olematta sidottu hetkeen eikä yksilön rajalliseen olemassaoloon hallitsee jatkuvasti ihmiskunnan kohtaloita. Ihminen ei kuitenkaan saavuta tätä tietoa tutkimalla mennyttä eikä kuvittelemalla tulevaisuutta. Hänen on tunnettava ikuinen läsnäolevassa, kuluvassa hetkessä; jos näet kuluva hetki rikkoo, niin on se myös kutsuttu sovittamaan, mitä menneisyys on rikkonut. Jos olisi jokin aikakausi, jolloin ei ole tätä sovittavaa voimaa, jolloin oikeus ei tule esiin voittajana – silloin Kaitselmuksen hallinta pysähtyisi ja sokea kohtalo ottaisi maailman valtikan.

Tämä tietoisuus iäisen läsnäolosta äärellisessä sisältyy jokaiseen uskontoon. Vaikka ihmiskunnan kohtaloiden ohjaaja käsitettäisiin sen ulkopuolella olevaksi olennoksi, niin joka tapauksessa kaikkeen jumalanpalvelukseen, jokaiseen uhriin ja sovitusoppiin sisältyy vakaumus jumaluuden läsnäolosta äärellisessä, ja hartaudessa koetaan välittömästi tämä läsnäolo ihmisen omassa sielussa. Kristillinen usko ilmaisee tämän vakaumuksen kaikkia muita selvemmin, historiallisesti Jumalan tulemisessa ihmiseksi ja nykyhetkessä opissa ihmisen pyhityksestä ja Jumalan Hengen läsnäolosta ihmisen hengessä. Kaikki uskonto sisältää myös uskossa sovitukseen vakaumuksen siitä ihmishengen voimasta, että tiedossa, ihmisen tiedostamisessa voidaan paha tehdä tyhjäksi, myös sellaisena kuin se on esiintynyt toiminnassa.

Ihminen kohottautuu tämän tiedon voimalla toiminnan ja nykyhetken aiheuttaman pakon yläpuolelle, ylittää nykyhetken riippuvuuden menneestä ja tulevasta. Ihminen ei kykene katsomaan tulevaisuuteen ja mennyt näyttäytyy vain hajanaisina katkelmina hänen katseilleen. Mutta sen enempää ei ihminen tarvitsekaan. Hän etsii luonnosta ja hengen maailmasta olevaa koskevaa lakia ja se on hänelle totuus, se mikä muutoksessa on pysyvää. Luonnonlait ovat sitä pysyvinä väittäminä. Luonto ei näet itse tunne itseään eikä se ole vapaa luomaan omaa liikettään koskevaa lakia. Henki on sen sijaan vapaa ja sen elämää koskeva laki on hengen omaa tekoa. Siitä syystä ihminen myös käsittää tämän lain ja voi ilmaista mitä hän on, kun taas luonnon lakeja kuvaavat väittämät ovat vain muodollisia eivätkä ilmaise luonnossa elävää elämää. Mutta tästä syystä ei käsitettyä, ilmaistua sisältöä, hengen elämää voikaan vangita mihinkään väittämään. Uskonoppi sen enempää kuin filosofiakaan ei voi vaatia sellaista pysähtyneisyyden tilaa. Niin ollen kullekin ajalle on olemassa vain yksi totuus; mutta eikö siis yhtään absoluuttista totuutta? Niin, kukin aika voi tietää vain oman tietämyksensä eikä tietämys ole tänään sama kuin se oli eilen. Mikään ”väittämä” ei ole pysyvä; mutta totuus pysyy. Hengen maailmassa tämä totuus ei voi olla mitään muuta kuin kunkin ajan tietoisuus omasta itsestään, siitä mikä nykyhetkellä olemassa olevassa on ikuista ja totta. Mikään aika ei voi tavoittaa tämän korkeampaa totuutta. Mutta ikuinen, totuus, on yhtä läsnäoleva jokaisessa ajassa. Yksilö voi toimissaan nähdä, että hänen henkensä vapautta sortavat tilapäiset, rajalliset muodot hämärtävät totuuden läsnäoloa. Toiminnan maailma on näet ulkoinen, aistimellinen, jossa henki kamppailee vapautuakseen luonnosta, ponnistelee saadakseen esiin itsensä, oman vapautensa. Tietämisessä henki on sitä vastoin vapautettu; tietämiselle ei näet ole aikaa eikä paikkaa, sen silmänräpäys sisältää kaikki iäisyydet. Ja tämä vapaus kuuluu kaikille, orjalle niin kuin tasavaltalaisellekin; sen nautinnassa ei kirjanoppineen viisaus ole sen arvokkaampaa kuin oppimattoman yksinkertainen lohtu.