Yllä oleva kysymys voidaan myös vaihtaa yksinkertaisempaan: millä kultapitoisuudella kultamarkkoja lyödään, ts. kuinka paljon puhdasta kultaa lasketaan yhteen markkaan?
Ei tarvitse selvittää lähemmin, että vastaus tähän kysymykseen on koko uudistuksen tärkein seikka.
Lehden arvoisilla lukijoilla on jo aiemmin (nro 86) ollut tilaisuus tutustua hra Y. K:n ja meidän erilaisiin käsityksiimme siltä osin kuin on kyse väliaikaisesta toimenpiteestä, että Suomen Pankki lunastaisi setelinsä kullalla jo ennen kuin valtiopäivät kokoontuvat ja kultakanta voidaan ottaa käyttöön, ts. kultaraha julistetaan lailliseksi maksuvälineeksi. Hra Y. K:n eilisessä lehdessä julkaistusta kirjoituksesta havaitaan hänen olevan sitä mieltä, että hopeamarkan ns. ”alkuperäinen” arvo (1865) on asetettava kultarahan metallipitoisuuden pohjaksi myös lopullisesti kultakantaan siirryttäessä. Jätämme sikseen, että markka on vain neljäsosa ruplasta ja että sen alkuperäinen arvo meidän maassamme juontuu aina vuoteen 1809. Kirjoittaja olettaa, että sanottu arvo suhteessa kullan arvoon ilmaistaan suhdeluvulla 1:15 ½ , jolloin siis 15,5 grammaa hopeaa vastaa yhtä grammaa kultaa. Ja koska hopeamarkka sisältää 4,4990 grammaa puhdasta hopeaa, kultamarkan kultapitoisuudeksi tulee 0,2926 grammaa. Viitattuamme siihen ja voidaksemme jättää lainaamatta toistetut sitaatit pyydämme lukijaa muuten tarpeen mukaan tutustumaan Y. K:n kirjoitukseen.
Meidän käsityksemme asiasta käy ilmi samasta kirjoituksesta. Mutta varsinaisesti se koski edellytettyä väliaikaistointa, että Suomen Pankki lunastaisi setelinsä kultarahalla. Mutta olemme todella sitä mieltä, että ei vain väliaikaisesti vaan myös lopullisesti kultakantaan siirryttäessä kultarahan metallipitoisuuden pohjaksi on asetettava se arvo, joka hopealla on silloin suhteessa kultaan. Tarkalleen tätä arvoa voi määrätä yhtä vähän kuin hopeamarkan niin kutsuttua alkuperäistä arvoa. Keskustelua varten se voidaan ilmaista suhteella 1:17,05, ts. että 17,05 grammaa puhdasta hopeaa vastaa yhtä grammaa puhdasta kultaa. Ero hra Y. K:n ja meidän olettamuksemme välillä on tasan 10 %.
Siitä näkyy, että jos kultakantaan siirryttäisiin hra Y. K:n ehdotuksen mukaan, markan ja pankkisetelin nykyinen arvo nousisi 100:lla 1 000:a kohti eli 10 pennillä markkaa kohti – kaikki sillä edellytyksellä, että siirryttäessä arvosuhde on 1:17,05.
Kymmentä prosenttia voi sitten pitää paljona tai vähänä. Se, joka ne menettää, pitää niitä varmasti liian paljona. Se, joka ilman omaa ansiotaan voittaa, ei varmaan ainakaan julkisesti valita voittaneensa liian vähän. Mutta siitä huolimatta katsomme, että kysymyksen arvioinnissa on lähdettävä oikeusperusteista; ja rohkenemme uskoa, että niiden huomioon ottaminen on todellista viisautta. Esitämme syyt molempiin vaatimuksiin.
Hra Y. K. sallikoon meidän aluksi huomauttaa, että hänen Kuukausilehdestä toistamansa seikat vuosien 1776 ja 1865 rahanuudistuksista sekä niissä noudatetuista eri periaatteista eivät lainkaan sovi nykyiseen kysymykseen. Molemmissa tapauksissa uudistus koski setelirahan arvoa, mutta nyt on kyse itse metallirahan arvosta, toisin sanoen metallikolikon hopea-arvon suhteesta sekä kultaan että kaikkiin muihin tavaroihin ja arvoihin. Setelirahasta ei ole nyt lainkaan kysymys; sillä vuodesta 1865 sen raha-arvo on täsmälleen sama kuin metallirahan ja pysyy horjumatta samana myös kultakannan käyttöönoton jälkeen.
Esim. vuoden 1865 rahanuudistusta koski lakipykälä: Suomen Pankin pitää lunastaa setelinsä metallirahalla niiden nimellisarvon mukaan, markka markasta. Kysymys oli, päteekö tämä lainkohta vai ei? Vapautetaanko Suomen Pankki sen laillisesta velvollisuudesta, rikotaanko hallituksen lupaus setelinhaltijoille? Uudistus vastasi siihen: Ei. – Laki ja oikeus pidettiin pyhänä.
Vuonna 1776 meneteltiin toisin. Ruotsin valtionpankki teki vararikon. Se oli valtion vararikko. Sillä hallitus, oikeudellisesti vapaudenajan säädyt, oli pankin varoihin kajoamalla saattanut sen kyvyttömäksi täyttämään velvoitteensa. Mutta silloinkin oli kysymys vain ja ainoastaan setelirahoista, ei metallikolikon arvosta.
Lisäämme, ettemme ole suinkaan sivuuttaneet hra Y. K:n tätä koskevaa pohdiskelua, joka esiintyi jo hänen ensimmäisessä aihetta käsittelevässä kirjoituksessaan. Siitä Morgonbladet sai aiheen esittää kysymys väliaikaistoimista, joilla estetään rahanarvon laskeminen edelleen. Mutta pidimme silloin tarpeettomana huomauttaa sanotusta tarkastelusta, joka kohdistui sivuun kysymyksestä.
Kultakannan käyttöönotolla halutaan siis estää itse kolikon arvon heittelehtimistä. Mutta tätä tehtävää ei saa ottaa missään laajassa merkityksessä. Sillä on yleispätevä tosiasia, että rahan arvo on laskenut ja laskee, olipa kolikko mitä metallia hyvänsä. Todisteeksi käy kallistuminen kaikkialla maailmassa. Sen syiden selvittäminen on hyvin monimutkaista; emmekä pidä itseämme kykenevänä sellaiseen tutkimukseen, vaikka tämä olisi sen paikka, mikä suinkaan ei ole asianlaita. Mutta lisäsyinä tästä maasta voimme viitata seuraaviin: että viime vuosikymmeninä on otettu ulkomaista lainaa ja rahaa rautatien rakentamiseen noin 60 miljoonan verran, että samaan aikaan ovat vallinneet erinomaiset vientisuhdanteet ja hyvät vuodentulot ovat tavattomasti pienentäneet viljantuontia. Kaikki näillä tavoin tulleet ja säästetyt valuutat ovat koituneet Suomen Pankin hyväksi. Siksi pankin valuuttavarannon on nähty ylittävän koko Ruotsin valtakunnan valuuttavarannon ja nousevan yhtä suureksi kuin sen liikkeelle laskemien setelien yhteismäärä, vaikka sitä on samaan aikaan lisätty 25 miljoonasta lähes 70 miljoonaan. Lainoituksen kehittyminen ja yleistyminen ovat vähentäneet käteisrahan tarvetta. Parin viime vuoden talouslama on lisännyt vapaata pääomaa ja laskenut rahankorkoa. Mutta tiedetään ja kiistatta tunnustetaan, että lisääntynyt jalometallin, niin kullan kuin hopeankin määrä on ollut ja on pohjana sekä kaikille samanlaisille yleisille ja paikallisille syille että perussyynä rahan arvon laskulle. Kukaan ei voi kuvitellakaan etsivänsä siihen jotain parannuskeinoa, sillä ei ole mitään tautia, joka pitäisi parantaa.
Meidän maassamme halutaan nyt siis parantaa paikallinen ja tilapäinen vaiva. Rahanarvon jatkuvaa laskua emme voi estää. Mutta voimme estää rahanarvomme laskun nopeammassa tahdissa kuin muiden maiden. Sillä niiden kultarahan arvo laskee hitaammin, meidän hopearahamme nopeammin. Jos Englanti olisi yhä Euroopan ainoa kultakantamaa, voisimme ilman erityistä levottomuutta seurata hopearahan arvon yleistä laskua. Mutta pian olemme yksin kaikkien niiden maiden joukossa, jotka todella maksavat metallirahalla, eivät paperirahamerkeillä. Kultakantaan siirtyminen lopettaa tämän eristyneisyyden ja sen seuraukset.
Rahan arvon lasku yleensä ja varsinkin jalojen metallien lasku on siten yleinen järjestys, johon jokaisen täytyy alistua. Siitä kärsivät vain ne, jotka eivät kykene työhön, jotka ovat eläneet määrätystä, pelkästä rahatulosta. Moni heistä voi joutua hätään; mutta yhteiskunnan sellaista tilapäistä hätää voidaan lievittää vain jonkinlaisella hyväntekeväisyydellä. Myös hopeanarvon lasku kuuluu sanottuun yleiseen järjestykseen. Kenelläkään ei ole tai ole ollut mitään laillista oikeutta, ei edes mitään moraalista oikeutta odottaa tämän arvon pysyvän ennallaan. Siihen on samanlainen oikeus kuin odottaa metsän ylenpalttisuuden jatkuvan ikuisuuksiin ja antavan hänelle puuta halpaan hintaan. Mikään laki ei ole voinut määrätä, että hopeamarkka tulee muuttumatta vastaamaan niin ja niin paljon kultaa tai viljaa tai voita tai puuta. Kun näiden tavaroiden väliset arvot muuttuvat, ei rikota mitään lakia, ei loukata mitään moraalista järjestystä, ei sivuuteta mitään kohtuullista tapaa. Mutta mikä sitten vaatii valtiopäiväpäätöstä, jolla tarkoitettu restitutio in integrum [entisten oikeuksien palauttaminen] saadaan aikaan? Kykenemmekö toden totta sellaisessa päätöksessä näkemään muuta kuin mielivaltaisen pakkotoimen, jolla omaisuutta otetaan yhdeltä ja annetaan toiselle. Sellaisen toimen toteuttamista väliaikaisena pidämme suorastaan mahdottomana. Mutta rohkenemme uskoa, että valtiopäivät eivät siitä liioin päätä.
Voi sanoa, että pankin setelinlunastuksen keskeyttäminen oli aikanaan samanlainen toimi. Mutta sen aiheutti ankara pakko, jollaista ei nyt ole.
Niin ajatellen voi pitää turhana, että syvennymme arvioimaan niitä taloudellisia etuja ja haittoja, joita jompikumpi menettely aiheuttaisi, varsinkin kun tämän lehden numerossa 80 olemme käsitelleet kysymyksen tätä puolta. Lisäämme kuitenkin muutamia huomautuksia tässä suhteessa.
On syytä kiinnittää huomiota siihen, millä arvoisa kirjoittaja tukee mielipidettään, että rahan huononeminen on jatkunut vain vähän aikaa, niin että se ei ole suuremmin nostanut tavaranhintoja. On todenmukaisempaa, että se on tuntunut sekä vienti- että tuontitavaroiden hinnoissa. Sama vaikutus tuntuu kaikessa tavaranvalmistuksessa, joka perustuu joko ulkomaiseen raaka-aineeseen tai muuten käyttää ulkomaista tavaraa, ja nyt tulevalla purjehduskaudella se joutuu alistumaan sille pennilleen. Jos rahanarvoa nyt nostetaan, vastaavan tappion täytyy koetella kaikkia niitä tehtaita, jotka myyvät Venäjälle ja ehkä vähän pienemmän tappion siltä osin, jonka ne myyvät kotimaahan. Mutta myös pelkät rahansiirrot nousevat miljooniin, kuten pankkien diskonttolaskelmat osoittavat, lyhyillä maksuajoilla ja niitä maksettaessa tappiot kohtaisivat myös lainanottajaa. Lopulta ennen kuin uusi rahanuudistus saadaan aikaan, nykyisen rahanarvon vaikutus pääsisi vallalle kaikessa liikkeessä, ja sen kumoaminen tulisi yhä raskaammaksi.
Tekijän osoittamista nykyisen rahanarvon tuottamista hankaluuksista haluamme huomauttaa: Valtion tappio ulkomaisten lainojen vuosilyhennyksistä on verrattain mitätön. Verohinnan nousu nostaa vähitellen perusveron nimellismäärää; ja kaikkia tuottavimpia valtiontuloja, kuten tullia, viinaveroa ym., rautatie- ja muita hintoja täytyy korottaa myös nimellisesti rahan arvon laskua vastaavalla prosenttiluvulla. Kuten kirjoittaja tietää, Hypoteekkiyhdistys on suojautunut tappiolta.
Muiden velkojien tappio on varma. Tappio on kirpein pienille säästöille, jotka on tehty säästöpankkeihin ym. Mutta on toivottava, että se pienenee osaksi taidolla, ulkomaisilla lainoilla, maan saadulla rahaylijäämällä, ja siten valtavasti nousseet tavaranhinnat laskevat. Ylijäämän hyödyllinen hävittäminen on jo päässyt hyvään alkuun. Kaiken kaikkiaan tämä tilanne tulee lievittämään monia rahanarvon laskun aiheuttamia tappioita. Mutta silti emme voi pitää harkittuna siirtää niitä toisiin käsiin nostamalla mielivaltaisesti rahan arvoa.
Arvoisa kirjoittaja esittää olettamuksen, että hopean arvo jälleen voisi nousta, ja jos sitä ennen kultakanta on kiinnitetty nykyiseen rahanarvoon, kaikki liikkeellä olevat, täysipitoiset hopearahat vietäisiin maasta. Omalta osaltamme emme voi nähdä siinä muuta kuin hyvän liiketoimen, tavallista vientitavaraa, josta saa hyvän hinnan. Myös pankilla olisi silloin tilaisuus myydä ylimääräiset hopeavaransa. Seurauksena olisi vain se, että liikkeeseen tulisi suurempi määrä kolikkohopeaa. Kultakantaa täytyy seurata markanrahan aleneminen vaihtorahaksi, maksuvälineeksi esim. vain 10 markan maksuissa. Eikä sellaista kolikkoa helposti kerätä vientiin, varsinkin kun tavaran haluttavuus pian korottaisi sen hintaa. Mutta jos on olemassa mahdollisuus, että hopean arvo nousee, ei tietenkään pidä siirtyä kultakantaan ennen kuin nousu on saavuttanut huippunsa tai mahdollisesti palauttanut markalle arvon, jota kirjoittaja kutsuu sen alkuperäiseksi arvoksi. Hopean nousu merkitsee kullan laskua. Ja siltä ei mikään kultarahan metallipitoisuus voi suojata, ei kirjoittajan eikä meidän ehdottamamme. Jos niin käy pian, se osoittaa uudistuksen olleen harkitsematon.
Ei liene mahdotonta, että sellainen tilapäinen mullistus voi tapahtua. Mutta niin kauan kuin hopean arvo on jatkuvassa laskussa, huoli maan hyvinvoinnista vaatii, että mikäli mahdollista asetetaan raja rahanarvon huononemiselle. Jos hopean arvo nousee uudestaan, korkeampi arvo pitää asettaa pohjaksi lopulliselle siirtymiselle kultakantaan. Kuten olemme osoittaneet, hopean arvoa ei jonain määrättynä ajankohtana määrätä niin tarkasti, etteikö tilaa olisi muutamalle prosentille enemmän tai vähemmän. Ja olemme jo aiemmin lausuneet ajatuksen, että epäillyssä siirtymisessä tämä enemmän pitää asettaa kultamarkan rahanarvon pohjaksi.
Emme oikein ymmärrä, miksi arvoisa kirjoittaja katsoo meidän suojelevan Suomen Pankkia tappioilta. Mutta jos rahanarvoa ei mielivaltaisesti kohoteta, asia on hyvin helppo. Kukaan ei tarjoa pankille seteleitä vaihtoon muuten kuin ostaessaan ulkomaanvekseleitä. Silloin suojelee vaihtokurssi. Hopeansa pankki voi yksinkertaisesti pitää holvissa ja laskea sitä vastaan liikkeeseen seteleitä, kunnes sitä tarvitaan vaihtorahaksi, jonka lyöminenkin tuottaa voittoa. Mutta jos tulee edullisemmaksi myydä ja hopeanarvon edelleen laskettua ostaa uutta, pankin hallitus taitaa niin menetelläkin.
