On arveluttavaa esittää toistuvasti huomautuksia sitä liioittelua vastaan, jota tietyt sanomalehdet ja niiden kirjeenvaihtajat harjoittavat kuvatessaan maassa vallitsevaa hätää. Arveluttavaa se on siksi, että sillä tavoin voitaisiin ajatella vastustettavan sitä, mitä yksityinen hyväntekeväisyys voi kokea velvollisuudekseen tehdä.
Älköön siis seuraavassa esitettyä tulkittako siinä tarkoituksessa. Tietyillä seuduilla pohjoisissa lääneissä on tilallisten kyvyttömyys antaa irtaimelle väestölle työtä todettu asia, eikä seurakuntien köyhäinhoito voi riittävästi huolehtia työhön kykenemättömien toimeentulosta.
Sellaisia seutuja ovat etenkin Pielisjärven kihlakunta Kuopion läänissä, Nurmeksen ja Pielisen sekä Rautavaaran ja Juuan seurakunnat, sekä Kajaanin kihlakunta Oulun läänissä, Hyrynsalmen, Kuhmoniemen ja Sotkamon sekä Puolangan, Ristijärven ja Suomussalmen seurakunnat.
Myös Vaasan ja Mikkelin lääneissä on hätä kovin koetellut tiettyjä seurakuntia, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin yllä mainituissa.
Mainituista kahdesta kihlakunnasta on lähtenyt liikkeelle suurehko määrä irtainta väestöä. Karjalassa on Venäjälle siirtyminen yleistä myös parempina vuosina, ja kotiin jäävä irtain väestö ei juuri tee työtä talvisin, vaan harjoittaa ravinnon ehtyessä kerjuuta kotipitäjissään. Kajaanin kihlakunnassa on laajamittainen liikkeelle lähtö harvinaista. Siellä työllistää tervanpoltto jonkin verran myös talvella, joskin nyt, kun tavaran hinta on alhaalla ja ravintoa on kadon takia niukasti, tilalliset hoitavat sen niin pitkälle kuin mahdollista perheittensä voimin. Näiden kahden välillä on myös se ero, että vuoden sato on Kajaanin kihlakunnassa ollut heikompi kuin Pielisjärven. Mutta jälkimmäisessä on väestö edellisinä vuosina velkaantunut pahoin, kun taas ensiksi mainitussa on velkaantuminen vältetty tervaa valmistamalla.
Myös muut seurakunnat näissä lääneissä kärsivät enemmän tai vähemmän työttömyydestä ja köyhäinhoidon huolista.
Kuitenkaan ei ole lähdetty vaeltamaan muilta Oulun läänin seuduilta. Kuopion läänistä yleensäkin on toki lähtenyt vaellukselle kerjäläisiä, osittain hädän ja osittain huonon tavan takia. Ouluun hakeutuvat ovat juuri heitä, ja lisäksi sinne tulee vähäisempi määrä väkeä muutamista Mikkelin läänin seurakunnista. Eteläiseen Suomeen, pääasiassa Turun lääniin, on taas tullut väkeä Pohjanmaalta, jossa tietyissä seurakunnissa vallitseva todellinen hätä ja työn puute on ajanut heidät kotiseudultaan, mutta läänin keski- ja eteläosissa on sato ollut tänä vuonna varsin tyydyttävä, samoin edellisinä vuosina. Hätää kärsiviä seutuja ovat tässä läänissä muutamat Pietarsaaren kihlakunnan kappeliseurakunnat (Toholampi, Lestijärvi, Yliveteli, Halsua, Perho), jotka ovat vanhastaan olleet alttiina hallalle ja puutteelle, sekä eräät Laukaan kihlakunnan seudut, erityisesti Viitasaaren pitäjä.
Selvää on, että niin monet ankarat vuodet väistämättä jossain määrin turmelevat irtaimen väestön siveellisyyttä. Se tottuu vähitellen kiertelevään elämään, johon sitä myös kannustetaan, niin kauan kuin rahvas antaa sille almuja ilman työtä. Vuoden 1862 ankaran kadon jälkeen olivat tukiaiset niin runsaat, että rahvas pystyi pääasiassa saamaan toimeentulonsa kotiseudullaan, tekipä se työtä tai ei. Yleisiin töihin ilmaantui vähän työnhakijoita, joskin on esimerkkejä sellaisestakin, että niissä maksettiin lokakuussa ja marraskuussa jalkamiehen päivätyöstä 35 kopeekkaa sekä hevospäivätyöstä 75 tai jopa 85 kopeekkaa. Mutta sitä mukaa kuin tilallisten kyky antaa työtä on heikentynyt seuraavina vuosina, ja tukiaisten maksaminen on loppunut, on liikkeelle lähteminen yleistynyt ja tullut yhä enemmän tavaksi. Kaikki saadut tiedot osoittavat, että sellainen tapainturmelus vallitsee Kuopion ja osittain Vaasan lääneissä. Mutta sitä ei voi eikä pidä tuomita ankarasti siellä missä sen syyt ovat niin vakavat.
Valitettavasti ei Kuopion läänissä voida ajatella annettavan varoja edes tilallisen väestön sivutoimiin. Kun suurina määrinä myytäväksi kelpaava metsä on lopussa, ja kun kaski ja vähäinen huonosti hoidettu pelto eivät anna satoa, ei toimeentuloon ole mitään keinoa. Eteläisessä ja läntisessä Suomessa talonpoika sahaa muutaman laudan ja raahaa ne kaupunkiin 15 tai 20 peninkulman päähän. Savossa ja Karjalassa ei kenelläkään ole sahaa eikä kukaan osaa sahata. Sinne tuodaan Venäjältä tuhansittain säkkejä, joita voitaisiin valmistaa paikan päällä jopa vientiin. Mutta siellä on pulaa raaka-aineesta, ja jos sitä saataisiinkin, myös kangaspuista. Ja sama koskee kaikkea muutakin. On mahdotonta edes peruspääomaa lupaamalla saada liikemiehiä yrittämään jonkin teollisuuden perustamista. Monien vaikeitten vuosien aikana ei hätä ole voinut saada sellaista aikaan. Lainan saanti on ainoa ajatus, joka tulee satotoiveissaan pettyneen isännän mieleen.
Vaeltamaan lähtö on onnettomuus, varsinkin kun se tapahtuu vain ravinnon kerjäämiseksi vierailla paikkakunnilla. Missä rahvaalla ei paljonkaan ole vakinaisia työntekijöitä, esimerkiksi Savossa ja Karjalassa, siellä siitä muodostuu välttämättömyys. Kun nyt tilallisilla ei myöskään ole tavalliseen tapaan varaa ruokkia almuilla työväkeä, jota he käyttävät vain kesäisin, on se sitäkin väistämättömämpää. Valtio ei voi antaa työtä kymmenille tuhansille. Maanteitten rakentaminen erämaahan, jossa ne eivät hyödytä ketään ja jossa niitä ei kukaan hoida, soiden ojittaminen ilman että kukaan niitä viljelee, on varojen ja työvoiman tuhlausta. Ja kuitenkin on hätä pakottanut sellaista tekemään. Päreitten lohkonnalla ja langan kehruulla ei myöskään pitkälle pötkitä. Yksityiselle hyväntekeväisyydelle käy päinsä, että työtön, jolle muuten olisi annettava almuja, saa ansaita ne työllään, vaikka se olisikin hyödytöntä. Ja sillä on laaja työsarka niiden auttamisessa, jotka eivät pysty tekemään työtä.
Valtion antama tuki on viime vuosina ja myös tänä talvena ollut niukkaa. Se on johtunut samalla kertaa sekä periaatteesta että välttämättömyydestä. Tästä huolimatta on lähes viidesosa valtion tuloista (yleisellä valtionrahastolla, josta kyseiset varat menevät, on kolmentoista tai neljäntoista miljoonan markan tulot, kolmessa vuodessa neljäkymmentäkaksi miljoonaa. Hätäaputoimiin on mennyt seitsemästä kahdeksaan miljoonaa) syksyn 1862 jälkeen mennyt hätäaputoimiin. Sanomalehdet tosin vaativat vielä enemmän. Mutta kukaan järkevästi ajatteleva tässä maassa ei sitä vaadi. Kun voidaan osoittaa, että valtio on tehnyt jotain vastaavaa jossakin muussa maassa, niin silloin voidaan ehkä jatkaa puheita vauraan Suomen valtion velvollisuuksien lisäämisestä.
Kuinka näin on voinut tapahtua? Siten, että kaikki valtion tarpeet on lykätty senhetkisen hädän takia.
Kuitenkin on valtiopäivillä katsottu oikeutetuksi vielä sen lisäksi vaatia kaikenlaisia uusia valtion menoja. Jos tänään annetaan pois viimeiset rahat, ei huomiseksi jää mitään. Kukapa ei toivoisi, että ankara aika päättyisi seuraavaan satoon. Mutta kukapa myöskään voisi taata, että niin käy. Ja jos onnettomuudeksemme niin ei kävisi, olisi valtion väliintulon tarve moninkertainen.
Tämän maan ajatteleville ihmisille täytyy olla tyydyttävää tietää, että kaikkia valtion varoja ei vielä ole käytetty loppuun, ja ennen kaikkea, että mitään velkaantumista ei ole tapahtunut.
Myöskään siihen ei ole kehotuksia puuttunut lehdistössä – mikäli varsinaisia käskyjä voi kutsua kehotuksiksi. Tiedetään tarkoin, miten tulee menetellä. Myös kaupanharjoittajilla on pulaa rahasta. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että valtio lainaa rahvaalle muutaman miljoonan. Kun rahvas näin pystyy ostamaan kauppiaalta hänen tavaransa, niin molemmat tulevat autetuiksi. Jos noita miljoonia ei ole käsillä, on valtion ne lainattava.
Ei liene tarpeen pyytää anteeksi, ettei sellaisia kehotuksia voida noudattaa.
Yllä sanottua, että hallituksen velvollisuus on ajatella huomispäivää, voidaan soveltaa myös kuhunkin vuoteen erikseen. Tukiaisten tuhlaaminen heti sadon valmistuttua vähentää väistämättä avunantokykyä, koska tarve kasvaa seuraavaa satoa odoteltaessa. Tarve itse asiassa kasvaa myös siksi, että ennen aikojaan annettu apu tekee väestön hitaaksi auttamaan itseään. Tunnettu asia on, että monessa maankolkassa se ei tunne mitään rajoja kruunulle velkaantumisessa.
Jo kauan on ollut tapana, että sadonkorjuun päättymisen jälkeen kokoonnutaan pitäjänkokouksiin, joissa selvitetään, kuinka monta tuhatta tynnyriä kruunun lainaa seurakunta katsoo tarvitsevansa. Sellaisia kokouksia on vielä tänäkin vuonna pidetty Kuopion läänissä. Valitettavasti monilla paikkakunnilla ei lähetetyn selonteonkaan perusteella ole käynyt selväksi, että vaadittuja lainoja ei ole odotettavissa. Kun kuvernööri on kieltäytynyt niitä puoltamasta, on niiden kanssa käännytty senaatin puoleen. Niiden johdosta on säännönmukaisesti kuultu kuvernööriä, joka ei ole antanut puoltoaan. Syy on yksinkertainen. Lainananto sellaisessa laajuudessa olisi yhtä lailla turmiollista kuin mahdotontakin. Näistä kokouksista ja anomuksista ovat saaneet aiheensa monetkin noista lehtien kirjeenvaihtajista.
Lähemmin tätä kirjeenvaihtoa tarkasteltaessa havaitaan, ettei puhe ole juurikaan tämänhetkisestä kriisistä, vaan tulevasta. Mutta eräitten sanomalehtien toimitukset kääntävät tämän ikään kuin nälänhätä olisi jo pitkään riehunut maassamme. Paikan päällä ilmestyvät lehdet, Oulun Wiikko-Sanomat ja Tapio, eivät kerro sellaisesta, eikä niissä myöskään ole sellaisia kirjeenvaihtajien selostuksia kuin pääkaupunkien lehdissä.
Jokaisen, joka vähänkin harkiten haluaa asiaa arvioida, täytyy toki käsittää, että hallitus ei voi eikä sen pidä toimia sellaisten lehtijuttujen ohjaamana. Niiden tekijät voivat kirjoittaa miten paljon tahansa, mutta heidän tietonsa rajoittuvat kuitenkin varsin suppeaan piiriin.
Ne henkilöt taas, joiden tehtävänä on vuosien ajan ollut oppia tuntemaan eri seurakuntien varat ja tarpeet, joiden on ollut arvioitava niiden tarvitseman hätäavun määrä, joiden on myös ollut niiden velat kruunulle ja yksityisille huomioon ottaen arvioitava niiden maksukykyä, jotka ovat saaneet havaita oikeiksi tai virheellisiksi omat laskelmansa, ja kaikki tämä heidän asemaansa liittyvän vastuun alaisena, sellaisten henkilöitten on kaiketi katsottava tuntevan olot hieman paremmin kuin lehtien kirjeenvaihtajien ja – luvalla sanoen – myös lehtien toimitusten. Nehän kyllä ovat sitä mieltä, että virkamiesten selontekoihin ei ole luottamista. Näin onkin, tiettyyn rajaan asti, mutta tässä tapauksessa aivan eri mielessä kuin oletetaan. Satokertomukset eivät esimerkiksi, toisin kuin luullaan, tarkastele satoa päivänpaisteen puolelta. Päinvastoin: sato on aina parempi kuin miltä se niissä näyttää. Syy on yhtä ilmeinen kuin todisteet tästä asiasta ovat varmoja. Kukaan ei moiti kruununvoutia, jos kihlakunnan väestö tulee toimeen paremmin kuin mitä kertomus antaa odottaa. Mutta jos syntyisi hätä, täysin vastoin sitä mitä kertomus ilmoittaa, niin moitteet eivät jäisi tulematta. Kuvernöörit ovat tällä kohden kukin vastuussa omasta läänistään. Mutta jo heistä alkaa myös vastuu kruunun varojen käytöstä. Heidän on siksi itse selvitettävä ja harkittava. Että niin tapahtuu, ja että heillä on tiedoilleen muita ja parempia lähteitä kuin sanomalehdet, ei kaiketi epäile kukaan muu kuin näiden toimitukset. On kuitenkin pidettävä vain luonnollisena, jos myös kuvernöörit kiinnittävät vähemmän huomiota säästäväisyyteen kuin väestön toimeentuloon. Sillä he eivät viime kädessä tee ratkaisuja eivätkä he huolehdi varojen hankinnasta. Senaatti on pääosin riippuvainen kuvernöörien antamista tiedoista. Mutta juuri mainituista syistä ei senaatti aina voi antaa varoja siinä määrin kuin niitä on anottu. On kuitenkin lisättävä, että vaikka jokaisen kuvernöörin täytyy haluta kaiken hädän poistamista läänistään, on näinkin pitkä jakso huonoja vuosia herättänyt huolta läänin toimeentulosta ja pelkoa väestön edelleen velkaantumisesta. Samoista syistä ja ottaen huomioon valtion vähentyneet varat on myös senaatin vähennettävä määrärahoja, kun niitä tarvitaan useampina vuosina.
Tähän, ja siihen, että rahvaan on vaikea kantaa kasaantuneita velkojaan, perustuu tämän vuoden vaikein ahdinko, ei tilallisen väestön välittömään leivän tarpeeseen.
Hallitus on tällä kohden tehnyt, mitä on tehtävissä. Senaatin määräyksestä ovat kolmen pohjoisen läänin kuvernöörit antaneet ehdotuksensa kruunun lainojen säännöstelystä. Takaisinmaksu on nyt jaettu peräti seitsemälle vuodelle, eikä ketään toistaiseksi ahdisteta sen johdosta. Tulevaisuutta ajatellen tämä on huono esimerkki, mutta hätä ei lue lakia. Rahvaan omaisuutta ei voi myydä, sillä myöskään ostajia ei ole. Siellä missä vielä on velkoja kaupanharjoittajilta saadusta viljasta, jonka he ovat tuoneet maahan kruunun ennakon avulla, on hallitus antanut vielä lisää lykkäystä suurimmalle osalle maksusta – aina ehdolla, että vastaava lykkäys on myös kaupanharjoittajien annettava rahvaalle. Näitä ennakkoja oli 1. helmikuuta lähes miljoona markkaa.
Suorissa viljalainoissa rahvaalle on tähän mennessä enimmäkseen ollut kysymys kylvösiemenestä. Sillä jos siitä on pula, ei hallituksella ole valinnan varaa. Vain suuren hädän ollessa käsillä on viime vuosina viljaa lainattu myös ravinnoksi. Näin käy väistämättä myös tänä vuonna. Mutta niin ei voi eikä pidä tapahtua ennen kuin on pakko.
Rahan lainaaminen yksityisten saamamiesten, Hypoteekkiyhdistyksen ja yleisten kassojen ahdistamalle väestölle ei ole sama asia kuin leivän hankkiminen sille. Yleensä on epäilemättä paras keino antaa heidän kääntyä kauppiaitten, sahanomistajien ym. puoleen luottoa saadakseen ja tehdä se helpommaksi antamalla näille ennakkoa. Vuonna 1862 annettiin tällä tavoin lainaksi kahdeksan ja puoli miljoonaa. Jos olisi lainattu suoraan rahvaalle, olisi tällä hetkellä tuskin penniäkään vielä maksettu takaisin. Mutta vähäistä jäännöstä lukuun ottamatta maksoivat kaupanharjoittajat koko määrän takaisin vuoden sisällä. Tämä kävi heille mahdolliseksi, koska he saattoivat ottaa rahvaalta maksun tuotteina ja työnä. Vienti kasvoi arvoltaan lähes saman verran. Jos taas rahat olisi saanut rahvas, niin suuri osa työstä olisi jäänyt tekemättä, ja tuotteista saatu maksu käytetty muihin tarpeisiin. Tämä on vastoin paljon saarnattua oppia rahalainasta seurakuntien solidaarista takuuta vastaan. Mutta tuo oppi on kaksin verroin virheellinen, sekä epäviisas että mahdoton soveltaa, koska väestö ei enimmäkseen ryhdy solidaariseen takaukseen. Valitettavasti voidaan kaupanharjoittajatkin vain vaivoin saada välittämään hätäapua hädän ollessa niin pitkäaikainen.
Tilattoman rahvaan toimeentulon hyväksi on myös viime sadon jälkeen tehty tehtävissä oleva, antamalla määrärahoja yleisiin töihin, lainoja yksityisille työnantajille ja köyhäinhoidon johtokunnille. Miljoonia ei ole annettavissa – vaikka ne sitten voitaisiinkin haaskata hyödyttömiin töihin. Mutta hätä on pakottanut antamaan satoja tuhansia. On sanottu että on onnettomuus, että työläinen joutuu lähtemään. Mutta hän ei lähde ilman korvausta, jos hän lähtee työn hakuun. Maissa, joissa sellainen pakko on tullut tavaksi, se ei ole mikään onnettomuus. Liikkeelle lähtijä tietää, missä työtä on saatavissa. Mutta siellä se on poikkeus ja sitäkin enemmän, missä työläinen on, kuten itäisessä Suomessa, kasvatettu työttömyyteen; siellä se väistämättä saa myös aikaan enemmän tai vähemmän kurjuutta. Toistaiseksi on suuremmassa määrin lähdetty liikkeelle eräistä seurakunnista, jotka kuuluvat yllä mainittujen Kajaanin ja Pielisjärven kihlakuntiin – jotka kumpikin kuuluvat osittain maamme erämaihin. Mutta kun jäljellä on vain muutama viikko ennen sitä vuodenaikaa, jolloin toimeentulo on helpompaa, ja jolloin myös yleisiä töitä voidaan suuremmassa määrin harjoittaa, niin voidaan toivoa, että tämä liikkeelle lähtö on jo saavuttanut huippunsa.
Hätää kärsivissä lääneissä on yksityisiä viljavarastoja, eivätkä kruunun makasiinitkaan ole tyhjillään, joskin niissä on pääasiassa kylvösiementä, ja jos siis varastoja vähennetään antamalla niistä leipäviljaksi, tapahtuu se valitettavasti kylvösiemenen kustannuksella.
Edellä sanottua ei suinkaan ole tarkoitettu herättämään tyydytyksen tunteita, mitä tulee maan pohjoisten läänien tilaan. Sen tarkoituksena on liennyttää pelkoa vallitsevasta tai syntymässä olevasta nälänhädästä, pelkoa jota moni julkaisu on yrittänyt herättää.
Yksityisen hyväntekeväisyyden ansiosta tulevat eniten hätää kärsivät avun piiriin, mikä tapahtuu sopivimmin niin, että kuvernöörit antavat varat köyhäinhoidon johtokuntien jaettavaksi – jolloin ehkä on annettava ohje, että ne on käytettävä heikkokuntoisten sekä äitien ja lapsien hyväksi. Vuosina 1862–63 lahjoitetuista varoista on jäljellä rahamäärä, joka ei ole aivan mitätön. Mutta Oulun ja Kuopion lääneissä ne on luovutettu seurakunnille, ja ne ovat lainanneet ne yksityisille jäsenilleen, jotka eivät nytkään kykene maksamaan niitä takaisin, ja siksi niistä ei ole hyötyä hädän torjumisessa. Hallituksen väliintuloa varojen hallinnassa olivat lahjoittajat nimen omaan pyytäneet välttämään. Muutoin olisi voitu määrätä, että niitä olisi pidetty käytettävissä läänin yhteisessä kassassa, niin kuin Vaasan läänissä on oma-aloitteisesti menetelty. Nytkään ei liene sopivaa määrätä, että lahjat on käytettävä työhön ja että ne on tuotteen myynnin jälkeen säilytettävä, jos kyseessä ei ole paljon merkittävämpi rahamäärä. Apu työhön kykenemättömille on tärkeintä.
Seuraavassa esitetään vielä joitakin tietoja, jotka selvittävät paitsi maan pohjoisten läänien väestön tilannetta, myös maan yleistä taloudellista tilannetta, jota on myös nähty kuvattavan lähes yleisenä vararikkona.
