Olisin toki hartaasti toivonut, että viimeiset vuoteni olisivat kuluneet maallemme joka suhteessa iloisemmissa oloissa. Mutta katsellessani mennyttä elämääni ja mittaillessani nykyisiä oloja lohduttaudun ajatuksella, että kun on päästy näin paljon eteenpäin varsin lyhyessä ajassa – ovathan muutamat vuosikymmenet kansan elämässä vain silmänräpäys – sillä, mikä on näin edistynyt, on todellakin tulevaisuus edessään. Kirkkaat ja pilviset päivät vaihtelevat kansojen kuten yksityisen ihmisenkin elämässä. Herroja nämä hetkelliset huolet eivät masenna; nuorison edessähän loistaa aina iloinen tulevaisuus, ja katseen suuntaaminen siihen on omiaan estämään mielten katkeroitumista.

Maamme on näinä päivinä saanut lahjan, todellakin lohduttavan lahjan, mieheltä, joka kuuluu sen suurimpiin isänmaanystäviin. Puhun vastikään ilmestyneestä professori Forsmanin Suomen kansan historian kolmannesta osasta. Tämä teos pystyy täysin varmasti opettamaan nuorisolle paljon, koska se pystyy opettamaan iäkästäkin lukijaa – ainakin olen itse oppinut siitä paljon. Tässä kirjassa ilmenevän katsomustavan omaksuminen on tavoittelemisen arvoista, eikä vain nuorisolle, vaan myös kypsälle miehelle. Kyseessä nimittäin on miehekäs, ylevähenkinen tapa tarkastella historian vaihtelevia vaiheita. Suomen kansan kaltaisen kansan kannalta on ellei suorastaan nöyryyttävää niin ainakin henkisen heikkouden osoitus, jos se katsoo olevansa kiitollisuudenvelassa valloittajalle. Tähän maahan on yritetty istuttaa sellaista mielenlaatua suhteissamme entiseen emämaahamme. Historia ei kerro minkään kansan koskaan tehneen hyviä tekoja toiselle ilmaiseksi. Maailman kaikilla kansoilla on oikeus pitää huolta itsestään, jokaisella valtiolla on oikeus ajatella omaa voimaansa, omaa säilymistään. Asioita ei ymmärretä, jos kuvitellaan, että Ruotsin suhtautuminen Suomeen olisi joskus ollut toisenlaista. Nykyisten olojemme ja tulevaisuutemme takia meille on välttämätöntä, ettemme tarkastele menneisyyttämme muusta kuin tästä näkökulmasta. Tämä ei estä meitä tunnustamasta, että olemme ottaneet vastaan sivistyksen lahjan tuon entisen emämaamme välityksellä, eikä lisäämästä, että meille on ollut onni, mittaamattoman suuri onni, että tuossa suhteessamme olemme olleet alamaisia kansalle, jonka keskuudessa kansalaisten vapaus on ollut kunniassa ammoisista ajoista saakka. Tämä ei estä meitä katsomasta tuota kansaa hyväntahtoisesti ja kaivaten, aivan samoin kuin Ruotsin kansa on etenkin eron jälkeen katsonut meitä kaipausta tuntien. Samalla tavalla kuin katselemme mennyttä historiaamme meidän on myös tarkasteltava nykyisyyttä. Meidän on rakastavasti kohdeltava entisiltä ajoilta saamaamme todella hyvää perintöä, vaalittava sitä kalleimpana aarteenamme. Mutta meidän ei pidä tuntea olevamme ainaisesti sidoksissa niihin oloihin, joissa elimme, kun maamme oli Ruotsin alusmaa tai siihen kuuluva maakunta, sanoaksemme asian yksinkertaisesti. Mainitsemani teos on tässäkin mielessä hyvin hyödyllinen, koska siinä tarkastellaan kuten oikein onkin sitä historiallista kohtalon vaihetta, joka erotti Suomen Ruotsista, kansamme todellisena historiallisena kehityksenä. Täysin uutta tässä teoksessa on selvitys siitä, miten tämä Ruotsin ja Suomen eroaminen oli kypsynyt pitkään, kypsynyt läpi vuosisatojen eikä vain historian ulkonaisten tapahtumien kautta, vaan myös ajattelutapojen kehittyessä Pohjanlahden eri puolilla. Ja voidaan sanoa, että käsitys eron välttämättömyydestä oli meren tällä puolella paljon hämärämpi kuin se oli Ruotsin hallituspiirien ja johtomiesten keskuudessa. Heidän valmiutensa tämän hetken tuloon, sen miehekkääseen kestämiseen ja oman maan olemassaolon jatkuvuuden turvaamiseen uusia tukeutumiskeinoja etsimällä oli paljon suurempi. Ihmiselle on tärkeätä oppia ymmärtämään sekä historiasta yleensä että etenkin oman kansansa historiasta, ettei mitään ole tapahtunut sattumalta. Niinpä opetus meille suomalaisille on, että meille niin paljon merkinnyt ja edelleenkin merkitsevä tapahtuma ei suinkaan ole ollut satunnainen seuraus Napoleonin keisari Aleksanteri I:lle esittämistä kehotuksista ja huomautuksesta, että Suomi oli maantieteellisesti Venäjän vihollinen – sillä tällä kehotuksella on ollut historiassa yhtä vähän merkitystä kuin tunnetulla vesilasillisella. Perusta oli paljon syvemmällä. Se oli menneissä historian tapahtumissa, ja se oli ajattelutavan ja käsitysten kehityksessä niiden kansojen keskuudessa, joita asia koski. Juuri tällä tavoin omaa historiaansa tarkastellen kansa voi myös päätyä suhtautumaan toiveikkaasti tulevaisuuteensa. Kun on omaksunut sen käsityksen, että isänmaan nykyisillä kohtaloilla on syvä perustansa menneisyydessä, jokaisen mielessä kasvaa halu ja kyky vaikuttaa asioihin jollakin tavoin myönteisesti, sen sijaan että vain mennyttä tuijottaen omaksuisi kielteisen asenteen ja pyrkisi torjumaan lähestyvää uutta aikaa. Välttäköön siis jokainen isänmaanystävä tätä kielteistä asennetta ja pyrkiköön luomaan uutta todellisuutta, tarttumaan sen asioihin voimiensa mukaan ja siinä määrin kuin itse kunkin yhteiskunnallinen asema tehtäviä asettaa.

En halua järkyttää herrojen tunteita kipeillä asioilla. Tiedän kuitenkin sangen hyvin, että yliopiston nuorison keskuudessa vaikuttaa kaksi virtausta. Toinen on myönteinen, se halua luoda uutta todellisuutta; toinen on pelkästään kielteinen ja torjuva. Juuri tuollainen kansan keskuudessa ilmenevä kielteisyys tuottaa sille onnettomuutta ja vie sen turmioon. Vain miehekäs, voimakas toiminta uuden todellisuuden hyväksi pelastaa kansan ja vie sitä eteenpäin.