Kuopio

Muutamien päivien sateen jälkeen saapui kylmä pohjoistuuli tuoden pakkasen, joka sai maan jäätymään. Jollei sää kuunvaihteessa muutu, talvi vastoin kaikkia odotuksia tulee varsin aikaisin.

Kelpo kaupunkimme asukkaat ovat tällä viikolla saaneet iloita epätavallisesta näystä, ”tulilaivasta” eli uudesta Kuopio-höyrylaivasta, joka on päivittäin liikkunut kaupunkia ympäröivillä selillä. Laiva ei ole rakenteeltaan kaikkein kaunein, mutta selviytyy aika hyvin ollakseen hinausalus. Kone on sitä vastoin erittäin kaunis herra Karlsundin patentoima keksintö. Siinä ei ole tavanomaisia vakaajia ja niin kammin vartta kuin vesi- ja ilmapumppujen mäntiä pyörittää sylinterin yli johdettu, noin kaksi kertaa sen halkaisijaa pitempi kehys. Tietojemme mukaan noin 30 hevosvoimaa kehittävä kone toimii tämän rakenteensa ansiosta täysin hiljaa ja myös erittäin tasaisesti niin että tavallinen vapina ja nykiminen ei häiritse alusta lainkaan.

Aluksen omistaja herra Wiik järjesti 20. päivänä huviretken, jolle osallistui 40–50 kaupungin miespuolista asukasta. Monien risteilyjen jälkeen seurue rantautui Kelloniemeen, jossa nautittiin päivällinen. Seuruetta läsnäolollaan ilahduttanut läänin maaherra ehdotti päivällisellä maljaa tämän uivan Kuopion menestykselle ja ylisti kauniin sanoin sen varustajan reipasta ja todella kiitettävää yritteliäisyyttä, joka tulee vuorollaan vaikuttamaan myös paikallaan pysyvän Kuopion hyvinvointiin. Jokainen kaupunkilainen, joka tuntee herra Wiikin erityisen tarmokkuuden ja sen kiitettävän tavan, jolla hän aiemmin kaupungin kestikievarin pitäjänä ja kaikkien yleisten huvien järjestäjänä on täyttänyt lupauksensa, yhtyy myös omasta puolestaan näihin onnentoivotuksiin hänen uudelle yritykselleen. Eikä varmasti liene ketään, joka ei oivaltaisi sen suurta hyötyä kaupungille ja koko seudulle. Perustellusti toivotaankin, että yhteiskunta suopeasti tukisi yritystä varsinkin kun herra Wiik rakkaudestaan yleishyödylliseen toimintaan lienee riskeerannut yritykseensä paljon enemmänkin kuin oman sarastavan hyvinvointinsa.

Saima lupaa omasta puolestaan tarjota tilaa nuoren Kuopion tiedotuksiin yleisölle, jos hänen ahdas palstatilansa sen vain sallii.

Uutisia

Miellyttävimpiä postin tuomia kotimaanuutisia ovat epäilemättä postia itseään koskevat uutiset. Se aikoo ensi vuoden alusta lähtien kuljettaa kirjeitä etelän paikkakunnilta Kuopioon kaksi kertaa viikossa, toisen kerran nimittäin Hämeenlinnan ja Jyväskylän kautta. Tämä syksy on siis viimeinen, jona Kuopio saa kuulla uutiset puoli viikkoa myöhemmin kuin useimmat muut maan paikkakunnat. Ja tästä ilahtuneena Saima lupaa, ettei se hiiskahdakaan, viipyvätpä ensi kuussa saapuvat postit miten pitkään tahansa, vaan odottaa pitkämielisesti uskoen ja toivoen uutta vuotta.

Kanava kertoo, että Viipuriin on viime syyskuussa perustettu säästöpankki. Samassa lehdessä on ilmoitus hra Ignatiuksen kansankirjasten toisen vihkon ilmestymisestä. Sen otsikko on ”Martti Lutherus”. Nimi osoittaa, että hra I. on omaksunut jonkin verran suomenkielisen oikeinkirjoituksen purismia, mutta on kuitenkin halunnut välttää oman kirjailijanimensä tärvelemisen sen suomalaistamisella. Tästä riippumatta kehotamme lukijoitamme – toivoisimme voivamme Kanavan tavoin lisätä; ”muitakin” kuin lukijoita – edistämään näiden hyviksi tiedettyjen kirjasten leviämistä rahvaan keskuuteen.

Maailman monenlaisten vallankumousten joukossa ei pidä unohtaa myöskään Euroopassa nyt raivoavaa suurta perunavallankumousta. Suuressa osassa maanosaamme on perunaa nimittäin vaivannut syyhy, jonka aiheuttajaksi sanottu loiskasvi on tehnyt perunan syömäkelvottomaksi, jopa vahingolliseksi. Tämä näyttäisi olevan riittävä todiste mädännäisyydestä Euroopassa, jossa myös Amerikasta tuotu peruna mätänee. Ruotsissa peruna rehottaa hyvin ja sen vienti kukoistaa. Suomessa kasvi on töin tuskin säästynyt syyhyltä, mutta sato on sen sijaan ollut pieni.

Lakeja, jotka vaikuttavat haitallisesti yleiseen siveellisyyteen

Koska lain ylipäänsä tulee olla ja se on yleisen tahdon, kansan korkeimman järjen ilmaus, niin tuntuu ristiriitaiselta myöntää sellaisia lakeja olevan olemassa, jotka vahingoittavat yleistä siveellisyyttä. Kukaan ajatteleva tarkkailija ei kuitenkaan voi kieltää, että sellaisia lakeja on ollut ja on olemassa. Mutta jos tämä myönnetään, tunnustetaan samalla, että nämä lait eivät käy yksiin sen kanssa, mitä kansakunnat pitävät totena ja oikeana. Ne ovat siis lainsäädännössä jäljellä vain nimellisinä lakeina, jotka eivät päde ja joita ei noudateta. Näin käy tavallisesti silloin kun lainsäädäntöä ei ole uudistettu kansan sivistyksen kohoamisen mukana tai kun väkivaltaiset kriisit kansakunnan historiassa ovat järkyttäneet lainsäädännön luonnollista kehitystä niin että hetken tarpeisiin laadituista järjestyssäännöistä onkin tullut vallitsevia lakeja.

Siviililainsäädäntö voi turmella kansan moraalia ainoastaan siten, että laki ei ole kyllin täsmällinen vaan jättää tilaa petokselle ja lain vääristelylle. Suomen voimassa oleva siviililaki tarjoaisi tässä suhteessa paljonkin huomauttamisen aihetta, etenkin oikeudenkäyntijärjestyksen osalta. Mutta ajattelemme tässä lähinnä rikoslakien vaikutusta yleiseen moraaliin ja siirrymmekin siksi tarkastelemaan eräitä niihin kuuluvia säädöksiä.

Tämän lehden numerossa 35 sanottiin Suomessa niin kuin Ruotsissakin yhä voimassa olevasta persoonaa vastaan kohdistuvia rikoksia koskevasta laista, että sen varsin karkeistakin loukkauksista määräämät lievät rangaistukset ovat varmasti osaltaan ylläpitäneet yleisessä ajattelutavassa näissä kysymyksissä vallitsevaa raakuutta. Näyttääpä erittäin todennäköiseltä, että kun laki on pitänyt henkilökohtaisen turvallisuuden kouriintuntuvaa loukkaamista niin vähäisenä rikoksena, niin tämä on antanut aiheen moniin kuolettaviin iskuihin, jotka muutoin olisivat ehkä jääneet antamatta. Olisi tosin ihmisyyden ja sivistyksen vaatimusten vastaista, jos rikoksesta määrättäviä rangaistuksia yleisesti kovennettaisiin jälkikäteen. Mutta rangaistuksen oikeudenmukaisuus on suhteellista. Ja jos varsin vähäistäkään omistusoikeuteen kohdistuvaa rikkomusta ei voi sovittaa sakoilla, mutta lyömäaseella aiheutetusta verihaavasta selviää pienillä sakoilla, niin tämä rangaistusmääräysten erilaisuus antaa aiheen pitää jälkimmäistä loukkausta verraten vähäpätöisenä. Ja kuitenkin jokin vähäpätöinen sattuma voi tehdä verihaavasta tapon.

Yhtä lailla haitallisesti voivat toisaalta vaikuttaa sellaiset lait, joiden liiallinen ankaruus tekee niistä kohtuuttomia. Yleisesti on kiistatonta, että ankarat rikoslait paaduttavat mieliä kykenemättä silti ehkäisemään rikoksia lempeämpää lainsäädäntöä paremmin. Samoin kuin ihminen tottuu mihin hyvänsä ilmastoon tai elämäntapoihin niin myös kaikkein julmimpiin rangaistuksiin tottuminen poistaa niiden pelotusvoiman. Täytyypä ihmisluonnon kunniaksi uskoa, että rikoksen herättämä häpeä ja tämän häpeän pelko pelottavat ja parantavat tehokkaammin kuin rangaistus. Kunhan rikos siis vain rangaistaan ja siten juuri leimataan rikokseksi ja kunhan eri rikoksista määrättävät rangaistukset ovat keskenään oikeudenmukaisessa suhteessa, niin tarkoitus saavutetaan aivan yhtä hyvin lievempien kuin ankarampienkin rangaistusten avulla. Tietysti myös rangaistuksen lempeydellä täytyy olla rajansa, koska liian lievä rangaistus voi muuttaa rankaisevan oikeudenmukaisuuden leikiksi, jolloin se ei enää leimaa rikosta rikokseksi. Mutta erityisen haitallinen kansan siveellisyydelle on sellainen rangaistus, joka muihin rangaistusmääräyksiin verrattuna on liian ankara ja siksi myös kohtuuton. Se nimittäin horjuttaa uskoa lainsäädännön oikeudenmukaisuuteen yleensä. Sellainen rangaistus on esimerkiksi pienistä omaisuusrikoksista tai kestikievarinpitäjälle matkustajan loukkaamisesta määrätty raipparangaistus jne. Vielä kohtuuttomammaksi tämä rangaistus tulee siksi, että se määrätään köyhälle samasta rikkeestä josta varakkaampaa rangaistaan vain mitättömillä rahasakoilla.

Mutta jos rikoslait näin voivat vaikuttaa turmiollisesti kansan moraaliin silloin kun kyse on todellisista yhteiskunnallisen järjestyksen vastaisista rikoksista, niin vielä helpommin näin pääsee tapahtumaan silloin kun rangaistuslakien avulla koetetaan estää paheita eikä rikoksia. Ylipäänsä voidaan kysyä, tuleeko valtion rangaista sellaisesta paheesta tai huonosta tavasta, joka ei suoranaisesti loukkaa toisen henkilön oikeutta. Ainakin on varmaa, että kaikkien aikojen kokemus todistaa sellaiset lait varsin hyödyttömiksi, ellei täysin tarkoituksettomiksikin. Eihän lastakaan paranneta vitsalla, vaikka se onkin välttämätön synnyttämään tottelevaisuutta kasvattajan käskyjä kohtaan niin kauan kuin lapsi ei itse ymmärrä käskyä oikeaksi ja kun häntä ei kehottamalla saada sitä noudattamaan. Mutta kun lapsen ymmärrys kehittyy ja hän oppii erottamaan hyvän pahasta, vitsa käy tarpeettomaksi ja jopa vahingolliseksi. Täyteen itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle rangaistus sopii parannuskeinoksi vielä huonommin. Ja jos asian luonto vaatiikin rikoksen rankaisemista, aivan kuin yhteiskuntajärjestyksen säilymisen kannalta on välttämätöntä estää rangaistuksen uhalla pahantekijää ryhtymästä rikokseen siinäkin tapauksessa, että häntä ei tällä tavoin moraalisesti parannettaisikaan, niin tämä ei päde tapoihin ja paheisiin. Voidaan tietysti sanoa, että paheesta tulee rikos, kun se laissa kielletään ja siitä määrätään rangaistus; rikoshan on yleisesti positiivisen lain rikkomista. Mutta kysymys onkin siitä, tuleeko valtion lainsäädännön avulla liiaksi lisätä rikosten määrää ja muuttaa rikokseksi se, mikä aiemmin oli huono tapa ja pahe.

II [nro 44, 30.10.1845]

Mutta jättäkäämme teoriat ja vedotkaamme kokemukseen. Maamme rikoslaki on vuosisatoja säätänyt rangaistuksia epäsiveellisistä sukupuolisuhteista, erityisesti aviottomien lasten äideille. Eräs toinen tosin kohtuuton lainsäädös on sulkenut nämä heikkouden tai kevytmielisyyden poloiset hedelmät erittäin tärkeän suojeluslain eli yleisten perintölakien ulkopuolelle niin että avioton lapsi ei voi periä edes äitiään. Ovatko nämä lait sitten estäneet tai edes vähentäneet huonoa tapaa? Emme usko edes jälkimmäiseen. Tilastolliset laskelmat päinvastoin osoittavat, että mainittu huono tapa on lisääntynyt jopa väkilukuakin nopeammin.

Mutta jos näiden lakien avulla ei ole mitään saavutettu, onko silloin niiden vuoksi mitään myöskään menetetty? – Kyllä, ne heikentävät joka päivä ja hetki yleistä lain kunnioitusta. Laki on olemassa, mutta papisto sen enempää kuin yleinen syyttäjävaltakaan ei puutu rikkomuksiin. Miksi? Koska pidetään häpeällisenä moittia sellaista siveettömyyttä, joka koskee vain rikollista itseään ja välillisesti yhteiskuntaa, mutta ei loukkaa kenenkään oikeutta – koska jokainen häpeää ”heittää ensimmäistä kiveä”. Joskus nostetaan syyte jotakuta yksilöä vastaan, vaikuttimena useimmiten henkilökohtainen kauna. Niin rangaistaan yhtä samalla kun sadat ja tuhannet saman rikkeen tehneet jäävät rankaisematta, olkoon rike kuinka ilmeinen tahansa, ja kun yhteiskunta toisaalla jopa laillistaa prostituution. Rikokseksi leimattua tekoa ei siis enää pidetäkään sellaisena ja samalla siitä katoaa myös huonoon tapaan ja paheeseen liittyvä häpeä; se, minkä yhteiskunta kieltää ja mitä se kuitenkin ilmeisesti suvaitsee, tulee juuri sen kautta sallituksi.

Mutta Suomessa on toinenkin äsken mainitun kanssa samaan tarkoitukseen tähtäävä laki, jonka vaikutuksen täytyy olla vielä turmiollisempi, koska sen tarkoittama huono tapa loukkaa toisen oikeutta vieläkin vähemmän ja tämän huonon tavan kitkeminen siksi merkitsee vieläkin suurempaa yksityiselämän rauhoitetulle alueelle tunkeutumista. Tarkoitamme asetusta väkijuomien väärinkäytöstä.

Maamme tarkka sairaustilasto saattaisi osoittaa, että suurempi määrä ihmisiä on tuhonnut terveytensä kohtuuttomalla syömisellä kuin väkijuomien käytöllä. Samoin lienee helppo osoittaa, että laiskuus toisaalla ja tuhlaileva elämäntapa toisaalla ovat aiheuttaneet enemmän rikoksia kuin juoppous. Miksi lait eivät siksi rankaise kohtuuttomasta syömisestä, laiskasta elämästä tai tuhlailevasta taloudenpidosta. Ainakaan ei voi väittää, etteivät nämä paheet olisi yhteiskunnalle vahingollisia. Mutta niitä tavataan myös ylemmissä yhteiskuntaluokissa, juoppouttako esiintyy vain alimmissa? Jätämme viimeksi mainitun seikan sikseen, vaikka uskommekin, että aiemmin vallalla olleiden ja osin vieläkin vallitsevien tapojen puitteissa väkijuomien käyttö on ollut runsasta kaikissa yhteiskuntaluokissa. Alimmissa väärinkäyttö on ollut vain näkyvintä. Ja luultavasti juuri juoppous on niin erityisellä tavalla kiinnostanut lainsäätäjää vain tämän näkyvyytensä vuoksi. Muista äsken mainituista tavoista ei voi yhtä helposti nostaa syytettä ja esittää todisteita. Myös käsitys väkijuomien käytön täydellisestä hyödyttömyydestä on auttanut ankaran lain säätämistä niiden väärinkäyttöä vastaan. Tuon käsityksen oikeellisuuteen emme tässä puutu, esitämme sitä vastaan vain kaksi paljon vanhempaa ja yleisempää väitettä eli että ”viini tekee iloiseksi” ja että huolettoman ilon hetket ovat ihmiselle hyödyksi.

Laki siis kohdistaa määräyksensä tämän ilonaiheen väärinkäyttöön. Sitä koetetaan estää sakkojen, jalkapuun ja vankilan avulla.

Jotta voisi edes suunnilleen arvioida tämän lainsäädännön vaikutusta tavoitellun päämäärän kannalta, voi olla hyödyllistä muistaa, kuinka suurta väärinkäytöstä vastaan laki pyrkii taistelemaan. Korkeimman rangaistuksen eli puoli vuotta linnavankeutta laki määrää neljännestä juopumustapauksesta. Jos oletamme, että niin sanottujen sivistyneiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa neljä viidestä miehestä tekee itsensä elämänsä aikana syypäiksi tällaiseen rangaistukseen, niin kukaan maan tapoja tunteva ei voi täysin varmasti väittää oletustamme vääräksi. Ja jos syyllisten paljous tekee virheen tunnustamisen helpommaksi, voimme täällä Suomessa lohduttautua sillä, että aivan sama tilanne vallitsee ainakin Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Skotlannissa, Irlannissa ja kaikkialla Saksassa. Tämän laskelman mukaan Suomessa pitäisi olla ainakin 80 000 linnoitusvankia, jotka itselleen ojennukseksi ja muille varoitukseksi pitäisi kuljettaa Viaporiin, Kotkaan jne. ja tästä joukosta puolet eli 40 000 tulisi uusimaan linnareissunsa joka toinen vuosi. Tuskin on myöskään luultavaa, etteikö tämän virkamiesten, pappien, kauppiaiden ja tehtailijoiden joukon seurana linnoituksissa olisi lisäksi riittävän suuri yhteisestä kansasta, merimiehistä ym. koostuva alamaisjoukko. Sanalla sanoen: neljäs- tai viidesosa koko maan väestöstä tekisi ainakin yhden linnoitusreissun ja ehkä kymmenesosa tulisi lyhyitä taukoja lukuun ottamatta asuttamaan jatkuvasti näitä maamme puolustuslaitoksia.

Ja mahtaisikohan tämän ihmismassan vangitseminen estää väärinkäytökset ja kitkeä pois pahan tavan? – Vai onko lain tarkoitus vain määrätä joitain esimerkkejä rangaistuksesta, jotta ihmiset siitä säikähtäisivät? – Mutta näkeväthän ihmiset, että esim. sota tai merenkulku tuottaa kuoleman puolelle harjoittajistaan ja silti jokainen sotilas tai merimies toivoo saavansa kuulua henkiin jäävään puolikkaaseen. Olettakaamme, että maan asukkaista vietäisiin vuosittain juopumuksen tähden linnaan kolme tuhatta, mikä olosuhteisiin nähden kai olisikin aivan riittävä määrä, vaikka se onkin vain viideskymmenes osa syyllisistä. Mutta kukapa ei toivoisi, ettei koskaan joutuisi olemaan se viideskymmenes vaan että saisi joka kerran yhden niistä 49 vapauttavasta arvasta, kun hän kuolemanarvonnassakin kerran kahdestakin arvasta vielä toivoo sitä toista, vapauttavaa. Lisäksi voinee olettaa, että jo 300 tällaista linnoitusvankia olisi yleisen vankeinhoitolaitoksen kannalta aivan tarpeeksi. Silloin jokainen tuhannesta syyllisestä voi toivoa pääsevänsä niiden 998:n joukkoon, jotka joka vuosi saavat kulkea vapaina. Kuinka suuresti rangaistus niitä kahta tuhannesta parantaa, ei tosin voida lukujen perusteella arvioida. Melkeinpä luultavaa kuitenkin on, että he seuraavat noiden 998:n esimerkkiä ja toivovat parempaa onnea seuraavalla kerralla.

Kuitenkin jo kolmannen asteen rangaistus eli jalkapuu voisi tehdä neljännen tarpeettomaksi niin parannuskeinona kuin varoituksenakin. Ensiksi mainittu rangaistus onkin yleisen mielipiteen silmissä ankarampi, kiitos kansan oikeudentunnon, joka päinvastoin kuin laki edellyttää, yhä pitää julkista polttomerkintää ankarampana rangaistusta kuin vapauden menettämistä puoleksi vuodeksi. Lainsäädäntö ehkä pystyisi haihduttamaan tämän kunniantunnon; omasta puolestamme toivomme kuitenkin, että sellaiset yritykset jäisivät poikkeuksiksi. Tähän rangaistusmuotoon pätee siten vain vähäisin rajoituksin se, mitä edellä esitettiin neljännestä asteesta. Jalkapuulla on kuitenkin vielä se hyvä puoli, että joka sen on onnellisesti selvittänyt, pitää varmasti kaikkea sen jälkeen tulevaa jokseenkin vähäpätöisenä. Lain kunnioitusta ajatellen tämän rangaistuksen erityispiirre on, että sellaisesta rikkomuksesta, jota yleinen mielipide ei pidä häpeällisenä, määrätään erittäin häpeällinen rangaistus.

Sakot taas lienevät kaikkein sopivin rangaistus tällaisesta rikkomuksesta. Mutta 3–9 hopearuplan suuruisina ne eivät sinänsä tunnu varakkaalla missään. Köyhä, joka sovittaa ne vankeudella, voi usein pitää asuntoa ja vanginpukua hyväntekona.

On kuitenkin myönnettävä, että sivistyneemmän väestönosan keskuudessa laillisen syytteen nostamista juopumuksesta pidetään jo sinänsä häpeällisenä. Sitä vastoin on selvää, että yleinen mielipide ei pidä häpeällisenä sellaista pahetta, joka on niin yleinen että siitä, kuten todettu, on tullut enemmistön tapa. Ryyppäämistä kyllä pidetään alentavana paheena, muttei lasin kumoamista. Juoppous on häpeällistä, mutta yleinen mielipide ei pidä neljä, viisi tai kuusi kertaa humalassa oloa juoppoutena. Syntyy siis tilanne, jossa laki leimaa häpeälliseksi rikokseksi sen, joka yleisen mielipiteen ja tavan mukaan ei ole edes pahe. Päihtymyksen täytyy olla tapa, jotta siitä tulisi paha tapa. Syynä täytyy olla pelkkä viinanhimo ja juopottelun on asteeltaan oltava jo ilmeisen turmiollista, jotta se olisi surkuteltava pahe. Mutta laki ei leimaa häpeälliseksi rikokseksi juoppoutta vaan päihtymyksen, olkoon se kuinka satunnaista hyvänsä.

Ja juuri siksi, että jokseenkin yleisestä rikkeestä tehdään häpeärangaistuksella ja vapauden menetyksellä sovitettava rikos, väkijuomien väärinkäytöstä annetusta laista on tullut eräs yleistä moraalia pahiten turmelevista laeista. Tämän tilanteen seurauksena on ensinnäkin mahdotonta asettaa syytteeseen ja rangaista kaikista tai edes useimmista tätä lakia vastaan kohdistuvista rikkomuksista. Toiseksi häpeällistä ei silloin, kun syyte nostetaan, useimmiten ole rikos, vaan syyte ja rangaistus. Kiistaton seuraus on kunnioituksen puute sellaista lakia ja lainkäyttöä kohtaan, jota tällä tavoin voidaan käyttää yhden tai toisen kansalaisen sattumanvaraiseen ja mielivaltaiseen häpäisemiseen. Kunnioituksen puutetta vain lisää se, että lailla ei näytä mitään muuta tarkoitusta olevankaan kuin tämä. Onhan liiankin selvää, ettei laki kykene estämään väärinkäytöstä, jota vastaan se on suunnattu. Päihtymystä voidaan lain vuoksi korkeintaan salailla, mutta kun juopuminen on usein satunnaista eikä viinanhimosta johtuvaa ja kun yleinen mielipide tai tapa eivät sitä tuomitse, niin sen torjuminen rangaistuksella uhkaamalla on täysin mahdotonta. Kaikki tietävät myös, että juoppous on ruumiin ja sielun sairaus, joka harvoin voidaan edes molempia asianmukaisesti hoitamallakaan parantaa, ja johon rangaistus ei tehoa lainkaan.

Tämän kuvan täydellistämiseksi on vielä palautettava mieleen, että laki on tässäkin tapauksessa ottanut omanvoitonpyynnin, kateuden, kostonhimon ja kaikenlaiset sydämen taipumukset palvelukseensa, jottei jäisi täysin kuolleeksi kirjaimeksi. Kukapa olisi koskaan turvautunut sellaiseen lakiin, joka on yhteiskuntajärjestyksen kannalta hyödytön, joka ei edes pyri yksilön parantamiseen ja joka kykenee vain mielivaltaisesti valitsemaan joitakin olemassaolonsa uhreja, ellei alhaisille taipumuksille olisi jätetty pelivaraa käyttää tätä mielivaltaisuutta hyväkseen. Lain perusteella on tuskin nostettu yhtään syytettä, jonka vaikuttimena ei olisi ollut syyttäjän oma etu. Hänhän voi kahmia itselleen puolet sakoista. Joka puolelta maata kerrotaankin esimerkkejä, kuinka häpeällinen koston ja vahingoittamisen halu on käyttänyt tätä keinoa tyydyttymisekseen. Tästä seuraa vielä sekin seikka, että jokaisen oikeamielisen silmissä syyttäjä on vielä paljon häpeällisempi kuin rangaistu. Ja koko tämä surkeus ja kurjuus johtuu vain eräästä yrityksestä huolehtia rikoslain avulla myös hyvistä tavoista, ei ainoastaan järjestyksestä.

Mutta jos onkin myönnettävä tällainen nurinkurinen laki turmiolliseksi, ei siitä seuraa, ettei väkijuomien väärinkäyttöä vastaan tulisi olla mitään lakia. Jos vain tarkoin erotetaan toisistaan huono tapa sinänsä ja se toisen persoonan oikeuden loukkaaminen, jonka huono tapa voi aiheuttaa, niin on myös helppo määritellä raja, jonka yli lain ei tule ulottaa uhkauksiaan ja rangaistuksiaan. Jokaisella kansalaisella on oltava oikeus urkkijoiden ja syyttäjien omanvoitonpyynniltä suojattuun kotirauhaan, kunhan hänen kotielämänsä ei häiritse yhteiskunnan järjestystä. Muta yhtä lailla hänellä näyttää olevan oikeus siihen, ettei hänen julkisella paikalla tai kodissaan tarvitse katsella humalaisia tai joutua tällaisen henkilön usein törmäilevän käytöksen häiritsemäksi. Laki rankaiskoon siis niitä, jotka eivät häpeä esiintyä julkisesti juopuneessa tilassa, mutta ketä tahansa ei saa palkkion avulla kehottaa ryhtymään syyttäjäksi. Riittää, kunhan häiriöistä todella kärsineillä on mahdollisuus vaatia hyvitystä ja että yleisen järjestyksen valvojat muutoin voivat turvata sen säilymisen vetämällä häiritsijät oikeuden eteen. Mutta silloin laki ei myöskään missään tapauksessa saa säätää sellaisia rangaistuksia, että niistä koituu syylliselle enemmän häpeää kuin itse rikkomuksesta.

Itse huonoa tapaa sellainen laki ei toki voi estää sen enempää kuin nykyinenkään. Sen avulla saavutettaisiin kuitenkin kaikki, mikä voidaan: estettäisiin huonon tavan julkisuus ja jossain määrin torjuttaisiin sen yhteiskunnan järjestykselle aiheuttamia haittoja. Neanderin tunnettua, Straussin oppeja koskevassa lausumassaan esittämää vaatimusta, että vaikka kristillisen valtion ei pidä millään tavoin estää vapaata tutkimusta, niin sen tulee silti esittää paheksuntansa uskonnonvastaisia oppeja kohtaan, voisi tässä soveltaa myös huonon tavan suhteen. Ja enempää ei lainsäädännön tule vallitsevan huonon tavan suhteen tehdäkään, koska se osoittamallamme tavalla siten vain vähentäisi itse lain kunnioitusta.

Rikollisten määrä taitaisi silloin jäädä verraten vähäiseksi, mutta samalla saataisiin mahdollisuus todella panna syytteeseen ja rangaista jokainen lainrikkomus eikä lain noudattamista nykyiseen tapaan valvottaisi valitsemalla mielivaltaisesti rangaistuksen kohteet. Nykytilanteessa lain noudattaminen sitä vastoin jää sivuasiaksi. Näyttää kuin laki vain jostain päähänpistosta silloin tällöin pelottelisi säädöksillään ja vieläpä sellaisella tavalla, joka voi tehdä niin laista kuin syyttäjävallasta halveksittuja ja lainkäyttäjästä vääryyden ja turmion tahdottoman palvelijan.

III [nro 45, 6.11.1845]

Edellä esimerkinomaisesti käsittelemämme lait ovat sen laatuisia, että ne tekevät huonosta tavasta rikoksen ja vaikuttamalla tällä tavoin haitallisesti yleiseen moraaliin ne synnyttävät uusia huonoja tapoja kykenemättä estämään olemassa oleviakaan. Mutta on myös toisenlaisia lakeja, jotka yhteiskunnalle välttämättöminä koskevat ainoastaan yhteiskunnasta aiheutuvia rikoksia ja jotka siksi voivat helposti vaikuttaa turmiollisesti yleiseen siveellisyyteen. Tällaisia ovat sanan laajassa merkityksessä niin kutsutut kieltoasetukset.

Kohtuuttomuus tai siveettömyys sukupuolisessa kanssakäymisessä ovat paheita, joita on sellaisina pidettävä, vaikka ihmistä ajateltaisiin yhteiskunnan ulkopuolellakin olevana. Varkaus ja murha ovat samoin rikoksia toisen ihmisen luonnollisia oikeuksia vastaan, myös riippumatta siitä, mitä siviililaki niistä määrää. Mutta kun ihminen esim. elättää itseään oppimallaan työllä, myy ja ostaa omaksi edukseen, niin siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kuitenkin lain mukaan on rikos harjoittaa jotain ammattia, tai ostaa ja myydä tätä ja tuota tavaraa jollei täytä tiettyjä ehtoja. Näin siksi, koska yhteiskunnan kaikkien jäsenten toimeentulosta huolehtiminen vaatii tällaista.

Uudempi aika on erittäin innokkaasti ja jokseenkin menestyksellisestikin korottanut äänensä kaikkia kieltoasetuksia vastaan, ja kun tarkastelee erityisesti näiden määräysten vaikutusta yleiseen moraaliin, vaatimuksia on pidettävä jossain määrin perusteltuina. On ilmeistä, että kun jokin kieltoasetus ei enää palvele tarkoitustaan eli kun se olosuhteiden muuttumisen johdosta ei enää edistä yleistä hyvinvointia ja kun sen ylläpitäminen käy tarpeettomaksi, niin sellaisen yrittäminen on juuri siksi vahingollista. Elinkeinopakon suhteen tämä tilanne on kaikkialla Euroopassa lähellä. Innokkainkaan nurkkamestarien jahtaaminen ei voi estää sitä, että tavaraa kaikkialla valmistetaan ilman laillista lupaa. Lainrikokseen osallistuu valmistajan ohella myös ostaja ja tottumus saa aikaan, ettei kumpikaan puoli pidä tätä petosta vääryytenä. Tällaisessa tilanteessa laki ei enää palvele omaa päämääräänsä ja elinkeinovapaus näyttää olevan ainoa keino, jolla tämä lain ja yhteiskuntajärjestyksen halveksunnan lähde voidaan tukkia.

Myös kauppavapauden vaatimukselle on hankittu runsaasti kannatusta tuomalla esiin ne miljoonat lainrikkomukset, jotka tullilainsäädäntö aiheuttaa. Siihen kuuluvien lakien suhteen on kuitenkin huomattava kaksi asiaa. Ulkomaisen tavaran tuonnin ankara verottaminen kotimaisen tuotannon edistämiseksi nimittäin antaa aiheen vanhaan valitukseen, että enemmistön eli kuluttajien edut uhrataan harvalukuisten tuottajien hyväksi. Tällöin pitäisi tosin ottaa huomioon, että jokaisen maan asukkaiden enemmistö kuuluu myös tuottajien joukkoon ja että jokaisen kotimaisen elinkeinon vaurastuminen edistää välillisesti kaikkien muidenkin elinkeinojen kehittymistä. Mutta kun tullilainsäädännön jollekin elinkeinonhaaralle tavoittelema suoja vaatii joko kieltoa tai sitä vastaavaa suojatullia, niin lainrikkominen tehdään aivan liian tuottoisaksi, jotta lainkuuliaisuus ei joutuisi koetukselle. Suuri yleisö, joka arvioi vain tällaisen lain välitöntä hyötyä, katsoo sen loukkaavan omia oikeuksiaan ja tämä tuomio vapauttaa lainrikkojan rikoksen tuottamasta häpeästä. Ja kun tämä voi myydä selvästikin salakuljetetun tai tullilta pimitetyn tavaransa kenelle hyvänsä, hän saa niin monta rikoskumppania, ettei itsekään tunne häpeää rikoksestaan. Näiden lakien kohdalla lainsäätäjän onkin siksi huolehdittava, etteivät maan luonnolliset olosuhteet liiaksi haittaa suojeltavan elinkeinon harjoittamista ja että suojatulli aina nostaa ulkomaisen tavaran hintaa mahdollisimman vähän kotimaisen yläpuolelle. Siten häviää niin voitonhaluista yksilöä kuin yleistä mielipidettäkin houkutteleva kiusaus. Yleistä mielipidettähän määrää kuluttajien etu yhtä lailla kuin lain oletettu vääryyskin.

Toinen näkökohta tullilainsäädännössä on kauppaliikkeen verottaminen, joka on kaikista verotusmuodoista ehkä vähiten rasittava. Tullilakien tämän osan kiertäminen ei tosin ole mitenkään puolusteltavissa, sehän on aivan yksinkertaisesti yhteiskunnalta varastamista. Mutta tämän verotuksen epäoikeudenmukainen jakautuminen johtaa kaiken lakiin sisältyvän epäoikeudenmukaisuuden tavoin lainrikkomuksiin, joihin ei liity häpeää. Jos nimittäin yleisestä välttämättömyystavarasta peritään korkea vero, niin verotus rasittaa yhtä lailla köyhää kuin varakkaampaakin väestönosaa. Siksi sellainen vero on epäoikeudenmukainen. Samoin on viisasta, että tässäkään tapauksessa kiusausta luvattomaan tuontiin ei tehdä liian suureksi. Oma etu nimittäin voittaa siinä tapauksessa niin myyjän kuin ostajankin omantunnon äänen. Lainsäätäjän tulee ainakin lähteä siitä, että riittävä voitto saa aina rikkomaan lakia. Ja kauppakaupunkien ajattelutapaa vähänkään tunteva tietää, että omatunto niissä on tarkassa suhteessa tullitaksaan niin että kun tullin kiertämistä yhden tavaran osalta pidetään häpeällisenä, luvaton tuonti toisen kohdalla onkin sallittua. Jälkimmäinen tavara on aina se, jota verotetaan ankarammin, mikä samalla kertaa houkuttelee suuremmilla voitoilla ja antaa enemmän aihetta moittia lain epäoikeudenmukaisuutta.

Vielä haluamme muistuttaa siitä, että kun jokin laki on kerran katsottu tarpeelliseksi, mikään ei ole yleiselle moraalille turmiollisempaa kuin lain noudattamisen löysä valvominen. Olikin epäilemättä merkittävää rikollisuuteen kasvattamista, kun Suomessa maksettiin esim. rommi- tai arrakkipiipasta tullia, jos muistamme oikein, noin 1800 seteliruplaa. Mutta kiistatonta lienee, että löysä valvonta entisinä aikoina on aivan erityisesti turmellut yleistä ajattelutapaa. Ylipäänsä tällaisten lakien suhteen näyttäisi olevan maalle niin taloudellisessa kuin moraalisessakin mielessä edullisinta, että lainsäädäntö olisi mahdollisimman liberaalia, mutta lain noudattamisen valvonta mahdollisimman tarkkaa.

Yleensäkin lakien siveelliseen vaikutukseen on totuttu kiinnittämään aivan liian vähän huomiota ja moni lukija pitäneekin meidän siinä suhteessa esittämiämme näkemyksiä merkityksettöminä eikä juuri kunnioittamisen arvoisina. Onkin totta, että mikään laki ei näytä vaikutustaan yleiseen ajattelutapaan olemassaolonsa ensimmäisen puolen vuoden, eikä ehkä ensimmäisen vuosikymmenenkään aikana. Mutta kun sukupolvi toisensa jälkeen kasvaa yleisen lain ja järjestyksen vähättelyn oloissa, lainrikkomus aina silmiensä edessä ja sen puolustelu jokaisen vakaumuksena, niin tällainen vapaa-ajattelu muuttuu kaiken yhteiskuntajärjestyksen, lainsäädännön ja sen oikeutuksen kunnioittamisen puutteeksi. Sellainen aikakausi ravistelee koko valtion perustuksia.

Jos halutaan nähdä suurisuuntainen esimerkki tästä yleisen mielipiteen ja moraalin rappeutumisesta, niin tarkasteltakoon Ranskan tilaa vallankumouksen edellä. Mutta myös nykyaika tarjoaa varottavia esimerkkejä. Näyttää nimittäin varmalta, että Saksan sananvapautta koskevat lait ovat ennen muuta vaikuttaneet siellä nyt ilmenevään yhteiskuntajärjestyksen uudistamishaluun ja siihen välinpitämättömyyteen, jolla vallitsevaan lakiin suhtaudutaan heti kun sen katsotaan olevan ristiriidassa yleisen ajattelutavan kanssa.

Sivistys on nimittäin Saksassa niin korkealla tasolla, ettei mikään inhimilliseen tietämiseen liittyvä voi jäädä sille vieraaksi. Nykyaikainen tieto on niin systemaattista ja yhtenäistä, ja sitä jaetaan ja levitetään niin lukemattomia teitä pitkin, että aikansa sivistyksen huipulla olevan ihmisen on aivan mahdotonta olla tietämätön mistään omaa aikaamme kuohuttavasta kysymyksestä. Tämä tieto on hänen elämänpiiriään ja sen estäminen häneltä on hänen elinehtojensa riistämistä. Jokainen sellaiseen johtava toimenpide synnyttää siten taistelun elämästä ja kuolemasta. Ja kun kaikista rajoittavista toimenpiteistä voidaan helpoiten julistaa epäoikeudenmukaiseksi se, joka yhteiskunnan edun nimissä kieltää tietämisen, niin myös yleinen mielipide juuri tässä kohden helpoimmin julistaa lainrikkomisen hyväksyttäväksi. Yksinkertainen johtopäätös on, että sivistys on valtion korkein päämäärä ja että sen välittämistä siksi ei oikeudenmukaisesti voida estää. Samoin yksilön tulee uhrata yhteiskunnan hyväksi kaikki, myös elämänsä, mutta ei totuutta ja oikeaa, omaa vakaumustaan ja siveellisyyttään. Näitä lauseita vastaan on turha väittää, että yhteiskunnan jäseniä on suojeltava sellaiselta, joka ”voi” turmella. Jokaisella todella sivistyneellä ihmisellä täytyy nimittäin olla luja usko totuuden omaan mahtiin voittaa erehdys ilman jälkimmäiseen kohdistuvien kieltotoimien apua. Tieto ei ole tietoa, jollei se ole vapaata vakaumusta, joka on syntynyt hyvän ja pahan tiedosta.

Saksan valtiollinen jakautuneisuus tekee edelleen lain rikkomisen viimeksi mainitussa suhteessa myös helpommaksi. Mikä yhdessä valtiossa kielletään, julkaistaan toisessa tai sitten kielletyt kirjoitukset painetaan Ranskassa ja Sveitsissä. Kirja välttää helposti tarkastukset eikä kiellettyjen kirjojen levittämistä ja lukemista siten voida estää. Jokainen kirjakauppa ja jokainen yksityinen kirjahylly on vieläpä täynnä kiellettyjä kirjoja, mutta sellaisen ilmiantamista pidetään häpeällisenä. Hallitsevat lukevat näitä kirjoja yhtä lailla kuin alamaisetkin, niiden sisältö on yleinen keskustelunaihe kaikissa piireissä ja suuri joukko ihmisiä ei lopultakaan tiedä, mikä on kiellettyä tai sallittua. Lain säädöksistä ei piittaa kukaan. Mutta tällainen ilmeinen lain halveksunta vaikuttaa välttämättä myös muita yhteiskunnallisia lakeja koskevaan yleiseen ajattelutapaan. Vaaraa suurentaa vielä se, että sananvapautta koskevat lait kuuluvat valtiollisiin lakeihin ja sisältyvät valtiosääntöön. Silloin sen, joka kieltäytyy tottelemasta jotain yleisen mielipiteen vastaisena pitämäänsä valtiosäännön osaa, on helppo julistaa valtion koko poliittinen järjestelmä kelvottomaksi, koska se hänen mielestään ei vastaa kansakunnan sivistystä eikä edusta yleistä mielipidettä.

Uskomme varmasti jokaisen Saksan oloja tuntevan myöntävän, että nykyisen tilanteen vaara siellä nousee juuri tältä suunnalta. Eikö siis sellaisia lakeja olisi pitänyt olla olemassa? – Kukaan, joka tunnustaa tietämisen merkityksen toiminnalle, ei voi olla niin ajattelematon, että vaatisi rajoittamatonta sananvapautta. Täytyypä myöntää sekin, että kansakunnan kehityksessä on vaiheita, jolloin myös ehkäisevät toimenpiteet voivat olla hyödyllisiä ja kenties välttämättömiäkin – muutoin joutuisi julistamaan tietyt periodit kaikkien sivistyneiden kansakuntien lainsäädännössä järjettömiksi. Mutta vaikka asiasta vakuuttuneina myönnämmekin sensuurilakien hyödyn ja välttämättömyyden, täytyy toivoa niitä käytettävän mahdollisimman varovaisesti kuten kaikkia lakeja, jotka tekevät rikokseksi yhteiskuntaa vastaan sellaisen teon, joka sinänsä ei ole oikean vastainen. Kukaan ei kai myöskään voi kieltää, etteikö tämä toivomus ole juuri yhteiskunnan ja yhteiskuntajärjestyksen etujen mukainen. Kiellot rajoitettakoon vain todella välttämättömään ja pidettäköön sitten todella ankarasti voimassa. Jos kieltäminen nimittäin menee kohtuuttomuuksiin, sen noudattaminen käy mahdottomaksi. Ja jos laki on kuollut kirjain ja lain rikkominen tulee yleiseksi tavaksi, yleinen moraali on turmeltu ja uhkaa yhteiskunnan järjestystä turmiolla. Tässä suhteessa pätee sama mitä edellä sanottiin elinkeino- ja tullilainsäädännöstä. Lain halveksunta on kuitenkin tässä asiassa paljon vaarallisempaa, koska kyse on henkisistä intresseistä, lain rikkominen on yleisempää ja turmelus kohtaa ennen kaikkea yhteiskunnan sivistyneintä osaa.

Esittämämme tapaukset laista, jotka saattavat vaikuttaa haitallisesti yleiseen siveellisyyteen, eivät tietenkään ole ainoat mahdolliset esimerkit, mutta toivomme niiden riittävän väitteemme selitykseksi. Koko tämän esityksen pitäisi osoittaa, että olennaista tällaisessa turmiollisessa vaikutuksessa on se, että laki itse voi hävittää siihen kohdistuvan kunnioituksen. Tämä myönnetään helposti huonon lainkäytön suhteen. Olemme koettaneet osoittaa, että itse lainsäädäntö voi yhtä helposti ja ehkä syvemminkin loukata yleistä moraalia. Ja varmalta näyttää, että juuri tällä tavoin aiheutettu siveellinen hajaannus on kaikkina aikoina aiheuttanut yhteiskunnallisia mullistuksia. Lainsäätäjä ei siksi voi riittävästi kiinnittää huomiota sellaisen torjumiseen, jos hän ylipäätään haluaa katsoa pitemmällekin kuin hetken satunnaisiin tarpeisiin ja lain lähimpiin vaikutuksiin.

Ranskan jesuiitat

Seuratessamme tapahtumien kehitystä emme ole voineet olla kertomatta jotain taistelusta Ranskan jesuiittoja vastaan. Nyt tiedetään sanomalehdistä, että se on toistaiseksi päättynyt jesuiittakollegioiden lakkauttamiseen.

Voi olla opettavaista tarkastella sitä nopeaa leviämistä, jonka tämä veljeskunta näyttää saavuttaneen samaan aikaan, kun melko suuressa osassa katolista kirkkoa vaatimus omantunnonvapaudesta ja riippumattomuudesta paavin hierarkiasta on synnyttänyt uuskatolisen seurakunnan. Jos olisi kyse vain tiettyjä dogmeja koskevasta taistelusta, voisi katsoa näillä liikkeillä olevan yhtä vähän todellista merkitystä kuin jansenistien taisteluilla, joihin vapaa-ajatteleva ja kevytmielinen Ranska vähän ennen vallankumousta otti osaa lahkolaismaisella innolla. Toisaalta nyt ilmenee päivä päivältä kasvava papiston vaikutus massoihin, jota ilman jesuiittojen kaltainen veljeskunta ei voisi päästä valtaan tai sen valtaa pidettäisiin vaarallisena; toisaalta ilmenee tarve syvemmästä uskontunnustuksesta kuin vain se muodollinen, jota kirkko vaatii ja johon se velvoittaa kannattajansa. Siten voi kummaltakin puolin etsiä näille ilmiöille syytä vain nykyajan yleisestä pyrkimyksestä vakaaseen käsitykseen ihmiskunnan korkeimmista asioista.

Sitten lakkauttamisensa viime vuosisadan puolivälissä, jolloin sillä oli yli 92 tuhatta jäsentä, on jesuiittaveljeskunta kuitenkin jatkanut olemassaoloaan kutakuinkin avoimesti. Venäjällä veljeskunnan tunnusti Pius VIII jo 1801, ja 1814 hän palautti sen muodollisesti. Kuitenkin se on useimmissa maissa ollut edelleen kielletty. Kaikissa katolisissa maissa on siitä huolimatta tuettu jesuiittojen olemassaoloa. Itävallassa ja Baijerissa jesuiitat leviävät nimellä redemptonistit. Belgiassa, Freiburgissa, Sveitsissä ja Luzernissa heidät on laillisesti tunnustettu. Ranskassa heitä siedettiin hyvin restauraation aikana. Ja vaikka heidän koulunsa 1828 lakkautettiin ja veljeskunta kiellettiin uudelleen heinäkuun vallankumouksen jälkeen, nyt julkaistuista asiakirjoista selviää, että sinne on muodostunut joukko jesuiittakollegioita.

Muinoin jesuiitoilla kuitenkin oli vaarallisempaa valtaa, kun veljeskunnan korkeimmat jäsenet toimivat hallitsijoiden rippi-isinä ja neuvonantajina. Nyt pelätään enemmän sen toisen luokan jäseniä, koulujen ja opetuksen johtajia1. Heidän siveellisesti hylättäviä oppejaan myös pelätään vähemmän kuin hengellistä vajaavaltaisuutta, johon he kasvattavat nuoria, mikä tekee heidän kouluistaan vastenmielisiä valistuneelle yleisölle. Heidän pääväittämänäänhän pidetään, että tarkoitus pyhittää keinot, ja esim. Sanchesin, Bauny Busenbaumin ja monien muiden jesuiittojen kirjoituksissa saarnataan avoimesti, että jokainen toimi, jolle voidaan esittää jokin todennäköinen perusta, on sallittu, ettei väärä lupaus tai väärä vala ole rikos, kun mielessään lupaa jotain muuta kuin sanoo jne. Mutta kukaan ei voi liioin kiistää, että heidän kouluistaan kuitenkin on tullut moraalisesti nuhteettomia miehiä. Uskonnolliselta vakaumukseltaan sitä vastoin heidän opetuslapsensa ovat tavallisesti olleet kirkon ja papiston sokeita kannattajia ja politiikassa absoluuttisen vallan palvelijoita – tai joskus absoluuttisia vapaa-ajattelijoita. Varsinkin edelliseen johtavaa kasvatusta pelätään nyt Ranskassa ja muualla. Riidat papiston ja yliopiston välillä, toisin sanoen koko valtion järjestämän kasvatusinstituution kesken, on luultavasti ollut varsinainen syy molempien osapuolten pyrkimykseen päästä hallitsemaan etenkin kansakunnan poliittisen kasvatuksen kautta, yliopiston puolella toki myös innostus vapaaseen tutkimuksen ja vankkaan tietoon yleensä.

Sen, mitä Suen ”Ikuinen Juutalainen” on vaikuttanut jesuiittoja vastaan, luulisi siksi olevan ainoastaan tietämättömämmän kansanjoukon harkitsematonta inhoa pyhiä isiä kohtaan. Se on vain samankaltaisten menneiden tapahtumien toistoa; jo Pascal kirjeissään maaseudulta (”lettres provinciales”), jotka aikanaan herättivät yhtä tavatonta huomiota, ja monet muut hänen jalanjäljissään ovat paljastaneet heidän juonittelevan politiikkansa ja väärän moraalinsa. Erikoista on myös se, että kun syynä nyt on surkea hallinto, niin vuonna 1764 vilpillinen kaupanteko johti heidän kukistumiseensa Ranskassa. Mutta nyt koko valistuneella yleisöllä on silloista vakaampi mielipide veljeskunnasta. Siihen ovat varmasti tosiasialliset tiedot jesuiittojen asemasta Ranskassa vaikuttaneet paljon enemmän kuin Suen romaani.

Sanomalehtien on nähty kertovan, että Ranskan hallitus pelkäsi voimakkaampaa esiintymistä jesuiittakysymyksessä. Tämä tieto kuulostaa ihmeelliseltä, kun tietää, että hallituksella on puolellaan laki samoin kuin tällä hetkellä enemmistö kansanedustuslaitoksessa. Mutta se saa toisen merkityksen, jos muistaa, että uusi dynastia on olemassaolonsa turvatakseen ollut pakotettu suosimaan papistoa, joka muuten innokkaammin olisi liittynyt legitimistiseen puolueeseen. Ja hyökkäys jesuiittoja vastaan oli hyökkäys kirkkoa ja koko papillista opetusta vastaan. Luonnollisesti myös maa kärsisi jatkuvista sodista ja puoluelevottomuuksista. Tätä nykyä ei papistolla ole sellaista vaikutusvaltaa, että se antaisi kansakunnalle syytä pelkoon. Hallituksen taholta on kuitenkin vastentahtoisesti sallittu laittoman yhteenliittymän ilmeinen olemassaolo ja myös kansanjoukon mielet on pitänyt rauhoittaa jollakin toimenpiteellä. Nyt paavin avulla toteutettu jesuiittakongregaatioiden lakkauttaminen on ollut lievin toimenpide, jolla hallitus on ainakin tukenut papistoa yleensä. Se on myös kiiruhtanut hyvittämään rikkomansa kieltämällä kollegioiden professoreita luennoimasta muista aineista kuin heidän määrätystä tieteestään; jesuiittojen ja papiston kovin vihaamat Michelet’n ja Quinet’n luennot loppuvat collège de France’issa. Jokainen huomaa, miten vähän viimeksi mainittu toimenpide, joka sitoo opettajat opettamaan ei haluamaansa ja osaamaansa, vaan määrättyjä aineita, vastaa julistettua oppivapautta ja maan muita laitoksia. Kaikissa puolueissa ollaan näköjään jo vakuuttuneita siitä, että paavin mainittu toimenpide vaikuttaa vähän tai ei lainkaan jesuiittojen olemassaoloon Ranskassa. Paavin laillisesti lakkauttama ja useimpien Euroopan monarkkien maissaan kieltämä yhteenliittymä on kuitenkin puolen vuosisadan ajan pitänyt itsellään ja ajan mittaan vielä koonnut uusia rikkauksia. Se löytää helposti keinot toiminnan jatkamiseen yhteiskunnassa, jonka henkilökohtaisilla ja kansalaisvapauksilla on niin hyvä suoja kuin Ranskassa. Sveitsissä ja Belgiassa on hyvillä isillä läheisiä ja varmoja tukikohtia operaatioilleen, joita varten tarpeelliset varat voivat virrata veljeskunnan haaroilta Englannissa ja Pohjois-Amerikassa, missä se voi vapaammin käydä kauppaa ja hyödyllisellä työllä koota rikkauksia.

Jos harkitsee lähemmin Ranskan jesuiittakongregaatioiden pakkolakkautuksen oikeusperustetta, on sitä välttämättä pidettävä osaksi epäoikeudenmukaisena. Nuorison kasvatuksen on tietenkin oltava valtion huomassa, ja hallitus, joka jättää sen yksittäisen mielivallan varaan, kaivaa omansa ja yhteiskuntajärjestyksen olemassaolon pohjaa. On kuitenkin selvää, että maassa, jossa yleinen omantunnonvapaus on laki, kieltoja mitä tahansa uskonnollista yhteenliittymää vastaan voidaan pitää vain epäoikeudenmukaisina poikkeuslakeina. Ne tulevat ehkä tarpeellisiksi. Se osoittaa silloin, että kansakunnan sivistys ei ole riittävän pitkälle edistynyt tehdäkseen omantunnonvapaudesta todellisen, toisin sanoen, että valtio on hoitanut huonosti yleisen opetuksen. Sillä siellä missä se on sitä mitä pitää eli yksilön johdattamista siihen tietoon ja siveelliseen tietoisuuteen, että hän itsenäisesti kykenee etsimään vakaumusta ihmiskunnan korkeimmissa asioissa, siellä ovat kaikki varovaisuustoimet vääriä profeettoja vastaan valtion puolelta tarpeettomia. Eikä se tarkoita, että sellaiseen sivistykseen vaaditaan yliopisto-opintoja. Valistuneemmissa protestanttisissa maissa esim. ei papisto nykyisin enää varmaankaan kykene pitämään suuren kansanjoukon omaatuntoa talutusnuorassa. Sellaista sivistystä uskomme olevan myös Suomessa tietyissä yksilöissä rahvaan joukossa, varsinkin pietistien parissa. Uskallamme pitää varmana, että Ranskassakin jesuiittojen ja hierarkian vaikutus saa lähitulevaisuudessa vastustajakseen uskonnollisen reformin samassa hengessä kuin nyt Saksassa. Itse jesuiittojen menestys todistaa, kuten jo on tullut mainituksi, uskonnollisen tarpeen olemassaolosta. Monet ilmiöt Ranskan kirjallisuudessa ja lukuisten poliittisuskonnollisten lahkojen melkein fanaattiset pyrkimykset todistavat samaa. Riittää, että ilmestyy uskonnollinen uudistaja; hän löytää varmasti mielet auliina. Vain tällä tiellä ja yleisestä opetuksesta paremmin huolehtien voidaan jesuiittojen ja heidän kaltaistensa pyrkimyksiä horjuttaa. Mutta pakkotoimista seuraa tässä tapauksessa, kuten aina kun on kyse tietämisestä ja vakaumuksesta, vain lisää kiihkoa ja salaisempaa mutta siksi myös vakaampaa toimintaa sen apostoleissa.

Heikon voima

Pohjanmaa on rumaa seutua. Jokainen joka on matkannut yli sen loputtomien hiekkanummien ja soiden, sen matalien kivisten metsämäkien, sen laakeiden peltoaukeiden, on selvillä tästä. Mutta kaiken tämän karun luonnon yksitoikkoisuuden keskessä on tyyniä unohtumattoman viehättäviä tienoita. Nämä sekä saaristorykelmät, niiden lehvien verhoamat, harvinaisen vehmaskasvuiset saaret, mutkaiset tyvenet suviauringon kultaamat lahdet ja salmet ovat maisemaa, jota luonnon kauneudesta nauttiva ihminen ei hevin unohda. Lisäksi maata halkovat lukuisat raikkaanvihreät vyöhykkeet monien hitaasti virtaavien jokien partailla. Juuri näillä rantamilla asustaa suurin osa maan väestä. Joet milloin laajenevat tyveniksi, lehtevän lepikön ja pajukon varjoamiksi ulapoiksi, milloin taas syöksyvät valkovaahtoisina koskina yli kalliolohkareiden ja kivien. Niiden partailta leviää lavea peltojen ja niittyjen kartta, joka viettää rantaa kohti tasaisesta metsänseinästä lähtien, joka reunustaa toista puolta ja usein myötäilee virran joka mutkaa. Tavallisesti lähin ranta on niittyä, sitten alkavat pellot ja kylät tai yksittäiset talot, ja aivan niissä kiinni kasvaa metsä. Mutta usein tunkeutuvat sekä pellot että asumukset joen partaalle asti niin liki, että kevättulva toisinaan huuhtoo talon perustaa.

Erään tällaisen joen varrella, mäellä jonkin matkan päässä rannasta näkyi maalaisrakennus, joka erosi lähitaloista vain siinä, että ikkunoita oli enemmän ja ne olivat suurempia, päärakennuksen katolla oli kaksi valkeaksi maalattua savupiippua ja sen edessä puutarha. Sen kaksi sireenipensasta pääsisäänkäynnin vierellä, pihlajien lehväsali tien päässä sekä säästeliäät marjapensaat kahtena toisensa leikkaavana rivinä olivat maalaislasten ahneuden ja aikuisten ihailun alituinen kohde. Heitä seisoskeli joka sunnuntai nojailemassa ympäröivään pystyaitaan ja katselemassa mielihyvin puita ja pensaita sekä niiden lomiin siroteltua hohtelevaa unikko-, pioni- ja kehäkukkamaailmaa. Ja kun kukaan ei kertonut heille että he vähin vaivoin saisivat itselleen saman ihanuuden, he tyytyivät siihen silmäniloon minkä kartanon kekseliäät asetelmat heille tarjosivat. Yhden sen asukkaan tuhlailevaa kukansiemenien jakelua ja esitelmiä kukkaviljelystä muorit saivat kiittää erinäisistä mainittujen eksoottisten kasvien loistoyksilöistä, jotka pirtin ikkunalaudalla versoivat ihanina maitopysteistä ja tuohivakkasista.

Mutta tämä antelias kukkainrakastaja ansaitsee itse asiassa oman rivinsä, sillä hän oli itsekin loistoyksilö seudun maalaiskaunottarien joukossa. Kastanjanruskea kiharainen tukka on niin harvinainen meidän pohjolassamme, että tuskin olisin uskonut sellaista olevankaan, jollen olisi nähnyt runsaiden kiharoiden kehystävän Amalian poskia vielä sittenkin kun niiden ruusut jo olivat kalvenneet ja kun hänen tummien silmiensä kadonneesta nuoruuden tulesta oli jäljellä enää murheinen iltarusko. Mutta sinä aikana josta puhumme hän eli hehkeintä kukoistusaikaansa, kahdeksattatoista vuottaan. Ja ne jotka tuolloin jonakin sunnuntaiaamuna ovat nähneet hänen hoikan, nuortevan täyteläisen hahmonsa rientävän pitkin niittyjen yli kiemurtavaa polkua kohti läheistä kirkkoa, ovat vakuuttaneet etteivät ole ikinä löytäneet enempää makua ja viehättävyyttä valkeassa leningissä, vaaleanpunaisessa silkkihuivissa ja punanauhaisessa lierihatussa kuin niissä, jotka tuohon aikaan muodostivat Amalian pyhäasun.

Myös hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olivat kasvattaneet hänet terveyteen ja välittömään iloon. Varhaislapsuuden leikit kivilehmillä, kuusenkäpylampailla, koiranputkikiuluilla pienessä metsikössä missä oli myös tervahauta, talon vasemmalla puolella, olivat vaihtuneet lampaiden ja vasikoiden hoitoon alempana haassa, missä ne viihtyivät kovin hyvin kyynäränkorkuisten leinikkien seassa, joiden kukat kultasivat koko kesän jokaisen pensaattoman aukon haassa. Sitten hän otti ripeästi hoitaakseen kangaspuut ja maitokamarin. Ja vaikkei salonkien teevesien äärillä syntynyt kavaljeeri voikaan käsittää, että hänen kauneutensa saattoi kehittyä tällaisissa puuhissa, on tästä kuitenkin silminnäkijöiden kiistämättömiä todisteita. Onpa kerrottu sellaistakin, että jopa vanha rutiköyhä vaivaisukko talossa oleskellessaan lepuutti moniaita hetkiä vanhoja silmiään tarkkailemassa tyttöä, kun tämä istui kutomassa yllään sininen liivi ja raidallinen hame, käsivarret paljaina, tai kun hän lumivalkea esiliina tämän keveän asun lisänä kuori vaahtoa maitopysteistä. Ja saattoi tuskin uskoa, että hän lainkaan huomasi tarkkailua. Mutta kyllä hän välistä huomasi ja kysäisi silloin, olivatko lampaat kotona tai pyysi ukkoa valmistamaan uuden karan sukkulaan tai pinnoja kerinpuuhun tai jotakin samantapaista. Ja mainitsen tässä, että nainen, joka ei ilahdu kun vaikkapa vain kerjäläinen nauttii hänen näkemisestään ja sanoistaan, on sydämeltään tai kasvatukseltaan jotenkin viallinen.

Mutta kun hän meni kirkkoon, hän tunsi moniakin syitä iloon ja avoimeen lohtuun. Hänen sydämensä oli tahraton, ja siksi hänelle olikin todellinen riemu istua siveästi siinä penkillään, laulaa yhdessä seurakunnan kanssa, vuodattaa pari kyyneltä loppukehotuksen tullen ja rukousten aikana tuntea, että se sielunrauha jota hän rukoili alkoi heti paikalla vallata hänen sisintään. Maalla kesän täyteydessä juhlitussa sunnuntaissa on lisäksi oma hurmaava ja liikuttava lumonsa. Kun ympärillä on rauhallinen luonto, auringon lämmin sädevuo joka peilautuu tyvenestä vedestä, lintujen laulu ja kukkien tuoksu, kun kirkonkellojen kumu kajahtaa yli niittyjen, jokainen puhdas mieli kokee jotakin siitä sapatin rauhasta, joka täällä vallitsee, ja epäpuhtaassa herää kaipaus takaisin menetettyyn rauhaan. Ja kun jumalanpalveluksen päätyttyä näkee pyhäasuisen väen virtaavan ulos kirkosta mieli vapautuneena arjen huolista ja nöyrä hiljainen tyytyväisyys kasvoista loistaen, tämä näky opettaa tajuamaan, miten vähän todellinen ilo maksaa. Kaupungissa sitä vastoin tuskin huomaa eroa pyhän ja arjen välillä. Melu ja levottomuus ovat kumpanakin miltei samat, varakkaan väen vaatetus on sama, hälisevä ahneus, riita tai ivallinen välinpitämättömyys piirtyy yhtä selvästi kaikkien ulkomuodosta ja toimista. Onneksi Amalia asui maalla ja jakoi siis ne tunteet jotka pyhäpäivä ja kirkossakäynti tuottavat kaikille maaseudun asukkaille, ja lisäksi hänellä oli ikää huolettomat kahdeksantoista vuotta ja kahdeksantoistavuotiaan sydämen maailman katseilta kätketyt syyt ihanaan iloon ja ihanaan tuskaan – tosin kuvaamanamme sunnuntaina vain ensiksi mainittuun.

Sillä kun hän lähti kirkosta, seisoi jonkin matkan päässä kirkonovesta nuori mies yllään sininen asepuku jossa oli prässätyt kullatut napit ja aliupseerin kannike oikealla olkapäällä, yksi niitä ”schersantteja” jotka sittemmin suorittivat ensimmäiset opinnäytteensä Revonlahdella, Lapualla ja Alavudella. Nuori mies astui kiireesti häntä vastaan, eikä hän epäröinyt astua polulta nurmikolle kohdatakseen nuorukaisen puolitiessä. – On olemassa naisia, nuoriakin – ja jopa turmeltumattomia – jotka pelokkaasti varovat joka sanaa ja liikahdusta, joka voisi paljastaa rakastajalle mitä heidän sydämessään tapahtuu, jotka vielä kun tunnustus on heiltä lipsahtanut yrittävät sataan kertaan peruuttaa sen ja herättää kosijassaan uuden levottomuuden, uuden epävarmuuden. Kukapa tahtoisikaan väittää, että naisen luonnollisen ujouden tulee vaientaa hänen huulensa kun ne ensi kertaa pyrkivät lausumaan sanan, joka kerran sanottuna antaa miehelle oikeuden nähdä hänen sydämensä salatuimmat ajatukset ja vaatia häneltä kaikkea sitä minkä rakkaus voi antaa. Mutta tätä pelkoa ei ole turmeltumattomassa sydämessä, niin kauan kuin molemminpuolinen ihastus ei vielä kummallakaan puolella ole löytänyt sanoja itsensä ilmaisemiseksi. Vielä vähemmän sitä on sitten kun mitään kätkettävää ei enää ole, kun ainoastaan avoin luottavainen hyvätahto voi tehdä miehen tämän luottamuksen arvoiseksi; kun taas vilpistelevän sydämen oikut ja yhäti teeskennelty vastarinta ainoastaan kiihtävät miehen intohimoa ja kun se kerran on sammunut herättävät ainoastaan hänen tympäytymistään. Sillä asia on todellakin niin, että mies joka on antanut ainoastaan sokean intohimon johdattaa itseään, tuntee sen ennemmin tai myöhemmin alentavana, ja tämän aiheuttama harmistus panee hänet halveksimaan sen alkuaihetta. Veikistelijättärelle, joka havittelee vain yhden päivän ihailijaa jonka heikkous imartelee hänen turhamaisuuttaan, tai joka korkeintaan halajaa yhtä katoavaista tunnehuumaa, voi tuollainen leikki miehen tunteilla olla oikea tapa. Mutta nainen joka haluaa lumota hänet eliniäksi kavahtakoon vaihtamasta hänen tunnettaan intohimoksi; naista rangaistaan silloin kovuudella ja huonolla kohtelulla, mikäli mies on vähemmän jalomielinen, ja jaloimmistakin huokuu kylmäkiskoisuus – sillä intohimo on muuttuvainen ja tuhoaa jopa rakkauden. Ja ainoastaan todellisella katumuksella hän voi ansaita paremman kohtalon; sillä veikistely on turmellut hänen sydämensä, ja nuori tyttö käyttäytyy sen hämärän vaiston ohjaamana samaan tapaan kuin elähtänyt koketti kylmästä laskelmoinnista – Amalia ei ollut elämässään vielä tuntenut valhetta. Hän rakasti ja häntä rakastettiin; hän tiesi sen eikä hänellä ollut mitään salattavaa mutta ei myöskään mitään tunnustettavaa, sillä kukaan ei ollut häneltä tunnustusta vaatinut.

Siksipä hän aivan harkitsematta kohtasi nuorukaisen iloisin ja hyväntahtoisin katsein ja punastui, vaikkei sitä itse tiennyt. Miehen silmät loistivat iloista ihailua ja kiitollista iloa; ja maalarin olisi ollut vaikea löytää kauniimpaa kuvaa elämän onnesta kuin nämä kaksi nuorta, kun he tervehtivät toisiaan, ilman suudelmia, puristamatta edes toistensa kättä, katsoivat sitten mykän hetken ajan toisiaan silmiin ja sydämeen, mutta seuraavassa hetkessä jo juttelivat iloisesti unohtaen täysin tuon silmänräpäyksen hämmennyksen.

II [nro 44, 30.10.1845]

Nämä tyvenet riemut olivat pian ohi. Suomen hiljaisille rauhaisille seuduille alkoi taas synkkä verinen aika, ja isänmaan pojat riuhtaistiin kaikesta sydämenpehmeydestä miekan viiltäviin leikkeihin. Axel, se oli Amalian sydämen valtiaan nimi, oli sotajoukoissa maan eteläosassa. Jokainen viikko toi muassaan tietoja tämän joukon jatkuvasta perääntymisestä. Monen äidin, puolison tai rakastajattaren sydän tunsi salaista iloa vakaumuksesta, ettei taisteluja syntyisi, kätkien itseltään sen mitä merkitsi, kun rakastettu välttäisi kaiken vaaran. Mutta Amalia ei ollut niitä naisia, tai mikäli ilontunne joinakin hetkinä pyrki hänen sydämeensä, hän karkotti sen heti itsekkäänä ja arvottomana. Hän saisi kenties pian tavata rakkaimpansa, mutta häntä ahdisti ajatuskin tästä isänmaalle niin alentavasta ja onnettomasta tapaamisesta. Sillä sen välittömänä seurauksenahan hän joutuisi näkemään miten vihollinen hallitsisi hiljaista vanhempainkotia ja vihollisen hevosen kaviot talloisivat kauniita kukkapenkkejä.

Jälleennäkemisen päivä koitti. Axel lähetettiin Raahesta jääkäriryhmän kanssa Frantsilaan, ja Amalian vanhempainkoti oli matkan varrella. Paikkakunnalla levähdettiin lyhyt tuokio, ja Axel riensi tapaamaan häntä. Jälleennäkemisen ensi hetkellä rakastavan sydämen hellä tunne vei voiton, ja ihanasti kyynelehtien Amalia lankesi hänen syliinsä unohtaen, että tunnusti samalla ensi kertaa sen, mitä hänen sydämessään liikkui. Axel ei kysynyt mitään, Amalia vuodatti vain äänettömiä kyyneliään. Mutta seuraavana hetkenä tyttö vetäytyi pois hänen syleilystään. Ei peruakseen mykkää tunnustustaan. Kumpikin puhui tuosta hetkestä lähtien keskenään kuin olisivat jo aikoja sitten antaneet muodollisenkin lupauksen elinikäisestä rakkaudesta, molemmat mielessään varmoina, että tämä rakkaus todella oli olemassa, varmempina kuin muodollinen lupaus useinkaan pystyy vakuuttamaan syvästi tuntevan mielen. Mutta molempien katseista heijastui myös hämmennys tämän odottamattoman tapaamisen syyn vuoksi. Mies ymmärsi hyvin tytön masentuneen katseen, ja hänet valtaava katkeruus pusersi muutaman suuren kyyneleen hänenkin itkuun tottumattomista silmistään. Kiroten kovaa kohtaloa, joka pakotti hänet seisomaan tässä naisensa edessä kuin karkuri, ja niitä, jotka tämän nöyryytyksen olivat aiheuttaneet, hän viimein rikkoi tämän herkän ja masentuneen tunnelman, ja nyt oli Amalia puhelias, toiveikas lohduttaja.

Lyhyttä kohtaamista seurasi nyt vaihtelevien huolien aika. Amalian isä, joka oli ottanut eron virastaan elääkseen ainoan tyttärensä kanssa pienen tilansa vähäisillä tuloilla, ei siis kuulunut niihin, joiden virkatoimia voittoisa vihollinen käytti hyväkseen. Mutta koska virkamiehiä oli vähän, hänen apulaisensa joutui kohta järjestelemään tavaratoimituksia, kuljetuksia ja majoituksia, ja hänen yksinkertainen mutta hyvin varustettu asuntonsa valittiin tavallisesti vihollisen päällystön majapaikaksi. Niinpä siellä nytkin asusti muuan eversti, kohtelias ja ystävällinen isäntäväkeään kohtaan mutta tarkka ja ankara virkansa toimituksessa. Amalian isä palveli saksan kieltä taitavana häntä ja useimmiten täällä kokoontuvaa aliupseeristoa tarpeen vaatiessa tulkkina ja oli muutenkin heidän oikea kätensä kaikissa vaikeuksissa joita ilmeni miehistön suhteessa rahvaaseen.

Myöhään eräänä iltana saapui pihaan patrulli joka toi mukanaan vankina nuoren talonpojan, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Hänet tuotiin everstin eteen, ja aliupseeri, joka johti patrullia, raportoi, että hän oli tavannut tämän miehen hiiviskelemästä talon lähimetsikössä. Hänen käyttämiensä suksien jäljet lumessa panivat olettamaan, että hän tuli seudulta joka oli maan sotajoukkojen hallussa, ja siksi oli katsottu tarpeelliseksi pidättää hänet. Talonpoika oli tylsän ja yksinkertaisen näköinen, ja everstistä tuntui ettei tuollaista valittaisi vakoojaksi; mutta hänellä saattoi silti olla tietoja vihollisen asemasta, ja häntä alettiin kuulustella. Mutta jokaiseen kysymykseen, jonka rumasti suomea murtava everstin adjutantti esitti, vanki vastasi yksitotisesti ”en ymmärrä”. Niinpä paikalle kutsuttiin tavan mukaan Amalian isä. Hänen astuessaan sisään vangin kielenkannat äkkiä heltisivät, ja ennen kuin eversti oli ärjähtämällä käskenyt hänen vaieta, hän oli jo puhunut muutaman nopean, läsnäoleville vihollisille käsittämättömän sanan.

Ne olivat ilmeisesti huolestuttaneet vanhusta, joka ei tahtonut kyetä tavanomaiseen sukkelaan kysymysten ja vastausten tulkitsemiseen. Näistä kävi sitten ilmi, että talonpoika oli kotoisin Kalajoelta, pitäjästä joka jo oli miehittäjien hallussa, ja että hän oli matkalla täällä asuvan sisarensa luo, joka oli neljän lapsen leskiäiti ja tarvitsi näinä kovina aikoina miehistä suojelijaa. Talonpojan puhe oli niin yksinkertaista ja todentuntuista ja hänen ulkonäkönsä niin perin hyväuskoinen, että useimmat läsnäolijat eivät epäilleet niitä. Ainoastaan eversti ei ollut oikein tyytyväinen kuulusteluun. Hänen tutkiva katseensa siirtyi jatkuvasti kuultavasta tulkkiin, ja hänen terävillä piirteillään käväisi huolen ja epäluulon lisäksi surun häive. Hän selitti nyt lyhyesti, että asiasta oli otettava tarkemmin selvää, ja määräsi että vankia oli vartioitava mitä tarkimmin.

III [nro 46, 13.11.1845]

Kaikki olisi ehkä kuitenkin sujunut onnekkaasti. Mutta kun vankia kuljetettiin poikki pihamaan, seurue kohtasi Amalian. Hänen huuliltaan livahti tukahtunut tuskan huudahdus, ja hän otti horjahtaen tukea läheisestä seinästä. ”Amalia!” huudahti vanki ja kohotti kahlitut kätensä häntä kohti. Mutta tyttö seisoi jälleen suorana, kääntyi sanaakaan sanomatta pois tutkivasta vartijasta ja vangista ja asteli vakaasti yli pihan.

Päivä kului kuten kaikki maallisen murheen päivät, moni ihmissydän oli salaisen huolen täyttämä, niin Amaliankin tässä maailman kolkassa. Illansuussa astui everstin adjutantti Amalian isän huoneeseen, jossa tyttökin oli, ja esitti hiukan väistellen vangin toiveen saada puhua Amalian kanssa. Tämä kieltäytyi lyhyesti ylpeän ja loukatun näköisenä. Mutta upseeri ei ollut tietävinään vaan selvitti vähitellen, että vanki oli tuomittu sotaoikeudessa vakoojana eikä hänellä ollut montakaan elonhetkeä jäljellä. Hänen puheensa aikana, jonka hirvittävää sisältöä isä turhaan yritti tulkita lievittävästi ja jonka keskeytti moneen kertaan terävin kysymyksin, rajut kuumeväristykset vavisuttivat Amaliaa. Hänen kauhunsa yltyi, kun adjutantti valmistautui viemään perille hänen kieltäytymisensä tapaamasta vankia, ja hänestä se vahvisti miehen uhkaavat sanat, joiden totuutta hänen sydämensä oli yhäkin taipuvainen epäilemään. Mies tuijotti tiukasti tytön kalpenevia kasvoja. Mutta aavistaessaan hetken tärkeyden hän tukahdutti rajusti kaikki hänessä myllertävien tunteiden ilmaukset. Hänen tilannettaan auttoi kun isä pyysi lasin vettä. Täyttäessään tätä toivomusta hän sai tilaisuuden kääntyä pois muukalaisesta ja häivyttää huomaamatta ensi hetken vaikutelman. Seuraavassa hän ilmoitti isänsä välityksellä olevansa valmis tulemaan heti vangin luo; ja varmoin askelin ja marmorinkalpeat kasvot kylmän päättäväisinä hän seurasi muukalaista. Nopea silmäys isään kertoi tälle, että tytär pystyi omin päin hoitamaan myös asioita joissa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Hän aikoi mennä siihen huoneeseen, jossa tiesi vankia vartioidun sen päivän, mutta upseerin askelet suuntautuivat toisaalle. Amalia vilkaisi vielä kerran epävarmasti taakseen. Hän kohtasi isänsä surullisen katseen, tämä seisoi ikkunassa katsellen hänen jälkeensä. Sen vahvistamana hän seurasi opastajaansa.

Aivan talon vieressä oli pieni metsäkumpare ja tervahauta, jotka olivat olleet Amalian viattomain lapsuudenleikkien tyyssijana. Sen reunassa hän nyt näki partion sotilaita, jotka vaiti ja totisina nojailivat kivääreihinsä. Ja kun rivi avautui tehdäkseen tietä hänen seuralaiselleen ja hänelle, istui mättäällä puunrunkoon nojaten vanki, oletettu nuori talonpoika, se mies jota hän rakasti – sillä hän se oli. Hän oli synkän välinpitämättömänä sulkenut rohkeasti tähyävät silmänsä, ja hänen ajatuksensa olivat juuri Amalian luona, kun kiväärien kalina ja tulijoiden askelet havahduttivat hänet murheisista unelmistaan. Amalia seisoi kuin maahan juuttuneena, sillä hän ei ollut kuvitellut että tämän uskaliaan seikkailun päätös olisi näin pikainen ja näin kauhea. Heidän katseensa kohtasivat ja juuttuivat toisiinsa ja tunnetta ei voinut sanoin kuvata – eikä tarvinnutkaan.

Axel oli jakanut koko sotajoukon katkeruuden tästä tasaisesta perääntymisestä. Hänellä oli todellinen tarve päästä millä keinolla hyvänsä panemaan henkensä alttiiksi, heittäytyä johonkin vaaraan isänmaan puolesta. Siikajoen iskun jälkeen koko sotajoukkoa elähdytti jonkin ankaran taistelun toivo, ja tämä toivo puhalsi uutta henkeä kaikkeen. Tiedustelijoita pantiin matkaan myös siitä osastosta joka oli Frantsilassa, Oulun ja Kuopion välisellä tiellä, ja Axel tarjoutui innokkaasti suorittamaan tällaista palvelusta. Ehkä intoa lisäsi myös kaipaus nähdä rakastettu; mutta itselleen hän myönsi vain, että tämä jälleennäkeminen tuottaisi hänelle vieläkin varmemmin tarpeellisia tietoja. Hän oli päässyt onnekkaasti vihollisen etuvartioiden ohi ja oleskellut seudulla jo kokonaisen vuorokauden, kun partio yllätti ja vangitsi hänet.

Mutta hänen selityksensä pidätystä seuraavassa kuulustelussa olivat niin todentuntuisia ja hän esitti rooliaan niin hyvin, että ainoastaan hänen talonpoikaiseksi tavattoman eloisat ja sivistyneet kasvonpiirteensä herättivät epäilyjä. Niitä yllyttivät vielä hänen tapaamisensa Amalian isän kanssa sekä hänen oma varomattomuutensa kun hän kohtasi tytön itsensä.

Nuorukainen tiesi hyvin, ettei yksi ihmiselämä merkitse sodan aikana paljonkaan, ja hänen kohtalonsa hämmästytti häntä vähemmän kuin häntä suretti se ettei saisi osallistua tuleviin taisteluihin isänmaan puolesta. Mutta Amalian äkillinen ilmestyminen tällä viimeisellä hetkellä yllätti hänet kyllä: sillä hän ei itse ollut sitä pyytänyt. Mutta olihan luonnollista että Amalia oli ottanut selvää hänen kohtalostaan ja rakkauden johdattamana tullut jättämään jäähyväisiä, joiden hän tunsi nyt jo vievän hänen kaikki voimansa, vaikkei sanaakaan ollut vielä vaihdettu. Amalia oli heti tajunnut mitä täällä oli tekeillä. Eikä häntä hämmästyttänyt Axelin luuloteltu pyyntö saada vielä kerran nähdä hänet. Kohtaamisen tuska oli saattaa hänet suunniltaan; mutta häntä piti pystyssä hämärä toivo, että pelastus vielä olisi mahdollinen. Melkein tiedostamattaan hän mykän silmänräpäyksen jälkeen käänsi katseensa vangista niihin, jotka vaanivat tämän nuorta henkeä. Hän tuijotti pari sekuntia komppanian johtajaa, sillä hän tunnisti alemman upseerin puvun alta itsensä everstin. Mutta kuin vaiston johdattamana hän kääntyi taas nopeasti vangin puoleen paljastamatta havaintoaan. Axel oli noussut ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: ”teeskentely” – ei enää hyödytä – hän aikoi jatkaa; mutta hänet keskeytti heti Amalian kylmä kysymys: ”Onko sinulla mitään sanomista sisarestas.” Nuorukainen mykistyi hämmästyksestä. Mutta tytön katsahdus pakotti hänet melkein vastentahtoisesti yhtymään tämän aloittamaan keskusteluun, ja kun Amalia oli toistanut kysymyksen, mies vastasi anelemalla, että tästä ”siskosta” pidettäisiin huolta. Amalia vakuutti monisanaisesti että tekisi kaikkensa tämän hyväksi, ja kehotti rivien välissä nuorukaista säilyttämään toivonsa. Tämä uudisti pyyntönsä ja esitti lisäksi kiitoksia ja lämpimiä vilpittömiä kiintymyksen vakuutuksia. Heidän keskustelunsa olisi varmaan kestänyt kauan, jollei adjutantti everstin viittauksesta olisi sanonut Amalialle, että oli aika erota. Lausuen hyvästiksi siunauksen, rukouksen sydämen pohjasta, hän kääntyi lähteäkseen. Mutta kun hän Axelin syvän tuskaisesta ulkomuodosta tajusi, että tämä oli tosiaan aikeissa lakata teeskentelemästä, hän pysähtyi toistaakseen vielä vakuutuksensa, että kaikki kävisi kyllä hyvin – ”sinun puolustuskyvyttömälle sisarellesi”, hän lisäsi. Hetken hän oli vähällä polvistua everstin eteen saadakseen tämän armolliseksi. Mutta tämän valepuku pidätti häntä, eikä hän uskaltanut edes katsahtaa sinne päin, missä tämä seisoi. Parin muun sotilaan ilmeissä hän oli verenhimon asemesta havaitsevinaan lempeää hämillistä myötätuntoa.

Hän lähti. Mutta hänen poistuttuaan piiristä naisellisuus sai yliotteen, ja kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. Ja rakennuksen suojissa hän pysähtyi tarkkaillakseen salaa kohtausta pamppailevin sydämin. Hän näki että eversti poistui rivistä mennäkseen taloa kohti, ja adjutantin johtama komppania vanki keskellään lähti hänen peräänsä. Huojentunein sydämin ja lähettäen kiitollisuuden huokauksen sallimukselle hän riensi huomaamatta isänsä huoneeseen ja heittäytyi ääneen itkien hänen syliinsä. Äsken pidätellyt tuskan kyyneleet sekoittuivat nyt ilon kyyneliin. Kului hyvä tovi ennen kuin hän löysi sanat kertoakseen isälleen, mitä oli tapahtunut.

Vaikka eversti oli virantoimituksessaan ankara, hän oli oikeudenmukainen ja ihmisystävällinen mies. Hän tosin epäili että vanki oli tiedustelija ja talonväen tuttu; mutta hän tahtoi olla varma ennen kuin luovuttaisi tämän nuoren elämän kuolemalle. Niinpä Axelin kohtalo ei ollut vielä ratkennut; eversti oli ensin yrittänyt turhaan onkia tietoa talon uskollisilta, isännän varoittamilta palvelijoilta, ja koettanut sitten kuvatulla kokeella yllättää noiden kahden tunteet ja houkuttaa heiltä rehellisen tunnustuksen. Pääsemättä varmuuteen hän oli kuitenkin ollut vangin kasvoilla lukevinaan sellaisia tunteita tuota nuorta naista kohtaan, jotka olivat ristiriidassa hänen talonpoikana esiintymisensä kanssa. Mutta hän oli itse rakastanut ja hänellä oli kotimaassaan rakkautensa kohde, oma vaimo. Hän oletti nyt jälleen että ainoastaan rakastava kaipuu oli johtanut nuorukaisen naamioitumaan. Ja koska mikään ei viitannut yhteyksiin maan sotajoukkojen kanssa, hän ei saattanut langettaa kenties aiheetonta kuolemantuomiota. Tunsipa hän jopa salaista tyydytystäkin kun saattoi olla armelias, ja komensi vain että vanki oli vietävä takaisin ja häntä oli vartioitava tarkasti.

IV [nro 47, 20.11.1845]

Kiihkeinä kuohuvien tunteiden purkauduttua ja tyynnyttyä Amalia kävi pitkän keskustelun isänsä kanssa. Heti sen jälkeen, hämärän jo laskeuduttua, hän lähti kotoa kevyellä reellä, ja mukanaan hänellä oli lupakirja everstiltä, jolle isä oli ilmoittanut, että tytär läksi läheiseen pappilaan, jossa oleskelisi jonkin aikaa talon rouvan suojassa, ikänsä ja näiden levottomien aikojen tähden.

Mutta Amalian käynti pappilassa, joka sittemmin Revolahden taistelun tähden sai niin paljon kuuluisuutta, jäi lyhyeksi. Hän keskusteli vain isännän kanssa pidellen polvillaan tämän kolmivuotiasta poikaa, sittemmin kuuluisaa runoilijaa Welliniä, ja otti selvää kenraalikunnasta joka oli majoittunut tänne, ja lähimpään ympäristöön asettuneen vihollisen voimista. Kukaan ei olisi voinut valistaa häntä tästä paremmin kuin tuo isänmaallinen mies, joka oli jo laatinut monta hyökkäyssuunnitelmaa ja vakuutti moneen kertaan innokkaasti, että viisaasti johdettu hyökkäys epäilyksittä onnistuisi. Kun Amalia lähti talosta, hän ei kääntänytkään rekeään kotia kohti, vaan käski luotettavan vanhan uskonpalvelijan, joka oli hänen seuralaisenaan, ajaa Paavolaan ja Frantsilaan vievää tietä. Hän toivoi everstin lupakirjan avulla pääsevänsä helposti kaikkien etuvartioiden ja patrullien ohitse.

Mutta nämä toiveet pettivät aivan pian. Matkalaiset eivät olleet ehtineet peninkulmaakaan eteenpäin, kun heitä vastaan tuli kasakkapartio. Amalian sydän hypähti kurkkuun kun tyly huuto: ”kto idjot!” kajahti heitä vastaan. Ei hän eikä hänen vanha ajurinsa pystynyt antamaan vastausta saati sitten tunnussanaa. Heidän oli pakko pysähtyä. Amalia kohotti everstin lupakirjan korkealle, mutta ratsastajat eivät pimeässä heti huomanneet sitä, vaan renki sai vastaukseksi ymmärrettävään vaikenemiseensa tuta muutamia teräviä piiskansivalluksia. Tämän kohtelun aiheuttama kauhu toi Amalian kielelle ainoan venäjän sanan jonka hän oli oppinut, ”polkovnik”. Se vaikuttikin kuin loitsu ja sai karmeat soturit heti vaikenemaan ja tyyntymään. Heidän päällikkönsä laskeutui ratsailta ja lähestyi Amaliaa. Ja koska hän puolipimeässä saattoi erottaa tytön nuoret kasvot, hän olisi varmaan ollut taipuvainen olettamaan, että tämä soma lasti oli menossa polkovnikiin, jos sellainen vielä olisi ollut suunnalla, johon matkalaiset pyrkivät. Hän lieneekin pitänyt luultavampana, että matka suuntautui polkovnikin majoituspaikasta poispäin, ja näissä oloissa hänestä ei ollut kiellettyä sivellä vuoroin omaa tuuheaa partaansa, vuoroin Amalian punastuksen jälleen lämmittämiä poskia.

Hädissään Amalia toisti taikasanan ja työnsi paperin kasakan käteen. Tämä suoristautui sen ottaessaan tahtomattaan ja kohotti kaksi sormeaan lakilleen. Sitten hän neuvotteli tovereidensa kanssa, mitä oli tehtävä. Määräykset kielsivät heitä päästämästä ketään siihen suuntaan, johon matkalaiset olivat menossa. Mutta he kaikki tajusivat, että paperi jota päällikkö piteli kädessään, oli ainakin olevinaan everstin lupakirje tällaiseen matkaan. Heidän pohtiessaan renki oli Amalian kehotuksesta ottanut esiin tulukset ja tulikupin. Hän aikoi mennä metsään hakemaan risuja soihduksi. Mutta kun Amalia ei uskaltanut jäädä yksin, mies vuoli päättävästi lastuja reen pohjasta, ja tuossa tuokiossa leimahtikin liekki hänen vaivojensa palkaksi. Kasakka otti soihdun, valaisi sillä Amaliaa, puuskahti: ”Ah ti milinka!”, lausui sitten pari sanaa tovereilleen ja kimakan naurunremahduksen kaikuessa työnsi soihdun hankeen. Asia oli siten että tuo vanha soturi osasi lukea tulen kajossa yhtä vähän kuin päivänvalossakin. Hänen toverinsa olivat kaikki yhtä kirjanoppineita kuin hän. Rengin hyvää tarkoittava valaisu ei siis tuonut hiukkaakaan valaistusta siihen mitä tuli tehdä.

Mutta he eivät neuvotelleet pitkään. Yksi joukosta tarttui sanaa sanomatta matkalaisten hevosen ohjaksiin ja käänsi sen takaisinpäin, piittaamatta rengin sanoin ja suitsin esitetyistä vastalauseista. Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Yksi patrullin miehistä ratsasti reen perässä, muut ratsastivat laulaen sen edellä. Amalia vuodatti kenenkään näkemättä katkeria kyyneleitä, mutta ei silti menettänyt rohkeuttaan. Neljännestunnin rauhallisen ratsastuksen jälkeen reen takana vartioiva kasakka kuuli edellä kulkijoiden iloisesta puheen sorinasta, että rakas pullo oli pantu kiertämään. Hän huusi heille pari sanaa, ja vastauksen saatuaan pyyhälsi äkisti niin että lumi pöllysi korkealle ohi reen eteenpäin.

Tämä ehti tuskin tapahtua kun Amalia jo suorastaan heittäytyi reestä ja jäi rähmälleen tielle. Rengin harkitsematon hämmästyksen huudahdus oli paljastaa Amalian toimet, mutta kiireinen hiljainen kehotus sai hänet sentään ajoissa korjaamaan erehdyksensä, ja nyt hän hoilasi ja läiskytteli käsiään auliille hevoselle, niin että hänen intonsa oikein huvitti kasakoita. Amalia jäi liikkumatta paikoilleen sydän kuuluvasti jyskyttäen. Kohta kuului kasakoiden iloisesta rupattelusta enää hajanaisia ääniä, jotka nekin pian vaimenivat. Silloin hän ponnahti salamannopeasti pystyyn ja riensi yli tasaisen, kantavan hangen metsää kohti.

V [nro 48, 27.11.1845]

Jokainen jalo uhrautuvainen tunne on miehilläkin sitä palavampi, jos se kumpuaa rakkaudesta, nuoruuden huumaavasta tai perhesiteen syvemmästä rakkaudesta. Mutta naiselle ei ole olemassakaan mitään jaloa toimintaa, jollei rakkaus sitä lietso. – Varsinkin äidinrakkaus on johtanut mitä ylevimpiin tekoihin. Mutta myös immen rakkaus voi antaa heikolle rohkeutta ja voimaa tekoihin, jotka historia on kirjannut jaloimpien joukkoon.

Amalia ei ollut paikassa tai tilanteessa, joka olisi sallinut hänen suorittaa suurtekoja. Mutta hän eli sentään aikaa, jolloin naistenkin rintaa poltteli isänmaan hätätila, ja hän jakoi tunteen joka elähdytti useimpia hänen kanssasisariaan. Menestys Siikajoella oli herättänyt yleistä luottamusta, eikä ollut ainuttakaan joka ei olisi odottanut uutta hyökkäystä vihollisen kimppuun ja toivonut sen päättyvän voittoon. Amalia tiesi tämän isänsä ja seudun papin keskusteluista, jokaisen talonpojan usein ilmaisemasta onnellisen ratkaisun kaipuusta. Niinpä hän heti nähtyään Axelin vangittuna aavisti, että tämä oli lähetetty tutkailemaan vihollisen asemia hyökkäystä silmällä pitäen. Siksi hänen vangitsemisensa tuotti Amalialle pelkoa ja surua, ei vain sen tähden että mies joutui siinä hengenvaaraan, vaan myös koska isänmaan asia saattoi kärsiä siitä. Hänen sielussaan yhtyivät rakkaus Axeliin ja rakkaus sorrettuun isänmaahan, ja koska rakkaus aina kaunistaa kohteensa, kasvoi hänen mielessään uhka rakastettua kohtaan myös uhkaksi isänmaata kohtaan. Hän laati lukuisia suunnitelmia Axelin vapauttamiseksi, mutta ei keksinyt mitään varmaa keinoa: miestä kun vartioitiin ankarasti ja hellittämättä. Lopulta hän ei osannut keksiä muuta kuin että hän itse yrittäisi suorittaa Axelin tehtävän, tiedottaa isänmaan joukoille vihollisen asemista, saada aikaan hyökkäys ja siten myös pelastaa rakkaansa vihollisen käsistä. Miten se kävisi, sitä hän ei vielä osannut kuvitella. Mutta nuorelle mielelle joka lisäksi niin kiihkeästi pyrkii päämääräänsä, tuntuu jokainen yritys helpolta, ja vaikeudet katoavat kuin auringonpilkut.

Amalian ainoa selkeä päätös oli yrittää tavoittaa isänmaan armeijan etuvartiot. Hän arveli että sen jälkeen olisi helppo päästä niiden päällikön puheille ja kuvaamalla vihollisjoukkojen hajanaista ja valmistautumatonta tilaa kiihottaa tämä hyökkäykseen. Kohtalo, jonka suopeuteen hän luotti, tuntui nyt aluksi pyrkivän tekemään tyhjiksi hänen suuret suunnitelmansa. Mutta se miten menestyksekkäästi hän oli vapautunut kasakoiden vallasta toi hänelle uutta rohkeutta ja luottamusta onnen tähteensä. Uusi vastoinkäyminen tosin uhkasi häntä tuota pikaa.

Hän ei nimittäin ehtinyt muutamaa sataa kyynärää syvemmälle metsään, kun kohtasi äkkiä miehen jolla oli yllään tuttu vihreä asepuku, se jota Savon jääkärit tuolloin käyttivät. – Mies liukui keveästi suksillaan yli hangen kantaen hihnassa olallaan raskasta tussariasettaan. Kohtaamisen aiheuttama hämmästys vei Amalialta liikuntakyvyn, ja hän pysähtyi odottamaan miehen lähestymistä. Suomatta hänelle sanaakaan tämä työnsi peukalot suunsa eteen ja houkutti tästä luonnollisesta instrumentista niin kimakan vihellyksen, että se oli repiä Amalian rumpukalvot. Tuskin se oli kajahtanut, kun puiden lomasta ilmaantui toinen jääkäri, sitten vielä yksi, kunnes heitä oli kuusi kappaletta. Yksi heistä, jonka vaaleakiharainen pää oli paljon muita korkeammalla, tarkasti Amalian pikaisesti mutta tarkasti ja heittäytyi sitten huolettomasti maahan, otti toiselta jääkäriltä vähäisen rensselin ja alkoi sukoilematta niukan ateriansa.

VI [nro 49, 4.12.1845]

Ripeästi päätetyn aterian jälkeen jääkäri jätti kenttäpullon ja rensselin tovereidensa haltuun ja alkoi keskustelun neitosen kanssa, jonka mukavuudesta hän oli kohteliaasti huolehtinut levityttämällä tätä varten sotilasviitan hangelle ja kehottamalla muutamin ystävällisin sanoin häntä istuutumaan sille. Amalia, joka ei aluksi ollut pystynyt karkottamaan sukupuolelleen niin luonnollista pelkoa tätä odottamatonta tapaamista kohtaan, oli tyynen kohtelun vuoksi saanut jälleen rohkeutta. Hän odotti vaiti mitä tuleman piti tarkkaillen samalla vaivihkaa vartevaa soturia, jonka ulkonäöstä ja käytöksestä hän helposti saattoi päätellä, että tämä oli muiden esimies. Siksi hän vastasi tämän jokaiseen kysymykseen tyynesti ja selkeästi, tunnusti avoimesti matkansa tarkoituksen ja esitti toivomuksensa päästä ylipäällikön puheille. Mutta toistuviin vihollisen asemia koskeviin kysymyksiin hän ei halunnut vastata, koska pelkäsi kysyjän nuoruuden tähden, että hänen tietämättömyytensä sodan oloista ja tottumattomuutensa niihin sopivasta kielenkäytöstä voisi tuntua tästä naurettavalta. Isänsä kaltaisen vanhemman miehen edessä hän arveli pystyvänsä avoimemmin esittämään tietonsa, ja kun hän oli maininnut, että välitti vain seurakunnan pastorin ja erään toisen isänmaalleen uskollisen virkamiehen antamia tietoja, hän uudisti pyyntönsä päästä joukkojen komentajan eteen.

Mutta nuori soturi ei ilmeisesti aikonut päästää häntä niin vähällä. Toistuvilla hämmentävillä kysymyksillään hän houkutti tytöltä kohta kaikki tiedot mitä tämä saattoi paljastaa. Ainoastaan Axelin nimestä ja kohtalosta hän vaikeni visusti, jotta ei herättäisi vähintäkään epäluuloa lähemmistä vaikuttimista, jotka olivat johtaneet hänet tähän hänen sukupuolelleen ja iälleen kovin uskaliaaseen yritykseen. Hänen kuulustelijansa huomasi kyllä, että tytöllä oli vielä joitakin salaisuuksia sydämellään: mutta kun hän ei arvellut enää voivansa saada lisätietoja, hän nousi äkisti, sammutti piippunsa jonka oli keskustelun aikana sytyttänyt, luovutti Amalian kahden seuralaisensa huomaan ja lähti muiden kanssa etenemään kohti Revonlahtea.

Nuo kaksi jääkäriä käskivät lyhyesti Amaliaa seuraamaan heitä, ja heidän matkansa suuntautui eteenpäin metsän halki niin nopeasti kuin Amalian voimat sallivat. Hän oli seurannut väsymyksen jo piinaamana oppaitaan noin tunnin ajan, kun metsä äkkiä kävi valoisammaksi, ja hän oli aituuksessa, jonka sisällä pieni torppa, jonka räppänästä hohti heitä vastaan ystävällinen valojuova. Kiitosrukous huulillaan hän astui kynnyksen yli tupaan, jossa näki monien miesten joukossa myös kaksi naista, joiden läsnäolo tuotti hänelle luottamusta jota hän oli vaitonaisten soturien seurassa kaivannut. Näiden kehotus pani liikettä pariin läsnäolevaan mieheen. Välittämättä hänestä sen enempiä sotilaat itse istuutuivat tuvan pöydän ääreen maistellakseen sen pullon sisältöä, jonka talon emäntä heidän käskystään mutta hiukan vastahakoisesti otti alas kirjavaksi maalatusta kulmakaapista. Vain toinen naisista, nuori tyttö, lähestyi Amaliaa joka istui uupuneena penkillä, ja esitti hänelle pari myötätuntoista kysymystä, ja hän tunsi itsensä niin hyljätyksi että ne pusersivat huomaamattoman kyynelen hänen silmänurkastaan.

Kohta hän kuuli tuttua reen jalasten natinaa tuvan ulkopuolelta. Toinen äsken ulos menneistä miehistä astui sisään ja ilmoitti sotilaille, että kaikki oli valmista. Heidän oma hyvä olonsa ja kenties Amalian kauniiden kasvojen katselu oli ilmeisesti herättänyt heidän myötätuntonsa, koskapa toinen heistä pyysi häntä odottamattoman lempeään sävyyn ja ystävällisin sanakääntein lähtemään ulos, matka jatkuisi. Huokaisten hän noudatti kehotusta. Nuori talonpoikaisnainen tuli hänen perässään tuoden rekivällyt ja kietoi ne huolellisesti hänen ympärilleen reessä. Amalian kiitellessä hyväntahtoisuudesta asettui nuori talonpoika kuskiksi toiselle reen reunalle, toinen jääkäreistä toiselle, ja pihasta lähdettiin ripeää ravia. Matkalaiset pääsivät pian epätasaiselta luomattomalta tieltä avoimelle maantielle, ja taipaleen taittuessa ripeästi ja tasaisesti Amalia torkahti uupuneena huolista, valvomisesta ja ponnisteluista, ajatus yhä kiintyneenä mieheen, jonka pelastukseksi hän oli valmis kestämään kaiken. Tämä ajatus sai hänet unohtamaan sen hetkisen tilanteensa tuskalliset puolet ja loi iloisia unia hänen varsin epämukavaan yösijaansa.

Silloin tällöin hän havahtui unestaan ja raotti raskaita silmäluomiaan; mutta joka kerta hän näki vain matkakumppaniensa tummat hahmot ja tiuhan metsän, jonka etäisemmät puut näyttivät liikkuvan eteenpäin pitkin hankea. Vähitellen hän vajosi sikeämpään uneen, ja kokonaiseen tuntiin hänellä ei ollut aavistustakaan ajan nopeasta kulusta. Sitten ajoneuvo pysähtyi, hänen korviinsa kantautui epätavallista puheensorinaa, ja hän heräsi. Oli jo täysi päivä, ja näkymä, joka kohtasi häntä tuona varhaisena kevätaamuna, sai hänet istumaan vielä hetken liikkumatta reessään piittaamatta jääkärin huomautuksesta, että he olivat nyt perillä.

He olivat pysähtyneet puoliavoimelle talonpihalle, jonka läpi tie ilmeisesti kulki, ja sillä marssi juuri nyt, aivan Amalian hämmästyneiden silmien editse, jalkaväkipataljoona, sitten kolme reellä kuljetettavaa kenttätykkiä miehistöineen, niitä seurasi vielä yksi pataljoona edellisen kaltaista Savon jalkaväkeä. Muutama rakuuna istui satulassa lähtövalmiina päärakennuksen sisäänkäynnin luona, ja toiset pitelivät useampia satuloituja hevosia, joiden komeampi varustus paljasti, että ne kuuluivat päällystölle. Melko lähellä niitä liikuskeli sekavina rykelminä jalkaväkipiketti kiväärinippujen vaiheilla. Jokunen valjastettu reki sekä eri aselajien sotilaat pitkin pihaa täydensivät eloisan kuvaelman. Tuossa seisoskeli muutama höyryävän kattilan ääressä, josta tarjottiin puukipolla ohikulkijoille lämmintä juomaa. Tuolla taas rupateltiin avoimen repun äärellä. Rakuunaryhmässä kiersi kiiltävä kuparipullo mieheltä miehelle, jotkut taas murensivat leipää upseerien hevosille, jotka hirnuivat ylpeästi vastaukseksi tykistön uupuneille vetojuhdille. Upseerit ja aliupseerit kulkivat edestakaisin talon ovesta ja juoksivat komentoineen toistensa ohitse tavoittaakseen jo liikkeelle lähteneet pataljoonat. Kaikkialla kaikuivat komentosanat, käskyt, puheensorina ja naurahdukset. Amalia istui hämmentyneenä paikallaan ja otti kummastunein katsein vastaan omavaltaisten nuorten kersanttien lukuisat lentosuukot, kunnes häntä saattanut jääkäri viimein hivenen tylysti tarttui häntä käsivarresta auttaakseen hänet reestä.

Vaivoin hän sai vaitonaisen virkaintoisen miehen päästämään hänet avoimeen pesukeittiöön, jossa hän näki pari naista loimuavan tulen ääressä. Naiselliseen tapaan huolestuneena ulkonäöstään hän pyrki hetkeksi sinne suojaan kohentaakseen öisen matkan turmelemia kiharoitaan ja asuaan. Mutta hänelle ei suotu montakaan minuuttia toilettia varten, sillä talon pirtissä oli nyt ylipäällikkö, jonka puheille hän oli toivonut pääsevänsä. Kun hän taas astui ulos, hän näki saman vetreän pitkän jääkärin, jonka oli kohdannut metsässä, karauttavan pihaan ja heittäytyvän alas vaahtoisan hevosen selästä. Mies tunsi hänet heti, tuli häntä vastaan, tarttui kursailematta hänen käteensä ja talutti hänet mukanaan pirttiin.

Pian tämän jälkeen hän sai tietää, että tämä opas oli Suomen sotajoukoissa sittemmin ylen maineikas Malm, joka nyt vei hänet osaston ylipäällikön kreivi Cronstedtin eteen. Tämä istui pöydän ääressä ympärillään joukko upseereita ja oli juuri lähettämässä raporttia Adlercreuzille, jonka oli määrä samaan aikaan ryhtyä Lumijoelta käsin hyökkäykseen Repolahden asemia vastaan. Malm kertoi hänelle muutamin sanoin, että hyökkäys oli jo alkanut, sillä tiedustelija oli kuullut siltä suunnalta kiivasta kivääritulta. Cronstedt antoi välittömästi lähtökäskyn. Mutta hänen osastonsa ei ehtisi Repolahdelle ennen kuin kolmen tunnin päästä. Saatuaan kuulla neitosen isänmaallisista aikeista hän jäi itse vielä neljännestunniksi tämän ja Malmin seuraan. Tietymätöntä on mitä tyttö kertoi. Mutta se tiedetään, että hänen näin odottamatta saamansa tiedot saivat hänet päättämään hyökkäyksestä, sittenkin kun hän oli kuullut, että Adlercreutz oli lyöty takaisin. Kun hän lähti, neitonen istuutui hänen viereensä rekeen. Rakuunat liittyivät joukkoon, ja Malm karautti edellä saavuttaakseen oman osastonsa.

VII [nro 50, 11.12.1845]

Repolahden taistelu oli käyty, ja kaatuneet maatuivat jo kukkain peittämän nurmen alla, jonka pohjolan kesä levitti taistelukentän ylle. Sotajoukot olivat siirtyneet muille seuduille, missä veri vuoti isänmaan multaan kunniakkaissa mutta turhissa taisteluissa.

Amalia oli taas vanhempainkodissaan, missä vallitsi hiljainen rauha. Puutarha kukki ja kukoisti iloisesti. Peipponen liverteli liikuttavasti läheisellä metsämäellä, ja karjankellot kilkattivat kovin rauhaisasti yli niittyjen. Mutta Amalia istui siinä ikkunan ääressä nauttimatta luonnon ja maaseudun rauhaisasta sulosta, josta hän ennen oli ammentanut niin paljon onnea. Hänen musta asunsa oli murheellisessa ristiriidassa iloisen ympäristön kanssa, ja hänen poskillaan, jotka tässä kesän ihanimmassa kukkeudessakin olivat lumivalkoiset, kimalsi kyyneliä, katkeran surun ja kaipauksen kyyneliä.

On olemassa jähmeitä ja heikkoja ihmismieliä, jotka pelotta ja huoletta näkevät miten elon hetket vierivät, eivätkä ajattele sen hetkisen ilon katoavaisuutta ja kohtalon vaihteluita enempää kuin keinojakaan vaikuttaa sen iskuihin. Kun nämä iskut sitten osuvat, heidän surunsa voi olla kiihkeää kuin lapsen; mutta se on nopeasti ohimenevää, sillä kun ponnistelu ei ole kuluttanut voimia, ei vastoinkäyminen myöskään voi murskata sielun voimia. Mutta silloin kun ihminen on pyrkinyt ja uskaltanut ja toivonut ja pelännyt, ja asettanut sadannen kerran toivonsa kohtaloon, joka ei salli kunnon työn jäädä tuloksettomaksi, niin silloin hänen voimansa murtuvat, kun armoton kohtalo kuitenkin tuhoaa sen minkä hänen rohkeutensa ja tarmonsa on voittanut, ja hän muuttuu toivottomaksi eikä hän näe elämällään mitään tarkoitusta. Amalia oli kokenut tämän. Sillä eivät ihmisen voimia koettele suinkaan etupäässä suuret tapahtumat. Vähäisen elämän vähäinen sattumus voi usein satuttaa ihmissydäntä syvemmin kuin jokin maata mullistava tapahtuma. Riittää kun ihminen ponnistaa voimansa jalon päämäärän tähden, että hän kaipaa, pyrkii ja toivoo. Saman sydämen säikeet katkeavat silloin yhtä hyvin heikosta iskusta kuin voimakkaasta.

Mutta palatkaamme tarinaan. Kun Revonlahden välikohtaus tapahtui, irtautui osa harvalukuisista joukoista etenemään jäätä pitkin, toinen osa eteni maitse kohti kirkkoa. Jälkimmäinen ohittaisi myös sen talon jossa Amalian isä asui. Sen neidonrakkauden liikuttamana, jonka Amalia oli matkan aikana avoimesti paljastanut kertoessaan vangin kohtalosta, ja tuntien itsekin myötätuntoa rohkeaa nuorukaista kohtaan, oli päällikkö lähettänyt ryhmän hiihtäjiä metsän halki piirittämään tätä taloa. Tämä sopi myös yksiin sen kanssa, ettei hän halunnut äkkirynnäköllä aiheuttaa tarpeetonta verenvuodatusta, vaan tahtoi säästää kaikki voimat hyökätäkseen vihollisen pääasemiin pappilan vaiheilla, joen eteläpuolella. Vihollisjoukkojen eversti oli virkansa puolesta kutsuttu viimeksi mainittuun asemaan, ja sen upseeri joka oli jäänyt taloon, perääntyi miehistöineen heti kun huomasi piirityksen uhkaavan. Rakuunaryhmä lähetettiin samalla hetkellä taloa kohti jouduttamaan heidän pakoaan, ja heidän johtajansa yritti muutamalla kiväärinlaukaussarjalla estää vihollista viemästä vankia mukanaan. Tämä ilmestyikin kohta rakuunoiden riveihin, joten se tarkoitus oli saavutettu. Hänet oli jätetty kaikessa kiireessä, ja heti kun hän näki olevansa vartiotta, hän kiiruhti ulos ja vakuututtuaan, ettei Amalia ollut paikalla, hyökkääviä maanmiehiään kohti. Samassa talolle ajoi myös reki, ja Axel näki hämmästyksekseen Amalian istumassa siinä päällikön vieressä. Rakuunat ryhmittyivät sen ympärille ja saattoivat sitä taloon asti, josta päälliköllä olisi parhaat näkymät yli tulevan taistelukentän.

Kun Axel astui taloon, hän näki ensimmäiseksi Amalian itkemässä isänsä rintaa vasten. Hetken huoli ja tärkeys oli irrottanut kaikki sovinnaisuuden arkikahleet, eikä isä sen paremmin kuin tytärkään kätkenyt tunteitaan, vaikka kreivi, hänen adjutanttinsa ja lähettinsä olivat läsnä. Päällikkö itse seisoi lipaston ääressä sen ylle kumartuneena kirjoittaakseen lyijykynällä komennuksen, jota vastaanottamaan odottava adjutantti jo oli ojentanut kätensä. Pari lähettiä seisoi hiljaa keskustellen oven pielessä, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota tuohon jälleennäkemiseen, ennen kuin Axel astui sisään. Silloin kreivi lakkasi juuri kirjoittamasta, ojensi paperin adjutantille ja sanoi Axeliin katsoen: ”Tämä rohkea tyttö on vapauttanut sinut. Heikon naisen sanat ovat asettaneet tuhansien elämän vaakalaudalle. Kunpa ne olisi lausuttu onnekkaalla hetkellä, joka enteilisi myös isänmaan vapauttamista.”

Suokaa anteeksi täällä oloni, herra eversti, en aio olla poissa rivistä – Axel sanoi; ja ystävällisesti nyökäten päällikkö seuralaisineen poistui huoneesta. Seuraavana hetkenä kuului heitä talosta pois kuljettavien hevosten kavionkapse.

Axel oli tarttunut rakastettunsa käteen, ja tämän kyyneleinen katse lepäsi hänessä isän käsivarsien vielä syleillessä tytärtä. Samassa kajahti taistelukentältä ensimmäinen kanuunanlaukaus.

”Hyvästi, hyvästi, kunnes taas kohtaamme tai iäksi!” huudahti Axel hetken tärkeyden juhlavoittamalla, tuskan murtamalla äänellä ja painoi Amalian käden rajusti sykkivälle sydämelleen.

Sinä lähdet? tyttö kysyi yksinkertaisesti. -

”Velvollisuus kutsuu”, oli Axelin yhtä yksinkertainen vastaus.

Hyvästi, aavistan että – iäksi. – Mutta sinun on mentävä – hyvästi! ja Amalian pää painui isän olkapäälle. Mutta nuori soturi kietoi käsivartensa neidon hennolle vyötärölle ja nosti hänet isän syleilystä omaa rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja sydämen sydäntä vasten, ja lyhyen autuaan hetken kuluttua hän luovutti tytön jälleen hiljaa isän rinnalle ja lähti huoneesta nopein mutta epävarmoin askelin. Mutta kun hän astui ulos sinisen taivaan alle kevätauringon hilpeään paisteeseen, peitti maata ja taivasta hänen silmissään synkkä usva, se synkeä harso, jonka tuska ja surulliset aavistukset levittivät hänen muutoin tarkkojen ja rohkeiden silmiensä eteen.

Hän oli kohta ottanut paikkansa rivissä, johon vihollisen tykkituli jo oli tehnyt muutaman aukon, mikä helpotti hänen vaivaansa löytää kivääri ja patruunavyö. Hänen pataljoonansa oli ensimmäinen joka hyökkäsi pappilan kimppuun. Hän pääsi onnellisesti läpi kartessitulen. Mutta talon oven luona, missä hänen pistimensä muiden rinnalla raivasi veristä tietä, huomasi päärakennuksen ikkunassa väijyvä vihollissotilas hänen muista poikkeavan harmaan talonpoikaisasunsa. Ja toinen vilkaisu paljasti väijyjälle, joka vielä tunti sitten oli kuulunut hänen vartijoihinsa, että tuo uhkarohkea mies oli hänen taannoinen vankinsa. Silmänräpäyksessä hän oli suunnannut kiväärinsä Axelin rintaa kohti. Murahtaen haukkumasanan ”durak” hän laukaisi, ja kuula löysi tiensä suoraan rohkeaan sydämeen. Hän kaatui sanaakaan sanomatta, mutta kiihtyneet sotilaat raivasivat tiensä hänen ruumiinsa ylitse kohti pappilaa ja voittoa.

Amalia sai vielä samana päivänä seuraavat rivit päälliköltä, joka tosin itsekin haavoittuneena ei ollut unohtanut, minkä vaikutuksen nuori rakastava ja isänmaataan rakastava nainen oli tehnyt hänen mieleensä ja mikä osuus tytön rohkeudella oli ollut päivän tapahtumiin. Kirje kuului:

”Se mies jota rakastitte on kokenut isänmaan puolustajan kauneimman kuoleman. Hänen rohkeutensa ennen kaikkia muita vaikutti siihen voittoon, jota teidän oma rohkea menettelynne valmisteli. Toivon mukaan isänmaa ei tule unohtamaan sitä osuutta, joka teillä kummallakin on tämän päivän menestykseen.”

Mutta isänmaa unohti sen, kuten se on unohtanut ja unohtaa monien poikiensa uhrauksen sen pelastamiseksi. Mutta ei suinkaan tämä unohdus kalvanut Amalian elämää, vaan kaiken sen menettäminen, mihin hänen rakkautensa oli kohdistunut, mikä oli antanut hänen elämälleen korkeimman ilon, ja minkä puolesta hän oli pelännyt ja toivonut. Vielä kun monen vuoden aika oli vuodattanut balsaminsa arpeutuvaan haavaan, hän istui usein tuon ikkunan ääressä, josta hän taistelun aikana oli katsellut yli paikan, jossa Axel miekkaili ja kaatui, tuntenut ilman värisevän jyrisevistä tykinlaukauksista ja nähnyt miten taistelijat kätkevä savu tiheni, hälveni ja tiheni taas. Hänellä ei ollut surulleen enää kyyneliä, ainoastaan murtuneita huokauksia. Mutta sydän murtuneenakin hän sanoi: ”Hän rakasti isänmaataan enemmän kuin minun onneani – ja siksi minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa.” Ja tähän voi lisätä: kaipauksellakin on taivaansa; ja siellä asustaa useampi tyyni omatunto kuin täyttyneen halun taivaassa.

• 1. Kolmas luokka koostuu maallikoista, ja siihen voidaan ottaa ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Niinpä esimerkiksi Ludvig XIV kuului siihen viimeisinä elinvuosinaan.