Tämän lehden voi tilata vuodelle 1845 kahdella hopearuplalla Kuopiossa herra Röringin kauppaliikkeestä sekä postihallinnon vaatimat postikulut lisäämällä myös kaikista postikonttoreista. Lehti tullaan painamaan suuremmalle paperille ja väljemmin, liitteiden määrää lisätään tilaajamäärän mukaan. Sisällöstä emme voi luvata muuta kuin mihin tämä vähäinen käsillä oleva vuosikerta on osoittanut toimituksen kykenevän, sillä toimituksen ainoa henkilökunta on vastedeskin lehden julkaisija.

Lisäksi lehden julkaisija haluaa nöyrimmin kiittää arvoisia tilaajia siitä suuresta hyväntahtoisuudesta, jolla he lehden syntymiseen suhtautuivat ja erityisesti niitä kunnioitettavia maanmiehiämme jotka ovat osoittaneet tätä hyväntahtoisuutta joko kirjoittamalla tai välittämällä aineistoa lehteen, siinäkin tapauksessa että jälkimmäisiä ei jostain syystä ole voitu julkaista. Julkaisijalla on kunnia ilmoittaa, että nämä julkaisemattomat kirjoitukset saa lunastaa häneltä takaisin ja muistuttaa nöyrimmästi siitä, että lähetetyistä kirjoituksista on luvattu tietty palkkio ja siten toimitus on pidättänyt itselleen vapaan oikeuden päättää niiden käyttämisestä.

Koti- ja ulkomailta

Silmäillessämme nyt mailleen menevää vuotta on kai paikallaan tehdä yleiskatsaus ihmiskunnan asioiden tilaan, niin monipuolinen kuin olosuhteet sallivat. Ensimmäisenä silmiimme osuu silloin eräs Åbo Tidningin mahtava kirjoittaja sekä herra Martinez de la Rosa, jotka kumpikin omalla Euroopan äärellään pitävät vanhaa lujalla pohjalla; jälkimmäinen ylistää perustuslakeja samalla kun hän kiertää niitä, edellinen ylistää omaa isänmaallista asennoitumistaan samalla kun hän tuomitsee kaiken kansallisuuden. Toisella sijalla tulevat herrat Peel ja Guizot sekä H:fors Tidningar jotka kaikki hallituksiaan puolustelemalla ylläpitävät maailman rauhaa, kaksi ensimmäistä omien hallitsijoidensa, jälkimmäinen kaikkien sanomalehtiä julkaisevien kirjanpainajien parhaaksi.

Vuoden iloisiin tapahtumiin kuuluu epäilemättä Otaheitin kuningattaren Pomaréen onnellinen paluu valtaistuimelle ja porvoolaisen toimituksen yhtä onnistunut ”laajennus”, mikä jälkimmäinen tapahtuma antaa yleisölle iloisia toiveita pienestä Borgå Tidningistä ensi kesän alussa.

Edelleen on O’Connel onnellisesti ilmestynyt Irlantiin ja runollinen kalenteri meidän maahamme, edellinen vankilasta, jälkimmäinen kirjapainosta. Samaa ei voi sanoa Suomalaisesta, joka jäi vaille ilmestymislupaa eikä myöskään Ruotsin edustuksenuudistuksesta, mutta sen johdosta etuoikeuksia ei sillä suunnalla menetetty ja ”Euroopan tasapaino” siten palautettiin, kuten kapteeni Puff ja joku muukin sanoo.

Vuoden aikakirjoista löytyy kaksi merkittävää matkaa, Ludvig Filipin matka Englantiin ja Kapteeni Leopoldin Bessarabiaan, kumpikin kauniimman sukupuolen vuoksi, kun taas kaksi aivan yhtä tärkeää matkaa kerrotaan peruutetun, nimittäin Madame Catalanin ja Saiman, kummankin piti mennä sen sileän tien ja varmaankin herrojen taiteenrakastajien yhtäläiseksi suruksi – siis jos matkat olisivat toteutuneet.

Näin voittopuolisesti iloisena aikana voidaan tulevalta vuodelta toivoa pelkkää hyvää. Toiveista kaksi on erityisen kiihkeää: että arvon jesuiittojen konservatiivinen vaikutus ja Saiman tilaajamäärä kasvaisivat. Luulemme, ettei kukaan voi epäillä vilpittömyyttämme kun sanomme, että meillä on sydämellämme etupäässä jälkimmäinen toivomus.

Kuopio

Sää on edelleenkin lauhaa ja poikkeamat pakkaslukemien puolella ovat vähäisiä, mutta mainio rekikeli, jota on jatkunut marraskuun puolivälistä saakka, ei ole tästä kärsinyt. Sekä etelä- että länsirannikolta sitä vastoin kerrotaan jo sataneen lumen seuranneen viime vuoden lumien tietä.

Tämä ei ole kuitenkaan estänyt huhujen saapumista poikkeuksellisia teitä keskustelunaiheiksi joululahjoja, joulukalaa ja joulupuuroa valmisteltaessa, ja olisi epäinhimillistä jättää kertomatta niistä jotakin. Niinpä esim. kerrotaan, että runoilija Runeberg on saanut professorin arvonimen ja että joku on nimitetty Karjalan laamannikunnan laamanniksi jne.

Maailmalla ei paljon tiedetä hyvästä kaupungistamme, mutta täällä sen sijaan on tilaisuus nähdä varsin merkittäviä osia maailmasta ja sen asioista, nimittäin hra raatimies Malmbergin talossa, jossa niitä esittelee tit. Samelson, Ruotsista saapunut entinen ruotsalainen luutnantti.

Mitä on olevien olojen kunnioittaminen?

On monia sanoja, jotka vaikuttavat mielipiteisiin ja arviointeihin kuin talismaani ja ”kuvaavan” sanan löytäminen on siksi erittäin tehokas poliittinen taito. Jos on kerran löytänyt sanan, joka koskettaa suuria joukkoja, niin tämän sanan alle voi koota yhtä ja toista, ja sillä voi kuvata mitä erilaisimpiakin asioita niin kauan kuin sana väärinkäytettynä ei vielä ole menettänyt merkitystään.

Nykyajan poliittisilla puolueilla on runsaasti tällaisia sanoja aseinaan, menneisyydessä niitä käyttelivät ahkerasti uskonnolliset lahkot. Voidaan pitää onnena, että Ranskan vallankumouksen mielettömimpiä aikoja lukuun ottamatta poliittiset puolueet eivät koskaan ole osoittaneet samaa fanaattisuutta kuin uskonnolliset lahkot. Vielä tänä päivänäkin Ranskan äärirojalisti suvaitsee liberaalia tai Englannin tory whigiä enemmän kuin saksalainen pietisti sitä, joka ei ole herännyt.

Useimmat käsitteet, joilla ihmisiä on erotettu toisistaan, ovat kuitenkin hautautuneet yhä syvemmälle onnellisen unohduksen yöhön. Vähitellen on voitolle päässyt humaanisuus, joka ei ole vaatinut ja saavuttanut ainoastaan eri tavalla ajattelevan suvaitsemista, vaan myös hänen kunnioittamistaan. Teostakin se on rangaissut vain kätketyllä naurulla silloin kun lain tai ihmisrakkauden käsky ei vaadi teon epäsuotavuuden osoittamista muulla tavoin. Niiden kauhukuvien joukossa, jotka kelpo saksalaiset ovat jättäneet ruotsin kieleen perinnöksi, on kuitenkin yksi joka mielellään vedetään esiin yleisenä mörkönä niin emämaassa kuin siirtomaissakin – nimittäin ”det bestående” – olevat olot.

Ja kuitenkin on Salomon ajoista saakka ollut selvä asia, että ”kaikki on katoavaista auringon alla”. On tosin monia asioita, joiden ihminen ajattelee kestävän ikuisesti, mutta itse asiassa aurinkokunta ja hyttysen ruoansulatusjärjestelmä, kuningaskunta ja muurahaiskeko, jonkun mamsellin haaveilut ja filosofinen oppijärjestelmä ovat pysyviä, jos pysyvyyttä mitataan muuttumattomuuden perusteella. Henkisen maailman muuttuminen eroaa aineellisen maailman muuttumisesta vain siinä, että edellinen kehittää alati erilaisia muotoja, kun taas aineellisessa maailmassa syntyy tosin alati uusia mutta samanlaisia muotoja. Jos taas pysyvää halutaan kutsua vain sisällyksettömäksi Joksikin, niin voidaan tosin sanoa, ettei yksikään ainehiukkanen eikä yksikään järkevä ajatus ole hävinnyt ilman että se on aina ollut ja tulee olemaan jotakin. Mutta mitä tämä jotakin on paitsi ikuista muuttumista ja niitä alati uusia muotoja joissa se ilmenee, siitä ei voi sanoa yhtään mitään.

Ihminen tosin olisi hyvin jaloin perustein taipuvainen siirtämään monta asiaa tämän vaihtumisen lain ulkopuolelle. Haluttaisiin varmistua totuuden ja oikeuden tai esimerkiksi joidenkin aatteiden ja ajatusten järkkymättömästä säilymisestä. Mutta aika kalvaa myös kaikki totuudet, ottaa pois ja lisää kunnes alkuperäisestä asusta ei ole jäljellä mitään. Ja ainakin niin kutsutut yleiset totuudet kuten esim. kiistämätön 2+2=4 ovat luonteeltaan niin tyhjiä ja sisällyksettömiä, että niiden säilyminen yleisessä muutoksessa ei paljoa lohduta. Ne ovat väitteitä, jotka vain lausuvat julki mainitun aineellisten esineiden muodon samankaltaisuuden. Sellaisia lauseita on myös henkisissä asioissa ja ikuisena totuutena voidaan pitää esim. lausetta: jokaisella valtiolla on hallitus koska jälkimmäisen puuttuminen hajottaa myös edellisen. Mutta nämä lauseet eroavat ensiksi mainituista jo siinä, että valtio ja hallitus ovat monimerkityksellisiä sanoja, jotka eri aikoina ja eri kansakunnissa on käsitetty eri tavoin ja niillä on myös todellisuudessa ollut erilainen sisältö. Jo tämä moniselitteisyys ilmaisee mainittua henkisten asioiden kehittymistä ei vain kohti uusia vaan myös erilaisia muotoja.

Ja niin kuin tällaisille lauseille voidaan antaa alati muuttuva merkitys, niin sama pätee kaikkeen ihmishengen työhön. Mikä esimerkiksi ihmisyhteiskunnassa on pysyvää, sitä ei ihmisjärki saa koskaan selville. Päinvastoinhan kaikki lainsäädäntö ja yhteiskunnan hallitseminen olisi tarpeetonta jos yhteiskuntalaitos sinänsä olisi jotain muuttumatonta ja pysyvää. Ja siksi ei millään lainsäädännöllä ja hallituksella olekaan muuta tehtävää kuin muuttaa niin sanottuja vallitsevia oloja, soveltaa kulloisiakin yhteiskunnallisia muotoja hallittujen sivistyksen ja tarpeiden mukaan, laajentaa, kehittää ja muokata uudelleen näitä muotoja.

Ja samoin kuin tässä tapauksessa valtiomahdit ylipäänsä, niin kaikki muukin toiminta yhteiskunnassa pyrkii muokkaamaan uudelleen vallitsevia oloja – toisin sanoen ei ole mitään jaloa inhimillistä pyrkimystä, joka ei luonnonvoimien tavoin vaikuttaisi tulevan ajan puolesta. Pysyvyys ihmisessä samoin kuin ihmiskunnassakin jäisi raakuuden pysyvyydeksi, kuoleman levoksi, joka ei kestä edes kuolemassa, saati sitten elämässä. Sellainen lepo on jopa niin yhteen sopimaton ihmisluonnon, ihmisen henkisen olemuksen kanssa, että hän ei pysty kuvittelemaankaan täydellistä ja onnellista elämää tämän ajallisen elämän tuolla puolen, ellei hän saa liittää siihen toivoa ikuisesti jatkuvasta kehityksestä. Hänen mielikuvituksessaan ei ole absoluuttisesti muuttumattoman ja pysyvän kuvaa, eikä hänen ajattelussaan sellaisen käsitettä.

Tästä kaikesta huolimatta on ihmisiä, jotka jatkuvasti puhuvat vallitsevista oloista ja tahtovat pakottaa lähimmäisensäkin kunnioittamaan niitä jotenkin muuten kuin työskentelemällä uutterasti niiden järkevän kehittämisen hyväksi. Jo pyrkimyskin pitää kiinni siitä, joka oman luontonsa mukaan on olemassa juuri jatkuvassa kehityksessä – se on yhtä hyvin järjen kuin sen tuotteenkin, luulotellun olemassa olevan halveksuntaa. Kukaan maltillinen ihminen ei varmasti moiti niitä, jotka puolustavat juuri mainittua järkevää, ajasta ja olosuhteista, asian omasta luonnosta riippuvaa kehitystä ajattelemattomien maailmanparantajien päähänpistoja vastaan. Mutta jo ne nimitykset, joita olevien olojen puolustajat usein itselleen antavat, osoittavat, kuinka vähän he ajattelevat tällaista olemassa olevan puolustamista. Esimerkiksi nimityksessä konservatiivi, ilman mitään lisäyksiä, on jo tiedottomasti tunnustettu, että olemassa olevan todellista luonnetta ei ole ymmärretty eikä tunnustettu. Onhan pelkkä säilyttäminen yhtä turhaa kuin järjetöntäkin puuhaa silloin kun on kyse ihmishengen töistä.

Jos taas tunnustaudutaan olemassa olevan järjellisen kehityksen puolustajiksi, niin on vielä kaksi karia vältettävänä. Jos nimittäin jäädään vain puolustautumaan kaikkea järjetöntä kumoamista vastaan, niin sitä ei tällä tavoin osoiteta vääräksi ja tällainen puolustautuminen on sitä paitsi paluuta pelkkään konservatismiin. Onhan tavallisesti helpompaa löytää olemassa olevasta puutteita ja epätäydellisyyttä kuin osoittaa ehdotettujen muutosten järjettömyyttä. Sitä paitsi nykyisten puutteiden osoittaminen on aina iskevämpää, koska se voi tukeutua olemassa oleviin tosiasioihin ja yleiseen tietoisuuteen, joka tarvitsee vain sanoa julki; muutosehdotukset sitä vastoin ovat pelkkiä teorioita, joita voidaan puolustaa ja moittia monelta kannalta ja joiden soveltuvuus käytäntöön voidaan aina ratkaista vain todennäköisyyksien perusteella. Niin meneteltäessä yleinen mielipide välttämättä kallistuukin helpommin hyökkääjän kuin puolustajan kannalle. Mutta jos puolustaja toimii positiivisesti ja vaikuttaa puolustamansa asian järjellisen kehityksen puolesta, niin hän pääsee yhtä lujalle pohjalle kuin hyökkääjäkin, sillä olemassa olevan todellisen olemuksen ja sen kehittymisen oikeuden tunnustaessaan hän asettaa vain teorian toista teoriaa vastaan. Näin asennoituvatkin itse asiassa kaikki puolueet, joiden toiminnalla on jotain vaikutusta, vaikka konservatiivinen puoli tavallisesti salaakin itseltään toimintansa todellisen luonteen.

Jos konservatiivi osoittaa kunnioitustaan olevia oloja kohtaan työskentelemällä niiden järjellisen kehittämisen puolesta, niin hänen on vältettävä toinen kari, se että järjettömyyden sijaan puhutaan vulgaaristi olevien olojen vihaamisesta. On tietysti helpompaa pitäytyä jälkimmäisessä, sillä se ei tarvitse todisteluja eikä sitä voidakaan todistaa ellei todisteeksi saada laillisen järjestyksen konkreettista vastustamista. Syytös järjettömyydestä sitä vastoin vaatii aina jonkinlaisen aiheen ja sellaisen löytäminen on joskus vaikeaa. Siksi ei pidä ihmetellä, että ihmiset useimmiten valitsevat keinokseen vastustajan yksinkertaisen julistamisen kerettiläiseksi. Tuottaahan se tavallisesti enemmän kuin vaivalloinen haeskelu järjen varastoissa. On myös helppo todistaa omat ennakkoluulonsa järjellisiksi, jos kaikki vastakkaiset mielipiteet julistetaan harhaopeiksi. Tietämättömyys ja kelvottomuus voivat siten täysin asettua oivalluksen ja kyvyn rinnalle. Moni voisi ajatella, että sellaiset julistukset jäävät harmistuneiksi vuodatuksiksi, mutta kaikkien aikojen kokemus osoittaa niiden johtavan tavoiteltuun tarkoitukseen – kunhan niitä vain usein toistetaan.

Jos olevien olojen kunnioittaminen on jaloa luonteeltaan ja jos todistelu joka tapauksessa katsotaan tarpeelliseksi, niin tunnustetaan ensi sijassa, että vastustaja ansaitsee yhtä suuren kunnioituksen, ja toiseksi rupeamme kunnioittamaan vastakkaista vakaumusta sitä enemmän, mitä vähemmän sitä itse haluamme tai kykenemme kumoamaan. Näin on riita viety avoimelle kentälle, ja sen kulku niin teoriassa kuin käytännössäkin tulee osoittamaan, kumpi puoli todella kunnioittaa olevia oloja.

On kieltämättä olemassa järjettömyyttä, joka uhmaa kaikkea todistelua. Mutta jos itse ilman mitään todistelua haluaisimme heti julistaa sen vihamielisyydeksi olevia oloja kohtaan, niin tällainen olisi aivan yhtä omahyväistä järjettömyyttä. Sitä paitsi on monia inhimillisiä seikkoja, jotka voivat tehdä sellaisen selityksen epäiltäväksi. Jos esim. harhaoppisuudesta syyttää mukavuuteen ja hyvinvointiin kasvatettu munkki, joka tuskin on ehtinyt rukouskirjansa oppia mutta syyttää silti tiedemiestä olevien olojen arvostelemisesta, niin edellisen kiihkeä saarna voi tietysti harhauttaa tietämättömän rahvaan; maailma on kuitenkin kerta kaikkiaan sellainen, että mitä sivistyneempiä ihmisiä kuulijat ovat, sitä vähemmän todistavina he pitävät hänen ilmiantojaan tai ”mielipiteiden kuvaamista”, kuten sitä nykyään mieluummin kutsutaan.

Tässä moitittua ratkaisumenetelmää on etenkin sanomalehtikiistoissa käytetty vähän kaikkialla. Omassa maassamme tehdyt sensuuntaiset yritykset huolestuttavat vain siksi, että jos joku ulkomaalainen saisi niistä kiinni, hän varmasti luulisi lukevansa katkelmaa Gulliverin matkoista. Sillä mikä muualla on vain vahingollista, on täällä myös naurettavaa. Vai mitä tahdottaisiin sanoa sellaisista olevien olojen ystävistä kuin esim. Helsingfors Tidningar, Åbo Tidningin kuuluisa kirjoittaja jne. Mutta myöntää täytyy, että erityisesti kirjallisuuden alueella sellainen menetelmä osoittautuu hyvin käyttökelpoiseksi. Täytyy vain kaikkien syiden ja perusteiden sijaan julistaa jokin käsitys vihamieliseksi olevia oloja kohtaan ja siten on osoitettu myös sen järjettömyys. Voidaanpa tietyin edellytyksin toivoa, että tällä tavoin vaiennettaisiin kaikki mielipiteet. Ja jos mielipiteen esittäjä on vielä epäillyt omaa ylivertaisuuttamme asiassa, niin on korkea aika ottaa menetelmä käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi ja mitä useammin, sen tehokkaammin.

Tällaisissa oloissa voidaan jo pyrkimys selvittää, mitä olevien olojen kunnioittaminen on, leimata niiden vähättelyksi. Ei pidä kuitenkin niin kovin epäillä järjen olemassaoloa, etteivätkö monet siitä huolimatta oivaltaisi, kumpi on suurempaa olevien olojen kunnioittamista, sekö että kulloisissakin olosuhteissa työskennellään vallitsevan yleisen tietoisuuden kehittämiseksi vaiko se, että parjataan tällaista toimintaa. Tai etteikö monikin tunnustaisi, että yleinen tietoisuus voidaan vain silloin sovittaa olevien olojen kanssa, kun nykyhetki ymmärretään välttämättömäksi siirtymävaiheeksi kohti tulevaisuutta ja kun sen muodot osoittavat sallivansa kaikenlaiset rehelliset pyrkimykset tämän tulevaisuuden puolesta. Sanalla sanoen toivomme kaikkien ymmärtävän, ettei olevia oloja kunnioiteta ajattelemattomalla huutamisella kaiken erinomaisuudesta vaan todistamalla, että olevat olot ovat kehitystä – ja toivomme, että jo luottavaista toimintaa tulevaisuuden hyväksi pidettäisiin kauneimpana nykyisyyden ylistyksenä.

Jos sellaista luottamusta pidetään yhdentekevänä asiana, niin ihmissuvun suurin osa alennetaan ajatuksettomaksi ja tahdottomaksi laumaksi. Mutta jo rajoittuneinkin kokemus todistaa, ettei viisaimmistakaan johtajista ja hallitsevien parhaastakaan tahdosta ole apua, jos hallituilla ei ole halua eikä luottamusta. Ja jollei haluta kieltää ihmisen eroavan eläimestä juuri siinä, että hän ei elä vain nykyhetkessä vaan kykenee tietämään myös mennyttä ja ajattelemaan tulevaa, niin on myönnettävä myös että hänen halunsa ja luottamuksensa perustuvat tuon tulevaisuuden näköaloihin. Tulevaisuus taas ei olisi mikään tulevaisuus, jos se olisi vain nykyisyyden jäljentämistä: menneisyys toistuisi ellei ihminen voisi pyrkiä kohti täydellisempää tilaa tulevaisuudessa. Sellaisessa pyrkimyksessä ilmenee hänen luottamuksensa. Mutta siksi se sisältää myös oivalluksen nykyisyyden epätäydellisyydestä, mitä ilman ei mitään ihmisen jaloa toimintaa voi ajatella. Joka tätä oivallusta pelkää, pelkää myös tulevaisuutta, ja siksi hän selittää, ettei nykyisyys pysty tuottamaan parempaa jälkimaailmaa. Joka taas tähän oivallukseen yhdistää tietoisuuden siitä, että sama epätäydellisyys on jokaisen ajan kohtalo ja että jokainen aika on vain väline kohti täydellisempää, hän antaa nykyisyydelle ja oleville oloille niiden oikean arvon ja osoittaa niille sitä ainoaa rakkautta ja kunnioitusta, joka järjelliselle ja ikuisuutta tavoittelevalle ihmishengelle kuuluu.

Necken

Runollinen kalenteri vuodelle 1845, toim. F. Berndtson

Kunnia niille, joille kunnia kuuluu! Suomen ensimmäisen runollisen kalenterin ei siksi pidä monta päivää jäädä vaille huomiota maan sanomalehdissä.

Jos jossakin niin täällä on tällainen kaikkien nousevien riimittelijöiden yhdysside hyödyllinen ja tervetullut. Voihan heidän joukostaan löytyä nouseva runoilijankyky ja herra B. ansaitsee suuren kiitoksen innostuksestaan ja rohkeudestaan ryhtyä ensimmäisenä maassamme toteuttamaan tällaista hanketta. Tämäntyyppiselle kokoelmalle ei voi asettaa kovin suuria vaatimuksia. Parempiosaistenkaan maiden vastaavat tuotteet eivät sellaisia juuri täyttäisi. Ylipäänsä tässä on silti vähemmän epäselviä ja muodottomia säkeitä kuin eräissä ruotsalaisissa ja saksalaisissa kalentereissa, ja jos siinä ilmestyneistä kappaleista useimmat eivät mitenkään merkittäviä olekaan, niin joukossa on myös erittäin kauniita tuotteita. Silmiinpistävin puute on mielikuvituksen velttous ja tunteen viileys. Yleisin ansio taas on yksinkertaisuus ja koruttomuus.

Nimimerkkien määrä on yllättävän suuri. Runoja ovat kirjoittaneet F. B., C., H .K., L., Lll., –n., Nvr., Q., R. S., T***, Zt. sekä –*–. Lisäksi kaksi –a –g:n luonnosta sekä F. B:n draamallinen kuvaus ”Fennomanen”. Todella paljon! Jotkut nimimerkeistä ovat lukevalle yleisölle tuttuja, joitakin toisia emme olosuhteiden pakosta voi paljastaa – kirjallisesti, suullisesti teemme sen mielellämme. Olemme sitä mieltä, että muidenkin kokoelman esittelijöiden pitäisi seurata tätä sääntöä – siitäkin huolimatta että jonkin nuoren kirjailijan epävarma halu tulla paljastetuksi näin jäisi tyydyttymättä. Aloittelevan kaunokirjailijan kohdalla, jolla ei ole mielipiteitä puolustettavanaan, anonymiteetti on hyvä tapa, joka kasvattaa niin kiitoksiin kuin moitteisiinkin, ja tämän edun riistäminen olisi huonosti tehty.

Kultakin tekijältä on mukana niin harvoja tuotteita, ettei niiden arvioimisesta voi olla kysymys. Jopa omasta mielestämme merkittävimpien luetteleminen voisi olla epäoikeudenmukaista. Rankaisematta voinemme kuitenkin julistaa seuraavan nimimerkki T***:n runon yhdeksi kokoelman kauneimmista.

Vangin suru

Kirkastaen tyyntä yötä

Hopeisena hohtaa kuu,

Maininkien sillan myötä

Venoseni kulkeutuu.

Jostain kaukaa laulun kuulen,

Surun valtaan mielen saa

Murheviesti, tuoma tuulen,

Sieluani koskettaa.

”Hiljaisuus kun kaiken kattaa,

Ihmisrintaan levon toi,

Vanki rauhaa tuntematta

Sellissänsä vaikeroi.”

”Elon alku oli parhain,

Runon sarkaa viljelin,

Ensilemmen lumon varhain

Onnellisen kohtasin.”

”Voitto taikka hukka peri

Vuoksi kunnian kotimaan,

Taistelemaan veti veri,

Muiden lailla sotimaan.”

”Lauluni on vaiennettu,

Armas päätyi multiin maan,

Isänmaani alistettu,

Itse päädyin vankilaan.”

”Aika mataa vitkaan täällä,

Harmaa vanhuus lähenee,

Kivimuurit pääni päällä,

Toivon valo vähenee.”

Hento sarastuksen vana

Taivaanrantaa kirkastaa.

Mieli murheen painamana

Venhon ohjaan valkamaan.

[LR]

Tämä runo ansaitsee melodian, joka saa sen elämään monilla kauniilla huulilla.

Kirjan ulkoasu on yllättävän kaunis suomalaisen kirjapainon jäljeksi, paperi on hyvää mutta itse painojälki ei ansaitse yhtä lailla kiitosta.