Yhtyen pääasiassa professori Estlanderin kantaan pidän professori Hjeltin tavoin maassamme vallitsevan kansallisten juhlien vähäisyyden tai ehkä pikemminkin niiden täydellisen puutteen takia toivottavana promootioiden säilyttämistä, koska kokemus on osoittanut niiden saavan osakseen yhä enemmän yleistä mielenkiintoa. On huomautettu, että tällaisessa juhlassa on läsnä vain kaksi–kolmetuhatta henkilöä pääkaupungin ulkopuolelta. Tämä määrä on maamme oloissa suuri, kun kyseessä ovat vain korkeammin koulutetut yhteiskuntaluokat. Ja jo se tosiasia, että pitkistä puheista ja promootioiden lyhyistä väliajoista huolimatta pääkaupungin asukkaat kilpailevat mahdollisuuksista päästä seuraamaan niitä, osoittaa riittävästi niiden herättämän kiinnostuksen. On tarpeetonta korostaa sitä, että myönteinen suhtautuminen niihin ulottuu läsnä olevien piiriä laajemmalle. Jos taide- tai teollisuusnäyttely vaikuttaisi innostavasti ja hyödyllisesti vain niihin yksilöihin, jotka käyvät sitä katsomassa, niitä ei mitenkään kannattaisi järjestää niin huolellisesti kuin nykyään tehdään.
Herää kysymys: mitä merkitystä tällä juhlalla on? Vastaus on yksinkertainen. Tässä laakereilla kunnioitettavassa nuorten miesten joukossa ovat kaikki ne, joilta isänmaa voi odottaa tulevaisuuttaan, sikäli kuin tämä riippuu kansakunnan yhteydestä ihmiskuntaan, yleisinhimilliseen kulttuuriin. Yhteiskunnan huipuilta voidaan katsoa säälivästi hymyillen alaspäin tähän piiriin. Kuitenkin ne kädet, jotka siitä kohoavat ottamaan vastaan sormuksen – juuri ne kädet kirjoittavat kerran isänmaan aikakirjoihin näiden omahyväisten nimet – saattaen ne kunniaan tai häpeään. Yleisöllä taas on tunne siitä, että katsoja näkee silmiensä edessä ensimmäisen näytöksen päättyvän, ja vaikka tämän merkitystä voidaankin vähätellä, se sisältää alun näytelmälle, jonka seuraavat näytökset aikanaan yhdistyvät merkittäviltä osiltaan Suomen kansan tuleviin kohtaloihin.
Juhlinnan kohteena olevaa nuorisoa taas älköön moitittako siitä, että se iloitsee saadessaan olla myös katseiden kohteena, katseiden, jotka näkevät siinä tulevaisuuden toivon. En tiedä, onko sillä yhtä suuri oikeus iloita kuin akateemisilla isillä yhden rivin valtaamisesta jossakin kirjallisuutta käsittelevässä aikakauskirjassa tai ehkä jopa jossakin kirjallisuushistoriassa, mutta olen täysin varma siitä, että kuten tämän nuorison suunnitelmat ja tulevaisuudentoiveet kurottavat korkeammalle kuin isien myös tuo myönteinen huomio, jonka kohteena nuoret havaitsevat olevansa, vaikuttaa heihin paljon innostavammin ja vahvistavammin kuin mikään muunlainen kirjallinen tunnustus. Tämä johtuu siitä, ettei kyseessä ole kylmä palkitseminen, vaan heille osoitettu huomio perustuu maanmiesten rakkauteen, ja että he ottavat tämän huomion vastaan tuntien olevansa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Juhlassa mukana oleva yleisö tietää läsnäolonsa tämän merkityksen; tietoisuus siitä vaikuttaa yleisön ajattelu- ja toimintatapaan. Ei ole yhdentekevää, että se kokoontuu juhlaan, joka muistuttaa sitä älyllisen sivistyksen arvosta ihmiskunnalle ja isänmaalle sekä sen omasta velvollisuudesta ja kyvystä edistää tätä myötämielisyydellään.
Lopuksi joudun varakanslerin kirjelmässä mainitun promootioiden lakkauttamisen syyn – niiden yhteydessä esiintyvien mielenosoitusten – johdosta esittämään toivomuksen, että konsistori esittäisi omana kantanaan, että ne voidaan torjua ainoastaan vakaumuksiin vaikuttamalla ja että niitä esiintyy sitä vähemmän, mitä vähemmän huomiota hallitusvalta ja yliopiston hallinto suvaitsevat niihin kiinnittää. Vuosisatojen ja etenkin viimeksi kuluneen puolen vuosisadan kokemusten pitäisi kyllin selvästi osoittaa se henki, joka Suomen yliopistosta saadaan evääksi valtion palvelukseen.
