Kuopio
Täältä ei ole muuta kerrottavaa kuin että vuosi 1845 ei enää riitä, ja onkin päästy yksimielisyyteen siitä, että välttämättömyydestä tehdään hyve ja tyydytään vuoteen 1846. Kuinka epämiellyttävää tällainen on, ymmärtää jokainen, joka ei mielellään osta sikaa säkissä, niin kuin sanotaan. Mikään ei siksi ole paremmin harkittua kuin täkäläiseen tapaan jatkaa sävyisästi uudenvuodenvierailuja niin että jokainen voi toivottaa naapurilleen – ja täällä me kaikki olemme naapureita – hyvää onnea umpimähkään sovitulle kaupalle. Pienellä rahasummalla voisi tietysti ostaa itsensä vapaaksi niin kuin pääkaupungissakin, mutta silloin voi niin kuin sielläkin joutua epätietoisuuteen rahojen käytöstä. Sitä paitsi kaupungissa sama summa kulutetaan käyntikortteihin. Täällä säästetään niissä ja viedään toivotukset itse perille suullisesti tai kumartamalla – ja pelkän suunpieksännän säästäminen jälkimmäisessä tapauksessa on ainoa säästö, joka tässä kaupassa voi syntyä. Mutta sekin säästö on pian arvoton jos sitä verrataan vapauteen puhua ja kirjoittaa, käyttää mustetta, kynää ja paperia niin kuin kapteeni Puff vuoden 85 valtiopäivillä suvaitsi sanoa.
Ja kun suunnilleen kaikki nyt on sanottu, mitä tästä kaupasta on sanottavissa, niin arvon lukija saanee sen sijaan ottaa vastaan
Saiman ajatuksia vuodesta 1845
Jos nämä ajatukset sattumoisin ovatkin pääasiassa Saiman ajatuksia itsestään, niin asialla on se riittävä peruste, että hän on koko pitkän vuoden kantanut otsallaan vuosilukua 1845.
Eräs kirjoituksen lähettäjä sanoi pitemmän aikaa sitten tässä lehdessä kauniisti, millainen sanomalehden meidän maassamme pitäisi olla. Hän on myös nähnyt jotain hyvää osassa maamme lehdistöä ja sanonut siitä hyväntahtoisia sanoja, joista Saima ei kainostele ottaa osaa itselleen. Mutta kun hän katsoo taakseen vuoteen 1845, hän huomaa kuinka vähän hänen palstansa todistavat sellaisesta toimituksesta, joka olisi ajatellut ”korkeaa kutsumustaan puhua koko kansakunnalle”. Toimituksen puolustukseksi sallittakoon Saiman sanoa, että korkeinkin kutsumus päivittäin harjoitettuna on päivittäinen taakka joka kannetaan niin hyvin kuin osataan, ei niin hyvin kuin haluaisi. Saima haluaa tehdä oikeutta kyseisen kirjoittajan lämmintä halua, tervettä ajattelutapaa ja hyvää esityskykyä kohtaan mutta hän niin kuin moni muukaan ei liene ajatellut, että meidän maassamme sanomalehtimiehen on tyydyttävä sanomaan mitä hän voi, ei mitä hän haluaa. Tämä seikka alentaa hänen käsitystään kutsumuksestaan samalla kun se heikentää hänen kykyään vastata kutsumuksensa vaatimuksia. On todellakin valitettavaa, että tämän kaltainen selitys voi olla pätevä. Sehän antaa anteeksi lähes kaiken turhuuden. Saima onkin siksi viimeiseen asti koettanut kiistää sen pätevyyden. Mutta silmätessään taaksepäin vuoteen 1845 hän joutuu tunnustamaan, että jos tämän vuoden sanomalehtikirjallisuus onkin ”tuudittanut uneen isänmaan ja ihmiskunnan asiat”, niin tätä ei olisi voitu välttää millään muulla tavoin kuin että maamme lehdet itse olisivat käyneet levolle. Ja Saiman järkkymätön käsitys on, että jos jokin vielä kykenee pitämään lehdistön elossa, niin se on sen oma ja yleisön toive suopeammasta vuodesta kuin oli vuosi 1845, jonka jokainen johonkin kunnolliseen pyrkinyt toimitus tuleekin kalenterissaan kuittaamaan katkerasti sanalla ”pereat” [tuhoutukoon].
Mitä tämän vuoden seuraaja tuo tullessaan, on epävarmaa, vaikka jotkut merkit lupaavat lehdistölle parempia oloja. Varmaa on kuitenkin, että lehdistö ei voi vaikuttaa Suomen kansan ”kehittymiseen ja jalostamistyöhön” niin kauan kuin maan tärkeimmät sivistyslaitokset, yliopisto ja kirkko, eivät ole julkisen keskustelun kohteena eikä niitä oikeastaan edes mainita. Sehän on ollut tilanne yliopiston suhteen viimeisten kolmen neljännesvuoden ajan. Sama koskee myös isänmaamme ”uskonnollisia asioita”, joista kirjoittaja niin lämpimästi puhuu.
Saarnoja voidaan pitää määrättyjen sääntöjen mukaan, mutta mitään keskustelua ei voi syntyä, ”ajatusten ja mielipiteiden vaihtoa” ei ole. Sitä ajattelee Saima vuodesta 1845.
Siinä vähässä, mitä hän vielä voi ajatella ja esittää vuonna 1846, hän sulkeutuu Lukijan hyväntahtoiseen suosioon.
