Kuopio
Jatkuvat keväiset ilmat ovat hiukan vähentäneet lumen määrää. Mutta kun Helsingissä ja Viipurissa puhutaan osittain sulista kaduista ja teistä, niin täällä ne vielä ovat 4–6 korttelia syvän lumen tai jään peitossa. Jäiden päällä on paljon vettä ja niin sanottujen uveavantojen petollisuutta valitellaan. Monet toivovat avovesiä jo ennen kesäkuuta.
Kuten jokainen voi tarkistaa, kerjuuta ei kaupungissa pystytä nykyisen köyhäinhoitojärjestelmän puitteissa ehkäisemään. Tavallisessakaan tapauksessa ei voi pitää riittävänä, että sairaille tai vaivaisille vanhemmille annetaan vähäistä apua, joka ei turvaa sairaalle riittävää hoitoa, vielä vähemmän perheen elantoa. Sairauden vuoksi hätään joutuneella perheellä tulee aina olla tilaisuus saada tukea. Ja erityisesti kuluvan kaltaisena vuonna tarvitaan jonkinlaista apua kalliiden hintojen ja työn puutteen vuoksi kärsiville. Pitäisi olla työlaitos, jossa myös lapsille olisi sopivaa puuhaa. Vain silloin kun mahdollisuutta työhön ja ansioon on olemassa, voidaan määritellä, ketkä todella ovat avun tarpeessa, sillä monet nyt vapaaehtoisesti kerjäävät karttaisivat niin niukkaa palkkaa tarjoavaa työtä kuin sellaisessa laitoksessa voidaan ja tuleekin tarjota. Tällaisen laitoksen puutteessa on nyt pakko ojentaa almu jokaiselle kerjäläiselle ja siten rohkaista kerjuuta. Kaupungin valistuneet ja hyvinvoivat asukkaat suostuisivat varmasti mieluummin korkeampaan köyhäinhoitomaksuun.
Kaupungin kadut ja lähimmät tieosuudet ovat keväisin, syksyisin sekä muutoinkin pitempien sateiden aikana sellaisessa kunnossa, että ne tulisi pikimmiten kattaa kivimurskeella eli sepelillä. Tämä työ antaisi esim. nyt keväällä köyhille ansiota ja myös kaupunginkassa, josta katujen ja teiden ylläpito joka tapauksessa joudutaan maksamaan, osallistuisi näin köyhäinhoitoon. Myös varakkaammat talonomistajat pitäisivät varmaan mahdollisuutta saada katuosuuksilleen ainakin sepelillä pannut jalkakäytävät parempana asiana kuin nykyisenkaltaista laiskuuden ja kerjuun rohkaisemista.
Koska keväisin tahtoo tulla huolta myös ryytimaan siemenistä, voimme kertoa, että niitä saa kaupungin apteekista.
Ulkomailta
Galitsian kapinassa on tapahtunut sellainen käänne, että viranomaiset kannustavat talonpoikia ottamaan kaikki kiihottajat kiinni elävänä tai ”kuolleena”. Niinpä talonpojat teurastavatkin maanomistajia ja virkamiehiä perheineen sekä kaupunkien asukkaita ikään ja sukupuoleen katsomatta siinä toivossa, että he saavat jokaisesta ruumiista noin kahden ja puolen seteliruplan palkkion. Tämä näyttäisi osoittavan kyllin hyvin, mille raa’alle orjalaumalle siellä on saarnattu vapautta ja tasavaltaa. – Itä-Intiassa Englannin armeija on saavuttanut sikheistä voittoja, jotka muistuttavat tappioita.
–––––––––––––––
Tuoreimmassa Helsingin taideyhdistystä koskevassa uutisessamme unohdimme mainita, että yhdistyksen johtokuntaan on valittu puheenjohtajaksi hra salaneuvos Walleen sekä jäseniksi professorit Ilmoni ja Nervander, varakonsuli Borgström sekä insinööri v. Wright. On ilman muuta ilahduttava asia, että yksi maan korkeimmista virkamiehistä on tällaisen isänmaallisen hankkeen johdossa, varsinkin kun Morgonbladetin todistuksen mukaan puheenjohtajan valinta ei ollut tyhjää kohteliaisuutta, vaan perusteena oli istuvan puheenjohtajan asiaa kohtaan osoittama into ja harrastus. Kunpa myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura löytäisi korkea-arvoisten jäsentensä joukosta muutaman miehen, jotka sanoin ja teoin omassa yhteiskuntaluokassaan vaikuttaisivat seuran päämäärien puolesta. On aivan oikein, että yleisen mielipiteen lujuutta koetellaan jättämällä kansalliskirjallisuuden varhaisin herääminen kansakunnan omien voimien varaan. Mutta on myös aivan oikein ja paikallaan, että yleinen mielipide vaikuttaa myös ylimpään yhteiskuntaluokkaan. Yhdessäkään maassa kansalliskirjallisuus ei ole kukoistanut ja kypsynyt ilman hallitsevien sitä kohtaan osoittamaa myötätuntoa. Haluaahan myös se saada arvostusta, kun se itse tuottaa kansakunnalle kunniaa, eikä se halua kerjätä leipää saattaessaan päivänvaloon kansakunnan kalleimpia aarteita.
–––––––––––––––
Helsingfors Tidningar, joka 20. joulukuuta 1845 perusteellisen todistelun jälkeen lausui: ”Lyhyesti sanoen luulemme, että suomalainen yleisö ei vielä ole kypsää Saiman esittämään julkisuuteen” jne., on nyt 21. maaliskuuta 1846 todennut tunnustavansa, että ”yleisö on kunnollisesta, vakavia asioita käsittelevästä lehdestä kiinnostuneempi kuin uskalsimme odottaakaan.”
Suomalainen yleisö, joka vielä joulukuussa oli kypsymätöntä, on siis maaliskuuhun mennessä edistynyt merkittävästi ja jopa ylittänyt H. T:n odotukset. Kuinka onnellinen yleisön täytyykään olla tällaisen tunnustuksen saatuaan. Ja millä yleisö on tämän suopeuden ansainnut? – Olimme unohtaneet mainita, että yleisö vuonna 1845 oli kyllin häpeämätöntä tilatakseen Helsingfors Tidningaria aiempaa vähemmän. Myös H. T. oli kyllin viisas ollakseen kertomatta siitä, vaikka se varsin tarkoin punnitsi muiden lehtien tuloja ja menoja. Nyt suomalainen yleisö lienee hyvittänyt laiminlyöntinsä ja siten saavuttanut siteeraamamme osoituksen H. T:n tyytyväisyydestä. Myös H. T:n täytyy tuntea jaloa tyydytystä yleisön odottamattoman nopeasta edistymisestä. Mitä muuta yleisö voisi sellaisen kaitsijan johdatuksessa ollakaan? Me taas myönnämme, että vaikka olemme vikisseet H. T:lle sellaisesta sanojen takaisinottamisesta, joka on yhtä naurettavaa ja pikkumielistä kuin itse väitekin, niin olemme silti hämmästelleet perumisen mahtipontista muotoa.
–––––––––––––––
Morgonbladet tarjoilee pitäjänhistoriaa jonka pitkäveteisyydelle ei vuodenkaan julkaisemisaika riitä. Vahinko ettei sitä aloitettu jo viime vuonna pääsiäiseen aikaan, jotta se olisi jo tähän mennessä saatettu onnellisesti loppuun.
Morgonbladet kansakoulusta
Morgonbladetissa on ilmestynyt useissa numeroissa jatkuva artikkeli kansakoulusta. Emme halua kiistää täysin artikkelin arvoa, mutta meidän on silti moitittava sitä enemmän kuin luvallisesta löyhyydestä niin kansakoululaitoksen tarpeellisuuden todistamisessa kuin sen toteuttamiseksi tehtävissä ehdotuksissakin.
Yleinen laki, kuten M. B:n siteeraama uusi ehdotus uudeksi kirkkolaiksi, voi vain yleisin sanamuodoin määrätä kansakoulun järjestämisestä. Jo määräystä sen kunnallisesta järjestämisestä voidaan tässä pitää tarpeettomana, koska yleisestä opetuksesta huolehtiminen kuuluu kiistatta valtiolle, ja valtio on siksi velvollinen huolehtimaan kansakouluista jos kunnat esim. eivät siihen pysty. Selvästi vahingollinen on samaiseen ehdotukseen sisällytetty oppiaineita koskeva määräys. Sen nojalla esim. äidinkielen kieliopin tai geometrian alkeiden opetus suljettaisiin epämääräiseksi ajaksi kokonaan kansakoulun ulkopuolelle. Niin tärkeä asia kuin kansanopetus tarvitsee oman, joustavan lainsäädäntönsä, jota sovitetaan aikojen, olosuhteiden ja päivittäin kasvavan kokemuksen tarjoaman opin mukaan.
Mutta kun asia tuodaan julkiseen keskusteluun, niin jokin positiivinen ehdotus sen toteuttamisesta on miltei välttämätön ehto. Ja jos tyydytään vain todistelemaan asian hyödyllisyyttä ja välttämättömyyttä, siinä on mentävä perustoihin asti.
Viimeksi mainitussa suhteessa M. B. toki sanoo, että kirjan lukeminen on jokaiselle ihmiselle tarpeellinen taito ja ehdottaa yleisiä kouluja kaikkialle maahan niin että tässä asiassa ei olisi ”poikkeuksia” eikä tilanne olisi se, ettei ”moni” varakaskaan ihminen osaa lukea sisältä sujuvasti ja takeltelematta”. – Jos tässä asiassa on vain poikkeuksia, niin meistä näyttää luonnolliselta, että kansakoulu päivä päivältä käy yhä tarpeettomammaksi. Jos ilman sitäkin on päästy niin pitkälle, että jäljellä on vain poikkeuksia, niin sopii toivoa, että myös ne katoavat tähänastisellakin menetelmällä. Jos osaa sujuvasti ja takeltelematta lukea ”mitä hyvänsä kirjaa”, niin saa myös kaiken sen asiatiedon, mitä kansakoulu voi antaa.
M. B. ei unohda, että yleisesti toteutettuna järjestely riippuu kokonaisuudessaan maan sivistyneistä luokista. Siksi se vakuuttaakin, että myös nämä tulevat jakamaan hyödyn kansanopetuksen paranemisesta – ”sillä yksi ihminen on kaiken aikaa monessa suhteessa riippuvainen toisesta” jne. – Mutta kaikkialla on voitu oppia, että sivistyneemmät ovat sitä pienemmällä vaivalla saaneet suuremman osan maallisesta hyvästä, mitä tietämättömämpää suuri joukko on. Miksi ensin mainittu siis ajattelisi jälkimmäisen sivistystä?
Lehtemme on esittänyt väitteen, että vain harvat ja vieläpä korkeintaan harvat suomalaisen rahvaan keskuudessa lukevat kirjaa sujuvasti ja takeltelematta. Tämän M. B:n kirjoitus kiistää. Asian selvittämiseksi ei tietenkään voida järjestää koko maata koskevaa tutkintoa. Mutta missähän Morgonbladet on tavannut nuo talonpojat, joiden sisäluku on sujuvaa ja takeltelematonta? Maan oppikouluissa sen taidon laita tavallisesti on kehno ja oppilaiden enemmistön sisälukutaito erittäin puutteellinen. Ns. sivistyneiden luokkien keskuudessa tapaa ”monia” täysikasvuisia ihmisiä, jotka lukevat kirjaa tavaamalla ja monia, jotka lukevat väärin ja ilman ajatusta. Mistä tuo tavaton oppineisuus sitten olisi tullut suomalaiseen rahvaaseen?
Tottakai yksi ihminen ”on riippuvainen” toisesta. Ei silti ole pahitteeksi esittää, missä asiassa sivistyneet ovat riippuvaisia sivistymättömistä. Ei ole pahitteeksi toistaa: ensiksi mainittujen elämä ja omaisuus ovat jälkimmäisten käsissä. Ei voida olettaa, että suuren joukon sivistys taantuu. Mutta mistä sitten johtuu rikosten lisääntyminen useissa Euroopan maissa? Mistä tulevat kapinat, työläisten yhteenliittymät, kommunistiset opit ym.? Rahvaan kasvavasta köyhyydestä ja kurjuudestako? Mistä tämä sitten johtuu kun elinkeinot kaiken aikaa suunnattomasti edistyvät, köyhäinhoitotaksat nousevat ja hyväntekeväisyyslaitokset laajenevat? Jos etsitään jotain muuta syytä kuin rahvaan ajan tarpeisiin riittämätön älyllinen sivistys, niin se on päivittäin kasvava kuilu, joka erottaa heidät parempiosaisista yhteiskuntaluokista. Siitä johtuu kyvyttömyys hankkia omaisuutta, siitä johtuvat harhaanjohtavat opit, joista tulee harhaanjohtavia siitä syystä, että jotakin ylempien luokkien tiedosta toki tunkeutuu alempiinkin luokkiin, mutta nämä ottavat sen vastaan sivistymättömällä ja ajattelemattomalla mielellä. Historian todistuksesta tosin opitaan vähän. Mutta jo lähimenneisyyden historia tarjoa niin runsaasti tällaisia esimerkkejä, että niiden osoittamisesta voi kuitenkin olla hyötyä. Ja sivistyneille suunnattu varoitushuuto: turvatkaa jälkeläistenne elämä ja omaisuus! Vaatikaa sen kuilun täyttämistä, joka erottaa heidät massoista!, voi silti herättää jonkun ajattelemaan. Uskonnon ja moraalin opit ovat hyviä herätyskeinoja, mutta hätä on opettajatar myös silloin kun kysymys on niiden arvosta.
Ainoa vakuuttava, mitä M. B:n artikkeli näissä kohdin sisältää, on Venäjän, Ruotsin ja Norjan tarjoamien esimerkkien esittely. Nekin tosin ovat enemmänkin suostuttelevia, koska ne synnyttävät häpeää kansanopetuksen jälkeenjääneisyydestä omassa maassamme.
Jos siirrymme M. B:n osoittamiin keinoihin kansakoulujen perustamiseksi, niin tässäkin asiassa jäädään puolitiehen tai ilmaan leijumaan. Voidaan lakkauttaa jahtivoutien palkat, voidaan järjestää rahankeräys, voidaan käyttää pitäjänmakasiinien tuottoja tähän tarkoitukseen – mitäpä ei voisikaan? – Mutta kuinka paljon tarkoitukseen tarvitaan? Kuinka paljon nämä keinot tuottavat yhteensä ja kuinka paljon kukin erikseen? – M. B. sallikoon meidän, varmaankin jokaisen lukijan tavoin, tekevän nämä kysymykset. Teemme ne osoittaaksemme sen, mitä kerran aiemmin sanoimme M. B:stä, että sen artikkelit sisältävät liian vähän tosiasioita ja liian paljon yleistä järkeilyä.
Tässä lehdessä julkaisimme erään varsin viisaan miehen ehdotuksen pitäjänkauppaloiden perustamiseksi ja siinä yhteydessä kansakoulujen perustamisrahastosta. Mukana oli laskelma sellaisena kuin me sen kykenimme esittämään. Ei ole pikkumaista huvittelua huomata, että juuri tuo arvio aiheuttaa väitteemme, että M. B:n ehdotukset olisivat olleet paljon hyödyllisempiä, jos niissä olisi koetettu osoittaa mainittu ehdotus kelvottomaksi ja esittää sitä vastaan uusi, paremmaksi todistettu – numeroilla, ei vain sanoilla. Sellainen antaa lähtökohdan keskusteluun. Mutta M. B:n menettely jättää muiden lehtien mahdollisuudeksi vain luetella vielä pari tusinaa keinoa. Ja tuloksena on, ettei nähdä metsää puilta.
Muutoin olisi näiden keinojen joukossa ollut hyödyllisintä mainita Ruotsissa käytetty eli että henkilökohtainen vero, niin sanottu henkiraha menee nyttemmin kunnille kansakoulun tarpeisiin, ei kruunulle. Jos oletetaan ainakin 750 000 asukkaan Suomessa maksavan henkirahoja, niin keskimäärin 20 kopeekan mukaan hengeltä laskettuna se tekee 150 000 hopearuplaa. Mutta pudotettakoon summa 100 000 ruplaan. Jos siitä jaetaan pyöreästi sanottuna 200 emäseurakunnalle kullekin 150 hopearuplaa yhden koulunopettajan palkkaamiseen ja sama noin 240 kappeliseurakunnalle, se tekee 66 000 hopearuplaa. Jäljelle jää siis 34 000 kahdeksaa opettajaseminaaria varten, noin 4 000 ruplaa kullekin. Myönnämme, että tämä arvio on henkikirjoitettujen määrän osalta umpimähkäinen, koska meillä ei ollut mahdollisuutta saada asiasta tarkempaa tietoa.
Hankittakoon rahastot millä tavoin tahansa, niin varat olisi mielestämme joka tapauksessa edullisinta käyttää maan ostamiseen niin että koulu voitaisiin perustaa osittain siitä saatavilla vuokratuloilla. Syy on yksinkertainen, joskin myös tässä olemme eri mieltä M. B:n kanssa. Mitä kiertävä koulumestari nimittäin voi saada aikaan. Hän käy vuosittain 10–15–20 eri kylässä, joten hän voi käyttää saman lapsen opetukseen 2–3, enintään 5 viikkoa vuodessa. Mitä hän ehtii niin lyhyessä ajassa heille opettaa: ”sujuvan ja takeltelemattoman sisäluvun? laskutaidon? maantietoa vai äidinkielen kielioppia? – Ja tämän viiden viikon päälle lapsi saa levätä lähes 50 viikkoa. Mitä opista on jäljellä seuraavaan kurssiin saakka? – Eikö sellainen opettaminen ole hyödytöntä leikkiä? Kuinka paljon parempi olisikaan, että edes osa väestöstä saa kunnon opetusta kiinteässä koulussa kuin että kaikkia koetetaan opettaa hyödyttömällä tavalla. Jos mieluiten ”moni” jokaisessa kylässä oppii sujuvasti ja takeltelematta lukemaan kirjaa, on jo paljon voitettu. Lukemisen ja oppimisen halu leviää silloin vähitellen ja koulu ei vain hätäapuna korvaa kotiopetusta vaan yhdessä sen kanssa laskee perustan todelliselle tiedolle. Mutta juuri kiinteän koulun kannalta näyttää maan ostaminen tarpeelliselta. Sillä tavoin varmistetaan sekä koulun jatkuminen että mahdollisuus koululasten majoittamiseen ja hoitamiseen. Viittaamme tässä kysymyksessä Saiman kirjoitukseen numerossa 3/1845 ja muistutamme ainoastaan, että lasten ylläpito koulussa tulee joka tapauksessa paljon kalliimmaksi kuin kodissa, meneteltäköön sitten niin, että kyläkunta perustaa ostamaansa huoneistoon kirkkotuvan ja laittaa lapset sinne jonkin vanhemman naisen hoiviin, tai niin, että lapset sijoitetaan pitäjänkauppalassa asuvan edusmiehen luokse.
Jos emme ole kyenneet riittävän tarkkaan polemiikkiin tästä asiasta, niin syy on M. B:n artikkelissa osoittamissamme puutteissa. Olemme varmoja, että tämä yleisen järkeilyn metodi, jota maamme lehdistö on useimmissa tapauksissa pakotettu noudattamaan, ei paljoa parannusta saa aikaan, ja siksi on arvioiden pohjaksi esitettävä faktoja ja todellisia olosuhteita niin paljon kuin mahdollista. Vain sillä tavoin voi syntyä myös sellaista sanomalehtikeskustelua, joka kykenee saavuttamaan yleisön huomiota.
Vanki
Vavahtaen kääntää tunteellinen ihminen katseensa niistä muureista, jotka sulkevat rikollisen yhteiskunnan ulkopuolelle; ja kuitenkin se usein palaa takaisin niihin pelonsekaisen myötätunnon kiehtomana. Tämän tunteen herättää kaikki salaperäinen ja poikkeuksellinen, missä muodossa se ihmisen kohtaakin. Uhkarohkeus joka uhmaa vaaraa ja häpeää, hurja luonto, joka koston tai hyödyn tähden vuodattaa kaltaisensa verta, ne ovat kunnon ihmiselle arvoituksia. Hän ei kenties voi ymmärtää, mikä on sellainen hätä tai intohimo, joka saattaa ihmismielen halveksimaan omaa ja toisen elämää, hän pelkää tämän luonnon purkausta vielä silloinkin, kun suljetut muurit ja järeät kahleet sitä kammitsoivat. Ja niinpä uteliaisuus tahi pelko, myötätunto tahi inho vaihtoehtoisesti ohjaavat häntä kestämään tai kavahtamaan noiden muurien näkemistä, noiden kahleiden kalinaa.
Minä suoritin vierailun tuollaiseen luostariin erityisestä syystä. Meidänkin maassamme tarkkaillaan kiitettävän tiukasti vankiluetteloita, jotta estettäisiin laittomuus tai tarpeettoman pitkällinen pidättäminen. Kenties myös vankeinhoidosta huolehtiminen on niin hyvää kuin olla voi. Mutta vankila on silti aina pimeyden, lian ja tukahduttavien huurujen tyyssija, se on luonnottomien paheiden pesä ja rikoksen koulu. Siksipä olin sekä sisäisesti että ulkoisesti järkyttynyt astuessani vankilan portista, vaeltaessani halki porstuan ja yhden niistä pitkistä pimeistä käytävistä, joiden kummaltakin puolen, salvattujen rautaovien takaa kuului kahleiden kalinaa, irstasta laulua, vihellyksiä, rivoa naurua ja kirouksia. Käytän näitä alentavia määritelmiä; sillä liikuttuneesta sydämestä lähtevää laulua, surutonta hiljaista iloa ei siedettäisi vankilan muurien sisäpuolella.
Ja kuitenkin siellä paatuneen roiston, ovelan petkuttajan rinnalla on monta hiljaista olentoa, jotka täällä, usein elinikänsä, kärsivät hetken harkitsemattomuudesta. Minun oli määrä tutustua yhteen sellaiseen.
Oli se aika päivästä, jolloin vangit saivat muutaman hetken hengittää puhtaampaa ilmaa ahtaalla vankilanpihalla. Sinne kokoontuivat nyt pahaenteisen ruutupukuiset miehet, joiden kasvoilta oli lukevinaan milloin raakuutta ja hurjaa himoa, milloin raakuutta ja piittaamattomuutta, mutta joskus myös hädän, epäoikeudenmukaisuuden ja ahdingon tunteita. Osa puhui äänekkäästi yrittäen karkein päähänpistoin ja väkinäisesti nauraen huojentaa tunnetta murheellisesta tilastaan. Jotkut yrittivät vielä pinnistetymmin seurata edellä mainittujen esimerkkiä, jotta eivät joutuisi pilkan ja pahoinpitelyn kohteiksi. Pari iäkästä miestä, joiden tunnettu ajattelutapa ja ansiot rikoksen polulla kenties enemmän kuin heidän ikänsä suojasivat heitä muiden hyökkäyksiltä, istui vaiti vankilan portailla. Yhtä vaitonainen oli muuan varteva, tukevarakenteinen mies, joka vaelsi yksinään edestakaisin pihan toisella puolen. Hän saattoi olla nelissäkymmenissä tai ehkä nuorempikin; sillä hänen kalpeat uurteiset kasvonsa ja pään etukumara asento ilmaisivat, että hänen elinvoimaansa olivat kalvaneet enemmän huolet kuin vuodet. Muuan meluisa onnettomuustoveri, lyhytkasvuinen tummanpuhuva mies, lähestyi tätä vankia; mutta kun tämä pysähtyi ja kohotti päätään kuin odottaen toisen puhuttelua, mies kääntyi kiireesti ja palasi sanaakaan sanomatta hiipivin askelin takaisin muiden luo.
Olin mielessäni toivonut että tuo murheellinen vanki olisi se, jota täältä etsin, ja ilahduin, kun vartija tiedusteltuani asiaa viittasi minut hänen luokseen. Asiani oli vähäinen, vähäinen minun silmissäni, mutta vangin silmistä se houkutti pari kirkasta kyyneltä – toin terveiset hänen vaimoltaan ja lapseltaan.
Sattuma oli tehnyt minusta heidän viestinkantajansa. Kun lähestyin matkani päämäärää, minulla oli jäljellä vielä sellainen joukko erilaisia kuparilantteja, etten voinut vastustaa kiusausta esittää maantiemiljonääriä. Ylimielisyyteni meni niin pitkälle, että yritin lantilla houkuttaa pikkuista nelivuotiasta tyttöä ulos aitauksesta, missä tämä istui mitä lapsellisimman viattomassa asussa ja asennossa etsien marjoja viereisistä vadelmapensaista. ”En huoli!” oli soman, autuaan tyytyväisen lapsen vastaus minun houkutuksiini. Mutta tuollaisen lapsenkin sielun voi puute opettaa tuntemaan rahan arvon, ja toinen samanikäinen tyttö, joka asteli äitinsä rinnalla verkalleen tietä pitkin, ojensi hanakasti hennon kätensä tavoittamaan ensin mainitun väheksymää lahjaa. Äidin ulkonäkö, hänen arka ja murheellinen tapansa kiittää herättivät minun uteliaisuuteni, ja koska olimme juuri ylämäessä, annoin hevosen hengähtää ja esitin hänelle pari kysymystä, joiden määrä moninkertaistui saamieni vastausten vuoksi.
Pieni torppa mäen päällä oli hänen kotinsa. Hänen miehensä istui kaupungin vankilassa; hän oli tappanut naapurin, lähimmän talon isännän. ”Se joutu semmoseen surmaan”, sanoi vaimo, ja uudet kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan niiden sijalle, jotka hän juuri oli kuivannut esiliinaansa. Yhdeksän peninkulman päässä istui se mies, jonka työteliäiden käsivarsien varaan hän oli luovuttanut omansa ja lapsensa tulevaisuuden, ja nuo yhdeksän peninkulmaa hän oli äskettäin vaeltanut edestakaisin lapsensa keralla nähdäkseen miehensä ja viedäkseen hänelle sen vähäisen avun, minkä hänen huolehtivaisuutensa ja työteliäisyytensä olivat saaneet säästetyiksi kokoon.
II [nro 14, 11.4.1846]
Jopa onnekkaamman osan saanut yhteiskunnan jäsen näkee usein nuoruudentoiveidensa vaihtuvan suruun. Mutta useimmiten hänen on siitä kiittäminen omaa huolimattomuuttaan tai ylimielisyyttään eikä armotonta sallimusta. Työtätekevä joukko sen sijaan näkee elämänilonsa olevan kiinni parista poutapäivästä, yhdestä sadepilvestä, yhden hallayön kirkkaasta tyynestä taivaasta, ja tuntee että se riippuu naapureiden hyvästä tahdosta tai vahingoittamishalusta, koska se hyvitys, joka lain tulisi antaa tehdystä vääryydestä, maksaa työtätekevälle hänen elantonsa ja voi usein viipyä, kunnes vääryyttä kärsinyt on jo saavuttanut haudan kaiken hyvittävän oikeudenmukaisuuden.
Ja silti hallitsee onnen odotus ja toivo samalla tavoin päiväläisen kuin ruhtinaan sielua. Myös meidän vankiraukkamme oli ollut nuori voimakas mies terveyden ruusut poskillaan ja iloiset toiveet sydämessään. Aaro, se oli silloin hänen nimensä, ei tosin varttunut erityisen loistavissa oloissa. Hänen isänsä omisti pienen kotitilan, niukkapeltoisen ja hallaisen, lisäksi monta lasta ja taipumuksen ryypiskelyyn, mikä lisääntyi vuosien myötä. Tästä oli seurauksena, että perheen elinolot kävivät vuosi vuodelta kehnommiksi, velat kasvoivat ja toiveet pitää tila hallussa hupenivat. Mutta torpassa, joka kuului tilaan, oli l8-vuotias tyttö, Anna, valkea ja punainen kuin mansikkamaito, uuras, iloinen ja laulavainen, ja hänellä oli taipumusta kammata ja palmikoida kullanhohtoista tukkaansa hiukan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Kun hän nyt sunnuntaiaamuisin istui luhdin kynnyksellä ja harjasi väsymättömästi runsaita kutrejaan kesätuulessa, ei Aaro yleensä ollut kovin etäällä, vaan istui useimmiten siinä vierellä luhdin ylimmällä porrasaskelmalla. Ja ennen pitkää tämä läheisyys teki hänestä miehen, muutti suunnitelmia hänen kotonaan ja toi hänelle itselleen runsaasti tulevaisuuden toiveita.
Sillä pitävä rakkaus tekee aina nuorukaisesta miehen. Aaro suostutteli isän luovuttamaan kotitilan hänen käsiinsä, ja yhdessä nuoremman veljen ja kahden rengin kanssa hän neljässä vuodessa muutti tilan ulkonäön. Iso pala suota oli ojitettu, ja sen kulotettu maa kantoi ensimmäistä lupaavaa satoaan. Melkein puoleen kylvöpellosta hän oli sitävastoin istuttanut perunaa, ja siitä hän toivoi saavansa kotitilan velan ensimmäisen erän maksetuksi. Tyytyväisen ylpeänä, vaikkakin lähettäen nöyrän rukouksen Jumalalle, hän kuljetti nyt eräänä sunnuntaina Annaa hyvin hoidettujen peltojen vaiheilla, availlen siellä täällä vesiojien umpeutuneita suita. Hiljainen ilo sydämessään he kumpikin istuivat vaelluksen jälkeen mäen rinteessä talon ulkopuolella ja laativat suunnitelmia kodin perustamiseksi vuoden kuluttua.
Aaro puhui muista suunnitelmistaan kotitilan kohentamiseksi, ja siitä miten heidän häänsä vietettäisiin vaatimattomin kustannuksin; Anna esitti kaikennäköisiä epäilyksiä koskien heidän asettumistaan isänkotiin, mitkä kaikki nuorukainen tyynnytteli, ja tyvenen luottavaisina he taas kerran erosivat, tullakseen seuraavana sunnuntaina jälleen laskeskelemaan toivorikkauksiaan. Mutta kohtalo alkoi jo vähitellen tuhota heidän auvoaan. Annan isä kuoli, ja hallayö vei suoviljelykseltä odotetun sadon. Häitä oli lykättävä vuodella. Saamamiehet kovistelivat Heikkiä, ja osa tilan karjasta piti myytämän heidän hyvittämisekseen. Silloin ilmaantui auttaja hätään. Hän oli yksi pitäjän merkkimiehiä, jonka kotitila teki hänestä Heikin rajanaapurin. Miehellä oli tunnetusti suuri omaisuus, eikä kukaan tiennyt miten hän oli vähäisen kotitilansa pohjalta sen hankkinut, ja lisäksi hän oli erityisen taitava laintulkitsija, minkä ansiosta hän voitti monet oikeudenkäynnit jopa herrasväkeä vastaan. Näin asian näkivät ainakin muut talonpojat, jotka tiesivät vastaavissa tilanteissa aina jääneensä hävinneeksi osapuoleksi. Heikki ei ollut koskaan oikein voinut sietää tuota pientä, kumaraa miestä, jonka harmaat silmät tiirailivat hyväntahtoisesti. Hän tunsi tämän läheisyydessä jopa tahattomia väristyksiä jäsenissään. Mutta kun mies nyt eräänä iltana astui sisään ja omatoimisesti tarjosi apuaan, ei Heikin auttanut muu kuin ottaa se vastaan hätätilanteessa. Ja kuitenkin tämä uusi velka tuntui hänestä painostavammalta kuin entiset. Hänen isänsä katsoi kuitenkin tämän aloitteen syyksi siirtää suurimman osan kotitilaa painavista kiinnityksistä palvelusalttiille ”Lattmanni Paavolle”, kuten miestä tämän laintuntemuksen tähden kutsuttiin. Heikki suostui tähän siirtoon vain vastahakoisesti. Mutta koska hän ei voinut esittää mitään pitäviä syitä, ei tuntunut oikealta vastustaa isän tahtoa niin jyrkästi.
Heikki oli kuitenkin kuin aavistaen tulevat vastoinkäymiset taivuttanut isän luovuttamaan Annan isälle ennen kuuluneen torpan ja hoiti sitä yhdysviljelyksessä kotitilan kanssa, jonka asukkaiksi laskettiin sanattomasta sopimuksesta myös Anna ja hänen äitinsä. Ponnistelu työssä korvaisi edellisen vuoden vastoinkäymisen. Kaksi kaskea kantoi tänä vuonna kohtuullisen hyvän sadon. Perunapellot tuottivat tasaisesti, ja tästä koituisi keväällä hyvää tienestiä. Uusi suuri kaski kaadettiin ja kylvettiin seuraavaa vuotta varten, samoin koko vastaraivattu suo. Ja tämän tilapäisen menestyksen ja näiden toiveiden merkeissä vietettiin syystalvesta Heikin ja Annan häitä. He kokivat nyt ainoan onnellisen ja huolettoman talven, mitä heidän raukkojen osaksi tulisi.
Talvi oli ollut ankara. Heikki oli uupumaton työmies ja huolellisempi kuin useimmat kaltaisensa, mutta tietoa hänellä ei ollut enemmän kuin heillä. Mistäpä hän sitä olisi hankkinutkaan. Hänelle kävi siis samoin kuin kaikille muillekin; pakkanen pilasi perunat, koska kellarit eivät olleet kyllin suojaavia. Niinpä hänellä ei ollut varaa maksaa kruununveroja eikä kotitilan velan korkoja. Lattmanni Paavo oli yhäti avulias. Hän lainasi jälleen rahaa vakuuksia vastaan näihin ja kertyneeseen korkoon – vaatien vastineeksi osoittamastaan hyvästä tahdosta vain yhden tynnyrillisen viljaa syksyllä. Mutta kun syksy tuli ja sen myötä yleinen viljakato, joka oli riehunut sekä pelloilla, kaskella että suolla, Paavo olikin hanakka rahojensa perään. Heikki teki kaikkensa saadakseen muualta kokoon vaaditun summan, mutta turhaan. Eräänä sateisenkolakkana syyspäivänä saapui nimismies paikalle ja takavarikoi kaiken talon leipäviljan ja irtaimen omaisuuden. Samalla hän ojensi Heikille paperin, joka sisälsi kuvernöörinviraston tiedonantopäätöslauselman, josta sanasta Heikki ymmärsi yhtä paljon kuin ymmärsi koraania. Matkattuaan kaksi peninkulmaa voudin kirjurin luo hän sai tietää, että hänen tulisi maksutta kirjoituttaa muutama sana vastaukseksi ja matkustaa lääninresidenssiin palauttamaan asiakirjat. Mutta tuollaiset matkat ovat raskaita sille jolla ei ole mitään voitettavaa, varsinkin jos hänellä kuten Heikillä perheineen ei ole jokapäiväistä leipääkään. Kärsivällisesti hän kuitenkin lähti matkaan unelmoiden vielä matkalla pari kertaa, että onnistuisi taivuttelemaan kuvernöörin ja saamaan lykkäystä. Hän saapui perille, löysi tiensä kansliaan, sai vahtimestarilta käskyn jättää kirjelmänsä tälle ja osoitettiin sitten ovelle. Pitkään hän seisoi vielä ulkona pakkasessa kysyäkseen jokaiselta ulostulijalta, eikö hän saisi puhua itse kuvernöörin kanssa. Muuan rehellinen vanhus valisti häntä viimein, että kaikki keskustelut olisivat turhia ja että kuvernöörin oli noudatettava lain kirjainta. Heikki parka vakuuttui viimein, että hänen luulonsa oli ollut väärä, kun hän oli kuvitellut että lain ja ylimpien nimenomainen tarkoitus oli auttaa köyhiä pois puutteesta ja ahdingosta.
III [nro 15, 18.4.1846]
Heikki palasi kotiin nujertunein mielin. Hädästä ei näyttänyt olevan mitään pelastusta. Joillakin harvoilla oli rahaa; mutta nämä vaativat takuuta, eikä hänellä tätänykyä ollut mitään takuita annettavana. Kotitila oli kruununmaata. Sillä kasvoi korkeaa mäntymetsää, ja läheiset sahanomistajat olivat tarjonneet sen hakkuista summaa, joka siinä paikassa olisi nostanut Heikin köyhyydestä hyvinvointiin. Isä oli jo maksanut asiaankuuluvan syynin ja hakkuulupahakemuksen. Mutta hakemus torjuttiin, eikä pojalla ollut nyt edes rahaa sen uudistamiseen. Isän hyvinvointiaikoina oli myös yritetty ostaa kotitila verolle; mutta välittäjä oli pitänyt hyvänään verolleostosumman, jonka hyväuskoinen talonpoika oli hänelle luovuttanut. Heikin mielisuunnitelmiin oli myös kuulunut pyrkimys uusia hakemus ja ostaa verolle rakas maaperä, joka jo yli vuosisadan oli ollut hänen esi-isiensä hallussa, mutta hänellä ei ollut vielä ollut varaa siihen. Ja nyt se oli vielä vähemmän ajateltavissa. Ja tämän toimenpiteen apu olisi joka tapauksessa tullut liian myöhään, koska tällaisten asioiden tavallisen kulun mukaan viipyisi ainakin kaksi vuotta, ennen kuin hän pääsisi päämääräänsä. Niinpä mitään keinoa ei ollut, vaan hän yritti valmistaa vaimonsa ja itsensä siihen väistämättömään kohtaloon, että he joutuivat lähtemään kodistaan tyhjin käsin.
Juuri tänä toivottomana aikana vaimo synnytti hänelle tyttären jakamaan tulevaa puutetta ja hätää. Suuret kyyneleet vierivät isän poskille, kun hän katseli viatonta lasta makaamassa äitinsä rinnalla. Hän oli jo kauan sisimmässään taistellut ylpeyttään ja sitä selittämätöntä inhoa vastaan, jota kaikki riippuvaisuus Lattmanni-Paavosta hänessä herätti. Mutta hänen sydämensä heltyi kun hän nyt katseli noita kahta, jotka Jumala oli luovuttanut hänen hoivaansa, ja kaikki arvelut väistyivät ja hän ilmaisi vaimolleen aikeensa mennä koronkiskurimiehen luo koettaakseen saada lykkäystä velan maksuun. Sivistyneemmällekin naiselle harvinaisen visusti vaimo oli välttänyt kehottamasta miestään sellaiseen, mutta tämä huomasi varmasti hänen kirkastuvasta katseestaan ja äänen soinnista kun hän lausui: ”antakoon Jumala menestystä”, miten suuresti tämä päätös häntä ilahdutti.
Mutta Paavo ei mitenkään suostunut jättämään rahojaan sisään edes uutta velkakirjaa vastaan, vaikka Heikki tarjoutui samalla maksamaan paitsi korkoja ja ulosottokuluja myös puolentoista ruistynnyrin hinnan ”hyväntekiäisinä”. Paavo surkutteli hänen tilannettaan, mutta valitteli vielä enemmän omaa senhetkistä pulaansa sekä suuria tappioitaan muiden käsissä. Kuin sattumalta esitti nyt muuan juoppo kirjuri, jonka Heikki oli tuonut mukaansa kirjoittamaan velkakirjaa, ehdotuksen: että tämä möisi kotitilansa varaten oikeuden seuraavassa lokakuussa maksaa kauppasumman takaisin ja perua kaupan, mikäli pystyisi ja tahtoisi. Ehdotus viilsi Heikin sydäntä; mutta hän ajatteli kotiin jääneitä ja mahdollisuutta turvata heidän lähin tulevaisuutensa, ja päätös oli pian tehty. Kirjuri yllytti häntä vielä siihen huomauttamalla, että kun hän oli menettänyt kaiken irtaimistonsa, karjansa, vetojuhtansa, työkalunsa, hänet pian häädettäisiin kotitilalta ja niin hän menettäisi sen ilman mitään korvausta. Vähäisen sovittelun jälkeen, minkä aikana Paavo tuntui vain vastahakoisesti antavan periksi Heikin itsepäisyydelle, laadittiin sitten kauppasopimus. Kun Paavon saatavat oli poistettu, hän jäi kauppasummasta vain vähän velkaa.
Heikki tunsi sisimmässään että hänet oli petetty ja ryöstetty, mutta silti hän iloitsi sydämessään kun saattoi palata vaimonsa luo edes jotakin lohtua tuoden. Nöyrästi he kumpikin laskivat tulevaisuuden Luojan käsiin. Hyvä satohan voisi taas päästää heidät pulasta. Olihan heillä sentään jäljellä vähäinen irtaimisto, leipää syksyyn asti ja tilkka maitoa äidille ja lapselle.
Mutta tästäkin vuodesta tuli katovuosi, mahdollisesti edellistäkin raskaampi, koska myös syyssato jäi hyvin niukaksi. Heikki, joka oli aikaa myöten sopeutunut ajatukseen että joutuisi jättämään kotitilansa ja joka tajusi että sen pelastaminen oli nyt mahdotonta, muutti vaimoineen lapsineen ja tavaroineen pikku torppaan, Annan lapsuuskotiin. Olihan heidän osansa sentään parempi kuin monen muun. Heillä oli kaikki tarpeellinen torpan hoitamiseen, he pystyivät myymään muutaman lehmän ja lampaan ja niiden hinnalla hankkimaan vuoden tarpeet. Kauppasumman jäännöksellä Heikki maksoi veljelleen, joka hänen laillaan oli liian kunnollinen lunastaakseen Paavon ostaman tilan. Tämä siis sai sen omistukseensa, hankki kohta siihen väliaikaisen immissioonin ja riensi sitten muuttamaan sen veromaaksi.
Tuskin Paavo oli ehtinyt saada jalansijan kotitilaan kun hän jo aloitti oikeudenkäynnin Heikkiä vastaan ajaakseen tämän pois torpasta. Vaikka oli tietämätön siitä mitä laki asiasta säätää, tämä oli kuitenkin luottanut omistuksensa oikeellisuuteen. Hän arveli, että asiakirja jossa hänen isävainajansa luovutti asunnon oli järkkymätön perusta hänen oikeudelleen. Sillä hänen kaltaisensa eivät voi käsittää, että jokin laki kykenee horjuttamaan sopimuksen, joka on vahvistettu kahden todistajan allekirjoituksella. Mutta kun hän tajusi että vastapuolena oli Lattmannin Paavo, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Lain ja oikeuden mukaan maapalaa ei voitaisi häneltä viedä, sen hän tiesi. Mutta Paavo ei vielä koskaan ollut hävinnyt yhtään oikeusjuttua, ja hänen pälyilevässä katseessaan oli nytkin sellaista varmuutta, että näki selvästi miten hyvin valmistautuneena hän oli tämän aloittanut. Niissä surullisissa mietteissä, joita tämä uusi vastoinkäyminen Heikissä viritti, edusti Paavo yhä enemmän hänen elämänsä pahaa haltiaa. Joka kerta hänet nähdessään Paavo värisi kuin kohtaisi pahan henkiolennon; ja toisinaan hän uskoi vakavissaan, että tuossa miehessä oli jotakin yliluonnollista. Hän vältti tämän näkemistä aina kun voi. Eikä hän ollut tämän kanssa kahden koskaan siitä lähtien kun oli joutunut muuttamaan pois kotitilaltaan.
Ja riitajuttu jatkui katselmuksineen, valtuutuksineen, käräjämatkoineen. Kolmansilla käräjillä kihlakunnanoikeus teki ratkaisun Paavon eduksi, koska torppa oli irrotettu kotitilasta kun se vielä oli kruununmaata, ja koska tämä oli tapahtunut ilman asiaankuuluvaa lupaa. Jo tuolloin oikeudenkäynti oli vienyt kaikki varat, mitä Heikin ja hänen vaimonsa uupumaton raadanta oli tuottanut. Heikin valtuutettu kehotti häntä nyt tekemään valituksen. Ja hänen oma vakaumuksensa laillisesta oikeudestaan teki suostuttelun helpoksi. Nyt oli myytävä lehmä valituksen suorittamiseksi, ja kohta vaadittiin vielä uutta lisämaksua. Heikin oli pakko ottaa taas lainaa ja pantata käyttökelpoisin omaisuutensa. Mutta maksuaikaa oli kaksi vuotta. Ja jos hän vain saisi pitää torpan, hän saattoi toivoa voivansa maksaa sen ja pelastaa omaisuutensa.
IV [nro 17, 2.5.1846]
Oli yksi niitä painostavia elokuun päiviä, joina taivas illansuussa vetäytyy tummaan pilviverhoon ja lyhentää päivää tunnilla. Heikki vaelsi kotiin päin etäiseltä suolta, jonka laidoilta hän oli niittänyt niukasti kasvavaa saraheinää talvivarastojen lisäksi. Harvakseen putoilevat sadepisarat rapisivat metsässä yksitoikkoisesti, eikä lehtikään liikahtanut. Hänen mielensä oli käsittämättömällä tavalla levoton, eikä hän ollut koskaan ennen tuntenut tällaista murheellista kaipuuta päästä nopeasti kotiin vaimon ja lapsen luo, joka nyt pani hänen silmänsä kostumaan. Hän siis joudutti askeleitaan, mutta sekavat murheelliset mietteet hidastivat taas huomaamatta hänen kulkuaan. Hän havahtui taas horroksestaan ja käveli rivakammin, mutta vajosi kohta takaisin samaan horteeseen ja unohti kaiken mitä ympärillä oli, ja askelet kävivät taas raskaiksi ja hitaiksi. Hän mietti perheensä ja omaa tulevaisuuttaan, sitä onnettomuutta ettei omistanut pienintä maapalasta heidän elannokseen, ei kattoa pään päälle, hän ajatteli niiden monien perheiden kurjuutta, joissa lasten lukumäärä ja köyhyys kasvoivat tasaisin askelin, haaveili tuhansista mahdollisuuksista muuttaa tätä kohtaloa mutta paiskautui lopulta aina karuun todellisuuteen, joka saattoi tarjota vain yhden varman tuen – kerjuusauvan. Jonkin kerran hän hätkähti metsän ääniin, linnun räpistelyyn tai jonkin eläimen liikuskeluun. Oli kuin hän olisi pelännyt jotakin pahaenteistä näkyä, jotakin vaarallista kohtaamista, ja sellaisina hetkinä hän tuli vasten tahtoaankin ajatelleeksi elämänsä pahanilmanlintua, verenimijä Lattmanni-Paavoa, jonka pälyilevän virneen pelkäsi näkevänsä tien mutkissa. Hänellä oli olallaan tarvepuu viikatteenvarreksi, joka oli ollut kesän kuivumassa suon laidalla, ja noina hetkinä hänen kätensä puristi kouristuksenomaisesti sen runkoa. Pahan aikeen kipinä välähti silloin hänen sisimmässään, mutta hän käänsi kauhistuneena ajatuksensa siitä pois ja ilmaisi raskaalla huokauksella rukouksen ”päästä minut pahasta”.
Tie vei hänet ohi pienen peltoaitauksen, joka oli ollut kesannolla ja tuottanut hänelle vain pari leiviskää heinää, mutta johon hän nyt muutama päivä sitten oli kylvänyt ruista. Sen aita ei ollut kovin tukeva, mutta silti häntä oli kesän mittaan moneen kertaan ihmetyttänyt, kun se oli ollut murtunut milloin sieltä milloin täältä, vaikka laidun ympärillä oli ollut hyvä eikä heinän kasvu aitauksessa ollut erityisen houkuttava. Mutta hän ei ollut kuitenkaan epäillyt mitään. Hän syytti aidan kehnoutta, eikä ruohon tallaantumisesta koitunut niin merkittävää vahinkoa, että hän olisi sitä sen enempää murehtinut. Nyt hän oli ennen kylvöä korjannut aidan kokonaan, jotta ei tarvitsisi pelätä laiduntavan karjan vahinkoja. Siksipä hän hämmästyikin kovin nähdessään aitauksessa kolme hevosta, jotka hän heti tunnisti Paavon omiksi. Nopein mutta äänettömin askelin hän kääntyi polulle joka vei veräjälle ja näki siellä eläintenomistajan juuri sulkemassa sitä. Vihoissaan hän astui lähemmäs ja kysyi mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, millä oikeudella tämä päästi elikkonsa hänen pellolleen.
Paavo kääntyi vähän äimistyneenä mutta ei unohtanut samalla ottaa pois aidasta jonka viimeiseksi oli kiinnittänyt veräjänpylvääseen. Hämmennyskin oli kohta tiessään, ja tavanomaisesti virnistellen hän vakuutti, että hevoset olivat luultavasti murtautuneet pellolle aidan yli, ja että hän oli juuri ollut avaamassa veräjää ajaakseen ne pois. Heikki oli selvästi nähnyt että hän oli päinvastoin sulkenut veräjän ja alkoi melkein epäillä omia silmiään, niin sopuisa ja varma Paavon käytös oli. Mutta tämän aikeet olivat olleet sentään liian ilmeiset, ja Heikki työnsi hänet melko kovakouraisesti syrjään sulkeakseen itse veräjän. Se ei kestänyt minuuttiakaan, ja hän mutisi samalla pari katkeraa sanaa. Kuin pahan hengen riivaamana muutoin varovainen Paavo vastasi ivallisesti: ”Et sinä kuitenkaan koskaan tuon pellon satoa korjaa” – – Et sinäkään, senkin perkele!” ärjähti Heikki, ja samassa viuhui hänen pitelemänsä puunrunko suhahtaen Paavon päähän. Tämä lysähti maahan ääntä päästämättä, ja tumma verivirta ryöpsähti hänen kasvoilleen. Heikin silmissä hämärsi. Hän pudotti murha-aseen maahan, peitti silmänsä käsillään ja ryntäsi paikalta hurjaa vauhtia. Pian hän kaatui epätasaisella tiellä ja iski kasvonsa kiveen, nousi taas nopeasti pyyhkimättä edes verta joka kostutti poskia ja kaulaa, ja jatkoi juoksuaan kotia kohti. Sinne päästyään hän istuutui tuvan porraskivelle, läähättäen, voimattomana, melkein tiedottomana, ja nojasi päätään käsiinsä.
Anna oli kuullut kiireiset raskaat askeleet, joita ei ollut tunnistanut miehensä askeliksi. Ne säikäyttivät häntä, ja kun ne olivat vaienneet tuvan luona, hän tohti vasta pitkän ajan kuluttua katsoa ovesta ulos. Kun hän tunnisti miehensä, kauhu yltyi; sillä tuollaisena hän ei ollut tätä koskaan nähnyt. Eikä mies vastannut hänen puhutteluunsa. Vasta kun hän nähdessään miehen veriset kädet ja kasvot purskahti itkuun, tämä vakuutti hänelle tyynesti, ettei hänellä ollut mitään vaaraa. Sitten hän taas istui vaiti, mutta salli vaimon pyyhkiä hänen kasvonsa ja sitoa haavan. Jonkin ajan kuluttua hän vei vaimon tupaan ja asettui heti pitkäkseen vuoteelle seinään päin kääntyneenä, jotta ei joutuisi kohtaamaan tuskallista omiensa näkemistä, ja hetken päästä hän nukahti. Sanokoot psykologit mitä hyvänsä, hän tunsi tekonsa vuoksi katumusta ja kauhua, jotka huumasivat kaikki hänen elinvoimansa. Eikä hän kuitenkaan vielä uskaltanut aavistaa pahinta, vaan toivoi että hänen vihollisensa olisi hengissä. Hän ei ajatellut että pikainen apu olisi tarpeen, jotta lyöty ei vuotaisi kuiviin, ei hän ajatellut mitään, vaan vain kärsi ja ahdistui siinä puolitajuttomassa horteessaan.
Varhain aamulla hänet herättivät voimakkaat iskut tuvan oveen. Anna joka ei ollut juuri nukkunut yön aikana ja oli jo hereillä, päästi tukahtuneen kauhunhuudon tietämättä miksi. Mies harkitsi hetken, mutta kun jyskytys toistui, hän nousi nopeasti, veti vaatteet ylleen, kumartui sitten vaimon ja lapsen ylitse ja kuiskasi vaimon korvaan: ”Rukoile Jumalaa puolestani – olen tappanut meidän vainoojamme.” Voi, minä tiesin sen! vaimo vastasi samoin kuiskaamalla ja painoi miestä rakastavasti rinnalleen, kädet rukoukseen ristittyinä. Mies irtautui lempeästi hänen syleilystään ja katseli kauan nukkuvaa lastaan, pyyhkien karheaan hihaan kyyneleen ruskealta ahavoituneelta poskeltaan. Oli sunnuntaiaamu, ja Anna oli vielä edellisiltana valvonut ja somistanut pikku tuvan pyhän vastaanottamiseen. Siellä oli niin rauhaisaa ja tyventä, ja siellä sykki vain kolme rakkauden yhdistämää sydäntä. Heikki katsoi vielä kerran ympärilleen tässä köyhyyden mutta rauhan asunnossa; kodissa jonka hän jättäisi kenties lopullisesti. Sitten hän painoi vielä kerran kädellään vaimon ristittyjä käsiä, kuin pysyttääkseen tämän vuoteessa. ”Älä tule saattamaan”, hän sanoi ja meni avaamaan oven.
Ulkona seisoi nimismies sekä vähän etäämpänä pari miestä, joilla oli köysi ja raskaat nuijat. Heikin tyyni käytös ja hänen kärsivä nöyrä katseensa saivat miehen epäröimään miten häntä puhutella, ja seuralaiset yrittivät jotenkin arastellen kätkeä aseitaan. Heikki astui heidän luokseen ja rikkoi itse äänettömyyden sanoen: ”Viekää minut papin luo, niin kerron kaiken mitä haluatte tietää.”
Nimismies meni yksin tupaan mutta palasi heti. Hän puhui hiljaa muiden kanssa ja kehotti sitten Heikkiä seuraamaan. Tämä seurasi sanattomana, hän ei uskaltanut edes kysyä oliko Paavo jo kuollut. Tiedon siitä hän sai vasta sielunpaimenelta, jonka edessä hän todistajien läsnäollessa selosti onnettoman tapauksen. Saman päivän iltana Anna, joka oli jättänyt lapsen naapurinvaimon huostaan, tuli tapaamaan häntä vanginkuljettajan tupaan. Naisellisen huolehtivana vaimo toi mukanaan sellaista mitä vankiparka voisi tarvita. Ne, lupaus tulla pian häntä katsomaan vankilaan sekä kyynelvirta olivat hänen jäähyväisensä.
Jos rikosta nyt mitataan sen tahallisuuden mukaan, niin kuinka monta yhtä raskasta rikosta kuin tämän vankiparan tehdäänkään ilman että yhteiskunnalla olisi niille rangaistus; ja kuka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven hänen kaltaistaan pahantekijää kohti? Mutta yhteiskuntajärjestys on pyhä side, ja mitä se olisi, jollei myös lain uhka suojaisi henkeä ja omaisuutta? Mutta keihin lain käsivarren iskut kohdistuvat raskaimpina? Juuri niihin, joista sen suoja tuntuu vähäarvoisimmalta. Ja kun tuhannet vuotavat verta ja miljoonat kärsivät nälkää, puhutaan vielä miten vaarallista on suoda heille korkeampaa sivistystä, ja miten kalliiksi sen heille hankkiminen tulee valtiolle! Mutta kukaan ei voi kieltää, että ne jotka nauttivat sivistyksen eduista, nauttivat myös ennen muita lain ja yhteiskuntajärjestyksen eduista, ja ettei mikään muu kuin tämä korkeampi sivistys, niin puolinainen ja puutteellinen kuin se ihmiskunnan korkeimpien vaatimusten näkökulmasta katsottuna onkin, suojaa heitä puutteelta ja rikokselta.
