Senaattori Snellman lausui seuraavaa: – Kuten ehdotuksen historiallisessa johdannossa aikaisempiin hallituksen asiakirjoihin viittaamalla osoitetaan, on tuulaakin määrästä päättäminen aina kuulunut hallitukselle. Ainoastaan niin sanotulla vapauden ajalla puuttuivat säädyt siihen niin kuin useimpiin muihinkin hallituksen asioihin. Varhempina aikoina kyseisillä asiakirjoilla määrättiin se prosentti tavaran arvosta, jonka mukaan tuulaakia oli maksettava, milloin enemmän, milloin vähemmän. Myöhempinä aikoina tapahtui tällä kohden vähäisiä muutoksia, kun taas tavaran arvo, kun myös tulli maksettiin arvon mukaan, kiinnitettiin tullitaksoilla. Tuulaaki on tullimaksun lisä, korotettu tullimaksu, ja jonkin aikaa myös valtio kantoi omaa tuulaakia kuten kaupungit omaansa. Tuulaakia maksetaan myös ainoastaan tullattavista tavaroista. Siksi on yhtä lailla periaatteen mukaista, että tullimaksusta päättävä päättää myös tuulaakin määrästä, kuin on myös historiallinen tosiasia, että sen määrääminen tuli hallituksen asiaksi vuoden 1772 jälkeen, jolloin säädyt lakkasivat osallistumasta tuulaakista päättämiseen.

Myöskään tämän määräyksen perusta ei siten ole mikään privilegiokysymys. Samalla lailla kuin Hallitus on asettanut muun tullilainsäädännön perustaksi aivan muut seikat kuin tavaran arvon, on sen nyt sovellettava näitä uusia käsityksiä myös tuulaakimaksun määräämisessä. Tämä voidaan ymmärtää myös sen perusteella, että kun Hallitus voi arvioida ja muuttaa kaupunkien maistraattien esittämiä tavaranarvoja, voidaan niitä muuttaa siten, että maksu joka tapauksessa on tietty prosentti tullimaksusta, ja tavaranarvon säilyttäminen määräysperusteena käy silloin maksun suuruuden kannalta täysin yhdentekeväksi.

Senaattori katsoi alamaisvelvollisuutensa vaativan, että hän anottaessa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan esitystä säädyille alamaisimmin ilmaisee käsityksensä siitä, mikä oikeus säädyillä on asian ratkaisemisessa. Mutta tämän kysymyksen yhteydessä on tähän myös se erityinen syy, että jos se käsitellään privilegiokysymyksenä ja tehdään riippuvaksi kaikkien neljän säädyn yhtäpitävästä päätöksestä, niin kokemuksen perusteella on syytä pelätä, että kysymyksessä ei päästä mihinkään ratkaisuun.

Senaattori ei kuitenkaan halunnut vastustaa sitä, että kysymys ylipäänsä jätetään säätyjen ratkaistavaksi, koska senaattori toivoi, että säädyt eivät käsittelisi sitä privilegiokysymyksenä, ja koska, jos niin kävisikin, säädyt eivät saisi ratkaista sitä yksipuolisesti. Mutta mitä tulee esityksessä oleviin erityisiin määräyksiin, olisi säädyillä senaattorin mielestä oikeus vain lausua niistä mielipiteensä, kuten kaikista muista talouslainsäädäntöön liittyvistä kysymyksistä, joista Hänen Keisarillinen Majesteettinsa katsoo hyväksi pyytää niiden lausuntoa. Ja sellainen menettely olisi säätyjen puolelta myös asian luonteen määräämä, koska muutoin jokainen kokemuksen tarpeelliseksi osoittama muutos milloin minkin kaupungin tuulaakitaksaan vaatisi tulevaisuudessa armollisen esityksen säädyille. Ja koska senaattorin mielestä ei ollut tarpeen laatia asiasta uutta esitystä, katsoi senaattori, ettei asiassa tarvita mitään erillistä talousosaston toimenpidettä, vaan esittelijän tulee toimeenpanna esityksen muuttaminen mainitulla tavalla, minkä jälkeen asia tulee jälleen esittää keisarillisen senaatin täysistunnolle.