Yliopiston hra rehtorin puhetta avajaisjuhlallisuuksissa ei ole julkaistu. Sen sisällöstä on vain lehtien yhteenvetoja. Mutta ne ovat yhtäpitäviä siinä, että puhe kosketteli lähinnä yliopiston nuorison kiistoja ruotsin- ja suomenkielisen väestön ja kielten molemminpuolisista oikeuksista maassa, ja että hra rehtori korosti sitä, että jos kysymys käsitetään vain yhteiskunnalliselta kannalta, ei ole mitään syytä puoluesotaan, mutta että kansallisuuskysymyksen eli suomalaisen tai ruotsalaisen kansallisuuden sekoittaminen siihen saa aikaa puolueintoa ja katkeruutta. Siksi voi olettaa, että tämä käsitys puheen sisällöstä on oikea, ja sillä edellytyksellä katsomme voivamme lausua muutaman sanan esitetystä erottelusta ja hra rehtorin arviosta sen merkityksestä tai oikeammin sen merkittävyydestä.
Hra professori Topeliuksen henkilö sekä runoilijana, kirjailijana että miehenä nauttii isänmaassaan kunnioitusta, ja vieläkin enemmän, saa osakseen rakkautta, joka on yhtä vilpitöntä ja lämmintä sekä suomenkielisen että ruotsinkielisen väestön keskuudessa. Uskallamme jopa väittää, että vaikka hän on kirjoittanut vain ruotsiksi, suomalaisten kääntäjien ja kirjailijoiden yksituumaisen esiintymisen ansiosta suomenkielisen kansan suuret joukot tuntevat ja arvostavat hänen nimeään, teoksiaan ja ansioitaan enemmän kuin ruotsinkieliset. Myös jokaista hänen sanaansa suomen kielikysymyksessä kuunnellaan kunnioittaen, vaikka suomalaisuuden ystävät eivät aina voi pitää niitä tyydyttävinä. Pelkäämme, että sama käsitys ei vallitse ruotsikiihkoilijoilla. Kultaisen keskitien kulkija ei koskaan onnistu rauhanrakentajana siellä, missä asioiden luonnollinen järjestys ei kulje keskitietä. Käsillä olevassa kysymyksessä luonnollinen järjestys tarkoittaa suuren enemmistön etuja ja toiveita. Niitä ei voi torjua muuten kuin fyysisesti hävittämällä tämä enemmistö.
Tarkoitus ei voi olla se, että Suomen kansa jää vaille omaa kansallisuutta. Ruotsalainen kansakunta tämä kansa ei ole koskaan ollut; ja olisi yksinkertaisesti naurettavaa puhua muusta ruotsalaisesta kansakunnasta kuin siitä, jonka koko maailma tuntee ja tunnustaa ja jota se kunnioittaa. Mutta jos Suomen kansalla on oma kansallisuus, niin sen täytyy perustua suomalaiseen kansanheimoon kaiken sen omintakeisen vuoksi, joka erottaa sen muista kansallisuuksista. Jo Fresessä, Creutzissa, Franzénissa on uskottu näkyvän vire, joka ei ole ruotsalainen. Vielä enemmän se pätee Topeliukseen ja erityisesti Runebergiin. Mutta eikö heidän runoissaan näkyvä omaperäisyys ole lähtöisin Suomen ruotsinkielisiltä siirtomaaherroilta? Ja kun nyttemmin ei enää voitane taas kiistää suomenkielisen kirjallisuuden olemassaoloa, se vielä vähemmän kai voi lainata henkeä maan ruotsalaiselta väestöltä. Mutta kansan kirjallisuudessa hahmon saava kansallishenki pääsee valtaan tämän kansan kaikissa oloissa. Omasta puolestamme emme kykene käsittämään, mitä taisteluja ja katkeruutta tämä prosessi voi saada aikaan.
Mutta mielestämme asianlaita on toisin kummankin väestön yhteiskunnallisissa oikeuksissa. Niistä taistelussa on kysymys.
Jokaisella kansalla kansallisuudesta huolimatta pitäisi olla oikeus yleisinhimilliseen sivistykseen ja osuus Euroopan kulttuurista. Ei tarvinne esittää, miten maan suomenkielinen kansa on saanut nauttia tätä oikeutta. Se on saanut opetella kristinopin, ja maan papisto on ansainnut kunnian siitä, että se on hankkinut sen kielen taidon kuin myös kääntänyt sille monta opettavaista kirjaa Raamatun ja virsikirjan lisäksi, vaikka ei myöskään puutu esimerkkejä papeista, jotka ovat kyenneet käyttämään kieltä korkeintaan epätäydellisesti. Nämä kirjat ovat aina tälle vuosisadalle saakka olleet suomalaisten koko kirjallisuus. Mutta saadakseen yhtään enempää inhimillistä tietämystä suomalaisten ankarana ehtona on ollut oppia ensin vieras kieli. Tuskin kukaan väittää, että se vähä, mikä tämän korjaamiseksi kahtena viime vuosikymmenenä on tapahtunut, olisi saanut alkunsa valtaa pitävästä ruotsinkielisestä herraluokasta. Saati että se on sotisopaan pukeutuneiden svekomaanien työtä. Maan sivistyneistössä on pieni vähemmistö, siinä monta mainitun kielenvaihdon kokenutta, joka pelkillä sanan aseilla on ankarin taisteluin kamppaillut suomalaisille tällä kentällä jokaisen tuumanleveyden maata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on käyttänyt kymmenentuhatta markkaa yksityistä rahaa kirjoihin suomenkielisen koulun tarpeisiin, samaan aikaan kun virallisesti tyydyttiin tutkituttamaan, sattuisiko löytymään koulujen perustamiseen tarvittavaa kirjallisuutta. Siitä, mitä suomalaiset siten kahdenkymmenen vuoden aikana ovat saavuttaneet, on osa taas viety pois. Olot Suomen pääkaupungissa ovat surkean loistava mainos käsityksestä, mikä on maan 1 600 000 suomea puhuvan asukkaan oikeus sivistykseen. Täällä on kaksi ylempää oppikoulua, yksi reaalikoulu, yksi tyttökoulu, yksi polytekninen koulu, yksi merenkulkukoulu, joiden kaikkien opetuskielenä on ruotsi. Suomea puhuvien julkisia kouluja ovat muutamat kansakoulut. Tähän tulokseen on satuttu pääsemään lakkauttamalla kaksi jo toimivaa ylempää suomenkielistä koulua. Selvemmin ei voisi sanoa: siinä on suomenkielisen kansan paikka. On itsestään selvää, että kaupunginvaltuuston ja kaikkien muiden viranomaisten keskustelut käydään ruotsiksi. Kaupungin kahdeksallatuhannella suomenkielisellä on toki oikeus olla kuulijana. Kuka voi silloin väittää, että he eivät nauti vapaan kunnanhallinnon etuja, varsinkin kun jokainen suomalainen suljetaan vaaleista visusti ulos. Hyvin kylmäkiskoisesti katsotaan sitä, että Suomen talonpojat kokoavat varoja suomenkielisen koulun ylläpitoon Suomen pääkaupungissa. Ei sentään aivan toimettomana. Ruotsinkielinen lehdistö ja osa viranomaisia ovat tehneet voitavansa estääkseen nämä keräykset.
Maan oikeudenkäyttö on kulkenut samaa latua. Vasta kymmenkunta vuotta on 1 600 000:lla sentään ollut oikeus jättää suomenkielisiä kirjoitelmia ja asiakirjoja tuomioistuimiin ja hallintovirastoihin. Mutta heiltä puuttuu yhä yleinen oikeus saada tuomiot ja päätökset omalla kielellään. Vasta vuoden 1872 jälkeen virkaan nimitettyjen alituomarien ja niiden, jotka omasta tahdostaan erityistä valtionvaroista maksettua palkkiota vastaan ovat siihen suostuneet, pitää valmistaa suomenkielisiä asiakirjoja. Asianomaisten kunniaksi älköön tässä jääkö mainitsematta, että osa tuomareita ja lääninsihteereitä nykyään kovin innokkaasti antaa suomenkielisen kansan päästä tästä arvaamattoman suuresta oikeudesta osalliseksi. Mutta ei ole kuulunut, että sitä olisi virassa luettu heille ansioksi. On ollut väistämätöntä, että ennen yleisesti ja osittain vieläkin on toiminut tuomareita, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet puhuttua suomea erittäin puutteellisesti. Silti jatkuvasti jauhetaan ja vakuutellaan, että lainkäyttö on ja on ollut esimerkillistä. Pidetään itsestään selvänä, että niin korkeimpien tuomareiden kuin virkamiesten ei tarvitse osata kansan kieltä.
Juuri tämä yhteiskunnallinen syrjintä on synnyttänyt fennomaaneissa puoluekiihkoa. Yliopistossa lisäksi tulee se tunnettu seikka, että heidän pyrinnöillään on innokkaita puolustajia opettajakunnassa, mikä yhtyneenä tunnetun pääkaupunginklikin ulkoa tuleviin kiihotuksiin on pitänyt yllä yhtä kiihkeää svekomaanipuoluetta. Kun sen olennaiset pyrkimykset ovat pakosta negatiivisia, tai jos niin halutaan, konservatiivisia, mutta fennomaanipuolue haluaa uudistusta ja yhtä kaikkein syvimmälle käyvää uudistusta, niin on selvää, että taistelu on väistämätön ja sitä täytyy olla. Sen ainoa päätös voi olla uudistuksen toteuttaminen. Niin kauan kuin Suomen yliopiston opiskelijat ruotsalaisin, tosi kehnoin säkein lausuvat ylpeytensä siitä, että he kuuluvat suomalaista raakuutta vastaan käyviin taistelijoihin, eivät edistääkseen suomalaisen kansan valistamista vaan säilyttääkseen ruotsinkielisen hallitsevan luokan vuosisataisen yksinoikeuden tietoon ja valtaan suomenkielisen rahvaan kustannuksella, niin kauan yhteistoiminta molempien puolueiden välillä on mahdotonta.
Tämän hetken ilmeinen vastavaikutus on synnyttänyt fennomaanien puolella katkeruutta ja lisäksi nuorsuomalaisten kärsimättömyyden siitä, että uudistukset eivät etene suurin harppauksin. Vaatii ikää ja taipuvaisuutta luottaa täysin 17/20:n enemmistön voittoon, samantekevää tapahtuupa se muutama vuosikymmen ennemmin tai myöhemmin, ja uskoa, että vastavaikutus, niin kuin aina maailmassa, kiirehtii voittoa. Mutta olipa uudistuspuolueen siitä kasvava katkeruus kuinka epämiellyttävää tahansa, se on eteenpäin vievän voiman mauste.
Taistelu riehuu juuri tällä puhtaasti yhteiskunnallisella kentällä. Jos enemmistöllä on joskus se asema, joka nyt on vähemmistön etuoikeutena, suurin osa maan kouluista on tarkoitettu suomea puhuville, tuomioistuinten kielenä on yleensä suomi ja ruotsi vain vähälukuisen pelkkää ruotsia puhuvan väestön tarpeisiin, suomi on myös hallinnon virallinen kieli, jonka poikkeuksena ovat mainitut tarpeet, silloin Suomen kansan kansallisuus on kysymys, joka kuuluu muille kansoille ratkaistavaksi, ja niiden ratkaisu on yhtä vähän epävarmaa kuin puhe Suomen ruotsalaisesta kansallisuudesta on viatonta, mikäli joku vielä haluaa sillä huvitella. Sillä kansallisuus on työtä ja toimintaa, ei puhetta.
Näiden kysymysten käsittelyssä jätetään yksi tärkeä seikka näkyvistä. Maan väkiluku on jo kerran tällä vuosisadalla 50 vuodessa noussut 100 prosenttia. Mutta kasvu ei tapahdu ruotsinkielisen rannikkoväestön parissa, jonka alueet ovat jo kauan olleet vailla viljelysmaita.
Väkimäärä koko Uudellamaalla on vakaa, samoin Ahvenanmaalla. Vaasan läänin rannikolla se on lisääntynyt enemmän. Mutta suuri kasvu koituu sisä- ja pohjoisosien puhtaasti suomenkielisten seutujen osaksi. Mitä enemmän viljelys jatkuu, sitä jyrkemmäksi tämä ero käy. Se mikä nyt on 3/20, on muutaman vuosikymmen päästä 3/40. Siksi kansallisuuskysymyksen samoin kuin yhteiskunnallisten kiistojen ratkaisutapa ei riipu teoriasta vaan asioiden luonnollisesta kulusta – niin kuin kaikilla kansoilla. Ja kaikissa ihmisten asioissa täytyy enemmistön päästä vallalle. Mutta sen henkinen oikeutus ilmenee siinä, miten se ottaa huomioon vähemmistön kohtuulliset vaatimukset – se on malttia, jota vähemmistö ei ole harjoittanut.
