Maailma ja ihminen

Maailmankaikkeus on Jumalan ajatus. Siitä lähtien, kun tämän/tämä ideaalinen hengen kuva ilmestyi todellisuuteen, ja vastasyntynyt maailma täytti Luojansa tarkoituksen (sallikaa minulle tämä inhimillinen mieltämistapa), on kaikkien ajattelevien olioiden velvollisuutena ollut löytää uudelleen tämän näkyvissä olevan kokonaisuuden ensimmäinen piirustus, koneiston sääntö, etsiä ilmiöiden laki, ja palauttaa rakennelma takaisin pohjapiirustuksiinsa. Voin nähdä luon­non/luomakunnan ainoastaan yhdellä tavalla, nimittäin ajattelevana ole­muk­sena.

Suuri yhteenliittymä, jota kutsumme maailmaksi, on siten merkityksellinen ainoastaan, koska se on olemassa osoittaakseen minulle symbolisesti kaikkien olemusten erilaiset ilmaukset. Kaikki minussa ja ulkopuolellani on ainoastaan hieroglyfejä minun kaltaisessani voimassa. Luonnonlait ovat salakirjaimia, jotka ajatteleva olento liittää yhteen tehdäkseen itsensä toiselle ymmärrettäväksi; kirjaimisto, jonka avulla henget neuvottelevat täydellisimmän hengen kanssa ja itsensä kanssa. Harmonia, totuus, järjestys, kauneus ja erinomaisuus ilahduttavat minua, koska ne asettavat minut toimivaksi omistajakseen ja keksijäkseen ilmaistessaan minulle järjellisen tuntevan olennon läsnäolon ja antaessaan minun aavistaa yhteyteni tähän olentoon.

Tässä totuuden valtakunnassa uusi kokemus, esimerkiksi painovoimalaki tai Linnén luonnonjärjestelmä ilmaisee minulle saman kuin Herculanumissa esiin kaivettu antiikin maailma, molemmat ovat ainoastaan hengen heijastusta, uusi tuttavuus olennon kanssa, joka muistuttaa minua. Keskustelen äärettömän kanssa luonnon avulla läpi maailmanhistorian – luen taiteilijan sielun hänen Apollostaan.

Jos haluat vakuuttua, niin tutki (rückwärts) taaksepäin. Jokainen tila ihmisen sielussa vastaa fyysisessä luomakunnassa jotakin asiaa, jota käytetään sen merkkinä. Eikä ainoastaan taiteilija ja runoilija vaan myös abstraktein ajattelija on luonut tästä rikkaasta varastosta: vilkasta toimintaa kutsumme tuleksi, aika on vuolas virta, joka vierii pois meistä päin (von hinnen) nykyisyydestä. Ikuisuus on kehä, salaisuus kätkeytyy keskiyöhön ja totuus asuu salissa. Niin, alanpa jo uskoa, että fyysisen luomakunnan synkkä oraakkeli on edeltä käsin ilmoittanut ihmissielun tulevan kohtalon. Jokainen saapuva kevät, joka kohottaa maan helmasta hennon taimen, selvittää minulle kuoleman synkän arvoituksen, ja todistaa vääräksi tuskallisen huoleni ikuisesta unesta. Pääskynen, jonka talvella näemme jähmettyvän kylmästä ja keväällä jälleen heräävän uuteen eloon, kuollut toukka, joka uudelleen nuortuneena perhosena kohoaa ilmaan, antaa meille osuvan kuvan kuolemattomuudestamme. Kuinka merkitykselliseksi kaikki minulle nyt muuttuukaan, kaikki on nyt kansoittunut ympärilleni. Mikään luonnossa ei enää ole minulle autiota. Kun havaitsen ruumiin, aavistan siinä hengen, kun havaitsen liikettä, siinä kohtaan ajatuksen. ”Sielläkään missä haudassa ei makaa kuollutta, missä ylösnousemusta ei ole odotettavissa, Kaikkivaltias puhuu minulle teoillaan ja niin ymmärrän opin Jumalan kaikkialla läsnäolevuudesta.”