Kun kirkon usko on luja ja hurskaus totista, silloin ei tunneta tarvetta lakia säätäviin kokouksiin eikä uusiin määräyksiin. Silloin kirkkolaki voi olla epätäydellinen mutta tyydyttää silti tarpeen vuosisadoiksi. Mutta kun kirkon perusta muuttuu löysemmäksi, silloin etsii kaikenlaista ulkoista tukea pitämään rakennusta pystyssä. Silloin voi helposti sattua, että nykyaikaiset teoriat ottavat vallan uudistuksena pidetystä, niin että ei tuomita ja korvata vain kokemuksen kestämättömäksi tunnustamaa vaan myös vielä lujat, seurakunnan tietoisuuden ylläpitämät osat saavat väistyä, kun tavoitellaan sopusointua muun, usein vähemmän luotettavan, uuden varustuksen kanssa.
Jotain alaa syvältä kouraisevien lakiuudistusten seurauksena on aina se, että pian vaaditaan uusia muutoksia ja parannuksia, joita uusissa mielipiteenvaihdoksissa ehkä jälleen parannetaan. Hyvä jos siinä otetaan huomioon ainakin varma kokemus ja pakottava tarve, ei vain muuttuneet mielipiteet. – Sillä muuten syntyy epävakaisuus ja epävarmuus, jotka tekevät uudistuksen tyhjäksi. Siten upouuden kirkkolain melko monet muutosehdotukset muodostavat jo saman lain säätämän ensimmäisen kirkolliskokouksen tarkastelun ja päätöksen kohteen. Ja voitaneen ennustaa, että niistä tulee vilkkaan keskustelun aihe.
Niiden lisäksi tullee varmaan niin sanotusta eriuskolaislaista liitteineen soveliain aihe kokouksen keskusteluihin. Laissa on omituista, että se ei tunnetuista syistä lainkaan käsittele suhdetta niiden kahden kirkon välillä, joihin maan oma väestö kuuluu, vaikka nykyään myös kreikkalainen kirkko todella muodostaa maan tunnustetun kirkkoyhteisön, jonka kannattajilla on yhtäläiset oikeudet kuin luterilaisen kirkon kannattajilla ja joita laki velvoittaa heidän laillaan ylläpitämään kirkkonsa ja papistonsa. Muuten tiettävästi mikään muu uskonlahko kuin baptistit ei ole uhannut erota luterilaisesta valtiokirkosta. Mutta myös heidän kerrotaan nykyään katsovan, että he voivat pitää uskonsa eroamatta, mihin lienee vaikuttanut heidän liian pieni lukumääränsä, että he kykenisivät muodostamaan omia seurakuntia. Mutta eriuskolaislaki kuuluu venyvään luokkaan: ajan vaatimukset. Sitä vaatinee varsinkin huoli siitä, että valtiokirkosta ei saa tulla omientuntojen pakkolaitos. Mutta myös luterilaisen valtiokirkkomme rakenne aiheuttaa sen että tarkoitettu vapaus jää käytännössä hyvin vähäiseksi. Siitä eroaminen vapauttaa nimittäin vain henkilökohtaisista maksuista kirkolle. Ts. maanomistajan täytyy jatkaa maansa osalta luterilaisen kirkon ja pappilan rakentamista, papiston palkkaamista jne. Niissä oloissa lienee melko vähän niin innokkaita poikkeavan uskon kannattajia, että he ottaisivat niskoilleen myös sen kirkollisten tarpeiden kustannukset, jotka ovat aloittavalle seurakunnalle yleensä melko suuret. Vain maaseudun niin sanottu irtolaisväestö vapautetaan. Maamme irtolaisväestöön näille sanoille varmaan vähitellen löytyy sovellettavaa, vaikka on epävarmaa, onko siitä etua heille itselleen ja maalle. Näyttää siltä että kaupunkilaiset pääsevät rajoituksetta nauttimaan samaa vaputta. Preussin opetusministeri antoi taannoin murheellisen mutta luultavasti hyvin perustellun lausunnon ehdotuksesta, jonka mukaan jokainen protestanttisesta kirkosta eroava vapautuisi sen maksuista, että silloin enemmistö eroaisi vain päästäkseen maksamasta.
Myös uudet virsikirjaehdotukset ovat kirkolliskokouksen koeteltavina, hyvin laajana keskustelunaiheena niin lukuisalle kokoukselle. Uutta virsikirjaa ei luultavasti vielä määrätä vaan jätetään vain vapaasti käytettäväksi jokaisen seurakunnan oman alun mukaan, jos mikään ehdotus edes pääsee niin pitkälle. Mutta toisaalta voi epäillä, että uudet komiteat voisivat asiaa parantaa. Sillä virsiä kirjoittavien runoilijoiden määrä ei tiettävästi ole lisääntynyt.
Käsikirjaehdotus voitaneen tarkastaa helpommin, mutta sitä vastoin se tarjoaa kysymyksiä, joissa mielipiteet tulevat epäilemättä olemaan jyrkän vastakkaiset. Sivistyneemmät voivat hyvin katsoa, että vanhoissa muotoiluissa on paljon loukkaavaa. Mutta kirkon jäsenten suurelle enemmistölle uskonnolliset toimitukset eivät ole vain kultin osia vaan ehkä myös uskonnon sisällön oleellisia aineksia. Poikkeaminen näissä osissa esi-isiltä perityistä tunnustuksista ja tavoista koskettaa sitä varmasti paljon enemmän kuin sekä kirkko- ja eriuskolaislaki että katekismus. Tietyssä määrin se koskee myös virsikirjaa. Siksi kokous tulee epäilemättä tietyllä varovaisuudella käsittelemään varsinkin kirkkokäsikirjaa.
Katekismusehdotukset ovat ehkä vähiten tärkeitä. Kokemuksen johdosta voinee katsoa, että toivottavin olisi hyvin yksinkertainen ja hyvin lyhyt lasten katekismus. Siihen voitaisiin sitten lisätä oppikirja varttuneemmille, mutta ei katekismuksen muodossa, käytettäväksi rippikoulussa ja ylempien koulujen opetuksessa.
Mutta Qvid Saulus inter prophetas? [Miksi Saulus on profeettain joukossa?]
Muistutuksemme ovat myös vain yksinkertaisia maallikonkäsityksiä.
