Kuopio

Täällä odotetaan kevättä turhaan. Pohjatuuli, pakkanen, lumi ja uudet kinokset nujertavat nopeasti toiveet yhä uudelleen.

Läänin Kuvernööri lähti tämän kuun 6. päivänä tarkastusmatkalle lääniin.

Hyvän kaupunkimme väestö kasvaa, mutta vallitseva keinottelunhalu vaikeuttaa tulokkaiden pääsemistä katon alle. Vuokrat ovat korkeita, ja on jo kuultu, että viidestä huoneesta ja keittiöstä pyydetään vuosivuokraa 500 ruplaa. Niin paljon ei maksane kukaan muu kuin markkinavieraat. Voidaan kuitenkin aivan hyvin ennustaa, että muutamassa vuodessa vuokrat vielä ylittävät nykyisen keskitason, 50 ruplaa huonetta kohti, kunhan asianomaiset talonomistajat ehtivät oivaltaa, että tällä tavalla voidaan päästä hyötymään.

Ulkomailta

Preussi. Täältä kerrotaan ilahduttavaa uutista, että opetusministeri on uudella määräyksellään kehottanut kaikkia yliopistoja ”tarkoin seuraamaan alaistensa yksityisdosenttien opettajankykyjä ja poliittista ajattelutapaa”. ”Jos niiden ei havaita vastaavan hallituksen määräyksiä, sellaiset henkilöt on heti erotettava yliopistosta”. Tiedekunnat eivät sitä paitsi saa ”pitää liian suurta dosenttimäärää”. Onkin tietysti totta että dosentit, siis palkattomat opettajat, ovat hyvää ylijäämätavaraa. Halu opettaa muita vain huvin vuoksi on viime aikoina lisääntynyt maailmassa niin suunnattomasti, että kaikki opettajanpalkat ovat kohta turhia menoeriä. Saksan dosenttikunnan leikkausta onkin siksi pidettävä tieteelle hyödyllisenä asiana varsinkin kun jäljellejäävien ”opettajantaitoihin” kiinnitetään riittävää huomiota. – Ruotsi. Kuningasta odotetaan Tukholmaan 16. huhtikuuta, mutta valtiopäivien uskotaan silti jatkavan toukokuun puoliväliin saakka.

Amerikka. Monivuotinen sota Buenos Airesin ja Montevideon välillä on saamassa häpeällisen lopun Englannin ja Ranskan yhteisen väliintulon vuoksi, jota herra Peel on Englannin parlamentissa julistanut. Santana Meksikossa kuuluu ikävä kyllä vangitun ja toivo, että hän miljoonineen asettuisi tänne Kuopioon, näyttää valuvan hukkaan. Olisikin ollut oikein sievää nähdä tulinen kenraali Herra Wiikin salongissa polkan pyörteissä.

–––––––––––––––

Ruotsin valtiopäivillä on talous- ja valitusvaliokunta esittänyt säädyille alkeiskoulujen uudistamisesta mietinnön, joka on monestakin syystä hyvin ansainnut hylkäämisen. Siihen sisältyy kuitenkin muuan aivan oikea vaatimus, jonka kannalla tämäkin lehti on ollut, nimittäin vaatimus lukion ja alemman koulun yhdistämisestä yhdeksi oppilaitokseksi. Äänestysselityksessään on myös Arkkipiispa säätynsä puhemiehenä valtiopäivillä monien säädyn jäsenten tavoin maininnut myönteisesti mietinnön tämän osan. Intelligensbladetissa on julkaistu ajatussisällöltään ja kirjoitustavaltaan erityisen ansiokas kirjoitus, jossa sangen innokkaasti kannatetaan tätä ehdotusta, vaikkakin osaksi toisin perusteluin kuin valiokunta, joka on ensisijaisesi pitänyt hyödyllisenä opetushenkilöstön määrän supistamista ja jäljelle jäävien opettajien pienten palkkojen korottamista. Intelligensbladet kiinnittää huomiota ennen muuta siihen, että jokainen oppilaitos tarvitsee pysyvän esimiehen, ja uskaltautuu väittämään, että rehtoreidensa vilkkaan vaihtuvuuden takia Ruotsin lukiot ovat täyttäneet tehtävänsä huonommin kuin alemmat koulut. Näyttää siis siltä, että Ruotsin lukiot ovat paljon huonommalla tasolla kuin meidän lukiomme – jotka, kuten muistettaneen, kestävät hyvin vertailun preussilaisiin. Lisäksi ruotsalainen lehti vaatii erityisen sinnikkäästi erityisen kouluhallituksen perustamista sillä perusteella, että koulujen toiminnan ohjaamista ei voida hoitaa muiden asioiden ohessa, sekä jonkinmoista ammatillista koulutusta opettajille. Ehkäpä on aihetta pitää Intelligensbladetin tavoin näitä kolmea kohtaa tärkeimpinä asioina alkeisoppilaitosten kehittämisessä.

–––––––––––––––

Saiman nro:ssa 11 kerrottiin, että Norjassa tullitulot ”ovat viennin eivätkä tuonnin varassa”. Ilmauksella ”ovat varassa” haluttiin ilmaista, että vientitullit ovat pääasiallinen tullitulojen lähde. Meidän olisi kuitenkin pitänyt lisätä, että nämä sekä ”ylellisyystuotteeksi” tulkitun viljan (8–10 sataatuhatta tonnia vuodessa) tuontitulli tuottavat pääosan tullituloista. Asiaa valaisee tieto, että tullilakeja valmistellut valiokunta ehdotti vuoden 1833 valtiopäivillä suojatullia suojaksi kotimaiselle teollisuudelle, jota ei kuitenkaan vielä ole, mutta suurkäräjät hylkäsivät ehdotuksen.

Kansakoulujen perustamisesta

Ei ole vähän niitä, jotka vakuuttavat, että kansakoulut olisivat Suomessa täysin turha, kenties vahingollinenkin laitos. Ensinnäkin sanotaan että suomalainen talonpoika osaa jo lukea. Monessa muussa maassa kirjan lukemisen taito ei ole yhtä yleinen ja rahvaan sivistys on yleensäkin alhaisemmalla tasolla kuin Suomessa. Tähän saatetaan lisätä, että koulu erottaisi lapset vanhempiensa huomasta ja heidän opetuksestaan. Puolisivistys on sitä paitsi turmiollisempaa kuin tietämättömyys. Siis: kansakoulut ovat tarpeettomia, kenties vahingollisia.

Nämä väitteet eivät ole uusia. Niitä on toistettu useammassa kuin yhdessä maassa, etenkin naapurissa, jossa osaa niistä on toistettu myös meneillään olevilla valtiopäivillä, vaikka maahan on jo hallituksen ja säätyjen yhteisellä päätöksellä perustettu kansakouluja. Näitä syitä ovat esittäneet hyvin pätevät miehet. Niiden sisällön koetteleminen on siksi huomionarvoinen asia, vaikka moni tähän tärkeään asiaan liittyvä kysymys jäisikin selvittämättä.

Mitä ensinnäkin vakuutteluun suomalaisen talonpojan lukutaidosta tulee, niin luulisimme kenen hyvänsä puolueettoman tarkkailijan vaikeuksitta liittävän tämän väitteen niiden puheenparsien joukkoon, joita toistetaan vastaväitteittä niin usein, että ne muuttuvat aksioomiksi, joiden kestämättömyys kuitenkin tulee enemmin tai myöhemmin ilmi. Kokeilkoon kukaan tahansa jotain rahvaan joukosta valittua talonpoikaa. Sieltä löytyy joitakuita, jotka lukevat katekismusta ja virsikirjaa varsin reippaasti, Raamattua hieman kankeammin. Sen sijaan he lukevat tavaamalla kaikkea muuta kirjoitusta, jonka sisälukua ei koetella vuodesta vuoteen toistuvilla ulkoläksyillä tai läksyn sisältöä ja sanamuotoa koskevilla kysymyksillä. Rahvaan parista voi löytää kirjoitustaitoisia miehiäkin, jotka silti vain jokaista sanaa tapaillen lukevat sellaista kirjaa, joka ei ole sisällöltään uskonnollinen. Jo se seikka, että talonpoika vain harvoin osaa lukea lausumatta lukemaansa suureen ääneen julki, osoittaa rahvaan lukutaidon tasoa. On helppoa kuvitella, mikä sen kyky ymmärtää lukemaansa tällaisessa tilanteessa on. Joka puolella saa kuulla, että rahvas ei ymmärrä esim. Maamiehen ystävää. Johtuuko se lehden kielestä? Varmaankin osaksi. Rahvas ei missään osaa lukea sitä, mikä on kirjoitettu sen omalla murteella. Raamatunsuomi on ainoa kieli jonka rahvaan silmä tuntee. Mutta vielä enemmän ymmärtämisen vaikeus johtuu lehden talonpojalle oudosta sisällöstä. Hän ei kuuna päivänä ole lukenut mitään katekismuksen ulkoläksystä poikkeavaa ja siksi hän ei osaa lukea eikä ymmärtää mitään muuta sisältöä. Puhumattakaan niistä sadoista tuhansista, jotka eivät ulkoläksystäkään ymmärrä muuta kuin yksittäisiä sanoja. He omaksuvat lukusilla, rippikoulussa ja kirkonmenoissa papin suusta uskonopin välttämättömimmät käsitteet, mutteivät kykene selvittämään yhtään ainoata katekismuksen kappaletta, vaikka he rallattaisivat sitä ulkoa kuinka sujuvasti.

Nämä väitteet voidaan vahvistaa vain kokemuksen avulla. Varmaa ratkaisua niiden oikeellisuudesta ei voida odottaa. Silti kukaan tuskin epäilee, etteikö ole ihmisiä, joiden edun mukaista on kiistää nämä tiedot. Luotamme silti lujasti, että myös asioita tuntevien miesten todistus tulee vahvistamaan sen, minkä vähäinen kokemuksemme ja luottamuksemme rehellisten miesten sanoihin on meille yleisesti vallitsevasta tilanteesta opettanut.

Päinvastoin kuin usein väitetään, me siis pidämme kansakouluja välttämättöminä, jotta rahvas oppisi lukemaan kirjaa. Kokemus on riittävästi osoittanut, että pappien ja vanhempien opetus ei lapselle sitä taitoa anna.

On todella kummallista kuulla, kuinka monet ovat sitä mieltä, että vanhemmat olisivat nykyään leväperäisempiä kuin menneinä aikoina. Samoin he vihjaavat, että papisto ei nykyään huolehdi opetuksesta yhtä hyvin kuin entisaikoina – kaikki tämä siksi, että saataisiin joitakin perusteita kansakoulun, tuon ”välttämättömän pahan” olemassaololle. Papisto onkin varmasti, niin kuin monen säädyn oman jäsenen täytyy myöntää, menettänyt uskonnollista intoaan ja todellista apostolista henkeään. Meidän mielestämme tämä on väistämätön ilmiö jokaisessa privilegioidussa kirkossa. Mutta myös seurakunnan tilasta ja järjestyksestä sekä lastenkasvatuksesta innokkaasti huolehtivia pappeja on paljon. Olemme havainneet kirkkoherrojen käyvän jopa jaloa kilpailua näissä asioissa emmekä lainkaan epäile, etteivätkö heidän pyrkimyksensä ole kantaneet hedelmää. Yhtä vähän voimme väittää, että kun lasten kasvattamisesta on sivistyneiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa tullut entistä ajankohtaisempi kysymys, niin tällainen henki ei olisi lainkaan levinnyt myös rahvaan keskuuteen. Emme usko, että innostus lasten opettamiseen olisi rahvaan keskuudessa missään päin vähentynyt, kun taas kyky opetuksen antamiseen on kiistatta kasvanut. Mutta ajan vaatimuksiin nähden kaikki tämä on riittämätöntä.

Yleinen kokemus osoittaa, että uskonnollinen herätys on muuttunut tunteen asiasta yhä enemmän järjen ja käsitteen asiaksi. Myös uskonnonopetuksen menestys perustuu aikojen kuluessa yhä pitemmälle kehittyneeseen ymmärrykseen, tiedon lisääntymiseen ja sen selkeämpään käsittämiseen. Yhteiskunnan nopea kehitys vaatii samaa kaikissa kansalaisten välisissä suhteissa. Se mikä riitti ennen, ei riitä enää. Olisi turhaa toivoa, että kun vanha sivistys on käynyt riittämättömäksi, niin vanhat keinot ja väylät sen levittämiseksi yhä riittäisivät, tai niin kuin rohkeasti väitetään, olisivat ainoat käyttökelpoiset. Tässä on mielestämme riittävästi syitä kansakoulujen perustamiselle ilman että moittisimme nykyajan papistoa tai yhtyisimme siihen löyhään oletukseen että vanhemmat olisivat nykyään leväperäisempiä kuin ennen.

Mutta jos pappien ja vanhempien antama opetus ei olekaan riittävää, se ei silti ole turhaa. Kouluopetuksen ei pidä korvata sitä vaan tulla sen avuksi. Eihän koulua voi ylipäänsä olla olemassa ilman vanhempien mukanaoloa. Miksi silloin vaatia jotain muuta kuin kansakoulua? Ei ole sanottu, että sen tulisi olla abc-laitos. Päinvastoin siitä on hyötyä vasta silloin, kun kouluun saapuvat oppilaat ovat jo oppineet sellaisen sisälukutaidon, joka vanhempien kodissa voidaan antaa ja lisäksi osaavat jotain tavanmukaisista ulkoläksyistä. Koulussa tätä vähäistä alkua kehiteltäisiin edelleen ja sopivien harjoitusten avulla opetettaisiin kirjan lukemisen vaikea taito – siis se, että ymmärtää lukemansa sisällön. Se olisi kansakoulun ensimmäinen ja tärkein päämäärä. Lukutaitoa pidetään ehkä helposti opetettavana asiana? Me sitä vastoin pidämme selvänä, että suurin osa niin sanottujen sivistyneiden luokkien jäsenistä, liikemiehistä, virkamiehistä, tai akateemisilla laakereilla koristelluista ihmisistä ei tunne mitään halua lukemiseen, mikä taas johtuu siitä, että he lukevat huonosti kirjaa. Sitä mukaa kuin ihminen oppii seurustelemaan kirjan kanssa yhtä hyvin kuin keskustelemaan ihmisen kanssa, hänen sisäinen aateluutensa ja tiedonhalunsa saa hänet halukkaasti seurustelemaan kaikkien aikojen suurimpien nerojen kanssa. Mutta niin kauan kuin lukeminen on vaivalloista, ei kannata ihmetellä, että vain koulupakko pystyy panemaan kirjan lukevan käteen ja että se heitetään pois heti kun pakko lakkaa vaikuttamasta.

Tässä on vastattu myös siihen väitteeseen, että kansakoulun perustaminen vieroittaisi vanhemmat huolehtimasta lasten opettamisesta ja kasvattamisesta.

Vielä on sanottava muutama sana siitä puolisivistyksestä, jota koulun ajatellaan rahvaalle välittävän, ja sen turmiollisista seurauksista. Siitä puhuvilta olisi paikallaan kysyä, miksi rahvaan nykyistä sivistystä pitäisi kutsua. Ovatko nykyiset sivistyksen rippeet oikea mittapuu sille, mitä kansan suuren joukon tulisi tietää. On toki totta, että raakuus hallitsee helpoimmin tietämätöntä. Mutta sitä ei kai voida pitää sen paremmin valtionhallinnon kuin kirkonkaan kannalta tavoiteltavana päämääränä. Ja siitä voitaneen olla varmoja, että sivistystä ja puolisivistystä ei voi mitata tietomäärän suuruudella. Suurinkin oppineisuus voi tuottaa puolisivistystä, jos se ei tuota mukanaan totuuden ja oikeuden rakkautta sekä kykyä toimia niiden puolesta. Jos kansakoulu kykenee välittämään oppilaalle rakkautta tietämiseen ja yhdessä perhekasvatuksen kanssa hyviä tapoja, niin se on omassa piirissään päässyt siihen, minkä tulee olla kaiken opetuksen tarkoitus. Kaikki tieto on hyvän ja pahan hedelmää eikä tiedon rakastamisesta aina ole seurannut oikean rakastaminen, mutta esimerkkejä sellaisesta on vähän. Sitä vastoin pelkkä tieto ilman totuudenhalua tuottaa kaikilla tiedon tasoilla pelkkää puolisivistystä ja siitä tulee helposti pahan välikappale.

Millainen kansakoulun sitten pitäisi olla, että se synnyttäisi sitä tiedon rakkautta, joka yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta on samalla kertaa sivistyksen siemen ja sen hedelmä? Vastaamme jälleen: sen pitää opettaa lukemaan kirjaa. Siinä taas auttavat tiedot äidinkielen kieliopissa sekä niin proosan kuin runoudenkin lukemisharjoitukset. Pääasia onkin, että lukemista ei koulussa pidä tarkastella niinkään tiedon keräämisenä kuin harjoituksena tiedonhankkimisen taidossa. Kyky ymmärtää historiallista kertomusta tai runoa tuottaa myös halun nauttia niiden kauneudesta. Kaunokirjallisuuden ulkopuolella kysymys voi yleisesti ottaen olla vain totuuden etsimisestä, kaunokirjallisuudessa kauneudesta nauttimisesta. Mutta puhtaasti tieteellinen harrastus vaatii myös sellaista vapautta muista huolista, joka on harvojen ihmisten onnellinen osa. Mitä enemmän ihminen sitä vastoin on sidottu aineellisiin huoliin, sitä enemmän täytyy myös hänen tietämisensä ja tutkimisensa liittyä niihin, jotta se olisi kiinnostavaa. Ei siis voida kiistää, että kansakouluopetuksen tulee suuntautua käytäntöön kuten Kanava-lehti aivan oikein vaatii. Opetettakoon siis kansakoulussa kirjoittamista ja laskemista, pellonmittausta ja maanviljelysoppia – mutta kaikkea sitä vain äidinkielen ymmärtämisen ja kirjanlukemisen taidon harjoituksena. Näitä päämääriä ajatellen ei kyseisiä harjoituksia talonpojan tarpeiden täyttämiseksi voi suunnitella liian huolellisesti. Myös ne herättävät voimakkaan halun opiskella itse. Oma välitön etu kehottaa siihen. Mutta kyky on kuitenkin välttämätön ehto ja mitä pienemmän tietomäärän kansakoulu kykenee antamaan, sitä enemmän sen täytyy kaikessa opetuksessa harjoittaa oppilaan kykyä itse kartuttaa tietojaan. Vain siten kansakoulu kykenee täyttämään myös sen ehdon, jolle Kanava oikeutetusti panee niin suuren painon, että se ei vedä maanviljelijää pois säädystään ja ammatistaan.

Uskonnonopetus on kansakoulussa ainoa, joka hedelmää tuottaakseen vaatii vain totuuden harrastamista. Meidän mielestämme se pitäisi myös koulussa jättää papiston hoidettavaksi, sillä kansakoulunopettajalla harvoin on riittävää viisautta istuttamaan oppilaisiin tuota harrastusta. Eikä tarvinne myös kuin mainita siitäkään, että pappissivistyksenkin pitäisi olla jotain muuta kuin se usein on, jos sen halutaan synnyttävän ja välittävän toisille rakkautta uskonoppiin ”tietämisenä”. Voi olla kuitenkin tarpeen muistuttaa siitä, kuinka pappissivistyksen parantamisesta puhutaan usein vain suhteessa sivistyneisiin yhteiskuntaluokkiin, vaikka tuo sivistys on uskonnonopettajalle itse asiassa vielä tarpeellisempi hänen suhteessaan kansan suureen massaan. Tämän hetken kokemus todistaa riittävästi tästä tarpeesta ja ehkä piankin koittavan ajan kokemus tulee olemaan kumoamaton.

Samalla kun määräysten ja ohjesääntöjen avulla koetetaan muuttaa koululaitosta, suhtaudutaan opettajien laatuun usein hämmästyttävän välipitämättömästi. Opettajan ammatillinen sivistys on olennainen asia jo oppikoulussa, kansakoulussa se on vielä tärkeämpi. Ilman päteviä opettajia eli opettajia, joilla itsellään on elävä tiedon halu, ei kansakouluista tule olemaan suurtakaan hyötyä. Kansakoulunopettajaseminaarit eivät siten ole vain välttämättömiä, vaan niistä on myös ennen muita erittäin tarkoin huolehdittava.

On olemassa tärkeä syy olla kevytmielisesti torjumatta kysymystä kansakoulusta ja kansansivistyksestä ylipäänsä. Tämä syy on siinä vaarassa, joka läheisesti uhkaa eurooppalaisten yhteiskuntien rauhaa ja kehitystä. Sanotaan että aineellisten etujen epätasaisen jakautumisen, lisääntyvän köyhäläisyyden ja proletariaatin, pitäisi herättää pelkoa. Meidän mielestämme tässä väitteessä tartutaan usein pintaan ytimen sijasta. Uhkaava vaara on itse asiassa hallitsevien luokkien ja massojen älyllisen sivistyksen välinen kuilu. Ja köyhäläisyys syntyy juuri massojen raakuudesta ja tietämättömyydestä. Kaikki aikamme pyrkimykset tasoittaa tätä sivistyksen erilaisuutta ovat merkittävää työtä jälkipolvien elämän ja omaisuuden suojaamiseksi. Ja missä olisi paremmat mahdollisuudet tällaiseen hengen hiljaiseen työhön kuin Suomessa?

Konservatiivit

Herramme lausui: ”Sanani

on pysyväinen iäti.

Se totuus, oikeus on päällä maan.”

Vaan viisaat äijät konkaten

päästyään ääreen sanan sen

ei ottaneetkaan Luojaa tosissaan.

He väitti: ”Maailmassa on

vallalla meno tolkuton,

sokea näkee, rampa käy,

ei mitään pysyväistä näy,

totuus ja oikeuskin alkaa hoippuroida,

jollei me niitä konservoida.”

Momus

Morgonbladet

Voi olla, että Saiman antama tunnustus ei paljoa vaikuta sinne eikä tänne, mutta mielestämme lehtemme ei oman itsensäkään vuoksi pidä viivytellen vaieta siitä suosiosta, jonka lukeva yleisö on uudistuneelle Morgonbladetille suonut. Olemme tunnustaneet ja lehdessämme julkituoneet kantamme, että M. B. myös edellisen toimittajan aikana oli maan ainoa lehti, joka jotenkin halusi nousta tavallisen kokoonkyhätyn palstantäytteen yläpuolelle. Tässä pyrkimyksessään se myös onnistui herättämällä ja ylläpitämällä kiinnostusta moniin isänmaan asioihin, etenkin maan kieleen ja kirjallisuuteen. Ehkä sitä vaivasi jonkinlainen muodon kankeus. Syynä siihen, että lehti ei menestynyt niin hyvin kuin se kiistatta olisi ansainnut oli kuitenkin mielestämme ensi sijassa yleisön kirjallinen, muun roskalehdistön synnyttämä ja huolella ruokkima velttous. Olihan Morgonbladet silloinkin maan ”parhaiten toimitettu lehti”1.

Viime vuoden jälkipuoliskolla lehti sai uuden johdon. Se on nyt tullut kiistatta elävämmäksi, monipuolisemmaksi ja saanut aiemmin kaivattua muodon kepeyttä. Erityisesti nämä edut ovat näkyneet tämän vuoden numeroissa. Niin piloillaan kuin vakavastikin se on tunnustautunut ecclesia militans'iksi [taistelevaksi kirkoksi], joka hyökkää niin kuin pitääkin eikä puuhaile pikkumaisen itsepuolustuksen parissa. Sen aseet ovat olleet ritarilliset, niiden kohde vain poikkeustapauksissa lehdistö. Viimeksi mainittu taktiikka voi ansaita kiitoksen, jos ”nykytilanteessa” yleisö jo arvioidaan herätetyn huomaamaan lehtiemme sisällyksettömyys. Eräiden lehtien kritiikki hyödyttää nimittäin aina niitä itseään. Muuten M. B. on, kuten sanottu, osoittanut, että se ei pidä nukkumista maailman parhaana asiana. Jo tämä on hyvin suuri ansio, koska se rakkaassa isänmaassamme on niin harvinainen asenne. Jos sellaisia aiheita, joiden toivotaan herättävän kiinnostusta, käsitellään M. B:n useiden artikkelien osoittamalla taidolla, niin uuttera työ tulee johtamaan päämäärään, toisin sanoen maan lehdistö autetaan pois rappiotilastaan tekemään jotain hyödyllistä, tai ainakin saadaan sen turmeltuminen pysähtymään.

Hyvin tunnetun nimimerkki J. B:n [F. Berndtsonin] Morgonbladetissa julkaisemat runot (tämän vuoden alusta myös ilman nimimerkkiä) kohoavat osaksi niin paljon tavallisen lehtiriimittelyn yläpuolelle, että ne ansaitsisivat oman arviointinsa. Niiden luonteeseen kuuluu vapaus ja raikkaus, joka todistaa paljon universaalimmasta hengestä kuin maamme runoilijoilla yleensä. Jokainen runouden ystävä iloitsee nähdessään, kuinka nopein askelin runoilija vapautuu siteistä, jotka ennen estivät hänen henkensä lentoa. Sellainen vapautuskeino on aivan varmasti ironia ja satiiri, jonka alalla M. B. on mielestämme julkaissut todellisia mestariteoksia.

Jotta M. B. uskoisi, että toiveemme käyvät yksiin yleisön toiveiden kanssa, katsomme aiheelliseksi muistuttaa, että juuri Helsingissä ilmestyvällä lehdellä pitäisi resoneeraavien artikkeliensa tueksi olla käytettävissään paljon enemmän faktoja. Lehti on myös aivan liian vapaamielisesti ja liian vähän valikoivasti julkaissut lähetettyjä kirjoituksia. Edelleen sen ”jatkuva jatkokertomus” ei mitenkään pyri kehittämään lukijan makua eikä minkään muunkaan vakavamman ”tendenssin” kautta liity lehden muuhun linjaan. Olisi hyödytöntä esittää korjauksia näihin asioihin, ellei sitä tehtäisi lehdistön yhteisen edun nimissä ja ellei vaatimuksia esitettäisi toimitukselle, jolla varmasti on kykyä täyttää ne.

–––––––––––––––

Lupaaviin ilmiöihin kuuluu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminta kuluvan vuoden aikana. Seura on nimittäin ottanut julkaistavakseen Suomi-aikakauskirjan samoin kuin herra Cajanin Suomen historian toisen painoksen. Lisäksi se aikoo julkaista käännöksenä Eukleideen neljä ensimmäistä kirjaa, ruotsalaisen kansankirjan ”Grannarne i Skärgården” sekä suomenkielisen ”Robinsonin”. Oppikirjat sekä kansalle tarkoitetut kirjat ovat tällä hetkellä ilman muuta tärkeimpiä ja ne vaikuttavat tehokkaimmin suomen kielen saamiseksi oikeuksiinsa. Eukleideen suhteen haluamme muistuttaa, että myös herra Heikelin muokkaama ensimmäinen kirja on suomennettu ja ilmestynee pian herra Öhmanin kustantamana. Olisi erittäin suotavaa, että termit ja ilmaukset olisivat molemmissa kirjoissa samat, sillä erilaisuus antaa poroporvareille (filistereille) aseet käteen. Viimeksi mainittu kirja voi tunnetusti vedota tohtori Lönnrotin suositukseen ja siihen olisi siten syytä turvautua.

Jos seuran olisi mahdollista syksyksi saada vielä suomen ja ruotsin kieliopit, kuinka vaatimattomat tahansa, niin suomen kielen saaminen ala-alkeiskoulujen ohjelmaan ei enää kaatuisi oppikirjojen puutteeseen. On puhuttu, että Viipurista olisi tulossa uusi suomen kielioppi. Olisi hyvä. jos se julkaistaisiin Seuran valvonnassa.

Eivätkö nämä niin määrältään kuin voimaltaankin vähitellen kasvavat yritykset muistutakin hengenvaarasta pelastuneen ensimmäisiä tietoisuuden ilmauksia? Kysyvät, levottomat katseet, toivon ja pelon välillä pamppailevat sydämet ympäröivät heräävää. Kysymys on kansakunnan onnesta tai tuhosta, miljoonien henkisestä elämästä tai kuolemasta. Mitä levottomuutta, mitä toivoa tunteekaan se, jolla on sydän!

• 1. M. B:n silloinen toimitus otti tämän ilmaisumme vastaan erinomaisen kainosti, ajattelematta kuinka vähän sellainen kiitos saattaa pitää sisällään.